TOINEN OSA.

1 Luku.

VENUS JA PALLAS.

Kun Hypatia samana iltana meni luentosaliinsa, pysäytti hänet keskelle katua kulkue, jonka muodosti parikymmentä goottia ja naikkosta. Kulkueen etupäässä istui itse Pelagia valkoisen muulin selässä, yllään komeimmat vaippansa ja loistavimmat jalokivensä. Hänen vierellään ratsasti amaali, jonka pitkät koivet, kuten ennen norjalaisen Gånge Rolfin, melkein maata hipoivat. Uroon suunnaton paino näytti vähällä rutistavan allensa pienen, hinterän berberiläishevosen, parhaan ratsun mikä Aleksandriassa oli tarjolla.

Ihmettelevän ja ihailevan väkijoukon seuraamana suuntasi seurue kulkunsa suoraan museon ovelle, ja nousi siellä ratsuiltaan, jotka orjat ottivat huostaansa.

Hypatian oli mahdoton pujahtaa pakoon ja ylpeys esti häntä seuraamasta naisellista vaistoaan ja piilottautumasta väkijoukkoon. Samassa jo amaali nosti Pelagian alas ratsultaan ja nuo Aleksandrian kilpailevat kaunottaret seisoivat silmäkkäin ensi kerran elämässään.

"Athene suosikoon sinua tänään, Hypatia", Pelagia hempeimmin hymyillen puhui. "Olen tuonut vartijani kuulemaan tänä iltana viisauttasi. Haluan tietää kykenetkö sinä opettamaan heille arvokkaampaa kuultavaa kuin ne lapselliset laulunpätkät ovat, jotka Afrodite minulle opetti, kun hän minut merenvaahdosta kanssaan kohotti ja antoi minulle nimeksi Pelagia."

Hypatia oikasihe mahdollisimman juhlallisen näköiseksi ja vaikeni.

"Luullakseni henkivartijani sietävät vertailun sinun seuralaistesi kanssa. Ainakin ovat he prinssejä ja jumalien jälkeläisiä. Lienee siis paikallaan, että he käyvät sisään ennen sinun seuruettasi. Tahdotko viedä heidät sisään?"

Ei vastausta.

"Silloin minun täytyy itse heitä ohjata. Tule amaali!" Hän liiteli ylös rappusista ja gootit seurasivat hänen perässään siirrellen aleksandrialaiset pois tieltään kuin olisivat he olleet lapsia.

"Äh sinä kavala ilotyttö!" huudahti eräs nuori mies murisevasta joukosta. "Vietyäsi meiltä viimeisenkin kolikon, minkä vain sait meiltä narratuksi, tuhlaat sinä nyt isäimme perinnöt barbaarien seurassa!"

"Anna meille lahjamme takaisin, Pelagia" toinen huusi, "ja iloitse sitten rauhassa villihärkiesi seurassa!"

"Saatte paikalla!" Pelagia huudahti äkkiä pysähtyen. Hän tarttui koruihinsa ja oli heittämäisillään ne väkijoukkoon.

"Tuossa on; pitäkää lahjanne. Pelagia ja hänen tyttönsä eivät viitsi olla velassa poikanulikoille, kun heillä on näidenlaiset miehet ihailijoinaan!"

Mutta amaali, joka nuorukaisten onneksi ei ollut sananvaihtoa ymmärtänyt, tarttui hänen käteensä kysyen oliko hän tullut hulluksi.

"Ei, ei," Pelagia läähätti, kiihkosta melkein sanattomana, "anna minulle rahasi — kaikki mitä sinulla nyt on —. Nuo heittiöt herjaavat minua lahjoilla, jotka he antoivat minulle ennen — ennenkuin —. Oi amaali, ymmärräthän minua."

Hän tarttui rukoilevasti amaalin käsivarteen.

"Uroot, jokainen heittäköön kukkaronsa noille miehille. He sanovat, että me ja naisemme elämme heidän murusistaan."

Hän heitti kukkaronsa väkijoukkoon ja samassa kaikki gootit tekivät samoin. Jotkut vielä viskasivat säteilevän rintaneulan tai kaulaketjun, vasten jonkun ällistyneen filosofasterin kasvoja.

"Minulla ei ole naista, nuoret ystäväni." Wulf vanhus puhui sangen sujuvalla kreikankielellä, "enkä ole teille missään velassa. Siitä syystä minä pidän rahani kuten teidänkin olisi pitänyt tehdä, ja sinunkin Smid vanhus, jos olisitte olleet yhtä älykkäitä kuin minä olen."

"Elä kitsastele, prinssi, kun goottien kunnia on kysymyksessä", Smid nauraen vastasi.

"Jos minä kultaa otan, niin maksan minä raudassa", Wulf vastasi osaksi paljastaen leveän ja pitkän miekkansa, jonka pahaa merkitsevät ruskeat täplät nähdessään nuorukaiset vetäytyivät etäämmälle. Koko seurue marssi tyhjään luentosaliin ja istuutui rauhallisesti etumaisille penkeille.

Hypatia parka! Ensin hän ajatteli jättää koko luennon sikseen — sitte aikoi hän lähettää noutamaan Orestesta — sitte nostattaa oppilaansa museon pyhyyttä puolustamaan. Mutta hänen ylpeytensä ja viisautensa antoi hänelle toisen neuvon. Jos hän vetäytyisi pois, olisi se sama kuin tunnustaa itsensä voitetuksi — häväistä filosofiaa — kadottaa kaikki vaikutusvalta epävarmoihin ihmisiin. Ei, hän menee edelleen, uhmaa kaikkea, loukkauksia, väkivaltaakin. Vavisten ja kalpeana nousi hän puhujalavalle ja alkoi…

Hämmästyksekseen ja mielipahakseen huomasi hän kuitenkin pian, että barbaariset kuulijat olivatkin hyvin säädyllisiä. Lapsellisessa voitonriemussaan ja ehkä myös siksi että tahtoi osoittaa halveksivansa vastustajaansa suomalla hänelle tilaisuutta menestykseen. Pelagia pyysi seuralaisiaan pysymään vaiti ja tarkkaavaisina ja hillitsi puolisen tuntia naurunhalua. Mutta sitte alkoi amaalin äänekäs hengitys valtavina kuorsauksina kaikua salissa. Kaksi kertaa oli Pelagia jo herättänyt hänet; mutta nyt nukkui hän itsekin yhtä makeasti. Toinen censori otti nyt järjestystä valvoakseen. Wulf vanhus ei ollut aina siitä asti kun Hypatia luentonsa aloitti, kääntänyt katsettaan pois hänestä ja neidon arka mieli sai uutta uskallusta kun hän näki miten älykkäinä ja vilpittömän tyytyväisinä nuo arpiset ja parrakkaat kasvot hänelle hymyilivät. Vähän väliä vanhus hyväksyen nyökäytti päätään ja paljon ennen kuin luento oli lopussa, huomasi Hypatia puhuvansa yksinomaan uudelle ihailijallensa.

Viimeinkin loppui luento ja peräpenkeillä istuneet oppilaat nousivat nopeasti paikoiltaan ja olivat iloisia kun pääsivät ehjin nahoin erilleen niin vaarallisista naapureista. He olivat lauhkeina asemaan mukautuneet eivätkä ollenkaan halunneet "nolata" häiritsijöitä, jotka heidät olivat niin perinpohjin nolanneet. Mutta sekä heidän että Hypatian hämmästykseksi nousi Wulfkin paikoiltaan, asteli aivan puhujalavan eteen, veti esiin rahapussinsa ja laski sen Hypatian jalkojen juureen.

"Mitä tämä on?" Hypatia kysyi vähän peljästyen kun tuo jykevä barbaari, jonkalaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, lähestyi häntä.

"Maksu siitä, mitä tänään olen kuullut. Sinä olet sangen jalo nainen ja suokoon Freija sinulle arvoisesi miehen ja tehköön sinusta kuninkaitten äidin!"

Näin sanoen poistui Wulf seurueineen.

Julkinen tunnustus hänen kilpailijalleen ja vielä hänen silmäinsä edessä! Pelagian teki mieli oikein vihata Wulfia.

Mutta olihan Wulf kuitenkin ainoa petturi. Muut gootit olivat yksimielisiä siitä, että Hypatia oli jotenkin hullu nainen, kun kulutti kauneutensa ja nuoruutensa puhuakseen aasinratsastajille. Ja Pelagia nousi muulinsa ja gootit hevostensa selkään vaeltaakseen riemukulussa jälleen kotiinsa.

Mutta Pelagian sydän oli voitonriemussakin surullinen. Oikea ja väärä olivat hänelle yhtä tuntemattomia käsitteitä kuin sadoille tuhansille muillekin barbaarille.

Hänen itsetajuntaan katsoen, ei hänellä ollut sielua enempää kuin muulillakaan, jolla hän ratsasti. Hän oli luonnostaan suuri kujeilija, iloinen, kekseliäs ja viisas, ja kun hänen kreikkalaista kauneudenaistiaan oli nuoruudesta asti järkiperäisesti kehitetty, oli hänestä tullut kieltämättä paras eläinnäyttelijätär, tanssijatar ja soittajatar, joka tyydytti Aleksandrian teatterin ylellistä makua. Lapsuudestaan saakka oli hän elänyt vain huvitellakseen ja turhamaisuuttaan tyydyttääkseen, eikä kaivannut mitään muuta. Mutta hänen kiintymyksensä goottilaisen rakastajansa voimakkaaseen miehuuteen — taikka oikeammin sen kunnioitus — oli herättänyt hänessä uuden halun. Hän halusi pitää hänet luonaan — elää häntä varten — seurata häntä maailman loppuun vaikka rakastajansa häneen kyllästyisikin, kohtelisi häntä huonosti, hylkäisi hänet. Ja vähitellen olivat Wulfin ivapuheet saaneet hänet pelkäämään, että amaali ehkä sittekin hänet hylkäisi… mistä syystä, sitä hän ei osannut arvata. Mutta mitähän naisia nuo alrunat olivat, joista Wulf lauloi ja joista amaali ja hänen miehensä puhuivat aivan kuin olisivat ne olleet eivät ainoastaan häntä vaan heitä itseäänkin jalompia olentoja? Ja mitähän se oli, jonka Wulf oli Hypatiassa löytänyt ja joka oli tuon karkean ja jäykän soturivanhuksen taivuttanut hänen jalkojensa juureen ja saanut hänet antamaan Hypatialle julkisen tunnustuksen… Ei se ollutkaan vaikea arvata… Mutta miksi se teki Hypatian ja muut samanlaiset niin puoleensavetäviksi… Ja tuo pieni luonnonlapsi parka tuijotti hämillään outoihin kysymyksiin samoin kuin ehkä perhonen kummastelee kirjanlehteä, jolle se on lentänyt. Hän oli surullinen ja tyytymätön — ei kuitenkaan itseensä, sillä olihan hän täydellinen Pelagia — vaan toisten omituisiin päähänpistoihin. Miksi ei kukin tahtonut olla niin onnellinen kuin voi olla? Ja kenpä olisi paremmin tiennyt kuin hän, miten olla onnellinen ja saattaa muutkin onnellisiksi?

"Katsos tuota vanhaa munkkia tuolla katukäytävällä, Amalrik! Miksi hän noin minuun tuijottaa? Käske häntä menemään tiehensä."

Munkki, jota hän tarkoitti, oli kunnioitusta herättävä vanhus, valkopartainen ja miellyttävän näköinen. Tämä näytti sanat kuulleen sillä hän kääntyi säpsähtäen poispäin ja peittäen käsillään kasvonsa purskahti Pelagian hämmästykseksi itkemään.

"Mitä hän moisella käytöksellään tarkoittaa? Tuo hänet heti luokseni! Tahdon tietää syyn", Pelagia huudahti tahtoen saada ajatuksillensa uuden suunnan.

Eräs gootti meni heti itkijän luo, joka vastustelematta tuli Pelagian muulin viereen.

"Miksi niin säädytön olit, että minun silmieni edessä rupesit itkemään?" Pelagia kärsimättömästi tiuskasi.

Vanhus katsoi häneen surullisen hellästi ja vastasi hiljaa aivankuin ei olisi tahtonut muiden sanojansa kuulevan:

"Miten voisinkaan olla itkemättä kun näen niin kauniin olennon, kuin sinä olet, olevan ikuiseksi helvetin tuleen tuomittu?"

"Helvetin tuleen?" Pelagia väristen kysyi. "Miksi?"

"Etkö sitte tiedä?" vanhus kysyi suruisen hämmästyneesti. "Oletko unhoittanut, mikä olet?"

"Minäkö? En ole kärpäsellekään pahaa tehnyt?"

"Miksi niin peljästyneeltä näytät, rakkaani? Mitä sinä vanha lurjus olet hänelle sanonut?" sanoi amaali ja kohotti ruoskaansa.

"Oi, elä lyö häntä. Tule huomenna luokseni ja selitä minulle mitä sanoillasi tarkoitat."

"Ei, emme halua kattomme alle munkkeja tyhmiä naisiamme pelottelemaan. Tiehesi, mies, ja kiitä neitoa siitä, että pääset ehjin nahoin pakoon."

Amaali tarttui Pelagian muulin suitsiin ja kiiruhti edelleen jättäen vanhuksen surullisena tuijottamaan seurueen jälkeen.

Mutta nähtävästikään ei ihana syntinen ollut se, mikä munkki vanhuksen oli erämaasta tuonut hänelle näin vieraaseen ympäristöön. Toinnuttuaan muutamassa silmänräpäyksessä mielenliikutuksestaan hän näet kiiruhti museon ovelle ja pysähtyi sinne tarkastelemaan sieltä tulijoiden kasvoja. Luonnollisesti hän sai myös osansa nuorukaisten nokkaviisauksista.

"No, vanha kissa, minkälaista hiirtä nyt täällä kolon suulla vaanit?"

"Tuleppa sisään niin saamme nähdä eikö hiiri viiksiäsi kärvennä."

"Tässä on hiireni, hyvät herrat," vanhus vastasi hymyillen kumartaen kun kätensä Filammonin käsivarrelle laski ja näytti hämmästyneelle nuorukaiselle Arseniuksen miellyttävät piirteet ja taaksepäin kaareutuvan korkean otsan.

"Isäni!" huudahti Filammon jälleennäkemisen ensi huumauksessa, mutta sitte — hän oli jo kauan odottanut jotain tällaista kohtausta, mutta kun se nyt viimeinkin oli tapahtunut, hän valahti kuolon kalpeaksi. Oppilaat huomasivat hänen mielenliikutuksensa.

"Irti hänestä, sinä Vanha Heautontimorumenos! Hän kuuluu nyt meidän veljeskuntaamme. Munkille eivät pojat kuulu enempää kuin vaimotkaan. Hätistämmekö hänet pois sinua puolestasi, Filammon?"

"Elkäähän liiaksi komeilko, hyvät herrat; gootit ovat vielä kuuluvissa!" vastasi Filammon, joka jo oli oppinut miten nokkavia vastauksia oli annettava. Kun hän pelkäsi nuorten keikarien pistopuheita eikä tahtonut, että Arsenius, jota hän kunnioitti ja rakasti, joutuisi heidän pilansa esineeksi, veti hän vanhuksen hiljaa mukaansa ja läksi hänen rinnallaan vaieten astumaan katua ylös. Pelolla hän odotti mitä tuleman piti.

"Ja nuoko ovat ystäviäsi?"

"Taivas varjelkoon! Minulla ei ole muuta yhteistä moisten elukoiden kanssa kuin liha, veri ja paikka luentosalissa."

"Sen pakananaisenko?"

Kuten peloissaan olevat nuorukaiset tavallisesti tekevät, tarttui Filammonkin epätoivoisesti käsiksi itse asiaan vain siksi että hän pelkäsi Arseniuksen ottavan sen aivan tyynesti puheeksi.

"Niin, sen pakananaisen. Luonnollisesti tapasit Kyrillon ennenkuin tänne tulit?"

"Tapasin, ja —"

"Ja sinulle", Filammon keskeytti, "on syötetty kaikki valheet, joita intohimot, typeryys ja kostonhalu voivat keksiä. Sinulle on kerrottu, että minä olen ristin jalkoihini tallannut — uhrannut kaikille pantheonin jumalille — ja ehkä vielä — (hän karahti tulipunaiseksi) — että olennoista puhtain, ja pyhin — jota, ellei hän olisi se, mitä ihmiset pakanaksi nimittävät, kunnioitettaisiin pyhimysten kuningattarena — minkä hän ansaitseekin — että hän ja minä —."

Hän vaikeni.

"Olenko sanonut uskoneeni kaikki mitä ehkä olen kuullut?"

"Et — ja koska se kaikki on vain halpaa panettelua, ei siitä asiasta kannata enää puhua. En sillä tahdo sanoa, etten suurimmalla mielihyvällä vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita sinä, rakkain isäni, tahdot tehdä—."

"Olenko mitään kysynyt, lapseni?"

"Et. Voimme siis muitta mutkitta ruveta muusta puhumaan, —" ja hän rupesi innokkaasti kyselemään vanhukselta hänestä itsestään, Pambosta, ja jokaisesta Lauran asukkaasta. Pojan lohdutukseksi vastaili Arsenius kaikkeen herttaisesti ja yksityiskohtaisesti, vieläpä suvaitsi hymyilläkin, kun Filammon leikillisesti huomautti miten räikeitä vastakohtia Nitrian ja Sketiksen munkit olivat.

Arsenius oli kyllin viisas älytäkseen mitä tuossa sanatulvassa piili ja tietääkseen, että Filammonin vertaus oli ehkä aivan yhtä lähellä totuutta kuin Kyrillon ja Pietarin; mutta omista syistään vastasi hän vain hellällä katseella.

"Kasvanut olet, mutta näytät kuitenkin laihalta ja kalpealta, poikani."

"Opiskellut," Filammon selitti, "opiskellut. Keskiyön lamppua ei rankaisematta polteta. Palkkani on kuitenkin ollut runsas ja on tästä puoleen oleva vielä runsaampi."

"Toivokaamme sitä. Mutta ketä nuo gootit olivat, jotka äsken ohi kulkivat?"

"Ahaa, isäni!" Filammon huudahti. Hän oli iloinen aina kun sai vaihtaa keskustelunainetta, mutta samalla vähän levoton ja epäluuloinen, kun selvään huomasi että Arsenius oli päättänyt välttää käyntinsä varsinaisen tarkoituksen mainitsemista. "Sinä se siis olitkin, jonka tuolla kadun toisessa päässä näin pysähtyvän ja puhuttelevan Pelagiaa. Mitähän sanomista sinulla moiselle olennolle olikaan?"

"Jumala tiesi. Joku salainen myötätuntoisuus liikutti sydäntäni… Lapsi parka! Mutta miten sinä tulit hänet tuntemaan?"

"Koko Aleksandria tuntee sen häpeämättömän kauhistuksen", sanoi eräs ääni heidän vieressään. Puhuja ei ollut kukaan muu kuin pikku kantaja, joka koko matkan oli seurannut ja tarkastellut heitä. Nyt hän ei enää jaksanut kauempaa hillitä kieltään. "Hyvä olisi monelle rikkaalle nuorukaiselle, ollut, ettei Mirjam olisi muutamana onnettomana päivänä tuonut häntä tänne Atheenasta."

"Mirjam?"

"Hän juuri, munkki. Ei se nimi kuulemma ole tuntematon palatseissa eikä orjamarkkinoilla."

"Muuan ilkeäsilmäinen juutalaisakkako?"

"Juutalainen hän on, kuten nimestäkin jo voinette päättää. Mitä hänen silmiinsä tulee, niin pidän niitä tai pidin niitä, sillä hänen vääryyttä kärsineen kansansa on fanaattinen roskajoukkonne aikoja sitte karkoittanut Aleksandriasta — samalla kertaa jumalaisina ja demoonisina, nimittäköötpä kurjat, taikauskoiset munkit niitä miksi tahansa."

