TOINEN OSA. (continued 4)

Neekerivaimo vei maljan huulilleen, mutta eräistä syistä tyhjensi huomaamatta sen sisällön maahan.

"Pitipä Hypatia tässä eräänä päivänä kerrassaan mainion luennon Helenan nepenthestä", sanoi pieni kantaja, joka tuli filosoofilliseksi heti kun viinihöyryt alkoivat nousta hänelle päähän. "En ole koskaan ennen kuullut mokomata kykyä ammentaa filosofian raikasta vettä myyttien pohjattomasta syvyydestä. Vai mitä sinä sanot, Filammon?"

"Ahaa, juuri siitä asiasta puhelimme Hypatia ja minä puolituntinen sitte", Mirjam virkkoi.

"Oletko siis tavannut hänet?" kysyi Filammon sykkivin sydämin.

"Tarkotatko että puhuiko hän sinusta — no niin, sitä hän kyllä teki."

"Mitä — mitä hän sanoi?"

"Hän puheli eräästä nuoresta Foibos Apollosta, tosin mainitsematta mitään nimeä, mutta mitä järkevimmällä, käytännöllisimmällä ja toivehikkaimmalla tavalla. Se oli viisainta mitä olen kuullut hänen suustaan koko tänä vuonna."

Filammon karahti vallan purppuranpunaiseksi.

"Ja tämä", hän ajatteli, "huolimatta kaikesta mitä tänä aamuna on tapahtunut! — Mutta mikä isäntäämme vaivaa?"

"Hän on seurannut Salomonin neuvoa ja unohtanut surunsa."

Sen hän todella oli tehnytkin, sillä hän veteli silmät auki makeata unta kiilloton katse kattoon tähdättynä ja huulilla älytön hymy. Neekeritär, jolta pää oli painunut rinnalle, näytti olevan yhtä tiedoton toisten läsnäolosta.

"Koetetaanpa", Mirjam virkkoi, ja ottaen lampun käteensä hän muitta mutkitta kuumensi sen liekillä kummankin nukkuvan käsivartta. Mutta ei kumpikaan liikahtanut.

"Eihän viiniisi vain ole sekotettu mitään unijuomaa?" Filammon hämmästyneenä kysyi.

"Miksikäs ei? Mikä heistä teki eläimiä, tehnee meistä enkeleitä. Sinä et siltä näytä vähemmän valppaalta. Entä minä sitte?"

"Mutta unijuomaa viinissä?"

"Miksikä ei? Ken viinin on luonut, on myöskin luonut unikonmehun. Molemmat tekevät, ihmisen onnelliseksi. Miksi ei silloin käytettäisi molempia?"

"Mutta sehän on myrkkyä?"

"Se on, kuten tänään Hypatialle sanoin, nepenthe, josta hän tuonaan laverteli mystillisiä asioita. Juo, lapsi, juo! Minua ei lainkaan haluta nukuttaa sinua tänä iltana. Minä tahdon tehdä sinusta miehen, tai oikeammin sanoen, tahdon koettaa onko sinussa miestä."

Hän tyhjensi vielä maljallisen ja jatkoi sitte, puolittain itsekseen puhuen:

"Niin, se on myrkkyä, ja soitto on myrkkyä, ja nainen on myrkkyä uuden uskon — niin hyvin kristityn kuin pakanallisenkin — mukaan; jonakin päivänä tulee kai viinistä ja lihastakin myrkkyä, ja maailma tulee täyteen Nebukadnesarin tapaisia hulluja, jotka syövät ruohoa kuin härät. On myrkyllistä, raakaa ja pirullista olla mies eikä munkki, tai eunukki, tai kuivettunut oksa. Te olette kaikki joutuneet samaan hairaukseen, kristityt ja filosoofit, Kyrillos ja Hypatia. Elä keskeytä minua, vaan juo sinä nuori houkkio! Ainoa mies, joka säilyttää ihmisyytensä, ainoa, joka ei häpeä olla sitä miksi Jumala on luonut hänet, on juutalainen. Jonakin kauniina päivänä te, sokaistut pakanat, tarvitsette häntä johdattamaan teitä jälleen terveeseen järkeen ja terveeseen miehuuteen. Te tarvitsette häntä ja hänen suuremmoisia vanhoja kirjojaan, joita halveksitte vaikka teette niistä itsellenne epäjumalia — noita kirjoja Abrahamista, Jaakobista, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta, joita te, kurjat kerskailijat, sanotte pyhimyksiksi, vaikka he tekivät mitä te olette liian hienot tekemään, ottivat itselleen vaimoja, saivat lapsia ja kiittivät Jumalaa kauniista naisesta kuten Aadam teki ennen heitä ja hänen poikansa tekevät heidän jälkeensä — juo, sanon minä — ja uskoivat että Jumala eikä perkele on totisesti luonut maailman, ja että Hän on lahjoittanut heille herruuden maailman yli kuten jonakin päivänä vahingoksenne olette huomaava."

Filammon kuunteli kykenemättä vastaamaan; ja eukko jatkoi:

"Entä soitto sitte! Meidän pappimme eivät pelänneet Herran huoneessa käyttää pasuunaa ja harppua, sillä he tiesivät ken heille oli antanut niiden valmistamisen taidon. Meidän profeettamme eivät aristelleet antaa soittaa edessään, kun tahtoivat ennustaa, he antoivat lepyttää ja kohottaa sieluansa sävelten kautta, jotta saivat sisäiset silmänsä avoimiksi ja voivat katsella asioitten ja ilmiöitten sopusointuun ja nähdä nykyisyydestä tulevaisuuden. He tiesivät ken oli sävelen ja sopusoinnun luonut ja tehnyt niistä sen sisäisen laulun ulkonaiset vertauskuvat, joka auringossa ja tähdissä, pitkäisessä ja myrskyssä Hänen sanaansa täyttäen kaikuu. Tässä kohdassa ovat pakanain filosoofit kristittyjen munkkeja viisaammat. Koeta sitä — koeta! Tule mukaani. Jätä makaajat tänne ja tule minun huoneisiini! Sinä haluat tulla viisaaksi kuin Salomo. Etsi silloin viisautta samalla tapaa kuin hän ja käännä ensin sydämesi tuntemaan hulluutta… Olethan lukenut hänen Saarnaajansa?"

Filammon parka! Hän ei enää ollut oman itsensä herra. Viini, eukon houkuttelevat sanat, äänen ja katseen mahtava taikavoima, kaikki pakottivat nuorukaisen vastoin tahtoaan tottelemaan. Aivan kuin unessa hän seurasi Mirjamia portaita ylös.

"Kas niin, heitä nyt pois tuo tyhmä, ruma, muodoton filosofin vaippasi! Kas niin! Sinulla on päälläsi se valkoinen tunikka, jonka sinulle annoin, näen mä. Nyt näytät siltä kuin ihmisen tulee näyttääkin. Olethan kylpenyt tänään? Silloin on sinulla ilo tuntea itsesi vallan toiseksi ihmiseksi; olet jälleen saanut sen alabasterin valkean ihon, joka sinulla oli syntyissäsi, etkä enää ole ruskettunut kuin eläin. Juo, sanon minä! Miksikähän nuo kasvot, tuo vartalo ovat luodutkaan? Tuo peili tänne, sen naasikka! Katso nyt ja päätä itse! Ovatkohan uhkuvat huulesi tarkotuksetta saaneet tuon pyöreän muotonsa? Miksi olet saanut nämä kauniit silmäsi, jotka säihkyvät kuin jalokivet ja ovat suloiset kuin vuorten hunaja? Miksi ovat kiharasi valmiit kiertymään pehmeitten sormien ympäri, jotka hohtaisivat vielä valkeammilta niiden loistavan mustissa kiehkuroissa? Arvostele itse!"

Voi Filammon poloista!

"Eikö tämä", mietiskeli hän, "ole sittekin sekä totta että mielyttävää puhetta?"

"Laulakaa poikaparalle, tytöt, laulakaa hänelle ja opettakaa hänelle, tietämättömälle, ensi kertaa hänen elämässään vanha tie autuuteen."

Eräs orjattarista istui matalalle sohvalle ja rupesi puhaltamaan n.s. kaksoishuilua. Toinen nousi seisaalleen ja säesti alakuloisen haaveellisia säveliä hitaalla tanssilla. Hän liihotteli miellyttävästi ympäri huonetta, hopearenkaiden hiljaa kilahdellessa hänen käsivarsiensa ja nilkkojensa ympärillä, ja lyöden tahtia symbaalilla, jota piti kädessään, lauloi hän:

"Hedelmät kypsyvät pu'otakseen Ihminen kypsyvi rakkauteen. Lemmen kun ääni soi, Usko ei auttaa voi. Päivä ja sade on kaikkia varten.

Huulet ne suuteloon luotu on. Hyväilemään käsi vallaton. Silmäsi loistamaan, Lempeä nostamaan, Kiehtoen, viehtoen leikkiä lyömään."

Filammon, Filammon parka! Mutta ei! Myrkky itse toi mukanaan vastamyrkyn. Hän vapautti voimakkaalla tahdonponnistuksella itsensä soiton ja viinin vaikutuksesta ja kavahti pystyyn…

"En ikinä! Jos rakkaus ei ole muuta kuin tätä — jos se on vain hienostunutta nautinnonhimoa, alempaa kuin eläinten, koska se vaatii jalompain ominaisuuksien halventamista — jos se vain on itsekkäisyyttä, sitä mukaa suurempaa kuin se sielu on suuri, joka sen kautta menee turmioon niin totisesti minä en halua päästä siitä osalliseksi. Minullakin oli unelmani, mutta se kohdistui erääseen, joka yhdellä haavaa olisi opettajani ja oppilaani, velkamieheni ja. kuningattareni — erääseen, jolle minusta olisi tukea mutta jota minä kuitenkin tukisin — joka täydentäisi puutteeni, vaikkei niin häikäisevästi kuin kuun valoisa osa täydentää sen pimeän pinnan — joka toimisi rinnallani jalossa työssä ja kohoisi ikuisesti samassa määrässä kuin minäkin kohoisin. Ja tämänkö ottaisin vastaan viheliäiseksi korvaukseksi? En ikinä?"

Joko muodostuivat nämä Filammonin ajatukset hänen tunteittensa kiihkeyden johdosta sanoiksi, tahi vanha juutalaiseukko kuuli tai oli kuulevinaan askeleita portailta — oli miten oli, äkkiä hän kavahti ylös.

"Hsst! Hiljaa, tytöt! Kuulen jonkun tulevan. Mikähän hupsu tyttö tähän aikaan päivästä tulee pyytämään vanhalta noidalta lempijuomaa? Tai ovatkohan nuo kristityt verikoirat vihdoinkin vainunneet vanhan juutalaisen naarasleijonan pesän? Saammepa nähdä!"

Näin sanoen hän veti tikarin vyöstään ja meni rohkeasti ovelle.

Ulos mennessään hän vielä virkkoi:

"Vai niin, uljas nuori Apolloni! Sinä et ihaile tavallista naista? Sinulle pitää olla jotakin enemmän oppinutta, nerokasta, ja korkealentoista ja niin poispäin. Ihmettelenpä tokko Eevalla, kun hän paratiisin yrttitarhassa astui Aadamin eteen, oli mukanaan todistuksia taidostaan tieteissä. No, niin, vakka kantensa etsii. Ehkäpä sittenkin saan sinut tyytyväiseksi. Kadotkaa, te Midianin tyttäret."

Tytöt katosivat supisten ja naureskellen, ja Filammon jäi yksin. Vaikka hän oli hiukan rauhoittunut eukon viime sanoista, sai kuitenkin aavistus uhkaavasta vaarasta ja kiusauksesta hänet jäämään seisaalleen. Hän katseli varovaisesti ympärilleen huoneessa, peljäten uuden sireenin esiytyvän pimeästä jonkun verhon tai patjakummun takaa.

Huoneen toisella sivulla hän huomasi harsoesiripulla peitetyn oviaukon, jonka takaa kuului kuiskaavia ääniä. Hänen pelkonsa, joka kasvoi hänen kiihtyneen mielentilansa johdosta, muuttui vihaksi, kun hän rupesi epäilemään jotakin salavehjettä. Hän kääntyi esirippuun päin ja seisoi kuin ärsytetty villipeto, valmiina kohotetuin nyrkin kohtamaan kaikkia pahoja henkiä, mies- tai naispuolisia.

"Näyttäytyykö hän? Miten pitää minun puhutella häntä?" kuiskasi tuttu ääni — voiko se olla Hypatian?

Siihen vastasi eukko juutalaisella kurkkuäänellään.

"Siten, kuin eilen häntä kuvasit —"

"Ah! Minä tahdon sanoa hänelle kaikki, ja hänen täytyy — hänen täytyy armahtaa minua! Mutta hän hän on niin kunnioitusta herättävä, niin ihana!" —

Filammon ei voinut erottaa vastausta; mutta seuraavana silmänräpäyksenä huone täyttyi väkevällä hyvän hajuisella ja huumaavalla suitsutuksella — hän kuuli manaussanoja mutistavan — sitte hän näki kirkkaan valonhohteen; esirippu katosi, ja hänen hämmästyneet silmänsä näkivät Mirjamin, joka seisoi kolmijalan vieressä, vaalean savupilven ympäröimänä. Hänen vieressään polvistui itse Hypatia, puettuna lumivalkoiseen kullalla ja timanteilla koristettuun pukuun, huulet raollaan, pää taaksepäin taivutettuna ja käsivarret kiihkeän odottavaisesti eteenpäin kurotettuina.

Samassa tuokiossa, ennenkun Filammon sai aikaa liikahtaakaan, syöksyi Hypatia polvilleen hänen jalkoihinsa.

"Foibos, ihana, suuri, ijäti nuori! Kuule minua vain silmänräpäys, vain tämä ainoa kerta!"

Hänen pukuunsa oli tarttunut tuli kolmijalasta, mutta sitä hän ei huomannut. Filammon sulki hänet vaistomaisesti syliinsä ja sammutti valkean, sill'aikaa kun Hypatia huusi:

"Sääli minua! Ilmaise minulle salaisuus! Minä tahdon totella sinua! Minulla ei ole enää mitään omaa minuutta — olen orjattaresi! Tapa minut jos tahdot, mutta puhu!"

Liekki kolmijalalla pieneni ja levitti huoneeseen vain suloista, lämmintä, hurmaavaa hohdetta — mutta mikä se oli, joka ilmestyi tämän hohteen taa?

Neekerivaimo seisoi siellä sormi huulilla ja kurotti rukoilevasti, miltei epätoivoisasti pientä ristiinnaulitunkuvaa Filammonia kohden.

Tämä näki sen. En sano mitkä ajatukset nuolen nopeudella täyttivät hänen sielunsa kun hän näki tämän äärettömän itseuhrautuvaisuuden pyhän tunnuskuvan; ne jotka sellaista ovat kokeneet, päättäkööt itse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän sysäsi luotaan petetyn Hypatia paran, jonka epäjumaloiva hurmaus — sen hän heti tajusi — ei ollut aijottu hänelle. Sitte hän syöksihe kiivaasti huoneen poikki etsien ulospääsyä.

Hän löysi pimeässä oven — huoneen — akkunan. Seuraavassa tuokiossa hän hyppäsi ainakin kahdenkymmenen jalan korkeudelta alas kadulle, kaatui ja makasi siellä verta vuotaen, mutta nousi sitte taas pystyyn uusin voimin kuin uusi Antaios ja riensi vinhaa vauhtia arkkipiispan asuntoa kohti.

Poloinen Hypatia jäi miltei tiedotonna makaamaan lattialle, ja juutalaiseukko näki hänen vuodattavan katkeria kyyneliä ei vain pelkästä pettymyksestä, vaan myöskin mitä syvimmästä häpeästä. Sillä Filammonin paetessa oli hän tuntenut tämän tutut kasvonpiirteet. Side putosi hänen silmiltään, ja Theonin tytär kadotti ijäksi kaiken itsekunnioituksen ja kaiken toivon.

Hänen oikeutettu vihansa oli liian syvä jotta hän olisi voinut purkaa sitä nuhteisiin. Hän kohosi hitaasti pystyyn, kääriytyi huolellisesti vaippaansa ja lähti äänettömänä huoneesta, luotuaan Mirjamiin ylpeää ja syvää ylenkatsetta ilmaisevan katseen.

"Tänään voin kyllä kestää joitakin happamia naamoja", puheli eukko itsekseen, nostaen hymyillen lattialta aarteen, jota hän niin kauvan viekkaudella oli kokenut anastaa itselleen — Rafaelin puoliskon mustasta agaatista.

"Tahtoisinpa tietää kaipaako hän tätä! Ehkäpä hän ei enää olekaan niin halukas kantamaan agaattiani, keksittyään mitä perin visusti havaittavia pääenkeleitä voidaan manata esiin sitä hieromalla. Mutta jos hän koettaa saada sitä jälleen haltuunsa… niin — koettakoon mitellä voimiaan minun kanssani — tai pikemmin kristityn roskaväen kanssa!"

Hän otti povestaan esiin taikakalun toisen puoliskon, sovitteli molempia paloja useampia kertoja toisiinsa, tunnusteli niitä ja katseli niitä kyyneltynein silmin, kunnes oli varma että ne täydellisesti sopivat yhteen. Koko ajan hän muisti itsekseen — "Ah, jospa hän olisi täällä! Ah, jospa hän palaisi juuri nyt! Huomenna se voi olla liian myöhäistä. Odotas — tahdonpa mennä kysymään neuvoa teraafilta; ehkäpä se voi sanoa minulle, missä hän on."

Ja hän meni toimittamaan manauksiaan samaan aikaan kuin Hypatia kotonaan viskautui vuoteelleen ja puhkesi, kuin tuskissaan itkevä lapsi, hiljaiseen valitukseen, jota jatkui siksi kuin aamunkajastus jo valoi ilotonta valoansa tuohon häpeän ja epätoivon asuntoon.

Silloin hän nousi ja voimakkaalla tahdonponnistuksella pakottautui levollisesti valmistamaan viimeistä puhettaan, jossa hän aikoi lausua jäähyväiset ijäiseksi Aleksandrialle ja oppilailleen.

Tällä välin Filammon hurjaa vauhtia kiiruhti pitkin sitä leveää katua, joka vei Serapeioniin. Mutta hänen ei sallittu päästä sinne, niin pian kuin hän oli toivonut. Sillä ennenkun hän oli puolta mailia kulkenut, kohtasi hän kansanjoukon, joka sulki koko kadun.

Joukko näytti päättymättömältä. Tuhannet soihdut leimusivat eteenpäin pyrkivien päitten päällä, ja juhlakulkueen keskeltä kuului harrasta laulua, jonka Filammon pian tunsi erääksi katoliseksi hymniksi. Hän aikoi väistyä jollekin sivukadulle, jottei hänen olisi tarvinnut kohdata saattuetta. Mutta koettaessaan välttää sitä, hän huomasi että jok'ikinen katu oli yhtä täynnä kansaa, ja ennenkuin hän tiesikään oli hän keskellä valtavan ihmisparven etujoukkoa.

"Päästäkää minut ohitse", hän rukoilevasti huudahti.

"Vai ohitse, sinä pakana?"

Turhaan hän vakuutti olevansa kristitty.

"Sinä Origeneen oppilas, sinä donatolainen, sinä kerettiläinen! Minnekähän hyvä katolilainen tänä yönä menisikään, jollei Cæsareumiin?"

"Ystävät, hyvät ystävät, minulla ei ole mitään tekemistä Cæsareumissa!" hän vallan epätoivoisena huudahti. "Aijon tärkeäin asiain vuoksi pyytää patriarkkaa yksityiseen keskusteluun."

"Sen valehtelija, joka väität tuntevasi patriarkan etkä tiedä, että hän tänä yönä kulkee marttyyri Ammoniusen pyhälle ruumiille Cæsareumissa!"

