ENSIMMÄINEN OSA. (continued 3)

"Se on valhetta, jumalanpilkkaa! Raamattu ei voi valehdella!" huusi eräs ääni salin perältä.

Se oli Filammonin. Hän oli kuunnellut luentoa alusta alkaen, taikka oikeastaan ei kuunnellut, vaan enemmän hurmaantuneena katsellut puhujan kauneutta, hänen liikkeittensä suloutta, hänen äänensä sointuisuutta ja etenkin hänen kiehtovaa kaunopuheisuuttaan, joka kimalteli hänen silmissään kuin huurainen hämähäkin verkko. Hänen terävä kreikkalainen käsityskykynsä herätti hänessä jokaiselta lauseelta joukon uusia ajatuksia ja kysymyksiä — ellei juuri epäilyksiä — sitäkin helpommin kun hänen arvostelukykynsä oli siihen asti saanut olla aivan toimettomana eikä hänellä ollut mitään tieteellistä sivistystä suojana vaikutusten tulvaa vastaan. Ensi kerran elämässään huomasi hän seisovansa silmäkkäin niiden kysymysten kanssa, jotka ovat kaiken ajattelemisen juurena. "Mitä minä olen? Missä minä olen? Mitä tiedän minä?" Ja taistellessaan epätoivoisesti näitä kysymyksiä vastaan hän oli vähällä unhoittaa, missä tarkoituksessa hän oli luentosaliin tullut. Hän tunsi, että hänen täytyi riistäytyä lumouksesta. Eikö tuo nainen ollut pakana ja väärä profeetta? Noissa sanoissa oli jotain, jonka kimppuun voi käydä. Ja osaksi jumalanpilkkaamisesta raivostuneena, osaksi pakottautuakseen toimintaan, oli hän ponnahtanut pystyyn ja keskeyttänyt luennoitsijan.

Syntyi kova melu. "Ajakaa munkki ulos! Heittäkää se moukka ulos ikkunasta!" kirkuivat herrasmiehet. Jotkut rohkeammat rupesivat jo kapuamaan penkkien yli hänen luokseen, ja Filammon iloitsi jo marttyyrikuolemasta, kun Hypatian tyyni ja hopeankirkas ääni hillitsi mellakan silmänräpäyksessä.

"Antakaa munkin kuunnella, hyvät herrat! Hän on vain munkki ja moukka eikä tiedä sen enempää. Häntä on sillä tavalla opetettu. Antakaa hänen istua rauhassa täällä, niin voimme ehkä opettaa hänelle parempaa."

Ja häiriytymättä tai edes ääntään muuttamatta jatkoi hän luentoaan.

"Kuulkaa nyt palanen Iliadin kuudennesta kirjasta, jossa minä viime yönä olin näkevinäni valtavan salaisuuden jälkiä. Paikan tunnette kyllä, mutta minä luen sen siitä huolimatta teille; mahtavan runon sointuvat säkeet soinnuttakoot sielumme vastaanottamaan ylevää viisautta. Oikeassa oli Abamnon sanoessaan kauniisti, että sielu on alkuaan muodostettu sopusointuisuudesta ja rytmistä, ja että se ennenkuin antautui ruumiille, on kuunnellut jumalaisia sointuja. Siitä johtuu, että kun se, ruumiiseen yhdyttyään, kuulee sellaisia säveliä, joissa sointujen jumalaiset jäljet parhaiten ovat säilyneet, se käsittää ne ja muistaa niiden kautta jumalaiset soinnut. Ne vetävät sitä puoleensa, se löytää niissä kotinsa ja omistaa itselleen niistä niin suuren osan kuin kykenee."

Ensi kerran kaikuivat nyt Filammonin korvissa Homeron mahtavat säkeet:

Näin emännöitsijä lausui, vaan heti huoneesta Hektor tielleen syöksähti taas, katuloille liikkehikkäille Kaupungin ison kuljettuaan kun porteille Skaian saapui, jost' oli mentävä sen, ken kentille mieli, sielläpä puolisons' Andromake, häälahjoja saanut, riens' häntä vastaan, Etionin jalon kukkea impi, Etionin, joka metsäisen Plakon rinteellä asui Tebassa, Kilikiläisten urhojen mahtava herra. Tään oli tyttären nainut Hektor vaskehen vyötty. Miehensä kohtasi hän, mukanaan kävi palvelu-neito kantaen rinnallaan ilomielistä hentoa lasta, Hektorin poikaa, kaunista kasvoiltaan kuni tähti Hektor kutsui häntä Skamandrioks', vaan nimeks' muilta sai hän Astyanaks sill' yksin turvasi Troijaa Hektor. — Nyt hymysuin hän silmäsi poikoa kultaa, Vaan liki heitä nyt Andromake tuli kyynelsilmin, tarttuen sankarin kouraan, virkkoi noin, sanan lausui:

"Huima! Surmaan intosi vie sinut! Etkö sä sääli lastasi hentoa, et mua raukkaa kun pian jäänen leskeks' jälkehes, kun sun tappavat urhot Akaian rynnäten kaikki sun päälles; — mun kai ois etusampi sun menetettyäni, maan alle vaipua — eihän riemua mulle jää, kun kohtalos oot perinyt sä, pelkkää kaihoa vaan. Isätön olen, äiditön raukka. Surmasihan isän oivimman mult' uljas Akilles Kilikiläisten kaupungin soman sortaessansa korkea-porttisen Teban — tappoi Ee'etionin; rautapa-paitoa ei toki raatsinut riisua hältä, vaan tamineineen taiten tehtyineen hänet poltti, päälle kumparen loi, jonk' ympäri mahtavan Zeun tyttäret, vuorien impyet kyynäppäitäkin kylvi. Seitsemän veljestä mull' oli koissani korkeass' ennen, yhtenä päivänä kaikki ne erkanivat Manan maille, kaikki ne saavutti turmallaan tyly sankari, heidän lampaita kaitessaan sekä länkeväkinttujen karjaa. Äitini taas, jok' ol' ollut Plakon rinteillä ennen ruhtinatar, sen toi uro muun sotasaalihin kanssa tänne, pois toki päästi kun lunnaat sai epäsummat, Artemis nuolellaan pian kaas' emon linnassa taaton. Hektor! mulle sä oot yht'aikaa äiti ja taatto, ainoa veljeni oot, samaten myös sulhoni suuri! Oi! ole armias nyt ja tänne linnahan jääös? Oi! älä poikaas orvoksi tee, älä vaimoas leskeks! Suojaa vie liki viikunapuuta, kun astua siitä kaupunkiin vihamiehet voivat muurien päälle. Kolmastihan sitä koettelivat jo urhoollisimmat kumpikin Aias johtajinaan sekä Atreun poiat, kuulusa Idomeneus sekä uljas Tydeun poika, liekö nyt taitava mies joku neuvonut miehille tietä, tai oma innostus heit' yllyttää sekä johtaa."

Hälle vastasi taas kypär'töyhdöin heiluva Hektor "Huolehdin tätä kaikkea, kultani, vaan kovin Troijan miehiä, Troijan hempeähelmoja naisia häpeen; jos minä, kuin mikä pelkuri, värjötän taistoa väistäin. Ei sitä sallis mielenikään, kun oppinut oon ma ain' eturinnassa taistelemaan maanmiesteni kanssa, suojellen isän arvoa kuuluisaa sekä omaa. Kyllähän tiedän tuon, sen järkeni, tunteeni lausuu: saapuva päivä se on; jona sortuu Ilios pyhä, sortuu Priamos itse ja keihään heittäjä kanssa. Ei toki huoleta niin mua Troijan kohtalo kurja, ei Hekabeen, ei Priamos herran surkeus, enkä niin veljiä, myös jotk' uljaina ollen ja monta kentällä kaatunevat vihamiesten miekkojen alle, kuin sua säälin, kun joku vaskeen vyötty Akaian mies, vapautesi riistettyään sinut vie ja sä itket. Kons' emännällesi Argossa kuot tai vettä sä noudat Messeian tai myös Hypereian lähteestä — työläs tehtävä on, mutt' ankara pakko sen vaativi sulta — kai joku virkahtaa sun kyyneltulvasi nähden: Hektorin vaimo on tuo, hevos-oivain Iliolaisten urheimman, kun Troijan ympäri taistelu riehui! Näin joku virkannee, vaan siitäpä tuskasi yltyy, kun ei miest' ole, orjuutta joka torjua voisi. Hauta tok' ennen peittäköhön mun kuollehet luuni niin en voihkinaas kuule kun raastavat pois sua herjat!"

Lausuttuaan uro näin kurottautui poikoa kohti; vaan tämä kallistui somavöisen hoitajan rintaan kirkaisten isän armaan muotoa peljästyessään, vaskea säikähtäin sekä jouhistöyhtöä, jonka kypärin harjalta heilahtavan näki uhkaavasti. Tuot' isän naurahtaa sekä äidin armahan täytyi. Päästään pois kypärin heti tempasi loistava Hektor, laski sen kiiltoisan alas maahan, poikaansa sitten suuteli hellään, heiluttain käsivarttensa päällä. Lausuipa sitten Zeulle ja muillekin jumaloille:

"Zeus ja te muut jumalat, oi suokaa poikani tulla Troijan kansassa yht' eteväksi, kuin minä, kerran, niin väkeväks', hänen suokaa tarmolla hallita Troijaa! Silloin lausuttakoon: 'tuo voiton vie isältäänkin.' Kentältä kun palajaa, olallaan verinen sotasaalis viemänsä vastustajalt', emo riemuitsee sydämessään."

Lausui ja poikuen pois käsihin hän vaimonsa laski; tuoksuavan povivaattehen helmaan tää hänet otti kesken kyyneliään hymyten…

[T:ri Kaarlo Koskimiehen suomennos alkukielestä.]

"Sellainen on taru. Kuvitteletteko Homeron tarkoittaneen, että siinä kautta aikojen ihailtaisiin sellaisia jokapäiväisyyksiä kuin äidin älytöntä rakkautta ja lapsen säikkymisiä. Omavaltaisuudesta moittimatta voitanee epäilemättä sallia filosofin syvemmän ymmärryksen keksiä siinä piilevän jonkun syvemmän salaisuuden."

"Eikö esimerkiksi valitun sielun nimi ole Astyanaks, kaupungin valtias? Se on jumalaisen syntyperänsä oikeudella kaiken johtaja ja hallitsija, vaikka se ei sitä tiedä. Se on vielä lapsi ja lepää äitinsä Luonnon, ikuisen imettäjän ja vihollisen rinnalla. Runoilija nimittää häntä sattuvasti Andromakeksi, koska hän taistelee sitä olentoa vastaan, kun se on mieheksi varttunut, jota hän lapsena ruokki. Kaunis hän on, mutta ymmärtämätön. Hän hemmoittelee meitä, äitien tapaan, selkärangattomilla myönnytyksillään; hän pelkää päästää meidät mietiskelyjen ulapalle keksimään suuria totuuksia, sillä siellä me, ikuista kunniaa tavoitellessamme, hänet ehkä unhoittaisimme. Hän tahtoisi meidän kuluttavan nuoruuden päivämme haaremissaan ja leikkivän hänen helmoissaan. Ja eikö valitulla sielulla ole isäkin, jota se ei tunne, Hektor, hän joka on ulkopuolella — rajoittamaton ja luonnosta riippumaton, mutta kuitenkin sen herra — tuo kaikki käsittävä sielu, joka opettaa ja järjestää ja jota ihmiset nimittävät Zeus lainsäätäjäksi, Eetteri tulijumalaksi, Osiris elämän antajaksi. Hänet on runoilija tässä kuvannut tuon salaperäisen kaupungin suojelijaksi, kaikkeuden sopusoinnun, järjestyksen ja kauneuden puolustajaksi. Syrjässä istuu hänen suuri isänsä, Priamos, ensimmäinen kaikista olemuksista, monen pojan isä — absoluuttinen Järki — näkymättömänä, kaukaisessa loistossaan peloittavana, järkähtämättömänä, mutta kuitenkin riippuvaisena siitä tutkimattomasta ykseydestä, jota Homeros nimittää kohtaloksi, ja joka on kaiken olevaisen alkulähde mutta joka itsessään on kuitenkin olemukseton, määräämätön ja nimittämätön."

"Tästä ykseydestä ja sitä varten sykkii Maailmansielu kautta koko luomakunnan; se täyttää tuon järjen vaatimukset, josta se vastahakoisesti vuoti aineellisten olioiden mellastukseen. Se taistelee karkean aineen raakoja voimia vastaan; se rusentaa kaiken, mikä sille on rumaa ja soinnutonta ja sulkee syliinsä kauniin ja kaiken missä se huomaa kajastusta omasta itsestään. Se painaa siihen oman leimansa ja muuttaa sen omaksi kuvakseen olipa se sitte tähti, haltija tai valittu sielu. Ja kuitenkin, kuten runoilija antropomorfisesti huomauttaa, seuraa suru sielua koko ajan. Sitä painaa kaiken tuon työn kestäessä tunne kohtalosta, ajatus siitä ensimmäisestä yksiöstä, josta sielu alunpitäen on peruisin, ja josta se, ja sen isä, Järki, eroittautuivat, kunne uskalsivat ajatella ja vaatia itselleen omaa, vapaata tahtoa."

"Hektor, isä, lähtee nyt taisteluun ja hänen lapsensa jäävät nukkumaan ja syömään. Hän on poissa taistelutantereella ja he eivät tunne häntä — eivät tiedä, että he, yksilöt, ovat vain osia hänestä, Maailmansielusta. Mutta hetkiä on — oi, kolminkertaisesti siunatut ovat ne, joille jumalainen syntyperänsä suo sellaisia hetkiä — hetkiä on, jolloin ihmislapsessa välähtää selvä käsitys tuosta sanoin selittämättömästä salaisuudesta. Kesäyön tähtien välkkeessä — Niilin tulvien myllerryksessä, jotka jokaisessa kuohussaan hedelmällisyyttä kuljettavat — temppeliholvien jylhissä varjoissa — muinaisten orfeus-laulajien voimakkaissa sävelmissä taikka noiden jumalien kuvissa, joiden täydellisen kauneuden Kreikan jumalaiset teosofit vilahdukselta käsittivät ja taiteellisessa ihastuksessa kuin taikasauvalla loihtivat esiin lumivalkeassa marmorissa — sellaisten ilmiöiden edessä välähtää sisäiselle silmälle ihana ja valtava aavistus jostain voimasta, nerosta, jostain sielusta, jostain aatteesta, joka on yksi, mutta samalla tuhatkertainen ja joka tunkeutuu kaikkeen luotuun ja värähyttää sen jumalaisiin sointuihin kuni tuuli lyyran kielet. Me aavistamme, että kaikkeuden miljoonissa suonissa virtailee sama sydänveri, tullen yhdestä, suuresta, näkymättömästä sydämestä, jonka mahtavat lyönnit sielumme kuulee kaukaa, missä se ikuisesti sykkii äärettömyyden erämaassa, ulkopuolella paikkaa ja aikaa, jotka ovat vian laskimoita sen kaikkiluovasta merestä."

"Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia ovat ne jotka ovat uskaltaneet — vaikkakin henkeään pidättäen, rajattoman riemun kyynelten sokaisemina, täydellisessä avuttomuudessaan polvilleen vaipuneina, kun huomaavat olevansa vain kuihtuneita lehtiä, joita kaikkeuden läpi puhaltava tuuli mielensä mukaan lennättelee — onnellisia ovat ne, jotka ovat uskaltaneet vaikkakin vain hetkeksi heittää katseensa tuohon kammottavan ihanaan näkyyn, eivätkä nuoren Astyanaksin lailla ole Hektorin avaraa, säkenöivää syliä ja hänen kypäränsä töyhdön sateenkaarenloistoa peljästyen ja parkuen painautuneet äitinsä, Luonnon, syliin! Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia he ovat, vaikka tuo yliluonnollinen loiste olisi heidän silmänsä tuhkaksi polttanut! — Eikö olisi ihanaa kuolla Zeus silmien edessä, kuolla, kuten Semele, hänen loistonsa polttamana? Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia, vaikka jumalainen lumous heidän sielunsa huimaisi ja Circen elukat heitä siitä lähtien hulluiksi ja haaveksijoiksi nimittäisivät. Haaveksijoita he ovatkin, sillä Jumaluus on heissä ja he Jumaluudessa. Persoonallisuuden taakka katoaa hetkeksi, ja huomaten olevansa osa Maailmansielusta, he kohoavat sen Järjen yläpuolelle, josta sielu saa alkunsa, aina kaiken olevaisen lähteeseen — tuohon määräämättömään, kaikkeinkorkeimpaan ykseyteen saakka. He näkevät sen ja muuttuvat samalla osiksi Sen olemuksesta. He eivät puhu enää, vaan Se puhuu heidän kauttaan, ja koko heidän olemuksensa tuon säteilevän auringon loisteen muuntamalla, johon he, kuni kotkat, ovat uskaltaneet katseensa kiinnittää, muodostuu jumaluuden sopusointuiseksi välikappaleeksi, ja puhuu — itse siihen vaikuttamatta — kuolemattomien jumalien salaisuuksia. Ihmekö siis, jos he raa'asta rahvaasta näyttävät uneksijoilta?… Myhäilkää, jos teitä haluttaa; mutta elkää pyytäkö minua opettamaan teille sanoin selittämättömiä, kaikkien tieteitten yläpuolella olevia seikkoja, joita ei dialektikan sanasota eikä Järjen päättelevät ponnistukset voi koskaan saavuttaa, jotka täytyy nähdä ja nähtyä tunnustaa selittämättömiksi. Pois täältä, sinä akateeminen väittelijä, pois sinä ivaileva kyynikko, — pois sinä aistia ihaileva stoalainen, joka kuvittelet, että sielu saisi tietonsa aineellisista ilmiöistä, joita se itse luo! — pois —. Taikka ei; jääkää vain tänne ja ivailkaa. Ainoastaan hetkinen — vain muutamia päiviä tässä alennustilamme vankilassa ja kaikki on palaava alkulähteeseensä, veripisara tuohon suureen sydämeen, vesi jokeen ja joki siihen säteilevään mereen. Ja kastepisara, joka taivaasta tipahti, on nouseva takaisin taivaaseen. Vapautuneena niistä tomuhiukkasista, jotka sitä alas painoivat, ja sulaneena siitä maallisesta roudasta, joka sen tänne ruohoon ja rehuun sitoi, se kohoaa alati ylöspäin ja ylöspäin, ohi tähtien ja aurinkojen, ohi jumalien ja jumalien vanhempien, aste asteelta yhä puhtaampana ja puhtaampana, kunnes se saavuttaa sen olemuksettoman, joka on kaikkeus, ja löytää viimeinkin kotinsa…"

Puhuja äkkiä vaikeni. Hänen silmänsä kiiluivat kyynelissä ja koko ruumiinsa värähteli innostuksesta. Hetkisen hän liikkumattomana tuijotti kuulijakuntaansa, aivankuin toivoen voineensa heissäkin herättää samanlaista innostusta. Sitte hän hillitsi liikutuksensa, lisäsi hellemmällä, mutta samalla vähän surumielisellä äänellä:

"Poistukaa nyt, oppilaani. Hypatialla ei ole enempää teille tänään. Poistukaa nyt, ja säästäkää hänet — hän on näet kaikesta huolimatta nainen — ainakin siitä häpeällisestä huomiosta että hän on antanut teille liian paljon, nostanut Isisverhon silmien edestä, jotka eivät ole kyllin kirkastuneet käsittääkseen jumalattaren ihanuutta. — Jääkää hyvästi!"