"Mutta miten sinä poikani tunnet tuon Pelagian. Hänen seuransa ei ole sinulle sopiva."

Filammon kertoi peittelemättä matkastansa Niilillä ja Pelagian kutsusta.

"Ethän toki hänen luoksensa mennyt?"

"Taivas varjelkoon Hypatian oppilasta sillä tavoin alentamasta itseään!"

Arsenius pudisti surullisena päätään.

"Et kai olisi toivonut minun sinne menneen?"

"En poikani. Mutta kauanko sitte olet oppinut itseäsi Hypatian oppilaaksi nimittämään ja pitämään sitä itsensä alentamisena jos menee syntisimmän luo, kun on toivoa että siten ehkä voisit tuoda kadotetun lampaan takaisin Hyvän Paimenen helmaan? Joka tapauksessa olet kuitenkin liian nuori sellaiseen tekoon — ja epäilemättä tahtoi hän vietellä sinut."

"Sitä en usko. Hän näytti hyvin hämmästyvän kun puhuin atheenalaista kreikkaa ja sanoin olevani Atheenasta."

"Milloin hän itse tuli Atheenasta?" Arsenius hetkisen vaiettuaan kysyi. "Tietääkö ken?"

"Heti sen jälkeen kuin barbaarit Atheenan ryöstivät", ehätti kantaja, joka jotain salaisuutta vainuten puikkelehti ja vilkuili ympärilleen kuin hermostunut papukaija. "Se vanha rouva toi hänet tänne samalla kertaa kuin laivalastillisen vangiksi otettuja poikia ja tyttöjä."

"Aika sopii… Voiko tuota Mirjamia saada tavata?"

"Viisas ja kohtelias kysymys, joka munkille erinomaisesti sopii. Etkö tiedä että Kyrillos jo neljä kuukautta sitte ajoi kaikki juutalaiset pois kaupungista?"

"Todellakin, todellakin… Voi," vanhus itsekseen puhui, "miten tietämättömiä tämän maailman mahtavat ovat omasta voimastaan! He liikauttavat välinpitämättömästi sormeaan ja unhoittavat, että tuo sormi voi murhata sadottain olentoja, joiden nimet heille ovat tuntemattomat — mutta joista jokainen on Jumalan silmien edessä yhtä kallisarvoinen kuin Kyrillos itse."

"Miten asiat oikeastaan ovat, isäni?" Filammon kysyi. "Tuo nainen näyttää mieltäsi kovin liikuttavan…"

"Ja hän on Mirjamin orja?"

"Jo neljä vuotta sitte antoi Mirjam hänelle vapauden," kantaja sanoi. "Se hyvä rouva näki hyväksi — syistä, jotka itsestään kai ovat aivan erinomaisia, mutta filosofille kuitenkin sangen epäselviä — laskea hänet vapaaksi Aleksandrian yhdyskuntaan, etsimään kenen hän saisi niellä."

"Jumala häntä auttakoon! Ja sinä olet aivan varma ettei Mirjam ole Aleksandriassa?"

Kantaja punastui ja samoin Filammon, mutta hän muisti lupauksensa ja vaikeni.

"Molemmat te tiedätte jotain hänestä, huomaan. Vanhaa valtiomiestä ette voi pettää, herrani, vaikka hän onkin nyt köyhä munkki", Arsenius puhui kääntyen käskevän näköisenä kantajaan. "Jos näet hyväksi kertoa minulle kaikki mitä tiedät, lupaan ettet sinä eikä hän tule luottamuksessa minuun tappiolle joutumaan. Päinvastaisessa tapauksessa minä kyllä keksin keinot, millä vaimo löytää."

Molemmat vaikenivat.

"Filammon poikani! Oletko sinäkin liitossa minua — ei minua, vaan itseäsi vastaan, harhaan joutunut poika raukkani?"

"Itseäni vastaan?"

"Niin sanoin. Mutta jollet minuun voi luottaa, en minäkään voi sinuun luottaa."

"Olen antanut lupaukseni."

"Ja minä, herra valtiomies, tai munkki, tai molemmat tai ei kumpikaan, minä olen vannonut, kuolemattomien jumalien kautta!" kantaja sanoi hyvin mahtipontisesti.

Arsenius mietti.

"Jotkut ovat sitä mieltä, että vala, joka on vannottu epäjumalan kautta, mikä ei ole mitään, ei oikeastaan olekaan mikään vala. Minä en kuitenkaan ole sitä mieltä. Jos sinä pidät valasi rikkomista syntinä, niin on se sinulle synti! Ja sinulle, poika parkani, on lupauksesi pyhä, olitpa sen antanut vaikka Judas Iskariotille itselleen. Mutta kuulkaahan! Eikö joku teistä voisi vaimolta itseltään kysymällä vapautua sen verran lupauksestaan, että kykenisi hankkimaan minulle tilaisuuden päästä hänen puheilleen? Kertokaa hänelle — jos hän nimittäin on Aleksandriassa, minkä Jumala suokoon — — kaikki mitä tässä olemme puhelleet ja sanokaa että Arsenius, jonka nimen hän kyllä tuntee, vannoi kristillisen uskonsa kautta, ettei hän vahingoita eikä ilmaise häntä. Tahdotteko sen tehdä?"

"Arsenius", pikku kantaja huudahti kasvoillaan kunnioituksen ja säälin ilme.

Vanhus hymyili.

"Niin, Arsenius, jota ennen keisarien isäksi nimitettiin. Mirjamkin on siihen nimeen luottava."

"Minä menen heti paikalla, herra; minä lennän!" ja pikku mies riensi tiehensä.

"Mies paha unhoittaa," Arsenius myhäillen virkkoi, "miten paljon hän jo on ilmaissut ja miten helppoa nyt olisi seurata häntä sen vanhan akan pesään… Filammon poikani… Monta kyyneltä on minun vielä vuodatettava sinun vuoksesi… mutta se täytyy jättää vähän tuonnemmaksi. Olen saanut nyt sinut turvaan!" vanhus jatkoi puristaen Filammonin käsivartta. "Ethän jätä vanhaa isä raukkaasi? Ethän jätä minua sen pakananaisen vuoksi?"

"Lupaan jäädä luoksesi, jos — jos et tee vääryyttä hänelle."

"En puhu pahaa kenestäkään, enkä syytä ketään muuta kuin itseäni. En sano ainoatakaan kovaa sanaa sinulle, poika parkani. Mutta kuulehan nyt! Sinä tiedät olevasi Atheenasta kotoisin. Tiedätkö myöskin että minä sinut sieltä tänne toin?"

"Sinäkö?"

"Minä, poikani! Mutta tuotuani sinut Lauraan pidin parhaana, ettet jalosukuisena poikana saisi koko asiasta mitään tietää. Mutta sano minulle, muistatko äitiäsi tai isääsi, sisartasi tai veljeäsi, tai jotain kodistasi Atheenassa?"

"En."

"Jumalan kiitos! Mutta Filammon, jos sinulla olisi ollut sisar — no, no, hiljaa! — Ja jos — minä vain sanon jos —"

"Sisar!" Filammon keskeytti. "Pelagia?"

"Siitä Jumala varjelkoon, poikani. Mutta sisar sinulla kerran oli — näytti olevan noin kolme vuotta vanhempi sinua."

"Mitä? Tunsitko hänet?"

"Vain kerran hänet näin — eräänä surullisena päivänä. — Teitä lapsi parkoja! En tahdo saattaa mieltäsi murheelliseksi kertomalla missä ja miten teidät näin."

"Mutta miksi et tuonut häntä kanssasi tänne? Eihän liene sinulla ollut sydäntä eroittaa meitä toisistamme?"

"Voi, poikani! Mitä oikeutta munkki vanhuksella oli kauniiseen nuoreen tyttöön? Ja vaikka olisin askeleen uskaltanutkin, olisi se kuitenkin ollut mahdoton. Oli toisia, minua rikkaampia, joiden himokkaille pyyteille hänen nuoruutensa ja kauneutensa näytti olevan kallisarvoinen saalis. Nähdessäni hänet viimeisen kerran, oli hän erään vanhan juutalaisnaisen seurassa. Taivas suokoon, että tuo Mirjam olisi juuri se nainen."

"Ja minulla on sisar!" Filammon huudahti silmät kyynelissä. "Meidän täytyy hänet löytää! Autathan sinä minua? — Nyt — heti paikalla! Muuta ei tästä puoleen kannata ajatella, ei puhua, ei tehdä, ennenkuin hänet olemme löytäneet!"

"Oi poikani, poikani! Parempi, parempi ehkä olisi jättää hänet Jumalan käsiin! Entä jos hän on kuollut? Se tieto tuottaisi sinulle vain hyödytöntä surua. Ja entä jos — suokoon Jumala, ettei niin olisi — entä jos hänellä olisi vain nimi enää jälellä ja hän olisi hukkunut syntisiin iloihin? —"

"Me hänet pelastaisimme tai kuolisimme häntä pelastaessamme! Eikö se minulle riitä että hän on minun sisareni."

Arsenius pudisti päätänsä. Ei hän käsittänyt minkä oudon valon, minkä lämmön hänen sanansa olivat nuoreen sydämeen valaneet… "Sisar!" Mikähän salaperäinen voima piilikään tuossa koruttomassa sanassa, kun se sai Filammonin sydämen niin hurjasti sykkimään ja aivot niin kiihkeästi toimimaan? Sisar — se ei ollut vain ystävä, lähimmäinen, auttaja, jonka Jumala itse oli hänelle lahjoittanut ja jonka rakastamisesta ei kukaan, eivät edes munkitkaan voineet häntä moittia. Se ei ollut vain hento, heikko, kaunis olento — sillä kaunis hänen luonnollisesti täytyi olla, — jota hän saisi helliä, ohjata, auttaa, vapauttaa, jonka puolesta hän saisi kuollakin ja kuolla ilolla! Ei — paljon enempi sisälsi tuo pyhä sana. Nuo vaillinaiset aavistukset asiain oikeasta tilasta olivat liian nopeasti hänen ajatuksissaan välähtäneet häiritäkseen sellaista tunteitten tulvaa, mikä hänet nyt oli vallannut. Arseniuksen viittaukset sisaren syntisestä ja vaaranalaisesta tilastakin oli hän kuullut vain toisella korvalla, tai ei ollenkaan. Itse tuolla sanalla oli hänelle oma merkityksensä; sillä oli oma vaikutuksensa tuohon isättömään ja äidittömään löytölapseen, se kun ensi kerran avasi hänen silmänsä näkemään miten syvä, katoomaton, taivaallinen todellisuus sellaiseen sukulaisuuteen sisältyi… Sisar! — samaa lihaa ja verta kuin hänkin — samasta äidistä syntynyt — hänen, hänen ikuisesti! Miten sisällyksettömiltä ja katoavaisilta tuntuivatkaan hänestä nyt kaikki nuo "henkiset" sukulaisuudet, jotka ihmisen huikentelevainen mielikuvitus ja oikullinen tahto oli keksinyt! Arsenius — Pambo — itse Hypatia — mitä he nyt olivat hänelle? Kysymyksessä oli nyt todellinen sukulaisuussuhde… Sisar! Kannattiko muusta koko maan päällä huolehtia?

"Ja hän oli Atheenassa samaan aikaan kuin Pelagia", Filammon viimein virkkoi — "ehkä tunsikin hänet —. Mennään heti Pelagian luo."

"Taivaan tähden!" Arsenius huudahti. "Meidän täytyy odottaa ainakin siksi kuin olemme saaneet Mirjamin vastauksen."

"Voinhan odotellessamme ainakin hänen asuntonsa minulle neuvoa, että voit itse mennä hänen luokseen milloin tahdot. Minä en pyydä päästä mukaan. Tule! Minusta tuntuu aivan siltä kuin riippuisi sisareni löytäminen jollain tavoin Pelagiasta. Jollen minä olisi tavannut häntä kadulla, en ehkä koskaan olisi saanut kuulla, että minulla on sisar. Jos hän kerran oli Mirjamin seurassa täytyy Pelagian hänet tuntea — ehkä hän on juuri nyt Pelagian luona!"

Arseniuksella oli painavat syynsä epäilläksensä Filammonin olevan liiaksikin oikeassa. Hän suostui kuitenkin nuorukaisen innokkaisiin pyyntöihin ja läksi hänen rinnallaan astelemaan tanssijattaren asuntoa kohti.

He olivat jo melkein portin edustalla, kun kiireiset askeleet heidän takanaan ja äänet, jotka huusivat heitä nimeltään, saivat heidät katsahtamaan taakseen. Ja kenpä siellä tulikaan ellei Pietari esilukija seurassaan parvi munkkeja. Arseniukselle näytti kohtaus olevan yhtä vastenmielinen kuin Filammonillekin.

Filammonin ensimmäinen ajatus oli pujahtaa pakoon ja Arseniuksellakin näytti oheen sama aikomus tarttuessaan toverinsa käsivarteen.

"Ei!" nuorukainen ajatteli. "Enkö ole vapaa mies ja filosofi?"

Pyörähtäen tulijoihin päin jäi hän odottamaan vihollisiaan.

"Ahaa, nuori luopio! Olette siis löytänyt hänet, kunnianarvoisa, huonosti kohdeltu herrani. Jumalalle kiitos näin pikaisesta menestyksestä!"

"Hyvä ystävä," Arsenius väräjävällä äänellä kysyi, "mikä sinut tänne tuo?"

"Enhän toki voinut jättää teidän pyhyyttänne turvatta tuon katalan nuorukaisen ja hänen turmeltuneitten toveriensa solvausten ja raakuuksien esineeksi. Olemme seurailleet teitä koko aamun sydän täynnä nöyrää levottomuutta."

"Suuret kiitokset, mutta huolenpitonne on nyt kuitenkin tarpeeton. Poikani tässä, jolta olen vain hellyyttä saanut osakseni, ja jonka toden teolla luulen olevan viattomamman kuin puheistanne voisi luulla, aikoo kaikessa rauhassa liittyä jälleen seuraani. Vai kuinka Filammon?"

"Voi isäni," Filammon väkinäisesti sai sanotuksi "uskaltanenkohan puhua suoraan — mutta minä en voi seuraasi liittyä."

"Et voi?"

"Minä vannoin etten ennen astuisi sen kynnyksen yli, kuin —"

"Mutta Kyrillos pyytää. Hän todella pyysi minua vakuuttamaan sinulle, että hän on valmis ottamaan sinut jälleen pojakseen ja anteeksi antamaan ja unhoittamaan kaikki entiset."

"Antamaan anteeksi ja unhoittamaan? Se kai on minun asiani eikä hänen. Tahtooko hän puolustaa minua tuota tyrannia ja hänen joukkuettansa vastaan? Tahtooko hän julkisesti julistaa, että olen viaton ja vainottu mies, että minua on syyttä lyöty ja pakoitettu poistumaan kun hänen omia käskyjään täytin? Siksi kuin hän on sen tehnyt, en unhoita olevani vapaa mies."

"Vapaa mies?" Pietari virkkoi ilkeästi virnistäen. "Siinäpä se temppu onkin, kopea nulikka. Siihen tarvitaan pätevämpiä todistuksia kuin tuo komea filosofin vaippa ja nuo käherretyt kiharat, jotka viime tapaamastamme olet itsellesi hankkinut."

"Tarvitaanko todistuksia?"

Arsenius pyysi kädenliikkeellä Pietaria vaikenemaan.

"Ei auta. Kuten jo teille selitin, ei muuta keinoa enää ole jälellä. Häpeän, jos siinä sitte häpeämistä onkaan, saa siitä kantaa tämä onneton nuorukainen, jonka paatumus meidät siihen keinoon pakoittaa."

"Herran tähden sääli minua!" vanhus huudahti vetäen Pietaria syrjään.

Filammon seisoi hämmästyneenä. Hän kuohui kiukusta, mutta samalla häntä painoi epämääräinen pelko.

"Enkö ole sinulle jo monen monet kerrat sanonut, etten voi ketään kristittyä orjakseni nimittää — kaikkein vähimmän häntä, hengellistä poikaani?"

"Kunnioitettavin herrani, vain hellyytenne ja armeliaisuutenne voittaa teidän intonne. Mutta eikö pyhä patriarkkakin vakuuttanut teille, että epäilyksenne ovat aivan perusteettomat. Vai luuletteko, ettei hänestä ja minusta orjuus sellaisenaan olisi yhtä hyljättävä kuin teistä? Taivas varjelkoon! Mutta kun kuolematon sielu on vaarassa, kun kadotettu lammas on tuotava takaisin paimenensa luo niin ette kai silloin jättäne käyttämättä oikeuksia, jotka laki teille myöntää pelastaaksenne siten kalliin aarteen, joka teidän hoitoonne on uskottu? Voiko vakuuttavampaa todistusta ajatella kuin se minkä tänä aamuna hänen pyhyydeltään kuulimme? Kristityn tulee omantunnon vuoksi totella tämän maailman lakeja vaikka hän ei niitä sellaisinaan hyväksyisikään eikä tunnustaisi niiden pätevyyttä. Samoin täytyy olla hänelle sallittua käyttää hyväksensä noiden samojen lakien myöntämiä etuja, jos hän sen kautta voi edistää Jumalan kunnioittamista!"

Silmät kyynelöiden Arsenius yhä epäröi, mutta Filammon itse lopetti väittelyn.

"Mikä on kaiken tämän tarkoituksena? Oletko sinäkin samassa liitossa minua vastaan? Puhu Arsenius!"

"Se on kaiken tämän tarkoituksena, sinä sokea syntinen," Pietari huudahti, "että sinä olet lain mukaan Arseniuksen orja, jonka hän laillisesti rahalla osti Ravennan kaupungissa. Ja sitäkin tämä merkitsee, että hänellä on valta — jota hän toivoakseni sinut pelastaakseen käyttääkin — pakoittaa sinut seuraamaan häntä."

Filammon, silmät uhmaa säkenöiden, peräytyi käytävän toiselle puolen… Orja! Taivas musteni hänen silmissään… Voi, jos Hypatia ei saisi tietoa hänen häpeästään!… Mutta se oli mahdotonta, se oli liian kamalaa ollakseen totta.

"Sinä valehtelet!" hän karjasi. "Olen jalosukuinen poika. Arsenius sen omin huulin juuri äsken minulle sanoi!"

"Vaikka; mutta hän osti sinut — osti sinut julkisilla orjamarkkinoilla ja sen voi hän näyttää toteen."

"Kuule minua, kuule minua poikani!" vanhus huudahti juosten häntä kohti.

Filammon raivoissaan käsitti väärin hänen liikkeensä ja tyrkkäsi hänet rajusti luotaan.

"Poikasi? — Orjasi! Elä häpäise pojan nimeä käyttämällä sitä minusta. — Niin, herrani; orjasi ruumiillisesti; mutta en sielultani! Sitokaa vain minut — raastakaa pakolainen kotiinsa — pieskää häntä — merkitkää hänet polttoraudalla — kahlehtikaa hänet polkumyllyyn jos voitte. Mutta sellaisenkin varalta on vapaalla sydämellä keinonsa. Jollette anna minun filosofina elää, niin saatte nähdä minun filosofina kuolevan!"

"Ottakaa nulikka kiinni, veljet!" Pietari huudahti.

Arsenius ei kyennyt liittymään kummankaan puolelle. Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.

"Roistot!" Filammon karjasi. "Elävänä ette minua kiinni ota niin kauan kuin minulla vielä on kynnet ja hampaat jälellä. Kohdelkaa vain minua kuin eläintä niin puolustaudunkin minä kuin eläin."

"Pois tieltä, räyhääjät! Tietä prefektille. Mitä te akkamaiset munkit täällä rähisette?" kuulivat he takanansa käskettävän. Väkijoukko jakaantui ja sieltä tulivat Oresteen apparitorit ja heidän perässään Orestes itse täydessä virkapuvussa.

Uusi toivo välähti äkkiä Filammonin mieleen ja samassa hän jo oli tunkeutunut väkijoukon läpi ja hypännyt prefektin vaunuihin.

