TOINEN OSA. (continued 2)
O. E. Lampén translation
"Taivaan kiitos, että niin on laita!"
"Mutta etkö älyä, että meidän juuri sen vuoksi on osotettava itsenäisyyttämme käyttämällä miekkailijoita?"
"Ei, niiden aika on ohi. Elkööt ne enää koskaan häväiskö maan pintaa!"
"Sitä sinä, katsoen omaan henkilöösi, et saa sanoa julkisesti. Muuten voisi Kyrillos olla kyllin julkea muistuttaakseen sinulle, että kristityt keisarit ja piispat ovat poistaneet ne."
Hypatia puri huultansa ja vaikeni.
"En tahdo suinkaan vaatia mitään, joka olisi vastoin mieltäsi… Jospa vain voisimme toimittaa pari marttyyrinäytelmää, — mutta pelkään että meidän pitää odottaa vuosi tai pari ennenkuin, nykyisin vallalla olevien mielipiteiden takia, voimme rohjeta mihinkään sellaiseen."
"Odottaa? Niin kyllä, me tahdomme odottaa iankaikkisesti! Eikö Julianus — ja onhan hän kai esikuvamme — kieltänyt vainoamasta galilealaisia? Hänen mielestään ne olivat kyllin rangaistut omalla jumalattomuudellaan ja taikauskoisella itsekidutuksellaan."
"Sekin oli pieni erehdys tuolta suurelta mieheltä. Hänen olisi pitänyt muistaa, ettei kolmena vuosisatana mikään — eivät edes miekkailijatkaan — ole voineet saattaa roistoväkeä niin hyvälle tuulelle kuin katseleminen, miten joitakuita kristittyjä, varsinkin nuoria kauniita naisia, poltettiin tai viskattiin petoeläimille."
Hypatia purasi taas huultaan.
"En voi kuunnella sellaista puhetta. Unhotat puhuvasi naiselle."
"Oo ylevin Viisaus," sanoi Orestes mielittelevimmällä äänellään, "et kai koskaan voi luulla minun tahtovan kiusata sinun korviasi? Mutta salli minun vain huomauttaa siitä yleisestä totuudesta, että ken tahtoo saavuttaa jonkin päämäärän, sen on myös pakko käyttää tarjona olevia keinoja; ja ne keinot, joita neljän vuosisadan kokemus on koetellut, lienevät ylipäätään parhaimmat. Puhun vain tavallisena käytännöllisenä valtiomiehenä, mutta epäilemättä filosofi myöntää minun olevan oikeassa."
Hypatia katseli maahan, ja hänen mielensä oli täynnä tuskaisia ajatuksia. Mitähän hän vastaisikaan? Eikö tämä ollut liiaksikin totta, eikö Oresteella ollut kokemus ja tosiasiat puolellaan?
"No niin, jos se on välttämätöntä… mutta minä en tahdo mitään miekkailijoita. Miksei jotakin — jotakin tuollaista taistelua petojen kanssa? Nekin ovat sangen vastenmielisiä, mutta ovat vähemmässä määrässä epäinhimillisiä, ja voithan ryhtyä turvallisuustoimenpiteisiin, niin ettei yksikään ihminen kärsi vahinkoa."
"Sepä olisi todellakin ruusu ilman tuoksua! Jollei mitään vaaraa tai verenvuodatusta tule kysymykseen, menettää huvi viehätyksensä. Petoeläimet ovat kuitenkin juuri tätä nykyä kallishintaisia, ja jos annan surmata koko eläintarhani en voi sitte enää tehdä mitään. Miksemme ottaisi jotakin, mikä ei maksa rahaa, esimerkiksi vankeja?"
"Mitä, asetatko sinä ihmisolennot petoeläimiä halvemmiksi?"
"Pois se, mutta ne maksavat todellakin vähemmän. Muista että ilman rahaa olemme voimattomat; jumalten vuoksi meidän täytyy säästää varojamme."
Hypatia vaikeni.
"Viisi- tai kuusikymmentä liibyalaista vankia on juuri tuotu tänne korvesta. Miksemme antaisi niiden taistella yhtä monta sotilasta vastaan? Nehän ovat kapinoitsijoita, sodassa vangittuja."
"Silloin", sanoi Hypatia, joka itsepuolustuksekseen tarttui jokaiseen oljenkorteen, "silloinhan ne joka tapauksessa ovat menettäneet oikeutensa elää."
"Tietysti. Kristityt eivät siis saa mitään aihetta meitä syyttääkseen. Eikö kaikkein kristillisin keisari Konstantinus käskenyt kolmesataa germanilaista vankia teurastamaan toisensa Trierin amfiteatterissa?"
"Mutta ne kieltäytyivät, viskautuivat omiin miekkoihinsa ja kuolivat sankareina."
"Niin, nuo germaanit ovat aina yhtä mahdottomia pidellä. Omat henkivartijanikin ovat aivan yhtä kovapintaisia. Sanoakseni sinulle totuuden olen jo pyytänyt heitä osoittamaan urhouttaan noita liibyalaisia vastaan, mutta mitä luulet heidän vastanneen?"
"Toivoakseni he kieltäytyivät?"
"He sanoivat minulle mitä hävyttömimmällä naamalla olevansa miehiä eikä näyttelijöitä, ja että he olivat palkatut sotimaan eikä teurastamaan. Niin älykkään johdannon jälkeen minä odotin sokrateslaista dialoogia ja poistuin."
"He olivat oikeassa."
"Epäilemättä he olivat oikeassa, filosofiselta kannalta katsoen; käytännölliseltä kannalta katsoen he sitä vastoin olivat suuria sanansaivartajoita ja minä huonosti palveltu isäntä. Voin toki vankiloista sentään löytää tarpeeksi monta onnetonta ja, väärinymmärrettyä sankaria, jotka vapauden toivossa tulevat taistelemaan kelpo tavalla, ja tiedänpä muutamia vanhoja miekkailijoita, joita vielä asuskelee kapakoissa ja jotka ilolla antavat niille viikon päivät opetusta. Se siis menee mukiin. Mutta nyt iloisempaan näytelmään, joka sitte seuraa — sen pitää olla jotakin enemmän tai vähemmän draamallista."
"Sinä unhotat puhuvasi naisen kanssa, joka toivoo niin pian kuin mahdollista pääsevänsä Atheneen ylipapittareksi ja joka sitä odotellessaan on velvollinen tekemään mitä hänen opettajansa Julianus sääsi aikansa papeille. Minun on siis galilealaisten tavoin kammottava teatteria, samaten kuin toivon vastedes voivani heidän tavallaan pitää huolta leskistä ja muukalaisista."
"Olkoon minusta kaukana että tahtoisin halventaa tuon suuren miehen viisautta. Salli minun vain huomauttaa, että arvostellen valtakunnan nykyistä tilaa voi syyllä sanoa hänen epäonnistuneen."
"Auringonjumala, jota hän rakasti, otti hänet liian varhain tykönsä kuoleman kautta."
"Ja samassa tuokiossa kuin hän oli poissa, virtasi kristillinen raakalaisuus takaisin vanhaan uomaansa."
"Ah, jospa hän vain olisi elänyt kaksikymmentä vuotta kauvemmin!"
"Ehkäpä Auringonjumalalle ei ollut yhtä tärkeätä kuin meille ylipappinsa aikeitten menestyminen."
Hypatia punastui. Nauroiko ehkä Orestes salaa hänelle ja hänen toiveilleen?
"Elä pilkkaa!" hän sanoi juhlallisesti.
"Taivas sen estäköön! Koetan vain selittää selvää tosiseikkaa. Toinen selitys on tämä: koska Julianus ei menetellyt aivan oikein koettaessaan palauttaa Olympoon jumalain palvelusta, niin huomasi Auringonjumala otolliseksi temmata hänet pois. Nyt hän lähettää Julianuksen sijasta filosofi Hypatian, joka on kyllin viisas huomatakseen Julianuksen erehdyksen ja joka ei liian tarkoin koeta matkia galilealaisia siinä ankarassa siveellisyydessä, jonka ainoat ja luonnolliset kannattajat nämä ovat."
"Siis Julianuksen erehdys oli se, että hän oli liian hyveellinen? Jos niin on laita, niin tahdonpa olla hänen kaltaisensa ja epäonnistua kuten hän. Syy ei silloin ole minussa, vaan kohtalossa."
"Hänen virheensä ei ollut se, että hän itse oli liiaksi hyveellinen, sinä Atheneen puhdas kuva, vaan että hän koetti tehdä muutkin yhtä hyveellisiksi. Hän unohti jälkipuoliskon Juveliuksen merkillisessä lausunnossa, että 'panem et circenses' ['Leipää ja huvituksia!' — Rooman alhaison tunnussanaksi tullut vaatimus hallitsijoiltaan valtakunnan rappeutumisen aikana. Suom. muist.] ovat asia, jonka hallitsijan ehdottomasti ja ennen muuta on vaarinotettava. Hän yritti antaa kansalle leipää ilman näytelmiä. Minkä kiitoksen hän suunnattomasta anteliaisuudestaan sai, siihen vastatkoot hän itse ja Antiokian kelpo rahvas. Sinä esitit äsken hänen Misopogon'insa…"
"Ah, siinä valittaa mies, joka oli liian puhdas ajallensa!"
"Vallan oikein. Hänen olisi pitänyt tyytyä pitämään puhtautensa vain omana hyvänään; hänen ei olisi pitänyt lähteä Antiokiaan vain filosofisena ylipappina ja varustettuna epäilyttävän siistillä parralla uhraamaan jumalalle, johon — suo minulle anteeksi — ei kukaan antiokialainen ollut vuosikausiin uskonut. Jos hän olisi kulkenut sisään meidän valkoisella norsullamme ja kymmenentuhatta miekkailijaa seuranaan, jos hän olisi rakentanut Dafnen lehtoon teatterin norsunluusta ja lasista sekä toimittanut juhlanäytännön Auringonjumalan tai minkä muun Pantheonin jumaluuden kunniaksi…"
"Silloin hän olisi toiminut filosofille arvottomalla tavalla."
"Mutta tuon yksinäisen pappipirun sijasta, joka kahlasi märän ruohikon halki hylätyn alttarin luo yksi ainoa hanhi kainalossaan, olisi jok'ainoa hanhi Antiokiassa — anteeksi että varastan sanaleikin Aristofaneelta — ammolla suin seurannut häntä ja palvellut häntä kuin mitä jumalata hyvänsä — tunnettua tai tuntematonta — ja kilistellyt koko komeutta."
"No niin," sanoi Hypatia, joka vastenmielisesti mukautui Oresteen sattuvaan todisteluun, "palauttakaamme siis ihana muinaiskreikkalainen draama. Esittäkäämme joku Aiskyloon tai Sofokleen trilogioista."
"Liian mietoa, rakas ystäväiseni. Eumeniidit menisivät ehkä mukiin tai Filoktetes, jos todellakin voisimme kiduttaa Filoktesta ja saisimme yleisön vakuutetuksi, että hän vaikeroi täydellä todella."
"Miten mautonta."
"Niin kyllä, mutta se olisi välttämätöntä, kuten monet muutkin mauttomat asiat."
"Miksemme koettaisi Prometeusta?"
"Se draama epäilemättä antaisi mainion tilaisuuden teatterivaikutusten esittämiseen. Ajatteles vain noita vedenneitosia siivitetyssä vaunussaan ja Okeanosta griipinsä selässä! Mutta minusta tuskin olisi soveliasta näyttää Zeusta ja Hermestä kansalle siinä jotenkin rumassa valossa, missä Aiskylos ne esittää."
"Sen unohdin", sanoi Hypatia. "Oresteen trilogia on kai lopulta paras."
"Parasko? Se on jumalallinen, jumalallinen! Ah, että minun osakseni tulisikin esiytyä jälkimaailmalle sinä miehenä, joka on kreikkalaisella näyttämöllä herättänyt Aiskyloon mestariluomat uudelleen eloon! Mutta — pyydän suurelta runoilijalta tätä huomautustani anteeksi — eikö Agamemnon osoita liian suurta pidättyväisyyttä, kun ajatellaan nykyajan makua? Jos vain voisimme saada kylpykohtauksen esitetyksi oikein yleisön silmien edessä, ja Agamemnonin, jonka oikein toden teolla saisi tappaa — jälkimmäistä en kuitenkaan vaadi, sillä hyvä näyttelijä saisi siitä aiheen kieltäytyä tästä osasta… mutta murhan pitäisi kuitenkin joka tapauksessa tapahtua yleisön nähden."
"Kauheata. Se olisi rikos kaikkia draamallisen taiteen lakeja vastaan. Eikö yksin romalainen Horatiuskin lausunut seuraavan säännön: Nec pueros coram populo Medea trucidet. [Eihän Medeakaan silponut poikiaan yleisön nähden.]"
"Sinä kaunein ja viisain naisista, minä olen sen vanhan rakkaan epikurealaisen kuuliaisin oppilas — yksinpä huoneitteni järjestelyynkin nähden, mistä Afrikan tuleva keisarinna jonain päivänä hankkinee varmuutta. Mutta nyt emme puhele runoustaidosta, vaan hallitustaidosta. Tapahtuipa kuitenkin että Horatiuksen istuessa nojatuolissaan ja jakaessa kansalle hyviä neuvojaan, muuan yksityinen henkilö, joka hiukan paremmin kuin runoilija ymmärsi mitä suuret joukot ihailevat, antoi äitinsä hautajaisissa neljänkymmenen tuhannen miekkailijan esiytyä."
"Mutta sääntö perustuu kauneuden ijäisiin lakeihin. Se on hyväksytty ja sitä on seurattu."
"Mutta ei siitä kuitenkaan ole välittänyt se kansa, jota varten se kirjoitettiin. Oppinut Hypatia ei varmaankaan ole unohtanut että Annaeus Seneca — tai ken se oli, joka kirjoitti hyvin huonon murhenäytelmän Medeasta — Horatiuksen säännöstä huolimatta huomasi niin välttämättömäksi että Medea surmasi lapsensa kansan nähden, että hän todellakin antoi hänen tehdä sen — ei edes kuuttakaankymmentä vuotta sen jälkeen kuin Horatius kirjoitti 'Ars poeticansa'."
Hypatia vaikeni tuntien itsensä joka kohdassa voitetuksi, ja Orestes jatkoi kiusoitta van puheliaasti:
"Muista myöskin, että vaikka uskaltaisimmekin hiukan muutella Aiskylosta, emme löytäisi ketään, joka kykenisi näyttelemään häntä."
"Se on totta! Ah, mikä kurja aika!"
"Mutta vaikken ollenkaan mainitsisi sitä epäilyttävää kohteliaisuutta minulle, joka pyrin erääseen huomattavaan arvoon, että kaimani murhaa äitinsä ja joutuu sitte kostotarten takaa-ajettavaksi yli näyttämön —"
"Mutta Apollohan pelastaa ja puhdistaa hänet lopulta. Minkä ihanan tilaisuuden tämä viimeinen kohtaus tarjoisikaan vanhan jumalien kunnioituksen juurruttamiseksi kansaan!"
"Totta, mutta nykyisin useimmat katsojista pikemminkin uskoisivat äidinmurhan ja kostotarten kamalaan todellisuuteen kuin Apollon valtaan pelastaa syyllinen koston jumalattarien käsistä. Pelkäänpä että sinun lähimpiä tehtäviäsi tulee olemaan uskon elähyttäminen tähän jumalaan."
"Ja sen tulen tekemään", sanoi Hypatia. Mutta hän ei enää puhunut toivehikkaasti.
"Etkö myöskin luule," jatkoi kiusaaja, "että nämä vanhat näytelmät voisivat antaa hiukan synkän käsityksen niistä jumalista, joita haluamme jälleen palauttaa — suo anteeksi — tarkoitan jälleen kunnioittaa? Kertomus Atreuksen suvusta on kaikesta kauneudestaan huolimatta miltei yhtä iloton kuin Kyrilloksen saarna viimeisestä tuomiosta ja siitä Tartaroosta, joka on valmistettu poloisille äveriäille."
"No niin," virkkoi Hypatia, käyden yhä välinpitämättömämmäksi, "lienee siis viisainta ensin näyttää vanhojen myyttien valoisampi ja mielyttävämpi puoli. Muinaisateenalaisella murhenäytelmällä oli suuruutensa aikana hilpeä vastakohta ikivanhassa huvinäytelmässä."
"Sekä eräissä dionysilaisissa leikeissä ja juhlakuluissa, jotka tässä jätän mainitsematta, mutta joiden tarkoitus oli herättää oikeata hartautta jumaliin sellaisissa, jotka eivät kyenneet käsittämään Aiskylosta ja Sofoklesta."
"Ethän vain niitä tahdo elvyttää eloon?"
"Pallas siitä varjelkoon, mutta me tahdomme korvata niitä miten parhaiten taidamme."
"Pitäisikö meidän halventaa itseämme, sen vuoksi että alhaiso on halventunut?"
"Ei suinkaan. Minulle on vaivannäkö moisen asian hyväksi samatenkuin joka viikkoisista pantomiineistämmekin yhtä vastenmielinen kuin ikinä Julianukselle itselleenkin. Mutta muistahan, ystäväiseni — 'panem et circenses' — kansa on saatettava hyvälle tuulelle, ja siihen on vain yksi keino tarjona, nimittäin, silmäin pyyntö, lihan himo ja elämän koreus, kuten eräs tunnettu galilealainen aivan oikein kuvaa ikivanhaa roomalaista menetelmää."
"Saattaa kansaa hyvälle tuulelle? Minä tahdon puhdistaa sen kelvolliseksi jumalia palvelemaan. Jos meillä täytyy olla leikillisiä näytelmiä, niin voi se tapahtua ainoastaan murhenäytelmän yhteydessä, joka Aristoteleen määritelmän mukaan puhdistaa katsojain tunteita säälin ja kauhun avulla."
Orestes hymyili.
"En mitenkään tahdo väittää niin hyvää tarkoitusta vastaan. Mutta etkö luule, että miekkailijain ja liibyalaisten taistelu jo edeltäkäsin voisi aikaansaada tätä? En voi ajatella muuta, joka paremmin sopisi siihen tarkoitukseen, kuin ehkä Neron tapaa antaa henkivartijainsa viskata katsojat alas areenalle petoeläinten eteen. Miten perinpohjaisesti puhdistetuksi säälin ja kauhun avulla lienee jokainen roomalainen poroporvari tullutkaan istuessaan teatterissa ja ollessaan epätietoisena, joutuisiko hän ehkä lihavan eukkonsa kera lähimmän jalopeuran raadeltavaksi."
"Sinua huvittaa olla sukkela", sanoi Hypatia, joka vaivoin voi peitellä inhoaan.
"Ihana valittu morsiameni! Tohdin vain tehdä viattoman johtopäätöksen naurettavaisuuteen eräästä Aristoteleen syväoppisesta säännöstä, jota minä uusplatoonilaisena, kuten valtiattarenikin, sattumalta en voi hyväksyä. Mutta rukoilen sinua, elä tottele minua, vaan omaa viisauttasi! Sinä et saa kansaa heti älyämään että olet oikeassa. Olet liian viisas, liian puhdas, liian kaukonäköinen rahvaalle, ja siksipä on sinun hankittava itsellesi valtaa pakoittaaksesi se mukaasi. Julianus huomasi pakoittamisen lopulta välttämättömäksi ja jos hän olisi elänyt seitsemän vuotta kauvemmin, olisi hän huomannut vainoamisenkin välttämättömäksi."
"Jumalat varjelkoot sellaista välttämättömyyttä koskaan syntymästä täällä!"
"Usko minua, että ainoa keino sellaisen välttämiseksi on liehakoiminen ja houkutteleminen. Se on sittekin vain heidän parhaakseen."
"Oikeassa olet", Hypatia huokasi. "Tee kuin tahdot."
"Usko minua, tuleva on aika, jolloin sinä vuorostasi saat tehdä mitä tahdot. Nyt pyydän sinua mukautumaan minun tahtooni, jotta sen kautta voit päästä sellaiseen asemaan että tästälähin saat hallita sekä minua että Afrikkaa."