Hän lopetti ja Filammon, samassa kuin hänen äänensä sointu lakkasi hänen korvissaan kaikumasta, hyppäsi pystyyn ja kiiruhti käytävän läpi ulos kadulle…

Miten ihana! Miten hillitty ja lempeä häntä kohtaan! Miten häntä kaikki jalo innostuttaa! Eikö hänkin puhunut näkymättömästä maailmasta, kuolemattomuuden toivosta, hengen voitosta lihan yli — aivankuin kristitytkin? Oliko sitten kuilu heidän välillään niin syvä? Jos oli, niin miksi sitte olivat puhujan sanat herättäneet hänen sydämessään samanlaista vastakaikua kuin ennen rukoukset ja saarnat Laurassa? Jos hedelmät olivat niin yhtäläiset, niin eikö juurienkin täytynyt olla yhtäläiset. Voiko tämä olla jäljittelyä? Paholaisen pappiko valon enkelin vaatteissa? Valoa tuo ainakin oli — puhtautta, rohkeutta, vakavuutta, hellyyttä — silmät, huulet, liikkeet siitä puhuivat… Pakanako? uskoton?… Miten nuo syytökset olivat ymmärrettävät?

Mutta häntä odotti vielä loppuisku, mikä oli hänen ajatuksensa perinpohjin hämmentävä.

Tuskin sataa askelta oli tämä luentopaikasta edennyt, kun hänen pieni ystävänsä hedelmäkauppias, jota hän ei ollut nähnyt sen jälkeen kun tämä oli teatterin käytävässä hävinnyt väkijoukon jalkoihin, tarttui hänen käsivarteensa ja juoksusta hengästyneenä hoki:

"Jumalat — ammentavat — suosiotaan — niille, jotka — jotka vähimmin sitä — ansaitsevat! — Mieletön, tunkeileva moukka! — Ja se on päättömyyteni palkkio!"

"Tiehesi mies!" tiuskasi Filammon, jota ei ollenkaan haluttanut uudistaa tuttavuuttaan kantajan kanssa. Mutta päivänvarjojen vartija piti hellittämättä kiinni hänen lammasnahkastaan.

"Hullu! Itse Hypatia käskee! Niin, sinä saat mennä hänen luokseen, puhella hänen kanssaan, ja minä — minä valistunut — minä joka häntä kunnioitan, tottelen, jumaloin — minä, joka jo kolme vuotta olen katuojassa vatsallani madellut, että hänen pukunsa liepeet edes pikkusormeni päätä koskettaisivat — minä — minä."

"Mikä on asiasi, mieletön?"

"Hän kutsuu sinua, sinä typerä heittiö! Theon lähetti minut sanomaan — ja juoksusta ja kateudesta läkähtymäisilläni toin sinulle heti sanan: Mene, sinä kieromielisten jumalien suosikki!"

"Ken on Theon?"

"Hänen isänsä, tietämätön! Hän käskee sinua saapumaan hänen asuntoonsa — tuossa vastapäätä — huomenna kolmannella tunnilla. Kuule ja tottele! Kas niin! Nyt ne jo tulevat museosta ja kaikki päivänvarjot menevät sekaisin! Oh, minua onnetonta!"

Mies parka juoksi takaisin, ja Filammon, pelosta ja halusta melkein mielipuolena puhalsi myöskin juoksuun ja juoksi koko matkan kotiinsa Serapeiumiin asti. Hän ei huolinut ajopeleistä, elefanteista eikä kävelijöistä, eikä välittänyt vaikka muuan kärtyinen kantaja tyrkkäsikin hänet kerran kumoon ja pala hänen nahkapuvustaan jäikin erään vihaisen kameelin hampaitten väliin. Saavuttuaan arkkipiispan asunnolle ja löydettyään Pietari esilukijan pyysi hän vapisten päästä Kyrillon puheille.

9 Luku.

JÄNNE KATKEAA.

Kyrillos kuunteli äänettömänä myhäillen Filammonin kertomusta luennosta ja Hypatian kutsusta ja lähetti sitte nuorukaisen kaupungille tavanmukaisiin puuhiin. Hän kielsi Filammonia sanallakaan mainitsemasta muille koko asiasta ja käski hänen saapumaan illalla uudelleen hänen luokseen määräykset saadakseen.

Toisten seurassa samosi Filammon pitkin katuja ja kujia, joissa saastaisuus ja kurjuus, pakanallinen laiskuus ja perinnäiset synnit kamalina irvistivät vastaan joka taholta. Peloittavan todellista ja totuttua se oli, mutta hän näki sen vain hämärästi, kuin unessa. Hänen silmiensä edessä loistivat vain yhdet kasvot, korvissaan vain yksi ääni kaikui… "Hän on vain munkki eikä tunne sen parempaa…" Totta! Mitenpä hän parempaa tuntisikaan? Mistä hän tiesi, miten paljon enempi tuntemista oli tuossa suuressa uudessa kaikkeudessa, jonka niin surkean pienessä sopukassa hän oli tähän asti elänyt? Hän oli kuullut asiat vain yhdeltä puolen. Mitähän jos toinenkin puoli oli olemassa. Eikö hänellä ollut oikeutta — taikka eikö ollut aivan asianmukaista, kohtuullista ja oikeudenmukaista, että hän sai kuulla molemmat puolet ja sitte vasta tuomitseisi?

Kyrillos ei ehkä menetellyt oikein viisaasti siinä, että lähetti nuorukaisen käytännöllisiin armeliaisuudentöihin ennenkuin ilmaisi hänelle miten hänen tuli Hypatian kutsun suhteen menetellä. Hän ei ollut ottanut laskuihinsa niitä uusia ajatuksia jotka nyt nuorukaisessa liikkuivat. Ehkä ne olisivatkin hänelle olleet käsittämättömiä vaikka hän niistä olisi tiennytkin. Kyrillos oli näet saanut ankaran dogmatillisen kasvatuksen noissa suurissa luostarilaitoksissa, jotka olivat syntyneet Nitrian salpietarikaivosten likistölle. Tuhannet siellä ahersivat vapaaehtoisessa köyhyydessä leipureina, värjäreinä, räätäleinä, puuseppinä ja tiilintekijöinä. Ansioitaan he eivät käyttäneet omiin tarpeisiinsa — heillä kun ei mitään tarpeita ollutkaan, — vaan kirkkoihin, sairashuoneihin ja vaivasapuihin. Kyrillos oli kasvanut tässä käytännöllisen työn ja hurskasten hartaudenharjoitusten maailmassa, jossa munkit matkan lyhyyden takia oppivat tuntemaan sen maailman, jota he hylkivät ja halveksivat. Lapsuudestaan asti oli hän ollut mukana kiivaan ja kunnianhimoisen setänsä Teofiluksen keinotteluissa. Empimättä hän sitte seurasikin tätä Aleksandrian patriarkan istuimelle ja oli valmis epäilyksittä ja säälittäkin, missä sitä vaadittiin, omistamaan kaiken tarmonsa ja terävän käytännöllisen järkensä kirkon palvelukseen. Mitenpä sellainen mies voikaan ymmärtää kaksikymmenvuotiasta poika parkaa, joka äkkiä oli Lauran hiljaisesta luolaelämästä joutunut keskelle myllertävän maailman melskettä. Hänkin oli luostarissa kasvatettu. Mutta Nitrian toimekas ja kiihkoisa ilmapiiri, missä jokaista hermoa pidettiin alituisessa, pinnistetyssä jännityksessä, missä ei levolla, ei luonnollisuudella eikä inhimillisillä tunteilla ollut sijaa, oli mitä jyrkin vastakohta cenobitien eristetyille ja köyhille, vaikka ei siltä vähemmin toimeliaille, yhdyskunnille, jotka olivat hajallaan pitkin kalliolaaksoja aina Nubian erämaan sisä-osiin saakka. Sellaisessa paikassa oli Filammon kunnianarvoiselta vanhukselta saanut osakseen sekä äidin hellyyttä että isän huolenpitoa. Hän kaipasi nyt rohkaisevia sanoja, ystävällisiä silmäyksiä ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja alakuloiseksi… Ja Hypatian sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan kuin hivelevä sävelmä, eivätkä ottaneet häipyäkseen. Tuo lennokas innostus, kaikessa voimakkuudessaankin niin hempeä ja puhdas, — tuo muiden sääliminen — niin ihanassa naisessa sitä ei voi ylenkatseeksi sanoa —; tuo viehättävä mielikuva valitusta hengestä — joka ei ole rahvaan kaltainen. — "Mutta olenkohan minä sitte rahvaan kaltainen?" Filammon itseltään kysyi muuatta ähkyvää kuumesairasta kantaessaan. "Eiköhän löydy minulle sopivampaa työtä kuin tämä, jota kuka rantajätkä tahansa voisi yhtä hyvin tehdä? Eikö elämäni kulu turhaan tällaisissa puuhissa? Eikö minullakin ole äly, maku ja järki? Kykeninhän minä käsittämään hänen sanansa. — Miksi pitäisi minun lahjojeni jäädä kehittämättä? Miksi vain minulta on kaikki tieto kielletty? Onhan olemassa niin hyvin kristillinen kuin pakanallinenkin tietoisuus. Mikä oli luvallista Clemensille" — hän oli vähällä sanoa Origeneelle, mutta hillitsi itsensä niin räikeästä kerettiläisyydestä — "se toki lienee minullekin sallittua. Eikö juuri se, että minä tietoja janoan, todista, että minä kykenen ne sulattamaan? Totta totisesti minun paikkani on pikemmin lukukammiossa kuin kadulla!"

Hänen työtoverinsa rupesivat siitä lähtien näyttämään hänestä — sitä hän ei voinut itseltään kieltää — vähemmän kunnianarvoisilta. Koettipa hän miten vakavasti tahansa unhoittaa sen pappivanhuksen moitteet, niin todellisuus oli aina hänen silmäinsä edessä. Nuo miehet olivat raakoja, kiivaita, suurisuisia — kokonaan toista maata kuin Hypatia! Heidän puheensa olivat kuin mitäkin ämmien juoruja — hyvin usein vielä panettelevia ja epäoikeutettuja. He puhuivat miten kunnianhimoinen se ja se mies oli, miten ylpeä se ja se nainen, ken edellisenä sunnuntaina oli jäänyt ehtoolliselle ja ken heti saarnan loputtua oli lähtenyt kirkosta, miten ne, jotka lähtivät, olivatkaan uskaltaneet lähteä, ja ne, jotka jäivät, olivat uskaltaneetkaan jäädä… Epäluuloa, ivaa, moitteita loppumattomiin… Mitäpä sellaiset välittäisivät ikuisesta kunniasta ja taivaallisista näyistä? Ainoa ihmisten ja asioiden mittapuu, patriarkasta prefektiin saakka, näytti olevan: "voiko hän tai se edistää kirkon asiaa" — minkä Filammon pian huomasi tarkoittavan heidän omaa asiaansa, omaa vaikutusvaltaansa, ylistystään. Ja kun nuorukaisen virheiden näkemiskyky toveriensa vaikutuksen alaisena edelleen kehittyi, oli hän niissä nöyrissä lauseparsissa, joita he käyttivät puhuessaan rakkaudentöistään ja nykyisen nöyryytyksensä vastaisesta palkitsemisesta, huomaavinaan huonosti salattua ylpeyttä, oman erehtymättömyytensä ylistystä ja kiukkua jokaista kunnianarvoistakin miestä kohtaan, joka pienimmässäkin seikassa erosi heidän puolueestaan. He puhuivat ivaillen Augustinuksen taipumuksista latinalaisuuteen ja julkisesti kiroilivat Krysostomusta lahkolaisista kavalimmaksi ja jumalattomimmaksi — ja mistäpä Filammon tiesi, olivatko he väärässä. Mutta kun he, sanallakaan voitetulta ja ryöstettyjä säälimättä, puhuivat entisistä ja vastaisista sodista ja hävityksistä ikäänkuin Jumala niiden kautta olisi ansionmukaisesti rangaissut kerettiläisiä ja pakanoita; kun he väittelivät valtaa koskevasta kamppailusta, joka sen mukaan kuin hän heidän sanoistaan sai selville, oli parhaillaan vireillä keisarin ja Afrikan herttuan välillä, aivankuin se olisi koskenut heitä vain siksi että samalla oli kysymys voittaisiko vai menettäisikö Kyrillos ja he tämän henkivartioina, valtaa Aleksandriassa; ja kun he lopuksi, jonkun mainitessa Oresteesta ja Hypatiasta tämän neuvonantajana, rupesivat peittelemättä manaamaan heille Jumalan kirousta ja lohdutteleutuivat sillä toivomuksella, että heitä molempia odotti ikuinen kidutus — silloin kävi väristys Filammonin ruumiin läpi ja tahtomattaan hän kysyi itseltään: Olivatko nämä evankeliumin julistajia? Tällaisetko olivat Kristuksen hengen hedelmät?… Ja hänen sielunsa sisimmässä värähti kuiskaus: Oliko evankeliumia olemassa? Oliko Kristuksen henkeä olemassa? Eivätkö niiden hedelmät olisi toisenlaisia kuin nämä?

Heikkona, kaukaisena kuului tuo kuiskaus, kuin maanjäristyksen murina peninkulmia maanpinnan alapuolella. Ja kuitenkin oli se maanjäristyksen lailla siinä tuokiossa järkyttänyt kaikki hänen vakaumuksensa, toiveensa ja muistonsa hiuskarvan verran entisiltä sijoiltaan — vain hiuskarvan verran. Mutta se riitti. Koko hänen sisäinen ja ulkopuolinen maailmansa muutti muotoa ja halkeili jokaisesta liitoksestaan. Mitähän jos se hajoaisi sirpaleiksi? Hänen päätänsä huimasi se ajatus. Hän epäili omaa olemustaan. Taivaan valokin oli väriä muuttanut. Eiköhän sitte se varma pohja, jolla hän seisoi, ollutkaan mikään järkkymätön todellisuus, vaan ainoastaan hauras kuori, joka peitti — mitä?

Painajainen katosi ja hän hengähti vielä kerran. Mikä outo uni? Kuumuus ja ylenmääräinen rasitus kai hänen aivonsa samensivat. Hän tahtoi unhoittaa pois kaiken.

Työstä ja vielä enemmän mietiskelystä väsyneenä palasi hän sinä iltana asuntoonsa toivoen ja samalla peläten saavansa luvan mennä Hypatian puheille. Toisinaan hän toivoi, että Kyrillos pitäisi häntä liian heikkona sellaiseen; mutta seuraavana hetkenä jo hänen ylpeytensä ja uskaliaisuutensa, uskosta ja toivosta puhumattakaan, kannusti häntä eteenpäin. Pääsisipä hän vain sen kammottavan noita-akan eteen ja saisi sanella hänelle oikein vasten naamaa! Mutta miten ihanalta, miten jalolta tuo nainen näyttikään! Voiko hän puhua hänelle muuten kuin ystävällisesti varoittaen, surkutellen, neuvoen ja sovitellen? Eiköhän hän kykenisi Hypatiaa voittamaan — pelastamaan. Ihana unelma! Voittaa sellainen sielu oikean aatteelle! Saada ensimmäisen tehtävänsä tuloksena osoittaa itse pakanuuden pääpapitarta! Kannattaisi elää vain sitä varten ja sen tehtävän täytettyä kuolla!

Arkkipiispan talolla oltiin Filammonin sinne saapuessa tavallista kiihtyneemmässä tilassa. Munkkeja, pappeja, parabolaaneja ja rikkaita ja köyhiä kaupunkilaisia seisoskeli parvittain pihamaalla puhellen kiivaasti ja äkäisesti keskenään. Nitriosta oli juuri saapunut suuri joukko munkkeja parta ja tukka takkuisina ja kasvoillaan tuo kaikille uskon kiihkoilijoille ominainen ilme, joka on ankara mutta kumminkin mateleva, itsetietoinen mutta kumminkin hillitön, tyhmä, mutta kumminkin viekas. Heidän kasvonpiirteensä olivat lakkaamattomasta paastoamisesta ja itsekidutuksesta kuihtuneet ja raaistuneet ja heidän ruumiinsa oli verhottu kiireestä kantapäähän pitkiin repaleisiin kauhtanoihin. He huitoivat nyt siinä raivoissaan käsiään ja kaikkea muuta kuin valituin sanoin kehoittivat rauhallisempia toverejaan kostamaan jotain kirkkoa vastaan suunnattua loukkausta.

"Mikä nyt on hätänä?" Filammon kysyi eväältä rauhalliselta, hyvinvoivalta kaupunkilaiselta, joka seisoi pihalla ja, kasvoillaan mitä moukkamaisin ilme, tuijotti ylös arkkipiispan ikkunoihin.

"Elä minulta kysy, ei se minuun kuulu. Miksi ei hänen pyhyytensä tule ulos ja puhu heille? Pyhä neitsyt, Jumalan äiti! Kunpa tästäkin selviydyttäisiin! —"

"Roikale!" räjähti muuan munkki hänen korvaansa. "Nuo nappisaksat eivät välitä mistään kun vain heidän kauppakojunsa ovat turvassa. He vaikka antaisivat pakanoiden kirkot puhtaiksi ryöstää, jos siten pelastaisivat kauppansa hetkenkään häiriöstä!"

"Emme me heitä tarvitse!" toinen huusi. "Löylyytimmehän Dioscuronkin veljineen, kyllä Oresteestakin selviydymme! Saman tekevä, mitä hän vastaa! Kyllä piru omansa perii!"

"Heidän olisi pitänyt palata jo pari tuntia sitte'; heidät on murhattu!"

"Ei hän uskaltane päädiakooniin käsiksi käydä!"

"Hän uskaltaa mitä tahansa. Kyrillon ei olisi pitänyt lähettää heitä kuin lampaita susilaumaan. Mitä varten tarvitsi prefektin saada tietää että juutalaiset ovat lähteneet tiehensä? Kyllä hän sen itse piankin olisi älynnyt; heti kun ensi kerran olisi lainaa tarvinnut!"

"Mitä tämä kaikki merkitsee, arvoisa herra?" Filammon kysyi Pietari esilukijalta, joka pitkin askelin harppasi pihan yli kuin Agamemnonin haamu Asfotelus-niittyjen yli, ja nähtävästi oli raivosta pois suunniltaan.

"Ahaa, sinäkö täällä? Sinä saat mennä huomenna, nuori hupsu! Patriarkka ei voi ottaa sinua vastaan. Miksipä hän ottaisikaan. Mielestäni muutamia henkilöitä huomataan aivan liian paljon. Niin; sinä saat mennä. Jos et vielä ole kääntynyt, niin tapahtuu se kai huomenna. Saammepahan nähdä, eikö se joka itsensä ylentää, sittekin tule alennetuksi!"

Hän yritti poistua, mutta Filammon, räjähdyksen vaarasta piittaamatta, pysäytti hänet.

"Hänen pyhyytensä käski minua tulemaan luoksensa, ennenkuin —"

Pietari pyörähti raivostuneena takaisin.

"Sinä hullu! Uskaltaisitko tyrkyttää haaveitasi hänelle tällaisena hetkenä?"

"Hän käski minua tulemaan luoksensa", Filammon vastasi järkähtämättömänä kuin sotilas, "ja minä menen hänen luokseen kenestäkään välittämättä. Minä epäilen, että te haluatte vain estää minua saamasta hänen neuvoaan ja siunaustaan."

Pietari tuijotti hetkisen puhujaan sangen äkäisesti, löi sitte äkkiä, nuorukaisen suureksi hämmästykseksi häntä suoraan kasvoihin ja rupesi samassa huutamaan apua.

Jos viikko sitte olisi Pambo tuon iskun Laurassa antanut, olisi Filammon sen sulattanut. Mutta kun se tuli odottamatta Pietarin kädestä aivankuin viimeinen pisara hänen tyytymättömyytensä ja inhonsa maljaan, ei hän sitä kärsinyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä jo sätkivät Pietarin pitkät koivet pihakivityksellä ja mies mölisi kuin härkä huutaen Nitrian munkkeja avukseen.

Pietarin noustessa oli tusina laihoja, ruskeita kouria tarttunut Filammonin kurkkuun.