"Mitä, onko Kyrillos mukana?"

"On kyllä, ja kaikki hänen pappinsa."

"Sen parempi — parasta on että se tapahtuu julkisesti", sanoi Filammon itsekseen, ja yhtyi joukkoon.

Eteenpäin he kulkivat hautausvirsiä veisaten auringonportin kautta satamapuistikkoon ja sieltä oikealle satamaa pitkin. Soihtujen punainen, leimuava loiste valaisi Cæsareumin komean päädyn, edessä seisovat korkeat obeliskit ja vasemmalla satamassa seisovien tuhansien laivojen mastot, ja viimein — sen mahtavan, epäselvänä häämöttävän palatsin edustalla, joka päätti puistikon — pitkän rivin kypärejä ja haarniskoita, jotka kimaltelivat rannalta museon nurkkaan vedetyn köysiaidan takaa.

Kansanjoukko pysähtyi äkisti. Kuului pahaa ennustavaa murinaa ja taaempana seisovat rupesivat painamaan eteenpäin, kunnes joukko oli ahtautunut melkein aitaukseen asti. Soturit laskivat keihäänsä tanaan, ja seisoivat järkähtämättöminä. Joukko perääntyi, mutta tunki sitte taas eteenpäin. Kiukkuisia huutoja kajahteli, jotkut rohkeimmat kumartuivat kiviä temmatakseen, mutta onneksi oli katu kivetty liian lujaksi… Hetkinen vielä ja Aleksandrian koko varusväki oli taistellut elämästä ja kuolemasta viidenkymmenen tuhannen kristityn kanssa…

Mutta Kyrillos ei ollut unhottanut päällikkyyttään. Niin vähän kuin hän kammoikin, kuten tämän yön tapaukset osottivat, herättää alamaistensa intohimoja ilmi liekkiin, oli hän kuitenkin liian viisas uskaltaakseen mitään harmia herättävää yöllistä hyökkäystä, joka, vaikka se onnistuisikin, maksaisi satoja ihmishenkiä. Hän tunsi sangen hyvin vihollisen lukumäärän ja niiden urhoollisuuden; hän oli varma, ettei kamppauksen synnyttyä armoa annettaisi eikä pyydettäisi kummallakaan taholla! Sitäpaitsi jos taistelu syntyisi — ja niin täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua — niin se ei saanut syttyä hänen läsnäollessaan eikä hänen suostumuksestaan. Nyt oli hän oikeassa ja Orestes väärässä, ja Kyrillos tahtoi edelleenkin olla oikeuden puolella, ainakin kunnes hänen sanansaattajansa oli palannut Bysantiumista ja Orestes oli joko karkotettu maanpakoon tai erotettu virastaan. Sen vuoksipa tuo viisas ylipappi, joka oli ajatellut moisen taistelun kaikkia mahdollisuuksia, oli antanut ohjeita ajutanteilleen, kaupungin diakooneille, ja astui nyt itse Cæsareumin portaita ylöspäin, ollen varma että hänen apulaisensa kykenivät ylläpitämään järjestystä ulkona.

He tekivätkin varsin hyvin tehtävänsä. Ennenkun yhtään iskua oli annettu tai loukkausta lausuttu kummallakaan puolella, olivat diakoonit tunkeutuneet väkijoukon eturivien lävitse. Siellä he rohkeasti uhaten pannaa pakottivat joukon pysymään rauhallisena, vieläpä täysin vaikenemaankin, kunnes vietettävä pyhä juhla olisi lopussa. Käskyilleen voimaa he hankkivat käyskentelemällä edes takaisin vihollisrivien väliä kahden kokonaisen pitkän tunnin ajan, kunnes sotilaatkin puhkesivat ihastuksen osotuksiin, ja joukon päällikkö, joka ei erityisesti vältellyt mutta ei myöskään sanottavasti toivonut tappelua, ylisteli imartelevin sanoin diakooneja näiden kiitettävistä ponnistuksista yleisen järjestyken ylläpitämiseksi. Vastaukseksi hän sai sangen epäselvät sanat: "Meidän sota-aseemme eivät ole lihasta, emmekä me sodi lihaa ja verta vastaan, vaan herruuksia ja valtoja vastaan…" Mutta kun päällikkö oli hieman uninen, arveli hän olevan parasta jättää vastauksen selvittämättä.

Sillä välin oli noussut ylös portaita temppeliin muhkea pappisaattue ja muhkeimpana kaikista loisti patriarkan komea vartalo. Heitä seurasi tuhansittain munkkeja ei ainoastaan Aleksandriasta ja Nitriasta, vaan myös kaikista läheisistä kaupungeista ja luostareista. — Filammon, joka puoleen tuntiin ei saanut raivanneeksi itselleen tietä kirkkoon, katseli loppumatonta virtaa ja näki nyt todeksi Aleksandriassa niin usein kuulemansa ylväilyn, että puolet Egyptin asujamistoa nyt kuului hengellisiin veljeskuntiin.

Munkkien jälestä alkoivat maallikot työntyä sisään. Mutta heidänkin lukunsa oli niin suuri ja tungos portailla niin tavaton, että Kyrillos jo oli alkanut saarnansa, ennenkuin Filammon oli päässyt tunkeutumaan kirkkoon.

* * * * *

— "Mitä te tulette katsomaan? Pehmoisiin vaatteisiin puettua miestäkö? Ei, sellaisia on kuninkaitten linnoissa ja senkaltaisten prefektien, jotka pyrkivät pääsemään keisariksi ja heittämään luotansa sen Herran siteen, josta on kirjoitettu, että Hän istuu taivaassa ja nauraa heille heidän vihassaan ja vangitsee jumalattomat omiin pauloihinsa ja tekee ruhtinasten neuvot tyhjiksi. Niin, kuningasten linnoissa, ja myöskin teatterissa missä tämän maailman rikkaat, uskosta köyhät, rikkovat liittonsa ja tahraavat kastevaatteensa kunnioittaakseen tämän maailman hävittäjiä. Voi niitä, jotka luulevat voivansa samalla nauttia Herran kalkista ja paholaisen kalkista! Voi niitä, jotka samalla suulla tahtovat ylistää Afroditea, vihollista, ja Häntä, josta kirjoitettu on että Hän syntyi puhtaasta Neitsyestä! Sellaiset karkotettakoon pois Herran kalkin äärestä ja Herran seurakunnasta, kunnes he ovat puhdistautuneet synneistään parannuksella ja almuilla. Mutta te köyhät tässä maailmassa, vaikka uskosta rikkaat, te, joita rikkaat katsovat ylön, vetävät tuomioistuinten eteen, ja häpäisevät sen pyhän nimen tähden, jonka mukaan teitä nimitetään — mitä te tulitte erämaahan katsomaan? Profeettaa? — Niin, enempääkin kuin profeettaa, enempää kuin kuningasta, enempää kuin prefektiä — marttyyria! Hänen teatterinsa oli erämaanhieta, hänen valtaistuimensa oli risti, kruunuansa hän ei saanut pakanallisilta filosofeilta taikka saatanan tyttäriltä, jotka pettävät ihmisiä isiensä töillä, vaan enkeleiltä ja pääenkeleiltä, kunnian kruunun, voittajan seppeleen, joka iäti kukoistaa korkeimman taivaan paratiisissa. Elköön hänen nimensä enää olko Ammonius vaan Thumasius, ihmeteltävä. Ihmeteltävä köyhyydessään, ihmeteltävä innossaan, ihmeteltävä uskossaan, ihmeteltävä uljuudessaan, ihmeteltävä kuolossaan, ihmeteltävä kuolontavassaan! Oi, kolmasti siunattu hän, joka on ansainnut itse ristin kunnian! Mitä muuta siitä voi seurata kuin että se, jota niin on kunnioitettu lihassa, myöskin kunnioitetaan siinä elämässä, jota hän nyt elää ja että kolminkertaisesti pyhän ruumiin voiman vaikutuksesta spitaaliset parannetaan, kuurot saavat kuulonsa ja kuolleet nousevat ylös? Tosiaan olisi jumalatonta epäillä tätä. Ristin kautta pyhitettynä ei tämä liha ole yksistään lepäävä toivossa, vaan vaikuttava voimassa. Lähestykää ja saakaa parannus! Tulkaa katsomaan pyhien kirkkautta, köyhän kunniaa! Tulkaa katsomaan, kuinka Jumala suuresti on kunnioittanut sitä, jota ihmiset ylönkatsovat, kuinka Jumala on sen nostanut ylös, jonka ihmiset olivat hyljänneet, kuinka Jumala on palkinnut sitä, jota ihmiset ovat rangaisseet. Tulkaa katsomaan, kuinka Jumala on valinnut tämän maailman tyhmiä eksyttääkseen viisaita ja tämän maailman heikkoja, eksyttääkseen väkeviä. Ihminen pakenee ristiä; Jumalan Poika nöyrtyi sitä kärsimään! Ihmiset polkevat köyhää; Jumalan Pojalla ei ollut, mihin hän olisi päänsä kallistanut! Ihmiset käyvät sairasten ohi sanoen niitä hyödyttömiksi; Jumalan poika on valinnut heidät osallisiksi kärsimyksiinsä, niin että Jumalan kirkkaus ilmestyisi heissä. Ihmiset tuomitsevat publikaania, vaikka antavat hänen täyttää arkkunsa sillä, mikä on ryöstetty köyhiltä; Jumalan Poika kutsuu hänet veronkantajasta apostoliksi, korkeammaksi kuin maan kuninkaat. Ihmiset heittävät pois porton kuin kuihtuneen kukan, kun he ovat vietelleet hänet joksikin ajaksi synnin orjaksi; Jumalan Poika kutsuu luokseen hänet, tahratun, hyljätyn, ylenannetun, ottaa vastaan hänen kyyneleensä, siunaa hänen uhriansa ja vakuuttaa, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut koska hän on paljon rakastanut; sillä se jolle vähän anteeksiannetaan, on vähän rakastanut."

Filammon ei kuullut enempää. Kiihkeän, haaveksivan kreikkalaisluonteensa pakottamana hän murtautui tungoksen läpi portaille, jotka veivät kuoriin, missä alttarin edessä Ammoniuksen ruumis makasi lasisessa arkussa loistavan katoksen alla. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut aivan saarnatuolin eteen, jossa Kyrillos seisoi. Siinä hän heittäytyi kasvoilleen kivilaattialle, ojensi kätensä ristin muotoon ja makasi äänettömänä ja liikkumattomana kuulijakunnan jalkojen edessä.

Seurakunnassa syntyi kuisketta ja kuhinaa, mutta Kyrillos jatkoi silmänräpäyksen vaiettuaan:

"Ihminen, ylpeydessään ja omahyväisyydessään, halveksii nöyryytystä ja katumuksen harjoitusta ja särkynyttä, murtunutta sydäntä; hän sanoo, että niin kauan, kuin olet uskollinen itsellesi, hän puhuu sinusta hyvää; mutta Jumalan Poika sanoo, että joka itsensä alentaa, kuten tämä parannusta tekevä veljemmekin, niin hän on se, joka ylennetään. Hän on se, josta kirjoitettu on, että hänen isänsä näki hänet kaukaa ja kiiruhti häntä vastaan ja vaatetti hänet parhaisiin vaatteisiin ja antoi sormuksen hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa ja iloitsi enkelein kanssa, jotka riemuitsevat, kun syntinen kääntyy ja tekee parannuksen. Nouse ylös, poikani, ken lienet, ja mene rauhaan tänä yönä ja muista, että hän joka sanoi: 'minun ruumiini on kiinni maassa' on myöskin sanonut: 'elä iloitse saatana, minun viholliseni, sillä langetessani minä nousen'."

Jyrisevä suosionosotus, joka epäilemättä oli yhtä anteeksiannettava kuin joku muukin Aleksandrian kirkoissa esiintynyt mielenliikutus, seurasi tätä viekasta ja kuitenkin aivan oikeata käännettä patriarkan saarnassa. Mutta Filammon kohousi hitaasti ja pelokkaana polvilleen ja karahtaen tulipunaiseksi kesti kymmenentuhannen silmän tutkivat katseet.

Äkkiä hyppäsi saarnatuolin sivulta esiin vanha mies ja syleili häntä kiihkeästi. Se oli Arsenius.

"Minun poikani, minun poikani!" nyyhkytti hän miltei ääneen.

"Sinun orjasi yhtä hyvin kuin sinun poikasi!" kuiskasi Filammon. "Suosionosotus patriarkalta ja sitte kotiin Lauraan iäksi."

"Oi, kaksin kerroin siunattu yö," kaikui ylhäältä Kyrilloksen värikäs ja syvä ääni, "joka samalla kertaa näkee marttyyrin kruunauksen ja syntisen kääntymyksen; joka lisää samalla kertaa voittavan ja taistelevan kirkon rivejä ja valtaa taivaallisia tuoksuja kaksinkertaisen kiitoksen riemuun, joka tervehtii voittajaa korkeudessa ja maassa katuvaa veljeä!"

Kyrilloksen viittauksesta astui esiin Pietari esilukija ja hyvin hellästi talutti pois molemmat itkevät, joille Nitriankin rajut haaveksijat kyynelsilmin lausuivat kiitoksia ja rukouksia. Menipä itse Pietarikin niin pitkälle, että kääntyessään pois sakaristosta, jonne oli heidät saattanut, ojensi kätensä Filammonille.

"Minä pyydän sinulta anteeksi!" sanoi Filammon, joka kiihkeästi ja ilomielin heittäysi jokaiseen nöyryytykseen.

"Minä annan anteeksi!" vastasi Pietari ja palasi kirkkoon näyttäen, ja arvattavasti tuntienkin olevansa paljon paremmalla mielellä kuin tavallisesti.

12 Luku.

TUHLAAJAPOIKA PALAA.

Kello kymmenen seuduilla seuraavana aamuna, kun Hypatia, huoliensa vuoksi unettoman yön vietettyään, koetti perin väsyneenä selvitellä ajatuksiaan jäähyväisluennon varalle, ilmoitti orjatar että Synesiuksen lähetti odotti alhalla. Kirje Synesiukselta? Toivon kipinä välähti hänen mielessään. Siltä mieheltä hän varmaankin saisi jotain lohdutusta, jonkun neuvon. Jospa Synesius vain tietäisi miten kipeästi hän apua kaipasi!

"Lähettäköön kirjeen tänne."

"Hän kieltäytyy antamasta sitä kenellekään muulle kuin teille itsellenne. Ja minä luulin — lisäsi tyttö, jonka kukkaro suoraan sanoen sinä hetkenä antoi riittävän aiheen sellaiseen luuloon — minä luulen, että hänen vastaanottaminen maksaisi neidille vaivan."

Hypatia pudisti kärsimättömästi päätään.

"Hän kuulostaa hyvin tuntevan teidät neiti, vaikka kieltäytyy nimeään ilmoittamasta. Mutta hän pyysi minua muistuttamaan teitä jostain mustasta agaatista — en tiedä mitä hän sillä tarkoitti — mustasta agaatista ja hengestä, joka sitä hieroessa muka ilmestyisi."

Hypatia valahti kalmankalpeaksi. Oliko Filammon siellä jälleen? Hän tapasi talismania — se oli poissa! Varmaankin hän kadotti sen viime yönä Mirjamin luona. Nyt hän älysi, mikä sen vanhan noidan juonen päätarkoituksena oli ollut. — Hänet oli petetty, peijattu, kaksinkertaisesti peijattu! Mikähän uusi juoni tässä piili?

"Käske häntä antamaan kirje ja menemään tiehensä… Isäni? Mitä? Ken hän on? Kenen tuot luokseni tällaisena hetkenä?"

Vielä hänen puhuessa Theon tyrkki sisään vierasta, joka ei ollut kukaan muu kuin Rafael Aben-Ezra.

Rafael läheni hitaasti Hypatiaa, taivutti toisen polvensa ja laski Synesiuksen kirjeen hänen käteensä.

Hypatia hätkähti koko ruumiiltaan odottamattoman tulijan tuntiessaan… No niin; ei hän ainakaan tienne viimeöisestä häpeästäni. Hän ei kuitenkaan uskaltanut katsoa Rafaelia silmiin, otti vain kirjeen ja avasi sen…

Jos hän oli toivonut saavansa siitä lohdutusta, niin se toivo petti hänet.

Synesius filosofittarelle:

"Vaikka kohtalo ei voikaan viedä minulta kaikkea, niin vie se kuitenkin kaikki minkä voi. Mutta ainakaan kahta se ei voi minulta riistää — vapautta valita mikä parasta on, ja auttaa sorrettuja. Taivas varjelkoon minua siitä, että se riistäisi minulta arvostelukykynikin, kuten kaiken muunkin! Senvuoksi minä vihaan vääryyttä: sillä vihata minä voin; ja minun haluni olisi vääryyttä estää; mutta voima sen estämiseen kuuluu niihin, jotka se on minulta ryöstänyt — ryöstänyt jo ennenkuin ryösti lapseni…

"'Kävivät arvosta sankarin, muinoin miehet Mileton.'

"Ja oli aika, jolloin minäkin olin ystäväni lohdutus, ja jolloin sinulla oli tapana sanoa minua kaikkien muiden kuin itseni siunaukseksi, kun minä avoimin käsin jakelin toisten hyväksi sen suosion, jota mahtavat minulle osoittivat… He olivat minun välikappaleitani — siihen aikaan… Mutta nyt ovat kaikki jättäneet minut: ellei sinulla ole vielä voimaa. Sillä sinut ja hyveen minä luen niihin, joita ei kukaan voi minulta riistää. Mutta voimaa sinulla aina on, ja on varmaankin nytkin — kun sinä alati käytät sitä niin jalolla tavalla.

"Mitä tulee noihin kahteen jaloon nuorukaiseen Nicaeukseen ja Filolaukseen, minun sukulaisiini, niin anna kaikkien niiden huoleksi, jotka sinua kunnioittavat, olivatpa he yksityisiä tai virkamiehiä, että nuorukaiset pääsevät takaisin entisiin heille kuuluviin oikeuksiinsa."

"Kaikkien, jotka minua kunnioittavat!" Hypatia katkeralla mielellä huokasi. Sitte hän katsahti Rafaeliin aivan kuin olisi pelännyt ilmaisseensa salaisuutensa. Hän valahti kuolonkalpeaksi. Rafaelin silmissä oli vakava, säälivä katse, joka sanoi Hypatialle, että hän tiesi — eihän kaikkea? — ei kai toki kaikkea?

"Oletko tavannut — Mirjamia?" Hypatia hätäisesti kysäsi, käyden epätoivossaan käsiksi juuri siihen asiaan, jota eniten pelkäsi.

"En vielä. Saavuin tänne vasta tunti sitte; ja Hypatian onni on vieläkin minulle tärkeämpi kuin omani."

"Minun onneniko? Se on mennyttä!"

"Sen parempi. Minäkään en onneani löytänyt ennenkuin olin sen kadottanut."

Rafael viivytteli vastausta mutta ei kuitenkaan kääntänyt pois katsettaan Hypatiasta. Näytti siltä kuin olisi hänellä ollut sanottavana jotain tärkeätä, jonka hän halusi mutta jota hän sittekin samalla pelkäsi pukea sanoiksi. Viimein hän virkkoi:

"Myöntänet ainakin, että minä nyt olen paremmin puettu kuin viimein tavatessamme. Minä olen palannut puettuna, näethän kuten sekin pirunriivaama gadarolainen, josta tapamme ennen oli väitellä — ja ehkäpä mieleltänikin ojentuneena… Jumala tiesi!"

"Rafael! Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan? Sinä tiedät — et ole voinut oleskella täällä tuntikautta saamatta tietää — että vielä eilispäivänä minä uneksin pääseväni —" Hypatia painoi katseensa alas — "keisarinnaksi, että minä tänään olen kukistettu, huomenna ehkä maanpakolainen. Eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavana kuin vanhoja ivapuheita ja kaksimielisyyksiä?"