"Olen vapaasyntyinen atheenalainen ja nuo munkit aikovat väkisin viedä minut takaisin orjuuteen. Minä pyydän teidän suojelusta."

"Sen saat, komea nuorukaiseni, olitpa sitte oikeassa tai väärässä. Kautta taivaan, sinä olet munkiksi liian uhkea. Mikä teillä roistoilla on mielessä, kun koetatte vapaata miestä orjaksi raastaa? Eikö se jo teille riitä, että panette lukkojen taa kaikki tyttöhupsut, jotka saatte narratuiksi; vieläkö teidän pitäisi —"

"Teidän ylhäisyytenne, täällä on hänen herransa, joka voi vannoa ostaneensa hänet."

"Kyllä hän on valmis vannomaan mitä tahansa Jumalan kunniaksi. Pois tieltä! Varo itseäsi, sinä suuri roisto siellä, etten vain saa sinua käpälälautaan. Sinä olet jo pitkät ajat ollut mustassa kirjassani! Tiehesi!"

"Hänen herransa vaatii roomalaisena itselleen oikeuksia, jotka laki hänelle myöntää", Pietari sanoi työntäen Arseniusta esiin.

"Jos hän on roomalainen, esittäköön vaatimuksensa laillisessa muodossa huomenna virastossani. Mutta minä huomautan teille, vanhus, että ennenkuin kaupan otan käsiteltäväkseni, minä vaadin todistukset kansallisuudestanne."

"Sitä ei laki määrää", Pietari intti.

"Iske tuo mies kumoon, apparitori!"

Tämän käskyn kuultuaan Pietari hävisi ja pahaa ennustava murina kuului munkkijoukosta.

"Mitä minun nyt on tehtävä, jalo herra?" Filammon kysyi.

"Mitä vain haluat huomispäivän kolmanteen hetkeen asti — jos olet niin pähkähullu, että silloin saavut virastooni. Minusta olisi parasta, että nyrkeilläsi raivaat tien itsellesi tuon roskajoukon läpi ja juokset sitte henkesi edestä."

Näin sanoen Orestes läksi edelleen ajamaan.

Filammon huomasi neuvon hyväksi ja teki työtä käskettyä. Seuraavassa tuokiossa hän jo juosta vilisti suoraa päätä Pelagian talon porttia kohti, tusinan verran munkkeja kintereillään.

Onneksi ulkoportti, mistä gootit juuri olivat ulos tulleet, oli vielä auki; mutta sisäportti, joka johti pihaan, oli kiinni. Hän koetti työntää sitä auki, mutta turhaan. Oikeanpuoleisessa seinässä oli avonainen ovi; hän hyökkäsi siitä sisään, juoksi useiden pihattojen läpi ja joutui suoraan Wulfin ja Smidin syliin, jotka todellisten soturien tapaan olivat siellä itse riisumassa ja ruokkimassa hevosiaan.

"Kautta isäini sielujen!" Smid huudahti. "Tuossahan se nuori munkkimme lentää takaisin syliimme! Mikä sinut, kiharapäinen poikani, moisella kiireellä tänne toi?"

"Pelastakaa minut noiden roikaleiden kynsistä!"

Filammon sanoi viitaten munkkeihin, jotka ovella pälyivät.

Wulf näytti silmänräpäyksessä ymmärtävän asian. Hän tempasi raskaan ruoskan kouraansa, hyökkäsi vihollisen kimppuun ja muutamalla hurjalla huimauksella puhdisti ovikäytävän vainoojista. Lukittuaan oven palasi hän takaisin toisten luo.

Filammon rupesi selittämään ja kiittelemään, mutta Smid keskeytti hänet.

"Kaikkea vielä, nuori mies, sinä olet meidän vieraamme nyt. Käy sisään, olet yhtä tervetullut nyt kuin muulloinkin olisit ollut. Siinä näet mikä siitä seuraa, kun ensin karkaat meidän seurastamme."

"Et näy paljon voittaneen vaihtaessasi meidät munkkiseuraan," Wulf vanhus puhui. "Tule sisätietä kattomme alle. Smid käy ajamassa nuo munkit pois porttikäytävästä."

Ryskytettyään hetkisen turhaan portteja oli joukkio jo seurannut Pietarin hätäisiä pyyntöjä. Tämä oli selittänyt, että jos nuo pirut ihmisten hahmossa kerran käyvät heidän kimppuunsa, niin eivät ne jätä ainoatakaan kristittyä henkiin koko Aleksandriassa. Sen vuoksi päätettiin jättää vain muutamia vartioimaan Filammonin ulostuloa ja muut, kiukuissaan saaliinsa menettämisestä käänsivät vihansa vimman prefektiä vastaan. He liittyivät toveriensa pääjoukkoon, joka ilkitöihin valmiina yhä parveili prefektin vaunujen ympärillä.

Turhaan koetti avuton kansan paimen ajaa edelleen. Apparitorit olivat peloissaan ja epäröivät ja ilman heidän apuaan oli mahdotonta pakoittaa hevosia tuon ihmismuurin läpi, jossa heiluvat nyrkit ja hulmuavat parrat olivat joka taholla vastassa. Asema näytti toden teolla käyvän uhkaavaksi.

"Nitrian sydämikkäimpiä roistoja, teidän ylhäisyytenne," eräs vartijoista kuiskasi kasvot kalpeina. "Ainakin pari sataa. Aivan varmaan sama joukkue, joka äskettäin Diosburon murhasi."

"Jos te pyhät veljeni, ette aijo sallia minun eteenpäin päästä," Orestes puhui, koettaen näyttää tyyneltä, "niin en kai rikkone kirkkokuria jos käännyn takaisin. Jättäkää hevoset rauhaan. Mitä Jumalan nimessä te tahdotte?"

"Luuletko meidän Hierakaan unhoittaneen?" ääni joukosta huusi. Samassa alkoi kuulua huuto toisensa perään ja joukko, melustaan rohkaistuneena rupesi peittelemättä uhkailemaan.

"Kostakaa Hierakas, siunattu marttyyri!" "Kostakaa kirkon kärsimät vääryydet!" "Alas pakanoiden, juutalaisten ja barbaarien suosija!" "Alas Hypatian suosikki!" "Tyranni!" "Teurastaja!"

Tämä viimeinen arvonimi sattui niin joukon hienoon makuun, että samassa kajahti huuto "tappakaa teurastaja!" ja muuan raivoisa munkki yritti kiivetä vaunuihin. Eräs henkivartijoista sysäsi hänet alas; mutta samassa oli hän itsekin maassa. Munkit tulivat yhä lähemmäksi. Vartijat, jotka huomasivat vihollisia olevan kymmenen yhtä vastaan, heittivät kiireimmän kautta aseensa pois ja pötkivät pakoon. Seuraavassa tuokiossa olisi Hypatian ja jumalien toivo ollut ikuisesti mennyttä kalua, ja Aleksandria olisi menettänyt hallitsijansa, joka oli hienoimmin sivistynyt mies Välimeren eteläpuolella, ellei apu olisi odottamatta tullut. Mutta kuka ja mikä oli vaarassa siitä ennätämme saada tuonnempana kuulla.

2 Luku.

VALON VÄLÄHDYS.

Viimeinen sinertävä viiru Sardinian mantereesta häipyi nopeasti luoteiseen taivaanrantaan ja tasainen tuuli keinutteli Heraklianuksen laivaston jäännöksiä epätoivoisella kotimatkalla Afrikan rantoja kohti. Sininen taivas oli pilvetön ja kimaltelevilla laineilla paistoi ylt'ympäriinsä valkoisia purjeita. Ne näyttivät nyt häpeätä ja pettymystä, kauhua ja tuskaa kuljettaessaan yhtä iloisilta kuin vajaa kuukausi sitte, jolloin ne vain rajattomia toiveita ja hurjaa uskallusta eteenpäin kiidättivät. Kenpä voisi mitata sen kurjuuden, joka tuohon pakomatkaan liittyi?… Ja kuitenkin oli se vain vähimmän tunnettu ja jokapäiväisin tuon murheen ajan murhenäytelmistä, vain vähäpätöinen korahdus siinä hirveässä kuolonkamppailussa, joka Lännen Babylonista loppua teki. Sen aika oli tullut… Kuten Pyhä Johannes ilmestyksessään oli ennustanut, se kypsyi tuskassa ja vaivassa hyvin ansaittuun tuomioonsa. Ylellisyyden avulla se oli kansoja hirmuvaltansa alla pitänyt, perustanut voimansa petettyjen orjiensa eläimellisiin taipumuksiin. Mutta se oli pettänyt itseänsä vielä enemmän kuin orjiansa. Katkerasti se sai kokea, etteivät sen maalliset vasallikuninkaat olleetkaan antaneet valtaa ja voimia sille itselleen, vaan tuolle salaperäiselle pedolle, johon sen valtiomahti oli perustettu. Heidän julmuudestaan ja nautinnonhimostaan, jota Rooma itse oli niin ovelasti heissä kiihoittanut, tulikin sen kirous ja häviö… Pyhimysten verestä juopuneena, itserakkautensa ja kateutensa sokaisemana se ei älynnyt että se oli vuosisatojen kuluessa keskuudestaan hävittänyt kaiken jalon, puhdistavan, uudesta synnyttävän, kaiken jumalaisen. Se oli nyt raihnainen ja vanhuuden höperö, jokaisen uuden seikkailijan helppo saalis, omien orjiensa orja… "Ja maalliset kuninkaat, jotka hänen kanssaan olivat syntiä tehneet, vihasivat porttoa ja tekivät hänet autioksi ja paljaaksi ja söivät hänen lihansa ja polttivat hänet tulessa."… Kaikkialla aistillisuutta, hajaannusta, vihaa, petosta, julmuutta, epävarmuutta ja pelkoa… Jumalan vihan malja valui yli äyräittensä… Mikä on kaiken tämän loppu oleva, kysyi kukin toiseltaan ja sai vastaukseksi aina "parempi on kuolla kuin elää."

Oli kuitenkin yksi laiva tuossa surullisessa laivastossa, jossa vallitsi rauha keskellä häpeää ja kauhua, keskellä haavoitettujen valituksia ja nälkäisten huokauksia, keskellä sulaa epätoivoa. Suuret kolmi- ja nelisoutuiset laivat sivuuttivat paon kiireessä hitaat kuljetuslaivat vähääkään välittämättä vaikka jättivätkin suurimman osan tovereistaan jälkijättöinä turvattomiksi. Ainoastaan yhdestä pienestä kalastaja-aluksesta ei kuulunut kirouksia ja sadatteluja, kun nuo suuret alukset sen sivuuttivat. Toinen toisensa perästä niitä pohjoiselta ulapalta ilmestyi. Ne olivat kuin satajalkaisia merihirviöitä, jotka kuin pelosta olisivat ähkyneet ja värisseet joka kerta kun airot loiskahtaen veteen iskivät. Niiden mahtavat kyljet halkoivat kohisten laineita ja niiden keuloista gorgo tai kimeera, norsu tai villisika tuijotti kuparisine silmineen Afrikan rannikkoa kohti aivankuin nekin, samoinkuin ihmisetkin, joita ne kuljettivat, eivät olisi mitään muuta kuin pikaista pakoa ajatelleet. Toinen toisensa jälkeen riensivät ne ohi ja tuon tuostakin kajahti niiden perästä huuto, joka sai kaikkien sydämet jähmettymään: keisarin neapelilainen laivasto ajaa takaa täyttä vauhtia… Ja pienen aluksen väki katsoi äänettömänä ja vakavana vanhan prefektin äänettömiin kasvoihin ja Victoria näki hänen värisevän ja kääntävän katseensa muualle… Ja Victoria nousi puhumaan karkeille sotureille kuin jumalatar ja huusi korkealla äänellä:

"Jumala omiansa varjelee!" Ja he uskoivat häntä ja olivat ääneti.

Niin kului monta päivää ja monta laivaa sivuutti venhosen. Lopuksi olivat hitaat kuljetuslaivatkin jättäneet jälkeensä tuon purren, joka pyrki eteenpäin vain yhden nelikulmaisen purjeen avulla, ja se oli nyt yksin meren ulapalla.

Mutta missä oli Rafael Aben-Ezra?

Hän istui Branin pää polviensa välissä venheen keulaan laaditun tilapäisen katoksen edustalla, joka suojeli haavoitettuja auringolta ja tyrskyiltä. Siinä istuessaan hän kuuli Victorian ja tämän veljen äänet, kun he kuni palvelevat enkelit antoivat sairaille hoivaa tai lukivat heille taivaallisen toivon ja lohdutuksen sanoja — mihin hänen koditon sydämensä ei tuntenut osalla olevansa.

"Niin totta kuin elän, vaihtaisin mielelläni paikkaa noiden raajarikkoisten renttujen kanssa, jos vain tuo ääni tuollaisia sanoja minulle puhuisi — ja minä niitä uskoisin."

Ja hän syventyi jälleen kädessään olevan käsikirjoituksen tutkimiseen.

* * * * *

"No niin," huokasi hän itsekseen hetkisen kuluttua. "Onhan tämä ainakin imartelevin ellen sanoisi toiverikkain käsitys meidän tarkoituksestamme, mitä olen tavannut aina siitä saakka kun hylkäsin imettäjäni uskon että Davidin siemen on määrätty maailmaa hallitsemaan ja perustamaan Jerusalemiin uuden Rooman valtakunnan, joka on kuitenkin oleva nykyistä pahempi, sillä siellä yhtyisivät hirmuvaltaan ja rosvoamiseen vielä taikauskon ja tekopyhyyden perkeleet."

Käsi laskeutui hänen olalleen ja ääni kysyi:

"Missä niin toivorikas tulevaisuus odottaa?"

"Ah, kenraali!" Rafael puhui vanhukseen katsahtaen. "Tänään saan minä panna kaiken keittotaitoni liikkeelle, sillä ruokatavarat eivät ole juuri runsaat. Jos emme viime yönä olisi onnistuneet peijaamaan sitä haikalaa pyydykseemme; olisi minun täytynyt keittää lihavan dekurio ystäväni suuret saappaat."

"Lihava soppa niistä varmaan olisi tullutkin teidän taikakätenne valmistamina."

"Kieltämättä on lohduttavaa huomata sittekin oppineensa jotain hyödyllistä Aleksandriassa! Menenkin siksi nyt heti taitoani koettamaan."

"Sanokaa minulle kuitenkin ensin, mistä toivorikkaista unelmista äsken kuulin teidän itseksenne juttelevan"

"Kiertelemättä sanoakseni — ellette virka siitä mitään pojallenne ettekä tyttärellenne ettekä katso minun millään tavoin muuttaneen mieltä — tutkin Paulus Tarsolaisen käsitystä meidän jäykkäniskaisen kansamme historiasta ja tarkoituksesta. Katsokaapa, mitä tyttärenne on saanut minut lukemaan."

Hän näytti heprealaisepistolan käsikirjoitusta.

"Se on kurjaa kreikankieliä; mutta järkevää filosofiaa, sitä en voi kieltää. Minun mielipiteeni mukaan — jos mielipiteeni tässä asiassa on jonkin arvoinen — tuntee hän Platonin paremmin kuin Aleksandrian rouvat ja herrat yhteensä."

"Olen yksinkertainen soturi, enkä kykene sellaisia asioita arvostelemaan. Tunsiko hän Platonin tai ei, sitä en tiedä; mutta sen tiedän varmaan, että hän tuntee Jumalan."

"No, no, ei niin kiirettä", Rafael hymyillen virkkoi. "Ette ehkä tiedä, että viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt ihmisten parissa, jotka myöskin väittävät Jumalan tuntevansa."

"Augustuskin vietti kymmenen elämänsä parasta vuotta samanlaisten parissa, ja siitä huolimatta hän nyt taistelee samoja harhaluuloja vastaan, joita hän kerran itse opetti."

"Hän kai kuvittelee löytäneensä nyt jotain parempaa?"

"Hän on todella sen löytänyt. Mutta teidän on parasta itse puhutella häntä ja väitellä tästä asiasta sellaisen kanssa, joka väittelemään kykenee. Minulle se ala on aivan outo."

"Ehkä vielä sitäkin rupeaa mieleni tekemään. Onhan ainakin perinpohjin kääntynyt filosofi — Synesius parka näet tuntuu minusta usein puolipakanalta ja egyptiläiseen viisauteen taipuvaiselta — merkillinen ilmiö, ja niin kuuluisan ja oppineen miehen kanssa puhelee aina huvikseenkin. Mutta väittelyihin hänen tai kenen tahansa muun kanssa minulla ei ole vähääkään halua."

"Miksi ei?"

"Herra hyvä, johtopäätökset ja oletukset ja syyt ja vastasyyt etovat mieltäni. Mitä siitä välittäisin vaikka eri näkökantoja toisiinsa verrattaessa yhdeksäntoista naulaa epäluotettavia vastaväitteitä kumottaisiinkin kahdellakymmenellä naulalla yhtä epäluotettavia todisteita? Ettekö älyä, että uskoni voitolle päässeeseen näkökantaan perustuu vain tuohon kahteenkymmenenteen naulaan, joka sillä oli enemmän kuin toisella, ja että nuo muut yhdeksäntoista naulaa eivät merkitse minulle kerrassaan mitään?"

"Sitä en todellakaan älyä."

"Silloin olette onnellinen. Minä taas olen ikävien kokemusten kautta oppinut sen älyämään. — Minä haluan uskoa, joka ei todisteluja tarvitse, uskoa, johon minä omaksi tyydytyksekseni voin uskoa huolimatta siitä voinko sitä todistaa lakimiesten mielen mukaan tai en, ja jonka johdolla voin toimia yhtä empimättä ja arvelematta kuin nykyisin uudelleen keksimäni persoonallisen olemukseni nojalla toimin. Minä en halua omistaa uskoa, enkä myöskään halua uskoa joka minut omistaa. Ja jos minä kerran niin pitkälle pääsen, niin tapahtuu se, uskokaa minua, sellaisen käytännöllisen todistuksen avulla, kuin tämä katos on minulle antanut."

"Tämä katosko?"

"Niin, herrani, juuri tämä katos, jonka varjossa olen nähnyt teidän ja lapsenne menettelevän tavalla, joka minulle juutalaiselle on aivan yhtä uusi kuin se olisi Hypatia pakanalle. Monet päivät olen toimianne seurannut enkä sitä ole tehnyt turhaan. Kun näin teidän, kokeneen sotilaan, hidastuttavan pakoanne haavoitettuja keräämällä, minä vain kummastuin. Mutta nähtyäni teidän ja tyttärenne ja — mikä on kaikista merkillisintä — nuoren elämänhaluisen ja alkibiadesmaisen poikanne näkevän nälkää ruokkiaksenne noita miesparkoja halvinten orjain lailla, lohduttavan heitä tavalla, jolla minua ei vielä kukaan ole lohduttanut, syyttävän kaikesta vain itseänne, rasittavan vain itseänne, huolehtivan kaikista muista vain ei itsestänne; kun te kaiken tämän teitte toivomatta siitä mitään kunniaa tai palkintoa, tahtomatta sillä lepyttää mitään jumalaa tai jumalatarta, yksistään vain siksi että piditte sitä oikeana — kun tämän näin ja vielä paljon muuta, ja kun minä tätä kirjaa lukiessani odottamatta huomasin, että nuo korkeat, siveelliset periaatteet, joita te seuraatte, näyttivät välittömästi ja ikäänkuin luonnollisina seurauksina johtuvan siitä korkeasta opista, olipa se sitte oikea tai väärä, johon ne perustuivat — silloin, herrani, rupesin ajattelemaan, että uskolla, josta sellaiset teot kuin viime päivinä täällä näkemäni ovat seurauksena, ehkä on puolellaan ei ainoastaan tuo vähäinen mahdollisuuksien ylipaino, vaan myöskin se, mitä me juutalaiset kerran, kun siihen uskoimme — tapasimme nimittää Jumalan mahtavaksi voimaksi."

