ENSIMMÄINEN OSA.

1 Luku.

LAURA.

Vuonna 413 jälkeen Kristuksen istui nuori munkki Filammon muutaman matalan vuorijonon rinteellä, joka lentohiedan peittämänä kohosi keskellä Egyptiä noin kolmesataa engl. peninkulmaa Aleksandriasta etelään. Hänen takanansa levisi autio hiekka-aavikko, elottomana, rannattomana, kuvastaen kalmankeltaista hohdettaan syvänsiniseen pilvettömään taivaanrantaan. Hänen jalkojensa juuressa valui hiekka pieninä puroina halkeamasta toiseen, töyräältä töyräälle, taikka pyrysi hänen ohitsensa ohuina keltaisina savupilvinä, joita oikukas kesäinen tuuli ajoi edellään. Siellä täällä näkyi hänen allansa kapean laakson toista seinämää reunustavissa kallioissa sokkeloisia luolia, suunnattomia, vanhoja kivilouhoksia obeliskeineen ja puolivalmiine pilareineen, jotka seisoivat siellä sellaisina kuin työmiehet olivat ne vuosisatoja sitten jättäneet. Hieta hyväili niiden kylkiä ja kasautui kummuiksi niiden ympärille. Niiden huiput oli tuo kuiva erämaan lumi sileiksi hionut. Kaikkialla hiljaisuutta, hävitystä, kuolleen kansan hauta kuolevassa maassa.

Ja kaiken tämän yläpuolella istui munkki mietteissään, elämää, nuoruutta, voimaa ja kauneutta uhkuvana — kuin erämaan nuori Apollo. Hänen ainoana pukunaan oli takkuinen lammasnahka, jota nahkainen vyö piti kiinni. Hänen pitkät mustat kiharansa, jotka lapsuudesta saakka olivat saaneet vapaina kasvaa, liehuivat välkähdellen auringonpaisteessa. Tuuhea, tumma parranalku leuvassa ja poskilla todisti terveen miehuuden kevättä. Hänen kovat kätensä ja ruskettuneet, vahvajäntereiset jäsenensä puhuivat työstä ja kestävyydestä, säihkyvät silmänsä ja kaareva otsansa rohkeudesta, voimakkaasta mielikuvituksesta, intohimosta ja mietiskelystä, joille ei ollut toimialaa sellaisessa paikassa.

Mitä tekemistä tuolla kukoistavalla nuorukaisella oli noiden hautojen keskellä.

Ehkä hän itsekin ajatteli samaa pyyhkäistessään kädellään otsaansa aivankuin karkottaakseen pois jonkun tunkeilevan unelman. Syvään huoaten hän nousi ja läksi vaeltamaan pitkin kallioita, tarkastellen jokaisen lokeron ja kallionkielekkeen löytääksensä polttopuita luostarille, josta hän tuli.

Niin mitätöntä kuin hänen etsittävänsä oli, — vain matalia, kuivuneita aropensaita, ja toisinaan joku puunpala hylätystä kivilouhoksesta tai rauniolta — kävi se yhä niukemmaksi apotti Pambon Laura-luostarin ympäristössä Sketiksen luona; ja ennenkuin Filammon oli saanut jokapäiväisen määränsä likimaillekaan täyteen, oli hän joutunut kauemmaksi kotoaan kuin koskaan ennen.

Muutamasta laakson käänteestä avautui äkkiä hänelle outo näky… hiekkakivikallioon uurrettu temppeli. Sen edustalla oli tanner tasoitettu ja siellä makasi hajallaan parruja ja lahonneita työkaluja. Siellä täällä pisti hiekasta esiin pääkallo, arvatenkin jätteitä työmiehistä, jotka ennenaikaan alituisissa sodissa oli työnsä ääreen murhattu.

Apotti, hänen hengellinen isänsä — eikä hän muuta isää tuntenutkaan, sillä hänen aikuisimmat muistonsa yhtyivät Lauraan ja tuon vanhan miehen koppiin — oli häntä ankarasti kieltänyt käymästä noissa entisajan pakanuuden jäännöksissä tai edes lähestymästä niitä. Mutta leveä pengertie johti ylängöltä sinne alas ja polttopuiden runsaus siellä oli liian houkutteleva… Hän vain pistäytyisi siellä, poimisi muutamia kalikoita ja palaisi sitte heti takaisin kertoakseen apotille löytämästään aarteesta ja kysyisi häneltä, eikö hän toistamiseen saisi siellä käydä.

Hän laskeutui alas uskaltaen tuskin kohottaa katsettansa noihin viekotteleviin, pakanallisiin, väritettyihin kuviin, jotka punaisissa ja sinisissä väreissään loistaen ja kuivassa ilmassa hyvin säilyneinä yhä tuijottivat kauas erämaan tyhjyyteen. Mutta hän oli nuori ja nuori on utelias, ja perkele on, — ainakin oli se viidennellä vuosisadalla — hyvin innokas viettelemään nuoria miehiä. Filammon oli syvästi vakuutettu perkeleen läsnäolosta ja yötä päivää hän hartaasti rukoili Jumalaa varjelemaan hänestä. Hän teki ristinmerkin ja huudahti vakavasti: "Herra, käännä pois silmäni, etteivät ne turhuutta näkisi…" mutta siitä huolimatta hän näki.

Ja kukapa olisi voinutkaan olla näkemättä noita neljää suunnattoman suurta kuningasta, jotka istuivat siellä ankarina ja liikkumattomina, nojaten itsetietoisen varmoina käsiään polviansa vasten aivan kuin kannattaisivat he koko vuorta tukevilla päillään. Pelon ja voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei uskaltanut pysähtyä kerätäkseen puita heidän jalkojensa juuresta. Heidän suuret tuikeat silmänsä tarkastelivat häntä niin ankarasti.

Heidän polviinsa ja valtaistuimiinsa oli kaiverrettu salaperäisiä merkkejä, kuva kuvan perästä, rivi rivin jälkeen. Ne sisälsivät vanhaa egyptiläistä viisautta, jota Moses, Jumalan mies, oli ymmärtänyt — miksi ei hänkin saisi sitä ymmärtää. Mitenhän syviä salaisuuksia niissä piilikään tuosta suuresta maailmasta, menneestä, nykyisestä ja tulevaisesta, josta hän vain niin pienen kolkan tunsi? Nuo kuninkaat, jotka tuossa istuivat, olivat olleet niiden perillä. Heidän tiukastisuletut huulensa näyttivät aukenevan, valmiina puhumaan hänelle… Voi, kunpa he puhuisivatkin heti!…

Mutta tuo julma ivahymy heidän huulillaan, kun he valtansa ja viisautensa kukkuloilta äänettöminä ja halveksien katselivat alas häneen, — häneen, köyhään nuorukaiseen, joka keräili syliinsä heidän entisen loistonsa jätteitä… Hän ei uskaltanut enää katsoa heihin.

Hän katsoi heidän ohi temppelin saleihin, sinne loistavien syvyyksien vilpoiseen, vihreään varjoon, joka synkkeni pilari pilarilta, holvi holvilta, kunnes se muuttui sysimustaksi yöksi. Ja siellä hämärässä erotti hän jokaisella seinällä ja pilarilla koreita arabeskeja, pitkissä kuvasarjoissa esitettyjä kertomuksia voittokulkueineen ja jokapäiväisine aherruksineen, muukalaisiin, kummallisiin pukuihin puettuine orjajonoineen, jotka taluttivat outoja tuntemattomien maiden lahjoilla lastattuja eläimiä. Joukossa oli juhlivia naisia, päät köynnöksillä koristettuina ja käsissä tuoksuvia lotus-kukkia. Lapset istuivat heidän polvillaan ja miehensä heidän vieressään ja orjat tarjoilivat viiniä ja hajuvesiä ympäriinsä. Siellä oli myöskin tanssivia tyttöjä, jotka läpinäkyviin viittoihin puettuina ja kultaiset vyöt uumenilla vääntelivät ruskeita jäseniään ihmistungoksessa.

Mitä tarkotti tuo kaikki? Miksi tuo kaikki oli tapahtunut? Miksi tuo suuri mailma oli niin elänyt, läpi vuosisatojen, vuosituhansien juoden ja mässäten, naiden ja naittaen mistään paremmasta tietämättä… Mitenkäpä he olisivat voineet paremmasta tietää? Heidän esi-isänsä olivat kadottaneet valon jo miespolvia ennenkuin he syntyivätkään… Ja Kristus oli tullut vasta miespolvia heidän kuolemansa jälkeen. Miten he voivatkaan tietää? Ja kumminkin he olivat kaikki helvetissä… jok'ikinen. Jok'ainoa noista vaimoista, jotka istuivat tuolla käherrettyine hiuksineen, seppeleineen, jalokivillä koristettuine kaulanauhoineen, lotus-kukkineen ja harsopukuineen, joiden alta heidän solakat jäsenensä kuultivat esiin — vaimoista, jotka eläissään ehkä olivat hymyilleet niin viehkeästi, kävelleet niin iloisina, saaneet lapsia ja tehneet tuttavuuksia, kertaakaan ajattelematta miten heille oli käyvä — miten heille täytyi käydä… Jok'ainoa heistä oli helvetissä. He paloivat siellä ikuisesti — ikuisesti — tuolla alhaalla hänen jalkojensa alla. Hän tuijotti alas kivilattiaan. Jos hän vois nähdä sen läpi — ja uskon silmillä voikin sen tehdä — voisi hän katsella miten he kiemurtelivat ja vääntelehtivät siellä nuoleksivien liekkien keskellä kärventyneinä ja palaneina… ikuisessa tuskassa, jonka ajatteleminenkin sai hänet värisemään. Kerran oli hän polttanut kätensä kun muuan palmunlehtimaja oli syttynyt palamaan… Hän muisti miltä se tuntui… He kärsivät tuhatkertaa tuimempia tuskia kuin mitä hän oli tuntenut… ja ikuisesti… Hän kuulisi heidän turhaan huutavan vedenpisaraa, jolla kieltänsä kostuttaisivat… Vain kerran oli hän kuullut ihmisen parkuvan. Se oli ollut muuan poika, jonka krokodiili oli siepannut kitaansa vastapäiseltä Niilin rannalta, jonne poika oli mennyt uimaan. Ja hänen paruntansa, niin heikolta kuin se pitkän matkan päästä kuuluikin, oli pitkät ajat kaikunut kiusaavana hänen korvissaan… Ajatella sitä parantaa, mikä sieltä helvetin tulikidasta kaikui… ja ikuisesti! Voiko sitä kestää? — Miljoonat ja taas miljoonat palamassa ikuisesti Aatamin lankeemuksen takia… Oliko Jumala siinä oikeudenmukainen?

Tämä oli vihollisen kiusaus! Hän oli astunut jalkansa jumalattomalle alueelle, missä perkeleet yhä lymysivät vanhoissa tyyssijoissaan. Hän oli antanut silmänsä ahmia pakanallista riettautta ja antanut sijaa itsessään perkeleelle. Hänen täytyi paeta kotia tunnustamaan kaikki isälleen. Hän rankaisisi häntä ansion mukaan, rukoilisi hänen puolestaan, antaisi hänelle anteeksi. Mutta voisiko hän kertoa isälleen kaikki? Voisiko hän, uskaltaisiko hän tunnustaa hänelle totuuden kokonaisuudessaan — sammumattoman halunsa oppia tuntemaan tiedon salaisuudet, nähdä se suuri, myllertävä ihmisten maailma? Tuo halu oli kasvanut hänessä vähitellen, kuukausi kuukaudelta, siksi kun se oli kehittynyt näin pelottavan voimakkaaksi. Hän ei voinut viipyä kauempaa erämaassa. Tuo maailma, joka lähetti kaikki sielut helvettiin — oliko se todella niin paha kuin miksi munkit sen kuvasivat. Tottapa se oli, sillä mitenkäpä muuten sen hedelmät sellaisia olisivat? Mutta sitä ajatusta oli liian kamala uskoa. Ei! hänen täytyi päästä näkemään.

Mieli täynnä sellaisia pelottavia kysymyksiä, epäselviä ja epämääräisiä kuin lapsen mietteet, vaelsi tuo kokematon nuorukainen edelleen, kunnes hän saapui sen kallion reunalle, jonka juurella hänen kotinsa oli.

Sillä oli sangen hauska asema tuolla yksinäisellä Lauralla, joka oikeastaan oli vain rivi kallioon uurrettuja karkeatekoisia kammioita, siellä vuoriharjanteen eteläisen äyrään siimeksessä, keskellä ikivanhaa taatelipalmumetsikköä. Muuatta kallion sisään haarautuvaa luolaa käytettiin kappelina, varastohuoneena ja sairashuoneena; aurinkoisilla rinteillä laakson toisella puolen olivat veljeskunnan yhteiset viljelysmaat, missä hirssi, maissi ja pavut vihersivät. Pelloilla kierteli pieni puronen, joka vuoren juurelta oli suurella huolella johdettu kostuttamaan tuota pientä maatilkkua, jonka vapaaehtoinen veljellinen työ oli vähitellen valloittanut kaikkinielevältä hiekalta. Tuo pelto, kuten kaikki muukin Laurassa, lukuunottamatta kunkin veljen seitsemän jalan mittaista, kivistä makuukomeroa, oli yhteistä omaisuutta ja senvuoksi kaikkien yhteisenä huolenpidon ja ilon esineenä. Sekä yhteiseksi että omaksi hyväkseen oli joka mies palmunlehtikorillansa pitkin laaksoa raastanut mustaa mutaa Niilistä, jonka hopeana välkkyvään, leveään pintaan kapean laakson suu synkkänä kuvastui. Yhteiseksi hyväksi oli joka mies lakaissut rinnettä puhtaaksi hiedasta ja sinne kannettuun, ohueen ruokamultaan tehnyt toukoa, jonka sato jaettiin tasan kaikkien kesken. Hankkiakseen vaatteita, kirjoja ja kappelinkalustoa yhteisiä tarpeita, opetusta ja jumalanpalvelusta varten, istui joka mies päivittäin ja viikottain, mieli täynnä jaloja ja taivaallisia ajatuksia, kutoen pienen palmulehtonsa lehdistä koreja, jotka muuan munkkivanhus vaihtoi tavaraan Niilin vastapäisellä rannalla olevissa varakkaammissa ja vilkasliikkeisemmissä luostareissa. Filammon souti aina vanhuksen sinne keveässä papyrus-venosessa, ja odottaessaan pyydysti kaloja yhteistä ateriaa varten. Yksinkertaista, onnellista ja hiljaista oli elämä Laurassa. Kaikki kävi sääntöjen ja määräysten mukaan, joita pidettiin melkeinpä yhtä pyhinä kuin Raamatunkin käskyjä, joista niiden sanottiin, eikä aivan syyttä, johtuvan. Jokaisella oli ruokaa ja vaatteita, maallinen asunto, ystäviä ja neuvonantajia ja elävä usko kaikkivaltiaan Jumalan lakkaamattomaan huolenpitoon; ja yöt päivät säteili heidän silmiensä edessä toivo ikuisesta kirkkaudesta, ihanammasta kuin mitä yksikään oli uneksinut… Kelläpä olisi siihen aikaan ollutkaan enempää? Sinne he olivat paenneet kaupungeista, joiden rinnalla Pariisi on vakava ja Gomorra neitsyeellinen. Tyrannien ja orjien, liehakoitsijoiden ja mässääjien täyttämästä lahonneesta, helvetillisestä ja kuolevasta maailmasta olivat he paenneet sinne rauhassa mietiskelläkseen velvollisuudesta ja tuomiosta, kuolemasta ja kuolemattomuudesta, taivaasta ja helvetistä. Siellä he löysivät yhteisen uskon, yhteiset pyrinnöt, yhteisen toivon, yhteiset velvollisuudet, ilot ja surut… Olipa sellaisiakin heidän joukossaan, jotka Teeban erämaihin paetessaan olivat jättäneet paikan, jonka Jumala oli heille määrännyt. Minkälaisia ne paikat olivat ja minkälainen se maailma, josta nuo munkkivanhukset olivat paenneet, saanemme tietää ennenkuin tämä kertomus on loppunut.

"Sinä tulet myöhään, poikani", virkkoi apotti kotia palaavalle Filammonille, jatkaen keskeyttämättä korinsa kutomista.

"Puita on niukalti ja minun täytyi mennä kauas."

"Munkki ei vastaa ennenkuin häneltä kysytään. En kysynyt syytä. Mistä löysit nuo puut?"

"Temppelin edestä kotvan matkaa rotkoa ylöspäin."

"Temppelin! Mitä siellä näit?"

Ei vastausta. Pambo nosti terävät, mustat silmänsä työstään.

"Sinä olet mennyt sen sisälle, ja himonnut sen saastaisuutta."

"Minä — minä en mennyt sisälle: mutta minä katsoin —."

"Ja mitä näit sinä? Naisia?"

Filammon vaikeni.

"Enkö ole pyytänyt ettet koskaan katsoisi naiskasvoihin? Eivätkö he ole perkeleen esikoisia, kaiken pahuuden alku, saatanan kavalin paula? Eivätkö he ole ikuisesti kirotut heidän ensimäisen äitinsä lankeemuksen takia, jonka kautta synti maailmaan tuli? Nainen avasi ensiksi helvetin portit, ja tähän päivään asti ovat he sen portinvartijat. Onneton poika, mitä olet tehnyt!"

"Ne olivat vain seinille maalattuja."

"Ah!" apotti huokasi aivan kuin olisi raskaasta taakasta päässyt. "Mutta kuinka voit tietää, että ne olivat naisia, koska et ole vielä koskaan, ellet valehtele — jota en sinusta usko — nähnyt ainoankaan Eevan tyttären kasvoja?"

"Ehkä — ehkä", Filammon sanoi aivankuin uusi ajatus olisi hänen mieltänsä keventänyt — "ehkä ne olivatkin vain perkeleitä. Niitä ne kai olivatkin, koska ne olivat niin ihmeen kauniita."

"Mutta mistä tiedät että perkeleet ovat kauniita?"

"Olin viikko sitten isä Aufuguksen kanssa työntämässä venhettä vesille, ja rannalla — ei aivan lähellä… oli kaksi olentoa… pitkätukkaisia, alaruumiilla mustan, punasen ja keltaisen raitainen verho… ja ne poimivat kukkasia rannalla. Isä Aufugus käänsi kasvonsa pois; mutta minä… minä en voinut sille mitään, että ne näyttivät minusta kauneimmilta olennoilta mitä koskaan olin nähnyt… siksi minä kysyin häneltä miksi hän käänsi kasvonsa pois; ja hän sanoi, että ne olivat samoja perkeleitä, jotka kiusasivat pyhää Antoniusta. Silloin muistin kuulleeni luetun, miten saatana kiusasi pyhää Antoniusta kauniin naisen hahmossa… Ja sitten… ja sitten… nuo kuviot siellä seinillä olivat hyvin samannäköset… ja minä ajattelin, että ne ehkä olivat…"

Ja poika parka, joka luuli tunnustavansa jotain kamalaa ja häpeällistä syntiä, sävähti tulipunaseksi, rupesi änkyttämään ja lopulta vaikeni.

"Ja sinusta he ovat kauniit? Voi lihan syvää turmelusta! — voi saatanan kavaluutta! Herra antakoon sinulle anteeksi, kuten minäkin, lapsi parkani. Tästä lähtien sinä et mene puutarhan ulkopuolelle."