Rafael seisoi ääneti ja liikahtamatta.

"Miksi et puhu? Mitä tarkoittaa tuo surullinen, vakava katseesi, joka niin suuresti eroaa sinun entisestä käytöksestäsi? Sinulla on jotain tavatonta ilmaistavana!"

"Niin onkin", Rafael vastasi hyvin verkkaan. "Mitähän — mitähän vastaisi Hypatia jos Aben-Ezra kaikesta huolimatta Julianuksen lailla sanoisi, että Galilealainen on voittanut?"

"Sitä ei ole Julianus koskaan sanonut. Se on vain munkkien juoruja!"

"Mutta minä sanon sen."

"Mahdotonta."

"Minä sanon sen!"

"Viimeisenä sananasiko? Oikea Rafael Aben-Ezra ei siis elä enää!"

"Mutta voi syntyä jälleen."

"Kuolla filosofialle, uudelleen syntyäkseen barbariseen taikauskoon! Mikä ylentävä sielunvaellus! Hyvästi herrani!"

Ja Hypatia nousi poistuakseen.

"Kuule minua! — kuule minua kärsivällisesti vielä tämä kerta, jalo, rakastettu Hypatia! Vähänkin lisää pilkkaa sinulta, niin minusta voi jälleen tulla sama paatunut piru, joka ennen olin — ainakin kaikkia muita kuin sinua kohtaan. Oi, elä pidä minua kiittämättömänä, välinpitämättömänä! Miten suuressa velassa minä olenkaan sinulle, sinulle, jonka puhtaat ja ylevät sanat yksistään pitivät minussa vireillä hämärää muistoa siitä, että löytyi sittenkin joku Oikeus, Totuus, joku näkymätön henkimaailma, jonka kaltaiseksi ihmisen pitäisi pyrkiä elämässään kohoutumaan?"

Hypatia viivähti ja jäi kummastuneena kuuntelemaan. Oliko hänellä itsellään mitään uskoa? Hän tahtoi ainakin kuulla mitä Rafael oli löytänyt…

"Hypatia, minä olen sinua vanhempi… viisaampi, jos viisaus kerran on tiedonpuun hedelmä. Sinä tunnet vain toisen puolen mitalista, Hypatia, kauniimman puolen. Minä olen nähnyt sekä sen kauniin että rumankin puolen. Vuosien kuluessa olen tutkistellut ihmisajatuksen ja ihmistekojen kaikkia muotoja, kokenut kaikkia inehmojen syntyjä ja hulluuksia, mutta rauhaa en ole löytänyt — en viisaudessa enkä hulluudessa, en spiritualistisissa unelmissa enkä raa'assa aistillisuudessa. Minä en voinut tyytyä sinun platonilaisuuteesi — syyn sanon piakkoin. Minä etenin stoalaisuuteen, epikurilaisuuteen, kyyniläisyyteen, skeptiläisyyteen ja tässä syvimmässä kuilussa minä löysin vielä syvemmän kuilun, skeptiläisyydenkin epäilemisen."

"On se vieläkin syvempi kuilu olemassa", Hypatia ajatteli muistaessaan eiliset taikomiset. Mutta hän ei ilmaissut ajatustaan.

"Äärimmäisessä alennustilassani minä sitte tunnustin olevani eläintäkin alempana, sillä olihan eläimellä laki, jota se totteli, jotavastoin minä olin oma laiton Jumalani, piru, turilas, tuulispää… Oman koirani täytyi minussa herättää eläimellinen tietoisuus omasta olemassaolostani ja kaikesta muustakin mikä on ulkopuolella minua. Minä otin sen, koirani, opettajakseni ja tottelin sitä, sillä se oli minua viisaampi. Ja se johdatti minut — se mykkä eläinparka — kuin Jumalan lähettämä ja Jumalaa totteleva enkeli takaisin ihmisluonteeseen, armeliaisuuteen, uhrautuvaisuuteen, uskoon, kunnioitukseen — puhtaaseen ja aviolliseen rakkauteen."

Hypatia hätkähti… ja koettaessaan peittää hämmästystään hän melkein tietämättään virkkoi:

"Aviolliseen rakkauteen?… Aviolliseen rakkauteen? Selvä sitte oli se halpa syötti, joka vietteli Rafael Aben-Ezran hylkäämään filosofian?"

"Luojan kiitos!" Rafael itsekseen virkkoi. "Hän ei siis välitä minusta! Jos hänellä olisi ollut tunteita minua kohtaan niin olisi ylpeys estänyt häntä ivaamasta!" "Niin rakas neitiseni", hän vastasi sitte ääneen, "hylkäämään filosofian, etsimään viisautta; sillä viisaus itse etsi minua ja löysi minut. Mutta toisekseen, minä melkein toivoin, että sinä olisit hyväksynyt menettelyni, kun kerrankin koetin seurata esimerkkiäsi ja päätin kuten sinäkin, astua aviosäätyyn."

"Elä pilkkaa minua!" Hypatia vuorostaan huudahti silmissään niin syvä kauhun ja häpeän ilme, että Rafael katui sanojaan. "Jos et vielä tiedä — niin pian, liiankin pian saat tietää! Elä koskaan enää viittaa tuohon inhottavaan unelmaani, jos kauemmin haluat kanssani puhella!"

Katumus kouristi Rafaelin sydäntä. Eikö hän itse ollut tämän huonon naimistuuman alkuunpanija? Mutta Hypatia ei antanut hänelle tilaisuutta vastaamiseen, vaan jatkoi hätäisesti —

"Kerro minulle mieluummin itsestäsi. Miten tuo kummallinen ja äkkinäinen avioliitto on syntynyt? Mitä yhteyttä sillä on kristillisyyden kanssa? Minä olen luullut, että galilealaiset paremminkin houkuttelevat luokseen luopioita aviottomuutta ylistämällä — vaikka he kehuvatkin sitä sangen karkealla ja taikauskoisella tavalla."

"Niin minäkin olin kuvitellut, neitiseni", vastasi Rafael, joka puheenaineen vaihdoksesta ilostuneena ja ehkäpä myös Hypatian halveksivasta äänensävystä närkästyneenä sai osittain takaisin entisen terävän ja huolettoman puhetapansa. "Mutta — turhaa on aprikoida ihmisen mieluisia epäjohdonmukaisuuksia — eräänä aamuna huomasin olevan kahden piispan käsissä ja kihlattu, tahdoinpa tai en muutamalle nuorelle neidolle, joka vielä muutamaa päivää aikaisemmin oli määrätty luostariin."

"Kahden piispanko?"

"Puhun silkkaa totta. Toinen oli tietysti Synesius — se epäjohdonmukaisin ja hyväntahtoisin kiusanhenki suvaitsi kavaltaa minut selkäni takana; — mutta en tahdo sinua väsyttää juttuni tällä osalla. Varsinainen ihme on, että toinen piispallinen naittaja oli — itse Hippon Augustinus!"

"Mitäpä ei koetettaisikaan, kun on kysymyksessä luopioksi viekotteleminen", Hypatia ylenkatseellisesti virkkoi.

"Minä vakuutan, ettei niin ollut asianlaita. Hän sanoi minulle ja neidollekin, vieläpä sangen suoraan ja kaunistelematta, että hänen mielestään meitä oli syvästi surkuteltava niin suuresta lankeemuksesta… — Mutta kun ei meillä kummallakaan tuntunut olevan erikoista kutsumusta korkea-arvoisempaan aviottomuuteen, niin ei hän tahtonut meitä siihen säätyyn pakoittaa…"

"Meillä tulisi olemaan murhetta lihassa. Mutta jos me menemme naimisiin, niin emme tee syntiä. Johon minä vastasin, että minä kainoudessani kylläkin tyydyn halvimpaan paikkaan Abrahamin, Isakin ja Jakobin parissa… Hän vastasi neitseyttä ylistämällä, jolloin minä olin jälleen kuulevinani itse Hypatian äänen."

"Ja sinä kuuntelit sitä ivahymy huulillasi kuten ennenkin."

"Sinä hetkenä minä, toden totta en ollut ivailutuulella; ja olisivatpa vastaukseksi aikomani sanat olleet mitkä tahansa, niin oli hän siksi ystävällinen, että vastasi seuraavassa tuokiossa sekä minun, että omasta puolestaan."

"Mitä tarkoitat?"

"Hän näet sanomattomaksi hämmästyksekseni jatkoi pitämällä aviosäädyn ylistykseksi puheen sellaisen, jota en vielä konsaan ole kuullut en juutalaisen enkä pakanan huulilta. Ja lopuksi hän antoi nuorikoille niin erinomaisia ja naulanpäähän osuvia neuvoja, että minä en puheen loputtua voinut olla julkituomatta suruani siitä, ettei hän itse ollut mennyt naimisiin ja tehnyt jotain hyvää naista onnelliseksi sovelluttamalla ohjeensa käytäntöön… Ja silloin, Hypatia, minä näin ilmeen hänen kasvoillaan, joka sai minut toivomaan, että olisin puraissut poikki hävyttömän kieleni, ennenkuin menin niin ajattelemattomasti koskettamaan vanhoihin haavoihin… Se mies on aikansa itkenyt katkeria kyyneleitä… Mutta hienosti sivistyneenä miehenä hän heti käänsi keskustelun toisaalle ja miellyttävimmin hymyillen huomautti, ettei hän koskaan olisi sivullisena avioliittoja rakennettaessa, niin oli tässä tapauksessa taivas niin selvästi määrännyt meidät toisillemme j.n.e., j.n.e., ettei hän voinut kieltää itseltään huvia… ja lopuksi hän antoi meille siunauksensa niin lämpimin sanoin, että moista ihmishuulet tuskin ovat vielä lausuneet."

"Tuo hippolainen sofisti näyttää sinua vallan ihmeellisesti kiehtovan", Hypatia kärsimättömästi virkkoi, "sinä ehkä unhotat, että hänen mielipiteensä, etenkin kun ne ovat kuten myönnät varsin ristiriitaiset, eivät ole aivan yhtä tärkeät minulle kuin miksi ne näyttävät sinulle tulleen."

"En välitä siitä ovatko hänen mielipiteensä avioliitosta ristiriitaiset vai eivätkö", Rafael vastasi vähän ylpeästi. "En mennyt hänen luoksensa kuullakseni hänen puhuvan sukupuolisuhteista sillä siinä asiassa minä ehkä olen aivan yhtä hyvä tuomari kuin hänkin — mutta kuullakseni Jumalasta. Ja siitä hän puhui minulle tarpeeksi päättääkseni lähteä takaisin Aleksandriaan, jotta minä, jos se on mahdollista, saisin vielä tekemättömäksi osan siitä vääryydestä, jonka olen tehnyt Hypatialle?"

"Mitä vääryyttä sinä olet minulle tehnyt?… Sinä vaikenet? Ole ainakin vakuutettu, että mitä ikinä se lieneekin, et sitä voi pyyhkiä pois koettamalla tehdä minusta luopion."

"Elä ole liian varma siitä. Minä olen löytänyt liian suuren aarteen, etten haluaisi jakaa sitä Theonin tyttären kanssa."

"Aarteenko?" Hypatia virkkoi puolittain ivallisesti.

"Niin, todellakin. Muistat kai viimeiset sanani, jotka lausuin sinulle muutama kuukausi sitte erotessamme?"

Hypatia vaikeni. Eräs peloittava mahdollisuus, johon Rafael oli viitannut, välähti nyt ensi kerran hänen muistissaan… Mutta ylpeästi hän torjui luotansa taivaan lähettämän varoituksen.

"Minä sanoin sinulle lähteväni Diogeneen lailla etsimään ihmistä. Enkö luvannut sinulle, että heti hänet löydettyäni minä ensiksi sinulle hänestä ilmoittaisin? Ja minä olen ihmisen löytänyt?"

Hypatia heilautti kaunista kättään.

"Tiedän, kenen aijot ilmoittaa… sen ristiinnaulitun. Olkoon niin. Minä en tarvitse ihmistä, vaan jumalaa."

"Minkälaista jumalaa, Hypatia? Sellaistako jumalaa, joka muodostuu järkiperäisistä käsitteistämme, tai paremmin niiden kieltämisestä — rajoittamattomuudesta, ikiaikaisuudesta, näkymättömyydestä, tunnottomuudesta ja miksei myöskin siveyskäsitteistä riippumattomuudesta? Muistan näet meidän olleen yhtämieltä siitä, että samalla kuin me omistaisimme tuolle Korkeimmalle Ykseydelle niin perin inhimillisen ominaisuuden kuin hyve on, me alentaisimme sen lihallisuuteen."

Hypatia ei vastannut.

"Nyt minä aina olen kuvitellut jotain siihen suuntaan, että me tuolla Absoluuttisella Ykseydellämme halusimme ensi sijaan sellaista ominaisuutta, ettei Se olisi ainoastaan ääretön Jumala — pelkään, ettemme aivan selvästi tajunneet tämän käsitteen täyttä merkitystä — eikä vain iankaikkinen Jumala, taikka kaikkivaltias, taikka edes yksi ainoa Jumala — jotka ominaisuudet, pelkään mä, eivät olleet meille sen selvemmät kuin ensinmainittukaan — vaan että Se olisi vanhurskas Jumala taikka paremmin — koskapa meillä oli tapana selittää ettei Sillä saanut olla mitään ominaisuuksia — itse Vanhurskaus. Ja näitä seikkoja mietiskellessäni minä en voinut olla muistamatta, että minun pyhät heprealaiset kirjanihan puhuivat juuri sellaisesta Jumalasta; ja tuntien, että niillä ehkä oli minulle jotain sanottavana, jota —"

"Jota minä en sanonut sinulle! Ja tästä siis johtui tuo pidättyväisyytesi ja salavihkainen ylemmyytesi siihen naiseen nähden, jota sinä pilkkasit oppilaaksesi nimittämällä! Enpä toden totta epäillyt sinussa niin perin juutalaista kateutta piilevän! Miksi, oi miksi et sanonut minulle tätä?"

"Siksi että minusta oli tullut älytön elukka; siksi että olin täydellisesti unhoittanut mitä tuo vanhurskaus oikeastaan oli, ja pelkäsin sen selville saamista, koska epäilin sen minut tuomitsevan. Siksi että minusta oli tullut paholainen ja minä vihasin vanhurskautta enkä suonut sinun olevan vanhurskaan, enkä Jumalankaan, sillä muutoin ette te kumpikaan olisi olleet minun kaltaisiani. Jumala armahtakoon minua syntistä!"

Hypatia katsahti hänen kasvoihinsa. Rafael oli muuttunut kuin taikaiskusta — eikä sittekään muuttunut. Jälellä oli tuo entinen uljas tietoisuus omasta voimasta, sama älykäs ja ilkamoiva ilme noissa voimakkaissa täyteläisissä juutalaiskasvoissa ja säkenöivissä silmissä. Ja kuitenkin oli jokainen kasvonpiirre pehmeämpi, lempeämpi, ja tyhjäntoimittajan virnistelevä naamari oli kadonnut ja liikuttava hellyys ja vakavuus säteili koko hänen ulkomuodostaan. Kotelon kuori oli varissut pois ja paljastanut sen peitosta perhosen. Hypatia istui häntä tarkastellen ja peitti silmänsä hetkeksi kädellään aivankuin koettaakseen eikö näky häviäisi. Hänkö, tuo älyniekka, tuo ivailija, Aleksandrian Lucianus — hänkö, jonka syvämielisyys ja voimakkuus oli Hypatiaa peloittanut alennuksenkin päivinä?… Ja tähän hän päättyi…

"Tämä on vain pelkurimaisesta taikauskosta johtuva oikku… Nuo kristityt ovat peloitelleet häntä synneillä ja Tartaruksellaan."

Hypatia katsahti jälleen hänen kirkkaihin, vilpittömiin ja pelottomiin kasvoihinsa ja häpesi omaa panetteluaan. Ja tähän siis päätyi hän — Synesius — Augustinus — oppineet ja oppimattomat, gootit ja roomalaiset… Se väkevä virta vyöryi siis eteenpäin… Voisiko hän yksin taistella sitä vastaan?

Hän tahtoi! Taipuisiko hän? — Hän? Hänen tahtonsa pysyy kyllä lujana, hänen järkensä vapaana, viimeiseen asti — kuolemaankin asti, jos niikseen tulisi… Ja sittenkin eilisiltana! — eilisiltana!

Viimein hän puhui, katsettaan kohottamatta.

"Vaikkapa nyt olisitkin löytänyt ristiinnaulitussa ihmisen — oletko löytänyt hänessä Jumalankin?"

"Muistatko Hypatia miten Glaucon määrittelee täydellisesti vanhurskaan ihmisen?… Miten tämän, vaikkei ole vikapää yhteen ainoaankaan väärämieliseen tekoon, täytyy läpi elämänsä kantaa aiheetonta väärämielisen nimeä, että hänen puolueettomuutensa tulisi täydelleen todistetuksi, ja miten hänen sellaisissa olosuhteissa täytyy ehdottomasti joutua, kuten Glaucon sanoo, ei vain vanhassa Atheenassa taikka vanhassa Juutaanmaassa, vaan myös, kuten sinä itsekin myöntänet, tänä hetkenä kristityssä Aleksandriassakin — kai muistat, Hypatia? — kahleisiin, ruoskittavaksi ja lopulta ristille… Jos kerran Platonin mielestä vanhurskaan ihmisen perikuva on ristiinnaulittu ihminen, niin miksi ei minunkin? Jos me molemmat — ja piispa Clemens vanhus myöskin — joka, muistanet, on yhtä hyvä platonilainen kuin mekin — ja itse Augustinus myönnämme, että Platon näitä omituisia sanoja lausuessaan ei puhunut omasta alotteestaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, niin miksi eivät muutkin, samat sanat lausuessaan, olisi puhuneet saman Hengen vaikutuksesta?"

"Ristiinnaulittu ihminen… Kyllä. Mutta ristiinnaulittu Jumala, Rafael! Minua puistattaa sellainen häväistys."

"Aivan kuin minun hyviä kansalaisianikin. Ovatko he jokapäiväisessä elämässään sen vanhurskaampia, Hypatia, vaikka luulottelevatkin niin visusti arvossapitävänsä tuon Ykseyden kunniata, joka arvatenkin itse parhaiten tietää, miten Hänen kunniansa tulee suojelluksi ja julistetuksi? Mutta myönnätkö sinä määritelmän päteväksi? Pidä varasi!" puhui hän huulillaan entinen veitikkamainen hymynsä. "Minä olen otellut Augustinuksen kanssa ja minusta on tullut peloittava dialektikko. Myönnätkö sen päteväksi?"

"Tietysti — nehän ovat Platonin sanoja."

"Mutta myönnätkö sen vain siksi että se on kirjoitettu tuossa kirjassa, jota Platoniksi nimitetään, vai siksikö, että sinun järkesi vakuuttaa sen todeksi?… Et vastaa. Vastaa sitte ainakin tähän kysymykseen: Eikö täydellisesti vanhurskas ihminen ole ihmisistä korkein?"

"Tietenkin", Hypatia vastasi vähän välinpitämättömästi. Sillä hän, filosofi ja kreikkalainen kun oli, ei suinkaan ollut haluton antautumaan kaikkeen, joka vähänkin sanasodalta maistui, karkoittaakseen siten edes hetkeksi mielestään raskaat ajatukset.

"Eikö silloin Antanthropoon, tuon perikuvan, ihanneihmisen, joka on täydellisempi kuin ainoakaan yksityinen yksilö, täydy myöskin olla täysin vanhurskas?"

"Kyllä."

"Oletahan nyt, kuten ennen hupaisissa sanasodissamme teimme, että hän tahtoo julkisesti todistaa maailmalle vanhurskautensa… Ainoana keinona hänelle silloin kai olisi Platonin mukaan tuo Glauconin esittämä muoto; panettelu, kidutus ja ristinkuolema?"