Puhuessaan katseli hän prefektiä silmiin kuin mies, joka taistelee elämästä ja kuolemasta ja niin jännitetty ja kammottavan totinen oli hänen katseensa että tuo vanha soturikin loi sen edessä silmänsä alas.

"Ja sen vuoksi, prefekti," hän jatkoi, "varokaa omia ja lastenne tekoja! Jos niissä ilmenee jotain hassutusta tai ala-arvoista, sellaista mitä olen nähnyt jok'ainoassa ihmisolennossa, jonka tähän asti olen tavannut tällä kirotulla hullujen näyttämöllä, ja te siten muserratte jälleen elpyneen toivoni että löytyy jossain jotain, joka voi tehdä minusta sellaisen miksi minun pitäisi tulla ja miksi minä voin tulla — jos, sanon minä, tuon toivoni huonoilla teoillanne muserratte, niin silloin olisi parempi että olisitte surmannut minun esikoiseni. Sellaisella vihalla — vihalla jota vain juutalainen voi tuntea — olen minä teitä ja teidän omaisianne vihaava."

"Jumala meitä auttakoon ja tukekoon!" soturivanhus virkkoi ylevän nöyrästi.

"Ja nyt", Rafael puhui iloisemmin saadessaan tällaisen tavattoman tunteittenpurkauksen jälkeen vaihtaa puheenainetta, "nyt meidän täytyy vielä kerran ottaa vakavasti pohtiaksemme, onko viisasta edelleenkin purjehtia tähän suuntaan. Jos palaatte Karthagoon tai Hippoon —."

"Niin minut mestataan."

"Aivan varmaan. Vaikka sitä pitäisitte kuinkakin suurena voittona itsellenne, niin poikanne ja tyttärenne tähden —."

"Hyvä herrani," prefekti keskeytti, "tarkoituksenne on kyllä ystävällinen, mutta elkää, pyydän minä, elkää johdattako minua kiusaukseen. Herttuan rinnalla olen kolmisenkymmentä vuotta taistellut ja hänen rinnallaan tahdon myös saada sellaisen lopun kuin olen ansainnut."

"Victoria, Victoria!" Rafael huusi, "tulkaa avukseni! Teidän isänne," hän jatkoi nuorien lähestyessä puhujia, "pysyy yhä vain itsepintaisesti päätöksessään menettää päänsä ja viedä meidätkin surman suuhun Karthagoon menemällä."

"Minun vuokseni — meidän vuoksemme — isä!" Victoria huudahti kietoen käsivartensa vanhuksen kaulaan.

"Ja minunkin vuokseni, arvoisa prefekti", Rafael hymyillen virkkoi. "En kyllä ole niin epäkohtelias, että vaatisin palkintoa siitä avusta, jonka teille ehkä olen voinut tarjota. Mutta minä toivon teidän ottavan huomioonne, että minullakin on henki menetettävänä, ja että menettelynne tuskin on puolustettavissa, jos sen perikatoon viette, kuten nyt aijotte. Jos Heraklianusta voisitte auttaa tai hänet pelastaa, en virkkaisi mitään. Mutta kun yksistään kunniantunnon vuoksi aijotte viedä varmaan kuolemaan viisikymmentä soturia, jotka eivät kykene vasenta kättä oikeasta eroittamaan — Kysynkö heidän mielipidettään?"

"Aijotteko nostaa kapinan minua vastaan, herrani?" vanhus tiukasti kysäsi.

"Miksi en kapinoisi Filip juopunutta vastaan Filip raittiin pelastaakseni? Mutta minä kyllä tottelen teitä kun vaan te nyt tottelette meitä… Miten määritteleekään Hesiodes miestä, joka ei neuvo itseään eikä tottele muiden neuvoja?… Eikö teillä esimerkiksi ole tunnetuita ystäviä Kyrenessä?"

Prefekti oli vaiti.

"Oi kuule, isä! Miksi emme Euodion luo voisi mennä? Hän on vanha toverisi ja suosii tätä — tätä retkeä… Ja ajattele, että Augustinuskin arvattavasti on nykyisin siellä. Olihan hän meidän Karthagosta lähtiessä valmis purjehtimaan Bereniseen neuvotellakseen Synesiuksen ja pentapolilaisten piispojen kanssa."

Augustinuksen nimen kuullessaan vanhus epäröi.

"Augustinus voi todellakin olla siellä. Ja tämän ystävämme täytyy saada häntä tavata. Voisinhan samalla kysyä Augustinukselta neuvoa. Jos velvollisuuteni hänen mielestään on paluu Karthagoon, on minun sinne mentävä kaikesta huolimatta. Mutta sotamiehemme?"

"Synesius ja pentapolilaiset tilanomistajat", Rafael sanoi, "nykyisin mielelläänkin elättävät ja palkkaavatkin heidät ja kaikki muut asestetut, urheat miehet, sillä he eivät — siitä maurilaisille kiitos — suinkaan ole hengestään varmoja. Ja ystäväni Victorius tässä luullakseni kai halusta lähtee pienelle sotaretkelle noita mustia ryöväreitä vastaan."

Vanhus nyökäytti ääneti päätään. Voitto oli saavutettu.

Nuori tribuuni, joka koko ajan oli levottomana seurannut isänsä kasvonilmeitä, huomasi nyökäytyksen ja keulaan kiiruhtaen ilmoitti sotamiehille suunnitelman muutoksen. Ilohuudot kajahtivat vastaukseksi ja tuossa tuokiossa olivat purjeet muutetut, peräsin käännetty ja navakan luoteisen kuljettamana kiisi alus Sisilian länsikulmaa kohti.

"Ah," Victoria ihastuksissaan huudahti, "nyt saatte tavata Augustinuksen! Teidän täytyy luvata keskustelevanne hänen kanssaan."

"Sen ainakin lupaan, että kaikkea mitä se suuri sofisti nähneekin hyväksi puhua, on hänen sofisti-veljensä kärsivällisesti kuunteleva. Elkää sanoistani pahastuko. Muistakaa, että minä, kuten kantaisäni Salomonkin, olen huomannut, että viisaus on liian lähellä hulluutta ja hassutusta. Ettehän voi toivoa, että minä ihmistä uskoisin, kun en vielä Jumalaan usko?"

Victoria huokasi.

"Minä en tahdo sanojanne uskoa. Miksi te aina väitätte itsenne huonommaksi kuin todellisuudessa olette?"

"Että sellaiset hellät sielut kuin te olette eivät tarvitsisi tuntea tuskaa huomatessaan minut huonommaksi kuin miltä näytän… Kas niin, nyt jätämme sen aineen. Minä vain toivon, että te vihaisitte minua?"

"Koetanko?"

"Se kai jää minun tehtäväkseni, pelkään, eikä teidän. Oli miten oli, mutta ennen pitkää saatte syytä minun vihaamiseen, olkaa varma siitä."

Victoria huokasi uudelleen ja poistui sairaittensa luo.

"Ja nyt, herrani," prefekti puhui Rafaeliin ja poikaansa kääntyen, "elkää ymmärtäkö minua väärin. Olen ehkä heikko, mikä väsyneille ja toivottomille miehille on tavallista; mutta elkää pitäkö minua miehenä, joka oman turvallisuutensa vuoksi taipui vastoinkäymisessä. Niin totta kuin Jumala minua kuulee, en kaipaa muuta kuin kuolemaa, ja minä suostun suunnan muutokseen vain sillä edellytyksellä, että jos Augustinuksen neuvo käy siihen suuntaan, minun lapseni eivät pidätä minua palaamasta Karthagoon ja kohtaamasta kohtaloani. Ainoa mitä pyydän on, että minulle suotaisiin elämää siksi että näkisin rakkaan tyttäreni nunnaluostarin turvissa."

"Nunnaluostarinko?"

"Aivan niin. Aina hänen syntymästään saakka on päätökseni ollut omistaa hänet Jumalalle. Ja mikä voisi tällaisina aikoina olla parempi turvattomalle tytölle?"

"Anteeksi", Rafael virkkoi. "Olen niin typerä, etten käsitä mitä hyötyä tai huvia teidän Jumaluudellenne on tyttärenne neitsyeenä elämisestä… paitsi yhdellä edellytyksellä, mikä minun kuitenkin täytyy jättää vain sukupuolettomien pappien puhtaitten huulien lausuttavaksi, kun nyt kerran minussa ovat säädyllisyyden ja pyhän kunnioituksen jätteet uudelleen eloon heränneet."

"Te unhoitatte kristitylle puhuvanne, herrani."

"En suinkaan! Teidän hauskassa ja järkevässä seurassanne minä kyllä olin sen unhoittanut aina viime hetkeen saakka. Mutta tästä puoleen ei enää tarvitse peljätä että niin typerästi erehtyisin."

"Herrani!" Prefekti sanoi punastuen Rafaelin peittelemättä osoittamasta ylenkatseesta… "Opittuanne vähän tarkemmin tuntemaan Pyhän Paavalin epistolat, te ette enää loukkaa niiden mielipiteitä ja tunteita, jotka hänen opetuksiaan seuratakseen uhraavat Jumalalle kalleimmat aarteensa."

"Vai on se siis Paulus Tarsolainen, joka teille sen neuvon on antanut. Kiitän teitä siitä ilmoituksesta, sillä se säästää minulta vaivan sen enempää tutkia hänen teoksiaan. Sallinette minun senvuoksi suuresti kiittäen palauttaa teidän kauttanne tämä hänen käsikirjoituksensa tyttärellenne, jonka ikuisella vankeudella aijotte mielistellä Jumaluuttanne. Mitä vähemmän tästä puoleen on minulla yhteyttä teidän ja teidän perheenne jäsenien kanssa, sitä parempi."

Ja hän kääntyi poistuakseen.

"Ystäväni," huudahti vilpitön soturi huolestuneena, "näin ette saa puhua! Olemme teille liian suuressa velassa ja kunnioitamme teitä liiaksi erotaksemme tällä tavoin vain hetken päähänpiston vuoksi! Jos joku sanani on teitä loukannut — unhoittakaa se, suokaa minulle se anteeksi, minä pyydän teitä!"

Hän tarttui Rafaelin molempiin käsiin.

"Hyvä herrani," juutalainen rauhallisesti virkkoi, "sallikaa minun tehdä teille samanlainen anteeksipyyntö. Minä vakuutan, että entisen, miellyttävän seurustelumme vuoksi en ole unhoittava lupaustani maatilanne lunastamisesta. — Mutta nyt meidän täytyy erota. Suoraan sanoakseni oli minusta puolen tuntia sitte vähällä tulla kristitty. Olin toden teolla viekoitellut itseni siihen luuloon, että galilealaisten Jumaluus voi sittekin olla vanhojen hebrealaisten esi-isiemme, Adamin ja Eevan, Abrahamin ja Davidin ja kaikkien niiden Jumala, jotka uskoivat, että lapset ja kohdun hedelmällisyys olivat perintö ja lahja, joka tulee Herralta. Kuvittelin että Paulus sittekin oli oikeassa — aivan todella oikeassa — väittäessään, että kirkko oli täydellistynyt kehitysmuoto meidän vanhasta, kansallisesta valtiolaitoksestamme… Minä olen teille kiitollisuuden velassa siitä, että avasitte silmäni huomaamaan erehdykseni, jonka jokainen nunna ja munkki olisi minulle olemassaolollaan paljastanut, ellei hetken huumaus olisi näköäni hämmentänyt. Minun täytyy nyt varata eloon herännyt uskoni jollekin sellaiselle Jumaluudelle, jolle ei ole mieleen, että hänen luomansa olennot polkevat olemuksen peruslait jalkoihinsa. Hyvästi!"

Prefekti jäi hämmästyksestä jähmettyneenä paikalleen seisomaan ja Rafael vetäytyi aluksen syrjäisimpään sopukkaan mutisten itseksensä:

"Enkö jo epäillytkin, että tämä valon välähdys tuli liian äkkiä ja oli liian kirkas kauemmin kestääkseen. Enkö jo tiennyt että hänkin, samoin kuin kaikki muutkin osoittaisi olevansa — aasi?… Hullu mies, kun moisessa maailmassa toivonkin selvää järkeä tapaavani…! Takaisin kaokseen, Rafael Aben-Ezra! Puno köyttä hiedasta siksi kuin tämä narripeli loppuu!"

Hän lyöttäytyi sotamiesten seuraan eikä vaihtanut sanaakaan prefektin ja hänen lastensa kanssa. Berenisen satamaan saavuttua pisti hän kaulanauhan Victorian käteen ja hävisi laiturille kerääntyneeseen ihmisjoukkoon. Ei kukaan tiennyt, minne hän kulkunsa suuntasi.

3 Luku.

PREFEKTIÄ KOETELLAAN.

Kun viimeksi Filammonin jätimme oli kohtalo, hänen etsiessä kahta ihmisen elämälle tärkeätä seikkaa: vapautta ja sisarta, vienyt hänet vanhojen ystäviensä, goottien pariin. Ensinmainitun hän oli heti löytänyt suuressa salissa, missä gootit joutilaina ryypiskellen loikoivat. Hän vetäytyi likimpään salin kolkkaan ja unhoittaen äskeisen kauhunsa ja raivonsa jäi sinne seisomaan uuden ajatuksen valtaamana. — Hänen sisarensa oli ehkä tässä huoneessa!… Ja tämän viehättävän unelman kiihoittamana rupesi hän itsekseen arvostelemaan kuka noista iloisista tyttäristä olisi se, joka äkkiä oli tullut hänelle rakkaammaksi ja kalliimmaksi kuin kukaan muu taivaassa ja maassa. Tuokohan kauniskutrinen, pyöreäpiirteinen italialaisnainen — vaiko tuo raju, intohimoinen, koukkunenäinen juutalaistyttö, taikka tuo viehkeä tummaverinen, vinosilmäinen koptilaisnainen? Ei. Hänen sisarensa oli atheenalainen kuten hän itsekin. Oliko se sitte tuo pitkä laiska kreikatar, jonka sinisistä silmistä tuon tuostakin leimahti salama, puhuen voimakkaista, vaikkakin kehittymättömistä tunteista ja ajatuksista, joista tytöllä itsellään tuskin lienee ollut käsitystäkään? Tuoko —taikka olisiko tuo hänen sisarensa — vai tuo toinenko? Taikka — olisikohan se itse Pelagia, kaunein ja synnillisin kaikista? Kauhea ajatus! Hän punastui korviaan myöten sitä kuvitellessaankin, mutta sittekin — hänen sydämensä sisimmässä tuntui kuin olisi tämä oletus kaikista viehättävin. Äkkiä muisti hän, että joku tytöistä goottien aluksella oli sanonut häntä Pelagian näköiseksi. Omituista, ettei hän ennemmin ollut sitä tullut ajatelleeksi! Sen täytyi olla niin. Mutta miten heikosta, hajanaisista viittauksista ja arvailuista punotusta langasta tämä täytyi riippuakaan! Hän tahtoi malttaa mielensä, tahtoi odottaa, olla kärsivällinen. Kärsivällinen, kun sisar ei ollut vielä löydetty, kun tämä voi olla kadotukseen joutumaisillaan? Mahdotonta!

Äkkiä saivat hänen ajatuksensa uuden suunnan, kun eräs tytöistä alhaalla huudahti täyttä kurkkua:

"Tulkaa katsomaan! Kadulla tapellaan!"

"Enkä viitsi", huudahti eräs jättiläismäinen gootti, joka loikoi sohvalla Filammonin takana.

"Voi tule urooni!" eräs tytöistä puhui. "Siellä on niin hauska tappelu käymässä ja itse prefekti on kuumimmassa kahakassa. Emme ole vielä tässä kuussa sellaista nähneet."

"Päälliköt eivät salli minun iskeä noita aasinratsastajia vasten kuonoa ja minun käy vain kateeksi, kun näen toisten iskevän. Anna tänne viinihaarikka… Hitto vieköön! Tyttöhän juoksi sittekin tiehensä!"

Melu ja askeleiden kopina kuului yhä lähempää ja samassa riensi Wulf portaita alas, juoksi salin läpi naisten pihaan ja amaalin luo.

"Prinssi — tässä on meille hyvä tilaisuus tarjona. Nuo kreikkalaisroistot murhaavat prefektin aivan ikkunaimme alla."

"Senkö kavalan rakkikoiran? Paraiksi kun meitä narrasi. Onhan hänellä henkivartioita tarpeeksi asti. Miksi se hullu ei pidä puolustuksestaan huolta?"

"Ne ovat pötkineet pakoon jok'ainoa; eräänkin näin väkijoukkoon piilottautuvan. Niin totta kuin elän, mies on hengettömänä, jos vielä viisikään minuuttia viivymme."

"Mitä sitte jos kuoleekin?"

"Miksi jättää mies kuolemaan, kun voimme hänet pelastaa ja voittaa iki-ajoiksi hänen suosionsa? Miesten käsiä kutittaa taistelunhalu ja oikea kasvattaja antaa koiriensa tuon tuostakin verta maistaa, ettei niiltä metästyshalu menisi."

"No niin, eihän siihen viittä minuuttia kauempaa kuluisi."

"Ja uroot olisivat näyttäneet voivansa unhoittaa, kun heidän vihamiehensä joutuu pulaan."

"Aivan oikein! Amaalikin voi unhoittaa!"

Amaali hyppäsi pystyyn ja huusi miehet seuraansa.

"Hyvästi impyeni! — Mutta Wulf", huudahti hän saliin juostessaan, "täällähän se meidän munkki taas on! Kautta Odinin, terve tuloasi, komea poikani! Tule sinäkin vähän ottelemaan, nuori mies, mitäs muuta varten sinä tuollaiset käsivarret olisit saanut?"

"Hän on minun miehiäni." Wulf virkkoi laskien kätensä Filammonin olalle, "ja verta hänen on maistettava."

Ja kaikin kolmin kiiruhtivat he ulos. Filammon, kaikesta välinpitämättömänä, oli valmis vaikka mihin.

"Piiskat mukaan! Miekoista ei väliä. Nuo retkaleet eivät ole sen arvoisia!" Amaali huusi juosten alas käytävää ja heilutellen raskasta, noin kymmenen jalan pituista nahkaruoskaansa. Hän sysäsi portin auki, mutta samassa hänen täytyi vähän peräytyä ihmistulvan tieltä, joka oviaukosta syöksähti sisään. Mutta seuraavassa tuokiossa jo se tunkeutui takaisin ulos kun gootti sekä voimiaan että painoaan käyttäen raivasi peloittavine tovereineen itselleen tien suoraan väkijoukon halki, kaataen jokaisella piiskaniskulla jonkun raukan maahan.

He tulivat viimeisellä hetkellä. Prefektin valkea, jalorotuinen nelivaljakko makasi potkien ja kieriskellen maassa ja Orestes horjahteli vaunuissa, kasvot verisinä ja parisenkymmentä raivoisaa munkkia kimpussaan.

"Taaskin munkkeja!" Filammon ajatteli. Huomatessaan heidän joukossa useita vihattuja kasvoja, jotka Kyrillon pihamaalla tuona onnettomana yönä olivat hänen mieleensä painuneet, valtasi hänet hurja kostonhalu.

"Armoa!" kurja prefekti huusi — "Olen kristitty! Minä vannon olevani kristitty! Piispa Attilus kastoi minut Konstantinopelissa!"

"Alas teurastaja! Alas pakana-tyranni, joka ennemmin kieltäytyy evankeliumin kautta vannomasta kuin lepyttää patriarkan! Raastakaa hänet pois vaunuista!" munkit kirkuivat.

"Jänishousu!" Amaali virkkoi äkkiä pysähtyen. "En minä moista viitsi auttaa!"

Mutta samassa hyökkäsi Wulf eteenpäin ja jakeli iskuja oikealle ja vasemmalle. Munkit peräytyivät ja Filammon, joka kaikin mokomin tahtoi estää hänelle vielä niin kalliille uskonnolle häpeällisen teon, hyppäsi vaunuihin ja sulki Oresteen syliinsä.