"Ottakaa hänet kiinni! Pitäkää häntä kiinni!" kähisi Pietari. "Kavaltaja, kerettiläinen! Hän seurustelee pakanoiden kanssa!"

"Heittäkää hänet ulos!" "Viekää hänet arkkipiispan eteen!"

Mutta Filammon riuhtaseutui irti ja Pietari jatkoi syytöksiään.

"Minä kutsun kaikkia oikeauskoisia todistajiksi! Hän löi pappia Herran huoneen pihalla, aivan keskelläsi, ui Jerusalem! Ja tänä aamuna hän oli Hypatian luentosalissa!"

Pyhä kauhistus valtasi kaikki ja he päästivät kamalan huudon. Filammon nojasi selkänsä seinää vasten.

"Hänen pyhyytensä patriarkka lähetti minut."

"Hän tunnustaa, hän tunnustaa! Puhumalla Hypatian käännyttämisestä vietteli hän patriarkan hurskaudessaan myöntymään hänen pyyntöönsä ja nytkin hän koettaa tunkeutua Kyrillon eteen palaen halusta päästä huomenna sen noita-akan huoneeseen!"

"Mikä häväistys! Mikä kauhistus pyhälle paikalle!"

Kaikki hyökkäsivät nuorukaisen eteen.

Filammonin veri kiehui kuumana. Kuten tavallista sellaisissa tapauksissa vetäytyi ajattelevampi osa joukkueesta kainosti syrjään, varoen puhdasoppista mainettaan — persoonallisesta turvallisuudestaan puhumattakaan — ja jätti hänet munkkien armoille. Hänen täytyi parhaansa mukaan yksin puolustautua. Turhaan katseli hän ympärilleen asetta etsien. Munkit rähisivät hänen ympärillään kuin koirat karhun kimpussa; ja vaikka hän kyllä olisi suoriutunut kustakin heistä erikseen, osoittivat heidän jäntereiset käsivartensa ja kiihtyneet kasvonsa että ne yhdistyneinä muodostivat tutkaimen, jota vastaan potkiminen olisi turha.

"Antakaa minun lähteä rauhassa tästä pihasta. Jumala tietää, olenko kerettiläinen; Hänen tuomioonsa ininä vetoon. Pyhän patriarkan täytyy saada tietää teidän vääryyksistänne. Minä jätän teidät rauhaan ja te saatte nimittää minua kerettiläiseksi, tai pakanaksi, miksi vain haluatte, jos tämän kynnyksen yli jälleen astun ennenkuin Kyrillos itse lähettää minua noutamaan teidän häpeäksenne."

Hän kääntyi ja tunkeutui porttikäytävään keskellä ivahuutoja, jotka ajoivat jokaisen veripisaran hänen kasvoilleen. Holvattua käytävää kulkiessaan yritti joukkue kahteen kertaan käydä takaapäin hänen kimppuunsa, mutta hänen tyynemmät vainoojansa estivät sen. Nuori ja kuumaverinen kun oli, ei hän voinut erota heistä viimeistä sanaa lausumatta ja kynnyksellä hän kääntyi vainoojiinsa.

"Te, jotka nimitätte itseänne Herran opetuslapsiksi, mutta käyttäydytte kuin pirun riivaamat, jotka viettivät päivät ja yöt luolissa ja itkivät ja kivittivät toisiaan —"

Silmänräpäyksessä syöksi joukko häntä kohti, mutta juoksi onneksi suoraan toisen pappiparven syliin, joka kasvot kalpeina kiiruhti kadulta pihalle.

"Hän on kieltänyt!" huusi etumainen. "Hän julistaa sodan Herran kirkkoa vastaan!"

"Oh, ystäväni", päädiakooni läähätti, "pääsimme pakoon kuin linnut pyydystäjän rihmasesta. Se tyranni antoi meidän odottaa kaksi tuntia palatsinsa porttien ulkopuolella ja lähetti sitte liktorinsa kirveineen ja raippakimppuineen meitä vastaan, antaen sanoa, että vain sellaisia lähettejä hänellä oli ryövärejä ja kapinoitsijoita varten."

"Takaisin patriarkan luo!"

Ja koko joukko tulvi takaisin pihaan jättäen Filammonin yksin kadulle — ja koko maailmaan.

Minne nyt?

Kiihkoissaan harppasi hän satakunta askelta ennenkuin teki itselleen tuon kysymyksen. Ja tehtyään sen, huomasi hän olevansa haluton siihen vastaamaan. Hän oli joutunut tuuliajolle; hänet oli karkoitettu satamasta rannattomalle ulapalle, mustaan pimeyteen. Hän oli yksin sokeassa raivossaan.

Vähitellen alkoi yksi määrätty ajatus pilkottaa pimeyden läpi kuin majakka myrskyssä… Mennä Hypatian luo ja käännyttää hänet. Siihen hänellä oli patriarkan lupa. Se ei voi olla väärin. Se hänet puhdistaisi ja hän palaisi ehkä takaisin suuremmalla kunnialla kuin yksikään Cæsar, vankinaan pakanuuden kuningatar evankeliumin kahleisiin sidottuna. Niin, se oli vielä jälellä ja sitä varten kannatti elää.

Hänen tunteensa vähitellen tyyntyivät kun hän illan hämyssä käveli kaduilla sinne tänne. Lopulta hänellä ei ollut aavistustakaan missä hän oli. Saman tekevä. Kyllä hän ainakin huomenna löytäisi sen luentosalin. Viimein hän huomasi olevansa lehtokujassa, joka hänestä tuntui tutulta. Olikohan tuo tuolla auringonportti? Hän laahusti välinpitämättömästi sitä kohti ja löysi viimein saman puistokadun, jonne se pieni kantaja oli kolme päivää sitte hänet kuljettanut. Hän oli siis likellä museota ja samalla Hypatian asuntoa. Kohtalo oli hänen tietämättään ohjannut häntä toimintapaikkaa kohti. Se oli hyvä enne; hän menisi sinne paikalla. Voihan hän maata hänen kynnyksellään yhtä hyvin kuin jossain muualla. Ehkä hän saisi vilaukselta nähdä häntä, jos hän myöhäisestä hetkestä huolimatta menisi ulos tai palaisi kotia. Hyvä olisi hänelle jo edeltäpäin tottua tuon naisen näkemiseen. Huomenna ei hän sitte enää olisi niin suuressa vaarassa joutua hänen noidansilmiensä lumoihin. Ja sitäpaitsi avomielisesti puhuen, hänen itsenäisyytensä ja omavaltaisuutensa, jotka Lauran kuri oli tukahuttanut tai oikeammin pakoittanut uinumaan, olivat heränneet eloon, ja hän tunsi mielihyvää, jota hän ei ollut tuntenut sen jälkeen kuin hän lapsena oli ollut tottelematon, kun sai tehdä mitä tahtoi, väärin tai oikein, vain siksi, että hän niin tahtoi. Sellaisia hetkiä on jokaisella vapaatahtoisella olennolla. Onnellisia ovat ne, joita on opetettu sellaisten hetkien varalta ja joita ei ole, kuten Filammon parkaa, kasvatettu lasikaapissa. Mutta hän oli vielä näkevä tai oikeammin hänen kasvattajansa olivat näkevät, ettei tie vapaaehtoiseen kuuliaisuuteen ja miehekkääseen itsensä hillitsemiseen vie orjuuden, vaan vapauden kautta.

Hän ei muistanut varmaan mikä Hypatian asunto oli; mutta museon ovea hän ei ollut unhoittanut. Sen eteen, puutarhamuurin varjoon, hän nyt istuutui. Viileä ilta, syvä hiljaisuus ja tuhansien ulkomaalaisten kasvien lemu, joka täytti ilman kuin palsamin tuoksulla, tyynnytti häntä. Siinä hän istui ja tarkkasi tarkkaamistaan vilahdusta ainoasta ajatustensa esineestä. Mikähän noista taloista oli hänen talonsa? Mikähän oli hänen kammionsa ikkuna? — Mitä tekemistä hänen mietteillään oli naisten kammioiden kanssa? — Mutta tuo avonainen ikkuna, jonka sisäpuolella lamppu paloi hän ei voinut olla katsomatta siihen — hän ei voinut olla kuvittelematta — toivomatta. Hän aivan otti muutamia askeleita nähdäkseen paremmin huoneen valaistua sisustaa. Vaikka se olikin korkealla voi hän selvään nähdä siellä kirjahyllyjä — tauluja seinillä. — Oliko tuo ihmisääni? Oi! — naisen ääni — lukien jotain runomittaista —. Hän voi sen selvään erottaa yön hiljaisuudessa, jota ei edes lehtien lepatus häirinnyt. Hän seisoi paikallaan uteliaisuutensa kahlehtimana.

Äkkiä lakkasi luku ja naisen varjo ilmautui ikkunaan ja jäi siihen liikumattomana seisomaan, kasvot kohotettuina ylhäällä kaareutuvaa tähtimaailmaa kohti. Nainen näytti juovan sen loistetta, hiljaisuutta ja kukkaistuoksua… Olikohan se hän? Jokainoa suoni sykki rajusti… Olikohan? Mitä teki hän? Filammon ei voinut eroittaa piirteitä; mutta itämaan kirkas kuunvalo näytti hänelle ylöspäin käännetyn otsan loistavien kultakutrien keskeltä, jotka peittivät koko hänen yläruumiinsa, jättäen vain rinnalle ristityt valkoiset kädet paljaiksi… Rukoiliko hän? Oliko tämä hänen öisiä noitatemppujaan?…

Ja Filammonin sydän jyskytti yhä niin, että hän pelkäsi naisen sen lyönnit kuulevan — ja yhä seisoi haamu liikkumattomana, taivaaseen tuijottaen, aivankuin norsunluuhun ja kultaan muovaeltu ihana kuvapatsas. Ja hänen takanaan, valaistussa huoneessa, maalauksia, kirjoja, kokonainen maailma häneltä salattua tiedettä ja kauneutta… ja tuo nainen kaiken sen papitar… kutsuen häntä oppimaan ja tulemaan viisaaksi! Se oli kiusaus! Hänen täytyy paeta sitä! — Mikä hupsu hän olikaan! Oliko haamu ollenkaan hän?

Hän liikahti. Nainen katsahti alas, huomasi hänet ja, vetäen verhon alas, hävisi sen taakse. Nyt kun kiusaus oli hävinnyt, odotti Filammon turhaan sen uudelleen ilmestyvän ja melkein manasi itseään kun lumouksen oli rikkonut. Mutta kammio pysyi siitä lähtien pimeänä ja äänettömänä ja lauhkean etelänyön uuvuttavien tuoksujen ympäröimänä vaipui väsynyt Filammon pian rauhalliseen uneen ja uneksi vaeltavansa takaisin rakkaaseen Lauraan.

10 Luku.

KOHTAUS.

Seuraavana aamuna-auringon noustessa herättivät Filammonin palvelijat, jotka tulivat lakaisemaan luentosaleja. Hän kulki alakuloisena katua edestakaisin ja toivoi ja pelkäsi että nuo kolme tuntia lopultakin kuluisivat jotka hänen vielä täytyi odottaa, ennenkuin Hypatian puheille pääsisi. Mutta hän ei ollut maistanut mitään ruokaa eilisen aamiaisen jälkeen, edellisenä yönä hän oli nukkunut vain kolme tuntia, ja kaksi kokonaista päivää oli hän tehnyt työtä, juossut ja taistellut, ruumistaan tai sieluaan vähääkään lepuuttamatta. Nälkäisenä ja väsyneenä ja kiireestä kantapäähän kipeänä viimeöisen graniittivuoteensa jälkeen, hän tunsi itsensä kokonaan kykenemättömäksi kokoamaan ajatuksiaan ja jännittämään hermojaan tulevaa kohtausta varten. Hän ei tiennyt miten ruokaa saisi; mutta olihan hänellä kädet. Kai hän jonkun kolikon kantajanakin ansaitsisi. Näin päätellen ohjasi hän askeleensa puistokadulle työtä etsiäkseen. Mutta sitä ei ollut tarjona. Hän istuutui sen vuoksi laiturin kaidepuulle ja katseli sardiiniparvia, jotka hänen jalkojensa juuressa uiskentelivat edestakaisin, ja kummaili omituisia krapuja ja merisirkkoja, jotka muutamia jalkoja vedenpinnan alapuolella kapuilivat ylös ja alas laiturin reunaa, näykkivät rikkajyväsiä, ja toisinaan tekivät turhia hyökkäyksiä pienien, vikkelien hopeanuolien kimppuun, jotka leikkivät niiden ympärillä. Lopulta koko hänen huomionsa kiintyi — ajattelemaan hän näet oli liian väsynyt — ankaraan otteluun kahden kravun välillä, joilla kummallakin oli toisessa pihdissään tukko meriruohoa ja toisella kiskoivat kuollutta kalaa kumpikin päästään. Kumpikohan voittaa?… Hetkeksi hän unhotti krapujen vuoksi koko muun maailman… Mutta jos tuo oli joku vertaus? Jos tuo ylempänä oleva tarkoitti Kyrilloa? — ja tuo alempi Hypatiaa? — ja kuollut kala keskellä häntä itseään?… Mutta ottelu loppui viimein — kala katkesi keskeltä kahtia ja Hypatia ja Kyrillos, kumpikin pudottaen nykäyksestä heinätukkonsa, tekivät kalanpuoliskoineen kuperkeikan ja hävisivät nurinniskoin siniseen syvyyteen niin hassunkurisella tavalla, että Filammon purskahti äänekkääseen nauruun.

"Mikä ilona?" kysyi tuttu ääni harien takanaan ja käsi laskeutui tuttavallisesti hänen olalleen. Hän katsahti taaksensa ja näki pikku miehen kantaen päänsä päällä kukkurallista koria viikunoita, rypäleitä ja melooneja, joihin Filammon parka heitti pitkän silmäyksen. "No, nuori ystäväni, miksi et ole kirkossa? Katsoppa miten pyhimykset tuolla takanasi tulvivat Cæsareiumiin!"

Filammon murisi jotain hampaittensa takana.

"Ha, haa! Jo riidellyt apostolien jälkeläisten kanssa? Joko ennustukseni on täyttynyt ja hurskaista mellakoista ja ryöstöistä kokoonpantu vahva ravinto on osoittautunut nuorelle vatsallesi liiaksi höystetyksi?"

Filammon parka! Häntä suututti se, että kantaja oli oikeassa, häntä kammotti kristittyjen toveriensa virheiden paljastaminen ja erittäinkin oli hänelle vastenmielistä ottaa kantajan kaltaisia apinoita uskotuikseen. Mutta yksinäisyydessään hän kaipasi jotain, jolle sydämensä avata, ja viittaus viittaukselta, sana sanalta hän vähitellen kertoi edellisen illan tapahtumat ja lopetti kysymällä mistä aamiaisen saisi ansaituksi.

"Aamiaisesi ansaituksi? Jumalien suosikin — Hypatian vieraanko pitäisi ansaita aamiaisensa, kun minulla vielä on leipäpalanenkin minkä voin hänen kanssaan jakaa. Nuorukainen! Minä olen tehnyt vääryyttä sinulle! Eilisaamuna minä annoin, epäfilosofisesti kyllä, kateuden samentaa ymmärrykseni merta. Me olemme nyt ystäviä ja veljiä vihassamme munkkikuntaa kohtaan."

"En minä vihaa heitä, kuuletko", Filammon virkkoi. "Mutta nuo nitrialaiset hurjimukset —"

"Ovat oikeita munkkikunnan edustajia, ja sinä vihaat heitä. Ja sen vuoksi, koska pienempi sisältyy suurempaan, sinä vihaat vähemmin oikeita munkkeja. — En minä olekaan turhaan kuunnellut luentoja logikassa. Ja nyt lähdemme! Meri surkuttelee meidän pölyisiä jäseniämme, Nereidit ja Tritonit kutsuvat meitä maksuttomaan Luonnon kylpyyn. Kotona suuri monnikala höyryää juhlapöydällä, olut kuohuu sarvissa ja sipulit peittävät lautaset. Tule, vieraani ja veljeni!"

Filammon nieli arvelunsa pakanan luona vierailemisesta, kun huomasi, ettei hän muuten saisi mitään muutakaan nielläkseen. Otettuaan meressä virkistävän kylvyn, hän seurasi vierasvaraista toveriaan Hypatian ovelle, jonne tämä jätti jokapäiväisen hedelmäkannoksensa. Sieltä suuntasivat he kulkunsa kapealle syrjäkadulle ja menivät muutaman suunnattoman suuren vuokrakasarmin alikerrokseen, jonka yhteisessä porraskäytävässä vilisi lapsia, kissoja ja kanoja. Täällä työnsi Filammonin hänen isäntänsä erääseen pieneen huoneeseen, jossa paistetun kalan mehukas tuoksu lohdutti hänen mieltään.

"Judit! Judit! Missä sinä maleksit? Sinä Pentelikuksen marmori! Sinä vaahtohetale viininruskeasta merestä! Sinä Mareotis järven lemmenkukka! Sinä kirottu, musta Andromeda, ellet tuo heti paikalla meille aamiaista, niin isken sinut kahtia!"

Sisähuoneen ovi aukeni ja sisään syöksähti vapiseva, kookas ja vetreä neekeritär kädet täynnä lautasia. Hän oli puettu neekereille ominaisesti lumivalkeaan pumpulipaitaan, tulipunaiseen pumpulihameeseen ja samasta aineesta valmistettuun loistavan keltaiseen päähineeseen, joka loisti kuin meri-merkki peninkulmien päästä. Hän asetti lautaset pöydälle ja kantaja pyysi juhlallisella kädenliikkeellä Filammonia istumaan. Vaimo vetäytyi nöyrästi herransa ja mestarinsa tuolin taa, eikä tämä näyttänyt aikovan esitellä munkille mustaihoista kaunotartaan, joka yksin muodosti hänen haareminsa… Mutta se kohteliaisuus olisi ollutkin turha sillä tuskin oli ensimmäinen kalan pala kadonnut Filammonin suuhun, kun neekeritär hypähti hänen viereensä, tarttui hänen päähänsä ja peitti sen tulisilla suuteloilla.

Pikku mies myös ponnahti parahtaen ylös, heiluttaen veistä toisessa ja sipulia toisessa kädessään, ja Filammon, yhtä hämmästyneenä, hyppäsi myös pystyyn ja riuhtaseutui irti naisesta. Huomattuaan, ettei hän enää voinut vuodattaa tunteitaan Filammonin kasvoille muutti tämä silmänräpäyksessä menettelytapaansa ja heittäytyen lattialle, alkoi intohimoisesti suudella hänen jalkojaan.

"Mitä tämä merkitsee? Aivan silmieni edessä! Ylös sinä häpeämätön elukka, taikka olet kuolemalla kuoleva!" ja kantaja riuhtasi hänet polvilleen.

"Hän on se munkki, se sama munkki, josta sinulle kerroin, se joka toissa yönä pelasti minut juutalaisten kynsistä. Mikä hyvä enkeli lähetti hänet tänne saadakseni häntä kiittää?" vaimo parka puhui kyynelten valuessa pitkin mustankiiltäviä poskia.

"Minä olen se hyvä enkeli" kantaja vastasi hyvin itsetyytyväisesti. "Nouse ylös, Erebon tytär. Sinulle on annettu anteeksi, kun olet vain nainen. Mitä sanookaan runoilija? 'Vaimo on himojen orja, mutta jalompi mies häntä ja himoja hallitsee.' Nuorukainen, lennä syliini! Oikeassa on filosofi sanoessaan että kaikkeus on täynnä taikoja ja vetää salaperäisen vetovoiman avulla yhtäläiset yhteen. Profeetallinen vaistoni hyvistä töistä, joita minulle tulisit tekemään, veti minua aina ensi näkemästä asti puoleesi kuin näkymättömällä nuoralla, tai riimuilla tai ankkuriköydellä. Sinun sielusi, veljeni, oli sukua minun sielulleni vaikket sitä itse tiennytkään. Sen vuoksi en sinua kehu, en edes kiitä sinua vaikka oletkin pelastanut sen ainokaisen palmun, joka väsyneitä askeleitani varjostaa, sen ainokaisen lotuskukan — tässä tapauksessa mustan eikä valkean — joka minulle kukkii tämän aineellisen Borboron autioilla ja liejuisilla niityillä. Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt vaistomaisesti, jumalaisesta pakosta; sinä et voinut olla sitä tekemättä, yhtä vähän kuin voit olla tuota kalaa syömättä; etkä ansaitse siitä sen parempaa kiitosta."