"Mitä puhetta tämä on, Rafael? Aineelliset ruoskat ja ristinpuut ikuisen ja henkisen aatteen välikappaleina?"

"Oletkohan, Hypatia, vielä koskaan tarkemmin miettinyt, millainen tuo ihmisen perikuva oikeastaan olisi?"

Hypatia säpsähti, aivan kuin olisi uusi ajatus mieleen iskenyt, ja tunnusti — kuten jokainen uusplatonilainen olisi tunnustanut — ettei hän ollut koskaan sitä ajatellut.

"Ja kuitenkin meidän oppi-isämme Platon opetti, että jok'ainoalla ilmiöllä, kukasta kansakuntaan asti, on taivaissa ikuinen, täydellinen perikuva. Ehkäpä me emme tähän asti ole olleetkaan kyllin tarkkoja platonilaisia, arvoisin opettajani. Ehkäpä me filosofeina, ja vähän farisealaisina kaupan päälliseksi, olemmekin aloittaneet kaikki tutkistelemisemme, samoin kuin rukouksemmekin, kiittäen Jumalaa siitä, ettemme olleet muiden ihmisten kaltaisia, ja siten väärinkäsittäneet toisenkin kohdan Platonin 'Tasavallassa', johon me entisinä kultaisina aikoina niin mielellämme viittasimme."

"Mikä kohta se oli?" kysäsi Hypatia, joka yhä enemmän kiintyi keskusteluun.

"Että filosofit olisivat ihmisiä."

"Teetkö pilkkaa minusta? Platonhan määrittelee filosofin ihmiseksi, joka etsii tiedon kohteita, jotavastoin muut etsivät mielipiteen kohteita."

"Aivan oikein. Mutta mitähän jos me, tahtoessamme välttämättä saada selvitetyksi, missä filosofi eroaa muista ihmisistä olisimmekin jättäneet huomioonottamatta missä hän on toisten ihmisten kaltainen ja samalla sittenkin unhoittaneet että ihminen on suku, josta filosofi on vain yksi laji?"

Hypatia huokasi.

"Etköhän siis ole kanssani yhtä mieltä siinä, että koska pienempi sisältyy suurempaan ja lajin perikuva suvun perikuvaan, me olisimme menetelleet viisaammin, jos olisimme vähän enemmän tutkistelleet ihmisen perikuvaa ihmisenä, ennenkuin kävimme käsiksi tuon perikuvan osaan — filosofin perikuvaan?… Aivan varmaan se olisi ollut helpompi tie, sillä ihmisiä on enemmän kuin filosofeja, Hypatia, ja jokainen ihminen on todellinen ihminen ja sopiva tutkistelun esine, jota vastoin jokainen filosofi ei ole todellinen filosofi — esimerkiksi ystävämme akademikot taikka yksi ja toinen uusplatonilainenkin, jonka tunnemme? Sinä näytät kärsimättömältä. Lopetanko?"

"Ymmärsit väärin kärsimättömyyteni aiheen", Hypatia vastasi katsahtaen Rafaeliin suurilla, surullisilla silmillään. "Jatka."

"No niin — minä aion ruveta kauhean skolastiseksi — eikö se ole aivan oikea määritelmä ihmisestä, että hän yksin kaikista tunnetuista olioista on henki, joka on ajaksi yhdistetty eläimelliseen ruumiiseen?"

"Sano ennemmin: siihen loihduttu kuin vankilaan", Hypatia huoaten vastasi.

"Vaikkapa niinkin. Mutta eikö meidän täydy myöntää, että tuo perikuva — oikea ihminen — että jos hän kerran on perikuva, niin hänenkin täytyy tai on ainakin kerran täytynyt olla loihduttu eläimelliseen ruumiiseen?… Sinä vaikenet. En tahdo pahoittaa sinua… Minä vain pyydän sinua tarkoin miettimään, eikö Platon hiukan vähennä galilealaisen kalastajan luonnottomuutta, kun tämä sanoo, että Hän, jonka kuvaksi ihminen on luotu, tuli lihaksi ja seurusteli ruumiillisessa muodossa ihmisten kanssa Tiberian meren rannalla, ja että he näkivät Hänen kunniansa, Isän ainokaisen Pojan kunnian."

"Tuo viimeinen kysymys on kokonaan toista. Lihaksi tullut Jumala! Järkeni nousee kapinaan sellaista ajatusta vastaan!"

"Homeros vanhuksen järki ei noussut."

Hypatia säpsähti, sillä hän muisti miten hän eilen oli kaivannut noita vanhoja, käsin tunnettavia, inhimillisiä jumaluuksia. — "Jatka!" huudahti hän malttamattomasti.

"Sano nyt minulle — eikö tuon ihmisen perikuvan, jos sitä missään on olemassa, täydy ikuisesti elää Jumalan hengessä? Eikö ainakin Platon olisi sitä väittänyt?"

"Kyllä."

"Ja johtaa olemassaolonsa suorastaan Hänestä?"

"Kyllä."

"Mutta ihminenhän on yksi, tahdolla varustettu persoona, kaikista muista eroava."

"On."

"Tuon perikuvankin täytyy siis olla sellainen."

"Arvatenkin."

"Mutta omata kaikkien ihmisten ominaisuudet ja avut täydellisimmässä muodossa."

"Luonnollisesti."

"Miten suosiollisesti ja kuuliaisesti entinen opettajani muuttuukin oppilaakseni!"

Hypatia katsahti häneen silmät kyynelissä.

"En koskaan sinulle mitään opettanut, Rafael."

"Sinä opetit minulle enimmän, armas neito, kun vähimmän sitä aavistit. Mutta sano minulle vielä yksi asia. Eikö jokaisen ihmisen ominaisuus ole olla poika. Sillä voithan ajatella ihmisen, joka ei ole isä, mutta et ihmistä, joka ei ole poika."

"Myönnettäköön."

"Silloin tuon perikuvan täytyy olla poika."

"Kenen poika, Rafael?"

"Miksei Zeun, jumalien ja ihmisten isän? Mehän sovimme siitä, että — nimittäkäämme sitä nyt häneksi, koska olemme päässeet selville siitä, että se on henkilö — ei voi kiittää olemassa olostaan ketään muuta kuin itse Jumalaa."

"Mitä siitä seuraa?" Hypatia kysäsi luoden ihanat silmänsä Rafaeliin. Niissä kuvastui kiihkeä epäilys, mutta samalla, kuten Rafael kuolinhetkeensä saakka väitti, myöskin toivo ja ilo.

"Eikö nyt, Hypatia, pojan täydy olla samaa lajia kuin isäkin? Kotkat eivät synnytä kyyhkysiä, sanoo runoilija. Eikö pojan nimi ole vain tyhjä ja petollinen vertaussana, ellei poika ole isänsä täydellinen ja yhtäläinen kuva?"

"Uroot siittävät poikia pahempia kuin he itse ovat, sanoo runoilija."

"Me emme nyt puhu ihmisistä sellaisina kuin ne ovat, joita Homeron Zeus sanoo kurjimmiksi kaikista kedon eläimistä. Mehän puhumme — vai kuinka? — täydellisestä ja perikuvallisesta pojasta ja täydellisestä ja perikuvallisesta isästä täydellisessä ja ikuisessa maailmassa, jossa ei ole kehitystä, taantumusta eikä muutosta. Mehän puhumme täydellisestä ja perikuvallisesta suvun jatkumisesta, jonka ainoana määritelmänä voi olla, että yhtäläinen synnyttää itsensä kanssa täydellisesti yhtäläisiä olioita… Sinä vaikenet. Vaikene vaan, Hypatia… Me olemme joutuneet liian kauas äärettömyyteen…"

Ja sitte he molemmat olivat tuokion vaiti. Rafaelin mielessä liikkuivat juhlalliset ajatukset Viktoriasta ja Esaijan vanhoista ennusmerkeistä, joiden merkitystä hänelle ennustuksina löytämäänsä Ihmiseen nähden ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän toivoi ja uskoi, että samat ennusmerkit hänenkin osakseen suotaisiin ja hänkin saisi lapsen merkiksi siitä että kaikesta hänen syntisyydestään huolimatta "Jumala oli hänen kanssansa".

Mutta hän oli juutalainen ja mies; Hypatia oli kreikkalainen ja nainen — vaikka toisekseen eivät Hypatian koulun miehetkään olleet toisella kannalla tässä asiassa. Hänelle ei yleisinhimillisillä suhteilla ja velvollisuuksilla ollut niin korkeata ja jumalallista merkitystä kuin tuolle käännytetylle juutalaiselle, joka vasta nyt oli oppinut ymmärtämään omien pyhien kirjojensa sisällön ja tullut oikeaksi israelilaiseksi. Eikä Rafaelin todistelukaan voinut saada häntä vakuutetuksi, vaikka saikin hänet sanattomaksi. Hypatian, kuten hänen hengenheimolaistensakin, usko perustui enemmän mielikuvitukseen ja uskonnolliseen tunteeseen kuin järkeen ja siveelliseen tietoisuuteen. Ja koko tuo loistava utumaailma, jossa hän oli vuosikaudet juhlinut — sen maailmansyntyopit, virtaukset, sukulaisuudet, vertauskuvallisuudet, pappisvaltaisuudet, äärettömyydet, ikuisuudet ja sen semmoiset — kaikki tuo oli liian kiehtovaa ainaiseksi hyljättäväksi, vaikka hän ei löytänytkään siinä lepoa eikä edes voinut siihen empimättä uskoa, ja vaikka se olikin hävinnyt näkymättömiin juuri kun hän sitä kipeimmin tarvitsi. Ja taistellen järjen yhä enemmän varmentuvaa vakuutusta vastaan hän viimein virkkoi:

"Sinä siis tahtoisit minun hylkäävän, kuten itse näyt tehneen, tuon ihanan ja taivaallisen, noiden kuivien ja laihojen järkisyiden hyväksi, joiden vastustamiseksi minä, mikäli minusta tuntuu, en — kaikesta huolimatta — voi ryhtyä sinun kanssasi sanasotaan, Rafael — sillä olenhan minä nainen — heikko nainen!"

Hän kätki kasvonsa käsiinsä.

"Mikäli sinusta tuntuu, mikä?" Rafael kysyi lempeästi.

"Olethan voinut huonommalle asialle antaa järjellisemmän värityksen."

"Niin sanoi Aristofaneskin Sokrateesta. Mutta kuule minua vielä hetkinen, rakastettu Hypatia. Sinä kieltäydyt hylkäämästä tuota ihanaa, ylevää, taivaallista? Mitähän jos ei ainakaan Rafael Aben-Ezra olisi löytänyt sitä ennenkuin nyt? Muista mitä äsken sanoin — mitähän jos tuo meidän entinen Ihana, Jalo ja Taivaallinen olisikin ollut vain paljasta aineellisuutta, käsitteitä, jotka meidän omat aivomme punoivat meidän ruumiillisten silmiemme näkemistä mieluisista tai korkeista tai alhaisista tai ylevistä asioista? Mitähän jos minä olisinkin huomannut, että henkinen ei olekaan älyllistä, vaan siveellistä, ja että henkinen maailma ei olekaan, kuten me tahdoimme, meidän omista älyllisistä erittelyistämme taikka fyysillisistä, uskonnollisista tai muista mielentiloistamme muodostuva maailma, vaan oikeamielisten tai väärämielisten henkilöiden maailma. Mitähän jos olisin huomannut, että henkisen maailman ainoa laki, johon kaikki muut lait sisältyvät, oli oikeamielisyys, ja että tämän lain kanssa ristiriitaiset, joita me nimitimme maailmallismielisiksi, eivät olleetkaan raakoja, tai typeriä, tai oppimattomia, tai tomppeleja, vaan yksinkertaisesti väärämielisiä? Mitähän jos olisin huomannut, että oikeamielisyys, ja yksistään oikeamielisyys olikin ihanaa, ylevää, taivaallista, jumalallista — niin, itse Jumala? Ja mitähän jos minulle olisi selvinnyt, aivan kuin kirkkaaseen päivänvaloon ilmestynyt, mitä tuo oikeamielisyys oikeastaan oli? Mitähän jos minä olisin nähnyt ihmisolennon, naisen, ja lisäksi nuoren, heikon naisen julistavan Jumalan kunniaa ja ihanuutta, osoittavan minulle, että ihanaa oli se kun pelkäämättä, vain velvollisuuden täyttääkseen, oli avulias vastenmielisimmillekin olennoille, että jaloa oli se kun alentui mitä halvimmat orjan toimet suorittamaan ja ulkonaisesti mitä alentavimpaan alttiiksi-antavaisuuteen mukautumaan, että taivaallista oli tietoisuus siitä, että halvimmat maalliset suhteet ja velvollisuudet olivat Jumalan käskyjä, jotka voi oikealla tavalla täyttää vain sen hengen avulla, jonka kautta Hän Kaikkeutta hallitsee; että vanhurskasta oli rakastaa, auttaa niitä ja kärsiä — kuollakin, jos niin vaadittiin — niiden puolesta, jotka semmoisenaan eivät näyttäneet voivan herättää muita kuin vastenmielisyyden ja inhon tunteita? Mitähän jos minä näin tämän näyn ensi kerran eläissäni, ja jos minun silmäni silloin aukenivat ja minä käsitin näyn Jumalan kunnian kuvaksi? Mitähän jos minä, platonilainen, Johannes galilealaisen ja Paulus tarsolaisen lailla, ja hebrealaisena, kuten hekin, olisin itsekseni tunnustanut: Jos luotu voi noin rakastaa, niin miten mittaamaton onkaan sen perikuvan rakkaus? Jos heikko nainen voi noin paljon kestää, niin mihin kykeneekään Jumalan Poika? Jos ihmisellä on voimaa osaksi uhrautua toisten hyväksi, niin on Jumalalla voimaa uhrautua kokonaan. Jollei Hän ole sitä tehnyt, niin tekee Hän sen; sillä muutoin Hän olisi vähemmän ihana, vähemmän jalo, vähemmän taivaallinen, vähemmän vanhurskas kuin se puutteellinen kuva, joka minulla Hänestä on, — kuin tuo heikko, elämänhaluinen neito! Miksi en uskoisi niitä, jotka kertovat minulle, että Hän on jo sen tehnyt? Mutta ehkä heidän todistuksensa sittekin nojautuvat vain olettamuksiin? Minulle ei tarvitse matemaatillisesti todistella sitä, että kun lapsi oli vaarassa niin isä hänet pelasti — eikä tätäkään. Järkeni, sydämeni, kaikki hengenlahjani — lukuunottamatta tuota typerää, aistillista kokemustani, jonka huomaan alati minua pettävän ja jonka avulla en edes olemassa-oloani kykene toteennäyttämään — hyväksyvät tuon Golgatan tarinan maallisista tapahtumista luonnollisimpana, uskottavimpana ja välttämättömimpänä, edellyttäin ainoastaan, että Jumala on vanhurskas Persoona eikä mikään kaikki läpitunkevan, välttämättömän hengen unikuva, — hölynpöly, joka jo oman määrityksensä kautta osoittautuu aineelliseksi."

Hypatia vastasi väkinäisesti hymyillen:

"Rafael Aben-Ezra on vaihtanut terävän todistelun rakastuneen kukkaiskieleen."

"En vallan kokonaan sentään", Rafael vastasi vuorostaan hymyillen. "Oletahan, että minä sanoin itsekseni: me platonilaiset myönnämme, että Jumalan näkeminen on korkeinta hyvää."

Hypatiaa värisytti vielä kerran viime yön muisto.

"Ja jos Hän on vanhurskas ja jos vanhurskaus on — kuten tiedän sen olevan — samaa kuin rakkaus, niin silloin täytyy Hänen toivoa tätä korkeinta hyvää ihmisille paljon enemmän kuin nämä itse voivat sitä itselleen toivoa… Silloin haluaa Hän ilmaista ihmisille Itsensä ja oman vanhurskautensa… Tahdotko vastata, Hypatia, vai vastaanko minä?… tai onko vaiteliaisuutesi myönnytyksen merkki? Salli ainakin minun vielä sanoa, että jos Jumala tahtoo ilmaista vanhurskautensa ihmisille, niin voi Hän, Platonin mukaan, tehdä sen täydellisesti ainoastaan suostuen pilkattavaksi, kidutettavaksi ja ristiinnaulittavaksi, että Häntä ei voitaisi, kuten ei Glaucokaan vanhurskasta ihmistä koskaan epäillä itsekkäistä pyyteistä tai heikkoudesta kärsimyksissä… Olenko nyt vaihtanut todistelut, Hypatia?… Sinä yhä vaikenet? Sinä et tahdo kuulla minua, huomaan ma… Jolloinkin vastaisuudessa filosofi ehkä mieluummin kuuntelee suurimman velallisensa sanoja… Taikka; paremmin sanoen, hän ehkä suostuu mieluummin kuuntelemaan omassa sydämessään tuon Perikuvallisen Ihmisen sanoja, joka on häntä rakastanut, ohjannut, ammentanut hänen osakseen kaikki ruumiin ja sielun täydellisyydet, herättänyt hänessä puhtaat ja jalot pyrkimykset, ja pyytää häntä vain kuuntelemaan omaa järkeänsä, omaa filosofiaansa, kun ne julistavat Hänet niiden antajaksi, ja jakamaan niitä vapaaehtoisesti ja nöyrällä mielellä, kuten Hänkin ne filosofille antoi, köyhille ja typerille ja syntisille, joita Hän rakastaa samoin kuin tuota filosofiakin… Jää hyvästi!"

"Viivy!" Hypatia huudahti ponnahtaen seisaalleen. "Minne olet menossa?"

"Tekemään rahtusen hyvää ennenkuin kuolen; sillä minä olen tehnyt paljon pahaa. Menen viljelemään maata, istuttamaan ja rakentamaan, pelastamaan pienen palan Ormuzdin maasta Ahrimanin vallasta, kuten persialaiset sanoisivat. Menen taistelemaan ausurialaisia rosvoja vastaan, ruokkimaan trakilaisia palkkasotureita, pelastamaan muutamia orpoja orjuudesta… jättääkseni ehkä jälkeeni pojan Davidin huoneesta, josta on tuleva parempi juutalainen kuin isästä, siksi että hän on tätä parempi kristitty… Meillä on oleva murhetta lihassa, sanoo Augustinus meille… Mutta minulla on ollut, kuten jo Augustinukselle vastasin, sitä tähän asti niin vähän, että runsas annos tuota murhetta onkin ehkä kasvatuksekseni parempi kuin päinvastoin. Jää hyvästi!"

"Odota!" Hypatia virkkoi! "Tule takaisin — tule jälleen! Ja hänet… Tuo hänet kerallasi… Minun täytyy saada tavata häntä! Hän on varmaan todella jalo, ollakseen kyllin arvokas sinulle!"

"Hän on täältä satojen peninkulmien päässä."

"Vai niin! Hän olisi ehkä voinut opettaa minulle jotakin — minulle, filosofille! Sinun ei olisi tarvinnut pelätä minua… Mieleni ei nyt tee käännyttämään ihmisiä… Oi, Rafael Aben-Ezra, miksi taitat runnellun ruo'on? Suunnitelmani ovat hajonneet kuin tuhka tuuleen, oppilaani ovat arvottomia, puhdas maineeni on tahrattu, omaatuntoani oma julmuuteni raskaana painaa… Jos sinä et vielä kaikkea tiedä, niin saat sen liiankin pian tietää… Viimeinen toivoni, Synesius, rukoilee itselleen samaa toivoa, jota minä häneltä tarvitsen… Ja lisäksi ja kaiken lopuksi… Sinä!… Sinäkin Brutus! Miksi en nyt entisen Juliuksen lailla kietoisi vaippaa ympärilleni ja kuolisi!"

Rafael seisoi hänen edessään ja näki surumielin miten hänen kasvoilleen levisi täydellisen toivottomuuden ja alakuloisuuden ilme.