"Olette turvassa, herrani, elkää vastustelko", kuiskasi hän munkkien käydessä hänen kimppuunsa. Kivi tai parikin sattui häneen, mutta se vain rohkaisi hänen mieltänsä. Samassa hän jo kuuli piiskojen vinkunan ympärillään ja munkkien parkuen pakenevan, ja siitä tiesi hän olevansa turvassa. Hän kantoi taakkansa turvaan Pelagian talon porttikäytävään keskelle pälyileviä ja parkuvia tyttösiä, ja parikymmentä Aleksandrian kauneinta kätöstä kantoi prefektin sieltä pihatolle.

"Aivan kuin uusi Hylas nymfien kantamana", virkkoi hän mielestään sukkelasti. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi haaremista pää silkkiliinoilla sidottuna ja yhtä häpeämättömänä kuin ennenkin.

"Teidän ylhäisyytenne — uroot kaikki — olen teidän nöyrä orjanne… Teitä saan hengestäni kiittää ja teidän apunne arvon voittaa vain lääkkeenne suloisuus. Mielelläni soisin uudelleen haavoittuvani, että minua sellaiset kätöset uudelleen vaalisivat ja sellaiset jalat minun vuokseni ympärilläni liikkuisivat."

"Tuota et olisi viisi minuuttia sitte sanonut", amaali huomautti katsellen prefektiä kuin karhu apinaa.

"Mitä sinä niistä käsistä ja jaloista puhelet, eihän ne kuitenkaan sinulle kuulu!" huomautti eräs ääni, arvattavasti Smidin, huoneen perältä. Seurue rähähti nauramaan.

"Pelastajani, veljeni!" Orestes puhui nauramatta. "Miten voinkaan Teille kaiken palkita. Onko jotain mitä virkani sallii minun teidän hyväksenne tehdä — en sano palkitakseni teitä, sillä se sana kai loukkaisi teidän arvoanne vapaina barbaareina — mutta hyvittääkseni teidän mieltänne?"

"Anna meille lupa ryöstää kolme päivää tätä korttelia", joku huudahti.

"Ai, ai, oikea urhoollisuus on taipuvainen pitämään kaikkia esteitä vähäpätöisinä; te unhoitatte miten pieni lukunne on."

"Kuulehan prefekti, kuulehan mitä sanon!" Amaali ivallisesti virkkoi. "Jos tarkoitat, ettemme me neljäkymmentä goottia kykenisi kolmessa päivässä tekemään kaikki Aleksandrialaiset — sinut itsesikin muiden mukana — päätä lyhemmiksi, ja samalla vielä pitämään sotamiehesi aisoissa —"

"Puolet heistä liittyisivät meihin!" eräs huusi. "Ovathan he samaa lihaa ja verta kuin mekin!"

"Anteeksi, ystäväni, tuota kaikkea en hetkeäkään epäile. Olen tarpeeksi maailmaa nähnyt, tietääkseni ettei löydy ainoatakaan paimenkoiraa, joka sopivan tilaisuuden sattuessa ei olisi valmis avittamaan sen lampaanlihan syömisessä, jota sen oli vartioitava! Vai mitä te arvelette, arvoisa herrani?" Prefekti kääntyi, kumartaen Wulfiin päin.

Wulf virnisti pahasti ja sanoi saksaksi amaalille jotain vieraiden hyvänä pitämisestä.

"Suonette varmaan anteeksi, sankarilliset ystäväni," Orestes puhui, "että teidän suosiollisella luvallanne huomautan, että olen vielä äskeisistä tapauksista vähän väsynyt ja hermostunut. Olisi sopimatonta käyttää teidän vieraanvaraisuuttanne kauemmin hyväkseen. Jos sen vuoksi saisin lähettää orjan etsimään jonkun henkivartioistani —"

"Ei, ei, kautta kaikkien jumalien!" amaali jyrisi, "sinä olet nyt minun vieraani tai ainakin naiseni vieras eikä kukaan ole vielä talostani raittiina lähtenyt jos vain se minusta on riippunut. Pankaa kokit liikkeelle, miehet! Pidämme prefektille oikein keisarilliset pidot ja lähetämme hänet kotiinsa niin juovuksissa kuin häntä vain haluttaa. Käy sisään, hyvä prefekti. Me gootit olemme koruttomia miehiä, mutta kautta valkyrian, ei kukaan voi sanoa, ettemme vieraitamme hyvin pitäisi."

"Suloinen sellainen pakko on", sanoi Orestes sisään käydessään.

"Mutta kuulkaas! Sivumennen kysyen, eikö joku teistä miehistä ottanut vangiksi erästä munkkia?"

"Täällä hän on prinssi, kädet selän taakse sidottuina."

Miehet laahasivat esiin kookkaan, luisevan, puolialastoman munkin.

"Erinomaista! Tuokaa hänet sisään. Hänen ylhäisyytensä voi tuomita hänet päivällistä odotellessamme ja Smid saa toimekseen miehen hirttämisen. Smid ei vahingoittanut ketään mellakoissa, hän ajatteli päivällistään."

"Joku roisto purasi palasen säärestäni; siksi minä kaaduin kumoon", Smid murisi.

"No, maksa sitte tälle miehelle velkasi. Orjat, tuokaa tuoli! Kas tässä, prefekti, istu ja tuomitse."

"Kaksi tuolia!" joku huusi. "Amaali ei saa seisoa itse keisarinkaan edessä."

"Eihän toki, hyvät ystävät. Amaali ja minä olemme kuin kaksi Cæsaria, joilla kummallakin on valtakuntansa. Arvatakseni olemme jotenkin yhtä mieltä siitä, että tämä kunnonmies on hirtettävä."

"Hirttäminen käy liian nopeasti."

"Juuri sitä aijoin huomauttaa. Löytyy muutamia oikeudellisia muodollisuuksia, joiden, vaikka eivät olekaan välttämättömiä Rooman keisarikunnan olemassa ololle, kuitenkin katsotaan yleensä olevan hyödyksi sen yhtenäisyydelle —"

"Elä nyt niin pitkiä puheita pidä", muuan huusi.

"Jos itse haluat hänet hirttää, niin hirtä! Luulimme vain sinulta vaivat säästävämme."

"Ah, arvoisa ystäväni, aikoisitko minulta kostonnautinnon ryöstää? Aijon kuluttaa huomenna ainakin neljä tuntia tämän hurskaan marttyyrin tappamiseen. Hänellä on oleva tarpeeksi ajatusaikaa toimituksen alun ja lopun välillä."

"Kuuletkos sitä, herra munkki?" Smid virkkoi nykäisten vankia leuvasta. Muu seurue näytti pitävän kohtausta vain hauskana pilana ja sangen peittelemättä naureskelevan prefektille ja hänen uhrilleen.

"Veriuhrin kantanut mies on sen sanonut. Minä olen marttyyri", munkki vastasi nöyrästi.

"Taitaa kestää hyvän aikaa ennenkuin sinusta marttyyri tulee."

"Kuolema voi viipyä, mutta kunnia on ikuinen."

"Totta kyllä, sen aivan unhotinkin. Minä säästän kyllä sinulle sen kunnian pariksi vuodeksi jos vain voin. Kuka heitti minua kivellä?"

Ei vastausta.

"Sano minulle, ja samana hetkenä kuin hän on liktorieni käsissä, armahdan minä sinut."

Munkki nauroi.

"Armahdat? Armahdat minut autuudesta ja sanoin selittämättömästä ihanuudesta, jonka Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä rakastavat? Tyranni ja teurastaja! Minä sinua heitin, sinä uusi Diokletianus — minä sen kiven viskasin — minä, Ammonius! Kunpa se olisikin sinut, uuden Siseran, lävistänyt kuin Jael kenitiläisen naula!"

"Kiitoksia ystäväni. Uroot, kai teillä on kellari munkkeja samoin kuin viinejäkin varten? Minä vaivaisin teitä tänä yönä tämän sankarin virrenveisuulla ja lähettäisin apparitorini aamulla hänet noutamaan."

"Jos hän vain rupeaa ulisemaan meidän levolle mentyä, niin eivät miehenne enää huomisaamuna suuriakaan tähteitä tavanne," Amaali sanoi. "Mutta johan orjat päivällisille kutsuvat."

"Odottakaapa," Orestes sanoi, "tuolla on vielä eräs, jonka kanssa minulla vielä on pieni juttu selvitettävänä — tuo nuori filosofi tuolla."

"Hän tulee kanssamme ruualle. Hän ei ole luullakseni vielä kertaakaan elämässään ollut juovuksissa, mies parka, ja aika on jo hänenkin aloittaa."

Amaali laski ystävällisesti karhunkämmenensä Filammonin olkapäälle, mutta nuorukainen vetäytyi empien syrjään ja heitti Wulfiin rukoilevan katseen.

Wulf vastasi päätään pudistamalla, mikä rohkaisi Filammonin sopertamaan kohteliaan kiellon. Amaali päästi kaikuvan kirouksen ja oikaisten väkevän kätensä tyrkkäsi Filammonia niin että tämä hoippuen lensi puoliväliin pihattoa. Wulf tuli nyt väliin.

"Poika on minun, prinssi. Hän ei ole juopottelija enkä minä tahdo hänestä sellaista tulevankaan. Suokoon taivas," lisäsi hän hiljaa, "että samoin voisin eräistä toisistakin sanoa. Lähettäkää illallinen meille tänne alas, kun ensin itse olette syöneet. Lampaan puolikas riittänee suunnilleen meille kahdelle ja lähetä myös viiniä, väkevintä lajia, millä lihan saan kurkusta alas huuhdelluksi. Smid kyllä määrän tietää."

"Minkä vuoksi et sisään tule?"

"Ennenkuin kaksi tuntia on kulunut tuo roskaväki yrittää kyllä uudelleen murtaa portit, ja kun jonkun täytyy vahtia pitää, on parempi, että vahtina on mies, jonka korvia eivät viini ja naisten suutelot ole tukkineet. Poika jää minun seuraani."

Seurue meni sisään jättäen Wulfin ja Filammonin kahden kesken ulkopihattoon.

Puolisen tuntia istuivat miehet toisiaan syrjäsilmin katsellen ja kumpikin koettaen turhaan arvailla mitä toisen mielessä liikkui. Vaikka Filammonin ajatukset olivatkin sisareen kohdistuneet, ei hän voinut olla huomaamatta synkkää surumielisyyttä, joka tuon vanhan soturin arpisilta ja ahavoittuneilta kasvoilta kuvastui. Ärtyisyys, jota hän heidän ensi kerran kohdatessaan oli osoittanut, näytti nyt muuttuneen ainaiseksi alakuloisuudeksi. Rypyt suun ja silmien ympärillä olivat syvenneet ja saaneet terävämmät muodot. Yhtämittainen mielenkarvaus näytti painaneen leimansa hänen rypistettyyn otsaansa ja ulkonevaan ylähuuleen. Vaieten ja liikahtamatta istui hän puolisen tuntia, nojaten poskeaan käsiinsä ja käsiään kirveensä ponteen. Nähtävästi hän oli vaipunut syviin mietteisiin ja ivamielin kuunteli sisähuoneesta kuuluvaa lasien ja lautasten kalinaa.

Filammon tunsi liian suurta, kunnioitusta hänen ikäänsä ja ylevää suruansa kohtaan häiritäkseen hiljaisuutta. Viimein tavallista äänekkäämpi naurunremahdus herätti vanhuksen mietteistään.

"Miksi tuota nimität?" kysyi hän kreikaksi.

"Hulluudeksi ja turhuudeksi."

"Ja miksi hän — se alruna — se ennustajanainen nimittää sitä?"

"Ketä tarkoitat?"

"Sitä kreikatarta, jota kuulemassa tänä aamuna olimme?"

"Hulluudeksi ja turhuudeksi."

"Miksi hän ei voinut parantaa siitä tuota roomalaista tukankihertäjää?"

Filammon vaikeni. — "Todellakin, miksikähän ei!"

"Luuletko, että hän voi ketään siitä parantaa?"

"Mistä?"

"Juopottelusta ja siitä, että tuhlataan voima, maine ja vaivalla ansaitut aarteet mässäykseen, hienoihin pukuihin ja huonoihin naisiin."

"Hän on itse puhdas ja saarnaa puhtautta kaikille, jotka tahtovat häntä kuulla."

"Hiiteen saarnat. Minä olen saarnannut jo neljä kuukautta."

"Ehkä hän voisi puhua vakuuttavammin — ehkä —"

"Ymmärrän. Sellaista ihanaa olentoa ehkä kuultaisiin vaikka minunlaistani harmaahapsista karhua sanotaankin vanhaksi houkkioksi. Eikö niin? Onhan se luonnollistakin."

Pitkä äänettömyys.

"Hän on komea nainen. Moista en ole ennen nähnyt laikka olenkin monta nähnyt. Kerran oli eräässä Weser-virran saaressa tietäjätär — kun hänet näki, teki mieli, ennenkuin hän edes oli sanaa lausunut, heittäytyä maahan hänen jalkojensa juureen ja sanoa: astu päälleni; en ole kelvollinen edes jalkojesi pyyhkimeksi! Moni soturikin teki sen… Kai minäkin sen kerran tein… Ja tämä muistuttaa häntä harvinaisen paljon. Hän sopisi vaikka prinssin vaimoksi."

Filammon säpsähti. Mikähän tuo uusi tunne olikaan, joka sai hänet Wulfin viittauksesta niin närkästymään?

"Kauneus? Mitä on ruumis ilman sielua? Mitä on kauneus ilman viisautta? Mitä on kauneus ilman puhtautta? Älytön elukka, joka kieriskelee mudassa, missä kaikki siat ovat rypeneet!"

"Kaunis nainen ilman säädyllisyyttä on kuin kultanauha sian kärsässä!"

"Ken sen sanoi?"

"Salomon, Israelin kuningas."

"En tunne sitä miestä. Mutta oikea tietäjä oli sen sanoja, olipahan ken tahansa, ja hän, se toinen, on siveä tyttö?"

"Nuhteeton kuin" — pyhä neitsyt, yritti hän sanoa, mutta vaikeni. Niihin sanoihin oli surullisia muistoja yhdistetty.

Wulf istui hetken äänettömänä ja Filammonin ajatukset kääntyivät heti tuohon päämaaliin — sisaren löytämiseen — joka hänestä tuntui ainoalta mitä varten kannatti elää. Yksistään tämä ajatus oli muutamassa tunnissa muuttanut ja muodostanut pojan mieheksi. Tähän asti hän oli ollut kuin lehti tuulessa, jokaisen uuden vaikuttimen leikkikalu, mutta nyt kohtalo, joka tähän asti kuukausmäärin oli häntä sangen hellävaroen ohjaillut, oli kääntynyt hänen vihollisekseen. Hän ponnisti kaikki voimansa, kaiken nokkeluutensa ja kaikki vähäiset tietonsa ihmisistä ja olosuhteista taistellakseen kynsin hampain uuden päämaalinsa saavuttamiseksi. Wulf ei ollut enää hänelle ihmeellinen ilmiö, vaan hyödyllinen välikappale. Vanhuksen äskeiset häilyvät viittaukset tyytymättömyydestään Pelagian läsnäoloon antoivat nuorukaiselle uutta toivoa, ja hän rupesi varovaisesti vihjailemaan että niitä kyllä oli, jotka mielihyvällä veisivät tytön pois sieltä. Nämä vihjaukset kiinnittivät Wulfin huomiota ja hän vastasi niihin tutkistelevilla kysymyksillä, kunnes Filammon, huomaten viisaammaksi puhua suunsa puhtaaksi, kertoi avomielisesti kaikista aamun tapauksista ja siitä salaisuudesta, jonka Arsenius oli puoleksi ilmaissut. Häntä yhdellä haavaa puistatti sekä ilo että kauhu kun Wulf, viisi pitkää minuuttia mietittyään asiata, vastasi:

"Ajatteles jos Pelagia itse olisikin sinun sisaresi!" Filammonilta oli päästä kiihkoinen vastaus, mutta vanhus keskeytti hänet ja jatkoi verkalleen, katsellen nuorukaista läpitunkevin silmäyksin:

"Kun rutiköyhä munkki väittää olevansa sukua naiselle, joka juo Cæsarien viinimaljasta ja on asemassa, josta kuningasten tyttäret ovat ylpeilleet ja taas piankin tulevat ylpeilemään — silloin ei vanha mies, jos hän on liian hyväluontoinen kutsuakseen heti moista väitöstä valheeksi, voi olla uskomatta, että nuorukainen ajattelee omaa etuaan, vai mitäs sanot?"

"Omaa etuaniko!" huudahti Filammon parka ja kavahti pystyyn. "Laupias Jumala, mitäpä muuta tarkoitusta minulla olisikaan kuin vapahtaa hänet tästä häpeästä ja saattaa hänet pyhyyteen ja puhtauteen?"

Hän oli koskettanut väärään kieleen ukon sydämessä.

"Häpeästäkö, sinä kirottu egyptiläinen orja!" huudahti tämä vuorostaan vihasta punottaen, kavahtaen pystyyn ja taotellen ruoskaa joka riippui hänen päänsä päällä. "Häpeästäkö! Niinkuin ei hänen — ja sinunkin — pitäisi katsoa onneksi, että on saanut pestä Amaalin jalkoja!"

"Ah, suo minulle anteeksi," sanoi Filammon, säikähtäen oman tyhmyytensä seurauksia. "Mutta sinä unhotat, ettei hän ole naimisissa prinssin kanssa."

"Naimisissa prinssin kanssa? Tuo vapautettu orjatyttö! Ei, kautta Freijan, niin syvälle ei prinssi toki ole langennut; se ei koskaan tule tapahtumaan, vaikka pitäisi minun tappaa tuo velho omalla kädelläni. Vapautettu orjatar!"

Filammon parka! Hänhän oli samana aamuna saanut kuulla olevansa orja! Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja pyrskähti rajuun itkuun.

"No, no, rauhoituhan toki", sanoi suuttunut soturi, jonka mieli yht'äkkiä heltyi. "Naiskyyneleistä en mitään piittaa, mutta en tiedä miksen koskaan ole voinut sietää ajatusta, että olisin syypää miehen kyyneliin. Kun olet tyyntynyt ja oppinut tavallista kohteliaisuutta, puhumme enemmän kaikesta tästä. Kas niin, herkeähän nyt. Kylläksi on aina kylläksi. Tässä saamme ruokaa, minä olen nälkäinen kuin Loke."

Hän rupesi syömään kuin kaimansa, metsän harmaa susi; raa'assa vierasvaraisuudessaan hän pakoitti Filammoninkin syömään vastoin tämän omaa halua.

"Kas niin, nyt tunnen itseni onnellisemmaksi", lausui Wulf viimein. "Tässä kirotussa pesässä ei olekaan muuta tekemistä kuin syödä. Minä en saa tapella enkä metsästää, minä vihaan naisia, ja ne vihaavat minua. Enpä muuten tiedäkään mitään jota en vihaisi, paitsi syömistä ja laulamista. Mutta tyttöjen laimea harpunsoitto ja huilunpuhallus on saanut aikaan, ettei kenkään viitsi kuunnella oikeata kumisevaa sotalaulua. Kuulehan vain miten ne naukuvat, miten ne vikisevät kaikki yhdellä haavaa kuin rastaat pilvisenä aamuna. Minäpä totta vie tahdon myös laulaa ja voittaa heidän äänensä."

Näin sanoen hän viritti hurjan mutta kauniin sävelen ja lauloi ensin hillityllä äänellä, säestäen lauluaan sanojen mukaisilla eleillä:

"Läpi metsän hirvi tul' nopsana aivan. Yli kivien ja kantoin se ilman vaivaa Lens nuolena.

Lumihankien peitossa, pensastossa Mä seisoin väijyen vartoomassa Sen tuloa."