"Kiitän", Filammon sanoi.

"Ymmärrä minua oikein. Koulumme teoria tällaisissa tapauksissa on — on ollut ainakin kuutena viimeisenä kuukautena — että yhden alkuperäisen lähteen yhtäläisiä osia löytyy sinussa ja minussa. Yhtäläisissä tapauksissa tuottavat ne yhtäläisiä tuloksia. Meidän sympatiat, antipatiat ja vaikutelmat ovat senvuoksi yhtäläisissä oloissa aivan samanlaisia; ja sen vuoksi sinä toissa yönä teit — aivan samoin kuin minä sinun asemassasi olisin tehnyt."

Filammonista väitelmän viimeinen osa ei ollut niinkään varma, mutta äskeinen hämminki ei ollut keskeyttänyt hänen syöntiään ja nytkin hänen suunsa oli niin täynnä kalaa, ettei häntä haluttanut ryhtyä väittelyyn.

"Ja senvuoksi", pikku mies jatkoi, "täytyy meidän tästä lähtien olettaa olevamme yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sinä ehkä olet saanut ruumiillisessa jaossa paremman osan — mutta se on sielu, joka henkilön muodostaa. Saat olla varma siitä, etten veljeyttämme häpäise. Jos joku sinua tästäpuoleen loukkaa, niin kutsu vain minua avuksesi, ja jos olen kuuluvissa niin tämä oikea käsivarsi —"

Ja hän yritti taputtaa Filammonia päälaelle, mutta kun pituudessa oli pään ja hartioiden eroitus, olisi sitä ainakin näyttämölliseltä kannalta voitu pitää epäonnistuneena. Sitte pikku mies tarttui oluthaarikkaan, täytti siitä juomasarven ja asettaen peukalonsa sen ohuempaan päähän, kohotti sarven korkealle ilmaan.

"Kymmenennelle runottarelle ja sinun kohtauksellesi hänen kanssaan."

Ja ottaen peukalonsa sarven päästä, antoi hän sen sisällyksen yhtämittaisena virtana valua kitaansa. Tyhjennettyään sarven yhteen hengenvetoon, kuivasi hän huulensa ja ojennettuaan sarven Filammonille, kävi hän ahneesti kalan ja sipulien kimppuun.

Filammon, josta kaikki oli kovin hullunkurista, ei muistanut muita kuin yhden, jonka onneksi olisi voinut juoda, mutta sellaisessa mielentilassa ei hän katsonut olevansa kelvollinen sitä tekemään. Senvuoksi hän koetti matkia pikku miehen temppua, mutta luonnollisesti sillä seurauksella, että kaatoi oluen silmilleen ja vaatteilleen ja oli lopuksi itse läkähtyä. Naurahtaen virkkoi silloin isäntä:

"Vai oletkin moukka, tottumaton vanhoihin, klassillisiin tapoihin, joita tässä sivistyksen keskipisteessä Aleksanderin uroiden jälkeläiset vielä säilyttävät. Judith! Korjaa pöydältä! Nyt runottarien pyhättöön!"

Filammon nousi ja lopetti ateriansa munkkien rukouksella. Heikko ja varovainen "amen" kuului huoneen toisesta päästä. Neekeritär sen oli sanonut. Huomattuaan Filammonin katsovan häneen, loi hän silmänsä kainosti alas ja korjasi ruuan tähteet kiireesti pois, isännän vieraineen poistuessa.

"Vaimosi on siis kristitty?" Filammon kysyi ulos päästyään.

"Hm — barbaari on taikauskoisuuteen taipuvainen. Vaikka hän onkin vain nainen ja neekeritär, on hän kuitenkin hyvä ihminen ja toimelias, vaikka tarvitseekin toisinaan kuritusta kuten kaikki alhaisemmat eläimet. Minä nain hänet filosofisista syistä. Vaimo on minulle välttämätön useista syistä, mutta muistaen, että filosofin tulee tukahuttaa aineellinen nälkänsä ja kohota sikamaisten lihan pyyteitten yläpuolelle, vaikka luonto niiden tyydyttämistä vaatiikin, päätin minä tehdä nautinnon niin vastenmieliseksi kuin mahdollista. Tarjolla oli useita raajarikkoja. Heidän vanhempansa, jotka, kuten minäkin, polveutuivat vanhoista makedonialaisista suvuista, eivät olleet ensinkään vastahakoisia; mutta minä tarvitsin taloudenhoitajaa, ja sellaiseksi ei raajarikko olisi kelvannut."

"Miksi et oikeata äkäpussia ottanut?" Filammon kysäsi.

"Sattuva huomautus! Sokrateen loistava esimerkki houkutteli kyllä minua hyvinkin usein. Mutta mitä filosofisesta tyyneydestä ja käsittämättömän rauhallisesta tutkistelemisesta olisi silloin tullut? Niistä nautinnoista en voinut kieltäytyä. Kun Hypatian ja hänen oppilaittensa anteliaisuuden avulla olin saanut pienen rahasumman säästetyksi, menin siis ja ostin neekerittären, vuokrasin kuusi huonetta siitä kivimuurista, jonka juuri jätimme ja pidän nyt vuokralaisinani jumalaisen filosofian opiskelijoita."

"Onko sinulla nykyisin vuokralaisia?"

"Tuota — eräs hieno nainen asuu muutamissa huoneissa. Ennenkaikkia karttaa filosofi jaarittelua. Kielensä hillitseminen on —. Mutta siellä on eräs sivuhuone käytettäväksesi, ja mitä siihen vastaanottohuoneeseen tulee, josta juuri läksimme, niin — olethan kipinä samaa juurta ja sukua kuin minäkin! Voimmehan yhdistää ateriamme samoin kuin sielumme jo ovat yhdistetyt."

Filammon kiitti häntä sydämellisimmästi tarjouksesta, vaikka ei uskaltanutkaan ottaa sitä vastaan.

Kymmenen minuutin kuluttua seisoi hän saman talon ovella, jota hän edellisenä yönä oli tarkastanut. Hän se siis oli, jonka hän oli nähnyt!… Musta ovenvartija jätti Filammonin sorean orjattaren johdettavaksi ja tämä vei hänet pylväikköjen ja käytävien läpi ylös kirjastoon, missä viisi tai kuusi nuorukaista Theonin johdolla työskenteli, jäljentäen käsikirjoituksia ja piirtäen mittausopillisia kuvioita.

Filammon silmäili uteliaasti noita hänelle oudon tieteen merkkejä ja ihmetteli, olikohan koskaan se päivä koittava, jolloin hänkin niiden merkitystä ymmärtäisi. Mutta hän loi taas pian katseensa alas, kun huomasi nuorukaisten peittämättömällä ylenkatseella silmäilevän hänen repaleista lammasnahkaansa ja takkuista tukkaansa. Vaivalla sai hän maltetuksi mieltään senkään vertaa että tuli huomanneeksi vanhuksen viittaukset, joilla tämä pyysi Filammonin seuraamaan itseään. Oppilasten nauraa tirskuessa vei hän munkin ulos samasta ovesta, josta hän äsken oli tullut sisään ja johti erään käytävän kautta muutamalle ovelle, jolle hän kunnioittavasti koputti… Siellä sisällä oli varmaan hän!… Viimeinkin!… Filammonin polvet tutisivat. Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Mies parka!… Kerran hän oli jo vähällä pötkiä pakoon ja juosta pois koko talosta… Mutta eikö tämä ollut juuri tuo hänen ainoa toiveensa, hänen ainoa pyrkimyksensä?… Mutta miks'ei tuo vanhus virkkanut mitään? Jos hän jotain sanoisi… Jos hän olisi edes näyttänyt tyytymättömältä tai ylenkatseelliselta. Mutta ei; vanhus pysyi yhtä mykkänä ja juhlallisena kuin ennenkin aivan kuin koko asiassa hänellä ei olisi mitään sanomista ja aivankuin tahtoisi sen ohjattavansakin ymmärtävän. Hän avasi oven ja Filammon astui sisään… Siinä hän oli, ihanampana kuin koskaan ennen, ihanampana kuin luennoilla, kun oma kaunopuheisuutensa sai hänet haltioihinsa, ihanampana kuin viime yönä, kun kuunvalo hänen kultakutreilleen loistoaan valoi ja hänen kasvonsa yli-inhimillisiksi kirkasti. Hän ei sormeaankaan liikauttanut toisten sisäänastuessa. Isäänsä tervehti hän hymyllä, joka korvasi kaiken hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vanhusta kohtaan. Sitten hän suuntasi suuret, harmaat silmänsä suoraan Filammoniin.

"Tässä on nuorukainen, tyttäreni. Sehän oli toivomukseni; ja minä aina luotan siihen, että sinä parhaiten tiedät —."

Uusi hymy keskeytti hänen puheensa ja vanhus vetäytyi nöyrästi toiselle ovelle. Mutta siellä ukko huolestuneen näköisenä pysähtyi ja käsi lukolla katsoi taakseen.

"Jos apua tarvitset, niin kutsu vain — me olemme kirjastossa."

Taas uusi hymy ja vanhus poistui jättäen toiset kahden kesken.

Filammon seisoi paikallaan vapisten, hämmentyneenä ja silmät lattiaan luotuina. Missä nyt olivatkaan kaikki ne kauniit sanat, jotka hän tätä tilaisuutta varten oli ulkoa opetellut. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan peläten, että nuo kasvot saisivat hänet kaiken muun unhoittamaan. Mutta mitä kauemmin hän vältti niihin katsomasta, sitä voimakkaammin hän tunsi niiden vaikutusta, tunsi, että ne häntä tarkastelivat, ja sitä pahemmin hämmentyivät hänen kauniit sanansa… Eikö Hypatia aijo puhuakaan? Taikka halusiko hän, että Filammon keskustelun alkaisi. Mutta olihan alkaminen Hypatian velvollisuus, koska hän oli Filammonin noudattanut… Mutta hän vain pysyi mykkänä ja tarkasteli munkkia kiireestä kantapäähän liikkumattomana, kädet sylissään ristissä käsikirjoituksen päällä. Vaikka hänen uskaliaisuutensa olisikin punan hänen kasvoilleen nostanut, ei Filammon olisi sitä huomannut, sillä kaikki pyöri hänen silmissään.

Eikö tästä sietämättömästä epävarmuudesta loppua tulekaan? Ehkä hänkin oli yhtä haluton alottamaan puhelua. Mutta jommankumman täytyy ensiksi lyödä; ja, kuten tavallista, teki sen nytkin heikompi puoli pelkonsa pakottamana. Filammon teki lopun äänettömyydestä sanoen puoleksi närkästyneellä, puoleksi anteeksi pyytävällä äänellä:

"Sinä kutsuit minut tänne!"

"Niin tein. Tarkastellessani sinua luennon aikana, sekä ennen että sen jälkeen kuin minut röyhkeästi keskeytit, näytit minusta siltä kuin loukkauksesi olisi johtunut vain poikamaisesta tietämättömyydestä. Minusta näytti siltä kuin osoittaisivat sinun kasvosi, että sinussa piili jalompi luonne, kuin minkä jumalat tavallisesti munkille antavat. Päästäkseni varmuuteen siitä, olinko arveluissani oikeassa vai väärässä, kysyn nyt sinulta missä mielessä luokseni tulit?"

Sen tervetulleempaa kysymystä ei Hypatia olisi voinut tehdä. — Hetki oli käsissä. Vain suurella vaivalla sai munkki kuitenkin puserretuksi esiin vastauksensa:

"Nuhtelemaan sinua synneistäsi."

"Synneistäni? Mistä synneistäni?" Hypatia kysyi suurissa, harmaissa silmissään vakava, vähän kummastunut katse. Filammonin täytyi vasten tahtoaankin luoda silmänsä alas sen katseen edessä. Mistä synneistä? — Vastausta siihen hän ei löytänyt. Näyttikö tuo neito Messalinalta? Mutta eikö hän ollut pakana ja noita? Ja kuitenkin Filammon punastui ja painoi päänsä alas änkyttäessään vastaukseksi:

"Rumista noitatempuista — ja niitäkin pahemmasta irstaisuudesta, johon sinun sanotaan —"

Hän ei päässyt edemmäksi. Hän näet kohotti katseensa ja näki puhutellun kasvoilla musertavan, tyynen hymyn. Hänen sanansa eivät olleet nostaneet punaa noille marmorivalkeille poskille.

"Sanotaan! Nuo ulkokullatut ja panettelijat kai niin sanovat, nuo erämaan villipedot, kiihkoisat vehkeilijät, jotka hänen sanansa huulillaan, jota he mestarikseen nimittävät, etsivät läpi taivaan ja maan toisin uskovia, ja kun jonkun löytävät, tekevät hänet kahta vertaa pahemmaksi helvetin lapseksi, kuin itse ovat. Mene. Minä annan sinulle anteeksi. Sinä olet nuori, etkä vielä tunne maailman salaisuuksia. Tiede on sinulle vielä opettava, että ulkokuori on sielun sisällisen kauneuden kuvastin. Minä kuvittelin kasvojesi kaunista sielua kuvastavan; mutta minä petyin. Vain ruma sydän niin rumia epäilyksiä hautoo ja luulottelee, että muut ovat sellaisia kuin miksi he tietävät itsensä kehittyvän. Mene! Näytänkö minä — Jo näiden, sormieni muotokin, jos sinä niiden merkkikieltä kykenisit lukemaan, syyttäisivät sinua valheesta."

Ja kuten peilistä auringonsäteet, leimahti nyt hänen kasvojensa koko hurmaava kauneus suoraan Filammonia kohti.

Filammon parka! Missä olivat nyt kaunopuheiset väitteesi, missä puhdasoppiset teoriasi? Kaikin voimin taisteli hän omaa inhimillistä sydäntänsä vastaan; mutta yhtä hyvin olisi magneettineula voinut vastustaa pohjoisnavan vetovoimaa. Yhtäkkiä valtasi hänet vastustamaton häpeä ja katumus ja halu saada anteeksi. Masentuneena lankesi hän polvilleen Hypatian eteen ja rukoili katkonaisin sanoin häneltä anteeksi.

"Mene — minä annan sinulle anteeksi. Mutta tiedä, ennenkuin menet, että se taivaallinen maito, joka Herran rinnasta valui ja joka koskettamansa kukkasen ikiajoiksi lumivalkoiseksi kirkasti, ei ohut tahrattomampi kuin Theonin tyttären sielu."

Polvistuneesta asennostaan katsahti Filammon neidon silmiin. Pettämätön vaisto sanoi silloin hänelle, että nuo sanat olivat tosia. Hän oli munkki ja siis tottunut pitämään siveettömyyttä pahimpana kaikista synneistä, aivan tuona "suurena pahennuksena", johon verraten kaikki muut olivat anteeksiannettavia. Missä siveyttä oli, niin siellä kai täytyi muitakin hyveitä löytyä. Kaikki muut puutteet häipyivät huomaamattomiin tuon hurmaavan kauneuden vaikutuksesta ja Filammon jatkoi itsenöyryyttämistään.

"Oi, elä sysää minua luotasi! Elä aja minua pois. Minulla ei ole kotia, ei ystävää, eikä opettajaa. Eilisiltana pakenin omien uskontoverieni parista oikeudettomista solvauksista suuttuneena ja heidän julmuuteensa, ahdasmielisyyteensä ja tietämättömyyteensä kyllästyneenä. Minä en uskalla, en voi, en tahdo palata thebalaisen Lauran hämäryyteen ja toimettomuuteen. Minulla on tuhansia epäselvyyksiä selvitettävinä, tuhansia kysymyksiä tehtävänä siitä muinaisesta maailmasta, josta minä en tiedä mitään, ja jonka salaisuuksiin sinun yksin sanotaan tietävän tunnussanan! Kristitty olen; mutta minä janoan tietoja… En lupaa sinua uskovani; mutta salli minun sinua kuulla! Opeta minulle mitä itse tiedät, voidakseni vertailla sitä siihen mitä minä tiedän… jos minä sitte (hän värisi näitä sanoja lausuessaan) mitään tiedänkään."

"Oletko unhoittanut nimitykset, jotka minulle äsken annoit?"

"En, en! Mutta unhoita, unhoita sinä ne. Ne pantiin minun suuhuni. Minä — minä en uskonut niitä käyttäessänikään. Vaikeata oli minulle niiden lausuminen, mutta tein sen kuitenkin sinun vuoksesi, sinut pelastaakseni. Oi, sano, että saan tulla sinua kuulemaan! Vain kaukaa — luentohuoneesi etäisimmästä kolkasta! Vaiti olen, etkä tarvitse minua nähdäkkään. Mutta eiliset sanasi herättivät minussa — ei — ei epäilyksiä; mutta sittekin minun täytyy, minun täytyy saada kuulla enemmän. Muuten jään yhtä köyhäksi ja kodittomaksi sisällisestikin kuin nyt olen ulkonaisesti!"

Hänen katseensa rukoili myöntävää vastausta.

"Nouse ylös. Tällainen tunteitten purkaus ja tällainen käytös ei sovi sinulle eikä minulle."

Filammon nousi ja Hypatia nousi myös, meni kirjastoon isänsä luo ja palasi hetken kuluttua tämän kera.

"Tule mukaani, nuorukainen", Theon sanoi laskien ystävällisesti kätensä Filammonin olkapäälle… "Loput tästä asiasta voimme me kahden selvittää."

Filammon seurasi häntä uskaltamatta enää katsahtaa Hypatiaan. Huone pyöri hänen silmissään.

"Vai niin, vai sanoit sinä ilkeitä sanoja tyttärelleni. No niin, hän on antanut sinulle anteeksi —"

"Onko hän?" munkki kiihkeästi keskeytti.

"Ahaa, taidat ihmetellä. Mutta minäkin annan sinulle anteeksi. Kiitä onneasi, etten kuullut sanojasi, muuten en tiedä mitä olisin tehnyt, niin vanha mies kuin olenkin. Ah; et vielä tiedä, minkälainen hän on" — ja vanhuksen silmissä loisti hellivä ylpeys. — "Suokoot jumalat kerran sinullekin sellaisen tyttären — jos nimittäin osoittaudut ansaitsevasi sitä — yhtä siveän kuin hän on viisas, yhtä viisaan kuin hän on kaunis. Jumalat ovat runsaasti palkinneet työni heidän hyväkseen. Katsoppa, nuori mies! Vaikka et sitä ollenkaan ansaitsisi, on tässä sinulle todistus anteeksi annosta, vapaalippu kaikille hänen luennoillensa, josta Aleksandrian rikkaimmat ja ylhäisimmät maksaisivat ilolla unssittain kultaa! Nyt saat mennä. Osallesi on langennut suosiota yli ansioittesi ja sinun pitäisi huomata, että filosofi voi toteuttaa käytännössä sen mitä kristitty vain saarnaa; hän palkitsee pahan hyvällä."

Vanhus pisti paperilipun Filammonin käteen ja käski erästä kirjureistaan ohjaamaan hänet ulko-ovelle.