"Ei puutarhamuurien ulkopuolelle! Mahdotonta! Minä en voi! Jos et olisi isäni, sanoisin minä ett'en tahdo! Minun täytyy päästä vapaaksi! — Minun täytyy itse nähdä — minun täytyy itse kokea mikä tuo maailma on, josta te kaikki niin katkerasti puhutte. En halaja mitään loistoa enkä turhuutta. Lupaan sinulle tänä hetkenä, jos tahdot, etten enää koskaan astu jalkaani pakanalliseen temppeliin — lupaan piilottaa kasvoni maan tomuun milloin vain naista lähenen. Mutta minun täytyy — minun täytyy saada nähdä emäkirkko Aleksandriassa ja patriarkka ja hänen pappinsa. Jos he voivat palvella Jumalaa kaupungissa, miksi en minäkin? Minä voisin siellä tehdä työtä Jumalalle paljon enemmän kuin täällä… Ei niin, että työtä täällä halveksisin — ei niin, etten olisi sinulle kiitollinen — oi, en koskaan — mutta minä halajan taisteluun. Salli minun mennä! En ole sinuun tyytymätön, vaan itseeni! Minä tiedän, että kuuliaisuus on suurta, mutta vaara on vielä suurempaa. Jos sinä olet maailman nähnyt, miksi en minäkin? Jos sinä olet paennut siitä, kun huomasit sen niin pahaksi, ettet siinä voinut elää, miksi en minäkin voisi paeta ja palata omasta vapaasta tahdostani tänne sinun luoksesi jäädäkseni ainaiseksi tänne? Mutta eiväthän Kyrillos ja hänen pappinsa ole vielä paenneet sitä…"

Epätoivoisella kiivaudella purki Filammon nämä sanat sydämensä sisimmästä sopukasta ja jäi sitten odottamaan, luullen apotin lyövän häntä. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi nuorukainen nurkumatta alistunut rangaistukseen; jokainen luostarin munkki, olipa hän miten vanha tahansa, olisi samoin käyttäytynyt… Ja miksikäs ei? Pitkän toveruuden, pohtimisen ja rukoilemisen jälkeen olivat he valinneet Pambon apotikseen — isäkseen — viisaimpana ja kokeneimpana heidän joukossaan, ja sellaisena häntä oli toteltava. Ja hän olikin voittanut munkkien rakkauden niin täydelleen, että häntä toteltiin uskollisesti ja samalla sellaisella ehdottomalla, sotilasmaisella täsmällisyydellä, jota moni kuningas ja sotapäällikkö olisi häneltä kadehtinut. Olivatko he, Teeban munkit sitte pelkureita ja orjia? Rooman sotilaat lienevät siinä pätevimmät tuomarit… Ja he tapasivat sanoa, ettei mikään barbaari, gootti tai vandaali, mauri tai espanjalainen ollut niin pelottava kuin Teeban aseeton munkki.

Kahdesti kohotti vanhus sauvansa lyödäkseen, mutta yhtä monta kertaa laski hän sen jälleen alas. Hitaasti seisoalleen kohoten jätti hän polvistuneen Filammonin paikalleen ja meni silmät miettiväisesti maahan luotuina veli Aufuguksen kammioon.

Kaikki lauralaiset kunnioittivat Aufugusta. Hänessä oli jotain salaperäistä, joka vielä enensi hänen tavattoman pyhyytensä ja lapsenomaisen rakastettavaisuutensa ja lempeytensä viehätysvoimaa. Kuiskailtiin — niinä aniharvoina hetkinä, jolloin munkit yksinäisillä vaelluksillaan toisilleen kuiskailivat — että hän oli kerran ollut kuuluisa mies ja että hän oli tullut suuresta kaupungista — ehkä aivan Roomasta. Ja munkit olivat kaikessa yksinkertaisuudessa ylpeitä siitä, että heidän joukossaan oli mies, joka oli nähnyt Rooman Se ainakin oli varmaa, että apotti Pambo häntä kunnioitti. Häntä ei koskaan lyöty eikä edes nuhdeltu. Ehkä hän ei sitä koskaan ansainnut. — Mutta kaikkihan sitä ansaitsivat. Eiköhän apotti Pambo ollut vähän puolueellinen? Eikö hän, kun Teofilus lähetti Aleksandriasta viestinviejän, joka hämmästytti kaikki Lauran veljesluostarit uutisella, että Alarik oli ryöstänyt Rooman, ollut vienyt hänet ensin Aufuguksen kammioon ja vasta kolme kokonaista tuntia siellä salaisesti neuvoteltuaan ilmoittanut tuon kamalan uutisen muille veljeskunnan jäsenille? Ja eikö Aufugus itse ollut antanut viestintuojalle omakätisiä kirjeitä, jotka puheen mukaan sisälsivät tärkeitä maallisia salaisuuksia, mitkä yksin hänellä olivat tietona? Kun nyt nuo pyhät miehet, jotka kivisten kammioittensa edustalla työnsä ääressä istuessaan salavihkaa katselivat kohtausta, näkivät apotin tavattoman vihanpurkauksensa jälkeen jättävän rikoksellisen polvilleen ja ohjaavan askeleensa viisaan isän kammioon, päättivät he jotain erikoista ja arkaluontoista tapahtuneen heidän yhteiskunnassaan ja kukin heistä toivoi mitään kateutta tuntematta, että olisi yhtä viisas kuin tuo mies, jonka neuvot olivat pulman selvittävät.

Noin tunnin ajan viipyi apotti siellä puhuen vakavasti matalalla äänellä. Sitten kuului kammiosta juhlallista hyminää aivankuin vanhukset olisivat huokaillen ja nyyhkien rukoilleet. Veljet painoivat päänsä alas ja kuiskasivat toivomuksen, että Hän, jota he palvelivat, ohjaisi heidät toimimaan Lauran, kirkkonsa ja sen ulkopuolella olevan suuren pakanamaailman hyväksi. Ja Filammon makasi yhä polvillaan tuomiotaan odottaen. Ken voisi sanoa mitä hänen sydämessään liikkui. Sydän tuntee oman surunsa eikä sen iloon saa vieras sekautua. Niin ajatteli hän ja niin ajattelen minäkin, sillä minä tiedän, että yksinkertaisimmissakin luonteissa on tutkimattomia syvyyksiä, joiden perille runoilija ei voi päästä, olipa hän olevinaan miten terävänäköinen tahansa. Hän voi niitä vain hämärästi aavistaa ja kertomalla niiden aiheuttamat teot niitä epäselvästi kuvata.

Vihdoin viimein palasi Pambo ja istuutuen kammionsa aukkoon puhui:

"Ja nuorempi sanoi: isä, anna minulle se osa tavarasta, joka minulle tulee… Ja hän meni kaukaiselle maalle ja hukkasi siellä tavaransa irstaisella elämällä. Sinä saat lähteä, poikani. Mutta ensin tule puhumaan Aufuguksen kanssa."

Filammon, samoin kuin kaikki muutkin, rakasti Aufugusta; ja kun apotti poistui jättäen heidät kahden kesken, ei häntä pelottanut eikä hävettänyt avata koko sydämensä hänelle… Peittelemättä ja intohimoisesti vastaili hän vanhuksen hienotunteisiin kysymyksiin. Ilman tuota munkeille tavallista kalseaa ja turhan tarkkaa juhlallisuutta keskeytti tämä tuontuostakin nuorukaisen sanatulvan ja salli hänen vuorostaan keskeyttää omia selityksiään. Ylevästi, älykkäästi, melkeinpä leikillisesti puheli vanhus. Kumminkin oli hänen äänessään surullinen sointu, kun hän vastasi nuorukaisen sanoihin:

"Tertullianus, Origenes, Klemens ja Kyprianus elivät maailman humussa; kaikki he ja monet muut, joiden nimiä me pidämme kunniassa ja joiden esirukouksia me anomme, olivat pakanalliseen viisauteen täysin perehtyneitä; he taistelivat ja tekivät työtä maailmassa sen heitä saastuttamatta — miksi en minäkin? Eikö Kyrilloskin, itse patriarkka, kutsuttu Nitrian luolista Aleksandrian valtaistuimelle."

Hitaasti vanhus kohotti kätensä ja pyyhkästen suortuvat nuorukaisen otsalta katsoi pitkään, lempeän surkuttelevasti häntä kasvoihin.

"Ja sinä tahdot nähdä maailman, poika parka."

"Minä tahdon käännyttää maailman!"

"Ensin täytyy sinun tuntea se. Kerronko sinulle minkälainen se maailma on, joka sinusta näyttää niin helpolta käännyttää? Täällä istun minä tuntematon, vanha munkki parka paastoten ja rukoillen kuolemaan saakka, toivoen, että Jumala ehkä armahtaa sieluani, ja vähän sinä tiedät siitä mitä minä maailmasta olen nähnyt. Vähän tiedät, sillä muutoin sinä tyytyisit olemaan täällä loppuun asti. Minä olin Arsenius… Oh, mikä vanha hupakko minä olen! Ethän sinä koskaan ole kuullut sitä nimeä, joka kerran sai kuningattaret kalpenemaan ja vaikenemaan. Vanitas vanitatum omnia vanitas! Ja hänkin, jonka rypistetyn otsan edessä puoli maailmaa vapisee, on itse minun edessäni vapissut. Minä olin Arkadiuksen kasvattaja."

"Byzantin keisarin?"

"Juuri hänen, poikani. Siellä minä näin sen maailman, jonka sinä tahdot nähdä. Ja mitä näin minä? Samaa mitä sinäkin olet näkevä. Eunukit omien keisareittensa tyranneina; piispain suutelevan isänmurhaajien ja porttojen jalkoja; pyhimysten repivän muutaman sanan vuoksi toisensa kappaleiksi ja syntisten yhä vain kiihottavan heitä luonnottomaan kiistaansa, valhettelijoiden saavan kiitosta valheistaan, ja imartelijoiden hyötyvän imartelustaan. Minä näin miten lukemattomat ihmisolennot myytiin ja teurastettiin muutamien harvojen ilkeämielisyyden, oikullisuuden ja turhamielisyyden vuoksi; miten köyhien ryöstäjät vuorostaan joutuivat heitä suurempien ryövärien käsiin. Minä näin miten jokainen yritys parannuksien aikaansaamiseksi synnytti yhä pahempia häväistysjuttuja, jokainen armahdus uusia julmuuksia; näin miten vainooja toisensa jälkeen masennettiin vain siksi, että toiset saisivat vuorostaan häntä vainota; miten jokainen ulosajettu perkele palasi seitsemän pahemman kanssa takaisin; miten saatana ajoi ulos saatanan — vilppiä ja itsekkäisyyttä, vihaa ja hekumaa, seitsenkertaisesti hämmennettyä hämminkiä kaikkialla alkaen valtaistuimellaan hekumoivasta keisarista aina kahleissaan Jumalaa pilkkaavaan orjaan saakka."

"Jos saatana ajaa ulos saatanan, ei hänen valtakuntansa ole pysyvä pystyssä."

"Ei kyllä tulevassa maailmassa. Mutta tässä maailmassa se pysyy ja kehittyy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi tuomiopäivään asti. Nämä ovat niitä viimeisiä päiviä, joista profeetat ovat puhuneet, sellaisen tuskan ja vaivan alku, jollaista ei maailma ole vielä ennen kokenut. — 'Ja maassa kansalla ahdistus epäilyksen tähden; ja ihmiset maassa pitää nääntymän pelätessään ja odottaessaan sitä kuin maan päälle on tuleva.' Kauvan sitten olen sitä aavistanut. Vuosi vuodelta olen huomannut miten ne — pohjoisten raakalaisten synkät laumat — tulevat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kuin aavikon pyörteinen hiekkamyrsky, joka aluksi riehahtaa karavaanin ohi, mutta lopulta kumminkin hautaa sen alleen. Minä ennustin sitä ja koetin rukouksillani sitä ehkäistä, mutta minun ennustukseni ja rukoukseni, kuten Kassandran muinoin, kaikuivat kuuroille korville. Kasvattini ei varotuksistani välittänyt. Nuoruuden intohimot ja hovimiesten vehkeet olivat voimakkaammat kuin Jumalan varottava ääni. Silloin lakkasin toivomasta, lakkasin rukoilemasta sen loisteliaan kaupungin puolesta, sillä minä tiesin, että sen tuomio oli luettu. Kuten Pyhä Johannes ilmestyksessään, näin minäkin hengessä kaupungin, sen synnit ja sen perikadon. Ja minä pakenin sieltä salaa yön pimeässä ja hautauduin tänne erämaan helmaan maailman loppua odottamaan. Yöt päivät rukoilen Herraa, että Hän erottelisi jyvät akanoista ja jouduttaisi valtakuntansa tulemista. Joka aamu katsahdan vapisten, mutta samalla toivoen taivaalle odottaen näkeväni siellä Ihmisen Pojan merkin, jolloin aurinko muuttuu pimeäksi ja kuu veriseksi ja tähdet putoavat alas taivaalta ja taivas aukee kuin käpertynyt kirja ja syvyyksien tulikidat aukenevat meidän jalkojemme ääressä ja kaiken loppu tulee. Ja sinä tahdot mennä siihen maailmaan, josta minä pakenin?"

"Jos elonkorjuuaika on käsissä, tarvitsee Herra työmiehiä. Jos hetket ovat vakavat, tahdon minä ne käyttää vakavaan työhön. Lähettäkää minut sinne minne mieleni palaa ja sallikaa hetken löytää minut siellä, Herran sotamiesten etumaisessa rivissä."

"Kuulkaamme Herran ääntä! Sinä saat mennä. Tässä on kirjeitä patriarkka Kyrillolle. Hän on pitävä sinua rakkaana minun ja toivoakseni myös sinun itsesi tähden. Sinä lähdet meidän vapaasta tahdostamme ja omasta vapaasta valinnastasi. Me olemme apotin kanssa kauan seuranneet sinua silmillämme ja ymmärrämme että Herra tarvitsee sinun kaltaisia miehiä muuallakin. Me olemme vain koetelleet sinua nähdäksemme, oletko niin herkkä tottelemaan, että sovit käskijäksi. Mene, Herra olkoon kanssasi! Elä himoitse kenenkään kultaa tai hopeaa. Elä syö lihaa eläkä juo viiniä, vaan elä kuten täälläkin olet elänyt — Herran sotamiehenä. Miehistä hahmoa elä pelkää, mutta naiskasvoja kavahda. Paha oli se hetki, jona he maailmaan tulivat, nuo kaiken sen pahuuden äidit, jota auringon alla olen nähnyt. Tule, apotti odottaa meitä portilla."

Silmät hämmästyksestä, ilosta, surusta ja melkeinpä pelostakin kyynelissä seisoi Filammon paikallaan.

"Joutukaamme. Miksipä pitkällisillä hyvästelyillä murtaisit veljiesi sydämet. Nouda varastohuoneesta viikon varat kuivattuja taateleja ja hirssiä. Papyrus-venhe on valkamassa, sillä lähdet taipaleelle. Jumala on kyllä antava meille sijaan toisen, kun venhettä tarvitsemme. Joella elä ryhdy puheisiin kenenkään muun kuin munkkien kanssa. Kun olet viisi päivänmatkaa laskenut virtaa alas, kysy Aleksandrian kanavan suuta. Kerran kaupunkiin päästyäsi, voi kuka munkki tahansa ohjata sinut arkkipiispan luo. Lähetä meille tietoja olostasi jonkun pyhän miehen kera. Tule."

Vaieten he kävelivät laaksoa alas mahtavan virran autiolle rannalle. Pambo oli jo siellä. Hänen valkoset hapsensa hohtivat nousevan kuun valossa, kun hän jäykin ja heikoin käsin työnsi kevyttä venosta vesille. Filammon heittäytyi vanhusten jalkojen juureen ja kyynelsilmin pyysi heiltä anteeksiantoa ja siunausta.

"Ei meillä ole mitään sinulle anteeksiannettavana. Seuraa sisäistä kutsumustasi. Jos se on lihasta, on se itse itsensä rankaiseva; jos se on Hengestä — miksi taistelisimme Häntä vastaan? Hyvästi!"

Muutaman minuutin kuluttua solui jo nuorukainen venhossaan kesäisen illan hämyssä alas vuolasta virtaa. Hetkinen, ja etelän yö oli äkkiä kietonut kaikki sysimustaan vaippaansa. Kuu vain valoi koleata valoansa joen pinnalle ja kallionkyljille ja valasi vanhukset, jotka rannalle polvistuneina ja lasten lailla nojaten päätänsä toistensa olkapäihin yhdessä nyyhkien rukoilivat kadotetun lemmikkinsä puolesta.

2 Luku.

KUOLEVA MAAILMA.

Museokadun varrella Aleksandriassa oli muuan talo, joka oli rakennettu ja sisustettu muinais-ateenalaiseen tyyliin. Sen yläkerrassa löytyvää syrjäistä huonetta ei sen asukas liene valinnut vain hiljaisuuden vuoksi. Sillä vaikka sinne ei juuri kuulunut niiden naisorjien melu, jotka etelään antautuvan naisosaston pilaristossa puhellen ja riidellen työskentelivät, ei siellä siltä ollut rauhassa sen alapuolella kulkevan kadun jyryltä ja melulta. Myös kadun toisella puolen olevasta eläintarhasta tunkeutui sinne omituinen mölinä ja ulvonta. Huoneen viehätys oli ehkä sen yli museon puutarhamuurien tarjoamassa näköalassa. Siellä näkyi kukkapengermiä, pensaistoja ja suihkulähteitä, kuvapatsaita, kävelyteitä ja lehtokujia, joissa Aleksandrian tiedemiesten ja runoilijoiden nerokkaat sanat olivat seitsemän vuosisataa kaikuneet. Eri tiedesuuntiin kuuluvina olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen kävelleet, opettaneet ja laulaneet siellä tuuheitten plataanien ja kastanjien, viikunapuiden ja palmujen varjossa. Tuntui kuin joka sopukka siellä uhkuisi kreikkalaista viisautta ja kreikkalaista laulua niiltä ajoilta jolloin Ptolemeus Filadelfiläinen käveli siellä Euclideen, Teokriton, Kallimakon ja Lykafron kanssa.

Puistosta vasemmalle näkyi itse museorakennuksen ilmakas itäpääty taulu- ja veistokuvakokoelmineen, juhla- ja luentosaleineen. Eräässä suunnattomassa sivurakennuksessa oli tuo kuuluisa kirjasto, jonka Filadelfiläisen isä oli perustanut ja joka sisälsi neljäsataatuhatta käsikirjoitusta vielä Cæsarin piirityksenkin jälkeen, jolloin suuri osa sen aarteista oli joutunut häviön omaksi. Pilvetöntä taivasta vasten kaareutui siellä tuon maailman ihmeluoman valkea katto ja sen takana, toisten muhkeitten rakennusten harjojen ja otsikkojen lomitse välkehti leveä juova sinistä merta.

Huone oli sisustettu puhtaaseen kreikkalaiseen tyyliin ja jotain vanhanaikaisuudenkin tavottelemista huomasi seiniä koristavien fresco-maalausten jyrkissä piirteissä ja hillityssä värityksessä, jotka esittivät kohtauksia Ateenan muinaistaruista. Huone tuntui kumminkin erittäin viileältä, puhtaalta ja rauhalliselta, vaikka aurinko täydeltä terältään paahtoi sisään pihanpuolisesta moskiitoverkolla varustetusta ikkunasta. Siellä ei ollut mattoja eikä takkaa ja ainoana irtaimistona oli leposohva, pöytä ja nojatuoli, kaikki kaunismuotoisia kuin maalaukset vanhoissa vaaseissa. Mutta jos joku meistä olisi astunut huoneeseen sinä aamuna, niin tuskinpa olisimme huomanneet huoneen kalustoa, sen yleistä vaikutusta, tai museopuistoa taikka kaukana välkkyvää Välimerta. Me olisimme olleet yhtä mieltä siitä, että huone oli ihmissilmille kyllin rikas sen aarteen vuoksi minkä se sisälsi, ettei sen rinnalla kannattanut mihinkään muuhun katsettaan kiinnittää. Keveässä nojatuolissa istui noin kaksikymmenviisivuotias nainen, nähtävästi tämän pienen pyhätön suojelusjumalatar, lukien edessään pöydällä olevaa käsikirjoitusta. Hänen pukunaan, joka muuten sopi täydellisesti yhteen huoneen vanhanaikuisen sisustuksen kanssa, oli lumivalkea, leuvasta jalkateriin ylettyvä joonilainen vaippa, leikattu siihen ankaraan ja juhlalliseen kuosiin, jossa puvun yläosa kaulalta lankee jälleen alas vyötäisille ja jonkunlaisena kauluksena peittää kokonaan vartalon muodot, jättäen käsivarret ja osan olkapäistä paljaaksi. Koko hänen vaatetuksessaan ei ollut muita koristeita kuin kaksi pitkin vaipan etuosaa juoksevaa, kapeata purppuraraitaa, jotka ilmaisivat hänen olevan Rooman kansalaisen, sekä kultaompeluksilla koristetut jalkineet ja kultainen hiusverkko, joka piti hänen kullanväriset kiharansa koossa takaraivolla, kiharat, joiden väri, runsaus ja aaltoileva pehmeys olisi saanut itse Athenenkin kateelliseksi. Hänen kasvonpiirteillään, käsivarsillaan ja käsillään oli puhtaimman ja jaloimman muinaiskreikkalaisen kauneuden tyypin muoto; hänen täydellisen sopusuhtaisesti kehittynyttä luistoaan peitti täyteläinen, pyöreäpiirteinen, nuortea ja vahankarvainen hipiä, sellainen jonka vanhat kreikkalaiset hankkivat itselleen ahkerasti käyttämällä kylpyjä, voimistelua ja ihovoiteita. Meistä olisi ehkä näyttänyt noissa kirkkaissa harmaissa silmissä päilyvän liiaksi totisuutta, tiukasti suletuilla huulilla liiaksi itsetietoista vakavuutta, koko hänen asennossaan — joka muuten näytti jostain astiamaalauksesta tai korkokuvasta lainatulta — liiaksi punnittua arvokkaisuutta. Mutta jokaisen kasvojen ja vartalon piirteen majesteetillinen kauneus olisi nuo puutteet himmentänyt ja huomiomme olisi kiintynyt vain siihen hämmästyttävään yhtäläisyyteen, mikä oli hänen ja huoneen seiniä kaunistavien Athenen ihannekuvien välillä.