"Mutta millaista Afrikkaa! Kuitenkin kun ne nyt kerran ovat syntyneet alhaisiksi ja maallisiksi olennoiksi, niin lienee niitä sellaisina kohdeltava, ja syy siihen on luonnon eikä suinkaan meidän. Joka tapauksessa on se mitä suurimmassa määrässä alentavaa. Mutta jos filosofinen vähemmistö voi astua oikeuksiinsa jumaluuden lähettäminä hallitsijoina vain imartelemalla niitä alhaisempia olentoja, joita he näiden omaksi onneksi johtavat — niin tapahtukoon sitte niin. Se ei ole pahempata kuin moni muukaan, mihin jumalten palvelijain tällaisena aikana on alistuminen."
"Ah," Orestes lausui, tahtomatta kuulla Hypatian huokausta tai nähdä hänen huultensa katkeraa värähdystä, "nyt on Hypatia taas sama kuin ennen — se joka antaa minulle neuvoja ja joka löytää syvällisiä ja taivaallisia syitä kaikkeen mihin minä poloinen saan käyttää vain kettumaisuuttani. Käykäämme siis käsiksi iloisempaan näytelmäämme. — Minkähän aiheen siihen keksisimme?"
"Minkä vain tahdot, kunhan se ei — kuten tavallisesti on laita — ole sellainen, jota kainon naisen silmä ei voi katsella. Minä en kykene järjestämään mitään, jonka tarkoitus on narrien huvittaminen."
"Siis pantomiini? Voimme tehdä siitä niin suuremmoisen ja ilmehikkään kuin suinkin ja tuhlata siihen viljalta komeutta ja petoeläimiä."
"Kuten vain haluat."
"Ajatteles myöskin, minkä mainion tilaisuuden mytoloogisen oppimme esittämiseen pantomiini tarjoo. Miks'emme esittäisi jonkun jumaluuden riemuvoittoa? Voisinko sen kiinteämmin sitoutuakaan jumalien palvelemiseen? No niin, minkä jumaluuden riemuvoittoa esitämme?"
"Atheenen, jollei hän vain — kuten pahoin pelkään — ole liian siveä ja järkevä Aleksandrian kansalle."
"Niin — minusta tuntuu kuin se ei oikein osaisi häntä arvostella — ainakaan tätä nykyä. Miksemme koettaisi Afroditeä? Niin hyvin kristityt kuin pakanat ymmärtävät hänet täydellisesti. Enpä myöskään tiedä ketään, joka ei viisauden neitseellistä jumalatarta esittämällä halventaisi häntä, jollemme ota lukuun erästä jaloa neitoa, joka, kuten toivon, on luvannut esittää tätä jumalatarta tästä kunniasta ylpeän orjansa vierellä. Yksi Pallas on jo kylliksi teatterissa."
Hypatiaa puistatti. Orestes piti siis sitä selvänä seikkana ja vaati häneltä mitä itsepäisimmin hänen ehdollisen lupauksensa täyttämistä. Eikö mitään väitettä ollut? Häntä halutti kavahtaa istuimeltaan, paeta pois, ulos kaduille, erämaahan — hän olisi tehnyt mitä hyvänsä voidaksensa repiä rikki tuon vihatun verkon, johon oli kietoutunut. Ja kuitenkin — eikö ollut kysymyksessä jumalten asia — hänen elämänsä ainoa päämäärä? Ja sitäpaitsi jos Orestes, tuo vihattu mies, tulisi hänen keisarikseen, tulisi hänestä ainakin keisarinna; ja mitä hän ikinä tekikin… Puolittain ivallisesti, mutta puolittain pakoittaen itseään siihen minkä tiesi olevan edessään, sekä koettaen jollakin teolla haihduttaa tuntemansa tuskaa, hän vastasi niin iloisesti kuin voi:
"No niin, jumalattareni, sinun on siis mukauduttava noitten halpain sielujen oikkuihin! Mutta nuorella Apollolla täytyy olla yksin heihinkin jotain viehätysvoimaa?"
"Kyllä, mutta ken voi kyllin arvokkaasti häntä esittää? Tämä pienikasvuinen sukukunta ei synnytä sellaisia sankarihaamuja kuin Pylades ja Bathyllos; sellaisia tapaa vain goottien joukossa. Sitäpaitsi Apollolla täytyy olla kultakiharat, mutta meidän kreikkalainen rotumme on niin häpeällisesti sekoittunut egyptiläisiin että näyttelijäjoukkueemme on tykkänään mustakutrista kuin Andromeda. Meidän olisi siis tämänkin syyn vuoksi turvauduttava noihin kirottuihin gootteihin, jotka ovat vallanneet itselleen" — näin sanoen hän kumarsihe — "miltei kaiken kauneuden, miltei kaikki rahat ja miltei kaiken vallan, ja jotka, ennenkuin eroon tästä pahasta maailmasta, arvatenkin saavat mitä heiltä vielä puuttuu, sen vuoksi, että he omistavat ei vain miltei kaiken, vaan kerrassaan kaiken rohkeuden. Entä nyt, pyydämmekö jotakin goottia tanssimaan Apollona? Ketään muuta emme voi saada."
Hypatia hymyili vasten tahtoaankin tälle ajatukselle.
"Se olisi liian häpeällistä!" hän sanoi. "Luovun mieluummin itse valonjumalastakin, jos minun täytyy nähdä kömpelön barbaarin häntä esittävän."
"Miksemme silloin koettaisi halveksittua ja hyljättyä Afroditeani? Mitenkä olisi jos esittäisimme hänen riemuvoittonsa ja lopettaisimme Venus Anadyomenen tanssilla? Sehän olisi varsin miellyttävä myytti."
"Niin kyllä myyttinä katsoen, mutta entä teatterissa, todellisuudessa?"
"Se ei ole pahempaa kuin mitä tämä kristillinen kaupunki vuosikausina on saanut katsella. Me emme tosiaan vähimmässäkään määrässä tule turmelemaan hyviä tapoja."
Hypatia punastui.
"Silloin et saa pyytää minun myötävaikutustani."
"Enkö edes läsnäoloasi teatterissa? Se on epäilemättä aivan välttämätöntä. Jalo Hypatia, sinä olet näitten kelpo ihmisten silmissä aivan liian tärkeä henkilö, jotta voisimme sallia sinun olevan poissa sellaisesta tilaisuudesta. Pienen kepposeni onnistuminen riippuu suureksi osaksi siitä, että tiedän kruunaavani Hypatian kruunatessani itseni. Kas niin, — etkö huomaa että koska sinun välttämättä täytyy olla mukana sitä viatonta myytillistä kappaletta esitettäessä, johon olemme ottaneet aiheen todenperäisistä ja aina uskotuista tarinoista niistä jumalista, joiden palveluksen aiomme uudelleen elvyttää, niin sinulle on mieluisinta suostua iloisesti tuumaan ja lainata minulle viisautesi kaiken järjestämiseen. Ajattelehan vain Afroditen riemuvoittoa! Hän saapuu sisään, edellään petoeläimiä — valkoinen norsu ja kaikki muut — joita lemmenjumalat kahleissa kulettavat. Ajatteles mikä kiitollinen ala plastilliselle taiteelle! Voi saada tuhansia ja taas tuhansia ryhmittelyjä ja uudestisommitteluja niin täydelliseen korkokuvatyyliin kuin ikinä missään Sofokleen draamassa. Sallihan minun ottaa vain paperia ja kynä…" Hän rupesi rivakasti piirtelemään ryhmiä ryhmien perästä.
"Eiväthän ne niin kovin rumat ole, vai mitä?"
"En voi kieltää niiden olevan sangen kauniit", Hypatia parka vastasi.
"Ah, suloisin keisarinna, unhotat välistä että minäkin, vaikka maailman murheiden sortamana, olen kreikkalainen ja tunnen yhtä palavaa rakkautta kauniiseen kuin konsanaan sinä. Elä luule että puhtaan maun sääntöjen loukkaaminen minuun koskee vähemmän kuin muunkaan. Toivon että kerran opit surkuttelemaan ja suomaan anteeksi sitä ikävätä tinkimistä sen välillä minkä pitäisi tapahtua, ja sen mikä todella voi tapahtua, johon meidän usein estettyjen ja aina väärinkäsitettyjen valtiomiesparkain täytyy tyytyä. Ah, niin! Mutta katuhan tässä näyttämön pensastoissa noita fauneja ja dryaadeja, jotka ovat seisahtaneet ihmeissään sen soiton ensi sävelistä, millä jumalattaren ilmoitetaan lähteneen temppelistään."
"Temppelistään? Missä näytelmä sitte oikeastaan tapahtuu?"
"Teatterissa tietysti. Missäs muualla pantomiineja esitetään?"
"Mutta voivatko katsojat ennättää käydä koko matkan amfiteatterista tuonne… tuonne…"
"Amfiteatteristako? Esiytyväthän liibyalaisetkin teatterissa."
"Verisiä kamppauksia Dionysolle pyhitetyssä teatterissa?"
"Kallis ystäväni," sanoi Orestes katuvaisesti, "tiedän sen olevan rikoksen kaikkia draamallisen taiteen lakeja vastaan."
"Niin, ja jotakin paljon pahempaa! Ajattele mikä pyhyydenhäväistys onkaan verenvuodatuksella tahrata jumalan alttari!"
"Sinä kaikista hurskahin ja kaunein, muista että tässä äärimmäisessä pulassani voin olla oikeutettu lainaamaan Dionyson alttaria, koska minä pelastin sen hänelle estämällä kaupungin hallitusmiehiä barbaariseen roomalaiseen tapaansa täyttämästä koko orkestraa patriiseille aijotuilla penkeillä. Sitäpaitsi, mitä näytelmiä tai hullutelemia onkaan viime neljänäsatana vuotena esitetty jok'ainoalla keisarikunnan näyttämöllä? Emmekö ole nähneet temppuilijoita, loitsijoita, vertauskuvallisia esityksiä, marttyyrinäytelmiä, hääjuhlia, nuoralla tanssivia norsuja opetettuja hevosia ja — jos saamme uskoa Apulejus Madauralaista — opetettuja aasejakin, puhumattakaan monista muista tilaisuuksista, joista ei sovi mainita vestaalin korville. Tämä on mauton aika, ja meidän täytyy mukautua sen oloihin."
"Ah," Hypatia vastasi, "ensimmäinen askel draaman turmeltumiseen tapahtui, kun Aleksanterin seuraajat rohkenivat saastuttaa teatterit, joissa Sofokleen ja Euripideen kuorot olivat kajahdelleet, ja alentaa Dionyson alttari näyttämöksi pantomiineille!"
"Joita sinun puhdas mielesi epäilemättä tuskin pitänee suuremmassa arvossa kuin pientä miekkailuleikkiä. Mutta Ptolemaioot eivät kuitenkaan voineet menetellä toisin. Sofokleen draamoja voidaan esittää vain sofoklemaisena aikakautena, ja Ptolemaiosten aikakausi oli sitä yhtä vähän kuin meidänkään aikamme. Siten kuoli draama luonnollisen kuoleman, ja jos tämä sattuu ihmiselle tai asialle, niin voi sitä epäilemättä itkeä ken niin haluaa, mutta se on joka tapauksessa haudattava ja jotakin muuta sijaan hankittava — paitsi jos nimittäin se ei koske jumalien palvelusta."
"Olen iloinen että teet edes sen poikkeuksen", Hypatia hieman katkerasti virkkoi. "Mutta miksei amfiteatteria voi käyttää molempiin näytännöihin?"
"Mitäpä voin tehdä? Olen jo velkaantunut korviani myöten ja amfiteatteri on puoleksi rauniona edellisen keisarin sokean ediktin takia miekkailijoita vastaan. Meillä ei ole aikaa eikä rahaa sitä kuntoon pannaksemme — ja sitä paitsi miten viheliäisiltä nuo satakunta kamppailijaa näyttäisivätkään areenalla, joka oli aijottu kahtatuhatta varten! Muista, kallis Hypatia, millaisena rappion aikakautena elämmekään!"
"Sen kyllä muistan", Hypatia lausui. "Mutta en tahdo nähdä alttaria tahrattavan verenvuodatuksella. Jo sen saastuttaminen on herättänyt jumalan vihaa, niin että hän on riistänyt meiltä kaiken runollisen innostuksen."
"Sitä en lainkaan epäile. Aivan varmaan on taivaan kirous iskenyt runoilijoihimme, koska ne ovat niin surkean kituvia. Olen todella myös taipuvainen uskomaan saman taivaallisen kirouksen hedelmiksi noitten vettä juovain munkkien ja nunnien samatenkuin argiivilaisten naistenkin hullutukset. Mutta tahdonpa rajoittaa miekkailun näyttämölle ja siten suojella alttarin pyhyyttä. Mitä nyt sitä seuraavaan pantomiiniin tulee — jos sinä suostut ehdotukseeni Afroditen riemuvoiton esittämisestä, niin ei Dionysoskaan kieltäydy lainaamasta alttariaan oman mielijumalattarensa ylistämiseen."
"Mutta se myytti on nuorempaa ja minun mielestäni alhaisempaa alkuperää."
"Olkoon niin, mutta muista että toinen myytti tekee, eikä syyttä, Afroditestä kaiken elollisen äidin. Ole varma ettei Dionysolla eikä millään muullakaan jumalalla voi olla mitään sitä vastaan, että jumalatar näyttää hallitsijavaltaansa lastensa yli. Ne tietävät kaikki, että jos vain voimme palauttaa Afroditen palveluksen tänne, seuraa pian koko Olympos perästä."
"Tuo äskeinen on sanottu taivaallisesta Afroditeesta, jonka esikuvana on kotoisata siveyttä ja puhtautta esittävä kilpikonna, mutta ei alemmasta, pandeemisesta Afroditeesta."
"Silloin toimitamme kokonaisen legioonan kilpikonnia seuraamaan riemusaatossa, niin että kansa huomaa ketä se ihailee, itse sinä kirjoitat hymnin, ja minä pidän huolta että kuoro tulee sen arvoinen. Ei vain pari kitisevää huilua ja pari pojanääntä, vaan kokonainen armeija kyklooppeja ja sulottaria! Hankinpa sellaisia sopraaneja ja bassoja, että itse Kyrilloksen korvat rupeavat soimaan hänen palatsinsa sisimmässä!"
"Hymnin? Sepä kaunis tehtävä minulle! Se on osa tuosta hullutuksesta, johon kansa sinun puheittesi mukaan ei kiinnitä vähintäkään huomiota. Sinä näytät itse päättäneen kaikki tärkeimmät asiat, ennenkuin alennuit kysymään minun neuvoani."
"Olenko sinulle sellaista sanonut? Siinä kokonaan erehdyt. Mutta jollei palkatun runonruikuttajan värssyt herätäkään mitään huomiota, niin onko samaten kaunopuheisen ja viisaan Hypatian sepittämä runon laita — hänen, johon yhdellä haavaa Atheene, Foibos ja Dionysos puhaltavat runollisen hengen? Ja jos olen järjestänyt kaikki edeltäkäsin — niin voisinko sen hienompaa huomaavaisuutta osottaa jumaloidulle hallitsijattarelleni?"
"Enpä voi juuri sanoa sitä miksikään suureksi huomaavaisuudeksi."
"Mitä? Enkö ole säästänyt sinulta kaikkea mahdollista vaivaa, enkö ensin ole rasittanut muutenkin ylenmäärin vaivattuja aivojani keksimällä teatterivaikutuksia ja tarvekaluja, ja sitte tuonut tänne mielikuvitukseni rakkaat lapset ja armotta laskenut ne sinun korkean ja säälimättömän tuomioistuimesi eteen, jotta voisit määrätä niiden elämästä ja kuolemasta?"
Hypatia tunsi joutuneensa ansaan, mutta nyt ei ollut enää yhtään väitettä.
"Sanohan kenen on määrä alentaa itseään ja minua esittämällä Venus Anadyomenea?"
"Ah, se on hienoin herkku koko ruokalistassani! Ajatteles, jos laupiaat jumalat olisivatkin auttaneet minua saamaan lupauksen — arvaas keltä?"
"Mitäpä minä siitä välitän! Kuinka sen voisin tietää?" kysyi Hypatia, epäillen ja peläten todella tietävänsä, kenestä kysymys oli.
"Pelagialta itseltään."
Hypatia nousi seisaalleen mieli harmia täynnä.
"Tämä on tosiaan liian paljon! Sinulle ei siis riitä että vetoat ehdolliseen lupaukseen tai pikemminkin mitä käskevimmällä ja armottomimmalla tavalla vaadit minua täyttämään lupausta, jonka heikkoudessani annoin sinulle siinä turhassa toivossa, että sinä avustaisit minua pyrinnöissäni, jotka kuukausmääriä olet jättänyt huomioonottamatta ja joita nykyhetkenäkin tuskin ja'at kanssani! Ei riitä että eilen julkisesti tunnustit itsesi kristityksi, ja että tänään tulet tänne luulottelemaan minulle uskaltavasi viikon päästä palauttaa jumalien palveluksen — sinä, joka äsken kielsit jumalat! Ei riitä että ilman minua olet laatinut kaikki nämä suunnitelmat, joiden miettimiseen itse kutsuit minut neuvonantajaksesi! Ei riitä että olet käskenyt minun istumaan vierellesi teatterissa syöttinäsi, välikappaleenasi, uhrinasi — että minun siellä pitää punastua ja väristä katsellessani sellaista, mikä on arvotonta jumalien ja ihmisten silmille! Mutta kaiken tämän päätteeksi minun pitää myös osaltani avustaa sen naisen riemuvoittoon, joka on pilkannut opetustani, houkutellut luotani oppilaani, uhmannut minua itse luentosalissani — naisen, joka neljänä vuotena on tehnyt enemmän kuin itse Kyrillos hävittääkseen kaikki ne hyveen ja totuuden siemenet, joita minä — vaikkakin turhaan — olen koettanut kylvää! Oi, rakastetut jumalat, eikö löydy rajaa niille tuskille, joita teidän marttyyrinne on kärsittävä todistaakseen langenneelle sukukunnalle teistä?"
Kaikesta hänen ylpeydestään ja Oresteen läsnäolosta huolimatta hänen silmänsä täyttyivät katkerilla kyynelillä.
Hänen oikeutetun vihansa kiivaus pakoitti Oresteen luomaan katseensa maahan, mutta kun Hypatia lempeämmällä ja surullisemmalla äänellä lausui viime sanat, kohotti hän jälleen silmänsä ja katseli häntä rukoillen ja suruisesti, samalla kuin hänen sydämensä kuiskasi: "Hupsu haaveilija! Mutta hän on kuitenkin niin kaunis! Minä tahdon ja minun täytyy voittaa hänet!"
"Ah, kallehin ja ylevin Hypatia, mitä olenkaan tehnyt! Mikä ajattelematon houkkio olen ollutkaan! Säästääkseni sinulta vaivaa — siinä turhamaisessa toivossa, että hyvin mietityillä suunnitelmillani osoittaisin sinulle, ettei valtiomiestaitoni ole vallan arvoton tuki sinun korkeammalle viisaudellesi — olen minä kurja loukannut sinua ja peräti turmellut jumalien asian, jonka hyväksi vannon olevani yhtä altis kuin sinäkin uhrautumaan!"
Viime lause teki toivotun vaikutuksen.
"Peräti turmellut jumalien asian?" toisti Hypatia hämmästyneenä.
"Eikö se ole menetetty ilman sinun apuasi? Ja mitä muuta voin päättääkään sanoistasi kuin että tahdot jättää minut, onnettoman, ja jumalat meidän omiin vähiin voimiimme?"
"Jumalten vähä voima on kaikkivalta."
"Olkoon niin. Mutta miksi on Kyrillos eikä Hypatia tänään Aleksandrian asujanten herra? Miksi, jollei juuri siksi että hän ja hänen kannattajansa ovat taistelleet ja kärsineet, jopa sadottain heistä on kuollutkin jumalansa edestä — jonka he kuitenkin uskovat kaikkivaltiaaksi. Miksi vanhat jumalat ovat unhotetut, kaunis ajattelijatar? Sillä unhotetut he ovat."
Hypatian koko vartalo vapisi, ja Orestes jatkoi vielä mielittelevämmällä äänellä:
"En tahdo pyytää mitään vastausta tähän kysymykseeni. Pyydän vain anteeksi — en tiedä mistä. Olen kuitenkin rikkonut, ja se on minulle tarpeeksi. Ehkäpä olen ollut liian rohkea, liian innokas. Mutta etkö sinä ole se palkinto, jota koetan voittaa, ja eikö voittajalle seppeleen kallisarvoisuuden takia voida antaa anteeksi hänen kärsimättömyytensä siihen pyrkiessään? Hypatia on unhottanut kenelle ja mihin jumalat ovat hänet luoneet — hän ei ole edes kysynyt kuvastimeltaan neuvoa moittiessaan erästä lukemattomista ihailijoistaan rohkeudesta, joka pikemminkin on luettava hänelle ansioksi."