* * * * *

"Niin, niin — tule — Galilealainen… Jos hän kerran voimakkaat miehet kukistaa, niin voiko heikko neito häntä vastustaa? Tule pian… Tänä iltana… Sydämeni murtuu."

"Kello kahdeksanko tänä iltana?"

"Niin… Puolipäivän aikaan minä luennoitsen… taikka paremmin, sanon ikuisiksi ajoiksi hyvästit oppilailleni… Jumalat! Mitä minä heille puhun?… Tule sitte kertomaan minulle siitä Natsarealaisesta. Jää hyvästi!"

"Jää hyvästi, rakastettu neito! Yhdeksännellä tunnilla sinä olet kuuleva Natsarealaisesta."

Miksihän nämä hänen omat sanansa kaikuivat Rafaelin korvissa niin paljon merkitseviltä miltei pahaa ennustavilta? Hänestä melkein tuntui siltä kuin ei hän itse olisi niitä lausunut, vaan joku kolmas henkilö. Hän suuteli Hypatian kättä. Se oli jääkylmä; ja vaikka Rafael tunsikin itsensä onnelliseksi, oli hänen sydämensä kylmä ja raskas, kun hän huoneesta poistui.

Kun Rafael oli päässyt alas kadulle, hyökkäsi muuan nuorukainen esiin erään pilarin varjosta ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Ahaa, sinä hurskasten ryövärien urhea johtaja. Mitä minulta nyt tahdot?"

Filammon, sillä hän se oli, tuijotti hetkisen Rafaeliin ja tunsi hänet.

"Pelasta hänet! Jumalan rakkauden nimessä pelasta hänet!"

"Ken?"

"Hypatia!"

"Kuinka kauan hänen pelastumisensa on sinun sydämelläsi ollut, nuori ystäväni?"

"Jumalan nimessä", Filammon puhui, "mene takaisin ja varoita häntä! Hän uskoo sinua — sinä olet rikas — sinä olit ennen hänen ystävänsä — minä tunnen sinut olen kuullut sinusta puhuttavan… Oi, jos koskaan olet hänestä välittänyt — jos konsaan olet tuntenut tuhannetta osaa niistä tunteista, joita minä tunnen häntä kohtaan — niin mene varoittamaan häntä lähtemästä kotoaan!"

"Minun täytyy saada tietää enemmän tästä", virkkoi Rafael, joka huomasi, että nuorukaisella oli painavat syyt pyyntöihinsä. "Mennään yhdessä, sisään, niin saat puhua hänen isälleen."

"En, en siihen taloon! En koskaan enää mene siihen taloon! Elä kysy syytä kieltooni, vaan mene itse. Hän ei usko minua. Estitkö — estitkö sinä jotenkin häntä uskomasta?"

"Mitä tarkoitat?"

"Minä olen ollut täällä — ikuisuuden! Minä lähetin palvelijattaren viemään hänelle kirjelmän, mutta hän ei vastannut mitään."

Vasta silloin Rafael muisti nähneensä, että heidän keskustellessaan oli Hypatialle tuotu kirjelmä.

"Näin hänen saavan kirjelmän. Hän heitti sen pois. Kerro minulle asiasi. Jos se ansaitsee huomiota, niin otan sen itse toimittaakseni. Mistä häntä pitää varoittaa?"

"Salajuonesta — minä tiedän että munkit ja parabolaanit ovat virittäneet salajuonen häntä vastaan. Kun minä tänä aamuna makasin vuoteellani Arseniuksen huoneessa — ne luulivat minun nukkuvan —"

"Arseniuksenko? Onko siis tuo kunnianarvoisa kiihkoilija joutunut samalle tolalle kuin muutkin munkinkaapua kantavat inehmot ja ruvennut kiduttajaksi?"

"Jumala varjelkoon! Minä kuulin hänen koettavan saada Pietari Esilukijaa luopumaan jostakin, en tiedä mistä; mutta minä kuulin Hypatian nimen… minä kuulin Pietarin sanovan: 'Hän, joka on esteenä, estää niin kauan kuin hänet lakaistaan tieltä pois.' Ja kun hän poistui käytävään, niin kuulin hänen sanovan jollekin toiselle: 'Tee pian minkä teet!'"…

"Nämä ovat hyvin häilyviä perusteita, ystäväni."

"Oi, — etkö tiedä mitä niiltä miehiltä voi odottaa?"

"Ettenkö tiedä? Missähän me viimeksi toisemme tapasimme?"

Filammon punastui ja jatkoi:

"Se riitti minulle. Minä tiedän, millä tavalla he häntä vihaavat, tiedän ne rikokset, joista he häntä syyttävät. Viime yönä olisi hyökätty hänen kotiinsa, jollei Kyrillos olisi estänyt… Ja minä käsitin sävyn Pietarin äänessä. Pietari puheli niin nöyrästi ja lempeästi, ettei voi epäilläkään hänellä olleen mielessä jotain pirullista. Minä vaanin koko aamun tilaisuutta päästäkseni pujahtamaan ulos, ja täällä nyt olen! — Otatko asiani toimittaaksesi, vai jätätkö hänet —"

"Mihin?"

"Jumala vain tiennee, ja perkele, jota he Jumalan asemesta palvelevat."

Rafael kiiruhti takaisin sisään — "Saisiko hän tavata Hypatiaa?" Tämä oli sulkeutunut yksityiskammioonsa ja ankarasti kieltänyt laskemasta ketään vierasta sisälle… "Missä sitte Theon oli?" Tämä oli puolisen tuntia sitte mennyt ulos kanavaportista, pinkka matemaatillisia papereja kainalossaan, eikä kukaan tiennyt minne hän oli aikonut… "Kelvoton hölmö!" ja Rafael kirjoitti kiireisesti seuraavan kirjelmän —

"Elä ylenkatso nuoren munkin varoitusta. Minä uskon hänen puhuvan totta. Jos rakastat itseäsi ja isääsi, Hypatia, niin elä mene ulos tänään."

Rafael lahjoi orjattaren viemään sanoman perille, ja kulutti odottaessaan aikansa eteisessä palvelijoita varoitellen. Mutta nämä eivät ottaneet uskoakseen häntä. Oli kyllä totta, että myymälät oli useissa kaupunginosissa sulettu ja museon puisto tyhjä; ihmiset olivat peloissaan eilisen johdosta. Mutta Kyrillos oli, sen he varmoista lähteistä tiesivät, vielä eilisiltana uhannut kirkonkirouksilla jokaista kristittyä, joka rauhaa häiritsee, eikä koko aamuna ollut ainoatakaan munkkia näkynyt kaduilla. Ja heidän emännälleenkö sitte jotain pahaa tapahtuisi? — "Mahdotonta! Eivät edes villit pedotkaan häntä repisi", selitti jättimäinen portinvartija neekeri, "vaikka hänet arenalle heitettäisiin".

Näistä sanoistaan neekeri sai eräältä orjattarelta korvapuustin, jota anteeksi pyytääkseen tämä taas vakuutti varmaan tietävänsä, että hänen hallitsijattarensa kykeni pään nyökäyksellä kääntämään pitkäisen tulen muuanne ja kutsumaan legionittain henkiä taistelemaan puolestaan… Mitä sellaisille epäjumalan palvelijoille mahtoi? Ja sittekin, eivätkö sen vuoksi sitä enemmän miellyttäneet?

Vihoviimein tuli tutulla, miellyttävällä, harkitulla ja itsetietoisella käsialalla kirjoitettu vastaus.

"Kummallinen on keinosi minut uuteen uskoosi taivuttaaksesi, kun ensimäisenä saarnapäivänäsi pyydät minua varomaan niiden pahuutta, jotka tuota uskoa tunnustavat. Kiitän sinua; mutta huolenpitosi minusta tekee sinut kiusalliseksi. Minä en pelkää mitään. He eivät uskalla. Jos he nyt uskaltaisivat, niin olisivat he jo kauvan sitte uskaltaneet. Mitä tuohon nuorukaiseen tulee — niin olisi minulle tästä puoleen häpeäksi, jos hänen sanojaan tottelisin tai uskoisin, taikka edes osoittaisin huomaavani hänen olemassaolonsa. Koska hän on niin häpeämätön, että varoittaa minua, niin juuri sen vuoksi minä menen. Elä pelkää minun vuokseni. Sinun ei pitäisi toivoa minun nytkään olevan peloissani itseni vuoksi. Minun täytyy täyttää tehtäväni. Minun täytyy puhua sanat, jotka minun on puhuttava. Ja ennen kaikkea, minä en saa antaa kellekään kristitylle aihetta sanoa, että filosofi uskalsi vähemmän kuin uskonkiihkoilija. Jos minun Jumalani ovat Jumalia, niin he suojelevat minua; ja jos ne eivät ole, niin täyttäköön sinun Jumalasi tahtonsa tavalla, jonka hän parhaaksi näkee."

Rafael repi kirjeen palasiksi… Henkivartijat eivät ainakaan olisi muun maailman mukana hulluiksi herenneet.

Oli vielä aikaa puoli tuntia ennenkuin Hypatian luennon piti alkaa. Sillä välin hän kyllä ennättäisi koota sotavoimia vaikka koko Aleksandrian taltuttamiseksi. Ja Rafael pyörähti äkkiä ulos huoneesta kadulle juostakseen.

"Quem Deus vult perdere!" hän huudahti Filammonille, tehden kädellään epätoivoisen liikkeen. "Jää tänne pidättääksesi hänet! — koeta vielä viimeisen kerran saada hänet taipumaan! Tartu hevosten suitsiin, jos voit! Minä tulen takaisin kymmenessä minuutissa." Ja hän läksi juoksemaan likimmälle puiston portille.

Museon puiston toisella puolen oli palatsin pihamaa. Niiden välillä oli useita portteja. Jos hän saisi tavata Oresteen taikka edes henkivartijat ajoissa hälyytetyiksi!…

Ja hän kiiruhti pitkin puistokäytäviä ja lehtokujia, jotka pelästyneet kaupunkilaiset olivat nyt jättäneet, autioiksi, lähimmälle portille. Se oli suljettu ja ulkoapäin vahvasti teljetty.

Kauhistuneena hän juoksi seuraavalle; sekin oli teljetty. Hän käsitti syyn siihen silmänräpäyksessä ja mieletön pelko valtasi hänet. Henkivartijat eivät nähtävästi välittäneet museosta, taikka eivät pelänneet minkään vaaran uhkaavan tätä kaupungin kunniaa ja ihmettä Aleksandrian asukkaitten puolelta, taikka ehkä tahtoivat, älykkäästi kyllä, keskittää voimansa mahdollisimman pienelle alalle. Siksipä he olivat tyytyneet sulkemaan kaikki puutarhaan vievät tiet ja siten muodostamaan korkeasta rajamuurista marmorisen linnoituksensa ulomman valliaidan. Mutta itse museosta ulos johtavat ovet lienevät ainakin auki! Hän tunsi ne jok'ikisen, tunsi jokaisen hallin, käytävän, patsaan, kuvataulun, melkeinpä jokaisen kirjankin tuossa muinaisen sivistyksen suunnattomassa aarre-aitassa… Hän pääsi sisään; kiiruhti tuttuja käytäviä pitkin eräälle taka-ovelle, josta hän ja Orestes olivat sadat kerrat kulkeneet ladellen huonoja sanoja ja hautoen vielä huonompia ajatuksia, jotka olivat kirjoitetut hänen entisten pahojen töittensä luetteloon… Se oli suljettu. Hän ryskytti sitä; mutta ei kukaan vastannut. Hän juoksi edelleen ja koetti toista ovea. Ei sielläkään kukaan vastannut. Vielä muuatta — sama hiljaisuus ja epätoivo!… Hän juoksi ylös rappusia toivoen yläkerran ikkunoista voivansa huutaa vartijoille. Varovaiset soturit olivat lukinneet ja teljenneet kaikki aukot koko oikeanpuolisen sivustan yläkertaan, ettei sieltä päästäisi palatsin kimppuun. Minne nyt? Takaisin — ja minne sitte? Takaisin, pitkin loppumattomia käytäviä, kaarikattoisia halleja, portaita, ovikäytäviä, joista toiset olivat avonaiset, toiset teljetyt, ylös ja alas, tietä jos mitä, toisinaan eksyssissäkin tuossa äärettömässä, äänettömässä labyrintissä! Ja henkeä ahdisti, kurkkua karvasteli, polvet notkuivat ja poskia poltti kuin samum-tuulen tuivertaessa. Hänen mielenmalttinsa, joka tavallisesti oli niin järkkymätön, jätti nyt hänet armotta pulaan. Jok'ainoa yritys epäonnistui, hän oli kuin vangittu, noiduttu. Oliko tämä unta? Oliko tämä painajainen, tuollainen unikuva, jossa pilareja ilmestyy pilarien perästä, portaita portaitten perästä, huoneita huoneitten perästä, jotka uneksijan edessä muuttuvat, vaihtuvat, jatkuvat ikuisesti ja sitte taas lyhenevät, lähestyvät, puristavat? Oliko tämä unta? Oliko hänet tuomittu ikuisesti vaeltamaan jossain autiossa linnassa, sovittaakseen syntinsä, jotka hän siellä oli oppinut, ja joita hän siellä oli harjoittanut? Ensi kerran elämässään huimasi nyt hänen päätänsä. Hän ei saanut selville muuta kuin että jotain kamalaa oli tapahtumassa — ja että hänen piti se estää, eikä voinut… Missä hän nyt oli? Pienessä sivukammiossa… Lukemattomat kerrat hän oli tässä puhellut Hypatian kanssa ja katsellut yli Faroksen kauas siniselle Välimerelle… Mikä melu alhaalta kuului?… Kokonainen meri huojuvia päitä, tuhansia ja taas tuhansia, aina meren rantaan saakka; ja niiden lukemattomista kurkuista kohosi yksi ainoa valtava sotahuuto — "Jumala ja Jumalan äiti!" — Kyrillon koirat olivat irti… Hän horjahti ulommas ikkunasta ja läksi taas mielettömänä juoksemaan… minne, sitä hän ei tiennyt eikä saanut koskaan tietää.

Ja Filammon?… Mutta riittäköön kullekin luvulle, kuten kullekin päivälle oma vaivansa.

13 Luku.

NAISEN RAKKAUS.

Pelagia oli viettänyt yön yksinäisyydessä surren, eikä hänen mielensä seuraavana aamuna suinkaan kevennyt, kun hän huomasi olevansa vanki omassa talossaan. Orjattaret selittivät, että he olivat saaneet määräyksen — he eivät ilmaisseet ken määräyksen oli antanut — estää häntä poistumasta huoneistaan. Ja vaikka jotkut heistä ilmoittivat tämän osanottavaisesti huokaillen ja itkua tuhertaen, niin huomasi Pelagia, että sangen moni heistä mielellään antoi hänen tuntea, että hänen valtansa oli mennyttä ja että oli toisia, jotka voivat toivoa kohoavansa vallitsevan suosikin kunniaan.

Välipä sillä! Kuiskailut, pilkkanaurut ja kopeat vastaukset eivät koskeneet Pelagiaan. Hänellä oli vain yksi epäjumala ja sen hän oli kadottanut, vain yksi voima ja se oli hänet nyt pulaan jättänyt. Ylhäällä taivaassa ja alhaalla maassa ei ollut rauhaa ei apua eikä toivoa; ei mitään muuta kuin synkkää, ilotonta ja älytöntä pelkoa ja epätoivoa. Pieni, heikko lapsensielu, joka juuri oli hänessä eloon herätetty, oli heti syntymähetkenä masennettu ja muserrettu, ja Pelagia vetäytyi vaistomaisesti sen tornin kattoparvekkeelle, jossa hänen huoneustonsa oli, itkeäkseen siellä yksinäisyydessä.

Siellä hän tunnin toisensa jälkeen istui suuren kangaskatoksen varjossa, jota kaikissa Aleksandrian taloissa käytettiin sekä suojana auringolta että myöskin allaolevien huoneiden vilvoittajana. Hänen katseensa harhaili yli lukemattomien kattojen ja tornien, mastojen ja kimaltelevien kanavien ja keinuvien venheiden; mutta hän ei nähnyt niitä — hänen edessään päilyivät vain rakkaat kasvot, jotka hän ainaiseksi oli kadottanut.

Viimein hiljainen vihellys herätti hänet unelmistaan. Hän kohotti katseensa. Kapean kujan toiselta puolelta, vastapäisen katon rintasuojuksen aukosta terävä silmäpari tarkasteli häntä. Pelagia vetäytyi närkästyneenä syrjään.

Vihellys uusiutui ja pää kohosi varovaisesti rintasuojuksen takaa… Se oli Mirjamin. Vilkaisten tarkkaavaisesti ympärilleen Pelagia astui esiin. Mitähän asiaa tuolla vanhalla naisella hänelle oli?

Mirjam teki kysyviä merkkejä, joiden Pelagia ymmärsi tiedustelevan oliko hän yksin. Heti kun myöntävä vastaus oli annettu, Mirjam kohousi pystyyn, heitti Pelagialle kirjeen, johon piikivi oli painoksi suljettu, ja hävisi jälleen.

"Minä olen vahtinut täällä koko päivän. He, eivät laskeneet minua sisään. Varo Wulfia ja kaikkia muita. Elä lähde minnekään huoneestasi. He ovat sommitelleet juonen viedäkseen sinut pois ja luovuttaakseen sinut veljellesi, munkille; sinut on petetty; ole rohkea!"

Pelagia luki nämä sanat ihmeissään ja kalpeana, ja otti huomioonsa ainakin viimeisen Mirjamin neuvon. Hän näet laskeutui huoneisiinsa, asteli ylpeästi niiden läpi ja käskien esteleviä orjattaria väistymään niin mahtipontisesti, että nämä vallan hölmistyivät, hän meni kirje kädessään suoraan huoneeseen, jossa Amaali tavallisesti vietti keskipäivän hetket.

Ovea lähestyessään hän kuuli sisällä äänekästä puhelua… Hänen äänensä!… mutta Wulfin myöskin. Pelagian rohkeus petti ja hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan… Hän kuuli Hypatian nimen ja mielettömän uteliaisuuden valtaamana hän kumartui avaimenreikään ja kuunteli tarkkaavaisesti.

"Hän ei suostu kosintaani, Wulf."

"Jos hän ei suostu, niin saa hän kokea kovempaa. Sitäpaitsi, hän on perin ahtaalla. Tämä on hänellä viimeisenä pelastumisen mahdollisuutena ja hän turvautuu mielelläänkin siihen. Kristityt ovat raivoissaan hänelle ja jos myrsky puhkeaa, niin ei hänen hengellään ole arvoa tuon vertaa!"

"Vahinko, ettemme jo ole tuoneet häntä tänne."

"Niin onkin; mutta me emme ole voineet. Me emme saa rikkoa välejä Oresteen kanssa ennenkuin palatsi on käsissämme."

"Mutta saammeko sitä koskaan käsiimme, toveri?"

"Aivan varmaan. Me puhuttelimme jokaista vartiojoukkoa viime yönä ja kun huomautimme, että he saisivat Amaalin johtajakseen, niin he jo siitä niin innostuivat, että meidän täytyi paremminkin lahjoa heidät pysymään aloillaan kuin nousemaan kapinaan."

"Oi Odin! Kunpa olisinkin nyt heidän parissaan! Odota siksi kun kaupunki on kapinassa. Jos päivä kuluu mellakoitta, niin olen minä hölmö. Ovathan kaikki aarteet venheissä?"

"Ovat ja itse alukset ovat myös lähtövalmiit. Minä olen rehkinyt kuin hevonen koko aamun niiden ääressä, kun et sallinut minun muuta toimittaa. Ja Godericko ei palaa palatsista ennen yön tuloa?"