Hän nostaa katseensa käsikirjoituksesta, katsoo yli museon puiston ja ilme kasvoilla elostuu. Nuo täyteläiset, kaarevat kreikattaren huulet, jollaisia emme enää saa missään nähdä, aukenevat; hän puhuu itseksensä. Kuule!

"Niin; kuvapatsaat ovat pirstaleina, kirjastot ryöstetyt, oraakelit mykkiä, lehtikujat vaikenevat… Ja sittenkin — ken väittää, että vanha, uroitten ja viisasten miesten usko on kuollut? Kaunis ei voi koskaan kuolla. Joskin jumalat ovat hyljänneet oraakelinsa, eivät he ole hyljänneet sieluja, jotka koettavat heidän puoleensa kohota. Joskin he eivät enää kansoja ohjaa, puhuvat he yhä valituillensa. Joskin he ovat alhaisen rahvaan hyljänneet, eivät he ole hyljänneet Hypatiaa." — — —

"Uskoa vanhoihin jumaliin, kun kaikki muut heistä luopuvat… Uskoa epäilyksistä huolimatta… Toivoa toivottomuudessakin… Osottautua olevansa rahvasta korkeammalla, näkemällä ääretöntä, elävää ihanuutta niissä taruissa, jotka rahvaalle ovat käyneet sisällyksettömiksi ja kuolleiksi… Taistella viimeiseen asti lahonneen aikakauden uusia ja mielettömiä harhaoppeja vastaan puolustaen esi-isieni uskontoa, vanhoja jumalia, vanhoja uroita ja vanhoja viisaita miehiä, jotka ovat taivaan ja maan salaisuudet mitanneet… voittaakseni ehkä… ainakin oman palkintoni ansaitakseni! Päästä tervetulleena jumalaisten sankarien joukkoon — kohota kuolemattomien jumalien, noiden käsittämättömien voimien luo, aina eteenpäin, ylöspäin, ikuisesti, kautta vuosisatojen, ijäisyyksien, kunnes viimein löydän kotini ja häviän sen Tuntemattoman ja Ainoan Alkuperäisen sanomattomaan loistoon!" — — —

Hänen kasvonsa kirkastuivat intohimoiseen loistoon; mutta yhtäkkiä niitä pimitti pelon ja inhon ilme. Hän oli huomannut kumaraselkäisen, kuihtuneen ja mitä räikeävärisimpään ja eriskummaisimpaan barbaaripukuun puetun juutalaisakan, joka puutarhamuurin varjosta tarkasti häntä.

"Miksi tuo vanha noita mua aina vainoo? Kaikkialla hän on silmieni edessä — ainakin oli hän kuukausi sitten — ja tuossa hän taas on! Minun täytyy pyytää prefektiä ottamaan selville kuka hän on ja laittamaan hänet pois tieltäni ennenkuin hän on noitunut minut pahalla katseellaan. Jumalille kiitos, hän meneekin matkaansa. — Minua hullua — hullua! — filosoofi! Minäkö uskon kateen silmiin ja loitsuihin vastoin itse Porfyron todistuksia! Mutta siellähän kuuluvat isäni askeleet kirjastosta."

Samassa astui vanhus sisään viereisestä huoneesta. Hänkin oli kreikkalainen, mutta tavallisempaa, alhaisempaakin, tyyppiä — tummaihoinen ja tulinen, hinterä ja notkea. Hänen miellyttävä vartalonsa ja mietiskelystä ryppyisiksi käyneet kasvonsa sopivat hyvin yhteen vakavan ja koruttoman filosofivaipan kanssa, jota hän ammattinsa merkkinä kantoi. Hän mitteli kärsimättömin askelin huoneen lattiaa ja terästetty katseensa ja levottomat liikkeensä puhuivat jännitetystä ajatustyöstä…

… "Nyt se selvisi… Ei, taas se pääsi käsistä — se kumoaa itse itsensä. Mikä kunnoton mies minä olen! Jos Pytagoras puhuu totta, niin pitäisi symboolin olla kolmenpotenssien mukaan kehittyvän sarjan, mutta tuo riivatun kakkonen tahtoo tunkeutua siihen mukaan. Etkö sinä jo kerran suorittanut sitä laskua, Hypatia?"

"Käy istumaan, isä rakas, ja syö. Et ole vielä koko päivänä mitään nauttinut."

"Ruuasta en välitä. Määrittelemätön täytyy saada määritellyksi. Työ täytyy saada loppuunsuoritetuksi vaikka se maksaisi minulle ympyrän neliöimisen. Kuinka voi hän, jonka vaikutuspiiri on tähtien yläpuolella, laskeutua joka hetki maan päälle?"

"Kunpa me", vastasi hän melkein katkerasti, "kunpa me vain voisimmekin elää ruuatta ja jäljitellä kaikessa kuolemattomia jumalia! Mutta niin kauan kun olemme tässä aineen vankilassa, täytyy meidän kantaa kahleitamme — kantaa niitä arvokkuudella jos tahdomme olla ymmärtäväisiä — ja pitää halvan ruumiimme alhaisia tarpeita järjen jumalaisen ravinnon vertauskuvina. Viereisessä huoneessa on sinua varten hedelmiä virnan ja riisin kera. On siellä leipääkin, ellet sitä kokonaan tuomitse."

"Orjien ruokaa!" vanhus vastasi. "Olkoon menneeksi; minä syön ja häpeän syömistäni. Mutta odotappa, kerroinko jo sinulle? Kuusi uutta oppilasta tänään matematiikkakouluun! Se kasvaa! Se leviää! Me voitamme vielä!"

Hypatia huokasi.

"Mistä tiedät, etteivät he ole tulleet luoksesi kuin Kritias ja Alkibiades tulivat Sokrateen luo oppiakseen vain poliitillista ja maallista viisautta. Omituista, että ihmiset voivat tyytyä maassa matelemaan ja ihmisiksi jäämään, kun he voisivat kohota jumalien arvoon! Ah, isäni, se on suurin suruni. Nähdä samojen miesten, jotka aamusin luentosalissani ovat kuuntelevinaan jokaista sanaani kuin oraakelin vastausta, iltasin tunkeilevan Pelagian kantotuolin ympärillä, ja öisin — tiedän sen todeksi — kuluttavan aikansa arpapelissä, juomingeissa ja pahemmissa! Että itse Pallaan voittaa jokainoa päivä Venus Pandemos! Että Pelagialla on suurempi vetovoima kuin minulla! Ei siltä että moinen nauta minun rauhaani häiritsisi — toivoakseni ei yksikään luotu olento voi tasapainoani järkyttää — mutta jos vihaamaan voisin alentua — niin vihaisin häntä — vihaisin —!"

Ja hänen äänensä sai soinnun, joka pani epäilemään eikö hän sittekin huolimatta tuosta mahdottomuudestaan, jota hän niin suurisanaisesti kehuskeli, vihannut Pelagiaa mitä inhimillisimmällä ja maallisimmalla vihalla.

Mutta samassa keskeytti puhelun orjatar, joka kiireisesti astui sisään ja läähättäen ilmoitti:

"Hänen ylhäisyytensä prefekti, haltijatar! Hänen vaununsa pysähtyivät äsken portin eteen ja nyt tulee hän itse rappusissa!"

"Älytön lapsi!" Hypatia vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi. "Luuletko sen rauhaani häiritsevän! Anna hänen tulla sisään!"

Ovi aukeni ja sisään astui prefekti tuoden mukanaan monenlaisten hajuvesien tuoksun. Hän oli uhkea, miellyttävänmuotoinen mies, puettuna loistavaan senaattorin pukuun ja sormissaan ja kaulallaan kimalteli runsaasti jalokiviä.

"Cæsarin edustajalla on kunnia kantaa uhrinsa Athene Poliaan alttarille ja hänellä on ilo löytää sen papittaressa niin rakastettava olento kuin konsaan voi itse se jumalatar olla, jota hän palvelee… Elkää sentään antako minua ilmi, sillä teidän silmienne vaikutuksen alaisena en koskaan voi olla puhumatta kuin pahin pakana!"

"Totuus on valtava", Hypatia virkkoi nousten kunnioittavasti ja huulillaan hymy häntä tervehtimään.

"Ah niin; niin sanotaan. — Mutta arvoisa isännehän on poistunut! Hän on toden totta liian kaino — vaikka se on kyllä kunniallista — kyvyttömyydestään valtiosalaisuuksia käsittelemään. Te kai jo arvaatte, että minä tulin kysymään neuvoa teidän Minerva-järjeltänne. Kuinka on juonitteleva aleksandrialainen roskaväkemme käyttäytynyt poissaollessani?"

"Se on luullakseni syönyt, juonut ja solminut avioliittoja, kuten ennenkin", vastasi Hypatia välinpitämättömästi.

"Ja runsaasti lisäytynyt epäilemättä. No niin, pienempihän on tappio valtakunnalle, jos minun ensi mellakassa täytyy heitä ristiinnaulita tusina tai pari, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan onkin käyvä. On se sentään sangen mukavaa valtiomiehelle, että rahvas niin hyvin ymmärtää ansainneensa hirttonuoran ja sen vuoksi pitää huolta siitä, ettei oikeuden valvojien tarvitse pelätä tyhjentävänsä maakuntaa asukkaista. Mutta kuinka koulut menestyvät?"

Hypatia pudisti surumielisesti päätään.

"Niin, niin; pojat ovat aina poikia… Tunnustan itsenikin syylliseksi. Video meliora proboque, deteriora sequor. Älkää sentään kovin ankarasti tuomitko. Vaikka yksityisessä elämässämme emme oppejanne seuraisikaan, niin seuraamme niitä ainakin julkisessa. Ja jos me julistamme teidät Aleksandrian kuningattareksi, niin täytyy teidän suoda hovimiehillenne ja henkivartijoillenne muutamia pieniä vapauksia. Älkää toki noin huokailko, muutoin joudun aivan epätoivoon. Kaikessa tapauksessa on pahin kilpailijattarenne nyt lähtenyt korpeen etsiäkseen jumalien asuntoa koskien yläpuolella."

"Ketä tarkotatte?" Hypatia kysäsi sangen epäfilosoofisella innolla.

"Pelagiaa, luonnollisesti. Kohtasin tuon luoduista viehkeimmän ja huikentelevaisimman puolimatkassa täältä Thebaan, muuttuneena mitä siveimmäksi ja hellimmäksi Andromakeksi?"

"Ja ken oli hänen Hektorinsa? Kertokaa!"

"Muuan goottijättiläinen. Mitä syöttiläitä nuo barbaarit ovatkin! Joka askeleella minkä hänen seurassaan otin, pelkäsin musertuvani hänen elefantti jalkojensa alle!"

"Mitä!" Hypatia huudahti. "Onko teidän ylhäisyytenne alentunut seurustelemaan moisten raakalaisten kanssa."

"Totta puhuakseni hänellä oli seurassaan nelisenkymmentä jykevää heimolaistaan, jotka olisivat voineet käydä hankaliksi avuttomalle prefektiparalle. On sitäpaitsi aina parasta koettaa pysyä hyvissä väleissä noiden goottien kanssa. Sen jälkeen kuin he ryöstivät Rooman ja puhdistivat Atheenan kuin ampiaiset mehiläispesän, ovat asiat kääntyneet sangen vakavalle tolalle. Ja mitä tuohon suureen roikaleesen itseensä tulee, on hänessä omasta mielestään jalosukuisuutta riittämään asti — kehuu näet polveutuvansa jostain ihmissyöjästä jumalasta ja muusta sellaisesta — ja olipa niin ja näin että hän alussa ollenkaan ryhtyi puheisiin joutavanpäiväisen roomalaisten käskynhaltijan kanssa, ennenkuin hänen uskollinen ja jumaloiva henttunsa lausui jonkun suopean sanan puolestani. Mutta tiesi se mies sentään, miten hienosti eletään, ja me vahvistimme tuoreen ystävyydenliittomme komeilla juomauhreilla — mutta eihän-minun siitä pitänyt teille puhua. Pää-asia on että heistä pääsin erilleni! Latelin heille kaikki maantieteelliset valheet, mitä konsaan olen kuullut, ja hyvän joukon lisää, kiihotin sangen tuntuvasti heidän mielihaluaan hassunkurisen matkansa päämäärään, ja lähetin heidät jälleen taipaleelle. Venuksen tähti on nyt siis laskeutumassa ja Pallaan nousemassa. Senvuoksi sanokaa minulle — miten on minun Pyhän Tulipalon kanssa meneteltävä?"

"Kyrillon?"

"Niin juuri."

"Oikeudenmukaisesti."

"Ah, sinä ihanin viisaus! Elkää lausuko sitä sanaa luentosalin ulkopuolella. Teoriassa se käy mukiin; mutta epätäydellisessä, maallisessa käytännössä täytyy käskynhaltijan tyytyä tekemään yhtä ja toista mikä kulloinkin parhaiten soveltuu. Abstraktisen oikeuden mukaan pitäisi minun ristiinnaulita Kyrillos, diakoonit, armeliaisuusveljet ja kaikki muut pitkään riviin tuonne hietaharjanteelle kaupungin ulkopuolella. Se olisi kylläkin yksinkertaista, mutta, kuten monet muut yksinkertaiset ja erinomaiset asiat, mahdotonta."

"Pelkäättekö kansaa?"

"Mutta, armolliseni, eikö tuolla hurjimuksella ja kansanvillitsijällä ole koko roskaväki puolellaan? Onko minun annettava Konstantinopelin mellakoiden täällä uudistua? Sitä en todellakaan kestä, hermoni eivät ole niin teräksiset; ehkä olen liian laiskakin — kuinka tahdotte."

Hypatia huokasi. "Ah, kunpa teidän ylhäisyytenne vain käsittäisi, mikä valtava kamppailu se on, jonka ratkaisu vain teistä yksistään riippuu! Elkää kuvitelko, että kysymyksessä on vain pakanallisuus ja kristillisyys —"

"Ja jos niin olisi, niin ymmärtänette, että minun kristittynä ja kristityn ja hurskaan keisarin alamaisena, puhumattakaan hänen korkeasta sisarestaan —"

"Ymmärrämme toisiamme", keskeytti Hypatia, tehden kauniilla kätösellään kärsimättömän liikkeen. "Kysymys ei ole vain niistä, eikä edes filosofiasta ja raakalaisuudesta. Nyt kamppailevat vallasta yksinkertaisesti vallasväki ja roskajoukko — toisella puolen rikkaus, hienous, taide ja tiede, kaikki mikä kansakunnan suuruuteen kohottaa, ja toisella raaka, lapsiasynnyttävä joukko, tuo alhainen lauma, joka on tarkotettu tekemään työtä muutamien jalosukuisten hyväksi. Onko Rooman keisarikunta käskevä vai totteleva omia orjiaan? Siinä kysymys, jonka kamppailu teidän ja Kyrillon välillä on ratkaiseva. Ja sen kamppailun tulee olla elämästä ja kuolemasta."

"Enpä todellakaan ihmettelisi, vaikka niin kävisikin", prefekti vastasi olkapäitään kohauttaen. "Joka kerta kun olen ajelemassa, odotan jonkun hullun munkin kalloni musertavan."

"Miksikäs ei tällaisena aikakautena, jolloin, kuten useasti ja sattuvasti on sanottu, keisarit ja konsulit polvillaan ryömivät matonkutojan ja kalastajan haudoille ja suutelevat kurjimpien orjien lahonneita luita? Miksi sellaiseen tekoon olisi mahdoton kansa, jonka jumala on ristiinnaulittu puusepän poika? Miksi oppi, korkea virka, jalosukuisuus, arvo, valtiolaitos, joka elää vuosisatojen kuluessa kerätystä viisaudesta — miksi, kysyn minä, yksikään noista seikoista silmänräpäystäkään suojelisi teitä minkä tahansa kerjäläisen raivolta, joka uskoo, että Jumalan Poika kuoli yhtähyvin hänen kuin teidänkin puolesta, ja että hän on teidän vertaisenne, jollei korkeampikin teitä, hänen alhaissukuisen ja koulunkäymättömän jumalansa kasvojen edessä?" [Nämä ovat ne vastaväitteet ja tällainen se puhetapa, jota Porfyyros, Julian, ja muut kristinuskon vastustajat käyttivät.]

"Kaunopuheisin filosofini! Tuo kaikki voi olla — ja arvattavasti onkin — puhdasta totta. Minä myönnän mielelläni, että uudessa — tarkotan yhteisessä — uskonnossa on sangen vakavia käytännöllisiä vaikeuksia, mutta maailmahan on niitä täynnä. Viisas ei soimaa uskontoaan siksi että se on vähän vastenmielinen yhtä vähän kuin hän soimaa sormeaan, jos sitä pakottaa. Hän ei voi sitä auttaa ja hänen täytyy kääntää paha asia niin hyväksi kuin mahdollista. Sanokaa minulle vain miten rauha olisi säilytettävä!"

"Ja jättää filosofia turmion omaksi?"

"Se ei tule koskaan tapahtumaan niin kauan kuin Hypatia on maailmaa valaisemassa; ja niin paljon kuin se minusta riippuu lupaan teille vaikutusvallan — ja runsaasti suosiota, mitä jo todistaa se, että tulin nyt julkisesti luoksenne ennenkuin laskin puheilleni ainoatakaan niistä neljästä sadasta suuresta ja pienestä kiusanhengestä, jotka virastossani odottavat päästäkseen minua kiduttamaan. Auttakaa minua nyt neuvoillanne! Miten on minun meneteltävä?"

"Olen jo sen sanonut."

"Periaatteellisesti kyllä. Mutta luentosalin ulkopuolella ovat käytännölliset neuvot minulle mieluisemmat. Esimerkiksi: Kyrillos kirjoittaa tässä minulle — hitto hänet vieköön; ei edes anna minun viikkokautta rauhassa metsästellä! — hän kirjoittaa, että juutalaiset ovat päättäneet salakähmää murhata kaikki kristityt, tässä on itse kirje — vilkaiskaa siihen, olkaa niin armelias. Katsokaa, enhän tiedä — enkä välitäkään tietää, — vaikka asia olisikin päinvastoin ja kristityt aikoisivat murhata kaikki juutalaiset. Mutta tuo kirje täytyy minun ottaa jollain tavoin huomiooni."

"Minusta se ei ole niin välttämätöntä, teidän ylhäisyytenne."

"Mitä! Jos jotakin sitten tapahtuisi, niin ajatelkaapa niitä syytöskirjeitä, jotka minua vastaan lennätettäisiin Konstantinopeliin!"

"Antakaa niiden vain lentää. Mitäpä niistä jos kerran tunnette syyttömyytenne?"

"Tunnette syyttömyytenne! Menetän virkani!"

"Vaara olisi yhtä suuri, vaikka kirjeen ottaisittekin huomioonne. Olipa asia kumminpuolin tahansa, teitä syytettäisiin juutalaisten suosimisesta."