Oresteen katse hiipi Hypatian silmiin niin nöyrän ihailevasti, että tämä punastuen käänsi pois päänsä… Olihan hän sentään nainen… olihan hän haaveksija… ja pitihän hänestä tulla keisarinna… Ja Oresteen ääni oli niin sulosointuinen ja hänen olemuksensa niin miellyttävä kuin ikinä minkään miehen, joka on lumonnut naissydämen.
"Mutta Pelagia?" virkkoi hän viimein tyynnyttyään.
"Ah, etten ikinä olisi nähnyt sitä olentoa! Mutta minä todella kuvittelen että sinua miellyttäisi mitä olen tehnyt."
"Minua?"
"Jos kosto, kuten sanotaan, on suloinen, niin tuskinpa on toista niin erinomaista tilaisuutta nöyryyttää erästä, joka…"
"Kostoko? Luuletko todellakin minun tuntevan niin lihaista intohimoa?"
"Minäkö? En kautta Pallaan", sanoi Orestes, joka taas huomasi olevansa väärällä tolalla. "Mutta muistahan voivasi tulla vapautetuksi ikävästä — en tahdo sanoa kilpailijasta — jos sallit tämän näytelmän tapahtua."
"Miten niin?"
"Eikö hänen esiytymisensä uudelleen näyttämöllä, jota kohtaan hän on ollut osoittavinaan niin ylhäistä ylenkatsetta, voisi tämän parjaushaluisen pikkukaupungin silmissä asettaa hänet takaisin alkuperäiseen ja oikeaan asemaansa? Tämän perästä hän tuskin uskaltanee julkisesti esiytyä jumalista polveutuvan sankarin puolisona tahi — aivan kuin hän olisi konsulin tytär — kutsumattomana tunkeutua Hypatian luo."
"Mutta minä en voi, en voi sallia sitä edes häntäkään kohtaan. Onhan hän joka tapauksessa nainen. Ja voinko minä filosofi vaikuttaa siihen että hänen alentumisensa tulee hiuskarvankaan vertaa suuremmaksi kuin mitä se jo on?"
Hypatia oli miltei sanomaisillaan "nainen kuten minäkin", mutta siitä hänet estivät uusplatonisen filosofian oppilauseet. Hän siis pidättihe lausumasta sitä malttamatonta myöntämystä, että hänelle niin perinpohjin vastakkainen olento voisi kuulua samaan ihmissukuun kuin lian itse.
"Ah", jatkoi Orestes, "tuo onneton sana: alentua! Oli ajattelematonta minulta käyttää sitä; unohdin ettei hän omissa ja kaikkien muidenkaan silmissä voi sen enemmän alentua taas kuullessaan 'rakkaiden makedonialaistensa' kättentaputuksia — joista hän vuosikausia on elänyt — kuin riikinkukko pyrstöään levittäessään. Rajaton turhamaisuus ja itserakkaus eivät todellakaan ole epämieluisia intohimoja sille, joka niitä itsessään tuntee. Hän on joka tapauksessa se mikä on, eikä se suinkaan ole sinun vikasi. Sen täytyy, sen täytyy tapahtua!"
Hypatia parka! Syötti oli liian makea, kiusaaja liian kavala. Mutta häntä hävetti ääneen lausua filosofillista oppilausetta, joka hänen sydämeensä loi rahtusen levollisuutta ja lohtua. Eihän siinä ollut mitään pahaa, hän sanoi itselleen, että annettiin alhaisempien olentojen vapaasti kehittyä luonnon heille viittaamaan suuntaan, ainoaan jolla he, välttämättöminä muunnoksina suuren maailmankaikkeuden moninaisuudessa, voivat seurata olemuksensa lakeja. Sen vuoksi hän lopetti keskustelun sanoen:
"Jos sen täytyy tapahtua, niin… Minä tahdon nyt vetäytyä erikseni ja kirjoittaa laulun. Mutt'en millään muotoa tahdo olla missään yhteydessä tuon — minua hävettää yksin hänen nimensäkin lausuminen. Tahdon lähettää hymnin sinulle, ja hän saa sovelluttaa tanssinsa sen mukaan miten parhaiten taitaa. En tahdo alistua hänen makunsa tai oikeammin sanoen oikkujensa mukaan."
"Ja minä", Orestes virkkoi, "menen ja käytän kaikki kykyni juhlan järjestämiseen. Viikon päästä sen pidämme — ja voitamme. Jää hyvästi, sinä viisauden kuningatar! Filosofiasi ei milloinkaan loista kirkkaammalla valolla, kuin milloin sinä viisaudessasi alttiisti sallit itsessään kauniin väistyä, vain suhteellisesti kauniin mutta käytännöllisesti toimeenpantavan tieltä."
Hän lähti, ja Hypatia, joka melkein pelkäsi omia ajatuksiaan, istui heti sepittämään hymniä! Aihe oli epäilemättä komea. Mitä sanaselityksiä, maailmansyntyoppeja, vertauskuvia, myyttejä ja kaikkia taivaan ja maan välillä olevia suhteita hän olisi voinutkaan sovittaa runoonsa, jos vain olisi voinut poistaa siitä kuvan tanssivasta Pelagiasta; mutta tämä kuva ei antanut karkoittaa itseään vaan leijaili aaveen tavoin kaikkien hänen runokuviensa taustalla. Hän vallan suuttui ensin Pelagiaan ja sitte itseensä, kun oli kyllin heikko tätä ajatellakseen. Eikö hänen sielunsa kerrassaan saastunut noin kurjan olennon kuvasta? Hän tahtoi puhdistaa ajatuksiaan rukouksella ja miettimisellä. Mutta keneen kaikista jumalista hän turvautuisikaan? Mielijumalattareensa Atheeneenko? Mutta miten hän sitä voisikaan, hän, joka oli luvannut olla läsnä moisessa näytelmässä! Ah, kuinka heikko hän oli ollutkaan myöntyessään! Mutta olihan hänet viekotellut juuri sama mies — sitä ei ollut epäilemistäkään — jota hän oli luulotellut voivansa johtaa ja ohjata omien tarkoitustensa mukaan. Tämä mies oli nyt johtanut ja ohjannut häntä, huolimatta hänen itsenäisyyden tunteestaan, hänen ihmisrakkaudestaan ja luonnollisesta oikeudentunnostaan. Hän oli siis Oresteen välikappale. Tosin oli hän tullut siksi siten saavuttaakseen suuren päämäärän. Mutta entä jos hänen vastakin piti alistua tuon miehen tahtoon — entä jos hänen täytyi tehdä niin! Ja tämä ajatus kävi vielä kalvavammaksi hänen älytessään, että Orestes sittekin oli oikeassa; tämä tiesi mitä piti tehdä ja miten se oli tehtävä. Hän ei voinut olla ihailematta Oresteen kekseliäisyyttä, neuvokkaisuutta ja selvää käytännöllistä älyä — ja kuitenkin hän halveksi, epäili, milteipä vihasi häntä. Mutta entä jos juuri nuo ominaisuudet antoivatkin ihmiselle menestystä maailmassa! Entäpä jos hänen itsensä oli pakko alinomaa rikkoa — tuota jo rikottua — periaatettaan vastaan, että aina toimisi syvällisinten ja pyhinten periaatteiden mukaan sekä alati käyttäisi jaloimpia keinoja! Entäpä jos hänen alinomaan olisi pakko turvautua moisiin kurjiin temppuihin niillä edistääkseen korkeampia ja puhtaampia päämääriään! Jospa valtiotaito, eikä filosofia ja uskonto, olikin määrätty hallitsemaan ihmissukua! Mikä vihattava aatos! Ja kuitenkin — mistä johtui että hän, joka koko ikänsä oli koettanut olla itsenäinen, alkuperäinen, joka aina oli pyrkinyt uhmaamaan ja musertamaan tavan ja olosuhteiden vihamielisiä valtoja ja yksinään taistelemaan kristinoppia ja turmeltunutta aikaa vastaan — mistä johtui että hän ensimmäisessä tärkeässä ja ratkaisevassa tilaisuudessa oli mykistynyt, käynyt päättämättömäksi, vieläpä joutunut viimein sen pahan uhriksi, jota hän oli tahtonut maailmasta juurittaa. Hän ei vielä tiennyt, että kellä ei ole muita keinoja turmeltuneen ajan uudestaluomiseen kuin kuolleelta muinaisajalta perittyjä koulumestarimaisia oppilauseita, sen täytyy viimein salaa lainata itselleen aseita juuri siltä uudelta ajalta, jota vastaan taistelee — aseita, joita tuskin ymmärtää käyttää — ja paikata vanhaa vaatetta uuden vaatteen palasella, kunnes vaurio käy ilmeiseksi ja parantumattomaksi. Tällaiset ajatukset vähitellen karkoittivat siksi päiväksi Hypatian mielestä Atheenet, hymnit, filosofiat ja kaiken muun — paitsi Pelagiaa, tuota narttua.
Sillä välin kulki Aleksandrian valtioelämä tavallista levollista uraansa. Yleisiin rakennuksiin naulattiin julistuksia, jotka tiesivät Heraklianuksen voitosta, ja tyhjäntoimittajain maleksivat parvet lausuivat varsin julki täydellisen välinpitämättömyytensä kuka Roomassa ja jopa itse Bysantiumissakin hallitsi. Pitihän pääkaupungit varustaa elintarpeilla, olipa sitte Heraklianus tai Honorius keisarina, ja mitäpä merkitsi ken veron sai, kunhan vain Aleksandrian viljakauppa ei kärsinyt mitään vauriota. Eipä myöskään — kuten jotkut Oresteen ystävistä vihjailivat — ollut hullumpaa vaikka Egypti saisi pitää veronsa omassa aarrekammiossaan, sen sijaan että se lähetettiin Roomaan ilman mitään muuta korvausta kuin kalliin armeijan majoittaminen. Aleksandria oli ennen ollut riippumattoman valtakunnan pääkaupunki, ja miksei se jälleen voisi siksi tulla? Sitte seurasi suunnattomia viljanjakeluja, jotka pikemmin alhaisolle kuin laivanvarustajille mieluisella tavalla todistivat, että Egyptin vehnää voitiin kotona käyttää paremmin kuin vieraissa maissa. Kulkipa huhu yleisen anteeksiannon julistamisesta kaikille vangeille, ja koska jokaisella rikollisella tietysti oli jonkinlaisia ystäviä, jotka pitivät häntä vääryyttä kärsineenä marttyyrina, oli jokainen puolue tyytyväinen sellaiseen toimenpiteeseen, ainakin mitä sen omiin etuihin tuli.
Siten paisui Oresteen saippuakupla; se kasvoi ja kimalteli joka päivä uusilla värivivahduksilla, Hypatian istuessa kotona ja raskain mielin kirjoittaessa hymniään Venus Uranian kunniaksi sekä suostuessa Oresteen jokapäiväisiin vierailuihin.
Tuulispäitä ja sadetta tuova pilvi oli kuitenkin sumentanut sen taivaan, jolle prefekti oli antanut sellaisen hohteen maalaamalla sen kirkkaan siniseksi, koska se itse ei tahtonut ottaa tätä väriä — minkä keinon herrat politikoitsijat niin hyvin tuntevat. Päivä tai pari Aramoniuksen telotuksen jälkeen ilmoittivat nimittäin prefektin henkivartijat, että ristiinnaulittu mies ristineen oli kadonnut. Nitrian munkit olivat mieslukuisasti saapuneet paikalle ja vartijain silmäin edessä ottaneet mukaansa ruumiin. Orestes älysi vallan hyvin, että miehet olivat saaneet lahjuksia tämän varkauden sallimiseen, mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa miehille, joiden mielialasta yksin hänenkin henkensä riippui. Sen vuoksi hän sulatti häväistyksen miten parhaiten taisi, vannoi uudelleen kostavansa Kyrillolle ja antoi kaiken kulkea entistä uraansa. Mutta katsos, neljäkolmatta tuntia varkauden tapahduttua näyttäytyi juhlakulkue, jossa oli Aleksandrian kaikki roskaväki sekä kaikki sikäläiset hurskaat ihmiset, tuhatmäärin Nitrian munkkeja, pappeja, diakoneja, arkkidiakoneja ja Kyrillos itse täydessä arkkipiispan korussa. Keskellä kannettiin komealla paarilla kadonnut ruumis, jonka naulojen lävistämät kädet ja jalat olivat peittämättöminä, uskovaisten sääliväisten katseitten esineinä.
Tämä huomiota herättävä saatto kulki aivan Oresteen palatsin ikkunain ohitse, joista tämä huomasi soveliaaksi vetäytyi taaemmaksi, edelleen satamakujia pitkin ja ylös Cæsareumin rappusia. Puolen tunnin päästä tuli muuan palvelija henki kurkussa ja ilmoitti kansan kaitsijalle, että hänen uhrinsa oli sijoitettu kunniasijalle, kirkon keskilaivaan, julistettuna asianomaisesti kanoniseeratuksi pyhimykseksi — se ei ollut enää Ammonius, vaan Thaumasios Ihmeellinen. Jo puhui Kyrillos saarnatuolista marttyyrin suuremmoisista hyveistä ja hänen vielä suuremmoisemmasta uskollisuudestaan hamaan kuolemaan saakka, ja palkittiin jyrisevillä kättentaputuksilla viitatessaan Siseraan Kison-puron varrella, Sanheribiin Nisrochin temppelissä ja kaikkiin muihin maailman ruhtinaihin, jotka lopulta olivat joutuneet häpeään.
Tämähän oli selvä myrsky! Oli sangen helppoa komentaa sotilasosasto kirkkoon ottamaan pois ruumiin, mutta vähemmän helppoa saada sotilaita kuolema silmäinsä edessä tottelemaan tätä käskyä. Sitäpaitsi oli nyt vielä liian aikaista uskaltaa ottaa niin väkivaltaista askelta kuin kirkkorauhan häiritseminen oli… Sen vuoksi Orestes merkitsi tämänkin tapauksen niiden asiain pitkään luetteloon, joista hän jonain kauniina päivänä aikoi vaatia patriarkkaa tilille, ja käytti puolituntisen manatakseen kaikkien kristillisten ja pakanallisten jumaluuksien, pyhimysten ja marttyyrien nimessä kirousta Kyrillon pään päälle. Sitte hän laati valituskirjan kärsimistään vääryyksistä samalle Bysantiumin hoville, jota vastaan varusteli kapinaa, sillä lohdullisella varmuudella, että Kyrillos samassa postissa lähettäisi vastakertomuksen, joka kohta kohdalta oli ristiriidassa hänen väitteittensä kanssa… No, entä sitte! Jollei hänen kapinayrityksensä onnistuisi, niin olisihan hyödyksi että hän viimeiseen saakka voi todistaa uskollisuuttaan. Mitä ristiriitaisempia molemmat kertomukset olivat keskenään sitä kauemmin kuluisi totuuden selville ottamiseen, siten voitettaisiin aikaa ja yhä enemmän kasvaisi toivonaihe, että uusi lehti valtioviisaitten sibyllamaisessa ennuskirjassa — sattumoitten luvussa — ennättäisi kääntyä. Toistaiseksi hän vain liikuttavin sanoin vetosi yleensä kaikkiin maltillisiin ja kunnianarvoisiin henkilöihin, joita Aleksandriassa oli sangen paljon, siellä kun liki sadallatuhannella ammattilaisella ja kauppiaalla oli omaisuutta vaaranalaisena.
Kunnianarvoisat vastasivat heti tähän vetoamiseen. Kaikilta tahoilta tuli alamaisuudenvakuutuksia ja surkuttelevia lähetystöjä tulkiten sitä syvää surua, millä kansalaiset olivat nähneet viimeisiä yleisiä järjestyksen häiritsemisiä ja sitä ylenkatsetta, jota sen pahempi oli osoitettu laillisille viranomaisille. He kuitenkin uskalsivat huomauttaa, että se omistusoikeutta uhkaava suuri vaara, joka saattaisi johtua eräitten kansanluokkien jatketusta kiihoittamisesta, esti heitä itseään ryhtymästä niihin toimenpiteisiin levollisuuden palauttamiseksi, joihin heidän tunteensa heitä kehoittivat, sekä että katsoen kovin arvoisan patriarkan tunnettuun hurskauteen ja viisauteen olisi heiltä kovin julkeata käydä lausumaan mitään arvostelua hänen puheena olevasta menettelytavastaan. Siitä he kuitenkin olivat varmasti vakuutettuja, että patriarkka onnettomasti kyllä oli vallan tietämätön niistä hartauden ja kunnioituksen tunteista, jotka prefekti kuten tunnettu omisti hänelle. Sen vuoksi he nöyränä toiveenaan rohkenivat lausua, että jollakin yhteissopimuksella — jonka lähempi määritteleminen olisi anteeksiantamatonta epähienoutta heidän puoleltaan — onnellinen sovinto saataisiin aikaan, jonka kautta lain, omistusoikeuden ja katolisen uskon pysyväisyys turvattaisiin… Orestes kuunteli kaikkea tätä lempein hymynsä huulillaan, mutta hänen sydämensä oli täynnä mustimpia kirouksia. Kyrillos sitävastoin vastasi hyvin ankaralla, mutta hyvin todella ja sopivalla saarnalla tekstistä: "Miten vaikea onkaan rikkaan tulla taivaan valtakuntaan!"
Kunnianarvoisat ja maltilliset tulivat siten tavallisen onnettoman kohtalonsa alaisiksi: turhaan koettaessaan miellytellä kumpaakin riitapuolta he joutuivat molempien hartaimman vihan esineeksi. Sitte he järkevästi kyllä jättivät korkeimpain valtain omaksi tehtäväksi ratkaista riita-asiansa, menivät kotiin myymä- ja kirjoituspöytiensä ääreen sekä tekivät sillä viikolla lähestyvän juhlan johdosta sangen hyviä kauppa-asioita. Ainoastaan muuan onneton ravintoloitsija koetti käytännössä toteuttaa niitä periaatteita, joita hänen ammattikuntansa lähetystö niin kaunopuheisesti oli puoltanut, mutta kun oli saatu selville hänen aamulla jakaneen leipää Nitrian munkeille ja illalla kutsuneen prefektin sotilaita viiniään maistelemaan, sai hän krouvinsa ryöstetyksi ja itse pahoin selkäänsä molempien puolueitten yhteisestä päätöksestä, joita hän oli koettanut sovittaa; nämä joutuivat senjälkeen tukkanuottasille keskenään, mutta yleisen turvallisuuden onneksi juoksivat pian kaikki tiehensä.
Samaan aikaan Kyrillon menettely oli kyllä mieletön, mutta hyvin ovela. Orestes sai kirota ja kunnianarvoisat surkutella noita yöllisiä saarnoja, jotka panivat Cæsareumin mahtavat holvit vapisemaan, mutt'ei kukaan voinut kumota niiden sisältöä. Kyrillos oli oikeassa, ja tiesi sen itse. Orestes oli konna, inhottava sekä Jumalalle että Jumalan vihamiehille. Keskiluokkaan kuului yksinomaan penseitä ja voitonhimoisia raukkoja; koko hallitusjärjestelmä oli valheellinen ja väärä; kaikkien ihmisten sydämet huusivat tuskissaan: "Herra, kuinka kauvan?" Kiivaan piispan tarvitsi vain jyristä ilmaan teksti tekstin jälkeen vanhasta ja uudesta testamentista voittaakseen puolelleen, ei vaan terveen järjen ja oikeudentunnon, vaan myöskin suurten joukkojen uskonkiihkon ja väkivaltaisuuden.