"Jos meidän kimppuumme ensiksi hyökätään, niin annamme me hänelle merkin tulella ja hän tulee tänne tuoden kerallaan kaikki gootit, jotka hän mukaansa saa. Jos taas palatsia ensiksi ahdistetaan, niin on meidän soudettava sinne avuksi. Sillä välin hän juottaa sen kreikkalaisen prefekti-koiran niin perinpohjaiseen humalaan kuin vain voi."

"Kyllä se kreikkalainen juo hänet pöydän alle! Sillä on rohdoksia — kuten kaikilla muillakin roomalaisilla roistoilla — joiden avulla hän selvittää päänsä milloin haluaa, ja sitte hän on taas valmis jatkamaan juominkeja. Lähetä Smid ukko sinne ja anna hänen koettaa kammeta se asekauppias."

"Erinomainen tuuma!" Wulf virkkoi ja läksi huoneesta pannakseen sen täytäntöön.

Pelagia ehti parhaiksi vetäytyä viereisen oven suojaan. Mutta hän oli kuullut kylliksi; ja kun Wulf kulki ohitse, niin juoksi hän tämän luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Oi, tule tänne! Puhele kanssani hetkinen, armahda minua ja puhu minulle!" Hän veti soturin puolittain vastoin tämän tahtoa kammioon ja heittäytyen Wulfin jalkojen juureen ratkesi lapsen lailla haikeihin valituksiin.

Wulf seisoi äänettömänä, tästä odottamattomasta nöyryydestä aivan ällistyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt hävetä, kun hän katseli noita kauniita, rukoilevia kasvoja, joita nyt vavahutteli viaton suru aivan kuin lasta, jonka leikkikalu on särkynyt… Viimein Pelagia puhui:

"Oi, mitä minä olen tehnyt — mitä olen tehnyt? Miksi teidän täytyy ottaa hänet minulta pois? Enkö ole vain rakastanut, kunnioittanut, jumaloinut häntä? Minä tiedän, että sinä rakastat häntä; ja minä rakastan sinua sen vuoksi — minä rakastan sinua! Mutta sinä — mitäpä onkaan sinun rakkautesi minun rakkauteni rinnalla? Oi, minä kuolisin hänen vuoksensa — minut saisi vaikka repiä kappaleiksi hänen vuoksensa — nyt, heti!…"

Wulf oli ääneti.

"Olenko muuta tehnyt kuin rakastanut häntä? Onko minulla muuta halua kuin tehdä hänet onnelliseksi? Minä olin rikas, minua ylisteltiin, hemmoiteltiin… ja sitte tuli hän… ihanana kuten aina, jumalana ihmisten parissa — taikka paremmin apinoiden parissa — ja minä jumaloin häntä: teinkö siinä väärin? Minä luovuin kaikesta hänen vuoksensa: teinkö siinä väärin? Minä annoin itseni hänelle: voinko muuta tehdä? Hän suostui pitämään minusta — hän, sankari! Voinko muuta tehdä kuin antautua? Minä rakastin häntä: mitä sille voin? Teinkö siinä väärin? Julma, julma Wulf!"

Wulfin täytyi pakoittautua ankaraksi, sillä muutoin hän heti olisi heltynyt.

"Mutta minkä arvoinen sinun rakkautesi oli hänelle? Mitä se on hänessä vaikuttanut? Se on tehnyt hänestä juoppolallin, tyhjäntoimittajan, noiden kreikkalaisten koirain pilan esineen, joiden hallitsija, kukistaja hänen olisi pitänyt olla. Älytön nainen, kun et huomaa, että sinun rakkautesi on ollut hänen kirouksensa, hänen perikatonsa! Hänen, jonka nyt pitäisi istua Ptolemaiojen valtaistuimella, koko Välimeren eteläpuolen herrana — joka hänestä vielä on tuleva!"

Pelagia tuijotti puhujaan silmät selällään, aivan kuin olisi hänen aivoissaan vähitellen selvinnyt uusi ajatus, joka oli hänelle liian valtava. Sitte hän hitaasti kohottausi lattialta.

"Hänestä siis voisi tulla Afrikan keisari?"

"Se hänestä pitää tuleman; mutta ei —"

"Ei minun rinnallani!" Pelagia melkein parahti. "Ei, ei minun kurjan, älyttömän, tahraisen rinnalla! Minä käsitän — voi, Jumala, minä käsitän kaikki! Ja sen vuoksi te tahdotte hänen naivan tuon — tuon — toisen!"

Hän ei rohjennut lausua tuota pelättyä nimeä.

Wulf ei luottanut itseensä niin paljon, että olisi uskaltanut vastata. Hän vain nyökäytti myöntäen päätään.

* * * * *

"Niin, niin — minä lähden — kauas erämaahan — Filammonin kera — ja sinun ei tarvitse enää kuulla minusta. Ja minä rupean nunnaksi ja rukoilen hänen puolestaan, että hänestä tulisi suuri kuningas, koko maailman valloittaja. Kerrothan sinä hänelle, miksi minä poistuin, kerrothan? Niin, niin, minä lähden nyt, heti —" Hän pyörähti kiireisesti pois aivankuin täyttääkseen heti lupauksensa, mutta sitte hän, äkkiä hätkähtäen, juoksi takaisin Wulfin luo.

"Minä en voi, Wulf — minä en voi jättää häntä! Järkeni menetän jos sen teen! Elä vihastu; — minä lupaan sinulle mitä tahansa — vannota minua, jos tahdot, kun vain sallit minun jäädä tänne. Vain orjana - minä tahansa — kunhan vain saan joskus nähdä hänet. Ei — en sitäkään — kunhan vain saan olla saman katon alla kuin hänkin! Oi, salli minun olla vaikka orjana keittiössä! Minä lahjoitan kaiken omaisuuteni hänelle — sinulle — kelle tahansa! Ja sinä sanot hänelle, että minä olen lähtenyt pois — olen kuollut, jos tahdot. Kunhan vain sallit minun jäädä! Minä pukeudun ryysyihin, väännän myllyä… Olisihan sekin suloista, kun tietäisin, että hän syö leipää, jota olen valmistanut! Ja jos minä kerrankaan rohkenen puhutella häntä — tai edes lähestyä häntä — niin anna kokin ripustaa minut nilkoistani riippumaan ja ruoskia minua kuten orjaa, jota parempi en olekaan!… Ja sitte minusta suru pian tekee vanhan ja ruman, ja sitte, rakas Wulf, ei tarvitse enää, eihän Wulf, pelätä näitä minun kirottuja kasvojani? Lupaa se, vain sen verran, ja — kas niin! Hän kutsuu sinua! Elä laske häntä tänne tapaamaan minua! — Minä en kestä sitä! Mene hänen luokseen, pian, ja sano hänelle kaikki. — Ei, elä vielä!…"

Ja hän vaipui takaisin lattialle, kun Wulf poistui mutisten itseksensä. —

"Lapsi parka, lapsi parka! Parempi olisi sinulle, jos sinä olisit kuollut ja Helan syvyyksissä!"

Ja Pelagia kuuli hänen sanansa.

Vähitellen, kesken huokauksia ja kyyneleitä ja mahdottomien toiveitten ja suunnitelmien villiä sekasortoa, nuo sanat painuivat hänen mieleensä, kasvoivat ja lopulta valtasivat hänen aivonsa ja sydämensä.

"Parempi olisi minulle, jos olisin kuollut?"

Ja hän nousi hitaasti pystyyn.

"Parempiko minulle jos olisin kuollut? Miksikäs ei? Silloinhan kaikki selviäisi. Silloin ei mikään vaara uhkaisi pikkuisen Pelagia-raukan takia…"

Hän meni hitaasti, varmoin askelin, ylpeänä, tuohon tuttuun huoneeseen… Hän heittäytyi vuoteelle ja peitti patjan suuteloilla. Hänen katseensa sattui Amaalin miekkaan, jonka tämä goottilaisten soturien tapaan oli ripustanut sängyn päädyn yläpuolelle. Hän tarttui siihen ja väristen otti sen seinältä.

"Niin juuri!… Tapahtukoon se tällä, jos sen täytyy tapahtua. Ja sen täytyy tapahtua. Minä en jaksa kestää sitä! Ennemmin mikä muu tahansa kuin häpeä! Minä hullu, kun aina vain kuvittelin, että kaikki rakastivat, ihailivat minua, ja nyt huomaankin, että he kaikki halveksivat, vihasivat minua, jok'ikinen! Nuo oppilaat siellä luentosalin ovella ilmaisivat, että minua halveksittiin. — Se munkki vanhus puhui samaan suuntaan. — Minua mieletöntä! Minä unehutin sen seuraavana päivänä! — Sillä hän — hän rakasti minua vielä! — Ah — enhän minä voinut heitä uskoa ennenkuin hänen omat huulensa sen sanoivat!… Sietämätöntä!… Mutta sittekin, onhan naisia, yhtä huonoja kuin minäkin, kunnioitettu — heidän kuoltuaan! Olihan tapanani laulaa jotain laulua, Epichariista, joka hirttäytyi kantotuolissaan, ja Leainasta, joka puri kielensä poikki, ettei kidutuspenkilläkään tulisi ilmaisseeksi rakastajaansa. Kerrotaanhan, että Ateenassa oli Leainan kuvapatsas — kieletön naarasleijona… Ja joka kerta, kun sitä laulua lauloin, niin yleisö teatterissa nousi seisaalleen ja huusi ja sanoi noita naisia jaloiksi ja siunatuiksi… Silloin en ymmärtänyt syytä, mutta nyt ymmärrän! — Nyt ymmärrän! Ehkä he sittekin sanovat minua jaloksi. He sanovat ainakin että 'hän oli — niitä — mutta hän uskalsi kuolla sen tähden, jota hän rakasti!…' Mutta Jumalahan myöskin hylkii minua, ja vihaa minua. Hän lähettää minut ikuiseen tuleen. Filammon sen sanoi — vaikka onkin veljeni. Se vanha munkki sen sanoi — vaikka sanoikin sen itkien… Helvetin liekkeihin ikuisiksi ajoiksi! Oh, ei ikuisiksi! Suuri, kauhea Jumala! Ei ikuisiksi! Minä en toden totta tiennyt mitä tein! Ei kukaan opettanut minulle mikä on oikeaa ja mikä väärää, enkä edes tiennyt että minut oli kastettu — en tosiaankaan tiennyt! Ja oli viehättävää — niin viehättävää, kun sain olla onnellinen, kun minua ylistettiin, rakastettiin, kun näin onnellisia kasvoja ympärilläni. Minkä sille voin? Nuo linnut, jotka laulavat tuolla rakkaassa pihatossa — ne seuraavat mielihalujaan, etkä Sinä toki liene niille vihainen sen vuoksi? Ethän toki tahtone olla minulle ankarampi kuin niillekään, oi suuri Jumala — sillä eihän minulla ollut älyä enempää kuin niilläkään? Sinä, joka olet luonut ihanan auringonvalon ja tämän viehättävän, kovin viehättävän maailman ja kukat ja linnut — ethän Sinä tahdo lähettää minua ikuisesti palamaan? Eikö sata vuotta riittäisi rangaistuksekseni — taikka tuhat vuotta? Oi Jumala, eikö jo se riitä rangaistuksekseni, kun minun täytyy erota hänestä, juuri kun alan haluta tulla hyväksi — hänen arvoisekseen?… Oi, ole armelias — armahda — armahda — ja päästä minut käsistäsi rangaistukseni kärsittyäni! Miksi en saisi muuttua linnuksi, taikka vain madoksi, ja päästä pois siitä kammottavasta paikasta jälleen nähdäkseni auringon paistavan ja kukkien kukoistavan? Oi, enkö jo itse rankaise itseäni? Eikö se edes hituista auta?… Niin, niin — minä tahdon kuolla! — Ehkä Jumala silloin minua säälii!"

Vapisevin käsin veti hän miekan huotrasta ja peitti sen terän suuteloilla.

"Niin juuri — tähän miekkaan — jolla hän voittonsa voitti. Näin on oikein — hänen viimeiseen asti! Miten terävältä ja kylmältä se näyttääkään! Koskeekohan se kovasti?… Ei — en koeta kärkeä, ettei rohkeuteni pettäisi. Minä heittäydyn siihen heti, koskipa se kuinka kovasti tahansa; myöhäistä on sitte peräytyminen. Ja onhan se sittekin hänen miekkansa, — ei se raski minua kovin paljon kiduttaa. Mutta sittekin, hän itse löi minua tänä aamuna!"

Kun tämä muisto välähti hänen mieleensä, pusertui hänen huuliltaan hurja tuskanhuuto, joka kaikui koko talon läpi. Kiireisesti hän sitaisi miekan pystyyn sängyn jalkaan ja repäsi auki tunikkansa… "Tänne — tähän — lesken rintaan, johon hänen päänsä ei enää koskaan nojaa! Joku tulee käytävässä! Joudu, Pelagia! Nyt —"

Ja hän heitti mielettömänä ylös kätensä heittäytyäkseen…

"Hänen askeleensa ne ovat! Ja hän löytää minut, eikä saa koskaan tietää, että minä kuolen hänen tähtensä!"

Amaali koetti ovea. Se oli lukittu. Yhdellä ainoalla iskulla mursi hän sen auki ja kysyi käskevästi:

"Mikä huuto se oli? Mitä tämä tarkoittaa? Pelagia!"

Pelagia, aivan kuin lapsi, joka on tavattu leikkimässä kielletyllä leikkikalulla, peitti kasvot käsiinsä ja tuupertui lattialle.

"Mitä tämä on?" Amaali huudahti nostaen hänet ylös.

Mutta Pelagia riistäytyi hänen sylistään. "Ei, ei! — ei koskaan enää! Minä en ole sinulle kelvollinen! Anna minun kuolla, kurjan! Minä vain vedän sinua alas. Sinusta täytyy tulla kuningas. Sinun täytyy naida hänet — se viisas nainen!"

"Hypatiako? Hän on kuollut!"

"Kuollut!" parahti Pelagia.

"Murhattu; nuo kristityt pirut murhasivat hänet tunti sitte!"

Pelagia peitti silmänsä käsillään ja purskahti itkuun. Olivatko ne surkuttelun vai ilon kyyneleitä?… Hän ei kysynyt sitä itseltään, emmekä mekään tahdo sitä häneltä udella.

"Missä on miekkani? Kautta Odinin sielun, miksi se on tuohon sidottu?"

"Minä aijoin — Elä suutu!… Ne sanoivat minulle että olisi parempi jos kuolisin, ja —"

Amaali seisoi sanattomaksi hämmästyneenä. "Oi elä lyö minua uudelleen. Lähetä minut myllyyn. Tapa minut tähän omalla kädelläsi. Tee mitä tahansa kunhan vain et uudelleen lyö!"

"Lyö? — Jalo nainen!" Amaali huudahti ja sulki hänet syliinsä. Myrsky oli ohi; ja Pelagia oli painautunut rakastettua rintaa vastaan, kuhertaen kuin kyyhkynen, kun Amaali muutaman minuutin kuluttua kohousi pystyyn, nostaen hänet mukanaan…

"Pian nyt! Emme saa silmänräpäystäkään tuhlata. Ylös torniin, jossa olet turvassa; ja sitte näyttämään noille rakkikoirille, mikä on seurauksena, kun tulee ärhentelemään villien susien pesän ympärille."

14 Luku.

NEMESIS.

Ja oliko sitte Amaali oikeassa?

Filammon näki Rafaelin syöksyvän kadun poikki museon puistoon. Viimeisiksi sanoikseen oli Rafael käskenyt häntä pysymään paikoillansa; ja poika totteli. Musta ovenvartija, joka oli laskenut Rafaelin ulos, oli sangen nenäkkäästi sanonut Filammonille, ettei hänen emäntänsä ottanut ketään vastaan eikä suvainnut mitään sanomia itselleen tuotavan. Mutta Filammon oli tehnyt lujan päätöksen pysyä paikoillaan. Kun auringon paahde kävi kiusalliseksi, siirtäytyi hän vain erään tukipatsaan varjoon ja kyyristäytyi istumaan kivitykselle valmiina tekemään hurjan hyökkäyksen. Orja tuijotti ihmeissään nuorukaiseen; mutta kun hän oli jo tottunut filosofien kummallisiin päähänpistoihin, kiitti hän jumalia, ettei ollut sellaiseksi syntynyt, vetäytyi vartiopaikallensa ja unhoitti koko asian.

Filammon odotti siinä ummelleen puolentuntia. Se tuntui hänestä pitkältä kuin päivä, vuosikaudet. Eikä sittekään Rafaelia kuulunut palaavaksi eikä henkivartijoitakaan saapunut. Oliko tuo omituinen juutalainen petturi? Mahdotonta! Hänen kasvoillaan oli kuvastunut yhtä epätoivoinen, peittelemätön pelko kuin Filammoninkin kasvoilla… Mutta miksi hän ei palannut?

Ehkä hän oli huomannut kadut vapaaksi ja heidän yhteisen pelkonsa aiheettomaksi… Mikä oli tarkoituksena tuolla mustalla miesjoukolla, joka pälyili tuolla poikkikadun päässä suoraan vastapäätä luentosalin ovea? Hän nousi mennäkseen tarkastelemaan niitä: ne olivat hävinneet. Hän istuutui jälleen odottamaan… Siellähän ne taaskin olivat. Se oli hyvin epäilyttävä vartiopaikka. Tuo katu kulki Cæsareumin taitse munkkien varsinaisen tyyssijan läpi, joka lukemattomien käytävien ja takalisto-rakennusten kautta oli yhteydessä itse kirkon kanssa… Mutta miksipä siellä ei saisikaan olla munkkijoukkuetta? Olihan se mitä tavallisin ilmiö jok'ainoalla Aleksandrian kadulla. Hän koetti haihduttaa pelkonsa nauruun… Mutta jännitetyt ajatukset muuttivat pelon varmuudeksi. Hän tiesi, että jotain kauheata oli tapahtumaisillaan. Yhä uudelleen ja uudelleen hän tähysteli piilopaikastaan — miesjoukko oli yhä siellä;… se näytti lisääntyneen, lähestyneen. Jos he huomaisivat hänet, niin mitä kaikkea he epäilisivätkään? Välipä sillä. Hän vaikka kuolisi Hypatian tähden jos niikseen tuli — ei hän nyt juuri uskonut, että niikseen tulisi; mutta sittekin hänen täytyi puhutella Hypatiaa — varoittaa häntä. Jalkamies toisensa perästä, vaunu vaunun perästä kulki katua pitkin; oppilas toisensa perästä meni luentosaliin, mutta hän ei huomannut heitä, vaikka he kulkivatkin aivan hänen ohitsensa. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja kohdisti kaiken hehkunsa nurkkaukseen, jossa Filammon lymyili, kunnes kivitys poltti kuin kuuma rauta ja häikäisevä valo sumensi hänen silmänsä. Mutta Filammon ei siitä välittänyt. Koko hänen sydämensä, mielensä ja huomionsa oli kiintynyt tuohon tuttuun oveen, jonka hän odotti aukenevan…

Vihoviimein hopeata hohtavat kaksipyöräiset rattaat kolisten pyörähtivät nurkkauksen takaa ja pysähtyivät hänen eteensä. Nyt kai Hypatiakin pian tuli. Väkijoukko oli hävinnyt. Ehkä se sittekin oli ollut vain hänen mielikuvituksensa tuote. Ei; tuolla se oli, tuolla, kulmauksen takana, aivan luentosalin vieressä — ne hornan koirat! Muuan orja toi talosta kirjaillun patjan — ja sitte saapui Hypatia itse entistään ihanampana, huulet surullisessa, vakavassa hymyssä, katse kohoitettuna korkeuteen kysyvänä, jännitettynä ja kuitenkin lempeänä, sisäisen liikutuksen himmentämänä, aivan kuin olisi hänen sielunsa liidellyt kaukana avaruudessa, Jumalan kasvojen edessä.