"Eikä se syytös taitaisikaan olla aivan perää vailla. En uskalla ajatellakaan, miten maakunnan raha-asiat menisivät ilman heidän hyväntahtoista apuaan. Jos vain nuo kristityt lainaisivat minulle rahansa sen sijaan että rakentavat niillä nyt vaivaistaloja ja sairashuoneita, saisivat he minusta nähden vaikka huomispäivänä polttaa juutalaiskorttelit. Mutta nyt…"

"Mutta nyt te ette millään muotoa saa välittää kirjeestä. Jo sen sävy kieltää teitä siitä oman kunnianne ja valtion kunnian vuoksi. Tekö ryhtyisitte keskusteluihin miehen kanssa, joka Aleksandrian rahvaasta puhuu 'laumana, jonka kuningasten Kuningas on uskonut hänen hoitoonsa?' Teidän ylhäisyytennekö vai tuo ylpeä piispa hallitsee Aleksandriaa?"

"Totta puhuen, armolliseni, siitä en ole enää viitsinyt ottaa selkoa."

"Mutta hän on. Hän esiintyy teitä kohtaan henkilönä, joka eittämättä käskee kahta kolmannesta asukkaista, eikä hän emmi huomauttaa teille, että tuo hänen valtansa johtuu korkeammasta lähteestä kuin teidän. Loppupäätös on selvä. Jos se kerran johtuu korkeammasta lähteestä kuin teidän, pitäisi sen hallita teidän valtaanne. Ja sen te myönnätte — te tunnustatte täydellisesti kaikkien hänen päättömien vaatimustensa syyt ja perusteet, jos te sanallakaan vastaatte kirjeeseen."

"Mutta minun täytyy sanoa hänelle jotakin; muuten ne minut kadulla rammaksi ruhjovat. Te filosofit, olittepa sitten omia ruumiitanne miten paljon korkeammalla tahansa, ette toden totta saa unhottaa, että muilla kuolevaisilla on luita, jotka voivat murtua."

"Vastatkaa sitte hänelle; suullisesti vain, että koska tiedonanto, jonka hän teille lähetti, johtuu hänen yksityisistä tiedoistaan eikä koske häntä piispana, mutta kyllä teitä käskynhaltijana, voitte te ottaa sen harkittavaksenne vain siinä tapauksessa, että hän yksityishenkilönä kääntyy teidän puoleenne ja säädetyssä järjestyksessä lähettää ilmiannon teidän virastoonne."

"Erinomaista, te valtiomiesten ja filosofien kuningatar! Minä tottelen teitä. Ah, miksi ette olekin Pulkeria! Tietysti siksi, että silloin Aleksandria olisi vaeltanut pimeydessä ja Oresteella ei olisi ollut suloista onnea suudella kättä, jonka Pallas teidät luodessaan on epäilemättä lainannut Afroditeen työpajasta."

"Muistakaa, että olette kristitty", Hypatia myhäillen vastasi.

Prefekti poistui ja oikealle ja vasemmalle kumarrellen kiiruhti vaunuilleen läpi ulkosalin, joka oli jo tungokseen asti täynnä Hypatian ylhäisiä oppilaita ja kuuntelijoita. Hän naurahteli itsekseen vastaukselle, jolla hän aikoi Kyrillon nolata ja lohdutteleutui sillä ainoalla raamatunlauseella, jonka järkevyydestä hän oli täydellisesti vakuutettu — "Tyytyköön kukin päivä surullensa".

Oven edustalla oli suuri joukko ajopelejä, ja orjia, joilla oli herrojensa päivänvarjot käsissään, ja kokonainen lauma uteliaita katupoikia ja kaupustelijoita, mikä oli siihen aikaan tavallista Aleksandriassa samoin kuin se nykyisin on tavallista kaikissa suurissa kaupungeissa. Koko tuo liuta töllisteli prefektiä ja sai tunkeilevaisuudestaan ympäri korvia hänen henkivartijoiltaan ja kummaili, miten ylhäinen henkilö tuo Hypatia mahtoi ollakaan ja miten komeissa huoneissa hän asuikaan kun Aleksandrian mahtava hallitsija näki hyväksi seurustella hänen kanssaan. Ei sitä, ettei rahvaan joukossa moni olisi nyrpeästi ja altakulmin häntä silmäillyt, sillä suuri enemmistö siitä oli kristityitä ja sangen jäykkäniskaisia ja rauhattomia politikoitsijoita, joina aleksandrialaiset, Makedonian miehet, mielellään esiintyivät. Ja paljon nurinaa, vaikk'ei kuultavaa, oli väkijoukossa siitä, että prefekti noin virallisesti kävi tuon pakanallisen naisen — eli kuten moni hurskas nunna sanoi, pakanallisen noidan — luona ennenkuin hän otti virastossaan kuullakseen ihmisparkojen valituksia tai edes kävi kirkossa rukouksensa lukemassa.

"Ah, Rafael Aben-Ezra! oiva ystäväni, mikä suosiollinen taivahinen — tuota marttyyri — lähettää teidät Aleksandriaan juuri kun teitä tarvitsen! Nouskaa tänne viereeni, niin saamme vähän pakinoida virastoon mennessämme."

Puhuteltu läheni hitaasti, ja teki hyvin juhlallisesti kumarruksen, mikä ei kuitenkaan peittänyt, eikä ollut aijottukaan peittämään ylenkatseellista ja välinpitämätöntä ilmettä hänen kasvoillaan. Hän kysäsi vetelästi:

"Ja missä ystävällisessä aikomuksessa tarjoaa Cæsarien edustaja niin suuren kunnian hänen nöyrimmälle, ja niin edespäin — teidän teräväjärkisyytenne arvaa kyllä jatkon."

"Elkää peljätkö. En aijo nyt lainaa pyytää", Orestes nauraen vastasi juutalaisen noustessa ajopeleihin.

"Hauskaa kuulla. Yksi koronkiskuri jo riittää perheessä. Isäni keräsi rahat ja kun minä ne kulutan, luulen tekeväni kaikki, mitä filosofilta vaaditaan."

"Kaunis valjakko valkeita nisealaisia tämä, eikö totta? Vain yksi harmaa kavio koko joukossa."

"Kyllä… hevoset ovat kiusanhenkiä, alkaa minusta tuntua, kuten kaikki muutkin. Aina ne sairastelevat tai karkailevat tai jollain muulla tavalla häiritsevät mielenrauhaa. Sitäpaitsi sain melkein henkimenoon kiusautua tuolla Kyrenessä puuhatessani koiria, hevosia ja jousia tuolle piispalliselle Nimrodille, Synesiulle."

"Mitä, yhäkö ukko on yhtä vilkas kuin ennenkin?"

"Vilkas? Kolmessa päivässä olin vähällä saada siellä hermokuumeen. Kello neljä aamulla nousee hän ylös, aina mitä sietämättömimmin hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella; muokkaa maata, ratsastelee, metsästelee, ajaa yli kantojen ja kivien mustien rosvovekkulien perästä; saarnaa, juonittelee, lainailee rahoja; kastaa ja julistaa pannaan; riitelee tuon riitapukarin, Andronikan kanssa; lohduttelee vanhoja mummoja ja jakelee sieville tytöille morsiuslahjoja; kirjoittelee puolisen tuntia filosofiasta ja seuraavana hetkenä hevosenkengityksestä; istuu yöt pitkät virsiä kirjoittamassa ja juo väkeviä juomia; seuraavana aamuna kello neljä on taas hevosen selässä; ja pitää sittenkin pitkiä puheita filosofin velvollisuudesta vetäytyä syrjään maailman touhusta. Taivas minua varjelkoon kaikista kaksijalkaisista tuuliaispäistä! Sivumennen sanoen, samassa laivassa kuin minäkin oli Aleksandriaan palaamassa muuan uhkea tyttö minun heimoani, mukanaan matkatavaraa, joka ehkä miellyttää teidän ylhäisyyttänne."

"Heimossanne on uhkeita tyttäriä, jotka minua miellyttäisivät ilman mitään matkatavaraa."

"Äh, ne pikku hupsut ovat olleet hyvässä koulussa aina Nebatin pojan Jerobeamin ajoista asti. Mutta minä tarkotan Mirjamia — nähkääs. Hän on lainannut Synesiulle rahaa, että tämä kykenisi vastustamaan niitä mustia roistoja. Viime hetkellä se olikin. Ne ovat polttaneet jokaisen ihmisasunnon maakunnassa peninkulmien alalta. Mutta tuon pelottoman vanhan immen piti ansaita vähän omaankin pussiinsa. Ja niin läksi hän matkalle, meni barbaareista välittämättä aina Atlaan rajoille asti, vaihtoi siellä vanhoihin helmiin ja raudan romuun kaikki heidän naisvankinsa ja vieläpä muutamia heidän omia poikiaankin ja tyttäriään; ja nyt on hän tullut takaisin mukanaan niin kaunis kokoelma Liibyan kaunottaria kuin mistä hienomakuinen prefekti konsaan voi toivoa saavansa ensimmäisenä valita. Siitä etuoikeudesta saatte kiittää minua."

"Luonnollisesti olette te, minun viekas Rafaelini, kumminkin ensin valinnut omanne."

"Ei kiitoksia. Naiset ovat kiusanhenkiä, minkä Salomo jo kauan sitten älysi. Enkö ole vielä teille kertonut? Aluksi minulla oli Aleksandrian aistikkaimmin valittu haaremi. Mutta naiset siinä torasivat keskenään niin, että minä muutamana kauniina päivänä möin pois heidät kaikki paitsi yhtä, joka oli juutalainen — rabbiinit panivat hänen myymistään vastaan. Sitten koetin elää yhden kanssa, kuten Salomo ennen, mutta tuo minun 'sulettu puutarhani' ja 'lukittu lähteeni' tahtoi että minä aina vain häntä rakastaisin, ja niin minä menin lakimiesten puheille, hankin hänelle huolettoman toimeentulon, ja nyt olen vapaa kuin munkki ja olen tunteva itseni onnelliseksi saadessani tarjota teidän ylhäisyytenne avuksi hyvän makuni, joka minulla myönnettänee olevan."

"Kiitos kaunis, kunnon juutalainen. Me emme aijo olla yhtä ylevämielisiä kuin te ja vielä tänä iltana lähetämme Erikto vanhuksen paikalle. Mutta lainaisitteko nyt korvanne eräälle mitättömälle, maalliselle ja valtiolliselle asialle. Kyrillos on kirjoittanut minulle ilmoittaen, että te juutalaiset olette tehneet salaliiton murhataksenne kaikki kristityt."

"Vai niin — ei niin vallan hassua! Toivon sydämeni pohjasta, että siinä olisi perää ja mielestäni onkin se yleensä sangen luultavaa."

"Kautta kuolemattomien — pyhimysten, mies; ettehän vain puhu totta?"

"Kaikki pääenkelit siitä varjelkoot! Se ei kuulu vähääkään minuun. Minä vain sanon, että kansalaiseni ovat suuria tyhmyreitä, kuten koko muukin maailma. Voihan heillä olla sellainen aikomus, vaikk'en sitä tiedä enkä siitä välitäkään. Se menee tietysti kumminkin myttyyn — ja sehän lienee teille pääasia. Mutta jos asia teistä ansaitsee jotain vaivannäköä — mitä se minun mielestäni ei ansaitse — niin on minulla noin viikon kuluttua asiaa synagogaan ja voinhan silloin kysästä rabbiinilta."

"Voi te ihmisistä laiskin! — ja minun täytyy jo tänä päivänä antaa Kyrillolle vastaus!"

"Yksi syy lisää teille olla meikäläisiltä mitään kyselemättä. Voitte nyt aivan rehellisesti vastata, ettette tiedä asiasta kerrassaan mitään."

"Taitaapa olla niinkin, että tietämättömyys sittenkin on virkamiesraukan paras turva. Ette siis tarvitse pitää mitään kiirettä."

"Totta totisesti, teidän ylhäisyytenne; kiirettä en ole pitävä."

"Noin viikon kuluttua siis."

"Juuri niin. Silloin on kaikki ohi."

"Eikä sitä voi auttaa. Mikä helpotus on, nyt ja sitten, tuota 'ei voi auttaa'!"

"Se on kaiken filosofian juuri ja ydin. Käytännöllinen mies paha koettaa auttaa sitä ja auttaa tätä ja kiusaa aivojansa keinoilla ja menettelytavoilla ja syillä ja vastasyillä; filosofi rauhallisesti sanoo: sitä ei voi auttaa! Jos se on niin oleva, se on niin, jos se on niin, se on niin oleva. Kas siinä kaiken todellisen viisauden summa ja sisällys, ja yhteenveto kaikesta, mitä siitä on kirjoitettu Filo Juutalaisesta Hypatia Pakanaan asti. Mutta tuollahan laskeutuu Kyrillos alas Cæsareumin portaita. Sangen komea, kaikesta huolimatta, vaikka näyttääkin äkäseltä kuin karhu."

"Penikkansa näkyvät hänellä olevan kintereillään. Mikä ryövärinnaama onkaan tuolla pitkällä miehellä — diakooni, esilukija vai mikä hän lienee."

"Kas niin — nyt he kuiskailevat. Taivas antakoon heille lempeät ajatukset ja lempeän naaman!"

"Amen!" lisäsi Orestes ivallisesti naurahtaen. Ja hän olisi aivan tosissaan sanonut amen, jos olisi voinut kuulla — kuten me — Kyrillon vastauksen Pietarille, pitkälle esilukijalle.

"Hypatian luota? Ja vasta tänä aamuna palasi kaupunkiin."

"Puolisen tuntia sitte tullessani tänne Museokatua pitkin, näin hänen nelivaljakkonsa seisovan oven edessä."

"Parinkymmenen muun ajopelin mukana, epäilemättä?"

"Katu oli niitä tungokseen asti täynnä. Kas tuolla! Katsohan tuonne nurkkaukseen: ajopelejä, kantotuoleja, orjia ja keikareja. Milloinkahan saamme nähdä sellaisen tungoksen siellä, missä sen pitäisi olla!"

Kyrillos ei vastannut ja Pietari jatkoi:

"Tarkotan sinun ovesi edustaa Serapeiossa, isäni."

"Maailma, liha ja perkele tuntevat omansa, Pietari; ja niin kauan kun heillä on omansa, jonka luo mennä, emme voi toivoa heidän meidän luoksemme tulevan."

"Mutta mitäpä jos heidän omansa laitettaisiin pois tieltä?"

"He voisivat paremman huvituksen puutteessa tulla meidän luoksemme… kaikin kolmin. Kunpa vain saisin nuo kaksi ensinmainittua varmasti käsiini, niin ottaisin kolmannenkin kaupanpäällisiksi ja miettisin keinot hänenkin varalleen. Mutta toivoni ei voi toteutua niin kauan kuin nuo luentosalit ovat olemassa — nuo egyptiläiset kuvakabinetit — nuo saatanan teaatterit, joissa pimeydenhenki esiintyy valonenkelinä ja jäljittelee kristillisiä hyveitä ja pukee palvelijansa vanhurskauden vaippaan. Niin kauan kun tuo luentosali on olemassa ja sen suuri ja voimakas yleisö kerääntyy sinne oppiakseen verukkeita julmuudelleen ja jumalattomuudelleen, niin kauan poljetaan Jumalan valtakunta täällä Aleksandriassa tomuun ja tämän maailman mahtavat gladiaattorineen ja liehakoijineen ja koronkiskureineen hallitsevat täällä piispojen ja pappien ja elävän Jumalan sijasta."

Nyt oli Pietarin vuoro vaijeta. Seurassaan parvi armeliaisuusveljiä etenivät hengenmiehet synkännäköisinä sataman edustalla olevan avaran avonaisen paikan yli ja katosivat sitte äkkiä johonkin likaseen kujaan, joka vei merimiesten ahtaaseen kurjuudenpesään. Jätämme heidät sinne armeliaisuutta harjoittamaan ja pysyttelemme hienoston lailla komealla valtakadulla kunnellaksemme edelleen kahden hienon ystävämme keskustelua neljän: rotuhevosen vetämissä upeasti koristetuissa vaunuissa.

"Hyvä, raikas tuuli tuolla ulapalla, Rafael — hyvä vehnälaivoillekin."

"Joko ne ovat lähteneet?"

"Jo — miksi niin? Ensimmäisen laivueen lähetin kolmisen päivää sitte ja loput valmistautuvat tänään matkalle."

"Vai niin — hm —. Ette ole siis kuullut mitään Heraklianuksesta?"

"Heraklianuksesta? Kautta — pyhimysten; mitä minun vehnälaivani kuuluvat Afrikan käskynhaltijaan?"

"Oh, ei mitään. Eihän se ole minun asiani. Hän vain menee kapinoimaan… Mutta johan olemmekin ovellanne."

"Menee mitä?" Orestes kauhistuneena kysyi.

"Kapinoimaan ja Roomaa valloittamaan."

"Hyvä jumalat — Jumala, tarkotan! Uusi kiusankappale! Käykää sisään ja kertokaa kaikki surkuteltavalle prefekti-orja-paralle — puhukaa hiljaa, taivaan tähden! Toivoakseni eivät nuo palvelijaroistot kuulleet sanojanne."

"Helppohan on heittää heidät kanavaan, jos olisivat kuulleet", Rafael huomautti ivallisesti seuratessaan kiihottunutta prefektiä käytävien läpi.

Orestes parka ei pysähtynyt ennenkuin saapui muutamaan pieneen sisäkammioon. Hän kehotti juutalaista istumaan sisään, lukitsi oven, heittäytyi nojatuoliin, laski kätensä polvilleen ja istui etunojassa Rafaeliin tuijottaen kasvoillaan hassunkurinen kauhun ja avuttomuuden ilme.

"Kertokaa minulle kaikki mitä asiasta tiedätte. Kertokaa paikalla!"

"Olen teille kertonut kaikki mitä tiedän", vastasi Rafael istuutuen rauhallisesti sohvaan ja leikitellen jalokivillä koristetulla tikarillaan. "Ajattelin, luonnollisesti, että te olitte salaisuuden perillä. Muuten en olisi sanaakaan siitä virkkanut. Eihän se ole minun asiani."

Oresteella, kuten kaikilla heikoilla ja hekumallisilla luonteilla — roomalaisilla etenkin — virtaili petoeläimen verta suonissaan — ja se puhkesi esiin.

"Kuolema ja kadotus! Sinä häpeämätön moukka — orja — sinä otat itsellesi liian suuria vapauksia! Tiedätkö mikä mies minä olen, sinä kirottu juutalainen! Puhu suusi puhtaaksi, taikka, kautta keisarin kypärän, minä kärvennän sinusta totuuden tulikuumilla raudoilla!"

Rafaelin kasvoille levisi itsepäinen ilme, mikä osotti, että isiltäperitty juutalaisveri yhä virtaili väärentymättömänä hänen suonissaan ulkopuolisesta uusplatoonilaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta; ja hänen hymyssään oli tyyntä ja kylmää vakavuutta hänen vastatessaan:

"Silloin olisitte te, arvoisa hallitsijani, ensimmäinen ihminen maailmassa, joka olisi pakottanut juutalaisen sanomaan tai tekemään jotain vastoin tahtoansa."

"Sen saamme nähdä", Orestes kiljasi. "Tänne, orjat!" Ja hän löi raivoisasti käsiään yhteen.

"Tyyntykää, teidän ylhäisyytenne", puhui Rafael nousten seisoalleen. "Ovi on lukossa, moskiittiverkko on ikkunan edessä ja tämä tikari on myrkytetty. Jos minulle jotain tapahtuu, loukkaatte te kaikkia juutalaisia rahanlainaajia, ja kolmen päivän sisällä teitä kohtaa sangen tukala kuolema. Meidän sopimuksemme Mirjamin tavarasta on silloin mennyt myttyyn, te olette kadottanut hauskimman seuramiehenne ja jättänyt sekä omanne että maakunnan raha-asiat sangen surkeaan tilaan. Miten paljon parempi olisikaan siis teille rauhassa istuutua ja kuulla filosofin lailla ja kuten Hypatian oikean oppilaan sopii, kaikki mitä minulla on sanottavaa eikä vaatia miestä kertomaan sellaista jota hän ei todellakaan tiedä."

