TOINEN OSA. (continued 3)

Ja nyt alkoi teurastaminen… Noin viisikymmentä miestä, naista ja lasta oli sullottu tähän ahtaaseen tilaan… Ja kuitenkin Hypatia säilytti tyyneytensä. Miksikäs ei? Mitä merkitsikään tämä vähäinen joukko niihin tuhansiin verraten, jotka vuosisatojen kuluessa olivat kuolleet samallaisen tai vielä julmemman kuoleman keisarikunnan amfiteattereissa sen uskonnon vallitessa, jota hän oli juhlallisesti lupautunut jälleen valtaan saattamaan. Olihan se vain osa isosta järjestelmästä ja hänen täytyi alistua sitä sietämään.

Hän ei suinkaan ollut tunteeton, sillä olihan hänkin nainen, ja hänen sydämensä, joka ylevämmyydessään halveksi rahvaan raakaa ihastusta, oli avoin sääliväisyyden tuimimmille pistoille. Monta kertaa hän aikoi pyytää armoa jollekin parkuvalle naiselle tai pienelle lapselle, joka koetti tehdä vastarintaa; mutta ennenkuin hänen huuliltaan sana oli päässyt, oli isku tavottanut uhrinsa, tai oli tämä temmattu hänen nähtävistään murhaajain ja murhattujen läpinäkymättömään kihermään. Hän oli alottanut, ja hänen täytyi kestää loppuun asti… Mitä merkitsikään maailman uudestasyntymiseen verraten, että nuo puoleksi eläimelliset olennot joitakuita vuosia aikaisemmin palasivat siihen tomuun, josta olivat tulleet?… Muutamien minuuttien kuluttua kaikki olisi ohi; tuo musta ryhmä, joka nyt vääntelihe kuolemankamppauksessa, vaikenisi ijäksi, ja esirippu laskisi… Ja sitten tuli Venus Anadyomene, taide, ilo, rauha ja antiikkisen Kreikan taiteen ylevä viisaus ja kauneus, joka tyynnyttäisi ja jalostaisi kaikkien sydämet ja istuttaisi niihin puhdasta kunnioitusta kuolemattomia myyttejä ja kuolemattomia jumalia kohtaan, jotka ihanassa muinaisuudessa olivat täyttäneet heidän esi-isäinsä sydämet hurmauksella… Mutta vielä liikehti musta ihmisryhmä; hän katseli poispäin, ylös, alas ja ympärilleen välttääkseen tuota vastenmielistä näkyä; silloin hänen katseensa tapasi Filammonin silmät, jotka tuijottivat häneen inholla ja kauhulla… Hän tunsi äkkiä häpyä, painoi punastuen päänsä alas ja kuiskasi Oresteelle:

"Ole armias! Säästä nuo loput!"

"En ihanin vestaali! Roistoväki on päässyt veren makuun, ja sen täytyy saada kyllänsä, muuten voi helposti sattua, että me itse joudumme sen uhreiksi. Ei mikään ole niin vaarallista kuin hillitä oikein ärsytettyä eläintä — oli se sitte hevonen, koira tai ihminen. Mutta katsoppas tuossa on meillä pakolainen! Miten sukkelaan tuo pieni veitikka juokseekaan."

Hänen puhuessaan pieni poikanen, viimeinen eloonjäänyt, hyppäsi alas näyttämöltä ja vilisti orkestran poikki sitä paikkaa kohti, missä he istuivat; hänen kintereillään juoksi pieni ruma koira.

"Saatpa pojan itsellesi, jos se kerkiää tänne!"

Hypatia istui henkeään pidätellen. Poika oli ennättänyt orkestran keskellä seisovan alttarin luo, kun hän aivan vierellään äkkäsi erään miekkailijan. Konna kohotti juuri kätensä iskuun, kun poika ja koira koko teatterin kummaksi rohkeasti asettuivat vastarintaan, syöksyivät miekkailijan kimppuun ja yhdessä kaasivat hänet maahan. Mutta heidän voittonsa ei ollut kuin hetkellinen. Liian myöhään kaikki nostivat kätensä ilmaan, liian myöhään kaikui huuto: "Säästä häntä!" Mies lävisti maassa viruessaan miekallaan lapsen hennon ruumiin, nousten sitte pystyyn ja käyden tyynesti takaisin sivukäytävään; koirapahanen jäi pienen ruumiin ääreen, nuoli sen käsiä ja kasvoja ja päästi surkean ulvonnan, joka kajahti kautta koko teatterin. Orjat astuivat nyt sisään, iskivät hakansa kuolleisiin ruumiisiin ja laahasivat ne pois; niitten tietä merkitsivät pitkät punaiset juovat hiekassa. Koira seurasi perässä, ja vihdoin häipyi sen kaamea ulvonta etäisiin käytäviin.