Silmänräpäyksessä oli Filammon hänen vieressään, tarttui epätoivoisesti hänen viittaansa ja lankesi polvilleen hänen eteensä —

"Pysähdy! Elä lähde! Sinä menet turmioon!"

Tyynesti Hypatia käänsi katseensa alas Filammoniin.

"Noitain apuri! Tahdotko Theonin tyttären kaltaiseksesi petturiksi?"

Filammon ponnahti pystyyn, peräytyi ja jäi häpeän ja epätoivon tupertamana paikalleen seisomaan…

Hypatia luuli siis häntä syylliseksi!… Jumala sen niin tahtoi!

Hevosten harjat hulmusivat jo matkan päässä ennenkuin hän tointui ja syöksihe Hypatian jälkeen huutaen jotakin — tietämättä itsekään mitä hän huusi.

Liian myöhään! Musta ihmislauma hyökkäsi esiin lymypaikastaan, piiritti ajoneuvot… ryntäsi eteenpäin… Hypatia oli hävinnyt. Ja kun Filammon hengästyneenä juoksi väkijoukon jälkeen, nelistivät pillastuneet hevoset tyhjine vaunuineen hänen ohitsensa takaisin kotiaan kohti.

Minne he raastoivat häntä? Cæsareumiin, itse kirkkoonko? Mahdotonta! Miksi juuri sinne? Miksi tuo ihmislauma, johon joka hetki satoja lisäksi yhtyi, juoksi rannalle ja palasi sieltä käsissään kiviä, näkinkenkiä ja saviruukun palasia?

Hypatia oli jo kirkon rappusilla ennenkuin Filammon yllätti joukon. Hän ei nähnyt neitoa, mutta tämän pukimien riekaleet osoittivat hänelle tietä.

Missä hänen uljaat oppilaansa nyt olivat. Kas vain! He olivat häpeällisesti telkeytyneet museoon, paeten heti ensimmäistä rynnäkköä, joka vei Hypatian luentosalin rappusilta pyörteisiinsä. Roistot! jänishousut! Hän tahtoi pelastaa neidon!

Ja Filammon koetti turhaan tunkeutua parabolaanien ja munkkien sankan joukon läpi, joka kalamummojen ja rantajätkien avustamana hyppeli ja kirkui uhrinsa ympärillä. Mutta sen mitä hän ei kyennyt suorittamaan, suoritti toinen ja heikompi — pieni kantaja. Hurjana hän ilmestyi — ei kukaan käsittänyt miten ja mistä hän tuli — keskelle tiheintä tungosta käyttäen puukkoa ja hampaitaan ja kynsiään, kuin verenhimoinen villikissa, raivatakseen itselleen tien epäjumalansa luo. Turhaan! Hänet raastettin kumoon ja heitettiin nurin niskoin alas rappusista. Kun Filammon kirkkoon rynnistäessään sivuutti hänet, makasi hän maassa puolikuolleena ja hillittömästi itkien.

Totta tosiaan! Itse kirkkoon! Tuonne viileään himmeään hämärään, keskelle sen korkokuvilla kaunistettuja pilareja, juhlallisia holveja, kohti loistavaa alttaria, jossa kynttilät tuikkivat ja pyhä savu tuoksusi. Suuret kuvat tuijottivat ylhäältä seinältä alas juhlalliseen komeuteen. Ja suoraan edessä, alttarin ympärillä, tavattoman suuri Kristus katseli seinältään levollisena, oikea käsi ojennettuna siunaukseen — vaiko kiroukseen?

Yhä eteenpäin, pitkin pääkäytävää tunki joukko repien yhä uusia siekaleita neidon pukimista pyhälle permannolle — ylös kuorin portaita — aina alttarille asti — aivan tuon suuren, liikkumattoman Kristuksen jalkojen juureen. — Mutta siihen toki nuokin helvetin koirat pysähtyivät…

Hypatia riuhtasihe irti kiduttajistaan ja peräytyen askeleen, kohottausi hetkeksi täyteen pituuteensa, alastomana, lumivalkoisena hohtaen häntä ympäröivää mustaa joukkoa vasten. — Häpeä ja suuttumus paloi hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, mutta pelosta niissä ei näkynyt merkkiäkään. Toinen käsi piteli kultaisia kutreja verhona, toinen solakka, valkoinen käsivarsi ojentui ylöspäin kohti suurta liikkumatonta Kristusta, anoen armoa ihmiselle Jumalalta — ja kuka uskaltaa sanoa, että hän anoi turhaan? Hänen huulensa avautuivat puhumaan; mutta sanat, jotka ne olisivat lausuneet, kuuli yksin Jumala, sillä samassa Pietari esilukija iski hänet alas, musta joukko sulkeutui jälleen hänen ympärilleen… ja sitte pitkä, hurja, vihlova huuto toisensa perästä kiiri halki holvien kuin kostonenkelin tuomiosoitto.

Puristettuna muuatta pylvästä vasten ja kykenemättömänä tungoksessa paikaltaan liikkumaan Filammon tukki käsillään korviansa. Huudot kuuluivat sittenkin! Kauanko niitä kestääkään? Armiaan Jumalan nimessä, mitä ne hänelle tekivät? Repivätkö elävänä kappaleiksi? — Repivät, ja vielä kauheampia tekoja he tekivät. — Yhä vain huudot jatkuivat — ja yhä vain suuri Kristus rauhallisine, sietämättömille silmineen katseli alas Filammoniin eikä kääntänyt katsettaan pois tästä näytelmästä. Hänen päänsä yläpuolelle oli sateenkaareen kirjoitettuna: "Minä olen sama eilen, tänään ja ijankaikkisesti!" Siis sama kuin Juudan maalla ennen muinoin, vai kuinka Filammon? Keitä sitte nämä olivat ja kenen temppelissä? Filammon peitti kasvot käsiinsä ja toivoi kuolevansa.

Loppu oli tullut. Huudot olivat hiljenneet valituksiksi, valitukset äänettömyydeksi. Kauanko hän oli täällä ollut? Tunnin vaiko ijäisyyden? Jumalan kiitos, loppu oli tullut! Onneksi Hypatialle — mutta miksi noille toisille —? Mutta ne eivät sellaisia ajatelleetkaan, sillä samassa kajahti kirkossa uusi huuto.

"Cinaroniin! Polttakaa hänen luunsa tuhkaksi ja hajoittakaa tuhka mereen!"…

Ja roistojoukko ryntäsi ulos kirkosta…

Filammon läksi pakoon, mutta ulos kirkosta päästyään hän vaipui voimattomana rappusille ja tuijotti kauhusta tupertuneena polttorovion liekkeihin ja väkijoukkoon, joka kirkui ja hyppeli Molokkiuhrinsa ympärillä kuin pirun riivaamat.

Käsi tarttui hänen olkavarteensa; hän katsahti ylös ja näki kantajan.

"Ja tämä, nuori pyöveli, on nyt tuo yhteinen, apostoolinen kirkkokunta!"

"Ei, Eudaimon; tämä on hornan henkien kirkkokunta!"

Ja kooten voimansa hän nousi istumaan ja kätki kasvot käsiinsä. Hän olisi vaikka henkensä antanut, jos olisi nyt voinut itkeä, mutta hänen silmänsä olivat kuivat ja päänsä polttava kuin aavikon hieta.

Eudaimon katseli häntä hetkisen. Tapaus oli saattanut tuon narri paran äkkiä järkiinsä.

"Minä tein kaiken voitavani hänet pelastaakseni!" virkkoi hän.

"Minä tein kaiken voitavani hänet pelastaakseni!" vastasi Filammon.

"Tiedän sen. Anna anteeksi sanat, jotka äsken lausuin. Rakastimmehan me molemmat häntä?"

Pieni mies raukka istuutui Filammonin viereen ja veren tippuessa haavoista kivisille portaille ratkesi katkeraan, inhimilliseen itkuun.

On hetkiä, jolloin tuskamme tuimuus muuttuu lempeäksi auttajaksemme, turruttaen meidät niin ettemme enää kykene ajatuksillamme kiusaamaan itseämme. Näin kävi nyt Filammonille. Hän istui siinä ajan kulkua tajuamatta.

"Hän on jumalien luona", Eudaimon viimein virkkoi. "Hän on jumalien Jumalan luona", Filammon vastasi, ja sitte molemmat jälleen vaikenivat.

Äkkiä käskevä ääni havahdutti heidät. He katsahtivat puhujaan ja näkivät Rafael Aben-Ezran seisovan edessään.

Rafael oli kalman kalpea, mutta jäätävän tyyni.

Ensi silmäyksellä he huomasivat, että hän tiesi kaikki.

"Nuori munkki", hän virkkoi hampaittensa välistä, "sinä nähtävästi rakastit häntä?"

Filammon kohotti katseensa, mutta ei kyennyt vastaamaan.

"Jos on niin, niin nouse ja pakene henkesi edestä erämaahan äärimmäiseen sopukkaan ennenkuin Sodoman ja Gomorran kohtalo kohtaa tätä kirottua kaupunkia. Onko sinulla sen muurien sisällä isää, äitiä, veljeä tai sisarta — taikka vaikka kissaa, koiraa tai lintua, johon olet kiintynyt?"

Filammon säpsähti. Hän muisti Pelagian… Tänä iltana piti hänen Kyrillon lupauksen mukaan saada parikymmentä luotettavaa munkkia avukseen Pelagian vallatakseen.

"Onko? Ota heidät silloin mukaasi ja pakene, ja muista Lotin vaimoa. Eudaimon, tule mukaani. Sinun täytyy ohjata minut talollesi, Mirjam juutalaisen asuntoon. Elä kiellä! Minä tiedän, että hän asuu siellä. Hänen tähtensä, joka muutti manan majoille, minä suojelen sinua, palkitsen sinut runsain käsin jos olet uskollinen. Tule!"

Eudaimon, joka hyvin tunsi Rafaelin, läksi vavisten oppaaksi; ja Filammon jäi yksikseen.

He eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. Mutta Filammon tunsi, että hän oli ollut itseään voimakkaamman miehen seurassa, miehen, jota vielä syvemmin kuin häntä kammotti tuo teko, jonka nähdessään tuntui siltä, kuin auringonkin olisi pitänyt peittää kasvonsa. Ja nuo hänen sanansa: "Nouse ja pakene henkesi edestä", jotka hän lausui hillityn vakavasti ja aivan kuin rajun mielenliikutuksen pakoittamana, kaikuivat Filammonin korvissa kuin tuomiopasuunan ääni. Niin, hän tahtoi paeta. Hän oli lähtenyt maailmaa näkemään ja hän oli nähnyt sen. Arsenius oli sittekin oikeassa. Kotia erämaahan! Mutta ensiksi hän tahtoi yksin mennä Pelagian luo, vielä kerran koettaakseen taivuttaa tätä pakenemaan kerallansa. Mikä sydämetön houkkio olikaan hän ollut, kun aikoi voittaa Pelagian väkivallalla — moisten apurien avulla! Jumalan valtakunta ei ole sellaisten kiihkoilijoiden, sanansaivartelijoiden, vaan auliitten, rakastavien ja kuuliaisten sydämien valtakunta. Jos hän ei kykenisi voittamaan sisaren sydäntä, niin lähtisi hän yksin ja kuolemaansa asti rukoilisi hänen puolestaan.

Filammon juoksi alas Cæsareumin rappusilta, ja kääntyi Museokadulle. Kas niin! Se oli pauhaavana ihmismerenä! Ne ryöstivät Theonin taloa — muistoista rikasta taloa! Ehkä vanhuskin oli tuhon omaksi joutunut! Mutta sittekin — oma sisar! Hänen täytyi pelastaa Pelagia ja paeta. Ja kääntyen sivukadulta koetti Filammon päästä sitä tietä eteenpäin.

Sielläkin! Koko satamakortteli oli jalkeilla. Jokaiselta kadulta tulvi raivoisia yltiöpäitä valtaväylälle; ja ennenkuin hän pääsi Pelagian asunnolle, oli aurinko jo mennyt mailleen, ja hänen takanaan jyrisi kymmenien tuhansien kurkusta huuto: "Alas kaikki pakanat! Surmatkaa jok'ikinen aarialainen gootti! Alas epäjumaliset portot! Alas Pelagia Afrodite!"

Filammon kiiruhti pitkin lehtokujaa torninportille, jossa Wulf oli luvannut odottaa häntä. Portti oli raollaan ja hämärässä eroitti hän jonkun seisovan aukossa. Hän juoksi portaille ja tapasi Wulfin asemesta Mirjamin.

"Päästä minut sisään!"

"Miksi?"

Filammon ei vastannut, vaan yritti tunkeutua naisen ohi.

"Hullu, hullu, hullu!" akka sähisi ponnistaen kaikin voimin porttia kiinni. "Missä ovat sinun ryöstötoverisi? Missä on sinun munkkijoukkosi?"

Filammon peräytyi hämmästyneenä. Miten oli akka saanut hänen aikeensa tietoonsa?

"Niin, niin — missä ne ovat? Mieletön poika! Etkö tänä päivänä tarpeeksi nähnyt munkkien töitä, vai vieläkö koetat tyttö rievusta tehdä samanlaisen kuin itse olette? Repikää vain juurineen pois oma inhimillinen luontonne, jos niin tahdotte, ja tehkää itsenne paholaisiksi koettaessanne päästä enkeleiksi, mutta sinun sisaresi on nainen, ja naisena hän on elävä tai kuoleva!"

"Päästä minut sisään!" Filammon hurjistuneena huudahti.

"Huudappa vain — niin minä huudan myös ja silloin sinun henkesi ei ole kuparikolikonkaan arvoinen. Hullu, luuletko minun puhuvan juutalaisena? Minä puhun naisena — nunnana! Minä olin kerran nunna, mieletön — ja silloin sieluni kovettui. Jumalan viha langetkoon päälleni, jos toisen sielu siten kovettuu, niin kauan kuin minä voin sen estää! Sinä et häntä saa! Minä ennemmin kuristan hänet omilla käsilläni!" Ja hän pyörähti juoksemaan ylös kiemurtelevia portaita.

Filammon ehätti hänen jälkeensä. Mutta noita-akan hurja kiihko antoi tälle voimia niin että hän juoksi kuin nuori menaadi. Kerran oli Filammon vähällä sivuuttaa hänet. Mutta samalla hän muisti, ettei hän tiennyt etsittävänsä olinpaikkaa ja päätti sen vuoksi pysytellä vain akan kintereillä ja käyttää tätä oppaanaan.

He juoksivat yhä ylöspäin kunnes Mirjam äkkiä pyörähti muutamasta ovesta sisään. Filammon pysähtyi. Muutamia jalkoja ylempänä portaat loppuivat aukkoon, josta näkyi kappale taivasta. Hän oli siis lähellä tornin kattoa! Silmänräpäys vielä ja akka ilmestyi takaisin ovesta puhaltuen uudelleen pakenemaan ylöspäin. Filammon tarttui hänen käsivarteensa ja survasi hänet takaisin tyhjään kammioon. Muutamalla loikkauksella hän oli katolla ja seisoi Pelagian edessä.

"Tule!" hoki hän hengästyneenä. "Hetki on käsissä! Tule, kun kaikki nyt ovat alhaalla!" Ja hän tarttui sisarensa käteen.

Mutta tämä väisti häntä.

"Ei, ei", kuiskasi hän vastaukseksi, "minä en voi, en voi, hän on antanut minulle kaikki anteeksi, minä olen hänen ikuisesti! Ja nyt, juuri kun hän on vaarassa, kun hän ehkä on haavoittunut — oi taivas! — tahtoisitko sinä houkutella minut niin alhaiseen tekoon kuin karkaamaan pois hänen luotaan?"

"Pelagia, Pelagia, rakas sisareni!" Filammon huudahti kiihkeästi, "ajattele synnin palkkaa! Ajattele helvetin piinaa!"

"Minä olen ajatellut niitä tänä päivänä; ja minä en usko sinua! En — en usko! Jumala ei ole niin julma kuin sinä sanot! Ja vaikka hän olisikin — rakastettuni kadottaminen olisi minulle helvetti! Vaikka palaisinkin, kunhan vain saan hänet pitää!"

Filammon seisoi hämmästyneenä ja vapisten hänen edessään. Kaikki hänen entiset epäilyksensä välähtivät salamana hänen mieleensä ja hän muisti miten hän oli temppeliluolassa nähnyt ne maalatut naiset ja kemut, ja miten hän vapisten oli kysynyt itseltään paloivatko nuo kaikki ikuisesti helvetin tulessa?

"Tule!" hän vielä kerran pyysi; ja heittäytyen polvilleen sisarensa eteen peitti tämän kädet suudelmilla, kiihkeästi rukoillen häntä lähtemään. Turhaan.

"Mitä tämä on?" jyrähti ääni — ei Mirjamin, vaan Amaalin. Hän oli aseeton, mutta hyökkäsi suoraa päätä Filammonin kimppuun.

"Elä tee hänelle pahaa", parkasi Pelagia; "hän on veljeni — sama veljeni, josta sinulle kerroin!"

"Mitä hän täällä tekee?" kysyi Amaali, joka heti ymmärsi Pelagian sanat tosiksi. Pelagia vaikeni.

"Minä tahdon pelastaa kristityn sisareni aarialaisen harhaoppisen synnillisistä syleilyistä; ja minä pelastan hänet, taikka kuolen!"

"Aarialaisenko?" Amaali nauroi. "Sano suoraan: pakanan, niin osaat oikeaan sinä nuori houkkio! Tahdotko sinä mennä hänen kanssaan, Pelagia ja ruveta nunnaksi, hiekkakasojen keskellä elämään?"

Pelagia juoksi rakastettunsa luo; Filammon tarttui hänen käsivarteensa tehdäksensä vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen; ja samassa, — ei kukaan huomannut miten se tapahtui — gootti ja Filammon olivat iskeneet yhteen henkensä edestä. Pelagia seisoi kauhusta mykkänä hyvin tietäen, että apua pyytäen hän syöksisi veljensä varmaan turmioon.

Muutamassa sekunnissa oli kaikki ohi. Gootti nosti Filammonin syliinsä kuin pikku lapsen ja kantaen hänet katoksen kaiteitten ääreen, aikoi heittää nuorukaisen alas kanavaan. Mutta notkea kreikkalainen oli käärmeenä kietoutunut hänen ympärilleen ja puristi häntä kurkusta epätoivon voimalla. Kahteen kertaan he kaatuivat kaiteita vasten, kahdesti jälleen nousivat jaloilleen. Kolmas hirveä heitto — kaide murtui; ja sinne huimaavaan syvyyteen putosivat toisiinsa kietoutuneina gootti ja kreikkalainen.

Pelagia ryntäsi katon reunalle ja kauhusta mykkänä ja silmät kuivina tuijotti alas hämärään syvyyteen. Kahdesti he välillä pyörähtivät ympäri… Tornin juuri uloutui egyptiläiseen tapaan, loivasti veteen. Heidän täytyi paiskautua seinämään — ja sitte!… Tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus ennenkuin he koskettivat kiviseen muuriin… Amaali oli alla… Pelagia näki hänen kauniiden kiharoittensa iskevän julmaan kiveen. Hänen otteensa höltyi, hänen jäsenensä herpaantuivat; kaksi eri loiskahdusta kuului tummasta kanavasta ja sitten oli kaikki hiljaa. Pienet laineet lipattivat vain vihaisesti muuria vastaan.

Pelagia tuijotti alas vielä hetkisen ja sitte hän, päästäen hurjan parahduksen, joka kaikui katoilla ja kanavassa, pyörähti lentäen juoksemaan alas rappusia ja ulos yöhön.

Viisi minuuttia myöhemmin Filammon vettä ja verta valuen ja pahasti runneltuna ryömi ylös kanavasta kujan alapäässä. Muuan nainen syöksähti esiin takaportista ja seisahtui kanavan reunalle kädet ristissä tuijottaen kanavaan. Kuu valaisi hänen kasvonsa. Se oli Pelagia. Hän näki Filammonin, tunsi hänet, ja hätkähtäen peräytyi.