Sitte korotti hän ääntään, ja hänen kasvonsa loistivat hurjasta ihastuksesta kun hän jatkoi:

"Helähti kaar', ja mun nuoleni tuima Sen lapahan lensi, ja kaatui huima, Heleijaa!

Kuin hukka sen kurkkuhun veitseni painoin Ja hurmeella sammutin kaulani janon, Heleijaa!"

Hän päätti laulunsa huikealla "heleijaalla", joka kajahti seinistä ja kumisi aina katonkin yli. Samassa hän kavahti seisaalleen kasvoillaan niin hurja ilme ja niin rajuilla eleillä, että Filammon värähti taapäin. Mutta urhon vimmaa kesti vain lyhyt tuokio, ja Wulf vanhus istahti uudelleen mutisten tyytyväisesti itsekseen:

"Sepä kuului vähänkin soturinlaululta. Se panee vanhan vereni taas kuohuksiin. Mutta tässä lemmon uuninhelteessä ei kukaan ihminen voi säilyttää ruumiinsa voimia, rohkeuttaan, rahojaan eikä mitään muutakaan. Kirotkoot jumalat sen päivän, jolloin ensikerran näin tämän maan!"

Filammon ei virkkanut mitään; hän oli vallan ällistynyt nähdessään Wulfin vastoin tavallista kylmähköä pidättyväisyyttään ja ylpeätä itsehillitsemistään tuolla tapaa riehahtavan, ja häntä puistatti ajatus että vanhusta mahdollisesti hallitsi pahahenki, niinkuin kristittyjen ja uusplatoonilaisten luulon mukaan sangen usein oli näitten barbaarien laita. Mutta vieläkin pahempata odotti häntä, sillä seuraavassa tuokiossa viskattiin kartanon ovet kiivaasti selälleen ja sisään tulvasi koko bakkanaalinen joukkue, jonka Wulfin kaikuva "heleijaa" oli houkuttanut paikalle. Orestes Amaalin ja Pelagian taluttamana, hoiperteli keskessä, kiharoissaan seppele ja viinimalja kädessä.

"Täällähän on minun filosofini, pelastajani, suojeluspyhimykseni", sammalsi hän. "Tuokaa hänet syliini, jotta saan koristaa hänen kauniin kaulansa Intian helmillä ja barbaarien kullalla."

"Jumalan nimessä, auttakaa minua pääsemään pakoon", kuiskasi Filammon Wulfille, kun koko seurue tulla remusi häntä kohden. Wulf avasi heti oven, ja Filammon syöksyi ulos. Mutta sitä ennen ojensi ukko hänelle kätensä sanoen:

"Käyppäs tervehtimässä minua, poika — minua yksinäni. Vanha soturi ei tahdo sinulle pahaa."

Äänessä oli niin ystävällinen väre ja silmissä niin lämmin hohde, että Filammon lupasi noudattaa kutsua. Ennenkuin pakeni, silmäsi hän vielä kerran taaksensa portinaukosta ja näki, miten gootit ja neitoset vilisten pyörivät ikivanhan teutoonisen tanssin hurjassa tahdissa. Korkealla heidän päittensä päällä näki hän Pelagian ihanan vartalon mahtavan Amaalin käsivarsien kohottamana. Neitonen tempasi seppeleen liehuvista kutreistaan ja sirotti ruusut tanssivien päälle. Ja tuoko ehkä oli hänen sisarensa! Hän peitti kasvonsa ja pakeni; portti kätki hurjan, meluavan joukon hänen katseiltaan, ja onpa aika että se kätkeytyy meidänkin katseiltamme.

Oli kulunut noin neljä hetkeä. Juopuneet haihduttivat nukkumalla humalaansa ja kuu heloitti kirkkaana ja kylmänä pihalle, kun Wulf mahtavaa viiniruukkua kantaen tuli ulos, seurassaan Smid, jolla oli malja kummassakin kädessään.

"Tänne toveri, keskelle pihaa, jotta saamme tuntea tuulahduksen viileää yöilmaa. Nukkuvatko kaikki nuo houkkiot siellä sisällä?"

"Jok'ikinen sielu. Ah, miten viileää täällä onkaan siihen verraten mitä sisässä oli! Mikä vahinko, etteivät kaikki ole saaneet niin vankkoja päitä kuin me!"

"Suurikin vahinko", virkkoi Wulf ja täytti maljansa.

"Miten paljon hauskuutta he siten menettävätkään tässä elämässä! Siellä ne nyt viruvat ja kuorsaavat kuin karhut! Sinussa ja minussa on kyllä miestä yksinämmekin tyhjentämään tämä ruukku."

"Onpa kyllä, ja sitte vielä toisenkin ruukun, jollemme sitä ennen ole ehtineet päättää keskusteluamme."

"Mitä, aijotko pitää sotaneuvottelua?"

"Miltä kannalta sen vain otat. Kuulehan, Smid, luulenpa että vaikka epäilisinkin kaikkia muita, niin sinuun ainakin voin luottaa, vai kuinka?"

"Sepä merkillinen kysymys sille, ken viitenäkolmatta vuotena on marssinut, nähnyt nälkää, ryöstänyt, voittanut ja tullut voitetuksi sinun vierelläsi jok'ainoassa maassa Weserin ja Aleksandrian välillä!" sanoi Smid äkäisesti, laskien maljan kädestään.

"Minä olen tullut vanhaksi, ja sen vuoksipa ruvennen epäilemään kaikkia. Mutta kuuleppas nyt, sillä ennen, kun viha ja viini loppuvat, täytyy minun saada se sanotuksi. Näithän tuon alrunan?"

"Tottahan toki."

"Entä sitte?"

"Mitä sitte?"

"Etkö luule hänen sopivan vaimoksi kelle hyvänsä?"

"Entä sitte?"

"Miksei hän sopisi Amaalillekin?"

"Se koskee häntä yhtä hyvin kuin tyttöäkin, ja tyttöä yhtä hyvin kuin meitäkin."

"Tyttöäkö? Eikö hänen pidä katsoa liiankin suureksi kunniaksi joutua naimisiin Odinin jälkeläiselle? Tarvitseeko hänen olla hienompi kuin Placidia?"

"Mikä oli kyllin hieno keisarin tyttärelle, sen pitää olla kyllin hyvä hänellekin."

"Kyllin hyväkö? Ataulf oli vain balttilainen, mutta Amalrik on oikea vesa Amaalien heimoa, hän polveutuu Odinista sekä isän että äidin puolelta."

"Enpä tiedä tokko tyttö sitä käsittää."

"Sitte opetamme hänet käsittämään sen. Miksemme veisi häntä pois ja naittaisi Amaalille, tahtoopa sitte itse tai ei? Hän kyllä tyytyisi prinssiimme viikon kuluessa, sen takaan."

"Mutta tuo Pelagia on tiellä."

"Pois hänkin sitte!"

"Mahdotonta!"

"Tänä aamuna se oli mahdotonta, mutta eipä ehkä mahdotonta viikon päästä. Kuulin tän'iltana erään lupauksen, joka tekee sen mahdolliseksi, jos vain hiventäkään gootin mieltä on jälellä siinä sekapäisessä poikaparassa, josta puhumme."

"Oh, sydän on hänellä kyllä oikealla paikalla; elä ole huolissasi hänen suhteensa! Mutta mikä lupaus se oli?"

"Sitä en ilmaise ennenkuin tarvitaan. En tahdo suinkaan saattaa kansaani ja jumalien verta häpeään. Mutta jos tuo juopunut prefekti sen muistaa — niin, muistakoon hän sen vain! Sitäpaitsi — tuo munkkipoika, joka oli täällä tänä iltana…"

"Niin, todellakin vahinko sellaista kelpo poikaa!"

"Hän tekee enemmänkin kuin epäilee — ja jos hän puhuu totta, niin luulenpa hänen olevan oikeassa — että Pelagia on hänen sisarensa."

"Hänen sisarensa! Entä sitte?"

"Hän tahtoo tietysti viedä tytön pois ja tehdä hänestä nunnan."

"Ethän salline hänen tehdä niin pahoin tuolle lapsiparalle?"

"Ken kerran on tielläni, Smid, hänen täytyy musertua. Sitä pahempi sille ketä se kohtaa, mutta ukko Wulf ei vielä milloinkaan ole antanut ihmisten tai petojen estää itseään — eikä niin saa nytkään käydä."

"Ylipäänsä voi se olla vallan oikeinkin tuolle nartulle. Mutta entä Amalrik?"

"Mikä on piilossa se on piankin unhotettu."

"Mutta prefektin sanotaan tahtovan naida tuon tytön."

"Hänkö naisi? Tuo hyviltä hajuilta tuoksuva apina? Tyttö ei ainakaan ole niin typerä."

"Se on prefektin aikomus, ja tytön myöskin. Koko kaupunki puhuu siitä; meidän täytyy ensin raivata prefekti tieltämme."

"Miksikäs ei? Se kävisi helposti laatuun ja olisi suuri voitto Aleksandrialle. Mutta jos tuhoisimme hänet, täytyisi meidän myöskin valloittaa kaupunki; ja siihen luulen meitä olevan liian vähän."

"Hänen henkivartijansa ehkä käyvät meidän puolellemme. Jos tahdot, niin menen huomenna heidän kasarmiinsa ja puhelen heidän kanssaan. Mutta kuules Wulf — tiedämme kyllä sinun aina olevan oikeassa — mitä oikeastaan hyödyttää naittaa tuo Hypatia Amaalille?"

"Mitäkö se hyödyttää?" sanoi Wulf, paiskaten maljansa kivilattiaan. "Sinä vanha, likinäköinen elohiiri, joka vain ajattelet omain poskipussiesi täyttämistä! Sitä että annamme hänelle vaimon, kyllin arvokkaan sankarille, mikä hän joka tapauksessa on, vaimon, joka tekee hänestä raittiin miehen juoppolalluksen asemasta, yritteliään miehen nahjuksen asemasta, vaimon, jolla on vaikutusvaltaa tämän kaupungin rikkaisiin ja joka voi hankkia meille vankan jalansijan täällä; ja kun sen kerran olemme saaneet, niin tahdonpa tietää ken siitä voisi järkyttää meitä enää. Jos he molemmat hallitsisivat Aleksandriassa, tulisimme me kolmessa kuukaudessa Afrikan herroiksi. Lähettäisimme sanan vandaaleille Espanjaan ja kehoittaisimme heitä valloittamaan Karthagon; kehoittaisimme myöskin Adrian meren toisella puolella asuvia longobardeja nousemaan maihin Pentapoliksessa. Menettämättä ainoatakaan miestä puhdistaisimme silloin koko rannikon, nyt kun tuo hullu Heraklianus on retkensä kautta Roomaa vastaan jättänyt sen meille alttiiksi. Antaisimme vandaalien ja longobardien puristaa toistensa käsiä täällä Aleksandriassa ja heittää arpaa osistaan rannikosta ja sitte!"

"No, entä mitä sitte?"

"Kun olemme laskeneet Afrikan valtamme alle, ottaisin mukaani joukon valituita sankareita ja purjehtisin heidän kanssaan etelään päin etsimään Asgardia — sillä kertaa laskisin alas Punaista merta — ja näkisin Odinin kasvoista kasvoihin tai kuolisin häntä etsiessäni."

"Vai sillä tapaa", Smid huokasi. "Toivonpa että sallit minun tulla mukaasi etkä tahdo minua pysähtymään puolitiehen lohikäärmeitten ja norsujen pariin. Niinpä niin, järkimies on kuin neva — miten pitkälle ratsastaakin kovalla maalla, joutuu lopulta suon sisään. Minä kuitenkin käyn prefektin henkivartiossa huomenna, jollei päätäni porota."

"Ja minä tahdon puhella pojan kanssa Pelagiasta. Juokaamme nyt juonemme menestykseksi."

Molemmat rautakallot kallistivat maljojaan, kunnes tähtien tuike sammui ja itäisen pylväskäytävän varjot häipyivät sarastavaan päivänkoitteeseen.

4 Luku.

JUUTALAISET KRISTITYITÄ VASTAAN.

Vietyään Arseniuksen sanoman Mirjamille pieni kantaja palasi joutuin takaisin etsiäkseen Filammonia ja tämän kasvatusisää; mutta kun ei heitä löytynyt, juoksenteli hän koko illan edestakaisin niin järjettömästi, että korttelin asukkaat pelkäsivät hänen kadottaneen järkensä. Vihdoin nälkä ajoi hänet kotiin syömään illallista; tämän aterian aikana hän koetti purkaa kiihottuneita tunteitaan pieksämällä rakkaan tapansa mukaan vaimoansa. Mirjamin molemmat syyrialaiset orjattaret, jotka kuulivat neekerinaisen hätähuudot, riensivät tälle apuun, valoivat sangollisen vettä miehen niskaan ja ajoivat hänet tiehensä. Hän ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vertasi vain myhäillen itseään Sokrateehen, joka sai Xantippalta selkäänsä, ja mukautui filosofin tyyneydellä olosuhteisiin. Pari seuraavaa tuntia hän hyppeli sitte kuin kesy harakka edestakaisin kadunkulmauksessa ja lasketteli virtanaan nenäkkäitä sukkeluuksia ohikulkijoille, joilta useat kerrat oli saada kouraantuntuvan ojennuksen. Vihdoin saapui Filammon, joka henkimenossa kiiruhti kotiinsa, suoraan hänen syliinsä.

"Hiljaa, seuraa minua! Sinua yhäti johtaa onnellinen tähti. Hän kutsuu sinut luoksensa."

"Kuka?"

"Mirjam itse. Ole mykkä kuin hauta! Sinua hän tahtoo nähdä ja puhutella, mutta Arseniuksen viestin hän hylkäsi moisilla sanoilla, että filosofin huulien on tarpeetonta toistaa niitä. Tule, mutta puhele hänelle hyviä sanoja, niinkuin ainakin puhellessa noitanaisen kanssa, joka voi seisauttaa tähdet kulussaan ja komentaa kolmannen taivaan henkiä."

Filammon kiiruhti kotia Eudaimonin seurassa. Vähät hän välitti siitä, että Hypatia oli varottanut häntä Mirjamista. Hänhän etsi sisartaan.

"Kas vain sen hulttio, oletko täällä taas!" huusi toinen tytöistä, kun tulijat kolkuttivat Mirjamin asunnon ulko-ovelle. "Mitä ajatteletkaan, kun tuot tänne nuoria miehiä tähän aikaan yöstä?"

"Olisi parempi että menisit alas pyytämään vaimoparaltasi anteeksi. Hän on itkenyt koko illan ja rukoillut ristiinnaulitun kuvaa sinun edestäsi, mokoma kiittämätön apina!"

"Naisellista taikauskoisuutta — mutta suon sen hänelle anteeksi… Hiljaa raakalaisnaiset! Olen tuonut tänne tämän nuoren filosofin oman emäntänne käskystä."

"Sitte hän saa odottaa eteishuoneessa. Muuan herrasmies on nyt emäntäni luona."

Filammon sai siis odottaa pimeässä ja likaisessa eteishuoneessa, jota ylellisesti koristivat vaalenneet seinäverhot ja seiniä pitkin asetetut sohvat. Hän odotti levottomana ja kärsimättömänä, ja molemmat tytöt, jotka koruompelunsa ylitse häntä varkain tähystelivät, päättivät hänen olevan kovin kömpelön, koskei hän lainkaan vastannut heidän hiukeaviin silmäyksiinsä.

Sillävälin kuunteli Mirjam sisähuoneessa ilkeän tyytyväisesti hymyillen tummapintaisen ja ahavoittuneen nuoren juutalaisen kertomusta.

"Minä tiesin, oi Israelin äiti, että kaikki riippui minun nopsuudestani. Senvuoksi lähdin Ostiasta ja ratsastin yötä päivää Tarentia kohti. Mutta ympärileikkaamattomien sanansaattajalla oli parempi ratsu kuin minulla. Siksi lahjoin erään orjan lamauttamaan hänen hevosensa. Toisena päivänä pääsinkin majapaikan välin hänen edelleen; mutta siitä huolimatta tuo filistealainen yllätti minut yöllä, sillä saatanan enkelit auttoivat häntä, ja minun sieluni vihastui."

"Mitäs sitte tapahtui, Jonabad Bar-Zebudah?"

"Muistelin Jehua ja Joabiakin, kun Asabel tätä takaa-ajoi, mietinpä syvästi oliko moinen teko luvallinen, sillä minä en ole mikään verenvuodattaja. Mutta siitä huolimatta jouduimme pimeässä yhteen, ja minä tapoin hänet."

Mirjam taputti käsiään.

"Sitten puin, niinkuin kohtuullista oli, hänen vaatteensa päälleni, anastin hänen kirjeensä ja valtakirjansa ja olin olevinani keisarin lähetti. Siten suoritin lopun matkastani pakanain kustannuksella. Tässä annan sinulle takaisin sen kautta keräytyneen säästön."

"Siitä ei sanaakaan! Pidä se itsellesi Jakobin arvokas poika! Entä mitä muuta?"

"Tarentiin tultuani purjehdin edelleen merirosvoilta vuokraamallani aluksella. Sen miehistö oli kelpo väkeä ja piti vannomansa valan. Sillä soudettuamme kaikista voimistamme liki puoli matkaa, tuli toinen alus vanaveteemme ja yritti kiertää meidät. Tunsin sen hyvin olevan kotoisin Aleksandriasta, samoin laivurinkin, joka väitti sen tulleen Aleksandriasta Brundusiumiin, mukanaan kirje Oresteelta."

"Mitä vielä?"

"Minusta tuntui häpeälliseltä, jotta tuo alus kiertäisi meidät, ja vielä häpeällisemmältä, jotta sinä ja vanhempamme suotta olisitte maksaneet moisia kustannuksia. Sen vuoksi rupesin keskusteluihin merimiehen kanssa luvaten hänelle paitsi vuokraa kaksisataa kultarahaa omistani. Ole hyvä ja maksa ne laskuuni rabbi Hesekielille, joka asuu Pelusiumissa Vesiportin luona. Silloin merirosvot neuvoa pidettyään päättivät purjehtia vihollisen upoksiin; meidän aluksemme oli näet terävänokkainen liburnialainen, ja heidän vain kevyt sanansaattaja-alus."

"Teittekö niin?"

"Muuten emme olisikaan nyt täällä. Herra antoi heidät meidän käsiimme, niin että puhkasimme heidän aluksensa vallan keskeltä ja he upposivat kuin Farao ja kaikki hänen joukkonsa."

"Niin hukkukoot kaikki valitun kansan viholliset!" huudahti Mirjam. "Ja nyt sanot, ettei mitään uusia sanomia voi tulla tänne kymmeneen päivään?"

"Merirosvopäällikkö vakuutti sen olevan mahdotonta yltyvän tuulen takia, joka uhkaa muuttua etelämyrskyksi."

"Kas tässä, ota tämä kirje ylirabbinille; äiti Israelissa siunaa sinua. Olet miehekkäästi taistellut kansasi puolesta, ja sinä astut hautaasi rikkaana vuosista ja kunniasta, rikkaana palvelijoista ja palvelijattarista, kullasta ja hopeasta, lapsista ja lapsenlapsista. Jalkasi on polkeva pakanoiden niskoja, ja Abrahamin, Isakin ja Jakobin siunaus on vuotava ylitsesi. Sinä saat syödä siitä hanhesta, joka korvessa lihoitetaan ja Leviathanista, joka on piilotettuna isoon mereen, siksi kunnes se viimeisenä päivänä antaa lihansa ruuaksi kaikille oikeille israelilaisille."

Kääntyessään poispäin ja astuessaan ulos huoneesta oli tämä juutalainen sokeassa kiihkossaan kukaties onnellisin mies koko Egyptissä.

Hän poistui eteishuoneen kautta, katsahtaen kierosti orjattariin ja uhkaavasti Filammoniin. Tämä saatettiin nyt Mirjamin luo.