Turhaan huomautti kelpo Arsenius hänelle miten loukkaava ja aiheeton tuo uusi pyhimykseksi julistaminen oli. "Hyvä isäni," vastasi piispa, "minä tarvitsen polttoainetta pitääkseni innon liekkiä vireillä. Jos minun täytyy pitää Heraklianuksen tappio salassa, niin on minun annettava joukoille jotakin muuta kiihoketta että ne ovat valmiit toimimaan kun totuus heille ilmaistaan. Jos he vihaavat Orestesta, niin eikö hän ehkä sitä ansaitse? Ja vaikkei hän tässä erityisessä asiassa olisikaan niin vallan väärässä kuin ne luulottelevat, niin eikö hän ole tehnyt tuhansia muita rikoksia, jotka vielä enemmän ansaitsevat niiden inhoa? Joka tapauksessa täytyy hänen, kuten itse sanot, antaa huudattaa itsensä keisariksi, muuten meillä ei ole asetta häntä vastaan. Hän ei uskalla sitä tehdä, jos saa tietää meidän tuntevan todellisen asianlaidan. Ja jos säästämme totuutta, täytyy meidän sillä välin keksiä muuta sen sijaan."
Arsenius parka mukautui huoaten nähdessään Kyrilloksen astuvan uuden askeleen tuolla houkuttelevalla tiellä, joka johdatti kylvämään pahaa, jotta hyvää siitä syntyisi. Tämä tie johti patriarkan sittemmin moneen hirveään syntiin, mitkä ovat peittäneet hänen nimensä kenties ikuisella häpeällä niitten jälkeentulevaisten muistossa, jotka eivät tunne sitä pandemoniumia, jota vastaan hän sai taistella, eivätkä sitä väkevää uskoa, joka ylläpiti häntä taistelussa; minkä vuoksi he eivät myöskään voi ymmärtää eikä anteeksiantaa satunnaisia väkivaltaisuuksia ja erhetyksiä miehelle, joka ei ollut heitä itseään huonompi, jollei pahempikaan.
6 Luku.
RITARILLINEN PIISPA.
Pienessä kehnosti kalustetussa huoneessa linnoitetun maakartanon yläkerassa istui Synesius Kyrenen piispa.
Pöydällä hänen vierellään seisoi viinimalja, mutta se oli koskematta. Pienen lampun valossa piispa kirjoitti hitaasti ja surumielisesti pari värssyä; sitte hän kätki kasvonsa käsiinsä ja kuumia kyyneleitä tippui hänen sormiensa lomitse paperille. Nyt tuli palvelija sisään ja ilmoitti Rafael Aben-Ezran.
Synesius nousi hämmästyneen näköisenä seisaalleen ja kiiruhti ovea kohti.
"Ei — pyydä hänen tulemaan tänne sisään tyköni! En kestä kulkea näiden autioiden huoneiden läpi öiseen aikaan."
Hän odotti ovella vierastaan, ja tämän astuttua sisään, puristi hänen molemmat kätensä omiinsa ja koetti puhua, mutta ääni petti hänet.
"Elä sano mitään", Rafael virkkoi ystävällisesti, vieden Synesiuksen takaisin istuimelleen. "Minä tiedän kaikki."
"Tiedätkö kaikki? Oletko sitte niin erilainen kuin kaikki muut, että olet ainoa joka tulet tervehtimään hylättyä ja yksinäistä miestä hänen kurjuudessaan?"
"Olenpa kaikesta päättäen samanlainen kuin kaikki muut, sillä tulin luoksesi itsekkäässä tarkoituksessa saamaan sinulta lohdutusta. Ah, jos sen sijaan voisin itse antaa sinulle jotakin sellaista! Mutta palvelijat tuolla alhaalla kertoivat minulle kaikki."
"Ja kuitenkin itsepintaisesti tahdoit nähdä minua, niinkuin minä muka voisin sinua auttaa! Ah, nyt en enää voi auttaa ketään! Täällä olen nyt vihdoin viimein ypöyksinäni ja aivan avutonna! Kuten tulin äitini kohdusta, sellaiseksi jälleen muutun. Viimeinen lapseni — viimeinen ja kauneimpani — on seurannut muita! — Jumalalle olkoon kiitos, että minulla oli edes yhden ainoan päivän rauha laskeakseni hänet äitinsä ja veljiensä viereen; Herra yksin tietää, miten kauvan nuo rakkaat haudatkaan saavat olla loukkaamattomina. Eikö ole kyllin häpeällistä, että täältä yksinäisestä tornistani olen saanut nähdä miten sparttalaisten esi-isieni tomun — itse Herkuleen poikien, kunniani ja ylpeyteni kuten synnillisessä hulluudessani kerskailin — nuo saaliinhimoiset barbaarit ovat hajoittaneet kaikkiin taivaan tuuliin… Oi, Herra, milloin tahdot antaa minun loppuni tulla?"
"Mihin kuoli tuo poikaparka?" kysyi Rafael, tahtoen lieventää piispan surua antamalla hänelle tilaisuuden pukea, se sanoiksi.
"Ruttoon. — Mikä muu kohtalo odottaisikaan meitä, jotka hengitämme raatojen myrkyttämää ilmaa ja istumme korppikotkain pimentämän taivaan alla? Mutta senkin voisin kestää, jos vain voisin tehdä työtä, jos vain voisin olla joksikin hyödyksi. Mutta istua kuukausmääriä näitten vihattujen tornien keskelle teljettynä, nähdä joka yö taivaan punertuvan palavista kodeista, kuulla päivä päivältä vankien ja kuolevain paruntaa — nyt ne näet ovat ruvenneet murhaamaan kaikki miehenpuolet aina rintalapsiin saakka — ja tuntea itsensä täydellisesti kahlituksi ja voimattomaksi; istua kuin mikäkin halvattu mielipuoli ja odotella loppuaan! Minä palan halusta saada syöksyä ulos, taistella ja kaatua kalpa kädessä; mutta minä olen heidän viimeinen ja ainoa toivonsa. Maakunnan hallitusmiehet eivät välitä avunpyynnöistämme. Turhaan olen kirjoittanut anomuskirjeitä Gennadiukselle ja Innocentiukselle, käyttäen sitä vähää kaunopuheisuuttani, mitä onnettomuuteni eivät vielä minulta ole riistäneet. Mutta maassamme ei ole enää vähintäkään päättäväisyyttä eikä yksimielisyyttä. Sotilaat ovat hajallaan pienissä varuskunnissa ja niiden tehtävänä on yksinomaan päällikköjensä yksityisen omaisuuden suojeleminen. Ausurialaiset voittavat noita pieniä sotilasosastoja yhden toisensa perään ja ovat nyt sotilailta anastamiensa aseiden avulla käyneet piirittämään linnoitettuja kaupunkejakin. Nyt ei meillä enää ole muuta edessä kuin Odysseyn tavoin rukoilla, että meidät viimeiseksi nielastaisiin. Mutta mitä minä nyt teenkään! Itsekkäisyydessäni puhelen sinulle omista suruistani, sen sijaan että kuuntelisin sinun huoliasi."
"Ei, ystäväni, sinä puhut maasi suruista etkä omistasi. Mitä minuun tulee, niin en kärsi suruista vaan epäilyksistä, ja koska sellainen on parantumaton, voin kyllä odottaa ennenkuin siitä puhelen. Mutta sinä — sinä et saa jäädä tänne. Mikset pakene Aleksandriaan?"
"Minä tahdon, kuten olen elänyt, kuollakin paikallani, kansani isänä. Kun viimeinen kauhistus tulee ja itse Kyrenekin piiritetään, silloin palaan sinne tältä etuvartijakohdaltani, ja valloittajat saavat nähdä piispan paikallaan alttarin ääressä. Siellä olen vuosikausia kantanut verettömän uhrin Hänelle, joka kenties on minulta vielä vaativa verisen uhrin. Papin verellä tahrattu alttari on silloin kukkura kaikille Pentapoliksen onnettomuuksille ja kenties se on herättävä Herran kostamaan teurastetun laumansa puolesta. Mutta siitä ei sen enempää. Vallassani on ainakin lausua sinut tervetulleeksi. Illallisen jälkeen sinä kerrot minulle mikä sinut tänne on tuonut."
Hyvä piispa kutsui sitte palvelijoitansa ja ryhtyi tarpeellisiin toimiin vieraansa kestittämiseksi, mikäli viholliset sen olivat tehneet hänelle mahdolliseksi.
Rafaelin tavallinen tarkkanäköisyys ei ollut jättänyt häntä tälläkään kertaa, kun hän pulassaan milt'ei vaistomaisesti lähti suoraan Synesiuksen luo. Kyrenen piispa oli, hänen jälkeen jättämistään viehättävistä yksityiskirjeistä päättäen, noita monipuolisia, vaihtelevaisia ja levottomia ihmisiä, jotka tuntevat surua ja iloa usein ja intohimoisesti, vaikkeikaan syvästi ja pysyväisesti. Hänen elämänsä oli kuten Rafael oli Oresteelle lausunut, pelkkää hyvien töiden vilinää, hän työskenteli ja auttoi toisia pelkän toiminnan huvin vuoksi, ja kun hänellä ei ollut mitään tekemistä, jota aina viimeaikoihin asti ei ollut usein hänelle sattunut, maksoi hän alakuloisuudenkohtauksilla tavallisen toimintaintonsa. Hän oli suurisanainen ja käytti mielellään kukkaiskieltä, eikä hän ollut vallan vapaa vähästä turhamaisuudestakaan; mutta samalla hänellä oli suuri leiviskä hyväntahtoisuutta, voimakasta humoria, horjumatonta, sekä ruumiillista että siveellistä rohkeutta, selvä käytännöllinen lahjakkaisuus, mutta hyvin epäselvä ja himmeä mietintökyky. Luonnollisesti — hän kuitenkin kaikkien muiden ihmisten tavalla oli erittäin ylpeä juuri heikosta puolestaan ja väitti itsellään olevan mitä intohimoisimman taipumuksen filosofisiin mietiskelyihin, vaikka hänen vastustajansa kielivät — eikä ilman aihetta — että hän oli paljon paremmin omalla alallaan sotamiehiä värvätessään ja koiria kesyttäessään kuin näkymättömän maailman salaisuuksia miettiessään.
Hänen luokseen lähti nyt Rafael, itsekään tuskin tietäen miksi; aivan varmaan ei hänen tarkotuksensa ollut filosofisen lohdutuksen saaminen. Ehkäpä oli syy se että Synesius, kuten Rafaelin oli tapana sanoa, oli ainoa kristitty, jonka hän koskaan oli kuullut sydämellisesti nauravan. Ehkäpä juutalaisella oli myöskin epämääräinen toivo — jota hän ei edes itselleenkään myöntänyt — saada Synesiuksen talossa tavata se seurue, josta hän juuri oli paennut. Viktorian loistavalla erikoisella kauneudella oli häneen ihmeellinen viehätysvoima, niinkuin lampunliekillä koiperhoseen — kuten hän illallisen päätyttyä itse tunnusti isännälleen — ja nyt hän oli saapunut Synesiuksen luo toivoen vielä kerran saavansa kärventää siipensä.
Tämän tunnustuksen tuo hyvä vanhus sai vain suurella vaivalla houkutelluksi häneltä. Synesius huomasi heti, että Rafaelin mieltä painoi jokin asia, josta tämä halusi puhua, vaikka oli liian epäluuloinen tai liian ylpeä sitä kertoakseen; ja piispa rupesi senvuoksi utelemaan salaisuutta ja unohti hetkeksi kaikki omat surunsa niin pian kuin tapasi ihmisolennon, jolle hän voi tehdä hyvää. Mutta Rafael oli käsittämättömän oikullinen ja vallan toisellainen kuin tavallisesti. Koko hänen taipumuksensa pintapuoliseen naljailuun, jopa koko hänen sukkela satiirinen ivallisuutensa oli kuin pois puhallettu. Joku sisäinen kuume näytti häntä kalvavan, hän oli levoton, alakuloinen, jyrkkä jopa äreäkin. Synesiuksen uteliaisuus vain kasvoi siitä että Rafael kieltäytyi itsepintaisesti kysymästä neuvoa juuri siltä lääkäriltä, jonka luo hän potilaana oli tullut.
"Ja mitähän voisitkaan tehdä hyväkseni, jos puhuisinkin sinulle kaikki?"
"Rakas hyvä ystäväni, salli minun sitte vain kysyä sinulta muuatta seikkaa. Kun sanot ettet tullut tänne minun takiani, niin minkä vuoksi sitte tulit?"
"Tarvitseeko sinun sitä kysyäkään? Tietysti saadakseni seurustella koko Pentapoliksen sivistyneimmän miehen kanssa."
"Voiko se olla kokonaisen viikon matkan ja alituisen hengenvaaran arvoista?"
"Hengenvaara ei paljoa merkitse miehelle, joka ei elämälle pane mitään arvoa. Mitä matkaani tulee, niin näinpä tullessani unen, joka sai minun arvelemaan oliko viisasta vaivata kristittyä piispaa mietelmillä ja kysymyksillä, jotka koskevat vain semmoisia ihmisparkoja kuin minä, jotka naivat ja naitetaan."
"Unhotat, ystäväni puhuvasi miehen kanssa, joka on nainut, rakastanut — ja kadottanut."
"Ei, sitä en todellakaan unohtanut. Mutta näet miten raakatapaiseksi olen tullut. En sovi sinun enkä kenenkään muunkaan seuraan. Luulen että minusta lopulta tulee ryöväripäällikkö ja että asetun ausurialaisten etunenään."
"Kuitenkin", virkkoi kärsivällinen Synesius, "olet unhottanut kertoa unennäöstäsi."
"Unhottanutko? Enhän kai koskaan luvannutkaan kertoa siitä sinulle, vai miten?"
"Et, mutta koska se näyttää sisältäneen jonkinlaisen syytöksen minun kykyäni vastaan, niin lienee kohtuullista että syytettykin saa tietoa siitä."
Rafael hymyili.
"No olkoon menneeksi… Ajatteles että uneksin näin: Muuan filosoofi, akateemikko, joka ei uskonut ketään eikä mitään, oli Berenikessä tavannut muutamia juutalaisia rabbineja ja kuullut heidän lukevan ja tulkitsevan erästä Salomon kirjaa, nimittäin hänen Korkeata Veisuaan. Sinä, joka olet oppinut mies, tiedät minkä naurettavan vertauskuvan rabbiinit tahtovat tehdä tästä kirjasta; he väittävät että morsiamen silmät merkitsevät kirjanoppineita, jotka ovat niin täynnänsä viisautta kuin Hesbonin lammikot vettä; että hänen vartalonsa, korkea kuin palmupuu, merkitsee pappeja, jotka kohottavat kätensä kansaa siunatakseen; että yljän vasen käsi, joka on morsiamen pään alla, merkitsee sitä 'tephilimiä' jota nämät vanhat saivartelijat kantavat vasemmassa kädessään, ja että morsianta syleilevä oikea käsi on se 'mezurah', jonka he kiinnittävät oviensa oikeaan kamanaan sillä peloittaakseen pois perkeleitä; ja niin edespäin."
"Olen kyllä kuullut moisia hassuja kabbalistisia viisasteluja."
"Oletko tosiaan? Oletappas sitte että unessani edelleen näin, miten samainen epäuskoinen filosofi — itsekin hebrealainen — tempasi kirjakääryn rabbinin kädestä ja sanoi että he kaikki olivat houkkioita, kun koettivat todistaa mitä kirja mahdollisesti voi merkitä ennenkun olivat älynneet, mitä se todella merkitsi, sekä että he vasta sitte sen tietäisivät, jos rehellisesti ottaisivat vaaria yksinkertaisesta sananmuodosta päästäkseen tuntemaan Salomon todellisen ajatuksen. Kuvittele vielä, että tämä samainen uskonluopio juutalainen, tämä saatanan synagoogan jäsen, lihallisen ja jumalattoman mielikuvituksensa voimasta sai pirullisen kaunopuheisuuden lahjan ja että hän sanoi tämän kirjan esittävän jokaiselle, kellä silmät on nähdä, miten suuri kuningas Salomo, jolla oli kuusikymmentä vaimoa ja kahdeksankymmentä jalkavaimoa ja lukemattomia neitsyitä, unohtaa koko haareminsa ja kaiken sen komeuden tunteakseen puhdasta ja ylevää rakkautta yhteen ainoaan tahrattomaan neitseeseen; ja miten sitte kun hänen silmänsä ovat avautuneet ja hän näkee miten Jumala on luonut miehen vain yhtä naista varten ja naisen vain yhtä miestä varten niinkuin oli laita Eedenin yrttitarhassa, miten kaikki hänen ajatuksensa muuttuvat puhtaiksi, helliksi ja koruttomiksi; miten lintujen laulut, rypäleitten lemu, tuoksuvat etelätuulet ja kaikki nuo yksinkertaiset, maalaiset huvit Libanonin laaksoissa, joista hän yhdessä viinitarhuriensa ja orjiensa kanssa nauttii, tulevat hänelle rakkaammiksi kuin kaikki hänen palatsinsa ja kaikki hänen keinotekoinen komeutensa. Silloin hän ensi kertaa tuntee elämänsä olevan sopusoinnussa Jumalan suuren maailman ja vuodenaikain salaperäisen merkityksen kanssa; hänessä, samatenkuin hänen ulkopuolellaankin, on talven valta murtunut, sadeaika tauonnut, kukat luovat umpunsa auki, ja metsäkyyhkysen ääni jälleen kuullaan maassa… Ajatteles vielä, että unessani näin rabbiinien tätä jumalatonta puhetta kuullessaan kaikkien yhdellä haavaa tukkivan korvansa, syöksyvän tuon Belialin pojan päälle ja karkottavan hänet ulos, koska hän lihallisella tulkitsemisellaan saastutti pyhät kirjat. Ja ajatteles — sanon vain ajatteles — että unessani näin tuon miespoloisen sanovan sydämessään: Tahdonpa mennä kristittyjen tykö, sillä hekin tunnustavat saman kirjan pyhäksi ja he sanovat, että heidän Jumalansa on heille opettanut nämä sanat: Alussa loi Jumala ihmisen, mieheksi ja vaimoksi loi hän heidät. Ehkäpä he voisivat sanoa minulle; eikö tämä Korkea Veisu, niinkuin minä luulen huomanneeni, kuvaa siirtymistä raa'asta monivaimoisuudesta yksivaimoisuuteen, jonka he niin jyrkästi määräävät; ehkäpä he yhdessä minun kanssani tunnustavat, että Korkealla Veisulla on oikeutettu asema Pyhien kirjain joukossa juuri sen vuoksi, että se teroittaa tätä seikkaa… Sinä, joka olet kristitty piispa, tietänet kai millaisen vastauksen sellainen mies saisikaan… Sinä vaikenet? Silloin tahdon kertoa sinulle, minkä vastauksen hän unessani sai: Oi, sinä jumalaton ja lihallismielinen ihminen, joka väärinkäytät Pyhää kirjaa tekosyyksi omalle kevytmielisyydellesi, aivan kuten siinä puhuttaisiin ihmisen alhaisista aistillisista taipumuksista — tiedä että tätä kirjaa on henkisesti selitettävä avioliitoksi sielun ja sen Luojan välillä, sekä että juuri tästä kirjasta katolinen kirkko saa tukevimmat todisteensa pyhän neitsytsäädyn ja naimattomuuden ihanuudesta."
Synesius vaikeni edelleen.
"Ja mitä luuletkaan miehen unessani tehneen, huomattuaan että kristityt välttämättömäksi tapalaiksi ja uskonkappaleeksi teroittivat mieletöntä ja pöyhkeää vertauskuvaa, joka on lainattu juuri samasta uusplatonisuudesta, mistä hän äsken kauhulla pakeni? Hän kirosi päivää, jona oli syntynyt, ja hetkeä, jolloin hänen isälleen sanottiin: 'Sinulle on syntynyt poika!' Hän sanoi: Jääkää hyvästi ijäksi filosoofit, juutalaiset ja kristityt! Selvimmät sanat pyhimmissä kirjoissanne merkitsevät kaikkea eikä mitäkään, aina sen mukaan miten ne mukautuvat päähänpistoihinne; ei löydy totuutta eikä järkeä auringon alta. Voiko mies silloin ryhtyä parempaan kuin ruveta seuraamaan kansansa esimerkkiä: tulla koronkiskuriksi, kerustaa kokoon rahoja ja vuorostaan imarrella narreja, kuten hänen isänsä ennen häntä teki?"
Synesius istui hetken syvissä mietteissä; sitte hän sanoi:
"Ja kuitenkin tulit minun tyköni?"