"Sisareni! — sisareni! Anna minulle anteeksi!"

"Murhaaja!" parkasi hän ja tyrkäten syrjään veljensä ojennetut kädet pakeni hurjana käytävään.

Käytävä oli täynnä kaikenlaista tavaraa, mutta tanssijatar hyppeli niiden yli, kuin aron peura, jota vastoin Filammon, putouksesta huumautuneena ja märkien kutriensa sokaisemana, kompastui, kaatui, eikä kyennyt enää nousemaan. Pelagia juoksi alussa suoraan soihtujen valaisemaa väkijoukkoa kohti, joka tunkeili ja räyhäsi ylempänä pääkadulla, kääntyi sitte äkkiä muutamalle sivukujalle ja hävisi sinne. Filammon makasi ähkyen maassa ilman minkäänlaista aikomusta tai toivomusta koko tässä maailmassa.

Viisi minuuttia myöhemmin Wulf kumartui murtuneen kaiteen ylitse seurassaan parikymmentä pelästynyttä miestä ja naista, jotka Pelagian huuto oli katolle jouduttanut.

Hän yksin epäili Filammonin olleen siellä ja pelästyen omia päätelmiään siitä mitä ehkä oli tapahtunut, hän säilytti aavistuksensa omana salaisuutenaan.

Mutta kaikki tiesivät Pelagian olleen tornissa ja kaikki olivat nähneet Amaalin sinne menevän. Missä he nyt olivat? Ja miksi oli pieni takaportti tavattu avattuna ja saatu suljetuksi parhaiksi ennenkuin väkijoukko kadulta ennätti tunkeutua sisään?

Wulf, joka oli liiankin kokenut sellaisissa asioissa, seisoi siinä punniten kaikkia kauheaan kuolemaan viittaavia asianhaaroja. Viimein hän melkein kuiskaten virkkoi:

"Köysi ja tulisoihtu, Smid!"

Nämä tuotiin hänelle ja Wulf hyljäten nuorempien miesten pyynnöt päästä tuolle vaaralliselle tiedusteluretkelle, laskeutui alas kaide-aukosta.

Päästyään vähän yli puolitien, nykäsi hän köyttä ja soinnuttomalla äänellä huusi tovereilleen ylhäällä:

"Vetäkää ylös! Olen nähnyt tarpeeksi."

Uteliaisuuden ja levottomuuden jännittäminä he vetivät hänet ylös. Wulf seisoi kotvan aikaa äänettömänä heidän keskellään, aivan kuin järkyttävän onnettomuuden murtamana.

"Onko hän kuollut?"

"Odin on ottanut kotiin poikansa, goottilaiset sudet!" Hän ojensi oikean kätensä kauhun valtaamaa seuruetta kohti ja purskahti hillittömään itkuun… Veren tahraama tukko pitkiä, kauniita kutreja oli hänen kädessään.

Kaikki tahtoivat sitä tunnustella ja se kulki nyt kädestä käteen… Jokainen tunsi nuo rakkaat, kullankellertävät kiharat. Ja sitte nuo koruttomat uroot, jotka olivat liian uljaat kyyneleitä hävetäkseen purskahtivat tyttöjen hämmästykseksi katkeraan itkuun, valitellen kuin pienet lapset… Heidän Amaalinsa! Heidän taivahinen johtajansa! Odinin oma poika, heidän ilonsa, ylpeytensä, kunniansa! Heidän "Taivaallinen kuningaskuntansa", kuten hänen nimensä jo ilmaisi, joka oli ollut juuri sellainen, ja enemmänkin, kuin jokainen heistä toivoi olevansa, mutta joka kuitenkin oli heidän heimoansa, luuta heidän luustansa, lihaa heidän lihastansa! Raskaalta tuntuu jokaiselle todelliselle ihmisolennolle, kun hänen ihanteensa riistetään pois, vaikkapa tuo ihanne olisikin vain villin härän ja sieluttoman miekkailijan perikuva…

Viimein Smid puhui:

"Uroot, Odin on näin tuominnut ja Ylijumala on vanhurskas. Jos me olisimme neljä kuukautta sitte kuulleet Wulf prinssin neuvoa, niin tätä ei olisi koskaan tapahtunut. Me olemme olleet pelkureita ja laiskureita, ja Odin on lapsiinsa vihastunut. Vannoutukaamme Wulf prinssin miehiksi ja seuratkaamme häntä minne hän meitä johtaneekin!"

Wulf tarttui hellästi hänen ojennettuun käteensä —

"Ei, Smid, Trollin poika! Sinun asiasi ei ole lausua sellaisia sanoja. Agilmund Cnivan poika, Goderic Ermenricin poika, te olette baltteja, te olette oikeudenmukaiset perijät. Arpa ratkaiskoon, kumpi teistä on oleva päällikkömme."

"Ei, ei, Wulf!" molemmat nuorukaiset huudahtivat yhteen ääneen. "Sinä olet sankari, sinä olet tietäjä! Me emme ole sen arvoiset; me olemme olleet yhtäläisiä pelkureita ja laiskureita kuin muutkin. Goottilaiset sudet, seuratkaa Sutta, vaikka hän johtaisikin teidät jättien maahan!"

Mieltymyksen myrsky seurasi näitä sanoja.

"Nostakaa hänet kilvelle", Goderic huusi riuhtaisten kilven vyöltään. "Nostakaa hänet kilvelle! Eläköön Wulf kuningas! Wulf Egyptin kuningas!"

Ja muut gootit, jotka olivat kuulleet melun, juoksivat katolle parhaiksi ennättäen yhtyä jymisevään huutoon: "Wulf, Egyptin kuningas!" — Ei kukaan heistä välittänyt talon edustalla kiljuvasta väkilaumasta enempää kuin pojat ikkunoita rapisuttavasta lumisateesta.

"Ei!" Wulf juhlallisesti virkkoi kohotetulla kilvellä seisoessaan. "Jos minä nyt olen teidän kuninkaanne ja te, goottilaiset sudet, olette minun miehiäni, niin huomispäivänä me lähdemme tästä Odinin vihaamasta paikasta, jota alruuna-neidon viaton veri saastuttaa. Takaisin Ataulfin luo, takaisin omien heimolaistemme luo! Lähdettekö?"

"Takaisin Ataulfin luo!" miehet huusivat.

"Ettehän jätä meitä surman suuhun?" muuan tytöistä huudahti. "Roskajoukko murtaa jo portteja!"

"Vaiti, hupakko! Miehet — yksi työ meidän on suoritettava. Amaali ei saa matkata Valhallaan ilman asianmukaista saattuetta."

"Ethän tyttö raukkoja tarkoita?" Agilmund virkkoi peljäten että Wulf aikoi viettää Amaalin hautajaisia oikeaan goottilaiseen tapaan surmaamalla orjat.

"En… Yhden heistä näin äsken käyttäytyvän Vaalan arvoisen tavalla. Ja sitäpaitsi — ehkä heistä sittekin on sankarien vaimoiksi… Naiset ovat parempia kuin luulinkaan, huonoimmatkin heistä. Ei niin. Menkää alas, uroot, ja lennättäkää portit auki ja kutsukaa ne kreikkalaiskoirat Odinin pojan peijaisiin."

"Portitko auki?"

"Niin juuri, Goderic, ota kaksitoista miestä ja asetu itäiseen pihattoon. Agilmund, mene yhtä suuren joukon kera pihan länsipuolelle — sinne keittiöön, ja odota siksi kun kuulet minun sotahuutoni. Smid ja te muut tulkaa kanssani tallien kautta portin vierelle — hiljaa kuin Hela."

He menivät alas ja kohtasivat portaissa Mirjamin.

Ponnistuksesta hengästyneenä ja väsyneenä oli Mirjam kaatunut Filammonin voimakkaasta sysäyksestä. Kotvan hän oli maannut melkein tajuttomana lattialla ja vironnut parhaiksi tuomiotansa kuulemaan.

Hän tunsi että hetki oli tullut ja otti sen vastaan omalla tavallaan.

"Ottakaa noita kiinni!" Wulf verkkaan virkkoi. — "Ottakaa kiinni uroitten viettelijä — kaikkien murheittemme alku ja juuri!"

Mirjam tuijotti häneen rauhallisesti myhäillen.

"Noita on jo tottunut siihen, että hullut lykkäävät hänen syykseen omien himojensa ja laiskuutensa seuraukset!"

"Iske hänet kuoliaaksi, Smid, Trollin poika, että hän joutuisi Amaalin sielun edelle ja ilahuttaisi sitä matkalla Niflheimiin."

Smid täytti käskyn, mutta niin kammottava oli noidan kuoppiinsa vajonneiden, häneen suunnattujen silmien loimu, että Smidin näkö petti. Isku meni harhaan ja sattui akan olkapäähän. Hän horjahti, mutta ei kaatunut.

"Riittää", Mirjam tyynesti virkkoi.

"Kirottu Grendelin tytär lamautti käsivarteni!" Smid puhui. "Menköön! Ei kukaan saa sanoa, että minä iskin naista kahdesti."

"Nidhogg nielee hänet enemmin tai myöhemmin", Wulf vastasi.

Ja Mirjam käärien rauhallisesti vaippansa ympärilleen, laskeutui varmoin askelin alas portaita. Miehet hengähtivät vapaammin aivankuin olisivat päässeet jostain ilkeästä, yliluonnollisesta lumouksesta.

"Ja nyt paikoillenne", Wulf käski. "Kostakaa!"

Roskajoukko oli puolisen tuntia herkeämättä elämöinyt talon edustalla. Mutta korkeat muurit, joissa vain jotkut pienet ikkunat ylemmissä kerroksissa olivat ainoina aukkoina kadulle päin, muodostivat siitä valloittamattoman linnoituksen. Äkkiä rautaiset portit avautuivat ja etumaiset rivit näkivät edessään tyhjän, äänettömän, kuun valossa kaamealta näyttävän pihamaan. Vaistomaisesti salajuonta peläten joukko hetkeksi peräytyi, mutta takimaiset painoivat eteenpäin ja Hypatian teurastajat rynnistivät sisään kunnes koko pihamaa oli täpösen täynnä kiljuvia hurjimuksia, jotka mielettömässä raivossaan kävivät seinien ja pilarien kimppuun. Mutta silloin hyökkäsi esiin käytävistä kummaltakin puolen parvi rotevia, asestettuja miehiä tunkien loput ryntääjistä takaisin; portit sulkeutuivat uudelleen ja Aleksandrian villipidot olivat viimeinkin satimessa.

Ja sitte alkoi teurastus, suuri ja säälimätön. Kolmesta eri ovesta astui esiin rivi goottilaisia, joita kypärit ja haarniskat täydellisesti suojasivat roskajoukon kömpelöiltä aseilta. Miekkojaan heilutellen he raivasivat itselleen tien suoraan halki ihmislauman, joka tungoksen vuoksi ei kyennyt ollenkaan puolustautumaan. Tosin oli heitä vain yksi kymmentä vastaan; mutta mitä on kymmenen rakkikoiraa leijonan rinnalla?… Ja kuu nousi yhä korkeammalle, tuijottaen valjuna ja kylmänä tuohon Raivottarille tuomittuun pihattoon. Yhä heiluivat nuijat ja miekat, ja gootit laahasivat kaatuneet, tilan väljettyä, keskellä pihaa näkyvälle tummalle kasalle, jossa Wulf vanhus istui korkealla ruumispinolla laulaen Amaalin maineesta ja Valhallan riemuista. Hänen luuttunsa ääni kaikui vihlovana yli pakenevien ja haavoitettujen parunnan ja sitä myöten kuin laulajavanhus hurjistui, hänen soittonsa keinui yhä kiivaammassa valssintahdissa, kamalalla tavalla ilkamoiden ympärillä vallitsevalle kauhistukselle ja kuolon tuskalle.

Ja siten osittain kostivat, kuten Kohtalo usein tahtoo, sinä yönä Hypatian veren miehet ja mielipiteet, joilla ei ollut mitään yhteyttä hänen kanssaan.

Osittain vain. Sillä Pietari esilukija ja hänen varsinaiset kätyrinsä olivat turvassa Cæsareumissa alttarin eteen polvistuneina. Nostamaansa myrskyä kauhistuen ja peläten palatsia vastaan suunnatun rynnäkön seurauksia, he olivat jättäneet roskajoukon elämöimään omin päin, ja pelastuivat siten goottien miekoista säästyäkseen rankaisemattomuuden peloittavammalle rangaistukselle.

15 Luku.

KUKIN OMAAN PAIKKAANSA.

Puoliyö oli käsissä. Rafael oli kolmisen tuntia istunut Mirjamin sisähuoneessa turhaan odottaen tämän palaavan kotia. Hänen aikomuksensa oli nyt ensiksi koettaa saada käsiinsä, jos se oli mahdollista, isiltä peritty omaisuutensa ja viipymättä kuljettaa se Kyreneen. Sitte hän aikoi koettaa saada Mirjam vanhuksen mukaansa ja lohduttaa ja ohjata häntä, ehkäpä käännyttääkin hänet. Joka tapauksessa hän halusi paeta pois tuosta kirotusta kaupungista saipa hän omaisuutensa takaisin taikka ei. Kärsimättömänä hän laski hitaasti kuluvat tunnit, jotka hänen täytyi viipyä tässä ilmakehässä, joka tuntui höyryävän viattoman verta ja jonka kostavan Jumalan kirous tuntui raskaaksi painavan. Ajatustensa rasittamana hän useaan kertaan jo nousi lähteäksensä ja jättääksensä rikkautensa; mutta samalla hän muisti entisen elämänsä ja jäi odottamaan. Missä määrässä hän olikaan synneillään lisännyt Aleksandrian pahuuden paljoutta? Kuinka hän olikaan vietellyt toisia syntiin, kasvattanut heitä synneissä? Hyvä Jumala! Hän ei ollut vain itse tehnyt syntiä minkä ennätti, vaan olipa hän suorastaan nauttinut siitä, että toiset elivät samalla tavalla! Ja nyt, nyt hän sai koota oman kylvönsä hedelmät. Vuosien kuluessa hän oli, vain omaa vallanhaluaan ja halveksivaa ihmisvihaansa tyydyttääkseen tehnyt ilkeästä Oresteesta vielä ilkeämmän kuin mitä tämä jo alhaisilta taipumuksiltaan ja luonteeltaan oli. Ja tämä hänen leikkikalunsa oli nyt kostanut hänelle! Hän, hän oli kiihoittanut Orestesta pyytämään Hypatian kättä… Hän oli suunnitellut, osaksi leikillä, osaksi neidon ylevyyttä kadehtien tuon ruman juonen ainoata rakastamaansa ihmisolentoa vastaan… ja hän oli syössyt neidon turmioon. Hän, eikä Pietari, oli Hypatian pyöveli! Totta kyllä oli, ettei hän ollut tarkoittanut murhaa… Ei kyllä, mutta eikö hän ollut aikonut neidolle kuolemaa vielä kauheampaa kohtaloa! Ei hän ollut vähääkään aavistanut… Ei kyllä, mutta vain siksi ettei hän tahtonut aavistaa. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt leikkiä jumalaa, surmata ja henkiin herättää oman mielensä mukaan. Ja katso, hän oli samalla muuttunut saatanaksi! Ken saattaa — ja uskaltaa, vaikka saattaisikin — vetää pois pyhän peitteen niiltä sisällisen häpeän ja itsesoimauksen katkerilta tuskilta, jotka kiihtyivät yhä tuimemmiksi, kun hän selvästi ja epäämättömästi tunsi saaneensa anteeksi? Mikäpä rangaistuksen pelko, mikäpä synkkä epätoivo olisi voinut syvemmin viiltää tuota jaloa sydäntä, kuin tieto siitä, että Jumala, jota hän oli vihannut ja ylenkatsonut, oli palkinnut pahan hyvällä eikä ollut katsonut hänen synteihinsä? Tämä tietoisuus oli täyttänyt hänen itseänsä kohtaan tuntemansa inhon maljan, kuten Hesekiel profeetta jo oli hänen esi-isillensä ennustanut… Hän oli viimeinkin löytänyt tuon vihatun ja pelätyn Jumalan nimen ja huomannut, että se oli Rakkaus!… Hän omisti Victorian, tuon Jumalan elävän, inhimillisen, vaikkakin epätäydellisen kuvan, ja samalla hänellä oli Victorian kautta koti, velvollisuus, tarkoitusperä, uusi elämä, jossa häntä odotti rehellinen työ, ehkäpä lopullinen voittokin… Siinä oli hänen rangaistuksensa; se oli Kainin merkkinä hänen otsallaan, ja se tuntui hänestä raskaammalta kuin hän kantaa jaksoi.

Mutta oli hänellä ainakin yksi tehtävä jälellä. Missä hän oli syntiä tehnyt, siinä hänen nyt täytyi koettaa hyvää tehdä — ei suinkaan lepyttääkseen tuota Jumaluutta, eikä edes vahinkoja korvatakseen, vaan yksistään tunnustaakseen totuuden, jonka hän oli löytänyt. Ja kun tämä ajatus selvisi päätökseksi, niin hän toivoi ja rukoili entistään hartaammin, että Mirjam palaisi ja tekisi sen toteuttamisen mahdolliseksi.

Ja Mirjam palasi viimeinkin? Rafael kuuli hänen hitaasti tulevan etuhuoneen läpi, saavan tytöiltä tietää, ken sisällä oli, käskevän tytöt poistumaan ja sulkevan ulko-oven heidän mentyään. Viimein hän astui sisään ja virkkoi tyynesti:

"Terve tuloasi! Olen odottanut sinua. Sinä et hämmästyttänyt Mirjam vanhusta. Terafi kertoi minulle viime yönä, että sinä tulet!…"

Joko hän huomasi epäluuloisen hymyn Rafaelin huulilla, taikka pakoitti omantunnon ääni hänet samassa huudahtamaan —

"… Ei, ei! En tiennytkään! En ollenkaan odottanut sinua. Minä olen valehtelija, vanha, kurja valehtelija, enkä voi puhua totta vaikka koettaisinkin! Lempeätä silmäystä kuitenkin pyydän sinulta! Hymyile minulle, Rafael! — Rafael, tulitko viimeinkin vanhan, kurjan äiti parkasi luokse! Hymyile minulle edes kerran, kaunis poikani, oma poikani!"

Ja hypähtäen Rafaelin luo hän sulki tämän syliinsä.

"Sinun poikasiko?"

"Niin, minun poikani! Turvassa viimeinkin! Minun omani vihdoinkin! Minä todistan sen nyt! Kohtuni poika olet, vaikket olekaan lupausteni lapsi!" Ja hän nauroi hysteerisesti. "Lapseni, perilliseni, jonka hyväksi olen ahertanut ja raatanut kolmekymmentä kolme vuotta. Joutuin! Tässä ovat avaimeni. Tuossa salalaatikossa ovat kaikki paperini — kaikki mitä minulla on, on sinun. Sinun jalokivesi ovat tallessa — kätkettynä samaan paikkaan kuin minunkin. Neekeritär, Eudaimonin vaimo, tietää paikan. Minä vannotin häntä vaikenemaan puisen epäjumalankuvansa kautta, ja hän onkin, kristitty kun on, säilyttänyt salaisuuden. Tee hänet rikkaaksi koko elämäkseen. Hän piiloitti vanhan äiti parkasi ja suojeli häntä siksi että tämä sai nähdä poikansa palaavan. Mutta elä anna mitään hänen pienelle miehelleen; se on paha ihminen ja pieksää vaimoaan. — Joudu nyt! Ota omaisuutesi ja poistu!… Ei, viivy vielä hetkinen — vain hetkinen — että vanha vaimo parka saisi ilahuttaa silmiään katselemalla rakastettuaan vielä kerran ennen kuolemaansa!"