Eukko istui kiemurassa kuin käärme matalalla sohvalla ja kirjoitti ahkerasti polvillaan olevaan tauluun; tyynyillä hänen vieressään kimalteli komeita jalokiviä, joita hän äsken oli käsitellyt kuin lapsi leikkikalujaan. Hän katsahti ylös vasta muutamien minuuttien perästä; ja kärsimättömänäkin täytyi Filammonin silmäillä ympärilleen pienessä huoneessa ja verrata sen likaista komeutta ynnä sisällä vallitsevaa väkevää viinin, ruuan ja hajuaineiden tuoksu, aistikkaiden kreikkalaisten asumusten valoisuuteen ja puhtauteen. Pitkin seiniä seisoi haaveellisilla veistoksilla koristettuja kaappeja ja arkkuja, kirjavan koreita pergamenttikääryjä virui kasottain nurkissa, omituisen muotoinen lamppu riippui katossa, luoden himmeätä ja kamalaa valoa eräälle esineelle joka tuokioksi tyrehdytti nuorukaisen veren. Muutamalla hyllyllä oli nimittäin salaperäinen uurroksilla koristettu kultainen vati, jossa oli balsameerattu lapsenpää, sellainen "terafim", jommoisesta Filammon tiesi itämaiden velhonaisten väittävän voitavan kuulla ennustuslauseita.

Vihdoin Mirjam katsahti ylös ja sanoi terävällä, kimeällä äänellä:

"Mitäs nyt, kaunis poikaseni, mitä poloiselta vanhalta ja kiusatulta juutalaiseukolta haluat? Himoatko jotain niistä kauniista esineistä, joita hän on osannut antaa palvelevain henkiensä pelastaa kristityn rosvojoukon käsistä?"

Filammonin asia oli pian kerrottu. Eukko kuunteli sitä, katsellen häntä terävästi palavilla silmillään, ja vastasi sitte verkalleen:

"No, entäs sitte, vaikka olisitkin orja?"

"Olenko se, sano, olenko se?"

"Olet varmasti. Arsenius on puhunut totta. Näin hänen ostavan sinut Ravennassa täsmälleen viisitoista vuotta sitte. Samalla kertaa ostin minä sisaresi. Hän on nyt kahdenkolmatta vanha. Luulisin sinun olevan häntä neljää vuotta nuoremman."

"Oi taivas, tunnetko vielä sisareni? Onko se Pelagia?"

"Sinä olit kaunis poika", jatkoi eukko, joka ei näyttänyt kuulleen Filammonin kysymystä. "Jos olisin luullut sinun kasvavan niin kauniiksi ja nokkelaksi kuin nyt olet, olisin itse ostanut sinut. Gootit olivat juuri poislähdössä, ja Arsenius antoi vain kahdeksantoista kultarahaa sinusta — vai oliko se ehkä kaksikymmentä. Luulenpa käyväni vanhaksi, unohdan kaikki. Mutta minä olisin saanut maksaa kasvatuksesi, ja sisarta harjoittaakseni olen kuluttanut noin — huh, minkälaisia, rahamääriä! Ei siltä, ettei se kullannuppu ollut niiden kolikoiden arvoinen, joita sain kouraltaa kukkarostani hänen hyväkseen."

"Ja sinä tiedät missä hän on? Sano se minulle, ole laupias ja sano!"

"Miksi niin?"

"Miksikö? Eikö rinnassasi syki inhimillinen sydän? Eikö hän ole sisareni?"

"Entä sitte? Olethan, viitenätoista vuonna hyvin tullut toimeen ilman sisartasi, miksi et voisi nytkin tulla yhtä hyvin toimeen hänettä? Ethän muista häntä, et rakasta häntä."

"Ettenkö rakasta häntä? Tahtoisin kuolla hänen edestään — tahtoisin kuolla sinun edestäsi, jos vain toimitat niin että saan tavata hänet."

"Ohoo, vai tahtoisit sinä semmoista? No, entäpä jos veisin sinut hänen tykönsä, mitä silloin tekisit? Ajatteles, jos hän olisi Pelagia itse, mitä sitte? Hän on nyt hyvin rikas ja onnellinen. Voitko sinä tehdä hänet onnellisemmaksi tai rikkaammaksi?"

"Kuinka voitkaan niin kysyä? Minun täytyy, minä tahdon pelastaa hänet siitä häpeästä, jossa varmasti tiedän hänen elävän."

"Ahaa, hyvä munkkiseni! Sitä juuri odotinkin. Tiedänpä paremmin kuin kukaan muu, mitä nuo kauniit sanat merkitsevät. Palanut lapsi kammoo tulta, mutta palanut eukko sammuttaa sen, sen saat nähdä. Kuulehan nyt! En sano ettet saisi nähdä sisartasi — en sano ettei Pelagia ole juuri se nainen jota etsit — mutta — sinä olet minun vallassani. Elä rypistä otsaasi, eläkä näytä niin äkäiseltä! Minä voin milloin tahdon jättää sinut Arseniuksen käsiin hänen orjanaan. Sana minulta vain Oresteelle, niin lyödään sinut karkulaisena rautoihin."

"Minäpä pakenen!" huusi nuorukainen kiihkoisasti.

"Pakenisitko käsistäni!" eukko nauroi ja osoitti lapsenpäätä. "Vaikka pakenisit Kaf'in toiselle puolelle tai upottaisit itsesi valtameren syvyyteen, niin voisin saada nuo kuolleet huulet ilmaisemaan olopaikkasi ja käskeä demonien kantamaan siivillään sinut tänne takaisin. Pakenisitko minun käsistäni! On parempi että tottelet minua ja saat tavata sisaresi."

Filammonia puistatti, mutta hän alistui kuitenkin. Eukon silmien taikamainen hohde, hänen pelättävät sanansa, jotka hän puolittain uskoi, ja hänen oma palava halunsa saada nähdä sisarensa, voittivat hänen vastuksensa, ja hän huudahti huohottaen:

"Tahdon totella sinua, mutta… mutta…"

"Mutta sinä et vielä olekaan mikään oikea mies, olethan vain puolinainen munkki, häh? Siitä minun on vielä tultava selville, ennenkuin autan sinua, kaunis poikaseni. Oletko vielä munkki, vai oletko mies?"

"Mitä tarkoitat?"

"Ha ha ha!" nauroi eukko kimakasti. "Nuo kristityt koirat eivät tiedä mitä mies on. Oletko siis munkki — emme puhu miehestä, koska se käy järkesi yli?"

"Minä? — Minä olen Hypatian oppilas filosofiassa."

"Mutta et mikään mies?"

"Olen kai mies, luullakseni."

"Mutta sitä en minä luule; muuten olisit miehenä jo kuukausia sitte tunnustanut rakkautesi tuolle pakanalliselle naiselle."

"Minäkö — hänelle?"

"Niin, minä hänelle", toisti Mirjam pilkallisesti, matkien nuorukaisen loukatun nöyrää äänensävyä. "Minä rutiköyhä oppilasparka, hänelle, tuolle suurelle, rikkaalle, viisaalle, jumaloidulle filosofinaiselle, jolla on hallussaan itätuulen sisimmän pyhäkön avaimet! Ja minä olen mies, kauniin Aleksandriassa, ja hän on nainen, turhamaisin nainen Aleksandriassa, ja juuri sen kautta minä olen häntä väkevämpi ja voin kietoa hänet sormeni ympäri ja saada hänet lankeemaan jalkojeni juureen kun vain niin tahdon, kun vain avaan silmäni ja huomaan olevani mies. Noo, poikaseni, onko hän koskaan opettanut sinulle sellaista, puhuessaan matematiikasta ja metafysiikasta, jumalista ja jumalattarista?"

Filammon karahti tulipunaiseksi. Suloinen myrkky oli alkanut vaikuttaa hänessä ja jokainen suoni hänen ruumiissaan paloi siitä ensi kerran hänen elämässään.

Mirjam huomasi olevansa voitolla.

"Kas niin, elä säikähdä tästä uudesta opetuksesta! Olen pitänyt sinusta siitä saakka kun sinut ensi kerran näin, usko se; kysyin terafilta sinusta, ja se vastasi — tietäisitpä vain minkä vastauksen sain! Jonain kauniina päivänä saat sen tietää. Joka tapauksessa on se viekotellut vanhan kiltin juutalaisvaimon tuhlaamaan rahojaan. Oletko milloinkaan arvannut, keltä joka kuukausi olet saanut tuon kultarahan?"

Filammon säpsähti, ja Mirjam purskahti kaikuvaan, kimakkaan nauruun.

"Hypatialta kai, vai miten? Tietysti tuolta sorjalta kreikattarelta, koska — sinä turhamainen lapsi — et koskaan tullut ajatelleeksi vanhaa juutalaiseukkoa."

"Sinäkö se olit, sinäkö todellakin?" huudahti Filammon. "Sinuako siis saan kiittää tästä harvinaisesta lahjasta?"

"Sinun ei tarvitse kiittää minua, totella vain; sillä elä unhota, että minä voin todistaa sinun velkasi minulle, jok'ikisen oboolin, ja voin myös vaatia sen sinulta takaisin jos minua vain haluttaa. Mutta elä pelkää, en ole kova sinua kohtaan, koska kerran olet vallassani. Minä vihaan kaikkia, jotka sitä eivät ole. Heti kun olen saanut jonkun ihmisen valtaani, rupean pitämään hänestä. Vanhukset rakastavat lasten lailla leikkikalujaan."

"Olenko minä sitte sinun leikkikalusi?" kysyi Filammon kiihkeästi.

"Tietysti olet, kaunis poikaseni", vastasi eukko ja katsahti häneen niin mielittelevästi hymyillen, ettei hän voinut suuttua. "Minäpä osaan totta vie leikkiä niin kauniisti palloillani — ja olen nyt elänyt viimeiset neljäkymmentä vuotta vain tehdäkseni nuoria ihmisiä onnellisiksi. Sinun ei sentähden tarvitse arkailla hyväsydämistä mummoparkaa. No, sinähän pelastit eilen Oresteen hengen?"

"Miten olet sen saanut tietää?"

"Minäkö? Minä tiedän kaikki. Tiedän mitä pääskyset puhelevat toistensa ohi liidellessään, ja mitä kalat kesälämpimässä meressä miettivät. Sinäkin saat kerran oppia arvaamaan paljon, mitään taikakalua tarvitsematta. Mutta nyt sinun pitää astua Oresteen palvelukseen. Noo, mitä epäröit? Etkö tiedä hänen suuresti suosivan sinua? Hän on tekevä sinut kirjurikseen, ja eräänä päivänä hän koroittaa sinut kamariherraksi, jos vain ymmärrät oikein käyttää onneasi."

Filammon seisoi hämmästyksestä mykkänä. Viimein hän sanoi:

"Senkö miehen palvelijaksi? Mitä hänestä ja hänen suosionosotuksistaan välitän? Miksi kidutetaan minua niin kovin? En halua mitään muuta maan päällä kuin nähdä sisareni."

"On paljon mahdollisempaa nähdä hänet, jos olet jonkun korkean virkamiehen hovissa — ehkäpä enemmänkin kuin pelkän virkamiehen — kuin jos pysyisit rutiköyhänä munkkina. En siltä että uskoisin sinun puhuvan totta. Onko se ainoa halusi maan päällä, hä? Etkö lainkaan halua nähdä kaunista Hypatiaa?"

"Minä? Miksi en häntä saisi nähdä? Enkö ole hänen oppilaansa?"

"Hänellä ei enää kauvan tule olemaan mitään oppilaita, lapseni. Jos haluat kuulla hänen viisauttaan — ja olkoon se sinulle suureksi hyödyksi — niin pitänee sinun tästälähin ennemminkin käydä Oresteen palatsiin kuin luentosaliin. Sinä säpsähdät, huomaan. Olisinko nyt ehkä keksinyt syyn, joka tepsii? Elä kysele mitään! En selitä mitään munkeille. Mutta ota nämä kirjeet. Mene huomenna varhain kolmannella hetkellä Oresteen palatsiin ja kysy hänen sihteeriään, kaldealaista Ethania. Sano rohkeasti tulevasi asioissa, jotka ovat valtakunnalle ylen tähdellisiä, ja seuraa sitte johtotähteäsi; se on onnekkaampi kuin luuletkaan. Kas niin, tottele nyt minua, muuten et saa nähdä sisartasi."

Filammon tunsi käyneensä ansaan. Mutta mitä tuo merkillinen nainen ehkä voisikaan tehdä hänen hyväkseen? Häntä totteleminen tuntui olevan, jollei ainoa, niin ainakin lähin tie Pelagian luo. Joka tapauksessa hän oli eukon vallassa ja hänen täytyi alistua kohtaloonsa; sen vuoksi hän otti kirjeet ja lähti.

"Ohoo," nauroi Mirjam itsekseen Filammonin lähdettyä, "sinä luulet saavasi hänet käsiisi tehdäksesi hänestä katujattaren, nunnan, nais-erakon; pakoittaaksesi hänet koettamaan lepyttää sinun Jumalaasi ryömimällä parikymmentä vuotta käsin jaloin muumioitten parissa, kahle kaulassa ja paino jalassa ja koko ajan kuvitellen olevansa nazarealaisen morsian? Ja sinä luulet vanhan Mirjamin sitä varten jättävän hänet käsiisi? Ei, ei ikinä, munkkihyväni, silloin olisi parempi että tyttö olisi kuollut. Seuraa sinä vain suloista syöttiäsi, seuraa sitä kuin aasi heinäkimppua, jota ajaja alati pitää kyynärän päässä sen turvasta. Sinä olet minun vallassani, ja Orestes on vallassani. Minun täytyy kai huomenna keskustella tuosta uudesta lainasta, luulen mä. Enkä koskaan saane maksua. Tuo koira saattaa minut viimein keppikerjäläiseksi. Miten paljon sitä nyt onkaan — katsotaampas?" — Hän rupesi selailemaan velkakirjoja ja kuitteja arkussaan. — "Minä en saa milloinkaan maksua, mutta entä kun mulla on valtaa! Nähdä miten nuo pakanakoirat ja kristityt koirat punovat juoniaan ja pöyhistelevät, luulotellen olevansa maailman herroja, uneksimattakaan olevansa meidän leikkikalujamme, joita me täysin ohjaamme — me, lupauksen lapset, me, valittu kansa, me, Abrahamin siemen. Hupsuparat! He minua miltei säälittävät ajatellessani miltä he näyttävät, kun Messias tulee, ja he huomaavat, ketkä todellisia maailman herroja ovat olleet. Mutta hänen pitää päästä Etelän keisariksi tuon Oresteen; se hänestä pitää tulla, vaikka minun täytyisikin lainata hänelle Rafaelin jalokivet. Sillä hänen pitää naida tuo kreikatar. Hänen täytyy. Tietysti tyttö vihaa häntä, mutta sitä voimallisempi on kostoni. Ja tyttö rakastaa tuota munkkia, sen luin hänen silmistään puutarhassa. Sitä parempi sekin seikka minulle. Munkki kyllä riippuu mielellään Oresteen kantapäillä saadakseen olla tyttöä lähellä — se hupsu poikaparka! Teemme hänestä kirjurin tai kamariherran. Hänellä sanotaan olevan kyllin päätä siksi tai miksi hyvänsä. Orestes ja hän tulevat niiksi kahdeksi kynneksi pihdissäni, joilla nipistän ulos mitä vain haluan tuosta kreikkalaisesta Isebelistä… Ja sitte käyn käsiksi mustaan agaattiin."

Palasiko hän juhlallisen puheensa lopussa takaisin halpaan jokapäiväisyyteen? Ehkäpä ei, sillä viimeisiä sanoja lausuessaan hän otti povestaan esiin särkyneen loihtukalun, joka riippui vitjassa hänen kaulassaan ja oli vallan sen näköinen, mitä hän niin kiihkeästi halusi. Hän katseli sitä kauvan hellin silmäyksin, suuteli sitä, itki ja puheli sille kuin äiti lapselleen, hyväili sitä ja lauloi sille kehtolaulunpätkiä. Hänen karkeat kuihtuneet piirteensä tulivat lempeämmiksi, puhtaammiksi ja jalommiksi ja osoittivat hetkisin aikaa millaiseksi ne kerran muinen olisivat voineet muodostua; ne kuvastivat tässä tuokiossa sitä persoonallista ihannetta, jonka kukin sielu tuo mukanaan elämälle ja joka hämäränä ja kehittymättömänä kajastaa esiin jokaisen uinuvan lapsosen kasvoissa niin kauvan kuin ne eivät vielä ole rypistyneet, rumentuneet ja kovettuneet elämän pitkällisen murhenäytelmän kuluessa. Mirjam oli noita-akka, parittaja ja orjakauppias, korviansa myöten vajonnut valheeseen, julmuuteen ja ahneuteen; mutta kuitenkin sisälsi tämä kurja kivi hänelle toden, henkisen, saavuttamattoman, ostamattoman aarteen, johon verrattuina hänen kunnianhimoiset pyrintönsä ja kaikki hänen aarteensa olivat yhtä arvottomia hänelle itselleen kuin ne olivat Jumalan enkeleillekin.

Mutta vähät tiesi Mirjam, että samana hetkenä voimakas, rotevavartaloinen munkki seisoi Kyrilloksen yksityishuoneessa. Tultuaan osalliseksi siitä harvinaisesta kunniasta, että sai itsensä patriarkan läsnäollessa nauttia maljan hyvää viiniä, antoi hän tälle ja Arseniukselle seuraavan tilin matkastaan:

"Huomattuani juutalaisten osanneen hankkia itselleen tämän merirosvolaivan, menin merirosvopäällikön puheille; sain armon hänen silmissään ja palkkauduin soutajaksi alukseen. Siitä mitä olin saanut tietää kuuntelemalla juutalaisen puhetta, päätin varmuudella, että aluksen oli määrä niin pian kuin suinkin saattaa uutiset Aleksandriaan. Suorittaakseni pyhän patriarkan minun heikolle kyvylleni uskoman tehtävän menin sen vuoksi laivaan ja soudin herkeämättä muiden soutajain parissa, mutta kun olin tottumaton tähän työhön, sain kirkon asian tähden kärsiä paljon iskuja ja häväistyksiä — minkä toivon vastedes luettavan hyväkseni. Sitäpaitsi meni saatana minuun ja tahtoi repiä minut, niin että annoin usein ylen ja inhosin kaikkea ruokaa. Siitä huolimatta soudin tarmokkaasti ja herkeämättä ylenantaessanikin, niin että pakanat tulivat täyteen ihmetystä ja lakkasivat lyömästä minua, antaen sen sijaan säälistä minulle väkevää juomaa. Sitte soudin sitä vahvemmin yötä päivää, toivoen pyhänyhteisen kirkon minun arvottoman henkilöni kautta edes vähässä määrin voittavan."

"Niin onkin tapahtunut", vastasi Kyrillos. "Miksi et istuudu, ystäväni?"

"Suokaa anteeksi," sanoi munkki surkean näköisenä; "lopulta väsyy istumiseenkin kuten kaikkiin muihin lihallisiin nautinnoihin."

"Millä voin palkita sinua tekemästäsi hyödystä?" virkkoi Kyrillos.

"Olen kyllin palkittu tietäissäni olleeni hyödyksi. Jos pyhä patriarkka kumminkin ilman aihetta on minulle suosiollinen, niin on muuan vanha kristitty vaimo, äitini lihassa — — —"

"Tule luokseni huomenna, niin saa hän kyllä apua. Ja — saammepa nähdä ettenkö tee sinusta kaupungin diakoonia ylentäessäni Pietarin."

Munkki suuteli esimiehensä kättä ja meni. Kyrillos kääntyi Arseniuksen puoleen; ihastuksissaan hän käyttäytyi tällä kertaa vallattomasti, löi polviinsa ja sanoi:

"Noo, tällä kertaa olemme totta vie voittaneet pakanat, vai mitä?"