Nuorukaiset katselivat ihmeissään ja kateellisesti Filammonia, kun tämä käveli heidän ohitsensa. Nähtävästi ei heitä enää loukannut hänen lammasnahkainen pukunsa ja päivettynyt ihonsa. Hän meni ulos mieli hämmennyksissä aivankuin sellainen, joka on tehnyt epätoivoisen hypyn ja joutunut aivan uuteen maailmaan. Hän koetti olla hyvillään; mutta ei uskaltanut. Kaikesta hän oli levoton ja epävarma. Hän oli riistäytynyt irti entisistä siteistään ja oli nyt sillä suurella virralla. — Minnehän se vieneekään? Mutta — olikohan tämä sitte se suuri virta? Eikö koko ihmiskunta aina aikojen alusta asti ollut sillä liukunut? Vai oliko tämä vain erämaan puro, joka vähitellen kuihtuu hietaan? Oliko Arsenius lapsuuden uskossaan oikeassa? Ja oliko vanhan maailman perikato lähellä ja Jumalan valtakunta ovella? Vai oliko Kyrillos oikeassa ja tuliko yhteinen kirkko leviämään, voittamaan, hävittämään ja uudesta rakentamaan kunnes tämän maailman kuningaskunnat olivat muuttuneet Jumalan ja Hänen Poikansa kuningaskunniksi? Jos niin oli — niin mitä hyötyä silloin noista muinaistiedoista, joita hän janosi? Mutta jos kaiken tuho olikin käsissä eivätkä ajat muuttuisikaan paremmiksi vaan pahemmiksi, niin — miten se selittää?…

"Mitä kuuluu?" kysyi pikku kantaja, joka oli koko ajan odottanut häntä oven ulkopuolella. "Mitä kuuluu sinulle, jumalien suosikki?"

"Minä tulen luoksesi asumaan ja kanssasi työskentelemään. Elä nyt kysy sen enempää. Minä olen — minä olen —"

"Nuori ystäväni; ne, jotka Trofonion luolaan astuivat ja selittämättömän näkivät, olivat kolme päivää hämmennyksissä. Samoin käy sinullekin!"

Ja he läksivät yhdessä ansaitsemaan leipäänsä.

Mutta mitä teki Hypatia samaan aikaan istuessaan korkealla Olympollaan jokapäiväisen maailman melskeen yläpuolella.

Hän istuu yhä avattu käsikirjoitus edessään, mutta hän ajattelee nuorta munkkia.

"Kaunis kuin Antinous!… Aivan kuin itse nuori Apollo, joka Python hirviön surmattuaan säteilee. Miksikä ei hänestäkin voisi tulla Pythonin kaltaisten ilettävien hirviöiden tuhooja, jotka ovat aineen ja aistien muodosta siinneet? Miten rohkea ja vakava! — Minä voin antaa hänelle anteeksi nuo sanat jo sen vuoksi, että hän uskalsi ne sanoa minulle täällä, isäni talossa… Ja samalla niin tunteellinen ja valmis katumaan, ja ylevällä tavalla häpeämään! — Se mies ei ole plebeijiperua, patrisilaista verta virtailee varmasti hänen suonissaan. Sen huomaa hänen ryhdistään, äänenpainostaan, jokaisesta huuliensa ja käsiensä liikkeestä. Hän ei voi olla alhaissyntyinen. Onko koskaan kuultu alhaisen janoavan tietoja itsensä vuoksi?… Ja minä kun olen kaivannut itselleni todellista oppilasta, toivonut löytäväni sellaisen noista veltostuneista, itsekkäistä narreista, jotka ovat opetuksiani kuuntelevinaan. Luulin jo oikean löytäneeni — ja samassa kun hänet kadotan, löydän toisen, ja tämän sellaisen, joka on nuorekkaampi, puhtaampi ja koruttomampi kuin Rafael oli parhaimpina hetkinäänkään. Kaikkien fysionomian sääntöjen mukaan, kaiken sen mukaan mitä voi liikkeistä, äänestä ja ulkomuodosta päättää, oman sydämeni vaiston mukaan pitäisi tämän nuoren munkin olla sopiva, altis, miehekäs ja kuuliainen välikappale toteuttamaan kaikki minun unelmani. Jos vain voisin hänestä Longinon kasvattaa, uskaltaisin hänen avullaan näytellä Zenobian osaa. Ja Odenatuksenani — Orestes? Kauheata!"

Hän peitti kasvonsa hetkeksi käsiinsä.

"Ei!" virkkoi hän sitten pyyhkäisten pois kyyneleet. — "Tämän — ja mitä tahansa teen filosofian ja jumalien vuoksi!"

11 Luku.

JÄLLEEN LAURASSA.

Ei äännähdys, ei värähdyskään häirinnyt syvää hiljaisuutta Sketislaaksossa. Vuorien varjot, vaikkakin yhä enemmän ja enemmän vaalenivat aamun sarastaessa, sulkivat vielä notkon hämärään. Sumuvaippa seurasi kiemurrellen pienen puron uomaa. Palmujen töyhtölatvat riippuivat liikkumattomina aivankuin kohtaloonsa alistuen olisivat odottaneet koittavan päivän paahtavaa kuumuutta. Viimein kohosi luostaripuutarhan kasvipenkkien keskeltä kaksi harmaata olentoa polvistuneesta asennostaan ja alkoi hitain ja voimattomin liikkein kuokkia kivistä maata, häiriten siten hiljaisuutta.

"Nämä pavut kasvavat harvinaisen hyvin, veli Aufugus. Jos Jumala suo, saamme tehdä toisen kylvömme pari viikkoa aikaisemmin kuin viime vuonna."

Puhuteltu ei vastannut mitään ja hänen toverinsa, tarkasteltuaan häntä hetkisen äänettömänä, aloitti uudestaan —.

"Mikä sinua vaivaa, veljeni? Viime aikoina olen huomannut sinussa alakuloisuutta, joka ei oikein sovi Jumalan miehelle."

Syvä huokaus tuli ainoaksi vastaukseksi. Puhuja heitti pois kuokkansa ja laskien hellästi kätensä Aufuguksen olkapäälle, kysyi uudelleen:

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Sinuun nähden en tahdo käyttää abotin oikeuttani saadakseni tietää sydämesi salaisuudet. Mutta tuon rinnan en usko kätkevän mitään, joka ei olisi minulle kertomisen arvoista, vaikkakin minä voinen olla arvoton sitä kuulemaan."

"Miksi en minä saisi olla alakuloinen, Pambo ystäväni? Eikö Salomo sano, että surulla on aikansa?"

"Kyllä; mutta sanoo myös, että hymylläkin on aikansa."

"Ei katujalle, jota monet synnit painavat."

"Muista, mitä siunattu Antonius tapasi sanoa: 'elä luota vanhurskauteesi eläkä menneitä sure'."

"Sitä en teekään, Pambo."

"Elä ole liian varma siitä. Etköhän juuri siksi että itseesi luotat, sure menneisyyttä, joka sinulle, osoittaa, ettet ole sellainen kuin mielelläsi tahtoisit olevasi?"

"Pambo, ystäväni," Arsenius virkkoi juhlallisesti, "minä kerron sinulle kaikki. Syntini eivät vielä kuulu menneisyyteen, sillä oppilaani Honorius vielä elää ja hänessä elää Rooman heikkous ja kurjuus. Syntinikö menneitä olisivat? Jos niin olisi, niin miksi sitte jok'ainoa yö ilmestyisi eteeni syyttäviä haamuja, taistelussa surmattuja miehiä, leskiä ja orpoja, Herran neitsyeitä, jotka raakalaisten käsissä kirkuvat? Miksi seisovat he kaikki vuoteeni vieressä ja valittavat: 'Jos sinä olisit velvollisuutesi täyttänyt, emme tällaisessa tilassa olisi! Miten oletkaan täyttänyt sen korkean tehtävän, jonka Jumala sinulle uskoi?'"

Ja vanhus peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Pambo laski hellästi kätensä itkijän olkapäälle.

"Eikö siinä piile ylpeyttä, veljeni? Sinäkö muuttaisit kansojen kohtaloita ja hallitsijain sydämiä, jotka ovat kuningasten kuninkaan käsissä? Jos sinä olit heikko ja tehtäväsi jäi vaillinaiseksi — sillä uskoton et koskaan ole ollut — niin asetti Hän sinut sille sijalle siksi ettet ollut täydellinen ja että siten kaikki tapahtuisi niin kuin tapahtuman piti. Sinulla on siis vain oma taakkasi kannettavanasi — etkä sitäkään sinä kanna, vaan Hän, joka sen edestäsi kantoi."

"Miksi sitte nuo öiset näyt minua kiusaavat?"

"Elä niitä pelkää, ystäväni. Ne ovat pahoja henkiä ja siis valhettelevat. Jos ne hyviä henkiä olisivat eivät ne puhuttelisi sinua muuten kuin surkutellen, anteeksi antaen ja rohkaisten. Olivatpa ne sitte aaveita tai haltijoita, niin pahoja niiden täytyi olla, koska ne sadattelevat kuten itse pääpiru, joka pyhimyksiä sadattelee. Hän on valheen isä ja hänen lastensa täytyy olla samaa lajia. Mitä sanoikaan siunattu Antonius? Hän sanoi, ettei munkin pidä maalata pirua seinälle eikä jättäytyä toivottomuuteen, vaan tulee hänen pysyä rohkealla mielellä, kuten ainakin sen, joka tietää olevansa lunastettu ja Herran turvissa, missä ei mikään paha henki voi häntä vahingoittaa. 'Sillä', tapasi hän sanoa, 'pahat henget käyttäytyvät meitä kohtaan aina sen mukaan minkälaisessa tilassa me olemme. Jos ne näkevät meidät toivottomina ja alakuloisina, peloittelevat ne meitä yhä enemmän, saattaakseen meidät epätoivoon. Mutta jos ne näkevät meidät täynnä uskoa ja luottamusta Herraan, sielumme täynnä sitä ihanuutta, joka osaksemme on tuleva, silloin ne häpeissään vetäytyvät takaisin ja hämmästyneinä pakenevat!' Rohkaise mielesi ystäväni! Tuollaiset ajatukset ovat peruisin yön pimeydestä ja hetkistä, jolloin saatana ja pimeyden henget vallitsevat, mutta päivänvaloa ne pakenevat."

"Ja kuitenkin selvenee ihmisille asioita heidän nukkuessaan ja öisissä näyissä."

"Myönnettäköön. Sinulle ei kuitenkaan ole nukkuessasi selvinnyt mitään muuta, kuin mitä jo itse tiedät paremmin kuin saatana, nimittäin että sinä olet syntinen, Mutta minä, ystäväni, vaikka en epäilekään, ettei öisiä näkyjä olisi olemassa, näen kuitenkin ilmestyksiä vain päivällä."

"Miksi niin —?"

"Siksi, että minä päivällä näen lukea siitä kirjasta, joka kuten Siinailla annettu laki, on Jumalan oman käden kirjoittama."

Arsenius katsoi kysyvästi häneen. Pambo hymyili.

"Sinä tiedät, etten minä, kuten monet muutkaan vanhan kansan pyhät miehet, ole mikään kirjanoppinut ja etten edes kreikankieltä osannut ennenkuin sinä veljellisessä ystävällisyydessäsi sen minulle opetit. Mutta etkö ole koskaan kuullut, mitä Antonius vastasi eräälle pakanalle, joka häntä moitti vaillinaisista kirjatiedoista? 'Kumpiko on tärkeämpi,' hän sanoi, 'henkikö vai kirjain? — Henki, vastaat kai. Tiedä silloin, ettei terve henki kaipaa kirjaimia. Minun kirjanani on koko luomakunta. Se on aina avoinna edessäni ja siitä minä voin lukea Jumalan sanan milloin vain haluan!'"

"Etköhän oppia liian vähäpätöiseksi arvostele, ystäväni?"

"Olen kauvan elänyt munkkien parissa ja nähnyt paljon heidän elämästään. Ja yksinkertaisuudessani olen ollut näkevinäni myös seuraavaa: moni rasitti itseään luvuilla ja kiusasi sieluaan tutkistelemalla, uskoiko hän siinä ja siinä kohdassa oikein, mutta ei tiennyt että paljot tiedot tuovat paljon huolia mukanaan, kuten Salomo sanoo. Hän ei myöskään huomannut, että mitä enemmän hän Jumalan sanan kirjaimia tutki, sitä kauemmaksi hän erkani sen hengestä."

"Ja mistä tiedät että niin kävi?"

"Siitä, että näin hänen kehittyvän yhä oppineemmaksi teologiksi, ja yhä tarkemmaksi kirjaimen seuraajaksi mutta samalla yhä enemmän menettävän rakkaudestaan ja armeliaisuudestaan, uskostaan Jumalaan ja luottamuksestaan itseensä ja tovereihinsa. Lopulta hän näytti kokonaan pimittäneen sielunsa väittelyillä, jotka vain riitaa synnyttävät, ja täydellisesti unhoittaneen sen sanoman, joka on siunatun Antoniuksen tarkoittamassa kirjassa luettavana."

"Mistä sanomasta puhut?"

"Katso", apotti vanhus sanoi ojentaen kätensä itäistä aavikkoa kohti. "Katso, ja päätä itse, kuten viisaan miehen tulee!"

Hänen puhuessaan valahti pitkä, vaakasuora valovirta kalliolta alas laaksoon ja loihti jokaisen kiven ja kalliokielekkeen selväpiirteisenä esiin. Erämaan öisestä usvasta kohosi aurinko nopeasti suurena, punaisena pallona ja valoi kultaista valoansa laaksoon. Sumu kohosi viuhkamaisina hetaleina ilmaan ja puro kimmelsi kallionlohkareitten välillä kuin olisi se loistavin, vilkkuvin silmin katsellut koko maisemaa. Pääskyset lehahtivat satalukuisina lentoon kallioilta ja alkoivat ilmatanssinsa, hyppyhiiri salakähmäisesti hyppiä loikki luostarin puutarhassa varkain syödyltä aterialtansa takaisin pesäänsä, ruskeat hietasisiliskot aukaisivat kivien alta kukin toisen silmänsä ja nähtyään että päivä todella oli tullut, laahustivat pöhömahansa ja piiskamaisen pyrstönsä ulos hiedalle polttavimpaan päivän paahteeseen ja vetäydyttyään vilun varalta vielä varmuuden vuoksi yhteen kasaan, vaipuivat uudelleen sikeään uneen. Hiirihaukka, joka piti itseään laakson valtiaana, päästi herätessään pitkän, valittavan äänen, kohosi suurissa kaarissa korkealle ilmaan aivankuin olisi levon jälkeen jäseniään verrytellyt ja jäi sitte liikkumattomana tarkastelemaan leivosia, jotka liverrellen leijailivat kallioiden yläpuolella. Alhaalta Niilin puolelta rupesi kuulumaan heräävien pelikaanien kurnutus, hanhien kaakatus ja rantakurppien ja isokuikkien kimakammat äänet ja lopuksi virittivät munkit yhteisesti aamuvirren voimakkaaseen itämaiseen sävelmään. Sketiksessä oli alkanut uusi päivä, aivan samanlainen kuin edelliset ja samanlainen kuin seuraavatkin tulisivat viikottain, kuukausittain ja vuosittain olemaan: työtä ja rukousta yhtä rauhallista kuin öinen lepokin.

"Mitä tämä sinulle opettaa, Aufugus ystäväni?"

Arsenius oli vaiti.

"Minulle tämä opettaa, että Jumala on valo ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä, että Hänen läheisyydessään on elämä ja ijankaikkinen ilo; että Hän on antaja, joka omista lahjoistaan iloitsee, että Hän on rakkaus, jonka armo ulottuu kaikkiin Hänen käsialoihinsa — miksi ei siis sinuunkin, oi sinä heikkouskoinen? Katso noita tuhatlukuisia lintuja. — Ei ainoakaan niistä putoa maahan ilman Isämme tahtoa. Etkö sinä ole suurempiarvoinen kuin monet varpuset, sinä jonka edestä Jumala lähetti poikansa kuolemaan?… Ah, ystäväni, meidän tulee pitää silmät auki ja katsella ympärillemme, nähdäksemme minkälainen Jumala on. Kun itsepintaisesti pakoitamme katseemme sisäänpäin ja nuuskimme omia puutteitamme, silloin me vähitellen laitamme Jumalan oman mielemme mukaiseksi ja kuvittelemme, että meidän pimeytemme ja kovasydämisyytemme olisi kuva Hänestä joka on valo ja rakkaus."

"Sinuahan luulisi puheestasi päättäen filosofiksi eikä katuvaiseksi kristityksi. Omasta puolestani minä ainakin tunnen tarvitsevani kääntää katseeni entistä enemmän sisäänpäin. Minä kaipaan syvempää itsetutkistelua, vielä täydellisempää yksinäisyyttä kuin mitä täälläkään on tarjona. Minä halajan — suo minulle se anteeksi — päivä päivältä minä yhä enemmän halajan yksinäisyyteen. Tämä maa on ihmisen synnin vuoksi kirottu ja mitä vähemmän sitä näemme — siltä se minusta tuntuu — sitä parempi meille."

"Puhunenpa sitte kuin filosofi tai pakana, mutta siltä minusta tuntuu, että — kuten sanotaan — parempi vähä kuin ei mitään. Viisas mies käyttää parhaansa mukaan hyväksensä kaiken mikä hänelle on tarjona, eikä hylji tietoja siksi että ne ovat revityistä ja kuluneesta kirjasta luettavat. Sen maakin jo minulle opettaa. Pitäisikö minun sulkea silmäni noilta Jumalan näkymättömiltä ominaisuuksilta, jotka luotujen kautta niin selvään ilmenevät, siksi että ne joskus ovat selvemmin huomattavissa kuin nyt? Mutta yksinäisyydestä puhuaksemme: vietämmekö sitte niin maallista elämää täällä Sketiksessä?"

"Ei niin, ystäväni. Kullakin ihmisellä on kutsumuksensa ja jokaiselle on joku elämäntapa ylentävämpi kuin joku toinen. Mitä minuun tulee, niin en edes täällä, vaikka pakoittautuisinkin, pääse vapaaksi niistä tavoista, joihin maailmassa totuin. En voi olla seuraamatta toisten toimia ja tutkimatta heidän luonteitaan. Minä suunnittelen heille toimialoja ja koetan arvata heidän kohtalonsa. Ei sanaakaan lausuta, ei pienintäkään liikettä tehdä tässä pienessä perheessämme, joka ei kääntäisi ajatuksiani pois siitä ainoasta tarpeellisesta."

"Luuletko sitte, että erakko majassansa vähemmän häiriytyy?"

"Mikäpä häntä muu häiritsisi kuin välttämättömimmän ruumiinravinnon hankkiminen ja senkin voi hän supistaa muutamiin juuriin ja yrtteihin. Ihmiset ovat jo tarpeeksi petojen lailla eläneet voidakseen samaan aikaan enkeleinä elää. Miksi se minulle olisi mahdotonta?"

"Ja sinäkö olet tuo viisas maailmanmies — muiden sydänten tutkija ja omasi tarkka tuntija? Etkö vielä ole tullut huomanneeksi, että paitsi nälkäistä vatsaansa ihminen kuljettaa mukanaan turmeltuneen sydämensäkin? Monta olen nähnyt, jotka kiireisesti paetessaan ulkonaisia vihollisiaan, ovat unhoittaneet sulkea sydämensä oven pahemmilta vihollisilta, jotka olivat valmiit pujahtamaan sinne sisään. Moni munkki, ystäväni, muuttaa paikkaa, mutta ei sieluntilaansa. Olen tuntenut niitä, jotka jouduttuaan yksinäisyydessä hautomaan ajatuksiaan, ovat epätoivossaan heittäytyneet alas kallioilta, taikka raastaneet rikki ruumiinsa koettaessaan päästä vapaiksi ajatuksista, joista heidät yhden ainoan toverin ystävällinen ääni olisi vapauttanut. Olen tuntenut niitäkin, jotka juuri noista katumusharjoituksistaan, jotka olivat nöyryytykseksi tarkoitetut, ovat tulleet niin pöyhkeiksi että ovat kaikkia armonvälikappaleita, Pyhää Ehtoollistakin, halveksineet aivankuin olisivat jo täydellisiä, ja eläneet itserakkaissa unelmissa ja näyissä, joita pahat henget heissä synnyttivät. Yhden sellaisenkin olen tuntenut, joka suuruuden hulluudessaan ei tahtonut kenenkään kuolevaisen neuvoa kuulla, selittäen ettei hän tahdo ainoatakaan ihmistä mestariksi kutsua. Ja miten kävikään hänen? Hän, joka kehuskeli vaeltavansa ruuatta ja juomatta päivän matkan ulos aavikolle, hän, joka kerskasi kykenevänsä elämään kokonaisen kuukauden yhteen mittaan ainoastaan yrteillä ja siunatulla leivällä, hän pakeni sisäisen polton pakoittamana, pois majastaan takaisin teaattereihin, sirkuksiin ja kapakoihin ja päätti kurjat päivänsä mielettömänä mässääjänä, pitäen kaikkia vain houreina ja kieltäen oman ja itse Jumalankin olemassaolon."