"Niin, koska sinä olet rakastanut ja nainut; koska sinä olet miehuullisesti taistellut tätä nykyajan merkillistä hulluutta vastaan ja piispaksi tullessasi kieltäydyit hylkäämästä vaimoa, jonka Jumala oli antanut sinulle. Ajattelin, että sinä jos kukaan voisit ratkaista tämän arvoituksen minulle."
"Ah, ystäväiseni, minä olen viime aikoina ruvennut epäilemään kykyäni arvoitusten ratkaisemisessa. Mutta miksi pitäisikään niitä ratkaista? Mitä merkitsee joku salaisuus enemmän tai vähemmän tässä salaisuuksien maailmassa? 'Jos nait, niin et syntiä tee,' ovat Paavalin omat sanat, ja ne ovat meille kylliksi. Elä vaadikaan, että rupean kanssasi väittelemään, vaan salli minun sen sijaan auttaa sinua. Kerro nyt minulle historiasi, sen sijaan, että koettaisit hämmentää aivojani syvämietteisillä kysymyksilläsi ja houkutella minua asettamaan oma yksityinen mielipiteeni kirkon oppia vastaan, niinkuin jo liiankin usein olen tehnyt. Aseta ennemminkin osanottavaisuuteni kuin terävä-äläisyyteni koetukselle! Elä epäile, että tunnen osanottoa sinua kohtaan ja tahdon työskennellä parhaaksesi, vaikken voisikaan itselleni selittää miksi niin teen."
"Et siis voi ratkaista arvoitustani?"
"Salli minun auttaa sinua itse ratkaisemaan se", lausui Synesius lempeästi hymyillen. "Sinun ei tarvitse johdattaa minua harhaan. On vain yksi, jota rakastat, puhdas, saastaton neitsyt. Hänet voitettuasi voit paremmin päättää, miten oikea selityksesi Korkeasta Veisusta on; jos silloin vielä pidät siitä kiinni niin ei ainakaan Synesius tahdo kiistellä kanssasi. Olen aina vaatinut itselleni oikeutta itsenäiseen filosofeeraukseen, ja saman vapauden myönnän sinullekin — suuri joukkio tehköön sitte niin tai näin."
"Sinä siis myönnät minun olevan oikeassa? Tietysti sen teet?"
"Onko kohtuullista pyytää, että sanoisin hyväksyväni uuden tulkitsemistavan, jonka vasta nyt kuulin esitettävän ja vielä sellaisessa pikaisessa ja retoorisessa muodossa?"
"Sinä välttelet itse kysymystä", sanoi Rafael äreästi.
"Entä sitte? Sano minulle suoraan, sinä itsekiduttaja, enkö voi auttaa sinua käytännössä, vaikka mietiskelyssä jätänkin sinut omiin hoteihisi?"
"Kuule sitte historiani, jos niin haluat. Arvostele sen mukaan kristittyjen tervettä järkeä!"
Kiireisesti ja aivankuin olisi hävennyt rippiään, mutta kuitenkin vasten tahtoaan pakoitettuna ilmoittamaan sen, hän kertoi Synesiukselle kaikki, alkaen ensi yhtymisestään Viktorian kanssa aina pakoonsa asti hänen luotaan Berenikestä.
Hyvää piispaa tuntui Rafaelin hämmästykseksi koko asia suunnattomasti huvittavan. Hän nauraa hohotti, löi polviinsa, ja joka kerta puhujan pysähtyessä hän nyökkäsi kehoittavasti päätään ehkäpä siten rohkaistaakseen häntä, vaan ehkäpä myöskin sen vuoksi että piti Rafaelin toiveita paljon valoisampina kuin tämä itse.
"Jos naurat minulle, Synesius, niin pidän suuni kiinni. Onhan jo tarpeeksi nöyryyttävää kun minun täytyy kertoa sinulle, että olen — hitto vieköön — kuin kuustoistavuotias pojan nulikka."
"Nauranko sinulle? Sinun kanssasi, tarkoittanet varmaan. Luostariinko? Hoh — hoh — minä kyllä vastaan siitä, että vanhalla prefektillä on tarpeeksi älyä, ettei hän kiellä niin edullista naimiskauppaa lapseltaan."
"Unhotat, ettei minulla ole kunnia olla kristitty."
"Noo, sitte me teemme sinusta kristityn. Tiedän ettet tahdo antaa minun käännyttää itseäsi. Olet aina tehnyt pilaa filosofiastani. Mutta Augustinus tulee tänne huomenna."
"Augustinus?"
"Niin, hän tulee todellakin, ja meidän on huomenna varahin lähdettävä niin monen aseellisen miehen kanssa, kuin vain saamme kokoon, kohtaamaan ja saattamaan häntä. Tietysti täytyy meidän metsästää sekä meno- että paluumatkalla; meillä ei ole kahteen viikkoon ollut muuta ravintoa kuin mitä koirillamme ja jousillamme olemme hankkineet itsellemme. Augustinus ottaa sinut käsiinsä ja parantaa sinut viikon kuluessa juutalaisuudestasi; jätä sitte kaikki muu minun huolekseni, minä kyllä sen jollain tavalla toimitan parain päin. Kaikki tulee varmasti käymään hyvin. Elä nyt tule hämillesi, siitä tulee oikeaa huvia äijäpahaselle, jolla ei ole muutakaan tekemistä. Hohhoo! Ja mitä siihen tulee, että joudut minulle kiitollisuuden velkaan, niin voimme sovittaa sen asian siten että lainaat minulle kolme tai neljä tuhatta kultarahaa — Herra tietää että niitä tarvitsen — ja sitte saat olla varma siitä ettet niitä enää koskaan saa nähdä."
Rafael ei vuorostaan voinut olla purskahtamatta nauruun.
"Näenpäs että Synesius vielä on kaltaisensa, kantaisänsä Herkuleen arvollinen vesa. Vaikka hän kieltäytyykin puhdistamasta sieluni Augiaan-tallia, kuopii hän riemusta kuin sotaorhi saadessaan tehdä jotain vähempää hyväkseni. Mutta, rakas, jalomielinen piispani, tämä asia on vakavampaa laatua kuin luuletkaan, ja minä, jota se koskee, olen myöskin käynyt vakavammaksi kuin arvelet. Sparttalaisten esi-isieni, Agiksen, Brasidaksen ja muitten tahrattoman kunnian nimessä, malta mieltäsi! Etköhän vain ajattelemattomassa hyväntahtoisuudessasi viettele minua käyttäytymään tavalla, jota he pitäisivät roistomaisena?"
"Miten niin, rakas ystävä? Sinulla on hyvin luvallinen ja kiitettävä aikomus, ja minä tahdon auttaa sinua sitä toteuttamaan."
"Etkö luule että itse olen jo mietiskellyt useampaa kuin yhtä tapaa sitä toteuttaakseni? Kelpo ystäväni, useamman kuin kerran olen ollut viettelyksessä kääntyä kristityksi, mutta minua on siitä estänyt uusi ja ihmeellinen unelma kunniasta ja omastatunnosta… Jumala tietää etten koskaan ennen ole ollut tunnollinen — enkä nytkään sitä ole liiaksi muussa kuin kaikessa mikä häntä koskee. En voi teeskennellä hänelle. En voisi katsella häntä kasvoihin, jos minulla olisi valhe oikeassa kourassani… Hän näkee minun lävitseni — minun sieluuni — kuten kirkassilmäinen, kunnioitusta herättävä jumalatar… En ikinäni ollut tuntenut minkäänlaista häpyä, ennenkuin silmäni kohtasivat hänen silmänsä…"
"Mutta entä jos sinusta nyt todella tulisi kristitty?"
"Sitä en voi. Minä epäilisin omia vaikuttimiani. Se on taas noita järjettömiä sielua saivartelevia epäilyksiä, joita minussa on syntynyt. Minä epäilisin vaihtaneeni uskoa, koska sellaista vaihdosta toivoin — että petin itseni, jollen pettänytkään häntä. Jollen rakastaisi häntä, voisi asian laita olla toisin, mutta nyt — juuri sen vuoksi että rakastan häntä, minä en tahdo, en uskalla kuunnella Augustinuksen todisteluja enkä omia ajatuksiani asiasta."
"Sinä itsepintaisin kaikista ihmisistä", huudahti Synesius puolittain närkästyneesti, "näytätpä tuntevan ilkeätä huvia syöksyessäsi jälleen alas aaltoihin, juuri kun olet kiivennyt pelastavalle kalliolle."
"Huvia? Onko se huvia kun tuntee joutuneensa kuolettavaan kamppailuun perkeleen kanssa? Olin monta vuotta sitte lakannut uskomasta hänen olemassa oloonsa… Ja katso juuri kun saan silmäni avoimiksi jalolle ja oikealle, huomaankin että tuo vanha käärme elää ja on iskenyt lujin kourin kurkkuuni. Eipä ihmeellistä että epäilen häntä, sinua, itseäni — minä, joka jok'ainoa hetki viime viikolla tunsin halua muuttua perkeleeksi! Niin," jatkoi hän korottaen ääntään, ja hänen mustissa silmissään liekehti intohimoisen itämaisen luonteen tuli: — "muuttua perkeleeksi! Hamasta lapsuudestani aina tähän asti minä en koskaan ole tiennyt, miltä tuntuu kun himoitsee eikä saa. Ei minun usein ole tarvinnut häiritä ketään köyhää Nabottia hänen viinamäkensä takia, mutta kun kerran olen ruvennut viinamäkeä himoitsemaan, on Nabot aina huomannut viisaimmaksi väistyä. Ja nyt, eivätkö tuhannet pirulliset aikeet ole tämän viikon kuluessa syntyneet päässäni! Katsos tätä! Tässä on panttikirja tytön isän koko omaisuuteen. Ostin sen — Jumalanko vai saatanan kehotuksesta — eräältä pankkiirilta Berenikessä samana päivänä, jona heistä erosin ja nyt ovat he ja jokikinen olenkorsi, mitä heillä on, minun vallassani. Voin saattaa heidät perikatoon — myydä heidät orjiksi — jättää pyövelille kapinoitsijoina — ja vihdoin voin — eikä se olisikaan huonoin keinoista — palkata tusinan kelpo veikkoja ryöstämään tytön ja siten hyvin yksinkertaisella tavalla iskeä poikki tämän Gordian solmun. Ja kuitenkaan en uskalla. Minun täytyy olla puhdas voidakseni lähetä puhdasta olentoa, ja vanhurskas suudellakseni vanhurskaan jalkoja. En tiedä mistä tämä arka omatunto on minuun tullut, mutta tullut se on, ja yhtä vähän voin ryhtyä mihinkään halpaan tekoon häntä vastaan kuin Jumalaakaan vastaan — jos sitte Jumalaa on olemassa. Ja tätä panttikirjaa — tätä viekottelevaa perkelettä — minä vihaan ja kiroon nyt kun se on käsissäni."
"Polta se", virkkoi Synesius tyynesti.
"Ehkäpä sen teenkin. Ainakaan en koskaan tule sitä käyttämään. Pakoittaako häntä? Olen liiaksi ylpeä tai liiaksi jalomielinen tai myöskin jotain muuta, edes pyytääkseni häntä. Hänen täytyy tulla minun tyköni, omalla suullaan tunnustaa rakastavansa minua, tahtovansa ottaa minut puolisokseen ja tehdä minusta itsensä arvoisen. Hänen täytyy omasta vapaasta tahdostaan armahtaa minua — tai sitte kuihtukoon ja kuolkoon hän tuossa kirotussa vankilassa. Ja sitte saa pisto vanhasta uskollisesta tikaristani vapahtaa hänen isänsä ijäiseksi kaikesta uudesta taikauskosta ja minut itseni kaikista filosofisista epäilyksistä, kunnes taas uudelleen synnymme elämään — hän arvatenkin aasina ja minä apinana. Välipä sillä! Mutta jollen voi voittaa häntä luvallisilla keinoilla, niin langetkoon Jumalan viha päälleni jos luvattomia käytän!"
"Herra olkoon kanssasi, poikaseni, tässä jalossa kamppauksessasi", Synesius sanoi, ja hänen silmänsä täyttyivät osanottavaisilla kyynelillä.
"Se ei ole lainkaan mikään jalo kamppaus. Se on alhaista, kehnoa pelkoa miehessä, joka ennen ei pelännyt Jumalaa eikä perkelettä, ja joka on langennut niin syvälle, että pelkää avutonta tyttöä."
"Ei, ei", huudahti Synesius vuorostaan, "se on jaloa ja pyhää pelkoa. Sinä pelkäät hänessä asuvaa hyvyyttä. Voitko sitä edes nähdä, vielä enemmän pelätä, jollei sinussa itsessäsi palaisi jumalallinen valo, joka näyttää sinulle mitä hyvä on, ja miten kunnioitettavaa se on. Elä sano enää minulle ettet pelkää Jumalaa, sillä ken pelkää hyvettä, se pelkää Häntä, jonka kuva hyve on! Eteenpäin, eteenpäin vain! Ole peloton, niin Hänen voimansa tulee täydelliseksi sinun heikkoudessasi."
* * * * *
Oli jo myöhä yö, kun Synesius pakoitti vieraansa levolle. Ensin hän kuitenkin varoitti tätä säikähtymästä vaikka kuuli sikin hätäkellon soivan, sillä talo oli hyvästi miehitetty. Hyvä piispa pani kuntoon vesikellon, jonka mukaan hän ja hänen palvelijansa voivat mitata vartioaikojaan, toimitti yövahdit paikoilleen ja asettui itse viimein tornin ylimpään huippuun aivan hätäkellon viereen. Katsellessaan ulos yli esi-isäinsä lavean maan ja rukoillessaan että siltä hävitys poistettaisiin, ei hän myöskään unohtanut rukoilla pikaista loppua sille hävitystyölle, mikä hänen vieraansa sielussa raivosi. Tämä sillä välin nukkui alhaalla, nauttien suloisempaa ja levollisempaa unta kuin moneen viikkoon. Sillä ennenkuin Rafael kävi levolle sinä yönä, oli hän repinyt rikki Majorikuksen panttikirjan, ja hän tunsi mielensä keventyvän ja olemuksensa puhdistuvan, sittekun oli nähnyt lampunliekin hävittävän tuon luihun kiusaajan. Sen jälkeen hän väsyneenä sielun ja ruumiin puolesta unohti Synesiuksen, Viktorian ja kaiken muun, ja oli koko yön vaeltavinaan Libanonin viinitarhoisssa, kukoistavien liljojen ja yrttilavojen keskellä, jossa paimenhuilut häntä viekottelivat yhä kauemmaksi, ja tyttösten äänet, hänen suuren kantaisänsä mystillistä paimenlaulua laulaen, pehmeinä ja aaltoilevina hivelivät hänen väsyneitä aivojaan.
* * * * *
Ennen päivännousua seuraavana aamuna ratsasti Rafael hyvin varustettuna ja reippain mielin mainiolla hevosella Synesiuksen vierellä. Heitä seurasi neljä tai viisi paria tuuheahäntäisiä ajokoiria sekä uskollinen Bran, jonka typpökorvat ja leveät leuvat — ainoat laatuaan tässä maassa, missä koirilla oli suipot korvat ja ketunkuono — olivat pääasiallisena puheenaiheena parillekymmenelle rivakalle palvelijalle, jotka hampaihin asti varustettuina niin hyvin taistelua kuin metsästystäkin varten ratsastivat piispan takana nälkiytyneillä, jykeväruumiisilla hevosilla, mitkä aavikkomatkoilla sekä näiden huonojen aikojen johdosta olivat tottuneet mahdollisimman suureen työhön ja mahdollisimman vähään ravintoon.
Ensi peninkulman kuluessa he ratsastivat äänettöminä eteenpäin. He matkasivat hävitettyjen kylien ja raiskattujen maakartanoiden kautta, joista silloin tällöin joku pelokas olento tirkisti esiin välittääkseen hätäänsä onnettomalle piispalle, ei suinkaan tältä almuja kerjätäkseen, vaan päinvastoin useinkin pyytääkseen häntä vastaanottamaan jotakin vähäistä elon tai siipikarjan rikettä, mikä oli välttynyt ryöstäjän kynsistä. Nämä olentoraukat tarttuivat Synesiuksen käsiin ja siunasivat häntä ainoana toivonaan ja tukenaan; ja piispa poloinen kuunteli yhä uudestaan kärsivällisesti samallaisia hyödyttömiä valituksia ja sekoitti kyyneleensä onnettomien kyyneleisiin. Sitte hän kärsimättömästi kannusti ratsuaan ikäänkuin paetakseen näkemästä onnettomuuksia, joita ei voinut lievittää. Mutta Rafaelin sydämessä kuiskasi ääni: Mihin tarkoitukseen olet saanutkaan rikkautesi, jollet siksi että niillä — vaikkapa vain päiväksikin — kuivaisit sellaisia kyyneleitä kuin nämä?
Hän vajosi sitte syviin mietteisiin, jotka aikanaan kantoivat hedelmän. Siten hän istui ratsunsa selässä kunnes he olivat jättäneet viljellyt maat jälkeensä ja ratsastivat niiden matalain kunnaiden ketjua pitkin, joita myöten kaukaisesta merenrannasta lähtevä maantie eteni. Mutta heidän jätettyä jälkeensä sodan hävitysten jäljet, alkoi hyvän piispan vaihteleva mieli taasen saavuttaa hiukan muinaista hilpeyttään. Hän hyväili koiriaan, puhutteli miehiään, neuvotteli heidän kanssaan mistä riistaa paraiten löydettäisiin ja kehoitti iloisesti heitä koettamaan parastaan, aivan kun heidän toiveensa illallisesta riippuisi tykkänään heidän päivän kuluessa osottamastaan ripeydestä.
"Kas", virkkoi Rafael viimein, iloisena että keksi tekosyyn päästäkseen irti tuskallisista ajatuksistaan, "tuolla on suolasuoni. Luulenpa, että te kerran olette kaikki asuneet merenpohjalla, ja että vanha maantärisyttäjä Neptunus, kyllästyneenä huonoon käytökseenne, jonakin aamuna kohotti teidät ilmoille ja asetti kuivalle maalle, siten päästäkseen teistä."
"Niin todella lieneekin. Sanotaan Argonauttojen palanneen tämän maan kautta Eteläiseltä valtamereltä — joka siis lienee silloin ollut meitä melkoista lähempänä kuin nykyään — ja että he kantoivat mystillisen aluksensa näitten samojen kunnaitten poikki Syrttiin. Mutta siitä on niin pitkä aika, että me olemme jo ennättäneet merielämän kokonaan unohtaa. Muistan miten ihmeisiini jouduin kun Aleksandriassa ensi kerran näin laivan ja minkä naurunhohotuksen koulu-toverini päästivät, kun sangen nokkelasti huomautin, että kaleeri paljon muistutti tuhatjalkaista."
"Ja muistatkos sitte, miten kerran riitelin hovimestarisi kanssa siitä suolatusta kalasta, minkä olin tuonut mukanani Egyptistä, sekä miten palvelijasi ruukkua avattaessa parkaisivat kauhusta ja juoksivat joka taholle, kuvitellen kalanluiden olevan myrkyllisten käärmeiden luurankoja?"
"Ukko on totisesti vieläkin yhtä itsepintainen epäillessään, tokko suolaista vettä on olemassakaan. Hän kiusaa minua alituisesti pyytämällä minua kertomaan haaksirikostani, mutta vaikka hän on kuullut jutun ainakin tusinan kertaa, ei hän siltä usko sitä. Sinun lähdettyäsi hän vallan vakavasti virkkoi minulle: 'Tuo rikas muukalainen uskoo varmaan voivansa luulotella minulle, että jotain syötävää saadaan hänen isosta lammikostaan Aleksandrian luona. Ken hyvänsä voi nähdä, ettei paraassakaan lähteessä täällä sisämaassa asusta muuta kuin sammakoita ja iiliäisiä'."
Nyt he jättivät taaksensa viimeisenkin viljapellon ja tulivat aukealle, pensaita ja viidakkoa kasvavalle tuuliselle tasangolle, jota paikka paikoin kallioiset notkot leikkasivat. Tasanko päättyi hedelmällisiin laaksoihin, jotka muinen olivat täynnä hauskoja maakartanoita.
"Täällä", huudahti Synesius, "ovat metsästysmaamme. Nyt kaikki asiat tunniksi unhoon metsästyksen jalon huvituksen aikana! Mitähän vanha Homeromme miettikään kun unohti lukea metsästyksen niiden urheilujen joukkoon, joiden kautta mies voi kuuluksi tulla ja sankarmainehen saada'? Ja kuitenkin hän ylistää forumia näillä sanoilla!"