Haettuaan silmillään turhaan ympäri huonetta pakopaikkaa oli Orestes kaikessa hiljaisuudessa jälleen istuutunut tuolilleen; ja kun orjat koputtivat ovelle, oli hän jo niin paljon saanut takaisin filosofityyneyttään että hän pyysi orjia tuomaan tulisien rautojen asemasta viiniä ja pikareja.

"Äh, te juutalaiset", hän virkkoi koettaen lyödä asian leikiksi. "Samoja piruja ihmishahmossa näytte olevan, jollaisina Titus oppi teidät tuntemaan!"

"Aivan samoja, arvoisa prefekti. Mutta asiaan, joka kieltämättä onkin tärkeä — pakanoille ainakin. Heraklianus on todellakin kapinahankkeissa. Hän on varustanut sotalaivaston matkalle Ostiaan [vanhan Rooman satamakaupunki], jättänyt omat vehnälaivansa lähettämättä ja aikoo pyytää teitä tekemään samoin, näännyttääkseen siten nälkään Ikuisen kaupungin, goottineen, senaattoreineen, keisareineen ja muineen. Myönnyttekö te tuohon hänen vaatimattomaan pyyntöönsä, riippuu luonnollisesti teistä itsestänne."

"Ja se taas suureksi osaksi hänen aikeistaan."

"Luonnollisesti. Eihän voi toivoa, että te ryhtyisitte — jätämme pois sen ruman sanan — ellei siitä olisi teille vastaavaa hyötyä."

Orestes oli vaipunut syviin mietteisiin.

"Luonnollisesti ei", hän viimein virkkoi, melkein huomaamattaan. Ja sitte hän äkkiä, peläten puhuneensa itsensä pussiin kuohahtaen katsahti juutalaiseen.

"Mutta ken takaa, ettei tämä kaikki ole teidän kirottuja konnankoukkujanne? Kertokaa mistä tuon kaiken olette saanut tietää, taikka kautta Herkuleen (nyt hän jo oli kokonaan unhottanut olevansa kristitty) — kautta Herkuleen ja kahdentoista jumalan, minä —"

"Elkää käyttäkö moista filosofille sopimatonta puhetapaa. Tietojeni lähde oli sangen yksinkertainen ja luotettava. Hän on keskustellut lainasta Karthagon rabbiinien kanssa. He olivat joko pelkureita tai kuuliaisia alamaisia taikka molempia eivätkä myöntäneet. Hän ymmärsi — kuten kaikki viisaat hallitsijat ymmärtävät, kun vain suovat itselleen aikaa — ettei maksa vaivaa maanitella juutalaista ja kääntyi minun puoleeni. Minä en koskaan lainaa rahaa, sillä se ei ole filosofillista; mutta minä neuvoin hänet Mirjamin luo, joka ei pelkää ryhtyä kauppoihin itse pirunkaan kanssa. Saiko hän siltä rahaa tai ei, sitä en tiedä, mutta sen voin sanoa teille, että meillä on hänen salaisuutensa — ja nyt se on teilläkin; ja jos tarkempia tietoja haluatte, niin se mummo vanhus, josta keinottelut ovat yhtä mieluisia kuin falernolaiset viinit, on ne teille antava."

"Kun kaikki ympäri käy, niin olettekin te oikea tosiystävä."

"Tietysti. Ettekö nyt tällä tavoin saanut tietää totuutta paljon helpommin ja mukavammin kuin jos olisitte panneet pari likaista orjaa kärventämään ja pieksämään minua ja siten tehnyt minulle kunnia-asiaksi olla kertomatta teille muuta kuin valetta? Siinähän jo Ganymedes tuo viiniä parhaiksi tyynnyttääksenne hermojanne ja saadaksenne ennustajan lahjat… Hyvien neuvojen jumalattarelle, isäntäni! Mitä viiniä tämä on?"

"Oikeata syyrialaista tulta ja hunajaa; neljätoista vuotta vanhaa ensi viininkorjuuaikana, kunnon Rafael! Ulos, Hypokorisma! Katsokaapa, ettei se häpeämätön nulikka jää kuuntelemaan. Ne peijasivat minut maksamaan hänestä kaksituhatta kultakolikkoa pari vuotta sitten; hän oli niin komea — sanoivat hänen vasta kolmeatoista tavottelevan — ja alusta alkaen on hän valanut sappea jokapäiväiseen elämääni ja nyt hänessä jo alkaa olla parturille työtä. Tuota noin — mitähän käskynhaltija oikeastaan tavottelee?"

"Palkkaansa Stilikon murhaamisesta."

"Mitä, eikö Afrikan yliherruus jo riitä?"

"Arvelen hänen laskevan sen kolmena viime vuonna tekemiensä palvelusten korvaukseksi."

"No niin, pelastihan hän Afrikan Roomalle."

"Ja samalla Egyptinkin. Voitanee pitää myöskin teidän, yhtä hyvin kuin keisarinkin, olevan hänelle jonkunlaisessa velassa."

"Ystävä hyvä, velkani ovat liian monet voidakseni ajatella maksaa niistä ainoatakaan. Mutta minkä hän palkkiokseen haluaa?"

"Purppuran."

Orestes säpsähti ja vaipui sitte mietteisiinsä. Rafael istui hetken häntä katsellen.

"Sallinette, ylhäinen isäntäni, minun nyt poistua? Olen sanonut teille kaiken sanottavani; ja jollen heti joudu kotia aterialle, minä tuskin ennättänen ennen auringonlaskua etsiä Mirjam käsiini teitä varten ja selvittää pikku asiamme hänen kanssaan."

"Odottakaa. Suuriko on hänen sotavoimansa?"

"Jo neljäkymmentä tuhatta, kerrotaan. Ja nuo donatistilaisroistot ovat yhtenä miehenä hänen puolellaan, jos vain hän saa haalituksi kokoon rahaa, millä vaihtaa heidän lyijypäiset keppinsä hyvään teräkseen."

"Hyvä, saatte mennä… Vai niin. Sadalla tuhannella se olisi tehty", hän itsekseen puhui Rafaelin kumarrellen poistuessa. "Hän ei saa niitä kokoon. Eikä tiedä sentään; sillä miehellä on Juliuksen pää. Hm — tuo Attalus tyhmyri puhui Egytin yhdistämisestä Länsi-Roomaan… Eikä hullumpi ajatus olekaan. Mikä tahansa on parempi kuin kuulua tylsäjärkisen lapsen ja kolmen tekopyhän mummon vallan alle. Joka päivä pelkään heidän julistavan minut pannaan jostain loukkauksestani Pulkerian siveyttä vastaan."

… "Heraklian Rooman keisarina… ja minä herra ja valtijas meren tällä puolen… ja donatistilaiset taas usutettuina oikeauskoisten kimppuun, tehdäkseen kaikessa rauhassa toisistaan lopun… ei enää Kyrillon vakoiluja ja juoruja Konstantinopoliin… Eipä hulluimpaa… Mutta toisekseen… siitä olisi niin paljon vaivaa!"

Näin sanoen Orestes meni kolmanteen lämpimään kylpyynsä sinä päivänä.

3 Luku.

GOOTIT.

Kaksi päivää nuori munkki meloen lipui nopeasti alas Niiliä. Kaihoten katseli hän, miten kaupunki kaupungin, kylä kylän perästä jäi hänen taakseen. Hän seurasi niitä silmillään kunnes rantatöyryt peittivät ne taakseen, ja vaivasi aivojaan arvailemalla, minkälaisilta nuo komeat rakennukset ja puistot lähempää katsoen näyttäisivätkään ja minkälaista elämää nuo sankat ihmisparvet viettivät, jotka tunkeilivat satamissa ja päättömänä jonona kävelivät tai ajoivat pitkin kumpaakin rantaa korkealla kulkevia teitä. Hän vältti huolellisesti kaikkia vastaan tulevia aluksia rikkaan tilanomistajan tai kauppiaan kultaa hohtavasta huvijahdista heikkoon, tyhjien tynnörien kannattamaan lauttaan saakka, jota kuletettiin suistomaan markkinoilla myytäväksi. Silloin tällöin tapasi hän seurueen munkkeja vetämässä nuottaa jossain tyynessä lahdelmassa tai matkalla vesitietä luostarista toiseen. Hän puhutteli heitä, mutta kaikki, mitä hän heiltä sai tietää, oli, että Aleksandrian kanava oli vielä monen päivänmatkan päässä. Noilla yksitoikkoisilla korkeilla saviperäisillä rantatörmillä sulkulaitoksineen ja vesirattaineen, palmuja taatelimetsikköineen ei näyttänyt ollenkaan olevan loppua. Loppumattomilta näyttivät hänestä myöskin nuo hiekkasärkät ja mutakummut, jotka tarkalleen edellisten kaltaisina seurasivat toinen toistaan. Jokaisella niistä näkyi vesirajassa rivi hirrenmöhkäleitä ja kiviä, joiden hän lähemmäksi tultuaan huomasikin olevan päivänpaisteessa lojuvia krokodiilejä ja nukkuvia pelikaaneja. Hänen silmänsä kaipasivat ahtaaseen näköalaan väsyneinä erämaan äärettömyyttä, ne kaipasivat noiden kaukaisien vuorien kaareilevaa vyötä, jonka hän lapsuudestaan asti oli nähnyt joka aamu salaperäisenä ilmestyvän itäiselle taivaanrannalle ja iltasin yhtä salaperäisenä sinne jälleen häviävän, ja jonka takana oli kokonainen ihmemaailma, elefantit ja lohikäärmeet, satyyrit ja ihmissyöjät — niin, ja itse feenixlintu. Hänen väsyneet ja kaihoisat ajatuksensa kääntyivät sisäänpäin, itsetutkisteluun, ja Arseniuksen viimeiset sanat muistuivat uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä. "Oliko kutsumus hengestä vai lihasta?" Miten päästä siitä selville? Hän halusi nähdä maailman… se voi olla lihallista. Mutta sittekin; hän halusi käännyttää maailman… eikö se ollut henkistä? Eikö hänen tehtävänsä ollut jalo? Hän ikävöi työtä, pyhyyttä, vieläpä marttyyrikuolemaa, jos se vain tuli leikkaamaan poikki kaikkien kiusausten gordilaisen solmun ja yhdellä iskulla auttaisi hänet — hän aavisti, että se sen tekisi — kunniakkaasti ja turvallisesti pois tuosta maailmasta, johon hän ei vielä ollut jalkaansa astunut, ja siten säästäisi häneltä sanomattoman paljon tuskaa ja vaivaa… Hänen sydäntänsä kouristi turvaton yksinäisyys, joka oli hänen edessään ja jota hän ei vielä ollut kokenut. Mutta arpa oli heitetty! Alas virtaa, yhä eteenpäin hänen täytyi, kuulipa hän sitten hengen tai lihan kutsua. Oi, olisipa edes tuntikauden vielä saanut nauttia rakkaan Lauran rauhaa ja nähdä ympärillään rakkaat vanhastaan tutut kasvot!

Muutamassa joen polvekkeessa ilmestyi äkkiä hänen eteensä loistava pursi. Siinä oli asestettuja ja outoihin, muukalaisiin pukuihin puettuja miehiä, jotka meluten ahdistivat jotain suurta, vedessä olevaa esinettä. Keulassa seisoi jättiläiskokoinen mies. Oikeassa kädessään heilutti hän väkäkeihästä ja vasemmassa piti hän köyttä, johon kuuluva keihäs oli upotettu muutaman metrin päässä ähkyvän ja vääntelehtivän, suunnattoman suuren virtahevon verestä punertavaan kylkeen. Aluksen perässä seisoi vanha harmaahapsinen sotakarhu, joka, airot molemmissa käsissään, piti venhettä aina päin petoon sen äkillisistä ja rajuista liikkeistä huolimatta. Kun se milloin päättömästi syöksi suoraan virran poikki, läiskähti samassa silmänräpäyksessä parikymmentä airoa veteen, ohjaten pedon jälkeen. Kaikki olivat innokkaassa touhussa. Ei siis ihme, että uteliaisuus sai Filammonin lähestymään purtta melkein sen vierelle ennenkuin hän huomasi, että sieltä peräkannelta, koristetun aurinkokatoksen alta kymmenkunta paria raukeita, mustia silmiä tarkasteli vuoroin miesten pyydystystä, vuoroin häntä. Käärmeitä! — ne supattivat, hymyilivät, tuon tuostakin somasti huudahtivat ja pudistivat hohtavia kutriaan ja kultaisia kaulanauhojaan ja heilauttelivat ohuita pukujaan, vain muutaman metrin päässä hänestä! Sävähtäen tulipunaiseksi, hän ei itsekään tiennyt mistä syystä, tarttui hän airoonsa yrittäen paeta viettelystä… Mutta miten olikaan, koettaessaan vapautua noiden säkenöivien silmien lumouksesta hän unohti kaiken muun. Virtahepo oli huomannut hänet ja haavoistaan raivostuneena syöksi se nyt suoraa päätä viattoman palkoveneen kimppuun. Heittokeihään köysi kietoutui hänen vartalonsa ympärille ja silmänräpäyksessä oli hän ja hänen henterä ruuhensa kumossa, ja hirviö, kauhea kita ammollaan, hänen vierellään valmiina nielasemaan vedessä ponnistelevan miehen.

Onneksi oli Filammon, vastoin munkkien tapaa, ahkera kylpijä, ja ui kuin vesilintu. Pelkoa hän ei ollut koskaan tuntenut ja kuten muillekin Lauran asukkaille, oli kuolema hänelle ollut lapsuudesta asti niin jokapäiväisenä tutkistelun aineena, että se oli kaiken kammottavaisuutensa kadottanut, silloinkin kun elämä näytti tuoreena hänen eteensä avautuvan. Mutta munkki oli mies ja nuori mies, eikä hänellä ollut halua kuolla kuin lammas, puolustautumatta. Tuossa tuokiossa hän oli vapautunut köydestä, temmannut esiin lyhyen puukkonsa, ainoan aseensa, ja notkeasti syrjään heittäytyen välttänyt pedon hyökkäyksen. Hän kävi nyt takaa päin sen kimppuun, jakeli sille tuimia iskuja, jotka, vaikka eivät olleetkaan syviä, kuitenkin joka kerralla värjäsivät veden pedon verellä. Barbaarit karjuivat ihastuksesta. Virtahepo kääntyi raivostuneena uutta vihollista vastaan. Kerran vain loksahtivat sen jykevät leuvat ja tyhjä ruuhi oli tuhansina sirpaleina. Mutta käännös oli sen turmio. Muukalaisten pursi oli sen vieressä ja kun se paljasti leveän kylkensä iskulle sieltä, syöksi jättiläisen jäntevä käsivarsi keihään suoraan sen sydämeen ja kerran vavahtaen kellahti sinertävä hirviö kuolleena kyljelleen.

Filammon parka! Hän yksin oli vaiti keskellä riemuhuutoja. Hän uiskenteli surullisena muserretun papyros-ruuhensa ympäri… ei se olisi enää hiirtäkään kannattanut. Hän katsahti kaihoten etäiselle rannalle, aikoen pyrkiä sinne pakoon… muisti krokodiilit… pyörsi taas takaisin… muisti sisilisko-silmät… krokodiilit hän ehkä välttäisi, mutta kenpä naisista pelastuisi?… ja päättävästi läksi hän uimaan rantaa kohti. Mutta äkkiä hänet pysäytettiin. Venheen keula oli hänen edessään, joku ystävällinen barbaari heitti sieltä nuoransilmukan hänen ympärilleen ja veti hänet ylös kannelle. Iloinen seurue nauroi ja ylisteli häntä ja samalla ihmetteli, sillä se oli otaksunut hänen empimättä turvautuvan heidän tarjoamaan apuun eikä voinut ymmärtää miksi hän yritti heitä paeta.

Filammon silmäili ihmeissään omituisia isäntiään. He olivat vaaleaveriset, pää ja kasvot pyöreäpiirteiset, poskiluut ulkonevat, vartalo korkea ja jykevä, parta oli punertava, hiukset kellertävät ja päälaella omituisesti yhteensidotut. Heidän pukunsa olivat valmistetut puoleksi roomalaisista tai egyptiläisistä, puoleksi ulkomaalaisista turkiksista. Lukemattomissa myrskyissä ja taisteluissa ne olivat kuluneet ja nuhraantuneet, mutta niihin oli runsaasti ja mauttomasti kiinnitetty jalokiviä, solkia ja kaulanauhan tapaan yhteenliitetyitä roomalaisia rahoja. Ainoastaan perämiehellä, joka oli tullut keulaan virtahepoa ihmettelemään ja auttamaan sen nostamisessa näytti olevan päällään oikea ja koristelematon kansallispuku, valkoset, hirvennahkakaistaleilla reunustetut pellavasäärystimet, täytetty nahkahaarniska, karhunnahkaviitta, jonka koristeina olivat vain saman eläimen kynnet ja hampaat ja reunuksena harmaita suortuvia, jotka eivät voineet olla muita kuin ihmishiuksia. Kieli, jota he puhuivat, oli Filammonille kokonaan käsittämätöntä, mutta, meille sen ei tarvitse olla.

"Vankkatekoinen poika tuo, ja urmakka, Wulf, Ovidan poika", jättiläinen sanoi sille ijäkkäälle uroolle, jolla oli karhunnahkaviitta; "ja näkyy osaavan paremmin kuin sinä käyttää nahkatamineita tässä uunikuumassa ilmastossa."

"Kannan esi-isäini pukua, Almarik Amaalilainen. Mikä Rooman valloituksessa kelpasi, siinä kelvannee Asgaardkin löytää."

Jättiläinen, joka oli puettu kypärään, haarniskaan, ja senaattorin jalkineihin — aivankuin roomalainen sotilas-ja siviilipuku olisi pantu sekasin hänen päälleen — ja kaulassaan toistakymmentä kultaketjua ja jokaisessa sormessa jalokiviä, kääntyi kärsimättömästi naurahtaen pois puhujasta.

"Asgaard — Asgaard? Jos sinulla on sellainen kiire päästä Asgaardiin tätä hiekkamaahan kaivettua ojaa pitkin, niin parasta kai sinulle olisi kysyä tuolta mieheltä, pitkältikö sinne vielä täältä on."

Wulf tarttui rauhallisesti hänen sanoihinsa ja teki munkille kysymyksen, johon tämä ei kyennyt vastaamaan muuten kuin päätä pudistamalla.

"Kysy häneltä kreikaksi, mies."

"Kreikka on orjien kieltä. Pane joku orja sitä puhumaan eläkä minua."

"Tänne, tytöt, joku teistä, Pelagia! Sinähän ymmärrät tuon miehen puhetta. Kysy häneltä, pitkältikö on Asgaardiin."

"Sinun pitää puhutella minua kohteliaammin, ankara urooni", vastasi vieno ääni aurinkokatoksen alta. "Kauneutta tulee pyytää eikä käskeä."

"Tule sitte oma oliivipuuni, minun gasellini, lotuskukkani, minun — mikä se viimeinen hullutus taas olikaan, jonka minulle opetit — ja kysy tältä hieta-aavikon kesyttömältä pojalta kuinka pitkälti näistä kirotuista, loppumattomista kaniinikoloista on Asgaardiin."

Aurinkokatos kohosi ja Filammonin eteen ilmestyi näky, jollaista hän ei koskaan ennen ollut vielä nähnyt.

Mukavasti pehmeille patjoille ojentuneena, riikinkukon höyhenillä vilvotettuna ja rubiineista ja topaaseista säkenöiden, loikoi siellä noin kaksikolmatta kesää vanha nainen, jonka piirteet olivat uhkeimman kreikkalaisen kaunottaren, ja jonka herkullisesti ruskahtavan ihon alta kuulsi jokainen sinervä suoni. Hänen pienet, paljaat untuvatyynyllä lepäävät jalkansa olivat kuin itse Afroditeen, pehmeämmät kuin joutsenen rinta. Rintansa ja käsivarsiensa pieninkin kaarevuus esiintyi selvänä ohuen harsopukunsa alta, mutta alaruumista verhosi oranssinkarvainen silkkivaippa, johon oli kirjailtu näkinkenkiä ja ruusuja. Hänen tumma tukkansa oli huolellisesti levitetty päänaluselle ja järjestetty kullalla ja jalokivillä sirotettuihin kiehkuroihin; hänen raukeat silmänsä säihkyivät kuin timantit luolassa mustalla antimonilla tummennettujen ja varjostettujen silmäluomien alta; hänen huulensa kaareutuivat, luonnostaan tai tahallisesti, kuin herkeämättömään suuteloon. Verkalleen hän kohotti toista hentoa kätöstään, täyteläiset huulet hitaasti aukenivat ja puhtaimmalla ja sointuvimmalla Attikan murteella hän sopotti jättiläismäisen rakastajansa kysymyksen munkille. Hänen täytyi se toistaa ennenkuin nuorukainen irtautui lumouksesta ja vastasi:

"Asgaard? Mikä Asgaard on?"