Arsenius pudisti päätään.

"Voi olla. Mutta minun suhteeni on toisin. Minulla on vielä enemmän tunnustettavaa. Päivä päivältä minua yhä enemmän vainoo muisto siitä maailmasta, josta pakenin. Tunnen, että jos sinne palaisin, en löytäisi mitään huvia siitä komeudesta, jota minä siinä eläessänikin halveksin. Voinko enää kuulla laulavien miesten ja naisten ääniä, tai eroittaa mitä minä syön ja mitä juon? Ja kuitenkin pyörii jok'ainoa hetki mielikuvituksessani tuo seitsemän kummun kaupunki valtiomiehineen ja sotapäälliköineen, heidän vehkeilynsä, heidän tappionsa ja voittonsa — sillä he voisivat vieläkin nousta alennuksestaan ja voittaa!-He houkuttelevat minua takaisin luokseen, kuten koita kynttilä, jossa se jo on kerran siipensä kärventänyt. Heidän vetovoimansa on niin kammottavan väkevä, että minun heikon miesparan täytyy lopulta vasten tahtoanikin sen mukaan taipua, ellen pelastaudu sen vaikutuksesta pakenemalla kauas erämaahan mistä paluu on mahdoton."

Pambo hymyili.

"Uudelleen ihmettelen, että sinä olet se viisas mies, sydämien tutkija! Sinä tahdot paeta pienestä Laurasta, jossa ajatuksesi toisinaan kääntyvät pois sellaisista turhuuksista, pois erämaahan, missä sinun on kerrassaan mahdotonta vapautua noista unelmista. Mitä se haittaa, ystäväni, jos toisinaan sinua vaivaakin huolenpito jostain veljestä? Parempi on pitää huolta muista kuin vain itsestään. Parempi on että on jotakin, jota itkeäkin — kuin yksinäisessä luolassa muodostaa omasta olemuksestaan maailmansa — vieläpä Jumalansakin, kuten useamman kuin yhden tuntemani ihmisen on käynyt."

"Tiedätkö, mitä nyt sanot?" Arsenius säpsähtäen kysyi.

"Minä sanon, että yksinäisyyteen paetessaan ihminen eroittautuu kaikesta, mikä hänestä tekee kristityn; hän eroittautuu laista, kuuliaisuudesta, lähimmäisen rakkaudesta, itseuhrautuvaisuudesta, vieläpä pyhien yhteydestäkin."

"Kuinka niin?"

"Mitenkä voisit pitää yhteyttä niiden kanssa, joille et voi mitään rakkautta osoittaa? Ja mitenkä muuten kuin rakkaudentöillä voit rakkauttasi osoittaa?"

"Voinhan ainakin rukoilla yöt ja päivät ihmiskunnan puolesta. Eikö rukous ole minkään arvoinen — taikka paremmin, eikö se ole tärkein — pyhäin yhteydessä?"

"Ken ei voi rukoilla veljien puolesta, jotka hän näkee ja joiden synnit ja viettelykset hän tuntee, hänen rukouksensa, veli Aufugus, ovat kovin heikkoja niiden puolesta, joita hän ei näe, ja kaiken muun puolesta myöskin. Ken ei tahdo työskennellä veljiensä hyväksi, hän lakkaa pian heidän puolestaan rukoilemasta, heitä rakastamastakin. Ja onhan sitäpaitsi kirjoitettu: ken ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, mitenpä hän voisi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt?"

"Uudelleen kysyn, tiedätkö mihin väitteesi johtavat?"

"Olen yksinkertainen mies, enkä väitteistä mitään tiedä. Jos asia on tosi, saa se viedä minne tahtoo, sillä se vie sinne, minne Jumala tahtoo."

"Mutta tämän mukaanhan olisi parasta ottaa vaimo ja saada lapsia ja antautua kaikkien maallisten suhteitten vilinään, että olisi niin monta kuin mahdollista, joita rakastaa ja joiden vuoksi huolehtia ja ahertaa."

Pambo oli hetkisen ääneti.

"Olen munkki enkä mikään väittelijä. Mutta sen minä vain sanon, ettet Laurasta erämaahan minun suostumuksellani lähde. Soisin mieluummin sinun asettuvan jonnekin likemmäksi pääkaupunkia — Troeen tai Kanopoon esimerkiksi — missä sinun viisautesi olisi tilaisuudessa taistelemaan Herran puolesta. Miksipä sinulle olisi maallista viisautta annettu, ellei siksi että käyttäisit sitä kirkon hyväksi? Mutta tämä jo riittää. Menkäämme luostariin."

Vanhukset astelivat laakson poikki kotiaan kohti. Eivät he aavistaneet mikä käytännöllinen vastaus heidän väittelyynsä oli Pambon kammiossa heitä odottamassa. Kookas äreännäköinen pappismies istui siellä ja sammutti ahneesti nälkäänsä taateleilla ja hirssillä eikä myöskään näyttänyt hylkivän palmuviiniä, luostarin ainoata herkkua, jota vain vieraan kunniaksi nyt oli tuotu pöytään.

Itämaiden runsas ja kohtelias vieraanvaraisuus ja kristillisten munkkien pidättäytyvä ystävällisyys esti apottia häiritsemästä vieraan ateriaa. Siksipä hän vasta tämän lopetettua kysyi hänen nimeään ja asiaansa.

"Pietari esilukijaksi minun arvottomuuttani nimitetään. Tulen Kyrillon luota ja tuon kirjeitä ja tietoja veli Aufugukseile."

Pambo nousi ja kumarsi kunnioittavasti.

"Hyvä maineenne, herra, innokkaana yhteisen kirkon asian puolustajana, on meillekin asti ennättänyt, Ehkä tahdotte tulla kanssamme Aufuguksen kammioon."

Tärkeän näköisenä seurasi Pietari heitä juhlallisin askelin pieneen kammioon, veti siellä povestaan esiin Kyrillon kirjeen ja ojensi sen Arseniukselle. Tämä istui kauan otsa rypyssä lukien sen moneen kertaan ja Pambo tarkasteli häntä kunnioittavasti uskaltamatta sanallakaan häiritä hänen mietiskelyjään, joita hän arveli äärettömän tärkeiksi.

"Nämä ovat todellakin niitä viimeisiä päiviä," Arsenius vihdoin virkkoi, "joista profeetta puhuu ja jolloin on paljon erimielisyyttä. Vai niin, että Heraklianus on todella purjehtinut Italiaan?"

"Aleksandrialaiset kauppamiehet kohtasivat hänen laivastonsa kolme viikkoa sitte kaukana merellä."

"Ja Orestes paaduttaa sydäntänsä yhä enemmän ja enemmän?"

"Ah, hän on oikea Farao. Oikeastaan paaduttaa häntä kuitenkin se pakanallinen nainen."

"Sitä naista minä aina olen pelännyt enemmän kuin kaikkia pakanallisia oppeja yhteensä", Arsenius virkkoi. "Mutta ruhtinas Heraklianus, jota minä aina pidin viisaimpana ja oikeamielisimpänä miehenä! No niin, no niin. Mitäpä hyveet enää silloin auttaisivat, kun kunnianhimo täyttää sydämen!"

"Kamala todellakin on tuo samainen vallanhimo", Pietari sanoi. "Mutta mitä häneen tulee, niin en ole luottanut häneen aina siitä alkaen kun hän rupesi suosimaan noita donatistilaisia."

"Liiankin totta. Niin synnyttää toinen synti toisen."

"Ja minun mielestäni on syntisten suosiminen kaikista suurin synti."

"Ei kai sentään kaikista suurin, kunnianarvoisa herra?" Pambo kohteliaasti huomautti. Mutta Pietari jatkoi Arseniukselle keskeytyksestä vähääkään välittämättä.

"Minkä vastauksen saan nyt viedä teidän viisaudellanne hänen Pyhyydelleen?"

"Odottakaahan! Hän voisi —. Täytyy miettiä tarkemmin. — Minun pitäisi saada tietää enemmän puolueiden suhteista. Hän kai on ollut yhteydessä Afrikan piispojen kanssa ja koettanut liittää heitä omaan puolueeseensa!"

"Jo kaksi kuukautta sitte. Mutta ne jäykkäniskaiset eriuskolaiset kadehtivat yhä häntä ja vetävät eri köyttä."

"Eriuskolainen on liian jyrkkä sana, ystäväni. Mutta onko hän Konstantinopeliin viestiä lähettänyt?"

"Hän tarvitsee sanan viejää, joka on tottunut hoveissa liikkumaan. Hän ajatteli mahdolliseksi, että teidän kokeneisuutenne ottaisi asian suorittaakseen."

"Minä? Mitä minusta? Kas niin, uusia kiusauksia vain joka päivä! Toimittakoon hän asian kenen kautta tahansa… Mutta sittekin — jos olisin — edes Aleksandriassa — voisin joka päivä antaa hänelle neuvoja ja huomaisin paljon paremmin mitä olisi tehtävä… Voisihan odottamattomiakin käänteitä sattua… Pambo ystäväni, olisiko sinun mielestäsi synti totella pyhää patriarkkaa?"

"Ahaa!" Pambo nauraen vastasi. "Sinähän tunti sitte tahdoit kaikella muotoa paeta erämaahan! Ja nyt kun kaukaa vainuat taistelua, sinä jo polet jalkaa kuin vanha sotaratsu! Mene Jumalan nimeen! Ei se sinua pahenna. Sinä olet liian vanha rakastuaksesi, liian köyhä piispan istuimen ostaaksesi ja liian hurskas saadaksesi sen lahjaksi."

"Puhutko totta vai leikkiä?"

"Etkö muista mitä puutarhassa sinulle sanoin? Mene katsomaan poikaamme ja lähetä minulle tietoja hänestä."

"Voi surkeaa maailmanmielisyyttäni! Olenhan kokonaan unhoittanut kysyä hänestä! Miten nuorukainen voi, herrani?"

"Ketä tarkoitatte?"

"Filammonia, hengellistä poikaamme, jonka kolme kuukautta sitten lähetimme luoksenne", Pambo vastasi. "Kai kohonnut kunniassa?"

"Hänkö? Hän on lähtenyt tiehensä."

"Lähtenyt tiehensä?"

"Niin juuri, se kurja meni matkaansa Juudaan kirous mukanaan. Tuskin kolmea päivää oli hän seurassamme ollut, kun hän löi minua julkisesti patriarkan pihamaalla, luopui kristinuskosta ja pakeni sen pakanallisen naisen Hypatian luo, jota hän nyt rakastelee."

Vanhukset tuijottivat toisiinsa kasvot kauhusta kalpeina.

"Rakastelee Hypatiaa?" Arsenius viimein virkkoi.

"Se on mahdotonta!" Pambo nyyhkytti. "Poikaa on varmaan kohdeltu raa'asti, vääryydellä! Joku on tehnyt hänelle vääryyttä, ja hän kun oli tottunut vain hellyyteen, ei hän sitä sietänyt. Julmia ihmisiä te olette ja uskottomia palvelijoita! Herra on vaativa pojan veren teidän käsistänne!"

"Kas niin", Pietari virkkoi ponnahtaen kiivaasti pystyyn, "sellainen se on maailman tuomio! Syyttää minua ja patriarkkaa, ja kaikkia muita, vaan ei vain syyllistä! Aivan kuin ei kuumaverisyys ja herkkämieliyys riittäisi täydellisesti selittämään kaikkea! Aivan kuin eivät kauniit kasvot olisi koskaan panneet nuorta miestä pyörälle!"

"Voi ystäväni", Arsenius huudahti, "miksi suotta toisianne syytätte. Minä, minä yksin olen syypää. Minä neuvoin sinua Pambo! — Minä lähetin hänet. — Minun olisi pitänyt tietää. — Mitä minä vanha maailmanmies teinkään, kun lähetin viattoman poika paran Babylonin viettelyksiin? Siinä on nyt seuraus suunnitteluistani ja huolenpidostani! Ja nyt lankeaa hänen verensä minun päälleni — ikäänkuin ei entisessä syntitaakassani olisi ollut tarpeeksi kantamista, kun minun piti vielä lisäksi myydä oma Josefini, vanhojen päivieni lapsi, midianeille! Minä lähden kanssanne — nyt — heti. Lepoa en suo itselleni ennenkuin olen hänet löytänyt, syleillyt hänen polviaan kunnes hän säälii harmaita hapsiani! Heraklianus ja Orestes menkööt menojaan, heistä en välitä — mutta hänet minun täytyy löytää. Oi Absalon, oma poikani! Olisipa Jumala suonut minun kuolla puolestasi! Poikani, poikani!"

12 Luku.

ILOLEHTO.

Talo, jonka Pelagia ja amaali Aleksandriaan palattuaan olivat vuokranneet, oli kaupungin komeimpia. Vähän yli kolme kuukautta olivat he nyt siellä eläneet, ja sinä aikana oli Pelagia hienolla maullaan hankkinut sinne sen vähän mikä tarvittiin muodostamaan asumuksesta nautinnonhaluisten laiskottelijoiden paradiisin. Hän itse oli varakas ja goottilaisilla vieraillaan oli ylenmäärin Roomasta ryöstettyjä rikkauksia. He itse eivät ymmärtäneet miten niitä olisi ollut käytettävä ja antoivat senvuoksi Pelagian ja hänen tyttöjensä vapaasti ammentaa heidän puolestaan aarteita, jotka he monissa verisissä taisteluissa olivat koonneet. Mitäpä he niistä välittivät! Kun heillä oli tarpeeksi syömistä ja enemmän kuin tarpeeksi juomista, niin mitenpä liikoja rikkauksia olisi voinut käyttää paremmin kuin naisten hyvällä tuulella pitämiseksi! Ja kun kaikki entiset oli loppuun kulutettu, niin lähtisivät he jonnekin — saman tekevä minne — uusia hankkimaan. Koko maailma oli avoinna heidän ryöstettäväksi ja he kyllä tehtävänsä täyttäisivät milloin vain heitä haluttaisi. Toistaiseksi ei heillä ollut kiirettä. Egyptistä he saivat yllin kyllin herkkuja, jotka olisivat kelvanneet hienommallekin pöydälle kuin heidän. Ja mitä viiniin tuli — harva heistä meni ainoanakaan yönä selvänä levolle. Voisiko soturin sieluilla Valhallassakaan olla paremmat päivät?

Näin päätteli seurue, joka asusti talon sisäosassa, eräänä helteisenä iltana samalla viikolla, jolloin Kyrillon sanansaattaja niin armottomasti häiritsi Sketiksen rauhan.

Heidän rauhaansa ei ainakaan vielä oltu häiritty. Suuri kaupunki myllersi ulkopuolella, Orestes vehkeili ja Kyrillos vehkeili vastaan, ja kokonaisen maanosan kohtalo riippui — tai näytti riippuvan — heidän kamppailunsa tuloksesta. Mutta kaikki tämä ei häirinnyt noita laiskoja jättiläisiä enempää kuin ajopelien jyrinä papukaijoja ja merilintuja, jotka kultalankaisten aitausten takana lentelivät rakennuksen tilavissa huoneissa. Mitäpä he moisella itseään rasittaisivat. Mitäpä mellakat, mestaukset, salaliitot, vararikot muuta merkitsivät kuin että hedelmä kypsyi poimittavaksi. Heraklianuksen kapinakin ja Oresteen huhuiltu salaliitto oli nuoremmista ja raaemmista gooteista jonkunlaista lapsellista leikkiä, jota he aamusta iltaan nauraen katselivat ja josta he löivät vetoja. Ymmärtäväisemmistä kuten Wulfista ja Smidistä se oli yleisen mädännäisyyden merkki — uusia aukkoja siinä korkeassa muurissa, jonka yli he, oman voimansa tuntien, aikoivat nousta uusiin voittoihin silloin kun heitä vain halutti.

Mitäpä heillä olisi ollutkaan muuta tekemistä kuin syödä ja juoda odotellessaan oikean loven aukeamista. Ja kieltämättä he olivat vallinneet viehättävimmän paikan tämän korkean tehtävänsä täyttämiseen. Punaisesta ja vihreästä Porfyron marmorista hakatut pilarit, joiden välistä hohti ihanien veistokuvien lumivalkoisia jäseniä, ympäröivät vesiallasta ja suihkulähdettä, joka viileällä sateellaan kostutti oranssien ja mimosain lehviä ja solinallaan säesti niiden seassa lentelevien kuuman ilmanalan lintujen liverrystä.

Lähteen toisella sivulla, leveälehtisen vaivaspalmun siimeksessä loikoili amaali untuvapatjoilla. Hänen keltakutrista päälakeaan koristi viiniköynnöksestä punottu seppele ja kädessään piteli hän kultaista maljaa, jonka partilainen Kosros oli ryövännyt intialaiselta päälliköltä, Kosroolta roomalaiset kenraalit ja roomalaisilta kenraaleilta nuo lampaan ja hevosen nahkoihin puetut sankarit. Tuon unisen Herkules-Dionyson rinnalla loikoi Pelagia nojautuen vesialtaan reunaa vasten. Joutessaan kasteli hän sormenpäitään vedessä ja nautti täysin siemauksin olemassaolonsa suloudesta.

Toisella puolen lähdettä lojuivat amaalin erikoisystävät ja asetoverit Goderik Ermenrikin poika ja Agilmund Knivan poika, jotka molemmat kehuivat, kuten amaalikin, jumalista polveutuvansa. Kullakin heistä oli vieressään mustasilmäinen Hebe, joka täytti heidän viinimaljansa ja tuontuostakin auttoi niiden tyhjentämisessä. Vielä lojui siellä tärkein, milteipä pyhänä pidetty henkilö, Smid Trollin poika, jota mainittiin ihmislapsista etevimmäksi. Ei näet siinä kyllin, että hän osasi tehdä ja korjata mitä tahansa, ponttuusillasta kultaiseen rannerenkaaseen asti, kengittää ja tohtoroida hevosia, ajaa pois kaikki vaivat ihmisistä ja eläimistä, sepittää runoja, selittää merkkejä, ennustaa ilmaa, nostaa tuulia ja juoda kaikki pöydän alle, Wulfia Ovidan poikaa lukuunottamatta. Kaiken tämän lisäksi oli hän puoleksi sivistyneiden mesogoottien parissa oleskellessaan opetellut sangen paljon latinaa ja kreikkaa sekä harjautunut jonkun verran lukemaan ja kirjoittamaan.

Jonkun matkan päässä makasi Wulf vanhus selällään, polvet koukkuun vedettyinä ja kädet ristissä pään alla. Nukkuessaankin murahteli hän huomautuksia seuraavaan ylentävään sanan vaihtoon:

"Jaloa viiniä tämä vai mitä?"

"Erinomaista. Ken osti tämän?"

"Mirjam vanhus sen osti joltain mahtavalta verojenvuokraajalta. Mies oli tehnyt vararikon ja Mirjam sanoi saaneensa viinin puolesta hinnasta."

"Paraisiksi sille penninpyörittäjälle. Olen sentään varma siitä, että se vanha naaraskettu piti omasta ansiostaankin huolen."