"Forumia?" toisti Rafael. "Mikäli minä olen huomannut tekee se kaikista ihmisistä konnia."
"Niin, ja vieläpä paatuneita konnia, ystäväiseni. Minä inhoon koko lainoppineiden sukua ja kun jonkun heistä tapaan, en voi olla häntä ivailematta. Jänishousuja he ovat, nurkkasihteerejä, jotka vapisevat yksin paistettua metsänriistaa nähdessäänkin, kun ajattelevat mitä vaaroja niiden hankkiminen maksaa. Mutta me elämme raihnaisena aikana, ystäväni — raihnaisena aikana. Unhottakaamme se ja omat itsemmekin."
"Jopa filosofia ja Hypatiakin?" Rafael kysyi veitikkamaisesti.
"Minä olen filosofialle antanut palttua. Taistella Herakleidina ja kuolla piispana, se on kaikki mitä minulla on jälellä — paitsi Hypatiaa, tuota viisasta ja täydellistä olentoa. Vakuutan sinulle, ystäväni, että syvimmässä murheessanikin minua lohduttaa ajatus, että sellainen jumalallinen olento vielä on maailmassa…"
Hän yritti juuri puhjeta tavalliseen korkealentoiseen ylistyspuheeseensa epäjumalattarestaan, mutta Rafael keskeytti hänet.
"Pelkäänpä ettei tällä aineella enää ole samaa vetovoimaa meihin molempiin. Minä olen viime aikoina ruvennut epäilemään häntä miltei yhtä paljon kuin filosofiaakin."
"Ethän epäile hänen hyvettään?"
"En, ystäväni, yhtä vähän kuin hänen viisauttaankaan tai kauneuttaan, ainoastaan hänen kykyään voida tehdä minusta parempi ihminen. Jotenkin itsekäs tapa katsella asioita, sanonet. Olkoon niin… Miten muhkea ratsu sinulla onkaan!"
"Se on ollut sitä — se on ollut sitä, mutta nyt se vetelee viimeisiä virsiään kuten herransakin ja hänen onnensa…"
"Sitä ei ainakaan voi sanoa siitä varsasta, jolla minulla on kunnia ratsastaa."
"Ah, poikaparkani lemmikkihevonen!… Sinä olet ensimmäinen joka sillä ratsastat, sittekun —"
"Onko se kotosiitostasi?" Rafael kysäsi vaihtaakseen puheenainetta.
"Sen valkean nisealaisen orhin, jonkas minulle lähetit, ja oman tammani jälkeläinen."
"Rotu ei ole kehno, vaikka se onkin säilyttänyt jonkun verran teidän afrikalaisten hevostenne häränotsaa ja vinttikoiran lanteita."
"Sen parempi ystäväni. Jalkoja — jalkoja ja sitkeyttä tarvitaan tässä maassa. Teidän pienet nisealaiset hevosenne sopivat hyvin muutaman minuutin ratsastukseen Egyptin hietakentällä; mutta täällä tarvitaan hevosia, jotka voivat juosta neljäkymmentä peninkulmaa päivässä tasaisella ja epätasaisella maalla sekä illalla mielihyvin täyttää vatsansa ohdakkeilla. — Ahaa, sinä pikku raukka" — keskeytti hän puheensa, kun juoksurotta hyppäsi esiin pensaikosta hänen jalkojensa juurella — "pelkäänpä että sinun näinä kovina aikoina on pakko täyttää paistinpataamme!"
Sukkelasti sivahuttaen pitkällä piiskallansa arvon piispa kietoi juoksurotan pitkät sääret yhteen, heilautti sen sitte satulannupilleen ja jätti viimein erään palvelijansa metsästyslaukkuun pantavaksi.
"Tapa se paikalla! Elä anna sen vikistä, poika! Se kirkuu kuin pieni lapsi…"
"Elukka parka!" Rafael sanoi. "Miksi meillä on suurempi oikeus syödä se suuhumme kuin sillä syödä meidät?"
"Häh? Koettakoonpas syödä meidät suuhunsa jos voi. Miten kauvan olet kuulunut manikealaisiin?"
"Ole rauhallinen siinä suhteessa! Mutta sittekin koirani Branin kautta tulin ihmeelliseen kääntymykseen, olen, kuten sinulle jo ennen olen sanonut, alkanut saada kunnioitusta mykkiä eläimiä kohtaan, jotka arvatenkin ovat aivan yhtä hyvät kuin minä itse."
"Sitte sinun on kääntyminen vielä yhden kerran, ystävä Rafael, oppiaksesi älyämään ihmisen arvon. Vasta kun tämä on tapahtunut, tulet sinä vakuutetuksi kuten minäkin, ettei halvintakaan ihmishenkeä voi kyllin kalliisti maksaa koko maailman eläinten hengillä."
"Se on totta, jos niitä tarvitaan ravinnoksi, mutta ajatteles kun niitä tapetaan huviksemme!"
"Ystäväni, muistan hyvin miten minua vielä ollessani pakana loukkasi kertomus viikunapuun kiroamisesta; mutta kun opin ymmärtämään mikä ihminen on, ja kun huomasin, että koko ikäni olin ollut väärässä luullessani osaksi luonnosta tuota rotua, joka alussa oli tehty, ja joka jälleen voidaan tehdä Jumalan kuvaksi, niin silloin minä aloin älytä, että jok'ikisen viikunapuun maan päällä saa kirota, jos vain yksikään ihmissielu sen kautta voi saada jonkin hyödyllisen opetuksen. Tämän tahdon nyt sovelluttaa mielihuviini metsästykseen, josta kuten tiedät en ole hävennyt kirjoittaa kirjaakin."
"Niin ja vieläpä sangen viehättävän kirjan; mutta muista että sitä kirjoittaessasi vielä olit pakana."
"Se on totta; silloin harrastin metsästystä vain synnynnäisestä taipumuksesta. Mutta nyt tiedän olevani oikeutettu metsästämään, koska metsästys ei tuota minulle ainoastaan terveyttä ja hilpeyttä, vaan myöskin kestävyyttä, ripeyttä, rohkeutta ja itsehillitsemiskykyä, ja sen vuoksi. — Ah, verekset kamelikurjen jäljet!"
Synesius vaikeni ja ratsasti hitaasti mäkeä ylöspäin.
"Takaisin!" hän kuiskasi viimein. "Olkaa aivan hiljaa ja ääneti! Laskeukaa hevostenne kauloille kuten minä, jotteivät nuo pitkäkaulaiset veitikat saa nähdä teitä. Ne lienevät vallan lähellämme kunnaan toisella puolen. Tiedän vanhastaan että tuo ruohikkorinne on niiden mielipaikka. Nyt ratsastamme tuon töyrään ympäri, muuten ne vainuavat meitä, ja silloin saamme sanoa niille hyvästit!"
Synesius ja hänen tallirenkinsä ratsastivat eteenpäin, pysyttäytyen toisen käsivartensa ja toisen säärensä varassa hevosen selässä tavalla, jota Rafael turhaan koetti matkia.
Pari kolme minuuttia hengähtämättä ratsastettuaan he saapuivat kummun huipulle missä Synesius pysähtyi katsellakseen tuokion alaspäin. Sitte hän ihastuksesta vapisten kääntyi Rafaelin puoleen ja kohotti kaksi sormea siten ilmaistakseen lintujen lukumäärän.
"Nuolenkantaman ulkopuolella! Päästä koirat irti, Syfax!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä Rafael nelisti huimaa vauhtia mäkeä alaspäin, nähden miten kaksi komeaa kameelikurkea, siivet levällään ja sulat tuulessa liehuen, kaulat painettuina milt'ei maahan asti ja pitkät sääret salamannopeassa liikkeessä kiisivät koiria pakoon niin kiivaasti, ettei paraskaan hevonen edes kymmenen minuutin aikana olisi kyennyt niiden kanssa kilpailemaan.
"Mikä lapsi minä vielä olenkaan!" Synesius huudahti, ja innostuksen kyyneleet loistivat hänen silmissään. Rafael puolestaan myöskin antautui metsästyksen huviin unohtaen yksin Viktoriankin nelistäessään pensaiden ja kivien, hietakumpujen ja kuivuneiden joenuomain ylitse.
"Varo tuota kuivunutta virtaa! Kestähän toki, vanha pokuni! Tätä ei kestä enää kahta minuuttiakaan. Ne eivät jaksa pitkittää tuolla tapaa tuulta vasten. Kelpo yritys, koirani, vaikkei se onnistunutkaan! Ah, jospa poikani olisi täällä! Kas niin, ne kääntyvät! Hajautukaa oikeaan ja vasempaan, lapseni, ja ratsastakaa niitä vastaan kun ne tulevat ohitse!"
Kameelikurjet, jotka aivan oikein Synesiuksen ennustuksen mukaan eivät jaksaneet juosta tuulta vastaan, kääntyivät ympäri suoraan vainoojiaan vastaan, ja levitettyjä siipiään räpyttäen ne juoksivat myötätuuleen vielä ihmeellisemmällä nopeudella kuin ennen.
"Ratsasta sitä vastaan. Rafael, ratsasta sitä vastaan ja aja se tuonne pensaikkoon!" huusi Synesius pannen nuolen jänteelle. Rafael totteli, ja lintu syöksihe matalain pensasten väliin. Hyvin opetettu hevonen juoksi sitä vastaan notkeana kuin kissa, ja Rafael, joka ei uskaltanut luottaa ampumataitoonsa, sivautti piiskansa siiman linnun pitkää kaulaa kohti juurikun se yritti pujahtaa hänen ohitsensa, ja kaatoi jalon otuksen maahan. Hän yritti juuri hypätä hevoseltaan ottaakseen saaliin haltuunsa, kun Synesius hänet hillitsi huutaen:
"Oletko hullu? Se potkasee sinut kuoliaaksi. Anna koirien pitää sitä paikallaan!"
"Missä se toinen on?" Rafael huohottaen kysyi.
"Siellä missä sen pitääkin olla! En ole vuosikausiin ampunut pakenevan otuksen ohi."
"Sinähän kilpailet itse keisari Kommoduksen kanssa!"
"Hoo! Koettelin kerran hänen keksintöään, noita puolikuun muotoisilla kärjillä varustettuja nuolia, ja katkasinkin niillä parilta kamelikurjelta kaulan. Mutta sellaiset kelpaavat vain amfiteatteriin; olen huomannut että ne ratsastaessa tippuvat nuoliviinistä. — Mutta mitä tuo on?" hän virkahti osoittaen valkoista tomupilveä, joka nähtiin alhaalla laaksossa noin peninkulman päässä. "Antilooppiparviko? Jumala on sitte kerrassaan armollinen meitä kohtaan. Eteenpäin! Olipa se mitä hyvänsä niin ei meidän sovi hukata aikaa."
Synesius kokosi hajautuneen joukkonsa ja ratsasti nopeaan sitä ilmiötä kohti, joka oli herättänyt hänen huomiotaan.
"Antilooppeja!" huusi yksi.
"Villejä hevosia!" huusi toinen.
"Pikemmin kesyjä", virkkoi Synesius harmistuneena "Näin aseiden kimaltelevan."
"Ausurialaiset!"
Koko joukko päästi raivoisan huudahduksen.
"Tahdotteko seurata minua, lapseni?"
"Kuolemaan saakka!" huusivat miehet.
"Tiesin sen. Ah, jospa minulla kuten Abrahamilla olisi seitsemänsataa sellaista miestä! Saisimmepa nähdä silloin, eikö lurjuksia viikon kuluessa perisi Kedor Laomerin kohtalo."
"Miekkoinen sinä, joka todellakin voit luottaa orjiisi!" Rafael sanoi.
Palvelijat nelistivät tällä välin täyttä vauhtia eteenpäin, kiristivät vöitään ja panivat aseensa vireeseen.
"Orjiako? Jos laki antaa minulle oikeuden myydä pari niistä, jotka eivät vielä ole niin viisaita että voisivat itse vastata teoistaan, niin on se asia jonka sekä he että minä jo ammoin olemme unohtaneet. Heidän isänsä ovat harmaantuneet isäni pöydässä; Jumala suokoon että he saisivat haarmaantua minun pöydässäni! Me syömme yhdessä, työskentelemme yhdessä, metsästämme yhdessä, taistelemme yhdessä, laskemme leikkiä ja itkemme yhdessä. Herra meitä kaikkia auttakoon! meillä on yhteiset surut ja ilot. Noh, pojat, tunnetteko vihollisen?"
"Ne ovat ausurialaisia, pyhä isä, sama joukko, joka viime viikolla ahdisti Myrsinitistä. Tunnen heidät kypäreistään, jotka he ovat ottaneet markomanneilta."
"Kenen kanssa ne ottelevat?"
Sitä ei kenkään voinut nähdä. He epäilemättä kamppailivat jonkun vihollisparven kanssa, mutta tämä oli heidän toisella puolellaan. Synesiuksen joukko ratsasti eteenpäin.
"Siellä Myrsinitiksessä vasta hauskasti kävi. Ausurialaiset tulivat juuri kun kansa oli aamu jumalanpalveluksessa kirkossa. Sotilaat tietysti juoksivat henkensä edestä pakoon ja piiloutuivat luoliin, jättäen koko asian pappien huoleksi."
"Jos nämä kuuluivat sinun hiippakuntaasi, niin enpä epäile etteivät he olisi osoittautuneet piispansa arvoisiksi."
"Ah, jospa kaikki pappini — ja kansani myöskin — olisivat heidän kaltaisiaan!" sanoi Synesius, joka suuren osan ikäänsä satulassa viettäneenä voi huoletta puhella täyttä karkua ratsastaessaankin. "He rukoilivat Jumalalta voittoa, asettuivat talonpoikain etunenään ja menivät maurilaisia vastaan erääseen kapeaan solaan. Siellä heidän rohkeutensa hieman lannistui. Faustus, diakooni pitää silloin heille puheen, satuttaa kuten nuori David rosvopäällikköä kivellä, joka tunkee tämän aivoihin, ryöstää hänet aito homeerisella tavalla ja ajaa ausurialaiset pakoon heidän oman päällikkönsä miekalla; hän palaa kotiin ja pystyttää, sittekun siten on pelastanut koko laakson, voittopatsaan oikeaan klassilliseen tyyliin."
"Sinun pitäisi tehdä hänestä arkkidiakooni."
"Jos voisin niin lähettäisin hänet ja hänen kaupunkilaisensa laakerilla seppelöittynä maakuntaan ja huudattaisin joka torilla: nämä ovat Jumalan miehiä! Mutta mitähän väkeä nuo lienevätkään, joita vastaan ausurialaiset kamppailevat? Talonpojat olisivat jo ammoin saaneet surmansa, ja sotilaat olisivat pötkineet pakoon. Onpa oikein ihme tässä maassa taistelu, joka kestää koko kymmenen minuuttia. Ketähän ne mahtavat olla? Nyt näen heidät, ja he tappelevat kuin miehet. Kaikki ovat jalkasin paitsi kaksi, eikä jalkaväkiosastoa pitäisi olla monen peninkulman laajuudella."
"Minäpä tiedän ketä ne ovat!" huudahti Rafael kannustaen äkisti ratsuaan. "Tuntisin nuo varukset tuhanten joukosta. Ja kantotuolikin on heidän keskessään! Eteenpäin miehet, ja iskekää kuin henkenne edestä!"
"Hiljaa!" Synesius huusi. "Luota vanhaan soturiin, joka ehkä — voi, että hänen tarvitsee sanoa mitään sellaista! — on paras mitä enää elää tässä poloisessa maassa. Ratsastakaa tuota notkoa pitkin ja käykää äkkiä barbaarien sivustan kimppuun! Silloin ne eivät voi nähdä meitä ennenkun olemme kahdenkymmenen askeleen päässä niistä. Ahaa, onpa vielä pari asiaa, jotka sinun tarvitsee oppia, Rafael."
Riemuissaan taistelun toivosta sankarillinen piispa antoi pienen joukkonsa tehdä mainitun kiertoliikkeen. Viisi minuuttia myöhemmin joukko syöksyi sotahuutonsa kajahuttaen ja ampuen kokonaisen nuolisateen viidakosta tiheimpään taisteluntuoksinaan.
Ratsastajakahakka on aina melkein samanlainen. Sotahevosten töminää, kalpojen välkettä, viisi minuuttia hurjaa hämminkiä, ja sitte huomaavat ne ratsurit, joita naapuriensa polvet eivät ole syösseet satulasta ja jotka eivät ole silponeet päitä omilta hevosiltaan vihollisratsujen asemasta, ihmeekseen että joko he tai viholliset kiitävät pakoon — vaikkei kenties yksi isku kymmenestä ole tehonnut kummallakaan puolella. Niinpä Rafaelkin huomasi useita kertoja turhaan yritettyään iskeä maahan joitakuita maurilaisia, äkkiä seisovansa päällään hyvin häpeällisessä asennossa keskellä lukemattomia hurjasti liikehtiviä hevosjalkoja. Välttää yksiä oli samaa kuin joutua toisten tielle; sen vuoksi hän filosofin tyyneydellä pysyi paikoillaan ja mietiskeli miltä mahtaa tuntua jos nyt nuo potkaisevat häneltä pääkopan rikki — kunnes viimein kaikki hevosjalat olivat poissa, ja hän älysi hyvin nöyränä lyyhöttävänsä polvillaan erään muulin turvan edessä, jonka selässä kookas ja arvokkaan näköinen, piispanpukuun puettu mies aivan tyynenä istui. Sen sijaan että Rafaelin tavoin olisi purskahtanut nauruun, outo ratsastaja juhlallisesti kohotti kätensä ja antoi juutalaiselle siunauksensa. Mutta tämä hypähti pystyyn antamatta lainkaan arvoa moiselle kohteliaisuudelle, katsahti ympärilleen ja huomasi ausurialaisten hajanaisissa parvissa nelistävän mäenrinnettä ylöspäin sekä Synesiuksen seisovan hänen vieressään ja pyyhkivän veristä miekkaansa.
"Onko kantotuoli turvassa?" olivat Rafaelin ensimmäiset sanat.
"On ja samaten me kaikki. Luulin jo loppusi tulleen kun näin, miten tuo lemmon keihäs lävisti sinut."
"Lävisti minut? Olen ehjänahkainen kuin krokotiili," sanoi Rafael nauraen.
"Arvattavasti mies kiireissään käytti kahvaa kärjen asemasta. Sellaista kyllä sattuu ratsastaistelussa. Näin sinun läimäyttävän paria kolmea lurjusta miekkasi lappeella."
"Ahaa, se selittää asian!" Rafael sanoi. "Ja minä kun ennen Armeniassa pidin itseäni erittäin taitavana kalvan käyttelijänä…"
"Minäpä arvaan että sinä ajattelit jotain muuta kuin maureja", Synesius leikillisesti lausui kantotuoliin viitaten.
Ensi kertaa monista vuosista Rafael punastui kuin viisitoistavuotias poika, mutta kääntyi sitte ylpeästi pois ja nousi jälleen ratsulleen sanoen:
"Mikä kömpelys olinkaan!"
"Kiitä ennemmin Jumalaa, joka on varjellut sinua verta vuodattamasta," sanoi vieras piispa lempeällä äänellä ja erittäin puhtaalla ja miellyttävällä lausumatavalla. "Jos Herra on antanut meille voiton, miksi silloin napisisimme sen johdosta että Hän on säästänyt muitakin luomiaan olentoja kuin meitä?"
"Siksi että on vielä liian monta jälellä ryöstämään, polttamaan ja murhaamaan", vastasi Synesius. "En kuitenkaan tahdo siitä kiistellä Augustinuksen kanssa."
Augustinus? Rafael katseli tarkkaavaisesti tuota kookasta, hienopiirteistä miestä, jonka korkea ja kapea otsa oli, samoin kuin posketkin, monien epäilysten ja sieluntaistelujen uurtelema. Lempeä mutta horjumaton päättäväisyys kuvastui hänen ohuilla kiinteästi suletuilla huulillaan ja kirkkaissa silmissään, mutta levollisuus hänen majesteetillisilla kasvoillaan oli sammuneen tulivuoren lepoa, jonka maanjäristysten repelemille rinteille ja tuhkan peittämille töyräille vasta vuosisatojen kuluttua hedelmällinen multakerros kasautuu ja ruoho ja kukkaset vihanoiviksi juurtuvat. Juutalaisen ajatukset kääntyivät kuitenkin pian toiselle taholle, kun Majorikus poikansa kera tuli häntä hellästi syleilemään.