Kaunotar katsahti jättiläiseen pyytäen lisää määräyksiä.

"Kuolemattomien jumalien asuinpaikka", lisäsi soturi vanhus nopeasti ja vakavasti neidolle.

"Jumalan asuinpaikka on taivaassa", Filammon sanoi kyselijälle kääntäen katseensa pois noista välkkyvistä, viekottelevista ja tutkivista silmistä.

Hänen vastauksensa ottivat vastaan suurella naurulla kaikki muut paitsi päällikkö, joka vain kohautti olkapäitään.

"Voihan se yhtähyvin olla ylhäällä pilvissä kuin Niilin yläpäässä. Luullakseni pääsemme sinne yhtä hyvin lentämällä, kuin tätä suurta ojaa ylöspäin soutamalla. Kysy häneltä, Pelagia, mistä tämä joki tulee."

Pelagia totteli ja seurauksena oli mitä hurjin sekasotku kaikista niistä tuon salaperäisen satumaan mahdottomista ihmeistä, joista vanhat munkit olivat kertoilleet Filammonille heidän yhteisillä kävelyretkillään, ja niistä yhtä todenperäisistä saduista, joita gootit olivat Aleksandriassa kuulleet. Ei ollut olemassa mitään jota ei asetettu tuon joen yhteyteen. Se alkoi Kaukaasuksesta. Missä oli Kaukaasus? Hän ei tiennyt. Paratiisissa, Intian Etiopiassa — Etiopian Intiassa. Missä ne olivat? Hän ei tiennyt. Ei kukaan tiennyt. Sata ja viisikymmentä päivänmatkaa se juoksi halki erämaiden, joissa ei elänyt muita kuin lentäviä käärmeitä ja hirviöitä ja missä oli niin kuuma, että oikein jalopeurojen harjat kärventyivät.

"Olisi siellä ainakin hauska metsästellä noiden lohikäärmeiden keskellä", ivasi Smid, Trollin poika, seurueen aseseppä.

"Yhtä hauskaa kuin Torilla, kun sai verkkoon sen härän päällä varustetun Midgaard käärmeen", Wulf sanoi.

Vielä sadan päivänmatkan päässä pitäisi Niilin kääntyä itään Arabian ja Intian ympäri läpi metsien, jotka ovat täynnä elefantteja ja koiranpäillä varustettuja naisia.

"Yhä parempaa ja parempaa, Smid!" myönnytti Wulf.

"Tuore liha olisi siellä halpaa, häh, Wulf prinssi?" Smid ivasi. "Täytyy tarkastaakseni nuolenkärkiä."

— — Hyperborean vuorille asti, jossa vallitsee ikuinen yö ja jossa ilma on höyheniä täynnä… Eli siis, yksi kolmas-osa Niilistä tulee sieltä, toinen kolmasosa Etelän merestä yli Kuuvuorien, missä ei kukaan ole käynyt, ja jälellä oleva kolmannes tulee siitä maasta, missä feenixlintu elää eikä kukaan tiedä missä se on. Ja sitten siellä ovat ne kosket ja tulvat — ja — ja — ja putouksien yläpuolella vain hiekkakumpuja ja raunioita täynnä perkeleitä niin hirmuisen paljon perkeleitä… ja Asgaard… niin siitä ei kukaan tiennyt mitään…

Seurueen naamat venyivät yhä pitemmiksi sitä myöten kuin Pelagia heille kertomusta selitti taikka sekotti ja viimein jättiläinen iski nyrkkinsä polviinsa ja vannoi pyhän valan, että Asgaard hänestä nähden saisi lahota aina maailman loppuun asti, mutta hän vain ei enää ottaisi askeltakaan Niiliä ylös.

"Kirottu munkki!" Wulf murahti. "Mitenpä moinen poika poloinen sellaisista asioista tietäisi!"

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin se apina, se roomalainen käskynhaltija?" Smid kysäsi.

"Oo, munkit tietävät kaikki", Pelagia sanoi. "He vaeltavat kymmeniä ja satoja peninkulmia ylös virtaa ja kulkevat vihollisista ja hirviöistä huolimatta läpi erämaiden, missä ei kukaan muu voisi liikuskella, tai jos sinne menisi, tulisi paikalla hulluksi."

"Ah, ne rakkaat pyhät miehet! Sen vaikuttaa se siunattu ristinmerkki!" huudahtivat yhdestä suusta kaikki tytöt hartaasti itseään ristien ja pari innokkainta oli jo vähällä langeta polvilleen Filammonin eteen hänen siunauksensa saadakseen, mutta jäivät kumminkin paikoilleen, kun muistivat miten pakanallisen typeriä ja arkoja heidän goottilaiset rakastajansa olivat sellaisissa asioissa.

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin prefekti? Oikein sanoit, Smid! Luulen, että se prefekti lurjus peijasi meitä sanoessaan että Asgaard oli vain kymmenen päivänmatkan päässä."

"Miksi?" Wulf kysyi.

"Syitä en koskaan ilmota. Mitä hyötyä olisi arvostani amaalina ja Odinin poikana jos minun aina pitäisi selittää syyni kuin minkäkin roomalaisen nurkkatuomarin? Minä sanon, että tämä munkki näyttää luotettavalta mieheltä ja minä katson parhaaksi uskoa munkkia, ja sillä hyvä."

"Älkää katsoko noin karsaasti minuun, Wulf prinssi; minä vakuutan, ettei se ollut minun vikani; enhän minä voinut muuta sanoa kuin mitä munkki minulle kertoi", Pelagia parka ehätti väliin.

"Ken sinuun karsaasti katsoo, kuningattareni?" karjasi amaali. "Käske hänen tulla tähän eteeni, niin kautta Torin moukarin minä —"

"Eihän kukaan ole sinulle mitään puhunut, sinä tuhma rakkaani!" vastasi Pelagia, joka aina pelkäsi riitaa. "Kukapa muu tässä olisi vihainen kuin minä sinulle siitä, että sinä aina kuulet väärin ja ymmärrät väärin ja sekotat asian! Minä teen toden uhkauksestani karata luotasi Wulf prinssin kera, jos vain et ole hyvä minulle. Etkö näe että koko seurue odottaa sinun pitävän heille puheen?"

Amaali nousi.

"Kuulkaa, Wulf Ovidan poika ja kaikki soturit! Jos me rikkauksia haluamme, emme löydä niitä hiekkakummuista. Jos me naisia haluamme, emme löydä näitä somempia lohikäärmeitten ja pirujen joukosta. Elä mulkoile, Wulf. Ei kai sinua haluta naida joku niistä koirankuonolaistytöistä, vai mitä? No niin; meillä on siis rahaa ja naisia; ja jos urheilua kaipaamme niin onhan parempaa urheilua tappaa miehiä, kuin tappaa petoja. Meidän on siis mentävä sinne, missä on paras tilaisuus sellaiseen leikkiin ja sitä ei tarjoutune tällä tiellä. Mitä sitte maineeseen ja muuhun sellaiseen tulee, — vaikka sitä jo minulla on tarpeeksi-niin saavutamme sitä yllin kyllin missä tahansa Välimeren rantamilla. Polttakaamme ja ryöstäkäämme Aleksandria; nelisenkymmentä meikäläistä kykenee kyllä kahdessa päivässä tappamaan kaikki nuo aasinratsastajat ja hirttämään tuon vieraskielisen prefektin, joka narrasi meidät tänne turhan takia. Elä pane vastaan, Wulf. Minä tiedän hänen vetäneen meitä kaikkia nenästä, mutta sinä olit niin valmis uskomaan kaikki mitä hän sanoi, että taivuin seuraamaan vanhempani neuvoa. Menkäämme takaisin; lähettäkäämme kutsumaan joku heimolaisistamme meren tuolta puolen; kutsukaamme vandaalit Espanjasta — he kaikki lienevät jo saaneet kyllikseen kirotusta Ataulfista — Minä olen varottava heitä, kokoova armeijan ja valloittava Konstantinopolin. Minusta on tuleva Augustus ja Pelagiasta Augusta, sinusta ja Smidistä tulossa Cæsarit, ja munkista teemme eunukkien päämiehen, häh? —taikka panemme johonkin muuhun rauhalliseen toimeen; mutta kauemmaksi ylös tätä kirottua kuumavesipuroa en lähde. Kysykää tytöiltänne, urooni, minä kysyn omaltani. Naiset ovat ennustajia jok'ainoa."

"Kun eivät ole porttoja," Wulf itsekseen murisi.

"Olen kulkeva vaikka maailman loppuun sinun kanssasi, kuninkaani!" Pelagia huokasi, "mutta Aleksandria on kieltämättä hauskempi paikka kuin tämä."

Ukko Wulf hyppäsi rajusti pystyyn.

"Kuulkaa minua, Almarik Amaalilainen, Odinin poika, ja soturit muut!"

"Kun isäni Odinille uskollisuutta vannoivat ja jättivät valtakunnan pyhille amaaleille, Aasajumalien pojille, niin mitä koski se juhlallinen sopimus, jonka sinun ja minun isäni keskenään tekivät? Eikö meidän pitänyt kulkea ja kulkea etelämmäksi ja etelämmäksi, kunnes tulisimme Asgaardiin, kaupunkiin, missä Odin ikuisesti asustaa, ja voisimme hänen käsiinsä luovuttaa koko maailman kuninkuuden? Emmekö ole valaamme pitäneet? Emmekö ole amaaleille uskollisina pysyneet? Emmekö jättäneet Ataulfia siksi ettemme balttia tahtoneet seurata, kun vielä amaali löytyi meitä johtamaan? Emmekö ole pysyneet uskollisina sinulle Aasojen poika?"

"Ei ole koskaan nähty Wulfin, Ovidan pojan, ystävää pettävän."

"Miksi sitte hänen ystävänsä pettää hänet? Miksi hänen ystävänsä pettää itsensä? Jos bisoonihärkä heittäytyy maahan laiskottelemaan, mikä silloin laumaa johtaa? Jos kuningassusi häipyy jäliltä, miten lauma voi sillä pysyä? Jos Ynglingi unhottaa Asgaardin laulun, ken sen uroille laulaa?"

"Laula itse jos haluttaa. Pelagia laulaa kyllin hyvin minulle."

Viipymättä otti kaunotar viittauksen varteen ja lauloi pehmeästi, hiljakseen ja unisesti:

"Päästä purjeet, laske laiva luisumaan, Tyynen virran viedä hiljaa aalloillaan. On lyhyt elon tie — se lepohon kun vie, Nukkuos rinnallani!"

"Mitä siihen sanot, Wulf?" huudahtivat useat äänet.

"Kuulkaa Asgaardin laulua, te goottilaiset soturit! Eikö Almarik kuningas sitä rakastanut? Enkö laulanut sitä hänelle Cæsarien palatsissa kunnes hän vannoi, niin kristitty kuin olikin, lähtevänsä etelään pyhää kaupunkia etsimään? Ja kun hän meni Valhallaan ja laivat kärsivät haaksirikon Sicilian rannalla ja Ataulf balttilainen kääntyi takaisin kuin laiska koira ja nai roomalaisten tyttären, jota Odin vihaa, ja vaelsi takaisin pohjoiseenpäin, Galliaan, enkö siellä Messinassa laulanut teille kaikille Asgaardin laulua siksi kuin te vannoitte seuraavanne amaalia läpi tulen ja veden, kunnes löytäisimme Odinin kartanot ja hän itse omalla kädellään ojentaisi meille simasarven? Kuulkaa se nyt uudelleen, goottilaiset soturit!"

"Ei sitä laulua!" amaali karjasi tukkien korvansa molemmilla käsillään. "Tahdotko taas saada meidät verenhimoisiksi pedoiksi juuri kun olemme alkaneet lauhtua ja käsittää mitä varten elämä on meille annettu?"

"Kuulkaa Asgaardin laulua! Eteenpäin Asgaardiin, goottilaiset sudet!" huusi muuan. Kaikki tahtoivat nyt saada äänensä kuuluviin.

"Emmekö jo seitsemän vuotta ole vaeltaneet ja taistelleet?"

"Emmekö ole juoneet verta siksi paljon, että se riittää tyydyttämään Odinin kymmeneenkin kertaan? Jos hän meitä tarvitsee, tulkoon itse meitä johtamaan?"

"Vetäkäämme edes vähän henkeä ennenkuin uudelleen lähdemme liikkeelle."

"Wulf [= susi] prinssi on nimensä kaltainen eikä väsy koskaan, hänellä on talvisuden jalat allaan, mutta eihän niitä siltä meillä tarvitse olla."

"Ettekö kuulleet, mitä munkki sanoi? Emme koskaan pääse niiden koskien ohi."

"Tukkikaamme ensin suu siltä akalta ja selvittäkäämme sitten asia keskenämme", Smid sanoi hyökäten ylös penkiltä, missä hän siihen asti oli istunut. Hän tempasi toiseen käteensä kirveen ja tarttui toisella Filammonin kurkkuun. Silmänräpäys vielä, ja munkin taival olisi ollut lopussa.

Ensi kertaa elämässään Filammon tunsi vihamiehen otteen ruumiissaan ja outo tunne valtasi hänet soturin kanssa kamppaillessaan. Hän tarttui vasemmalla kädellään vastustajansa kohotettuun ranteeseen ja oikealla hänen vyöhönsä ja alkoi ilman mitään erityistä tarkotusta ottelun, joka, kumma kyllä, kävi hänelle suorastaan mieluisaksi.

Naiset itkien pyysivät rakastajiaan erottamaan taistelijat, mutta turhaan.

"Ei toki mistään hinnasta! Suora ottelu ja kaunis katsella! Vedä pitkät koipesi takaisin, Ito, taikka saat molemmat niskaasi! Oikein Smid, elä käytä puukkoa! Ne menevät yli laidan! Kautta kaikkien Valkyyrien, ne ovat kellellään! — ja Smid alla!"

Niin se olikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luulivat katselijat Filammonin vääntävän irti kirveen vastustajansa kädestä. Mutta kaikkien ihmeeksi hän hellittikin otteensa, irroitti voimakkaalla punalluksella itsensä vastustajastaan ja rauhallisesti istuutui entiselle paikalleen. Omatunto oli pistänyt häntä verenhimosta, joka oli hänessä kuohahtanut tuntiessaan vastustajansa allansa.

Katselijat ällistyivät perin pohjin. He olivat pitäneet aivan luonnollisena, että hän olisi muitta mutkitta musertanut voitetun vastustajansa kallon. Se oli tapaus, jota he luonnollisesti olisivat syvästi valittaneet, mutta jota he kunniallisina miehinä eivät olisi millään tavoin estäneet. Enintään olisivat he lohdutuksekseen toverinsa kuolemasta nylkeneet voittajan elävänä, "kaivertaneet hänet verikotkaksi", tai keksineet jonkun muun juhlallisuuden, joka osottaisi heidän suruaan ja tuottaisi kuolleen sielulle lohdutusta.

Smid nousi ylös, kirves kädessään, ja katsahti ympärilleen — kai nähdäkseen mitä muut häneltä nyt odottivat. Hän yritti kohottamaan aseensa lyöntiin… Filammon katsoi häntä istualtaan tyynesti kasvoihin… Soturivanhuksen silmät sattuivat joenrantaan, joka nyt nopeasti kulki heidän ohitsensa, ja kun hän siitä näki heidän toden teolla soluvan taas alas virtaa, ilman että yritettiinkään sitä estää, hän laski kirveen kädestään ja istuutui tyynesti entiselle paikalleen, hämmästyttäen siten katselijoita yhtä paljon kuin Filammonkin.

"Viisi minuuttia komeata ottelua, eikä ketään tapettu! Se on häpeällistä!" joku huudahti. "Verta meidän täytyy nähdä, ja mieluummin sinun, munkki herra, kuin parempiesi", — ja hän kävi Filammon paran kimppuun.

Hän lausui seurueen mielipiteen. Kamppailu oli herättänyt heissä uinuvan pedon ja heidän täytyi nyt saada verta. Yhtenä miehenä ponnahtivat he pystyyn ja kaataen Filammonin selälleen ryhtyivät keskustelemaan tappotavasta. Heissä ei ollut kelttien tai egyptiläisten raivoa, vaan juttelivat he asiasta teutooneille ominaisella tyyneydellä ja ilkamoivalla julmuudella.

Filammon tyytyi ääneti kohtaloonsa — jos tyytymisellä on mitään tekemistä sen mielentilan kanssa, kun oudot ja ihmeelliset yllätykset saattavat ihmisen niin kokonaan pois tasapainosta, että kummallisimmatkin teot ja kohtalot tuntuvat luonnollisilta. Hänen äkkipikainen lähtönsä Laurasta, se uusien ajatusten ja tekojen maailma, johon hän oli joutunut, ne oudot toverit, joiden seuraan hän oli sekaantunut, olivat irroittaneet hänet niin täydellisesti entisistä kiinnekohdistaan, että mitä tahansa saattoi nyt hänelle tapahtua. Hänellä, joka oli luvannut, ett'ei koskaan katsoisi naiskasvoihin, hänellä oli nyt, syistä, joille hän ei mahtanut mitään, seuranaan kokonainen laivalastillinen tuon hyljittävimmän sukukunnan hyljittävimpiä olennoita. Ja kun se pahin nyt kerran oli tapahtunut, täytyi kaiken muun, mikä tapahtuisi, olla pahinta parempaa. Sitäpaitsi, hän oli lähtenyt maailmaa näkemään — ja tämä kai oli yksi sen puolia. Niin hän päätti nähdä sen, ja nauttia menettelynsä hedelmät.

Ja varmasti hän seuraavassa tuokiossa olisikin saanut nauttia niistä jollain niin kamalalla tavalla, ettei siitä voi mainitakaan; mutta kun syntisilläkin naisilla on sydän rinnassaan, huudahti Pelagia:

"Almarik! Almarik! Elä salli heidän! En voi kestää sitä!"

"Soturit ovat vapaita miehiä, kultaseni ja tietävät mikä sopii. Ja mitäpä moisen nulikan elämä sinulle merkitsee?"

Ennenkuin hän ennätti estää, oli Pelagia hypännyt pystyyn ja tunkeutunut keskelle julmien miesten nauravaa piiriä.

"Säästäkää häntä! Säästäkää hänet minun vuokseni!" hän parkasi.

"Ai, ai, ihana impi, elä keskeytä soturien toimia!"

Silmänräpäyksessä Pelagia tempasi vaipan ympäriltään ja heitti sen Filammonin päälle. Seisoen siinä, kauniin vartalonsa pieninkin piirre selvästi ohuen ja harvan harsoverhon alta näkyvänä, hän lausui:

"Yrittäköön se, ken uskaltaa, koskea häneen tämän vaipan alta — vaikka se onkin safraninvärinen!"

Gootit peräytyivät… Pelagiaa itseänsä kohtaan heillä ei ollut enempää kunnioitusta kuin muillakaan. Mutta sinä hetkenä hän ei ollut Aleksandrian pahin portto, vaan nainen, ja isiltäperitylle naisenkunnioitukselle uskollisina he katsahtivat hänen leimuaviin silmiinsä, joissa jalo osanottavaisuus ja suuttumus ja myös naisen pelko kuvastui, — ja he vetäytyivät ulommaksi kuiskaillen keskenään.

Hetkisen vielä näytti epävarmalla, voittaisiko hyvä vai paha, kun Pelagia tunsi raskaan käden olallaan ja taakseen katsoessaan näki Wulfin, Ovidan pojan.

"Mene paikallesi, kaunis nainen! Miehet, minä vaadin pojan itselleni. Smid, anna hänet minulle. Hän on sinun. Sinä olisit voinut hänet surmata, jos olisit tahtonut, mutta sinä et tahtonut; eikä kukaan muukaan saa sitä tehdä."