"Vähät siitä. Totta kai kykenemme miehen lailla maksamaan, kun kerran miehen lailla ansaitsemme."

"Emme siihen kauankaan kykene, jos tätä menoa jatkuu", murahti Wulf.

"Silloin lähdemme lisää ansaitsemaan. Minua väsyttää tämä jouten olo."

"Ei olisi pakko joutilaana olla jos vain ei tahtoisi", Goderik sanoi. "Tässä muutamana aamuna olimme me Wulfin kanssa noilla hietakummuilla metsästämässä. Viikkokauteen minulla ei ollut enää ruokahalua ollut, mutta sen jälkeen olen syönyt kuin Tonavan hauki."

"Metsästämässäkö? Näilläkö pitkäkoipisilla aasinhäntäisillä elukoilla, jotka ovat kuin kettu puujaloilla ja jotka prefekti peijasi sinut ostamaan?"

"En sano muuta kuin että me saimme ylös kokonaisen lauman noita — miksikä ne nyt niitä sanovatkaan — vuohen sarvilla siunattuja hirviä."

"Vuorikauriitako?"

"Niin juuri — ja ne koirat syöksivät lauman kimppuun kuin kotkat hanhiparveen. Täyttä neliä lennätimme me Wulfin kanssa noiden kirottujen hietakumpujen yli siksi kuin hevoset henkimenoissa pysähtyivät. Kun sitte uudelleen läksimme ajoa seuraamaan, löysimmekin kunkin koiraparin vuorikauriinsa kurkussa. Ja mitä muuta voi toivoa, kun kerran ei saa tapella? Sinä syöt nyt saalistamme; elä siis virnistele."

"Sitte ovatkin koirat ainoat omistamisen arvoiset kaikesta mitä Aleksandria tarjoaa."

"Kauniita naisia lukuunottamatta!" eräs tytöistä huomautti.

"Tietysti. Naisia en ota lukuun. Mutta miehet —"

"Mitkä? Minä en ole nähnyt ainoatakaan miestä täällä, jotakuta telakkatyömiestä lukuunottamatta. Kaikkihan ne ovat pappeja ja hienoja herroja — ja niitä et miehiksi nimitä?"

"Mitä hittoa ne muuta tekevät kuin aaseilla ratsastavat?"

"Ne filosofeeraavat, sanotaan."

"Mitä se on?"

"En minä tiedä; eikö liene jotain orjamaista kynällä sotkemista."

"Pelagia, tiedätkö sinä, mitä se filosofeeraaminen on?"

"En — enkä välitäkään."

"Minäpä tiedän", Agilmund selitti hyvin viisaan näköisenä; "minä näin filosofin muutama päivä sitte."

"Minkälainen hän oli?"

"Minä kerron koko jutun. Kävellessäni pitkin sitä suurta katua, joka vie rantaan, näin suuren joukon poikia — heitä sanotaan täällä miehiksi — menevän erääseen avaraan porttikäytävään. Minä kysyin muutamalta heistä mitä siellä oli nähtävänä; mutta se vietävä osoitti vastauksen asemesta jalkojani ja sai kaikki muut apinat nauramaan. Minä annoin hänelle korvapuustin ja hän pyllähti kumoon."

"Niin ne kaikki täällä tekevät kun niille antaa korvapuustin", amaali miettiväisenä sanoi, aivankuin olisi keksinyt jonkun uuden luonnonlain.

"Ah", sanoi Pelagia huulillaan viehkein hymynsä, "he eivät ole sellaisia jättiläisiä kuin sinä, joka saat pienen tyttö paran vapisemaan kuin gasellin leijonan kynsissä."

"No niin — minulle juolahti mieleen, että hän kreikkalaisena ei ehkä minua ymmärtänyt, kun gootinkieltä puhuin. Sen vuoksi minä enempiä kyselyjä välttääkseni ja omin silmin nähdäkseni astuin ovelle. Ja siellä eräs nulikka ojensi kätensä minua kohti — arvatakseni rahaa saadakseen. Minä annoin hänelle pari kolme kultakolikkoa ja korvapuustin, josta hän tietysti kellahti kumoon mutta näytti kuitenkin hyvin tyytyväiseltä. Sitte minä astuin sisään."

"Ja mitä sinä näit?"

"Suuren salin, johon olisi tuhatkin urosta mahtunut. Se oli täynnä noita egyptiläisiä heittiöitä ja ne töhersivät kynillään tauluihinsa. Ja toisessa päässä huonetta oli kaunein nainen mitä koskaan olen nähnyt, tukka sangen komea, silmät siniset. Hän puhui herkeämättä. Minä en sitä ymmärtänyt; mutta ne aasinratsastajat näyttivät pitävän sitä hyvin hyvänä, sillä he katsoivat ensin häneen ja sitten tauluihinsa ja töllistelivät kuin sammakot auringonpaisteessa. Ja totta totisesti hän oli kaunis kuin aurinko ja puhui kuin alruna. En kyllä tiennyt mistä oli kysymys, mutta kyllä sen sittekin jotakuinkin älyää, näettehän. — Sitte minä nukahdin; ja kun minä sitte heräsin ja menin kadulle, tapasin minä erään, joka minua ymmärsi ja hän sanoi minulle, että se oli se kuuluisa neito, se suuri filosofi. Sen minä tiedän filosofiasta."

"Vahinko vain että hän moisten pehmytkätisten nälkätaitureitten vuoksi niin paljon itseään rasittaa. Miksi hän ei urosta nai?"

"Kun täällä ei ole sellaisia naitavissa", Pelagia sanoi. "Ja jos on, niin he ovat jo luullakseni sidotut."

"Mutta mistä nuo filosofit puhuvat, ja mitä he ihmisille opettavat, Pelagia?"

"Oh, eivät he kellekään mitään opeta — ja jos opettavatkin, niin ei kukaan, nähdäkseni, heidän opetuksiaan seuraa. He puhuvat auringoista ja tähdistä, oikeasta ja väärästä, haamuista ja kummituksista ja sen semmoisista; ja ettei pitäisi liiaksi huvitella. Mutta en minä ole koskaan huomannut, että he olisivat muita onnellisempia."

"Kyllä, hän varmaan oli alruna neito", Wulf virkkoi puoleksi itsekseen.

"Hän on hyvin ylvästelevä olento, ja minä vihaan häntä", sanoi Pelagia.

"Minä uskon sinua", Wulf myönsi.

"Mikä alruna neito on?" eräs tytöistä kysyi.

"Jotain joka on yhtä paljon sinun kaltaisesi kuin kotka on kanan kaltainen. Uroot, tahdotteko laulurunoa kuulla?"

"Kyllä, jos se vain on vilpoinen", Agilmund sanoi, "ja kertoo jäästä ja männyistä ja lumimyrskyistä. Jos vielä kolmekin päivää tätä kestää, paistun minä aivan ruskeaksi."

"Voi!" amaali virkkoi, "kunpa pariksikaan tunniksi pääsisimme taas sinne Alpeille, ja saisimme kilpiemme päällä huristaa alas rinteitä niin että viima korvissamme vinkuisi. Se oli urheilua se!"

"Niille, jotka pysyivät laskimillaan", Goderik huomautti. "Kuka se olikaan, joka ajoi suin päin jäätikkörailoon, ja jota täytyi onkia viisikymmentä jalkaa syvältä lumikinoksesta ja sitte lämmittää äsken tapetun hevosen sisässä ennenkuin taas henkiin pääsi?"

"Et kai se ainakaan sinä ollut", Pelagia sanoi. "Oi sinä ihmeellinen olento; mitähän kaikkea sinä oletkaan saanut aikaan ja mitä saanut kärsiä!"

"No niin!" amaali virkkoi tyhmän itserakkaasti. "Olenhan minä yhtä ja toista kokenut elämäni varrella."

"Niin, niin, Herkuleeni. Sinä olet suorittanut kaksitoista urotyötäsi ja vapauttanut pienen Hesione parkasi kallioilta, jonne hänet oli niiden kamalien merihirviöitten syötäväksi kahlehdittu. Ja nythän hellien hoitaa sinua ja varjelee sinua onnettomuuksilta, itsensäkin vuoksi."

Ja Pelagia kietoi kätensä amaalin tukevaan härän kaulaan ja veti sen syliinsä.

"Tahdotteko nyt kuulla laulun?" Wulf kärsimättömästi kysyi.

"Mutta muista vain lumesta laulaa", Agilmund sanoi.

"Eikö sitte alruna-vaimoista?"

"Niistäkin", Goderik vastasi. "Äitini oli alruna ja minä puollan heitä."

"Alruna hän oli, poikani. Muista olla hänen oikea poikansa. Nyt kuulkaa, goottilaiset sudet!"

Ja vanhus tarttui pieneen luuttuunsa eli "fidliinsä" kuten hän itse soitintansa nimitti, näpäytti sen kieliä ja alkoi laulaa:

Istuin ma muinoin Urhojen leirissä Keskellä kinosten Tonavan rannalla. Kuulin ma siellä Satuja suuria. Lauluja kauniita Viisaitten, vanhojen Partasuu-urhojen. Laulunsa herätti Korvessa karhut, Metsässä huuhkajat. Salojen hongat Oksaansa ravisti, Laulu kun kaikui Taivasta kohti Kertoen kuinka Mahtavat, villit Viikinkimiehet Skandian mailta Suksilla saapuivat Skoringiin asti; Mitenkä Gambara, Freijan suosikki Jalo oi' äiti Ayon ja Iborin; Kertoen kuinka Vendien viikingit Tulivat luokse Vinilimiesten Ambrin ja Assin, Pilkaten puhuivat:

'Vähän on tietä; Meidän on joukkomme Suuri ja mahtava. Veroja vaadimme, Kultaa ja karjaa, Hopeita, helyjä Tahdomme teiltä. Jollette suostu. Tuomio tuima Odottaa teitä. Korppien ruuaksi Miestemme miekat Urhonne muuttavat!'

Kääpiön takomat Terävät miekat Vahvasti vyöttivät Urohot ylleen. Taisteluun kävivät Vinilit kaikki, Alrunan miehet Ayo ja Ibor. Ääneensä itkivät Tyttäret, vaimot, Alrunan kyyneleet Raskaina valuivat.

Aamukoin siivillä Ilmojen halki Ihana Freija Maan yli kiitää. Edessään maailma Jäinen ja kylmä; Jälkeensä jättää Lempeä Freija Vihreiksi lehdot. Kultaiset kutrinsa Kukkia täynnä; Niitä hän heittelee Ihmisten tielle. Pukunsa liepeistä Etelätuulta Puihin hän pudistaa. Linnut ne laulamaan Koivujen oksilla, Immet ne toivomaan Sulhoa suurta. Näin yli maailman Lempeä suoden Freija nyt saapuu Gambaran luokse.

'Viisain vaaloista, Miksi sä itket? Ylhäällä ilmoissa Jumalten saleissa Kuulin sun itkevän.'

'Itkeä anna mun, Turha on lohdutus, Ennenkuin urhomme, Joukkomme pieni Voiton on varman Vendeistä saanut. Poikia mulla on, Uroita suuria, Taistossa uljaita. Kohta jo kotkat Ruumiinsa raatelee, Orjina vaimomme Vendeille itkien Myllyjä polkevat.'

Valitti näin tuo Alruna vaimo. Ihana Freija, Suudellen häntä Lohtuja lausui:

'Kaukana tuolla Aamukoin maassa Jumalten salissa Yksi on aina Ikkuna auki, Alla on tunturit, Ylhäällä pilvet; Laitoja myrsky Hurjasti ravistaa; Kultaset hattarat Verhoina liehuu; Aamuisin sieltä Pilvien alta Katselee Odin, Hymyillen uroille Uljaille sodassa, Hymyillen naisille Jaloille kodissa, Hymyillen seppien Työlle pajassa. Ken hänet tapaa. Aamulla ensiksi Häntä ken tervehtii, Sille hän onnea Sodassa antaa, Kunniaa sille Elossa suo hän. Vannonut näin on Mahtava Odin.'

Yhä vain itki Alruna vaimo.

Hymyili Freija: 'Kuule nyt neuvoain, Oppia ottaos. Kootkaa ne kaikki Tyttäret, vaimot. Solmitkaa jalkoihin Rautaiset kengät, Rintaanne suojelkoot. Kiiltävät haarniskat Kasvoja peittäkööt Mahtavat parrat. Partasuu-urhoiksi Luulee teit' Odin, Kun häntä vastaan Rannalle käytte.'

Päivä se ajaa Kultaista hepoaan Itäisten kirkkaitten Lahtien ylitse; Hulmusi harja, Välkkyivät aallot. Pilvien rannalta Hymyili Odin, Lempeä Freija Rinnallaan seisoi.

'Rannalla tuolla Ketä nuo suuret Urohot partasuut? Mitä ne minulta Rukoillen pyytää? Metsien pedoille Kylliksi ruokaa Miekoilla tuollaiset Huimapää-urhot Hankkivat varmaan!'

Lempeä Freija Viekkaasti hymyili:

'Nimen sä annoit; Kunniaks' heille Kunniaks' sulle, Nimi on varmaan. Suo heille voitto. Sinua ensiksi Tervehti joukkonsa. Suo heille voitto, Puoliso armas. Naisia ovat he, Vaimoja uljaitten Vinilimiesten. Pieni on sodassa Uroitten joukko, Siksi he sinulta Rukoillen pyytävät Miehilleen voittoa.'

Hymyili silloin Viisahin Odin

'Viekkaus viisaille Sopiva aina. Viisahat todella Ovat nuo naiset, Tarmokkaat, rohkeat; Sodassa voiton Suo heille Odin. Partasuu heidän Nimensä oleva! Sellaisten naisten Miehet on varmaan Urhoiksi luodut. Heidän on voitto, Apua Odinin Eivät he kaipaa.'

[Tämä legenda löytyy Paul Warnefridin satukokoelmassa. "Gesta Longobardorum." Kertomuksen onnettomuudeksi väittävät kuitenkin oppineet, ettei nimellä Langbardt ole mitään tekemistä parran kanssa, vaan merkitee se arvattavasti "pitkämiekkaisia". Runomitassa on koetettu jäljitellä aikaisempia Eddan runoja.]

"Kas niin!" Wulf lopetettuaan sanoi. "Onko se teille tarpeeksi viileätä?"

"Vähän liiaksi viileätä, vai mitä Pelagia?" amaali nauraen virkkoi.

"Kas sellaisia olivat äitinne", vanhus katkerasti jatkoi "ja sellaisia olivat sisarenne ja sellaisia tulee vaimojennekin olla jos heimonne on kauemmin tämän maan päällä elettävä — naisia, jotka ajattelevat jotain muutakin kuin mehevää ruokaa, väkevää juomaa ja pehmeätä vuodetta."

"Kaikki silkkaa totta, Wulf prinssi", Agilmund sanoi, "mutta en minä sittekään siitä laulusta pidä. Siinä oli liian paljon sitä, mitä Pelagia äsken sanoi filosofien puhuvan — oikeata ja väärää ja sen semmoista."

"Niin olikin."

"Mutta minä pidän oikeasta, hyvästä laulusta, joka kertoo jumalista ja jättiläisistä, tulivaltakunnista ja lumivaltakunnista ja Esirista, joka tekee miehiä ja naisia kahdesta puutikusta."

"Niin, jostain sellaisesta sen pitää kertoa, jota ei kukaan ole todellisuudessa nähnyt, jotain oikein perinhullua kuten unet, joita vahvasti juotuaan näkee; jotain suuremmoista, mitä ei jaksa käsittää, mutta mikä antaa ajatuksille työtä seuraavaksikin päiväksi."

"Äitini oli alrunavaimo", Goderik sanoi, "ja minä en tahdo olla lintu, joka oman pesänsä likaa. Mutta mielelläni minä kuuntelen satuja villieläimistä ja kummituksista, ihmissyöjistä ja tultasyöksevistä lohikäärmeistä ja meren haltijoista, jostain, jonka voisi iskeä kuoliaaksi, jos siihen tilaisuus sattuisi kuten isillemme."

"Eivät isänne koskaan olisi voittaneet meren haltijoita, jos he olisivat olleet —"

"Meidän kaltaisia, aijot kai sanoa", amaali keskeytti. "Sanoppa nyt prinssi, kun olet isäksemme tarpeeksi vanha, oletko koskaan meren haltijaa nähnyt?"

"Veljeni näki kerran Pohjanmeressä sellaisen, joka oli kolme syltä pitkä. Ruumis sillä oli kuin bisonihärällä, pää kuin kissalla, parta kuin uroolla ja sen torahampaat olivat kyynärän pituiset. Se vaani kalastajia; mutta veljeni ampui siihen nuolen ja se pakeni meren pohjaan eikä koskaan enää noussut ylös."

"Mikä se meren haltija on, Agilmund?" eräs tytöistä kysyi.

"Se on merihirviö, joka syö merimiehiä. Niitä oli runsaasti siellä, mistä isämme tulivat, ja ihmissusiakin siellä oli, jotka öisin tulivat rämeistä, hiipivät saleihin missä soturit nukkuivat, ja kävivät heidän päällensä ja imivät heidän verensä."

Laulun aikana oli Pelagia istunut näennäisesti välinpitämättömänä lähteeseen katsellen ja vesipisaroilla leikitellen. Ehkä hän tahtoi peittää kasvoilleen kohonnutta polttavaa punaa ja paria kuumaa kyyneltä, jotka huomaamatta tipahtivat lähteeseen. Nyt hän äkkiä kohotti kasvonsa ja kysäsi:

"Tietysti sinäkin olet tappanut jonkun tuollaisen hirvittävän pedon, Almarik?"

"Niin hyvää onnea ei minulla ole koskaan ollut, lemmittyni. Meidän esi-isämme vainosivat niitä niin innokkaasti, että meidän syntyessämme niistä tuskin ainoatakaan oli enää jälellä."

"Niinpä niin, he olivat miehiä he", Wulf murahti.

"Suurin peto, minkä minä olen tappanut", jatkoi amaali, "oli eräs käärme Tonavan rämeissä. Mitenkä pitkä se olikaan prinssi? Sinullahan oli aikaa sen katselemiseen, kun sinä vain söit, katselit päältä vaikka peto teki parhaansa luuni musertaakseen."

"Neljä syltä", Wulf vastasi.

"Sillä oli vieressään villi härkä, jonka se juuri oli tappanut. Minä taisin häiritä sen aterian, vai mitä Wulf?"

"Taisitpa kylläkin," vastasi vanha juropää lauhtuneena. "Olihan se sangen komea ottelu."

"Miksi sinä et siitä runoa tee, sen sijaan että laulat oikeasta ja väärästä ja sen semmoisesta?"

"Siksi että minusta on tullut filosofi. Minä menen kuulemaan sitä alrunaa vielä tänä iltana."

"Oikein! Menkäämme mekin pojat. Onhan se ainakin jotain ajan kuluketta."

"Voi, ei, ei, ei! Elkää menkö! Ette saa mennä!" Pelagia melkein parahtaen huudahti.

"Miksikäs emme saisi mennä, kaunottareni?"

"Hän on noita, hän on —. Minä en enää koskaan sinua rakasta, jos uskallat mennä! Sinä menisit sinne vain siksi, että Agilmund häntä kauniiksi kehuu."

"Ahaa! Sinä pelkäät että minä pitäisin hänen kultakutriaan sinun mustaa tukkaasi kauniimpana?"

"Minäkö pelkään?" Pelagia hypähti pystyyn raivosta läähättäen. "Tulkaa, menkäämme mekin — heti paikalla — ja uhmatkaamme sitä nunnaa, joka luulee itseään liian viisaaksi naista puhutellakseen ja liian puhtaaksi miestä rakastaakseen! Ottakaa esiin jalokiveni! Satuloikaa valkoinen muulini. Me menemmekin komeasti. Emme häpeä tytöt, Cupidon antamia, safraniviittoja ja muuta loistoamme! Tulkaa, niin saamme nähdä eikö kesytön Afrodite sittekin voi kilpailla Pallas Athenen ja hänen pöllönsä kanssa!"