Sitte hän lisäsi papin tavallisella, teeskennellyllä äänellä:

"Minkä neuvon isäni antaisi minulle osatakseni oikein käyttää hyväkseni sitä etua, joka niin armollisesti on käsiimme annettu?"

Arsenius vaikeni.

"Tekisipä mieleni", jatkoi Kyrillos, "tämäniltaisessa saarnassani mainita tuosta suuresta uutisesta."

Arsenius pudisti päätään.

"Miksikä ei, miksikä ei?" kysyi Kyrillos kärsimättömästi.

"On parempi säilyttää salaisuutta, kunnes muut puhuvat siitä. Säästetty tieto on aina säästettyä tietoa. Jos miehellä on pahoja aikeita kirkkoa vastaan, joita en toivo hänellä olevan, niin anna hänen ensin rikkoa, ennenkuin käytät tietoasi häntä vastaan. On totta, että omatunto voi epäillä, onko oikein sallia syntiä, jota voi ennakolta estää. Minusta tuntuu kuin olisi synti vasta itse teossa, ja että välistä — sanon vain välistä — voisi pelastaa syntisen, antamalla hänen vääryytensä kantaa hedelmän ja antamalla hänen täyttyä omista teoistaan."

"Vaarallinen oppi, arvoisa isä."

"Aivan kuin kaikki terveellinen oppi — elämän tuoksu tai kalman haju, aina sitä mukaa kuin sitä sovelletaan. En olekaan puhunut tätä seurakunnalle, vaan valitulle veljelle. Ja jos asiaa valtioviisauden kannalta katsellaan, niin anna hänen julkisesti osoittaa, onko hänellä todellakin kapinallisia aikeita mielessä, ja puhu sitte ja muserra maahan hänen Baabelin torninsa."

"Luuletteko sitte ettei hänellä jo ole tiedossa Heraklianuksen tappio?"

"Jos hän siitä tietää, niin pitää hän kyllä sen salassa kansalta, ja meidän toiveemme äkillisen keikauksen aikaansaamisesta kansanjoukoissa ovat miltei yhtä suuret."

"Hyvä. Yhteisen kirkon olemassaolo Aleksandriassa riippuu juuri tästä taistelusta, ja siksipä on parasta olla varovainen. Käyköön siis kuten tahdot. Onnipa on minulle, että sinä olet neuvonantajani."

Kyrillos, joka muuten oli mitä hillittömin ja väkivaltaisin juonienkutoja, mukautui siis sen miehen tahtoon, joka oli viisaampi kuin hän itse — niinkuin viisasten miesten aina pitäisi tehdä — ja päätti säilyttää salaisuuden omana tietonaan sekä käski munkinkin tehdä samaten.

Filammon vietti unettoman yön ja virkisti sitte itseään mieluisella käynnillä muutamassa niistä julkisista kylpylaitoksista, joita roomalainen hirmuvalta — viisaampi tavallaan kuin meidän aikamme vapaa valtiomuoto — niin anteliaasti tarjosi uhreilleen. Sitte hän lähti prefektin palatsiin esittääkseen asiansa; mutta Orestes, joka viime päivinä oli hämmästyttänyt Aleksandrian yleisöä vallan tavattomalla työkyvyllä oli jo mennyt läheiseen basilikaan. Sinne vei nuorukaisen muuan apparitori, joka johdatti hänet koreilla seinämaalauksilla ja kirjavalla marmorimosaiikilla ynnä pylväskäytävillä ja galerioilla koristetun suunnattoman salin poikki, missä alemmat virkamiehet käsittelivät erilaisia juttuja ja säätivät oikeutta roomalaisen lain monimutkaisten muodollisuuksien mukaan. Levottomasti odottavan joukon halki nuorukainen astui salin ylipäähän, missä prefektin valtaistuin oli tyhjänä, sekä sitte erääseen sivuhuoneeseen, missä tapasi kirjurin, paksun kaldealaisen eunukin, jolla oli kalpeat ilmeettömät kasvot, pienet porsaansilmät ja päässä suunnaton turbaani. Kynän ritari vastaanotti kirjeen, avasi sen juhlallisen näköisenä, mutta kavahti sitte pystyyn ja syöksähti ulos huoneesta unhottaen kaiken arvokkaisuutensa. Filammon sai jäädä seisomaan, täynnä odotusta ja ihmettelyä. Puolituntisen perästä kaldealainen palasi; hänen pienet silmänsä näytti joku suuri ajatus avanneen.

"Nuorukainen, sinun tähtesi on nousemassa. Olet kyllin onnellinen tuodessasi meille hyviä sanomia. Jalo prefekti itse kutsuu sinut puheilleen."

Sitte hän vei nuorukaisen mukaansa.

Huoneessa, jonka ovea aseelliset miehet vartioivat, kulki Orestes kiihkeästi edestakaisin. Hänen kasvoissaan näki jälkiä viime yön tapahtumista; silloin tällöin hän maistoi pöydällä olevasta kultamaljasta.

"Katsos vain, ei kukaan muu kuin pelastajani itse! Nuorukainen, minä tahdon luoda onnesi. Mirjam sanoo sinun tahtovan ruveta palvelukseeni?"

Filammon, joka ei tiennyt mitä virkkaa, katsoi paraimmaksi vastata syvimmällä kumarruksellaan.

"Ahaa, osaat kumartaa sulokkaasti, vaikket aivan tavan mukaan. Mutta sen sinä pian hänelle opetat, kirjurini, vai miten? Nyt asioihin! Anna tänne ne paperit, jotka minun on allekirjoitettava ja varustettava sinetilläni. Asemien päällysmiesten johtajalle…"

"Tässä jalo herra!"

"Viljakaupan valvojalle… Kuinka monesta vehnälaivasta olet käskenyt purkaa lastin?"

"Kahdesta, jalo herra."

"Hyvä. Se on tällä hetkellä tarpeeksi suuri almu. Rahvaan asianajajalle — hitto hänet periköön."

"Häneen voi luottaa, sillä hän on katkeran kateellinen Kyrilloksen vaikutusvallasta. Sitäpaitsi hän on minun vähäpätöisyydelleni velkaa paljon rahaa."

"Hyvä. Tänne vanginvartioille lähetettävät kirjeet, jotka koskevat miekkailijoita!"

"Tässä jalo herra."

"Hypatialle… Ei, tahdonpa valittua morsiantani kunnioittaa omalla korkealla läsnäolollani. Niin totta kuin elän, tämän aamupäivän työ on kylliksi sille, jolla on polttava päänporotus."

"Jalo herra, sinulla on seitsemän miehen voima. Eläös ijankaikkisesti!"

Oresteen työkyky oli tosiaankin, kun hän sille tuulelle sattui, erinomaisen suuri. Kylmä veri ja vielä kylmempi sydän tekevät monen asian helpoksi.

Mutta Filammonin koko sielu kiintyi sanoihin "valittu morsiameni".

Johtuiko tämä jostain itsekkäästä toiveesta, jonka Mirjamin eiliset viittaukset olivat herättäneet, vai tunsiko hän vain sääliä ja kauhua sen johdosta, että sellainen kohtalo oli määrätty Hypatialle — hänen epäjumalalleen? Joka tapauksessa seisoi hän siinä viisi minuuttia aivan kuin unessa, mutta heräsi sitte kuullessaan toisen, vielä rakkaamman nimen lausuttavan.

"Ja nyt Pelagiaan. Voimmehan ainakin koettaa."

"Ehkäpä se loukkaa goottia, jalo herra."

"Hitto hänet nielköön! Hän saa valita itselleen mielityn kaikista Aleksandrian kaunokaisista ja tulla Pentapoliksen käskynhaltijaksi, jos tahtoo. Mutta näytelmä minun pitää saada, eikä kukaan muu kuin Pelagia voi esiintyä Venus Anadyomenena."

Filammonin veri virtasi ankarasti sydämeen ja siitä takaisin päähän. Hän vapisi kauhusta ja häpeästä.

"Kansa käy hurjaksi ihastuksesta saadessaan vielä kerran nähdä hänet näyttämöllä. Nuo elukat eivät aavistaneet minun alati ajattelevan heidän huvejaan, vaikka olisin juopunut kuin Silenius."

"Sinä elät vain orjiesi hyväksi, jalo herra."

"Kuulehan, poika, niin sorea tyttö tarvitsee sorean sanansaattajan. Minä otan sinut heti palvelukseeni; sinun pitää viedä tämä kirje Pelagialle. Noo — mikset tule ja ota sitä?"

"Pelagialle?" nuorukainen huudahti. "Teatterissako? Julkisesti? Venus Anodyomenako?"

"Niin, sinä hupsu! Olitko ehkä päissäsi illalla?"

"Hän on minun sisareni."

"Entä sitte? Ei siltä että uskon sinua, sen hulttio! — Ahaa!" sanoi Orestes, joka heti älysi asianlaidan. "Apparitorit!"

Ovi avautui, ja vartio näyttäytyi.

"Tässä on muuan kiltti poika, jonka tekee mieli käyttäytyä hupsun tavalla. Estäkää häntä muutaman päivän aikana aikaansaamasta mitään rettelöitä! Mutta elkää tehkö pahaa hänelle; pelastihan hän eilen henkeni, kun te, sen heittiöt, livistitte tiehenne!"

Pitemmittä mutkitta onneton nuorukainen siepattiin kiinni ja vietiin holvikäytävää myöten vahtihuoneeseen. Apparitorit, jotka hänen eilispäivänä osottamansa rohkeuden vuoksi näyttivät kantavan kaunaa häntä vastaan, pilkkasivat häntä ja tuntuivat olevan ylen halukkaat panemaan hänet raskaihin rautoihin. Sitte he tyrkkäsivät hänet päätäpahkaa vankiluolaan, sulkien hänet sinne ja jättäen hänet omiin mietteisiinsä.

5 Luku.

HÄN TAIPUU SAADAKSEEN HALLITA.

"Mutta ajattelehan, ihanin Hypatia, että olisit saanut ison kiven vasten kasvojasi, että satamäärin roistoja olisi hypellyt kuin villipedot ulvoen ympärilläsi — vielä pari minuuttia, niin olisit revitty kappaleiksi! Mitähän olisitkaan tehnyt sellaisessa tapauksessa?"

"Olisin antanut heidän repiä itseni kappaleiksi ja kuollut kuten olin elänytkin."

"Niin, mutta — jos tosi todellakin olisi ollut kysymyksessä ja kuolema sinua silmiin tirkistänyt?"

"Miksi ihmisen pitäisi pelätä kuolemaa?"

"Hm… Tietysti en pelkää kuolemaa itseään, vaan kuolemista. Se olisi moisissa olosuhteissa lievimmin sanoen epämiellyttävää. Jos esikuvamme, Julianus Suuri, huomasi lievän teeskentelyn tarpeelliseksi ja siltä oli paljon parempi kristitty, kuin mitä minä itsestäni koskaan voin väittää, niin miksipä en minäkin saisi teeskennellä? Pidä minua alempana olentona, suureen joukkioon kuuluvana, jos niin tahdot — minä olen joka tapauksessa katuvainen jäsen tuosta suuresta joukkiosta ja annan sinulle kaiken mahdollisen korvauksen tekemällä mitä hullutuksia suinkin suvaitset minulle määrätä. Jos vain kerran saan vallan käsiini, niin tahdonpa osoittaa itseni yhtä kelvolliseksi ja taipuvaiseksi kuin itse Julianus."

Sellaista puhetta pitivät Hypatia ja Orestes keskenään puolituntisen sen jälkeen kuin Filammon oli saatettu uuteen asuntoonsa.

Hypatia loi prefektiin tyynen, läpitunkevan katseen, joka ilmaisi ylenkatsetta, vaan samalla hieman pelkoakin.

"Ja mikähän lienee vaikuttanut tämän äkillisen innon jalossa prefektissä? Neljä kuukautta ovat lupauksesi olleet täyttämättä."

Hän ei maininnut miten iloiseksi hän sydämessään olisi tuntenut itsensä, jos ne edelleenkin olisivat jääneet silleen.

"Olen tänä aamuna saanut sanomia, jotka kohteliaisuudesta ensin mainitsen sinulle. Tahdomme pitää huolta, että koko Aleksandria ennen päivän laskua tuntee ne. Heraklianus on voittanut."

"Voittanut?" Hypatia huudahti kavahtaen pystyyn.

"Hän on voittanut ja Ostian luona täydellisesti tuhonnut keisarin sotajoukon. Niin kertoo sanansaattaja, johon täydellisesti saatan luottaa. Ja vaikka sanoma osoittautuisikin vääräksi, niin voin estää huhun siitä leviämästä — miksi muuten olisinkaan prefekti? Sinä epäilet? Etkö älyä että asiamme on voittanut, jos vain viikonkaan verran voimme pitää tätä kuvittelua vireillä?"

"Miten niin?"

"Olen jo neuvotellut kaupungin kaikkien virkamiesten kanssa, jok'ainoa heistä on ollut kyllin viisas luvatakseen minulle apuaan — vaikka tietysti edellyttäen Heraklianuksen menestystä. Kaikki ovat yhtä tyytymättömät kuin minäkin pappien hallitsemaan Bysantiumin hoviin. Sitäpaitsi ovat asemien päällysmiehet jo puolellani, samaten kaikki joukot pitkin Niilin vartta. Ah, olet kuvitellut minun olleen toimettomana näinä neljänä kuukautena, mutta sinä unohdat olevasi itse palkintoni kaikista vaivoistani! Voinko hidastella, kun minulla on sellainen päämäärä silmieni edessä?"

Hypatiaa värisytti, mutta hän vaikeni. Orestes jatkoi:

"Olen purkanut lastin monesta vehnälaivasta jakaakseni suunnattomassa määrässä viljaa kansalle. Nuo kirotut munkit Tabennessa olivat miltei joutua edelleni, niin että olin pakotettu lahjomaan pari diakoonia, ostamaan heidän tänne lähettämänsä varaston ja jakamaan sen muka omanani. On todellakin liian hupsua heiltä, että itsepintaisesti tahtovat pitää puolet kaupungin köyhistä ilmaiseksi leivässä! Mitä ihmettä heillä on Aleksandrian kanssa tekemistä?"

"He tahtovat saavuttaa kansansuosiota, arvaan."

"Aivan niin. Mutta miten voi hallitus pitää kurissa joukkoa heittiöitä, jotka tulevat ravituiksi ilman sen apua?"

"Julianus lausui ihanassa kirjeessään Galatian ylimmäiselle papille saman valituksen."

"Pian olet sinä saattava kaiken tämän oikealle tolalle, ymmärräthän. Muuten en juuri nyt erittäin pelkää Kyrilloksen valtaa. Tunnen huvia voidessani sanoa, että hän kaikkien rikasten ja sivistyneitten silmissä on suunnattomasti vahingoittanut asiaansa karkoittamalla juutalaiset. Ja mitä hänelle uskolliseen rahvaaseen tulee, niin ovat jumalat — täällä ei toki ole ainoatakaan munkkia, jotta voin mainita onneni oikeat luojat — juuri otollisena hetkenä lähettäneet meille lahjan, joka saattaa roisto joukon niin hyvälle tuulelle kuin ikänä voimme toivoa."

"Mitä sitte?" Hypatia kysyi.

"Valkosen norsun."

"Valkosen norsun?"

"Niin", Orestes vastasi, huomaamatta tai tahtomatta huomata värettä neidon kysymyksessä. "Todellisen, elävän Valkosen norsun, jommoista sataan vuoteen ei ole Aleksandriassa nähty. Sen ynnä kesyn tiikerin oli määrä mennä lahjaksi Bysantiumin poikaselle joltakin satavaimoiselta pikkukuninkaalta etäisessä Taprobanessa tai jossain muussa kaukaisen Idän nimettömässä maassa. Otin vapauden panna elukat takavarikkoon kun niitä kuletettiin kaupungin läpi, ja hieman puhuteltuani ja muistuteltuani vartioita kidutuspenkistä ovat norsu ja tiikerit nyt käytettävänämme."

"Mitä hyötyä meillä niistä on?"

"Jalo Hypatia, ajattele miten voimmekaan voittaa alhaison ilman näyttelemistä? Milloin on ollut useampia kuin kaksi keinoa valloittaa koko Rooman valtakunta tai osa siitä? Toinen on asevoima, toinen loistavat näytelmät. Voitko edes ajatellakaan jotain kolmatta? Edellinen keino on vaivaloinen ja ikävä; tätä nykyä sitä tuskin on mahdollinen käyttää. Jälellä on jälkimmäinen keino; ja juuri tuo Valkonen norsu taanneekin meille loistavan menestyksen. Minun on joka viikko annettava joku näytelmä. Kansa on väsynyt tuohon pantomiiniin, ja sittekuin juutalaiset on karkotettu, on esiintyjä käynyt veltoksi ja laiskaksi, koska on kadottanut innokkaimmat ihailijansa. Kilpa-ajoihin he ovat ylen kyllästyneet. Ajatteles, jos nyt niin pian kuin mahdollista lupaisimme esittää niille näytelmän — näytelmän jonka veroista tämä sukukunta ei ikäni ole nähnyt! Sinä ja minä istumme vieretysten, minä juhlan toimeenpanijana, sinä — vain tilapäisesti — muinaisajan vestaalin edustajana. Joku kunniallinen henkilö saa toimekseen, kansan ihastuksesta raivotessa, huutaa: Kauvan eläköön Orestes Cæsar! Toinen muistuttaa Heraklianuksen voitosta… kolmas yhdistää sinun nimesi minun nimeeni. Kansa puhkee suosionilmauksiin. Joku Marcus Antonius astuu esiin, tervehtää minua keisariksi, Augustukseksi, miksi vain tahdot — kansa yhtyy huutoon. Minä kieltäydyn yhtä vaatimattomasti kuin itse Julius Cæsar, mutta minut pakotetaan punastuen ottamaan vastaan minulle tarjottu arvo. Nousen ylös, pidän puheen etelämantereen vastaisesta riippumattomuudesta, Epyptin yhdistämisestä Afrika-maakuntaan, tulevaisuuden keisarikunnasta, joka ei enää ole jaettu Itäiseen ja Läntiseen vaan Pohjoiseen ja Eteläiseen. Valtavat eläköön huudot kahden drakman hintaan hengeltä kajahtavat pilviin. Kukin luulee kaikkien muiden suostuvan tähän ja tekee kuten toisetkin. Ja peli on voitettu."

"Mutta, sanohan minulle," virkkoi Hypatia, tyrehyttäen ylenkatsettaan ja epätoivoaan, "millä tavalla tämä jumalien palvelusta edistäisi?"

"Kas näin… kas näin… jos luulet mielten olevan tarpeeksi kypsytetyt, voit sinä vuorostasi nousta pystyyn ja pitää puheen… sellaisen varmasti voit sepittää. Muistuta siitä miten nämä näytelmät — muinen Rooman valtakunnan ylpeys — ovat joutuneet rappiolle galilealaisen taikauskon vallalle päästyä; että kansan hankkiakseen todellisia nautintoja silmilleen ja korvilleen on julkisesti palattava niihin jumaliin, joiden palveluksesta nämä leikit ovat saaneet alkunsa, sekä että näytelmät ainoastaan tämän palveluksen yhteydessä voivat saavuttaa täydellisyytensä. Mutta minun ei ole tarvis opettaa sinulle, mitä itse niin usein olet minulle opettanut. Neuvotelkaamme sen sijaan näytelmästämme, joka lähinnä viljanjakelua on tärkein tuumistamme. Minun olisi pitänyt antaa esiytyä tuon munkin, joka eilen oli miltei iskeä minut kuoliaaksi. Se olisi tosiaankin ollut lakien voitto kristillisyydestä! Hän ja villipedot olisivat voineet huvittaa kansaa kymmenen minuuttia. Mutta viha minussa voitti viisauden, ja mies on nyt kaksi tuntia virunut ristillä. Mutta mitäs sanot, jos panisimme toimeen pienen miekkailuleikin? Totta on, että sellaiset kamppailut ovat laissa kielletyt."