"Anna hänet meille, Wulf prinssi. Emme ole nähneet verta moneen päivään!"

"Olisitte saaneet nähdä sen jokena juoksevan, jos teillä olisi ollut päätä lähteä eteenpäin. Poika on minun ja uljas poika hän onkin. Hän on juuri pannut soturin allensa ja säästänyt hänen henkensä; ja me teemme hänestä soturin palkinnoksi."

Ja hän nosti munkin jaloilleen.

"Sinä olet nyt minun. Pidätkö tappelusta?"

Filammon ei ymmärtänyt kieltä, jolla häntä puhuteltiin, eikä voinut kuin pudistaa päätään. Mutta jos hän olisi ymmärtänyt, ei hän olisi voinut puhtaalla omallatunnolla vastata kieltävästi.

"Hän pudistaa päätään! Hän ei pidä siitä! Hän on pelkuri! Antakaa hänet meille!"

"Minä olen kuninkaita kaatanut silloin kuin te sammakoita ammuskelitte!" Smid huudahti. "Kuulkaa minua poikani! Lurjus käy alussa kovasti kiinni, mutta otteensa höltyy kohta, sillä hänen verensä pian kuumenee ja pian jäähtyy. Uljaan miehen ote käy sitä vankemmaksi mitä kauemmin hän pitää kiinni, sillä Odinin henki tulee hänen päällensä. Minä tunsin tämän pojan kouran kurkussani; ja hänestä tulee mies; ja minä teen hänestä miehen. Me voimme kumminkin käyttää häntä nyt heti hyödyksemme; antakaa hänelle airo."

"No niin", Filammonin uusi suojelija virkkoi, "voihan hän yhtä hyvin soutaa meitä, kuin me häntä; ja jos kerran meidän on mentävä lehmän kuolemaa kohti ja Heelin manalaan, niin mitä pikemmin sinne menemme, sitä parempi."

Ja miehet asettuivat jälleen airojensa ääreen ja Filammonille annettiin yksi niistä. Hän hoiti sitä sellaisella voimalla ja kätevyydellä, että hänen äskeiset kiusaajansa, jotka huolimatta satunnaisesta murha-innostaan, olivat pohjaltaan hyväluontoisia, kunniallisia miehiä, taputtivat häntä selkään ja kehuskelivat häntä yhtä sydämmellisesti kuin he äsken olisivat kiduttaneet hänet kuoliaaksi. Kaikki, jotka eivät olleet airoissa käsin, menivät sitte keulaan tarkastelemaan äsken tappamaansa petoa. He tunnustelivat sitä päästä pyrstöön asti, työnsivät päänsä sen kitaan, koettelivat puukkojaan sen kylkeen ja vertailivat sitä kaikkiin samanlaisiin ja erilaisiin petoihin, joita he olivat nähneet. He nauroivat ja osottelivat elukkaa toisilleen ilkamoiden ja lapsellisesti ihmetellen kuin parvi koulupoikia. Lopuksi Smid, joka oli seurueen neromies, ratkaisi vertaileva-eläintieteellisen kysymyksen huudahtaen:

"Hitto vieköön! Nyt tiedän mitä se enimmin muistuttaa. Se on kuin yksi niitä suuria, sinertäviä luumuja, joista kaikki saimme vatsataudin ollessamme leirillä puutarhoissa Ravennan luona!"

4 Luku.

MIRJAM.

Eräänä aamuna samalla viikolla Hypatian suosikkiorja astui peloissaan hänen huoneeseensa.

"Se vanha juutalaisnainen, neiti — se akka, joka viime aikoina on niin usein kurkistellut tuolta muurinjuurelta — pilkisti eilisiltana sisään ja oli meidät kaikki mielipuoliksi säikäyttää. Me kaikki sanoimme, että hänellä jos kellään, on kateen silmä —"

"No, mitä hänestä?"

"Hän on siellä alhaalla ja tahtoo puhua kanssanne. Ei siltä, että minä hänestä välittäisin; minulla on taikakaluni — kai teilläkin on?"

"Tuhma tyttö! Ne, jotka ovat perehtyneet, kuten minä, jumalien salaisuuksiin, voivat henkiä uhmata ja niitä hallita. Luuletko, että Pallas Atheenen suosikki alentuisi taikoja tekemään. Lähetä hänet luokseni!"

Tyttö poistui heittäen emäntäänsä katseen, josta ilmeni kunnioitusta mutta samalla epäluuloa hänen ylpeätä vakuutustaan kohtaan. Kun hän palasi, tuoden Mirjamin mukanaan, pysytteli hän vaatimattomasti eukon takana, välttääksensä noita sisiliskonsilmiä, jotka hänet olivat niin pahanpäiväisesti pelottaneet, ja siten päästäkseen liiaksi koettelemasta taikakalunsa voimaa.

Mirjam astui sisään ja edeten paikallaan istuvan ylpeän naisen eteen, kumarsi lattiaan asti, mutta ei kumminkaan hetkeksikään ottanut katsettaan Hypatian kasvoilta.

Hänen naamansa oli ryppyinen ja luiseva, huulet olivat paksut ja teräväpiirteiset ja niissä kuvastui omituinen sekotus voimaa ja aistillisuutta. Mutta mikä hänessä heti veti Hypatian huomion puoleensa ja vastoin tahtoa sen vangitsi, se oli tuo kuiva, säihkyvä, sysimusta silmäpari, joka kultarahoilla koristettujen hiussuortuvien välistä tuijotti harmahtavien kulmakarvojen alta. Hypatia ei voinut kääntää katsettaan pois noista silmistä ja hän punastui ja tunsi sangen epäfilosofista suuttumusta selvään huomatessaan, että akka tahtoi hänen juuri niihin katsovan ja tuntevan niiden omituista vaikutusta.

Hetken vaitiolon jälkeen Mirjam veti poveltaan kirjeen ja uudelleen syvään kumartaen ojensi sen Hypatialle.

"Keneltä tämä on?"

"Kai sen kirje itse sanoo teille, kaunis, onnellinen, teräväjärkinen neito", akka vastasi matelevasti ja mielistelevästi. "Mitenpä vanha juutalaisparka ylhäisten salaisuuksista tietäisi."

"Ylhäisten?" —

Hypatia katsahti sinettiin, jolla silkkinauha oli kirjeen ympärille kiinnitetty. Se oli Oresteen ja hänen oli käsialakin… "Merkillistä, että hän moisen sanantuojan valitsi! Mikä sanoma sellaista salaperäisyyttä vaati?"

Hän kutsui sisään orjattaren:

"Anna tämän naisen odottaa etuhuoneessa", käski hän.

Mirjam poistui takaperin, syvään kumarrellen.

Kun Hypatia katsahti kirjeen yli nähdäkseen oliko hän yksin, huomasi hän tuon ilkeän katseen yhä olevan häneen suunnattuna, ja naisen kasvoilla oli ilme, joka häntä puistatti ja pöyristytti, ilman että hän käsitti syytä siihen.

"Mikä hullu minä olenkin. Mitäpä mokoma akka minuun kuuluisi? Mutta nyt kirjeeseen."

"Jaloimmalle ja ihanimmalle filosofian opettajattarelle, Atheenen lemmikille, hänen oppilaansa ja orjansa lähettää tervehdyksen." — —

"Orjani! Eikä mitään nimeä!"

"On olemassa niitä, jotka ovat sitä mieltä että Honoriuksen lemmikkikana, joka kantaa Ikuisen kaupungin nimeä, höystyisi paremmin uuden hoitajan hoivissa, ja Afrikan käskynhaltijan ovat kuolemattomat jumalat ja hän itse määränneet nyt kaitsemaan Cæsarien kanatarhaa — ainakin niin kauan kuin Ataulf ja Placidia ovat poissa. On olemassa myöskin niitä, jotka ovat sitä mieltä, että Numidian jalopeura ja Egyptin krokodiilit voitaisiin hänen poissaollessaan pakottaa ikeen alle, ja että maatila, jota sellainen pari kyntäisi ja joka ulottuisi Niilin ylimmistä putouksista Herkuleen pylväihin asti, viehättäisi filosofiakin. Mutta niin kauan kuin kyntäjällä ei ole nymfiään, on Arkadia epätäydellinen. Mitäpä Dionysos olisi ilman Arianea, Ares ilman Afroditeetä, Zeus ilman Heraa? Artemiillakin on Endymionsa; Atheene yksin on aviotta, mutta vain siksi, että Hefaistos oli liian karkea kosia. Sitä ei ole hän, joka nyt Atheenen edustajalle tarjoaa tilaisuuden jakaa se, mikä hänen viisautensa avulla olisi mahdollista saavuttaa, mutta ilman sitä olisi mahdoton. Fonanta sunetoisin. Onko tuo tähänasti voittamaton Eros nyt kadottava jaloimman otuksen, mitä kohti hän koskaan on jousensa ojentanut?…"

Jos Hypatian kasvot äsken juutalaisakan tuikean katseen edessä olivat kalvenneet, palasi niille nyt puna sitä nopeammin, rivi riviltä lukiessaan merkillistä kirjettä. Lopuksi hän, rutistaen sen kädessään, nousi ja kiiruhti viereiseen kirjastohuoneeseen, missä Theon istui kirjojensa ääressä.

"Isä, tiedätkö mitään tästä? Katso, mitä Orestes on minulle rohjennut lähettää katalan juutalaisakan kautta!" — Ja hän levitti kirjeen isänsä eteen, ja jäi kärsimättömänä odottamaan. Ylpeys ja suuttumus kuohui hänessä. Vanhus luki kirjeen hitaasti ja tarkkaavaisesti ja katsahti sitten ylös, eikä sen sisällys näyttänyt vaikuttaneen häneen vastenmielisesti.

"Mitä isä?" Hypatia vähän nuhtelevasti kysyi. "Etkö sinäkin tunne sitä loukkausta, joka on tyttäreesi suunnattu?"

"Rakas lapseni", vanhus mietteissään vastasi, "etkö älyä, että hän tarjoaa sinulle —"

"Ymmärrän, mitä hän minulle tarjoaa, isä. Afrikan kuningaskunnan. Minun pitäisi laskeutua tieteen kukkuloilta tutkistelemasta sen muuttumattomia ja sanoin selittämättömiä ihanuuksia, alas maallisen, jokapäiväisen elämän rumille pelloille ja maatiloille. Minun pitäisi ruveta valtiollisten keinottelijoiden kätyriksi ja tuon matelevan rahvaan syntien ja valheitten ja pyyteitten välikappaleeksi! Ja palkinto, minkä hän minulle tarjoo — minulle, puhtaalle, vapaalle neidolle — on — hänen kätensä! Pallas Atheene! Etkö punastu lapsesi kera?"

"Mutta lapseni — lapseni — kokonainen valtakunta —"

"Voisiko koko maailmankaan kuninkuus korvata kadotettua itsekunnioitustani ja ylpeyttäni? Säästäisikö se poskeni häpeän punasta joka kerta kun muistaisin kantavani inhottavaa ja alentavaa vaimon nimeä. Olla miehen omaisuus ja hänen nukkensa — mukautua hänen oikkuihinsa — kantaa hänen lapsiaan — kuluttaa itseni vaimon vastenmielisissä tehtävissä — ei enää voida kunnioittaa itseään puhtaana ja itsetietoisena vaan joka hetki muistaa, ettei kauneutenikaan enää olisi Atheenen rakkaudestaan minulle antama todistus vaan miehen leikkikalu! Ja sellaisen miehen! Irstas, sydämetön hekumoitsija, joka vuosikausia on hakenut seuraani vain noukkiakseen jäännökset jumalien juhla-aterioilta ja käyttääkseen ne sitte omiin alhaisiin, maallisiin tarkoituksiinsa. Olen rohkaissut häntä liiaksi — minä turhamielinen hupakko! Ei, teen vääryyttä itselleni! Se oli vain siksi että ajattelin — kuvittelin, — että hänen läsnäolonsa herättäisi rahvaassa kunnioitusta kuolemattomien jumalien asiaa kohtaan ja lisäisi niiden vaikutusvoimaa. Olen koettanut maallisilla polttoaineilla lisätä tulta taivaallisten alttareille! Ja tämä nyt on ansaittu palkkani! Minä kirjoitan hänelle paikalla, maksan loukkauksen loukkauksella, käytän hänen omaa, sopivaa sanansaattajaansa!"

"Taivaan nimessä, tyttäreni! Isäsi tähden, — minun tähteni, Hypatia; — oma ylpeyteni, iloni, ainoa toivoni, — sääli harmaita hiuksia!"

Ja vanhus heittäytyi hänen jalkojensa juureen syleillen rukoilevasti hänen polviaan.

Hän nosti hellästi isänsä ylös, kietoi kauniit käsivartensa hänen ympärillensä ja painoi hänen päänsä valkoista olkapäätään vasten. Vuolaat kyyneleet helmeilivät hänen silmistään vanhuksen harmaille hapsille, mutta hänen suunsa oli jäykkä ja päättäväinen.

"Ajattele ylpeyttäni — minun mainettani oman maineesi vuoksi — ajattele minua… Ei itseni vuoksi! Tiedät, etten itsestäni välitä!" vanhus nyyhkytti. "Mutta kuolla nähden sinut hallitsijattarena!"

"Ellen minä ensin kuolisi lapsivuoteeseen, isä, kuten kuolee moni nainen, joka on ollut kyllin heikko antautuakseen orjaksi ja alistuakseen tuskiin, jotka vain orjille sopivat."

"Mutta — mutta", vanhus hoki vaivaten hämmentyneitä ajatuksiaan keksiäkseen jonkun syyn, joka olisi siksi kaukana luonnollisuudesta ja terveestä järjestä, että se vaikuttaisi hänen kauniiseen haaveilijaansa-. "Mutta ajattele jumalien asiaa! Mitä sen hyväksi saisitkaan aikaan!… Muista Julianusta!"

Hypatian kädet hervahtivat äkkiä alas. Niin; todellakin! Ajatus välähti hänen aivoissaan viehättävänä ja samalla pelottavana. Lapsuuden unelmat muistuivat nopeasti selvinä hänen mieleensä. Temppelejä — uhreja — pappeja — kouluja — museoita! Mitä hän saisikaan aikaan! Mitä hän tekisikään Afrikan hyväksi! Saisipa hän vain kymmenisen vuotta pitää valtaa kädessään, niin tuo vihattu kristityn nimi olisi unohdettu ja Atheenen mahtava, norsunluuhun ja kultaan kaiverrettu kuvapatsas vartioisi tyynenä ja voitonriemuisena pakanallisen Aleksandrian satamia — Mutta hinta!

Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja katkeriin kyyneliin herahtaen poistui hitaasti huoneeseensa koko ruumiinsa vavahdellessa sisällisestä taistelusta.

Vanhus katsoi huolestuneena ja hämillään hänen jälkeensä ja seurasi sitten empien häntä. Hän istui pöytänsä ääressä kasvot käsien varassa. Vanhus ei uskaltanut häiritä häntä. Kaiken sen hellyyden, viisauden ja hurmaavan kauneuden lisäksi, joista vanhuksen sydän joka päivä nautti, uskoi hän tyttärensä omaavan ne yliluonnolliset lahjat ja voimat, jotka tämä niin häikäilemättä väitti itsellään olevan. Ja hän jäi seisomaan ovipieleen katsellen tytärtään ja rukoillen kaikkia jumalia ja haltijoita Atheenesta aina hänen suojelushenkeensä asti, että ne muuttaisivat päätöksen, jota vastaanpanemaan hän oli liian heikko ja hyväksymään taas liian järkevä.

Viimein oli taistelu ohi ja Hypatia kohotti katseensa, joka oli jälleen kirkas, tyyni ja juhlallinen.

"Olkoon niin. Kuolemattomien jumalien vuoksi — taiteen, tieteen ja tiedon ja filosofian vuoksi — Olkoon niin. Jos jumalat uhria vaativat, olen minä heidän käytettävänään. Jos Kreikan laivasto ei nytkään voi neitsyttä uhraamatta laskea voittaen ja sivistäen ulapalle, panen minä kaulani alttiiksi uhripuukolle. Isä, elä enää kutsu minua Hypatiaksi, vaan Iphigeniaksi!"

"Ja minäkö olisin Agamemnon?" vanhus kysyi koettaen ilonkyyneleittensä keskeltä leikkiä laskea. "Sinä kai pidät minua kovin julmana isänä; mutta —".

"Säästä minua isä — olen sinua säästänyt."

Ja Hypatia ryhtyi kirjoittamaan vastaustaan.

"Olen hyväksynyt hänen tarjouksensa — vaikka ehdollisesti. Ja siitä, onko hänellä rohkeutta täyttää tuo ehto tai ei, riippuu — Elä kysy, mikä se on. Kun Kyrillos on kristityn rahvaan johtaja, voi olla parempi sinulle, isä, että voit kieltää tietäväsi mitään vastaukseni sisällöstä. Tyydy siihen. Olen vastannut niin, että jos hän menettelee niinkuin sinä tahtoisit hänen menettelevän, menettelen minä niinkuin sinä tahtoisit minun menettelevän."

"Ethän vain ole ollut liian äkkipikainen. Ethän vain ole vaatinut häneltä jotain, jota hän yleisen mielipiteen vuoksi ei uskalla julkisesti tunnustaa mutta jonka hän kyllä sallisi sinun tekevän kun kerran —"

"Olenpa niinkin. Jos minun täytyy uhriksi antautua, vaadin, että uhripappi ainakin on mies eikä mikään heittiö ja tuuliviiri. Jos hän uskoo kristittyjen uskontoon, puolustakoon hän sitä väitöksiäni vastaan, sillä sen tai minun täytyy kukistua. Jos hän ei usko — kuten luulenkin — niin lakatkoon valheessa elämästä ja syytämästä suustaan häväistyksiä kuolemattomia kohtaan, häväistyksiä, joita hänen sydämensä ja järkensä paheksuu!"

Ja hän kutsui jälleen orjattarensa, antoi hänelle kirjeen sanaakaan virkkamatta, sulkeutui huoneeseensa ja koetti syventyä Plotinus-tutkimuksiinsa. Mutta mitäpä merkitystä metafysikan pilventakaisilla haaveiluilla oli hänelle näissä inhimillisten tunteitten todellisissa ristiriidoissa? Mitä hyödyttivät nuo määrittelyt siitä miten yksityiset sielut kehittyvät yhdestä yhteisestä, kun hänen oman sielunsa oli yksin ja omalla vastuullaan täytynyt tehdä niin vaikea päätös? Tai mitä hyödytti kirjoitella kynällä ja musteella kauniita sanoja korkeimman Järjen muuttumattomuudesta, kun hänen oman järkensä oli henkensä edestä täytynyt taistella epäilyksien pimeällä, myrskyisellä ja rannattomalla merellä? Voi miten suuremmoiselta, selvältä ja loogilliselta kaikki olikaan näyttänyt vielä puolen tuntia sitte. Ja miten kumoamattomasti hän oli eri päätelmien kautta todistanut, ettei pahaa ollut olemassa — että paha oli vain hyvän alhaisempi muoto, yksi sen suuren hengen lukemattomista tuotteista, joka ei voinut erehtyä eikä muuttua. Tuo muoto oli vain niin omituinen ja salaperäinen, että se herätti vastenmielisyyttä kaikissa muissa paitsi filosofeissa, jotka olivat oppineet näkemään sen haaran, mikä tuon näöltään karvaan hedelmän yhdisti siihen täyskelpoiseen alkujuureen, josta se oli versonut. Kykenikö hän tässäkin näkemään tuon haaran — ymmärtämään jotain yhteyttä olevan puhtaan ja korkeimman Järjen ja tuon irstaan ja roistomaisen Oresteen mielistelyjen välillä? Eikö tämä ollut puhdasta pahaa, pahaa, jossa ei ollut tippaakaan olleesta, olevasta tai tulevasta hyvästä?…

Totta kyllä että hän voisi kaikesta huolimatta säilyttää henkensä puhtaana; hän uhraisi vain alhaisen ruumiinsa ja jalostaisi itseuhrinsa kautta sieluansa. — — — Mutta eikö tämä juuri lisäisi uhrin kammottavaisuutta, tuskallisuutta ja pahuutta — tuota ainakin hänelle mitä todellisinta pahuutta, jota ei voinut olemattomaksi selittää? Ja kumminkin jumalat sitä vaativat! Olivatko he tässä oikeudenmukaiset ja armeliaat? Sopiko heidän arvolleen kiduttaa häntä, heidän viimeistä, uskollista papitartaan? Vaativatkohan he sitä? Eikö sitä jumalilta vaatinut joku vielä heitä korkeampi olemus, jonka ilmauksia, välikappaleita ja leikkikaluja he vain olivat? — Tai vaatiko siltä uhria vielä sitäkin korkeampi olemus — joku nimetön, järkähtämätön kohtalo, jonka uhreja olivat Orestes ja hän ja koko taivas ja maa, joita väistämätön pyörre laahasi avuttomina, toivottomina kohti kullekin määrättyä päämaalia? — Ja hänelle oli tämä määrätty! Sitä ajatusta ei jaksanut kestää, se huimasi päätä. Ei, hän ei tahtonut totella! Hän panisi vastaan! Prometheun lailla hän uhmaisi kohtaloa, katsoisi sitä silmästä silmään, tuli mikä tuli! Ja hän hypähti pystyyn pyytääkseen kirjeensä takaisin… Mirjam oli mennyt ja hän heittäytyi lattialle ja itki katkerasti.