Sanoi ja riensi ulos pilarisalista.

Nuoremmat miehet rähähtivät nauramaan ja Wulfin kasvoilla kuvastui ivallinen tyytyväisyys.

"Vai tekee mielesi filosofia kuulemaan, prinssi?" sanoi Smid.

"Missä pyhä ja viisas nainen puhuneekaan, siellä ei soturin tarvitse läsnäoloansa hävetä. Eikös Alarik käskenyt meitä säästämään Rooman nunnia, toveri? Ja vaikka en ole kristitty, kuten hän, en pitänyt Odinin miehelle ollenkaan häpeällisenä ottaa vastaan heidän siunaustaan — enkä häpeäisi tämänkään siunausta, Smid Trollin poika."

13 Luku.

KUILUN POHJALLA.

"Täällä siis viimeinkin olen!" Rafael Aben-Ezra puhui itselleen. "Olen onnellisesti päässyt pohjattoman pohjalle ja huvitteleudun alkuperäisen olemattomuuden vahvalla permannolla, huomaten uuden elementtini sangen mukiinmeneväksi, kuten pojat uimaan opetellessaan. Ei yksikään ihminen, enkeli eikä pahahenki voi nyt väittää, että minä olisin kyllin heikko uskoakseni tai epäilläkseni ainoatakaan ilmiötä tai teoriaa maassa tai taivaassa, taikka että maata, tai taivasta, ilmiötä tai teorioita ollenkaan on olemassa — taikka ei ole olemassa —. Se kai perinpohjin selittänee mielipiteeni? Niin suuri dogmatikko en ole, että kieltäisin — taikka myöntäisin — että on olemassa aistimuksia liian paljon olion mukavuudelle—. Mutta kun tulee kysymys johtopäätöksien tekemisestä induktionin, deduktionin, analysin tai syntesin avulla, niin silloin ehdottomasti kieltäydyn Araknen työstä, sillä en halua kutoa enempää hämäkinverkkoja sisäiseen itseeni — jos minulla sitte sellaista onkaan. Aistimuksia? Mitäpä ne muuta olisivat kuin osia oliosta itsestään — jos sitte itseä on olemassa? Mistäpä se lapsellinen houre on meihin tullutkaan, että ulkopuolellamme olisi jotain joka nuo aistimukset aiheuttaa? Esiintyyhän unissammekin aivan samanlaisia aistimuksia, vaikka tiedämme, ettei todellisuudessa ole mitään niitä vastaavaa — Ei, et tiedäkään! Kuinka uskallatkaan sitä väittää? Miksi eivät unesi voisi olla yhtä todellisia kuin valveiset ajatuksesi? Miksi eivät unet voisi olla todellisuutta ja valveiset ajatuksesi unia? Samantekevä kumminpuolin se on."

"Saman tekevä todellakin. Vuosikausia olen jo tuijottanut — ellei sekin ole unta, mikä on sangen mahdollista — jokaista '-ismiä', mikä vain on filosofian pingoitetulla langalla tanssinut ja hyppinyt; ja jok'ainoa niistä on eloton puunukke, jota liikutellaan nyöreillä, mitkä ovat kaiken petitiones principi… Jokainen filosofi pitää todisteena todistamatonta väitettä, tekee siitä rohkeita johtopäätöksiä ja ylpeilee sitte kun jälestäpäin todistaa kaikki oikeaksi. Eipä ihmekään, että hänen teoriansa soveltuvat kaikkeuteen, kun hän ensin muodostaa kaikkeuden teoriansa mukaiseksi. Enkö minäkin ole koetellut yhtä jos toistakin järjestelmää, ja aloittanut mahdollisimman vähäisellä muovailemisella, sillä… enpä kenenkään luule voivan aloittaa kauempaa kuin 'minä olen minä' — taikka — mikä on aivan saman tekevä — 'minä en ole minä'. Muistan — taikka uneksin — tarjoutuneeni tuolle suloiselle unelle, Hypatialle johtamaan kaikki asiat taivaassa ja maassa, Hipparkon tähtitieteestä pääenkelin siiven sulkien lukuun saakka, tuosta ainoasta yksinkertaisesta oletuksesta, jos vain hän ensin todistaisi minulle sen oikeaksi ja siten antaisi tou sto:n yläsalasin käännetyn pyramiidini huipun perustaksi. Mutta hän ivasi ehtoani — ihmiset tapaavat ivailla kaikkea, minkä tietävät olevan itsellensä mahdotonta suorittaa. 'Se on selviö', sanoi hän 'kuten esim. sekin että yksi ja yksi on kaksi.' Miten se suloinen uni närkästyikään kun sanoin etten sitäkään pitänyt selviönä, ja että vaikka yksi ja yksi meidän nähden olikin kaksi, niin oli sillä yhtävähän todistettu että se todella oli kaksi eikä kolmesataa kuusikymmentäviisi, kuin että mies ei ole roisto vaikka meistä hänen ulkomuotonsa näyttäisikin kummalliselta. Eikä hän siitäkään pitänyt, kun hänen vedotessa saavutettuihin kokemuksiin kysyin, miten hän todisti, että kaikkien hullujen hulluudet yhdistettyinä muodostuivat viisaudeksi."

"'Minä olen minä'; todellakin soma selviö! Millä oikeudella sanon minä, etten minä ole ken tahansa toinen? Mistä minä sen tiedän? Mistä minä tiedän, että on joku toinen, joka minä en ole? Minä, tai mieluummin joku, tuntee joukon aistimuksia, haluja, ajatuksia, haaveita — suuri piru ne kaikki periköön — uusia joka hetki ja jokainen kynsin hampain toisia vastaan. Ja minä olen niin epäjohdonmukainen, että tämän loppumattoman moninaisuuden ja ristiriitaisuuden nojalla, josta vain minä yksin olen tietoinen, lyön rintoihini ja sanon että 'minä olen minä' ja vannon juhlallisesti että minä olen yksi olio, vaikka kaikki mistä minä olen tietoinen, on hitto tiesi miten monta oliota. Kaikista merkillisistä johtopäätöksistä, joita kokemuksen nojalla on tehty, lienee tämä merkillisin. Eikö olisi enemmän filosofillista päätteleminen, että minä, joka en koskaan ole nähnyt enkä tuntenut enkä kuullut sitä, jota itsekseni nimitän, olen sitä, jota minä olen nähnyt, kuullut ja tuntenut, en enempää enkä vähempää — että minä olen tuo aistumus, jolle minä annan nimeksi tuo aasi, tai nuo neljäkymmentätuhatta kaksijalkaista aasia, jotka tuolla näkyvät juoksevan henkensä edestä, siksi että kukin heistä luulee olevansa yksi olio — minä näet älyttömän tapaani oletan, että heitä vaivaa sama ajatushäiriö kuin minua itseäni — ristiinnaulitkaa tuo sana. Esi-isieni — jos minulla sellaisia on ollut — hulluus estää minut parempaa sanaa keksimästä… Miksi minä en voisi olla kaikkea mitä minä aisteillani havaitsen — tuo taivas nuo pilvet — koko kaikkeus? Kautta Herkuleen! Mikä luova voima minun havaitsemiskykyni mahtanee ollakaan! Minäpä kirjoitan runoteoksen koomillisen epoksen seitsemässäkymmenessä kahdessa kirjassa — jonka nimeksi panen Kaikkeus eli Rafael Aben-Ezra, ja esikuvana käytän Homeron Margitesta. Homeronko? Ei kun omaani! Miksikäs ei Margites, yhtä hyvin kuin kaikki muukin olisi voinut kuulua minun aistimuksiini? Hypatia tapasi sanoa, että Homeron runot olivat osia hänestä — vaikka hän ei voinutkaan sitä todistaa — mutta minä olen todistanut, että Margites on osa minusta… ei siltä pidä luulla, että omia todistuksiani uskoisin — siitä epäuskoisuuteni varjelkoon! Voi, jos koko tämä kiusallinen kaikkeus hävitettäisiin, vaikka vain siksi, että siten sopivan kokeen kautta nähtäisiin, jäisikö silloin ainoatakaan noista herroista 'minä' jälelle. — Minua hölmöä ja dogmatikkoa! Mistä tiedän, että se saataisiin sillä tavoin selville? Ja vaikka saataisiinkin — niin mitä apua siitä olisi?"

"Kaikkeen tähän löytyy kyllä sopiva vastaus. Minäkin voisin kirjoittaa sen puolessa tunnissa. Mutta minä en sitä uskoisi — enkä sen vastatodistusta — enkä tuosta vastatodistuksesta tehtyjä vastaväitteitä… Siksi… Minä olen sekä uninen että nälkäinen — taikka ehkä oikeammin uni ja nälkä ovat minä. Mitä se on? — Ho-hoi."

Rafael lopetti mietelmänsä valtavaan haukotukseen.

Tämä toivorikas puhe pidettiin sille sopivassa luentosalissa, nimittäin Rooman Campagnessa eräässä tulen kärventämässä tornissa. Se seisoi kummulla, josta ruoho oli ruskeaksi palanut ja jota muutamat savun mustaamat synkät männyt ympäröivät. Siellä istui Rafael Aben-Ezra, valmistellen viimeistä jäsentä suuressa maailman probleemissa: "minä olen tunnettu — Jumala on löydettävä."

Ovettomasta porttiaukosta hänellä oli laaja näköala tasangolle, jonka peittivät taittuneet puut, poljetut vainiot, savuavat talot ja muut äskeisen taistelun kammottavat merkit. Kaukana etäisyydessä siinti punertava vuorijono ja hopeankirkas meren ulappa, jota kohti samosivat liikkuvien pisteiden pitkät rivit toisinaan yhtyen ja taas hajaantuen, pysähtyen ja työntyen taas uuteen suuntaan. Tuontuostakin välähti tummissa joukoissa kirkas valoviiva… Afrikan herttua oli heittänyt arpaa maailman herruudesta — ja hävinnyt.

"Sinä vanha, kunnon Aurinko!" Rafael virkkoi. "Miten somasti sinä välähteletkään tuolla miekanterällä etkä ollenkaan välitä vaikka jokaista välähdystä seuraakin kuolonparahdus! Miksi se välittäisikään? Eihän se siihen kuulu. Tähtitieteilijät ovat hulluja. Sen tehtävänä on loistaa; ja ylipäänsä on se yksi harvoja mieluisia aistimuksiani. Mitä nyt? Tuo on vähemmän mieluista!"

Eräs joukko-osasto marssi vainion yli suoraan hänen suojapaikkaansa kohti.

"Jos nuo aistimukseni huomaavat minut, muuttavat he epäilemättä minut toiseksi aistimukseksi, jolle eivät mitkään aistimukset ole enää mahdolliset… Mutta toisekseen, — parempaa palvelusta eivät he minulle voisi tehdäkään… Mutta mistä tiedän, että he sen minulle tekevät? Onko se todistettu, että jos joku kaksijalkainen haaveksi ja sysää terävän, harmaankiiltävän haavekuvan keskelle minun aistimuksiani, se olisi minun viimeinen aistimukseni? Onko se tosiasia, että minä käyn kalpeaksi, jään liikkumatta makaamaan ja päivässä tai parissa muutun korppien ruuaksi, hyväksyttävä todistus siitä, etten sen jälkeen enää mitään tuntisi. Ja mistä tiedän, että niin kävisi? Näin kyllä niin käyvän eräille silmieni aistimuksille, joita nimitän sotamiehiksi; mutta onko olemassa mitään yhtäläisyyttä sen välillä, miten noille sotamiehiksi nimitetyille aistimuksille käy, ja sen, miten käy tai ei käy tuolle kaikkien aistimuksieni summalle, jota minäkseni nimitän. Kantaisinko minä hedelmiä, jos joku haavekuva näyttäisi minut istuttavan? Miksi siis minun pitäisi kuolla, jos toinen haavekuva tulisi ja näyttäisi pistävän minua kylkiluitteni väliin?"

"Mutta sitä en tahdo kieltääkään — en näet ole dogmatikko. Nuo haavekuvat marssivat nähtävästi suoraan torniani kohti! Turvallisinta lienee pötkiä pakoon. Mutta mitä tulee aistimuksien loppumiseen," jatkoi hän nousten istualtaan ja kokoillen homehtuneet korppunsa laukkuunsa, "niin se on yhtä mahdotonta todistaa, kuin kaikki muukin. Kun minä jo nyt, kun minulla on jonkinlainen syy kuvitella olevani yksi olio yhdessä paikassa, olen lukemattomista aistimuksistani hulluksi tulla, niin miten silloin käy, kun minä olen syöty, tomuksi hajonnut ja kieltämättä muuttunut moniksi olioiksi monessa paikassa? Eivätkö aistimukseni silloin monistu — sietämätöntä! Minä manaisin sitä ajatusta, jos minulla olisi jokin, minkä kautta manata. Muuttua nelisenkymmenen ilettävän korpin, parin kolmen ketun ja vielä jonkun suuren kovakuoriaisen aistimukseksi! — Minä juoksen tieheni, kuten tekisi kuka muu tahansa — jos muita on olemassa. Tule, Bran!"

* * * * *

"Bran, sinä onneton eroamaton aistimukseni, missä olet? Joko vatsantäytettä keräilet noiden kuolleiden sotilasten laukuista? Surkeata, että nurinkurinen makuni estää minua seuraamasta sinun esimerkkiäsi, vaikka olenkin nälkäinen. Miksi minun pitääkin ottaa oppia noista sotilashaavekuvista eikä koirahaavekuvastani? Epäjohdonmukaista! Bran! Bran!"

Hän vihelsi turhaan koiraansa.

"Bran, sinä onneton haavekuva, joka et häviä päivin etkä öin, vaan uneksiessanikin makaat rinnallani; sinä joka et edes sallinut minun hävitä problemin ratkaistakseni — vaikka en, uskokaan, että problemia on olemassa —; miksi sinä vedit minut ylös merestä siellä Ostian luona? Miksi et sallinut minun muuttua äyriäisparveksi? Olitko sinä sen varmempi kuin minäkään, etteivät ne voisi olla iloisia veitikoita, joita eivät mitkään filosofiset epäilykset vaivaa?… Mutta ehkä siellä ei ollutkaan äyriäisiä vaan äyriäisten haavekuvia… Taikka toisekseen: jos äyriäisen muotoisilla haavekuvilla on hauskat aistimukset, niin miksi ei korppien muotoisilla olisi? Saman tekevä siis, olipa se kummin puolin tahansa. Voin siis yhtä hyvin odottaa tässä, kunnes näytän muuttuvan korppi-haavekuvaksi — mikä sangen varmaan tuleekin tapahtumaan… Bran!… Miksikäs minä häntä odottaisin? Mitä huvia minulla siitä on että aina tunnen nelijalkaisen, täplikkään, leikkokorvaisen ja tylppäturpaisen olion niiden välillä, jotka näyttävät jaloiltani? Tuolla hän onkin! Missä sinä olet maleksinut, rouvani? Etkö näe, että olen matkavalmiina, sauva kädessä ja laukku selässä? Tule nyt?"

Mutta koira katsoi häntä silmiin niin kuin vain koirat voivat katsoa, juoksi takaisin raunioille, uudelleen isäntänsä luo ja takaisin raunioille, kunnes sai hänet seuraamaan.

"Mitä tämä on? Tässähän on, hitto vieköön, uusi aistimus! Voi mikä aineellisten olioiden paljous! Eikö niitä jo ennestään ollut tarpeeksi, kun sinun piti vielä näillä lisätä niiden lukua? Bran, Bran! Etkö voinut valita toista päivää hivelläkseni korviani yhden — kahden — kolmen — yhdeksän sokean penikan vikinällä?"

Bran vastasi juoksemalla kivenkoloon, jossa hänen uusi perheensä vikisten ryömi, ja toi hampaissaan yhden pienistä pennuistaan isäntänsä jalkojen juureen.

"Turhaa vaivaa, minä vakuutan. Minulle on asema jo täydelleen selvillä. Mitä, toisenkin? Mummo höperö, — kuvitteletko, kuten hienot rouvat tekevät, että maailman rasittaminen itsesi älisevillä jäljennöksillä on jotain, josta kannattaa ylpeillä? Mitä, sehän kantaa esiin koko parven!… Mitä viimeksi mietinkään?… Aha, jo muistan — mutta se väitelmähän onkin ristiriitainen, koska minä en voi todistaa sitä käyttämättä samoja perusteita, joiden totuuden minä kielsin. Ja miksi se sitte ei saisi olla ristiriitainen? Miksi ei? Täytyyhän ajatella sekin mahdolliseksi. Miksi ei joku asia voisi olla oikea ja väärä samalla kertaa? Mitä pahaa siinä on että asia on väärä? Miksi sen välttämättä pitäisi olla tosi? Tosi? Mikä on totuus? Miksi asia olisi pahempi siksi, että se on epäjohdonmukainen? Miksi johdonmukaisuutta pitäisi ollenkaan olla olemassa? Olenko koskaan nähnyt minkään pienen elukan lentävän johdonmukaisuuden leima selässään? Tiedänkö minä siitä muuta kuin että se on joku oman mieleni aistimus — jos minulla mieltä onkaan? Seuraako siitä, että minun on sitä toteltava eikä sen minua? Jos kirppu minua puree, niin voin minä päästä vapaaksi siitä aistimuksesta; ja jos johdonmukaisuus minua kiusaa, niin voin päästä vapaaksi siitäkin. Täytyy opettaa haavekuvia kuuliaisesti häviämään. Ainoa mahdollisuus saada rauhaa on meillä siinä, että koetamme edes heikosti vastustaa kiusallisten aistimustemme hirmuvaltaa. Sen jokainen filosofikin tunnustaa. Ja mikä jumala johdonmukaisuus sitte on, jos saan luvan kysyä kun se saisi olla ainoana poikkeuksena?… Mitä nyt mummo? Sanon sinulle suoraan jo edeltäpäin, että tänään on sinun nunnan lailla valittava velvollisuutesi ja perhesiteittesi välillä."

Bran tarttui hänen hihaansa ja veti hänet pentujensa luo, kohotti yhtä niistä häntä kohti ja toisti saman tempun toisella.

"Sinä häpeämätön vanha rakki; ethän vain luulottele, että minä rupeaisin penikoitasi kantamaan?"

Hän läksi menemään.

Bran istuutui, häntä koipien välissä, ja rupesi ulvomaan.

"Jää hyvästi koira vanhus! Sinä olet kaikessa tapauksessa ollut mieluisa uni… Mutta jos tahdot kulkea kaikkien haavekuvien tietä…"

Hän jatkoi matkaansa.

Bran juoksi haukkuen hänen rinnallaan, muisti sitte perheensä ja nelisti takaisin, koetti kulettaa penikoitansa hampaissaan yhden kerrallaan ja sitte kaikki viidellä kertaa, mutta kun ei siinä onnistunut, istuutui ja jatkoi ulvontaa.

"Tule, Bran, tule pois!"

Bran juoksi puolitiehen hänen luokseen, sitte takaisin ja taas isäntäänsä kohti; mutta lopetti sitte äkkiä turhan vaivan ja häntä hervottomana roikkuen käveli hitaasti sokeiden pentujensa luo, murahtaen samalla hyvin moittivasti.

"…"! ärähti Rafael, karkeasti kiroten. "Taidat olla sittekin oikeassa! Yhdeksän oliota on ilmestynyt maailmaan. Olivatpa ne haavekuvia tai eivät, niin täällä ne ovat, sitä en voi kieltää. Ne ovat jotain ja sinä, koiravanhus, olet jotain, taikka ainakin näytät olevan jotain. Sinä et ole minä, mutta olet yhtä hyvä kuin minä ja samaten kai nekin, ja teillä on yhtä suuri oikeus elämiseen kuin minullakin. Kautta seitsemän kiertotähden ja muun moskan; minä otan ne kantaakseni!"