"Olemmepa jälleen saaneet sinut kiini, sinä karkulainen!" sanoi nuori tribuuni. "Näethän ettet sittekään voi välttää meitä."
"Olemme pikemminkin", virkkoi isä, "tämän uuden vapautuksemme takia joutuneet uuteen kiitollisuuden velkaan sinulle. Olimme sangen ahtaalla, kun saavuit avuksemme."
"Ah, aina hän hyvää mukanaan tuo, tulipa hän milloin tahansa; ja kuitenkin hän väittää olevansa kovanonnen korppi", sanoi hilpeä tribuuni sopaansa suorien.
Rafael ei itse asiassa ollut ollenkaan tyytymätön huomatessaan, etteivät hänen vanhat ystävänsä kantaneet kaunaa hänen oikkunsa johdosta; mutta hän vastasi vain:
"Kiittäkää ketä muuta hyvänsä vaan ei minua; minä olen tavallisuuden mukaan osoittautunut hupsuksi. Mutta mikä se teidät oikeastaan johti tänne kuin mitkäkin deux ex machina? Tämähän sotii kaikkea todennäköisyyttä vastaan. Eipä edes uudenaikaisessa draamassakaan sallittaisi niin hämmästyttävää tapausta."
"Ei tämä sodi mitään sääntöjä vastaan. Tapasimme Berenikessä Augustinuksen, joka oli juuri lähdössä Synesiuksen luo; me — se on eräs meistä — olimme varmoja että löytäisimme sinut tämän luona. Päätimme siis saattaa Augustinusta, sillä pelkurista varusväestä ei kenkään uskaltanut lähteä kaupungista."
"Eräs meistä" — Rafael ajatteli — "kukahan sitte?" Hän tukahutti ylpeytensä ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin Viktoriaa.
"Hän on kantotuolissa, lapsiparka!" vastasi hänen isänsä vakavalla äänellä.
"Eihän hän toki ole sairas?"
"Joko hän viimeinkin turvaan tultuamme murtui kuukausmäärien ponnistelujen vaatimasta ankarasta sielunjännityksestä, tai on Jumala iskenyt häntä… - mitä voikaan sanoa minkä rangaistuksen olen vetänyt päälleni? — Niin on vain laita, että hän on ollut aivan murtunut sielun ja ruumiin puolesta, siitä lähtien kuin Berenikessä erosimme sinusta."
Suora soturi tuskin arvasi omain sanainsa merkitystä. Mutta Rafael tunsi niitä kuullessaan sydämessään niin väkevän pistoksen, ettei hän voinut eroittaa johtuiko se ilosta vaiko epätoivosta.
"Tulehan", huusi Synesius rohkaisevasti, "tule Aben-Ezra! Olet jo polvillasi vastaanottanut Augustinuksen siunauksen, ja nyt saat tuntea sen voimaa. Teidän täytyy oppia tuntemaan toisenne, te molemmat filosofit. Pyydän sinua, pyhä veli, saarnaamaan tälle ystävälleni, joka samalla kertaa on viisain ja hulluin ihmisistä."
"Vain jälkimäinen", Rafael virkkoi, "mutta aina valmis kuuntelemaan Augustinuksen sanoja, ainakin sitte kun olemme onnellisesti saapuneet kotiin ja tappaneet tarpeeksi metsänriistaa Synesiuksen uusille vieraille."
Hän käänsi kasvonsa muuanne ja ratsasti synkkänä ja vaiteliaana ystäviensä rinnalla. Nämä rupesivat heti neuvottelemaan, mihin Majorikuksen ja hänen sotilaittensa piti ryhtyä.
Vastoin tahtoaan Rafaelin mieltä piankin kiinnittivät Augustinuksen lausunnot. Tämä otti puheeksi Kyrenen huonon hallituksen ja kauhean hävityksen, osoittaen niin suurta osanottavaisuutta ja terävä-älyisyyttä kuin mikäkin maailmanmies; ja kaikkien muiden ollessa neuvottomia aina hänen viisaat ja käytännölliset neuvonsa poistivat vaikeudet. Hänen kehoituksestaan Majorikus sotilaineen oli lähtenyt Synesiuksen luo; hän myöskin ehdotti, että heitä jonkun aikaa käytettäisiin puolustamaan näitä maakunnan etäisiä eteläisiä osia. Hän tyynnytti tulisen Synesiuksen, rohkaisi alakuloista Majorikusta, vetosi sotamiesten kunniantuntoon ja kristilliseen mieleen; sanalla sanoen hänellä näytti olevan sana — ja juuri oikea sana — itsekutakin varten. Hetken kuluttua Aben-Ezra oli vallan unhottanut hänen jäykän ja varovaisen olemuksensa sekä hänen omituisen tapansa käyttää raamatun sanoja, joilla hän aina — usein sangen etsitylläkin tavalla — koetti valaista esittämiään mielipiteitä. Tämä tuntui ensi katsannolla hyvin teeskennellyltä, mutta ne syyt, joita hän sillä tapaa koetti tukea, olivat itsessään niin maltillisia ja terveitä, että Rafael vähitellen rupesi älyämään Augustinuksen näennäisen koulumestariviisauden johtuvan vain hänen halustaan alistaa jokainen, kaikkein jokapäiväisinkin asia ijäisen jumalallisen lain alaiseksi.
"Mutta hyvät ystäväni", Majorikus viimein sanoi, "unhotatte alinomaa antautuvanne vaaroille alttiiksi, kun suojelette näin ilmeisiä kapinoitsijoita."
"Kuningasten kuningas on antanut teille anteeksi tämän kapinanne. Hän on jo rangaissut teitä riistämällä teiltä omaisuutenne ja virkanne, hän on antanut teidän henkenne vaaranalaiseksi tässä teidän turvapaikassanne! Teidän tehtävänne on kantaa parannuksen arvokkaita hedelmiä; enkä tiedä mitään parempaa käskyä kuin Johannes Kastajan sanat entisille sotamiehille: 'Elkää tehkö väkivaltaa kellekään ja tyytykää palkkaanne'."
"Mitä kapinaan ja kapinallisiin tulee", virkkoi Synesius, "niin ei niitä meillä tunneta; siellä missä mitään kuningasta ei ole, siellä ei voi kapinaakaan syntyä. Ken hyvänsä, joka auttaa meitä ausurialaisia vastaan, on meidän silmissämme lainkuuliainen alamainen. Ja meidän valtiollinen uskontunnustuksemme on hyvin yksinkertainen; se kuuluu näin: Keisari ei kuole koskaan, hänen nimensä on Agamemnon, joka taisteli Troijan edustalla. Tämän voi jok'ainoa palvelijoistani todistaa niin pätevästi että se tyydyttää itse Augustinustakin. Me sanomme:
"Agamemnon oli suurin ja paras kuninkaista. Keisari on suurin ja paras kuninkaista. Siis on Agamemnon keisari — ja päinvastoin."
"Olisi ollut hyvä", Augustinus lausui vakavasti hymyillen, "jos jotkut ystävistänne olisivat tunnustaneet samaa oppia, vaikka se olisi tapahtunutkin heidän logiikkansa kustannuksella."
"Tai", Synesius vastasi, "jos he meidän tavallamme olisivat uskoneet, että keisarin kamariherra on viekas ukko, kaljupää kuten minä, ja nimeltään Odysseus, sekä että hän kaksi vuotta sitte sai kaikki Välimeren pohjoispuolella olevat maat maaherrakunnakseen, palkinnoksi siitä että puhkaisi kykloopilta silmän. Mutta tämä riittäköön! Näethän siis ettei sinua juuri uhkaa mikään vaara joutua ilmiantajain ja vehkeilijöiden käsiin. Vaikeinta teille on, kuten Augustinus sanoo, tyytyä palkkaanne. Sillä", lisäsi hän ääntään alentaen, "te ette tositeossa saa yhtään mitään."
"Se on juuri niin paljo kuin ansaitsemmekin", sanoi nuori tribuuni, "mutta miehilläni on se paha tapa, että tahtovat syödä."
"Suomme heille kaikesta sydämestämme kaikki ne kauriit ja kamelikurjet, jotka he vain saavat kiinni. Mutta minä en vain ole rutiköyhä, vaan myöskin sillä surkeudenasteella että lestrogyynien tavalla elän yksinomaan lihasta, sillä kaikki elo ja kaikki varastot monen penikulman laajuudelta ovat joko poltetut tai poisviedyt."
"E nihilo nihil, tyhjästä ei lähde kuin tyhjää", sanoi Augustinus, jolla ei ollut muutakaan sanomista.
Mutta nyt Rafael äkkiä havahtui mietteistään.
"Ovatko Pentapoliksen vehnälaivat jo lähteneet Roomaan?"
"Eivät. Orestes pidätti ne, samalla kertaa kuin hän pidätti Aleksandrian vehnälaivaston."
"Olkaa sitte varmat että juutalaisilla on kaikki vehnä hallussaan, ja mikä heidän on, se on minunkin. Minulla on merikaupungissa melkoisia rahamääriä lainattuna korkoa vastaan ja niillä voin päästää teidät pulasta kuukaudeksi tai pariksi. Hankkikaa minulle huomenna saattojoukkue, niin minä hankin vehnää."
"Mutta sinä jalomielisin ystävistä, minä en voi sinulle maksaa korkoa enkä pääomaa."
"Ole sitte maksamatta. Olen kolmenakymmenenä viime vuotena käyttänyt niin paljon rahaa vain pahaa tehdäkseni, että olisi kohtuutonta jollen viimein saisi käyttää rahtuista hyvääkin tehdäkseni — jollei vain hänen pyhyytensä Hippon piispa pidä vääränä, että otat vastaan apua uskottomalta."
"Mikähän noista kolmesta oli sen miehen lähimmäinen, joka joutui ryövärien käsiin, jollei juuri se, joka osoitti hänelle armeliaisuutta? Totisesti, ystäväni Rafael Aben-Ezra, sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta."
"Minkä Jumalan valtakunnasta?" Rafael viekkaasti kysäsi.
"Isäsi Abrahamin Jumalan, jota tänä iltana, jos se on Hänen tahtonsa, saat nähdä meidän palvelevan. Synesius, onko sinulla kirkkoa, missä voin pitää iltajumalanpalveluksen ja lausua kehoituksen sanoja näille lapsilleni?"
Synesius huokasi.
"On siellä raunio, joka kuukausi sitte oli kirkko."
"Ja on vieläkin. Ihmiset eivät ole asettaneet sinne Jumalan läsnäoloa, eivätkä he sitä voi karkoittaakaan sieltä."
Sen jälkeen lähetettiin metsästysparvia eri tahoille kaatamaan kaikenlaista riistaa, ja sittekun ennen illan tuloa oli hankittu jotenkin runsas varasto saalista, lähtivät kaikki kotiinpäin. Viktoria jätettiin Synesiuksen vanhan emännöitsijän huomaan, ja sotilaat kulkivat kaikki kirkkoon. Synesiuksen palvelijat, jotka eivät olisi ymmärtäneet latinankielisestä jumalanpalveluksesta mitään, valmistivat sillä välin vielä lämpimästä riistasta illallista.
Rafaelista tuntui sangen omituiselta istua näiden savusta mustuneiden pylväiden ja alaspudonneiden kattohirsien välissä, ja kuunnella, miten hänen kansansa vanhat ylevät hebrealaiset psalmit kajahtelivat juuri samoin sävelin, joita — rabbiinien puheen mukaan — oli käytetty jumalanpalveluksessa Jerusalemin temppelissä… Nämä psalmit, rukoukset, kiitokset, siunaukset, yksinpä ulkonaiset menotkin olivat kauttaaltaan samanlaiset kuin Israelissa; niistä henki esiin hänen omien esi-isiensä ajatuksia ja sanoja. Rafaelin suonissa juoksi sen miehen verta, joka oli kirjoittanut Sananlaskukirjan, josta Augustinuksen diakooni nyt latinankielellä luki tekstin… Oliko se erehdystä, teeskentelyä, vai palvelivatko he todella, kuten kuvittelivat, vanhaa Jumalaa, Häntä, joka oli puhunut kasvoista kasvoihin hänen esi-isiensä kanssa, ihmisten alkukuvaa, Abrahamin ja Israelin ystävää?
Nyt tuli saarna, ja Augustinuksen hetkeksi vaipuessa rukoukseen kukistetun alttarin ääressä, ja särkyneen katon aukoista paistavan kuun hohteen valaistessa jokaisen rypyn hänen kuihtuneilla kasvoillaan, Rafael odotti kärsimättömästi että hän alottaisi. Mitähän tuo hienostunut väittelijä, pakanallisen kaunopuheisuuden entinen opettaja, tuo sivistynyt ja oppinut tutkija, tuo intopyhä selibaatti ja teosofi sanoisikaan näille raaoille, sodassa harmaantuneille sotilaille, traakilaisille, markomanneille ja gallialaisille, jotka surumielisen totinen ilme kasvoillaan istuivat odottaen hänen sanojaan? Mikähän ajatus tai tunne olikaan yhteistä Augustinukselle ja hänen seurakunnalleen?
Vihdoin Augustinus alotti saarnansa, ensin tehtyään ristinmerkin. Tekstinä oli eräs äsken luetuista psalmeista, sotahymni Moabista ja Amalekista ja Palestinan vanhoista rajataisteluista. Mitähän hän siitä saisikaan kokoon?
Hänen johdantonsa tuntui hyvin laimealta, huolimatta hänen äänensä, olemuksensa ja kielensä erinomaisesta suloudesta ja huolimatta jokaisen lauseen sorjasta täyteläisyydestä. Hän puhui ensin muutamia minuutteja psalmin otsakkeesta, selitti sitä vertauksellisesti, antoi sen merkitä jotakin muuta kuin mitä kirjoittaja sillä oli tarkoittanut, jotakin, jota se ei voinut merkitä, sillä — kuten Rafael hyvin tiesi — hänen tulkitsemisensa perustui vallan yksinkertaisesti virheelliseen käännökseen. Hän leikitteli latinalaisen käännöksen sanoilla ja tulkitsi hebrealaisia sanoja johtamalla ne latinankielisistä juurista. Kun hän sitte kävi selittämään itse psalmia, tuntuivat Davidin yksinkertaiset ajatukset haihtuvan mystillisyydeksi. Mitä oudoimmat ja etsityimmät esimerkit, otetut mitä jokapäiväisimmistä toimista, vaihtelivat salaperäisten teosofisten opinkappaleiden kanssa. Missähän sitte piilikään se oppi, josta Augustinusta oli niin ylistetty? Missä tavattiin sitä kunnioitusta hebrealaisten vanhoja kirjoja kohtaan, jota hän oli väittänyt tuntevansa? Hän käsitteli Davidia pahasti kuin Hypatia, vielä pahemmin kuin vanha Filo Homerosta — kun hän vanhojen patriarkkain jokapäiväisessä elämässä, Moseksen ja Josuan valtavissa teoissa löysi vain sukkelia vertauskuvia, omiaan antamaan kostuketta kamariteosofin yksityiselle kokemukselle. Rafael tunsi halua nousta pystyyn ja lähteä tiehensä, mutta vielä suurempaa halua sanoa: "Kaikki ihmiset ovat valehtelijoita…"
Ja kuitenkin, miten mainio viimeinen esimerkki olikaan! Se ei ollut mitään mielikuvituksen turhaa leikkiä, vaan todisti syvästä aineellisen kaikkeuden tuntemuksesta, pitäen sitä esikuvana henkisestä ja näkymättömästä kaikkeudesta. Hän ei lähtenyt Hypatian tavoin mistään korkeasta tai ihmeellisestä ilmiöstä, vaan koirasta, kattilasta, kalankaupustelijasta tai jostakin muusta semmoisesta, osoittaen samalla luonnollista terävää älyä, joka olisi itse vanhalle Sokrateellekin ollut kunniaksi. Ja miten persoonalliseksi hän vähitellen muuttuikaan… Ei mitään kaunopuheisia tunteenpurkauksia, vaan draamallisia kysymyksiä ja puheluja, tai ohimennen lausuttuja viittauksia sekä toisinaan odottamattomia hyökkäyksiä sotilasten helmasyntejä vastaan Kuitenkin kaikki hänen voimalliset kehoituksensa lausuttiin niin yleisessä ja kaikkiin kohdistuvassa muodossa, että Rafael itsekin hätkähti ja ajatteli että jokaisen miehen tai naisen täytyi tuntea samalla tapaa. Tunsipa Augustinus sitte kaikkia ihmisiä käsittäviä totuuksia taikka ei, niin ei kumminkaan käynyt kieltäminen, että hän ainakin tunsi kaikkien ihmisten synnit, niin hyvin omansa kuin kuulijainsa. Rehellinen mies hän oli, olipa hän sitte oikeassa tai väärässä. Mistä hän muita moitti, sen hän oli huomannut itsessään ja taistellut sitä vastaan aina veriin saakka, sen näki noitten kuihtuneitten kasvojen ilmeestä. Mutta miksikä merkitsisivät edomilaiset, heidän nimestään johdetun vallan väärän sanaleikin perusteella jotain erityistä syntiä, ammonilaiset jotain toista ja amalekilaiset jotakin kolmatta lajia? Mitä sillä oli tekemistä tämän vanhan psalmin kanssa? Mitä tekemistä sillä oli Augustinuksen tilapäisten kuulijain suhteen? Eikö tämä ollut mitä raain ja alhaisin muoto tuosta teeskennellystä, saivartelevasta mystillisyydestä, jota kohtaan Rafael jo kauvan sitte oli ruvennut tuntemaan inhoa Hypatian luentosalissa ja joka oli saattanut hänet Bran-koiraltaan etsimään oikeata ja tervettä todellisuutta?