Eikä hän varmastikaan olisi tyyntynyt, jos olisi nähnyt Mirjam vanhuksen kiiruhtavan likaiseen kotiinsa juutalaiskorttelissa, avaavan ja lukevan siellä kirjeen, ja sinetöivän sen jälleen niin taitavasti ettei terävinkään silmä olisi voinut huomata muutosta. Ja vielä vähemmin hän olisi tyyntynyt jos olisi kuullut keskustelun, joka tapahtui Oresteen palatsin kesähuoneessa, mainitun korkea-arvoisen valtiomiehen ja Rafael Aben-Ezran välillä. He loikoivat vastatusten kumpikin leposohvallaan ja arpapelin ääressä kuluttivat vastausta odotellessaan pitkiksi venyviä hetkiä.

"Taas kaksoset! Te olette paholaisen kanssa liitossa, Rafael!"

"Siitäpä näyttää", Rafael vastasi pyyhkäisten kultakolikot taskuunsa…

"Milloin luulette sen akan palaavan?"

"Kun on lukenut läpi teidän kirjeenne ja Hypatian vastauksen."

"Lukenut ne?"

"Tietysti. Ette kai luule hänen olevan niin typerä, että kulettaisi sanaa, tietämättä mitä se merkitsee? Elkää suuttuko;: ei hän juorua. Hän antaisi vaikka toisen noista hehkuvista hiilistä, joita hän silmikseen nimittää, saadakseen asian onnistumaan."

"Minkä vuoksi?"

"Teidän ylhäisyytenne kyllä sen älyää, kun vastaus saapuu. Siellä hän onkin; kuulen askelia käytävässä. Mutta lyödäänpä vetoa ennenkuin he tulevat sisään. Minä panen kaksi yhtä vastaan siitä, että Hypatia vaatii teitä kääntymään pakanaksi."

"Mistä lyödään vetoa? Neekeripojista?"

"Mistä vain haluatte."

"Olkoon menneeksi. Sisään, orjat!"

Hypokorisma astui nyrpeän näköisenä sisään.

"Se juutalaisraivotar on tuolla ulkona kirje kädessään ja on niin häpeämätön, ettei anna minun tuoda sitä sisälle."

"Tuo sitte akka sisään. Pian!"

"Mitähän varten sitte minä täällä olen, jos teillä on salaisuuksia, joita minä en saisi tietää" mutisi nokkaviisas orja.

"Tahdotko saada sinisiä piirtoja noille valkoisille kupeillesi, sinä apina?" Orestes ärjäsi. "Jos haluttaa, niin nahkapiiska riippuu tuossa valmiina."

"Pannaanpa hänet pariksi tunniksi tuohon polvilleen pöydäksemme", Rafael virkkoi, "kuten ennen tapasitte armenialaisille tytöille tehdä."

"Ahaa, vieläkö sen muistatte? Kai muistatte myöskin, miten ne barbaaripapat rupesivat murisemaan ja minun täytyi lopuksi ristiinnaulita heistä muutamia? Se oli vasta elämää se! Minä rakastan noita syrjäpaikkoja, joissa ei kukaan turhia utele; mutta täällähän on kuin eläisi Nitrian munkkien keskellä. Siinähän Canidia tuleekin! Ah, vastaus? Anna se tänne, sinä välittäjien kuningatar!"

Orestes luki — ja hänen naamansa piteni.

"Olen voittanut, vai?"

"Ulos orjat. Varokaa kuuntelemasta!"

"Olen siis voittanut?"

Orestes lykkäsi kirjeen hänelle ja Rafael luki:

"Kuolemattomat jumalat eivät kärsi mitään puolinaista jumaloimista; ja hänen, joka haluaa käyttää hyväkseen heidän papittarensa neuvoja, tulee muistaa, etteivät he anna papittarelleen minkäänlaisia vihjauksia, ennenkuin heidän maineensa on saatettu entiseen loistoonsa. Jos hän, joka halajaa päästä Afrikan herraksi, uskaltaa polkea tuon vihatun ristin jalkainsa alle ja luovuttaa Cæsareumin niille, joiden palvelukseen se rakennuttiin, jos hän uskaltaa suullaan ja teoillaan julkisesti julistaa halveksumisensa, jonka hänen aistinsa ja järkensä jo ovat hänessä synnyttäneet tuota nykyajan raakaa taikauskoa kohtaan, silloin hän olisi osottanut olevansa mies, jonka rinnalla olisi kunnia työskennellä, jotain uskaltaa ja kuollakin suuren asian puolesta. Mutta siksi — —"

Ja siihen loppui kirje.

"Mitä nyt tehdä?"

"Ottakaa hänet sanoistaan kiinni."

"Taivas varjelkoon! Minut julistetaan pannaan! Ja — ja — minne minun sieluni joutuu?"

"Minnepä se muutenkaan joutunee", Rafael vastasi silmää räpäyttämättä.

"Tarkotatte — — tiedän, miten te kirotut juutalaiset luulette käyvän kaikille muille paitsi itsellenne. Mutta mitä maailma sanoisi? Minä luopio! Ja Kyrillon ja kansan silmien edessä! Minä en uskalla; sen sanon suoraan!"

"Eihän kukaan ole teitä pyytänyt uskosta luopumaan."

"Miten — mitä? Mitä nyt sanoittekaan?"

"Minä pyysin teitä lupaamaan. Ei, tapahtuisi ensi kerran, ettei ennen naimista annettuja lupauksia sitten jälestäpäin niin pilkusta pilkkuun täytettäisi."

"En uskalla — tuota, en tahdo luvata. Alan jo epäillä, että tämä on vain joku juutalaiskujeistanne, joilla tahtoisitte saada minut loukkaamaan kristityitä, joita vihaatte."

"Voin vakuuttaa halveksivani koko ihmiskuntaa liian syvästi voidakseni ainoatakaan ihmistä vihata. Miten välinpitämätön koko asiasta olin ehdottaessani teille tätä aviokauppaa, ette koskaan tule tietämään; ja minä tulisinkin kehumaan itseäni, jos siitä kertoisin. Mutta kyllä teidän toden totta täytyy jotain uhrata voittaaksenne se tyttöhupakko. Kun teillä olisi hänen syvämietteisyytensä ja uskaliaisuutensa apunanne, vetäisitte te aivan varmaan vertoja sekä roomalaisille että byzantilaisille ja gooteille. Ja mitä hänen kauneuteensa tulee — niin hänellä on kuoppanen ranteen sisäpuolella, juuri siinä missä hänen pieni viehkeä kätensä alkaa, joka vastaa kaikkea muuta lihaa ja verta koko Aleksandriassa."

"Kautta Jupiterin! Tehän ihailette häntä niin suuresti, että minusta tuntuu, kuin olisitte itse häneen rakastunut. Miksi te ette nai häntä? Minä teen teistä pääministerin ja silloin on meillä hänen neronsa käytettävänämme tarvitsematta vaivata itseämme hänen haaveiluillaan. Kautta kahdentoista jumalan! Jos te hänet naitte ja autatte minua, teen minä teistä mitä vain haluatte."

Rafael nousi ylös ja kumarsi lattiaan asti.

"Teidän korkea-arvoisuutenne aivan painaa minut maahan suopeudellaan. Mutta minä vakuutan teille, että kun tähän asti olen välittänyt ainoastaan omista harrastuksistani, ei voida toivoa, että nytkään antautuisin toisten avustajaksi, vaikkapa te olisittekin tuo avustettava."

"Suoraa puhetta!"

"Aivan niin; ja sitä paitsi, kenen tahansa minä nainenkin, tulee hän sekä käytännöllisesti että teoreettisesti olemaan minun yksityistä ja ainoastaan itselleni kuuluvaa omaisuutta… Ymmärrättekö?"

"Taas selvää puhetta!"

"Aivan niin; ja puhumattakaan kolmannesta syystä, siitä nimittäin, ettei hän ehkä haluaisikaan minua ottaa, pyydän saada huomauttaa, ettei olisi ollenkaan suotavaa, että maailma puhuisi minulla, alamaisella, olevan viisaamman ja kauniimman vaimon kuin teillä, hallitsijalla, ja vielä lisäksi vaimon, joka ensin olisi hylännyt mainitun hallitsijan korkean tarjouksen."

"Kautta Jupiterin! Hän on täydellä todella hylännyt tarjoukseni! Mutta sitä hän tulee katumaan! Hullu olinkin kun sen ollenkaan tein! Mitä hyötyä henkivartijoista on, jos ei tahtoansa saisi täytetyksi? Jos hyvät keinot eivät auta, niin kyllä huonot! Minä noudatan hänet heti paikalla!"

"Korkea-arvoisin majesteetti — se ei onnistu. Ette näy tuntevan sen naisen päättäväisyyttä. Ruoskat ja tuliset raudat eivät häneen vaikuta, eivät ainakaan elävänä; ja kuolleena ei hänestä teille ole minkäänlaista hyötyä, mutta Kyrillolle kyllä suurikin."

"Miten niin?"

"Hän on mitä suurimmalla mielihyvällä kääntävä koko jutun aseeksi teitä vastaan. Hän tulee selittämään, että neito kuoli marttyyrikuoleman pyhintä katodista ja apostoolista uskontoa puolustaessaan, panemaan toimeen ihmeitä hänen ruumisarkkunsa ääressä ja niiden voimalla hautaamaan teidät palatsinne raunioihin."

"Kyrillos saa siitä kuulla joka tapauksessa ja se on toinen pulma, johon olette minut saattanut, te vehkeilevä hirtehinen! Ja tyttö tulee kehuskelemaan ympäri kaupungin että minä olen tehnyt hänelle naimatarjouksen mutta että hän on nähnyt hyväksi hyljätä se!"

"Hän on liian viisas siten menetelläkseen. Hänellä on älyä tarpeeksi ymmärtääkseen, että jos hän sen tekisi, ilmoittaisitte te kristityille mitkä ehdot hän teille pani, ja huolimatta siitä että hän niin syvästi halveksii lihallista ulkokuortaan, ei hänellä ole ollenkaan halua päästä siitä joutumalla kristittyjen munkkien kappaleiksi revittäväksi; mikä muuten sangen otaksuttavasti kaikessa tapauksessa lieneekin hänen loppunsa, kuten hän itsekin surullisina hetkinään tunnustaa!"

"Mitä neuvotte sitten minut tekemään?"

"En kerrassaan mitään. Antaa sen profeetallisen hengen haihtua hänestä pois mikä päivässä tai parissa tapahtuneekin, ja sitte — en tunne silloin ollenkaan naisluonnetta, ellei hän tingi vähän omasta hinnastaan. Uskokaa pois, että huolimatta kaikesta sanomattomuuksien ihailemisestaan ja tunnottomuudestaan ja seitsemännen taivaan kuunvalosta, josta täällä Aleksandriassa niin paljon ilveillään — on valtaistuin Hypatia Velhollekin liian makea syötti hyljittäväksi. Jättää hyvä koskematta on hyvä ohje, mutta jättää paha koskematta on vielä parempi. Ja nyt vielä yksi veto ennen kuin eroamme ja tällä kertaa kolme yhtä vastaan. Jos ette ryhdy toimiin puoleen ettekä, toiseen, lähettää hän omasta alotteestaan teitä noutamaan ennenkuin kuukausi on umpeen kulunut. Kaukaasialaisista muuleista? Olkoon menneeksi."

"Olette te sittekin parhain neuvonantaja mitä prefekti paralla voi olla. Jos minulla vain olisi sellainen yksityisomaisuus kuin teillä, ottaisin vain rahat ja antaisin asioiden kulkea omia teitään."

"Se onkin oikea, menestyksellinen hallitustapa. Orjanne pyytää nyt saada jättää hyvästi. Elkää unhottako vetoamme. Kai syötte päivällistä kanssani huomenna?"

Rafael poistui kumarrellen.

Jättäessään prefektin asunnon, huomasi hän Mirjamin toisella puolen katua, nähtävästi odottamassa. Heti kun hän näki tulijan, läksi hän liikkeelle näyttämättä ollenkaan huomanneensa häntä. Vasta kun Rafael kääntyi toiselle kadulle riensi hän luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Uskaltaako se narri?"

"Kuka ja mitä?"

"Tiedät mitä tarkoitan. Vai luuletko, että Mirjam vanhus kuljettaisi kirjeitä ottamatta selville mitä ne sisältävät? Luopuuko hän uskosta? Kerro! Minä vaikenen kuin muuri!"

"Se narri on löytänyt vanhan koinsyömän omantuntoriekaleen jostain sydämensä sopukasta, eikä uskalla."

"Kirottu konna! Ja minä kun jo suunnittelin sellaisen kaappauksen! Minä olisin vuoden kuluessa lakaissut pois kaikki kristityt koirat koko Afrikasta. Mitä se mies pelkää?"

"Helvetin tulta!"

"Mutta sinne hän joutuu joka tapauksessa, mokoma matelija!"

"Jo hänelle viittailin siihen suuntaan niin hienosti kuin osasin, mutta kuten kaikilla muilla ihmisillä, on hänelläkin erikoinen halu päästä sinne omia teitään."

"Hirtehinen! Kenen nyt löydän? Voi jos Pelagialla olisi koko ruumiissaan niin paljon älyä kuin Hypatialla on pikkusormessaan, niin korottaisin hänet ja hänen goottinsa Cæsarien valtaistuimelle. Mutta —"

"Mutta hänellä on viisi aistia ja juuri sen verran älyä, että osaa niitä käyttää, hä?"

"Elä häntä siitä moiti, sitä pikku sydänkäpyä!"

"Minä olen häneen kaikesta huolimatta ihastunut. Aivan se lämmittää vanhaakin verta kun näkee miten perinpohjaisesti hän ymmärtää ammattinsa ja miten hän siitä nauttii, aivan kuin oikea Eevan tytär konsanaan."

"Hän onkin ollut onnistunein kasvattisi, äiti. Sinä, voitkin hänestä ylpeillä."

Vanha akka nauraa hyrisi hetkisen itsekseen ja kääntyen sitte äkkiä Rafaeliin virkkoi:

"Kas tässä! Lahja sinulle." Hän veti esiin loistavan sormuksen.

"Miksi sinä, äiti, minulle aina lahjoja kannat? Vasta kuukausi sitte sinä lähetit minulle tämän myrkytetyn tikarin."

"Miksipä en — miksipä en? Miksi ei juutalainen antaisi lahjoja juutalaiselle? Ota tämä vanhan vaimon sormus!"

"Mikä komea opaali!"

"Niin, niin, opaali se todella on! Ja aivan kuin Salomonin oikea sormus; nimikin siihen on piirretty, jota ei hevillä lueta. Ota se, sanon minä! Ken tahansa sitä kantaneekin, hänen ei tarvitse pelätä tulta, rautaa, myrkkyä eikä naissilmiä."

"Eikö sinunkaan silmiäsi, vai?"

"Ota se, sanon minä!" ja Mirjam tarttui hänen käteensä ja työnsi väkisin sormuksen hänen sormeensa. "Kas niin! Nyt olet turvassa. Ja nyt kutsu minua jälleen äidiksi. Minä pidän siitä. En tiedä miksi, mutta minä pidän siitä. Ja — Rafael Aben-Ezra — elä naura minulle äläkä nimitä minua akaksi ja velhoksi, kuten tapasi on. En siitä välitä, kun muut niitä nimityksiä käyttävät, olen tottunut niihin. Mutta kun sinä sen teet, tekee mieleni survaista tikari sydämeesi. Sen vuoksi annoin sinulle tikarin. Kannoin sitä ennen kupeellani ja minua pelotti, että jonakin kauniina päivänä joutuisin kiusaukseen käyttää sitä, kun tulin ajatelleeksi, miten kauniilta ja tyyneltä kuolleena näyttäisit ja miten onnellinen sielusi olisi Abrahamin sylissä katsellen niitä matelijoita, jotka siellä alhaalla ikuisesti paistuvat helvetin tulessa. Elä naura minulle, sanon minä, eläkä pane vastaan! Voi käydä niin, että minä jonakin päivänä teen sinusta keisarin pääministerin. Minä voin sen tehdä, jos vaan haluan."

"Taivas varjelkoon", Rafael nauraen huudahti.

"Elä naura! Katsoin viime yönä tähdistä kohtaloasi ja minä tiedän, ettei sinulla ole ollenkaan naurun syytä. Suuri vaara uhkaa sinua ja voimakas kiusaus. Ja jos sinä sen myrskyn kestät, voi sinusta tulla kamariherra, pääministeri, keisari, mitä vain haluat. Ja sinusta on tuleva — kautta neljän pääenkelin — sinusta on tuleva!"

Ja vanha nainen hävisi muutamaan syrjäkujaan jättäen hämmästyneen Rafaelin yksikseen.

"Mooses ja profeetat! Aikooko tuo vanha rouva naida minut? Mitähän tässä perin laiskassa ja itsekkäässä persoonallisuudessa, joka minun nimeäni kantaa, lienee sellaista, mikä niin runollisia tunteita herättää? Kas niin, Rafael Aben-Ezra, sinulla on nyt Bran-koirasi lisäksi vielä yksi ystävä tässä maailmassa ja siis yksi kiusa lisää, sillä ainahan ne ystävät odottavat, että heidän ystävyytensä ja ystäväntyönsä ja muut sellaiset asianomaisella tavalla heille palkitaan. Onkohan se vanha rouva ehkä jostain lapsenryöstöstä joutunut pulaan ja haluaa nyt minun vaikutustani, päästäkseen siitä pois? — — — Vielä kilometri tätä uunikuumaa taivalta, ennenkuin kotiini pääsen!… Täytyy kai ottaa ajopelit tai kantotuoli tai jokin sellainen ensi asemalta… ja ajaja, joka äsken on syönyt sipulia… Mutta tietystikään en saa minkäänlaisia kulkuneuvoja, ennenkuin olen kotini luona. Oi sinä jumalainen eetteri, kuten Prometeus sanoo, ja te kevytsiipiset tuulet, (toivoisin nyt niiden edes vähän puhaltavan) milloin tämä kaikki loppuukaan? Kolme ja kolmekymmentä vuotta olen jo kiusautunut tässä hullujen ja roistojen Baabelissa; ja kun minulla on näin inhottavan hyvä terveys, joka ei salli luuvalon eikä vatsakouristustenkaan minuun tarttua, täytynee minun vielä toiset kolmekymmentäkolme vuotta kärsiä täällä… Minä en tiedä mitään, en välitä mistään enkä toivo mitään; enkä edes viitsi pistää reikää itseeni, että sekin pieni älymäärä, mikä minussa on, vuotaisi ulos ja minä saisin nähdä jotakin, joka todella näkemistä ansaitsee, ja toimittaa älypahaselleni jotakin, mikä todella olisi toimittamisen arvoista — ellei elämä haudan tuolla puolen osottautuisi aivan yhtä typeräksi kuin täälläkin… Milloinhan tämä kaikki loppuu ja minä pääsen Abrahamin syliin — tai jonkun muun kunhan vaan en naisen!"