Mutta vähitellen… sitä mukaa kuin Augustinuksen viittaukset kävivät selvemmiksi ja paremmin todellisuuteen soveltuviksi, huomasi Rafael hänen joko oikein tai väärin todella löytävän elimellistä vastaavaisuutta siellä, missä hänen selityksensä ensi katsannolla oli näyttänyt vain mielivaltaiselta vertauskuvalta. Amalekilaiset, ausurialaiset roistot ja ryövärit olivat hänelle vain saman pahan eri muotoja. Ken jotain niistä auttoi, se taisteli pyhää Jumalaa vastaan, ken niitä vastaan taisteli, se soti saman Jumalan sivulla. Mutta hänen täytyi kukistaa amalekilaiset omassa itsessään, ennenkuin voi toivoa voittavansa ulkonaiset amalekilaiset. Voivatko sotilaat menestyksellä kukistaa toisten himoja ja ahneutta, niin kauvan kuin heidän omat sydämensä olivat himojen ja ahneuden orjia? Eivätkö he tukeneet syntiä omalla esimerkillään, vaikka luulottelivat voittavansa sen miekkansa iskulla? Eikö se ollut suoraa pilkantekoa, ulkokultaisuutta? Voiko Jumalan siunaus langeta heidän työlleen? Voisivatko he palauttaa yhtenäisyyttä ja rauhaa maahan, kun heidän omissa sydämissään ei ollut yhtenäisyyttä eikä rauhaa? Mikähän olikaan tehnyt kansan niin avuttomaksi, sotilaat niin pelkureiksi, jollei juuri heidän oma sisäinen avuttomuutensa ja heikkoutensa? He olivat heikkoja maurilaisia vastaan, koska olivat heikkoja paljo vaarallisempia vihollisia vastaan kuin maurilaiset. Kuinka he voisivat taistella Jumalan puolesta ulkonaisesti kun he sisäisesti sotivat Häntä vastaan? Hän ei tue vihollisiaan; ja kuinka Hän sitä voisikaan, kun Hän ei kerran ollut heidän keskuudessaan? Jos Hän, joka on henki, saisi asua heidän hengissään, silloin taistelisi Herra heidän puolestaan, ja jok'ainoa heistä karkoittaisi tuhansia… Ja vaikkapa eivät siihen kykenisikään — mitä se teki, kunhan vain kansa ja sotilaat tulisivat kuritetuiksi ja nöyryytetyiksi — kun he todella tarvitsevat enemmän kuritusta ja nöyryytystä? Mitä merkitsi, vaikka heidän kasvonsa punehtuisivatkin häpeästä, kun he vain sen kautta pakoitettiin etsimään Hänen nimeään, joka yksin on Totuus, Valo ja Elämä? Mitä merkitsi, vaikka heidät surmattaisiinkin? Jos he vain kukistaisivat sisäiset vihollisensa, niin vähät merkitsi, vaikka ulkonaiset viholliset hetkeksi saisivatkin ylivallan. He saisivat palkkansa vanhurskasten ylösnousemisessa, kun kuoleman korvaa voitto. Silloin tulisi ilmi, ken vanhurskaan Jumalan silmissä todella oli voittanut hekö, Jumalan palvelijat, rauhan ja vanhurskauden puolustajat, vaiko ausurialaiset, sen viholliset… Sen jälkeen hän mitä taitavimmalla käänteellä johti kuulijainsa huomion toisaalle ja lausui säälin ja toivon sanoja myöskin näistä hurjista maurilaisista ryöväreistä. Voi ehkä olla hyödyksi heille, että heillä oli ollut jonkun verran menestystä; he ehkä kristityiltä vangeiltaan, jotka murhe oli puhdistanut, saisivat oppia totuuksia, jotka kristityt hyvinvointinsa päivinä olivat unohtaneet. Ja kenties voi olla hyödyksi pakanoille kuten kristityillekin, että he tulivat hajoitetuiksi kuin akanat tuuleen; ehkäpä hekin sen kautta oppivat tuntemaan Hänen nimensä…
Siten Augustinus, kaikista mielivaltaisuuksista ja hiuksenhienoista tulkitsemisista huolimatta, kehitti edelleen Davidin psalmeista ja nykyisistä ja tulevista asioista oppinsa elävästä ja läsnä olevasta Jumalasta, joka on ikuinen vihollinen kaikelle epäsovulle, jumalattomalle ja pahalle, mutta myöskin ikuinen vapahtaja ja pelastaja niille, jotka ruumiin tai sielun puolesta kärsivät jumalattomasta ja pahasta… Kaikki tämä tuntui niin ihmeelliseltä Rafaelista… Ihmeelliseltä sen vuoksi, että se oli niin kerrassaan toisenlaista kuin kaikki muut, niin hyvin hebrealaiset kuin platoniset opit, joita hän siihen asti oli kuullut julistettavan; ja vielä ihmeellisempää sen kautta että se sopi niin hyvin näiden samojen oppien henkeen, joille se yhden ainoan aatteen taikavoiman avulla yksinkertaisella tavalla antoi yhtenäisyyttä ja oikeutusta. Hänen juutalaiset ennakkoluulonsa eivät voineet estää häntä huomaamasta mikä tämä aate oli, ja kuitenkaan ne eivät sallineet hänen avoimesti tätä tunnustaa. Mutta miten paljon hän punastuikin juutalaisylpeydestä, miten paljon hän koettikin luulotella itselleen, että Augustinus oli perustanut tukevan ja sangen tarkoituksenmukaisen rakennuksen ilmeiselle valheelle, niin ei hän kuitenkaan voinut olla ensin kateellisesti ja sitte todella huvitettuna tarkkaamatta raakojen soturien kasvoja, joille vähitellen kohosi jännitetyn tarkkaavaisuuden, alttiin ja juhlallisen päättäväisyyden ilme.
"Se ei ole ihmeellistä", puhui Rafael itsekseen, "ei lainkaan ihmeellistä! Hän on puhunut näille hurjille veikoille kuten viisaille ja pyhille miehille. Hän on sanonut heille, että Jumala on yhtä paljon heidän luonaan kuin profeettain ja psalmistain luona… Ihmettelenpä tokko koko Hypatian kauneus olisi voinut liikuttaa heidän sydämiään kuten hän?"
Kun Rafael tämän merkillisen saarnan päätyttyä nousi paikaltaan, tunsi hän itsensä enemmän muinaisajan israeliitan kaltaiseksi kuin koskaan ennen sen jälkeen kuin oli istunut imettäjänsä polvella ja kuunnellut tarinoita Salomosta ja Saban kuningattaresta. Entäpä jos Augustinus sittekin oli oikeassa! Entä jos vanhain Pyhien kirjojen Jehova oli — ei vain Abrahamin lasten suojelusjumala kuten rabbiinit otaksuivat, eikä myöskään se jumalallinen Viisaus, joka Filon mukaan oli ilmoitettu vain muutamille harvoille valituille myöskin pakanain seassa — vaan koko maailman ja sen kaikkien kansojen Herra? — Ja äkkiä, ensi kerran hänen elämässään, juohtui hänen mieleensä kohtia profeetoista ja psalmeista, jotka näyttivät lausuvan tämän saman totuuden. Mikä merkitys muuten olisikaan koko Danielin kirjalla ja Nebukadnezarin historialla — jollei juuri tämä? Rafaelin filosofinen vapaamielisyys oli jo kauvan sitte juurittanut hänestä rabbiinien käsityksen, että babyloonilainen voittaja muka olisi ollut ruumiillistunut perkele, joka oli, kuten Sanherib ennen häntä, palvellut Tophetia. Hän oli jo kauvan hiljaisuudessa ihaillut tämän miehen ylevätä inhimillistä luonnetta, joka hänen silmissään oli puhtaampi kuin sekä Aleksanterin että Julius Cæsarin… Entäpä jos Augustinus olisikin antanut hänelle viittauksia, jotka tukivat hänen ihailuaan… Ja enemmänkin… Entäpä jos Augustinus oli oikeassa mennessään vielä pitemmälle kuin sekä Filo että Hypatia? Entä jos tämä sama Jehova, Logos, Viisaus — miksi häntä ikinä kutsuttiinkin — todella olisikin kaikkien henkien Isä, yhtä hyvin kuin kaiken lihan Luoja? Entä jos Hän, kuten Augustinus sanoi, oli yhtä lähellä näitten hurjien markomannien, galilealaisten ja traakilaisten sydämiä kuin Augustinuksen omaa sydäntä? Entäpä jos Hän, kuten Augustinus opetti, rakasti kaikkien raaimpia ja syntisimpiä sielujakin, entä jos Hän niitäkin valisti ja johdatti tykönsä? — Entäpä jos Hänen rakkautensa käsitti ihmisen ihmisenä eikä vain suosittuna kansakuntana tai suosittuna luokkana sieluja?… Ja tämän otaksuman valossa ei tuo merkillinen kertomus rististä Golgatalla tuntunut hänestä vallan uskomattomalta. Mutta kuinka voi naimattomuutta ja askeettisuutta, jotka olivat niin suuressa ristiriidassa ihmisluonteen kanssa, sovittaa oppiin ihmiseksi tulleesta Jumalasta?
Näitten kaikkien ajatusten risteillessä hänen päässään Rafaelilla ei ollut mitään vastaan, että asia tuli puheeksi samana iltana Synesiuksen huoneessa. Suoralla sotilasmaisella tavallaan Majorikus ilman monia mutkia pian johti Rafaelin sananvaihtoon Augustinuksen kanssa. Rafael yritti ensin hymyillen selvitä siitä vähällä, tunsi sitte halua ivata erästä Augustinuksen näennäisesti virheellistä käsitystä, mutta huomasikin pian vaikeammaksi kuin oli luullutkaan kietoa tuota vakavaa ja varovaista ajattelijaa solmuihinsa. Hän kadotti silloin jonkun verran mielenmalttiaan — mikä seikka epäilijässä todistanee terveyden palaamista — ja huomasi viimein kietoutuneensa epätoivoiseen kiistaan, jossa häntä avusti Synesius, silminnähtävästi vain huvitettuna todistajana tässä kamppauksessa. Majorikus sen sijaan suututti Rafaelia yhä enemmän sokealla dogmillisella uskollaan, jolla hän iski yhden Gordian-solmun toisensa perästä poikki, kunnes Augustinus viimein vapautui ystävästään sotkemalla kelpo prefektin pahanpäiväisesti ja jättämällä hänet penikulmien päähän kiistelevistä. Nämä jatkoivat väittelyään aina valoisaan päivään asti, jolloin ulkona olevan hävityksen näkö kutsui kaikki riitapuolet maallisempain aseitten käyttelyyn ja tuimempaan taisteluun.
Mutta eipä aavistanut Rafael, käyttäessään kaikkea älynsä ja oppinsa apukeinoja puolittain ivallisessa, puolittain vakavassa yrityksessään voittaa Hippon mestari ja unohtaessaan taivaan ja maan ilosta saada otella vertaistensa kanssa — ei hän aavistanut että Viktoria makasi viereisessä huoneessa, hennot jäsenet ojennettuina lattialle ja kasvot kätkettyinä hajalla oleviin kutreihin. Katkerin kyynelin neito siellä kamppaili koko yön hänen puolestaan rukouksessa ja koetti turhaan, kun äänien melu saapui hänen kuunteleviin korviinsa, eroittaa niiden sanojen merkitystä, joista hänen onnensa ja toivonsa nyt riippui — miten täydellisesti ja kokonaan, sitä hän ei vielä koskaan ollut tunnustanut itselleen, vaikka hän olikin uskaltanut tunnustaa sen Ihmisen Pojalle, jonka puoleen hän nyt rukouksillaan kääntyi ja joka enemmällä kuin veljen, isän, jopa äidinkin hellyydellä näki ja ymmärsi hänen neitseellisen kainoutensa ja hänen neitseellisen tuskansa.
7 Luku.
PANDEMONIUM.
Mutta missä Filammon oli koko tämän viikon?
Vankeutensa ensi päivinä hän oli raivonnut kuin häkkiin suljettu petoeläin. Hänessä äskettäin herännyt into ja voima, jota äkilliset esteet olivat kohdanneet, puhkesi ilmoille hurjana raivona. Hän tempoi vankilansa telkeitä; hän vierittelihe kirkuen lattialla. Hän huusi turhaan avukseen Hypatiaa, Pelagiaa, Arseniusta — kaikkia, paitsi Jumalaa. Rukoilla hän ei voinut eikä uskaltanut; sillä keneen hän rukouksillaan turvautuisikaan? Tähtiinkö — helvettiin, vaiko taivaisiin?…
Ah! Hypatia oli, kuten Augustinus kerran katkerasti oli lausunut omista manikelaisista opettajistaan, ottanut pois elävän Jumalan ja antanut hänelle sijaan neljä alkuainetta… Äärimmäisessä hädässään ja epätoivossaan hän rukoili henkivartijoita, joiden kuuli kulkevan käytävässä, veljinä, isinä ja lähimmäisinä armahtamaan ja auttamaan häntä. Hänen tuskansa ja suuren kauneutensa liikuttamina kuuntelivat häntä nuo raa'at traakilaiset, jotka kyllin tunsivat herransa luonteen voidakseen vaikeudetta uskoa hänen uhrinsa viattomuuden. He tekivät hänelle muutamia kysymyksiä, mutta kun he tarjoutuivat antamaan hänelle pyytämäänsä apua ja vaativat häntä kertomaan historiansa, mykistyi polo nuorukainen. Miten hän voisikaan paljastaa sisarensa häpeän? Mutta eikö tämä itse ollut aikeessa paljastaa sen?… Sen sijaan että olisi vastannut sotilasten surkutteleviin sanoihin, alkoi hän uudelleen riehua epätoivoisasti, niin että nämä viimein luullen häntä hulluksi heittivät hänet omiin hoteihinsa ja lyöden ja kiroillen pakoittivat hänet vaikenemaan. Niin kului viikko häneltä tylsän ja kaamean epätoivon puuskissa, jotka jo lähenivät mielipuolisuutta. Yö ja päivä oli hänelle samaa. Hänelle ristikon lävitse työnnetty ruoka sai jäädä koskematta; tunti tunnilta, päivä päivältä hän istui lattialla pää käsien varassa, puolihorroksissa ruumiin ja sielun väsymyksestä. Miksikä hän liikkuisikaan, söisikään, eläisikään? Hänellä oli vain yksi päämäärä taivaassa ja maan päällä, ja tämä päämäärä oli saavuttamaton.
Vihdoin vankilan ovi kitisi saranoillaan. "Ylös, hullu nuorukainen!" huusi raaka ääni. "Ylös kiittämään jumalien armoa ja jalon — hm — prefektimme hyvyyttä! Tänään hän lahjoittaa vapauden kaikille vangeille. Ja luulenpa sinun kaltaisesi kauniin pojan yhtä hyvin tarvitsevan hoitaa asioitaan kuin rumempien roistojenkin!"
Filammon katsahti ylös vanginvartijan kasvoihin, mutta tajusi vain hämärästi ja puolittain tämän tarkoituksen.
"Etkö kuule?" ärjäsi mies kiroten. "Puiki tiehesi nyt, tai suljen oven uudelleen, ja sinun ainoa vapaudenhetkesi on ohi."
"Tanssiiko hän Venus Anadyomenena?"
"Hän! Kuka?"
"Sisareni! Pelagia!"
"Taivas tiesi ketä hän eläissään ei ole esittänyt! Mutta sanotaan hänen taas tanssivan tänään. Pian ulos nyt, muuten et ennätä valmiiksi leikkeihin. Ne alkavat tunnin päästä. Vapaa pääsy teatteriin kaikille, konnille ja kunnon miehille, kristityille ja pakanoille. — Mutta totta vie, eikö tuo kirottu poika ole taas yhtä hullu!"
Filammon näytti myös todistavan hänen sanansa tosiksi, sillä hän kavahti sukkelaan pystyyn, ja syöksyi vanginvartijan ohitse, sysäten tämän kumoon käytävässä, ja pakeni vankilasta huimaa kyytiä, samalla kertaa kuin vapaaksi päästettyjen roistojen iso lauma. Hän riensi vankilasta kotiinsa, kotoaan kylpyyn, kylvystä teatteriin ja tunkihe siellä, säädetystä järjestyksestä välittämättä, alemmille penkkiriveille, jotta — itsekään tuskin tiesi miksi — niin läheltä kuin suinkin näkisi pelkäämänsä ja inhoomansa näytelmän.
Kohtalo tahtoi, että se sisäänkäytävä, josta hän oli tullut, oli lähellä prefektille määrättyä sijaa, missä Orestes komeassa virkapuvussaan istui, vierellään — Filammonin ihmeeksi ja kauhuksi — ei kukaan muu kuin Hypatia itse.
Kauniimpana kuin koskaan ennen, otsallaan — kuten Junon itsensä otsalla — välkkyvä jalokivi koriste ja valkea joonialainen puku puoleksi loistavanpunaisen vaipan peitossa, istui siellä vestaali, filosoofi. Miksi hän oli siellä? Mutta nuorukaisen terävä silmä, joka oli enemmän kuin tarpeeksi tottunut huomaamaan jokaisen valon ja varjon vilahduksen näillä kasvoilla, huomasi heti miten surkastuneelta ja kärsivältä hän näytti. Hänen kasvoillaan oli marttyyrin arkaileva ja pakoitettu päättäväisyys, mutta marttyyrin, joka epäilee aiastaan. Kun Orestes kuultuaan melun, joka syntyi Filammonin tunkiessa sisään, käänsi päätään ja vimmastuneena viittoili häntä väistymään kauvemmaksi, kääntyi myöskin Hypatia ja kohtasi oppilaansa katseet. Hän karahti veripunaiseksi, hätkähti ja näytti myöskin tahtovan viitata Filammonille; mutta sitte hän kokosi malttinsa, kuiskasi Oresteelle jotakin, mikä tämän lepytti, ja istahti tai oikeammin vajosi takaisin paikalleen, kuten ihminen, joka on valmis kestämään pahinta.
Joukko nuoria keikareita, Filammonin opintotovereita, tervehti häntä nauraen ja veti hänet alas penkille istumaan. Ennenkuin hän vielä voi koota ajatuksiaan, oli näyttämöä peittävä esirippu langennut maahan, ja näytäntö alkoi.
Näyttämön taustalla nähtiin vuorijono. Itse näyttämöllä, muutamien vähäisten mökkien edustalla, seisoivat mustat liibyalaiset sotavangit tiheään sullottuina. Heitä oli noin viisikymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia, koristetut kirjavilla höyhenillä ja tupsuniekoilla nahkavöillä; he heiluttelivat kilpiään ja keihäitään ja katselivat lapsellisella ihmetyksellä ja kummastuksella edessään olevaa outoa näytelmää. Jotta annettaisiin luontehikas kuva Liibyan kunnasten keskellä olevasta kylästä, oli koko näyttämön etualalle rakennettu teline jolle oli sijoitettu maalattuja kallioita.
Hengettömän hiljaisuuden vallitessa muuan airut astui esiin ja kuulutti, että nämä liibyalaiset olivat otetut vangeiksi taistellessaan Rooman senaattia ja kansaa vastaan, sekä että he siis olivat ansainneet tulla heti surmatuiksi. Prefekti oli kuitenkin, tahtoen osoittaa erinomaista hyvyyttään rikoksellisia kohtaan ja erityistä intoaan hankkia Aleksandrian uskollisille ja lainkuuliaisille alamaisille huvia, päättänyt ettei vankeja heti heitettäisi petoeläimille, vaan että ne saisivat taistella henkensä puolesta. Hän oli myöskin luvannut täyden anteeksiannon niille, jotka jäivät taistelussa henkiin, jos käyttäytyisivät urheasti.
Kun tämä kuulutus tulkittiin noille onnettomille olennoille näyttämöllä, päästivät he hurjan ilonulvonnan ja heiluttelivat vielä rajummin keihäitään ja kilpiään. Mutta heidän ilonsa loppui lyhyeen. Pärisevät räikkätorvet antoivat merkin hyökkäykseen; parvi miekkailijoita, yhtä monta kuin vankeja, marssi esiin toisesta kahdesta sivukäytävästä, tervehti kunnioittavasti ihastuneita katselijoita, asetti rynnäkköportaansa telineitä vastaan ja alotti hyökkäyksensä.
Liibyalaiset taistelivat kuin tiikerit, mutta ensi hetkestä voi Hypatia ja Filammonkin nähdä, että heille annettu pelastuksen toivo oli vain julmaa ivaa. Heidän kevyet heittokeihäänsä ja paljaat ruumiinsa eivät voineet vetää vertoja julmien vastustajien raskaille miekoille ja varuksille; viimemainitut eivät myöskään vähääkään välittäneet päihinsä ja kasvoihinsa tähdätyistä iskuista, sillä niitä suojelivat silmäverhoilla varustetut kypärit. Mutta niin suuri oli liibyalaisten urhoollisuus, että miekkailijat saivat kahdesti väistyä takaisin; kahdesti viskattiin rynnäkköportaat alas, ja useampi kuin yksi miekkailija virui maassa kuoleman kanssa kamppaillen.
Ja sitte heräsi se paholainen, joka oli uinaillut suuren raaistuneen ihmisjoukon sydämissä. Jokaisesta iskusta ja vastaiskusta, jokaisesta sisään- ja uloshyökkäyksestä kohosi ison teatterin kaikilta tahoilta hurjia riemuhuutoja ja vielä hurjempaa mielipahan rääkynää. Filammon näki ihmeekseen ja kauhukseen, ettei komeus, hienostuminen, eipä edes filosofinen sivistyskään tarjonnut mitään turvaa sitä tartuntaa vastaan, joka lähtee verenjanosta. Hienot naiset, joiden hän muutamia päiviä aikaisemmin oli kuullut sopertelevan ihastustaan Hypatian esityksen taivaallisesta lennosta, ja toisiakin, joita hän luuli nähneensä kristityissä kirkoissa, hypähtivät pystyyn, viittoivat, heiluttelivat nenäliinojaan, taputtivat käsiään miekkailijoille ja huutelivat näille suosiotaan. Voi, oli vallan ilmeistä, kumpi puoli oli voittanut katsojain myötätuntoisuuden. Ei ainoakaan ääni kohonnut vankiparkojen puolesta, vain ylenkatsetta, vihaa ja julmuutta hohti heitä kohtaan monista tuhansista säälimättömistä silmistä; yksi toisensa jälkeen heistä kadottikin rohkeutensa ja vetäysi alakuloisena ja epätoivoisena takaisin. Riemuhuuto tervehti miekkailijoita, kun he kiipesivät vallin ylitse ja saivat vankan jalansijan näyttämöllä. Mustat ihmisparat hajautuivat hurjaan pakoon, etsien turhaan kaikista nurkista ulospääsyä…