Koko teatteri pyöri Filammonin silmissä; hän kohosi puolittain seisaalleen paetakseen. Mutta Pelagia!… Ei — hänen täytyi jäädä paikoilleen ja nähdä kaikkein pahin, jos tätä vielä pahempaa voi ajatella. Hän katseli ympärilleen. Katsojat istuivat vallan levollisina juoden viiniä ja syöden leivoksia, taikka ihailivat näyttämöä peittävää komeaa esirippua, jolle oli kuvattu Europan ryöstö: härkä, joka neito selässä ui Bosporoon yli, merenneitojen ja muun Ahdin-väen leikitellessä ympärillä.

Yksi ainoa huilu näyttämön takana vain kaiutteli suloisia, vaikka vielä heikkoja ja etäisiä ääniä, jotka tuntuivat tulevan kaukaisista laaksoista ja lehdoista. Toisesta sivukäytävästä astui esiin kolme sulotarta, johtajanaan Peitho, suostuttamisen jumalatar, jolla oli airueensauva kädessään. Tämä astui orkestran keskellä olevan alttarin luo ja julisti katsojille, että Afrodite — koska Ares oli lähtenyt avustamaan muuatta sotahanketta, jonka ratkaisusta riippui ken tulisi kantamaan Rooman purppuraa ja hallitsemaan Egyptiä ja Aleksandriaa — oli palannut laillisen puolisonsa Hefaistoksen tykö ja tätä nykyä suvaitsi noudattaa tämän käskyjä. Hän ilmoitti vielä että Hefaistos, uutteruuden jumala, erityisesti suosi taideteollisuuden kotipaikkaa Aleksandriaa, ja sen vuoksi oli taivuttanut ihanan puolisonsa tämän ainokaisen kerran näyttäytymään koko ihanuudessaan kokoontuneelle kansalle sekä liikkeitten mykän runouden avulla tulkitsemaan niitä tunteita, jotka hänen mielensä täyttivät hänen juuri merestä synnyttyään ja ensi kerran katsellessaan taivaan ja maan kaunista valtakuntaa, jonka kaikkivaltias kuningatar hän ehdottamasti oli.

Jyrisevät suosionhuudot tervehtivät tätä julistusta. Heti sen jälkeen liikkasi mainittu rampa jumala esiin vastakkaiselta taholta, moukari ja pihdit olallaan ja perässään rivi jättimäisiä kyklooppeja, jotka kukin kantoivat kaikenlaisia kullattuja metalliesineitä olallaan.

Hefaistos, jonka oli määrä edustaa suuremmoisen pantomiinin leikillistä puolta, kompuroi näyttämön poikki tarkoin harjoitetulla kömpelyydellä, katsojain puhjetessa valtaviin naurunräjähdyksiin; hän katseli alttaria naurettavan halveksivasti, kohotti sitte mahtavan moukarinsa ja musersi sen yhdellä ainoalla iskulla. Sitte hän viittasi palvelijoitaan kantamaan pois pirstaleet ja asettamaan sijaan jotakin, joka paremmin sopi hänen korkealle puolisolleen.

Ihmeteltävän joutuisasti metalli esineet liitettiin alttarin sijalle kokoon korallimetsän tapaiseksi telineeksi, jonka haarojen välissä nähtiin delfiinejä, Vellamon neitoja ja muita vedenasujamia. Sitte kantoi neljä jättimäistä kyklooppia, raskaan kuormansa alla horjuen, pyöreän, vallan peilikirkkaan levyn vihreää marmoria, jonka he asettivat metallitelineelle. Sulottaret seppelöivät marmorin meriruohoilla, simpukoilla ja koralleilla, ja siten oli keinotekoinen meri valmis.

Peitho ja sulottaret vetäytyivät nyt muutamia askeleita taaksepäin ja liittyivät kyklooppien riviin, joiden jylhät, likaiset jäsenet ja rumat yksisilmäiset naamiot olivat vaikuttavana vastakohtana neitseellisten vartalojen vaalealle ja miellyttävälle suloudelle. Hefaistos kääntyi esirippua kohden ja näytti kärsimättömänä vartoovan jumalattaren tuloa.

Kaikki istuivat äänettömän ja jännitetyn odotuksen valtaamina, kun huilujen sävelet kuuluivat yhä lähemmältä. Nyt yhtyivät torvet ja symbaalit soittoon; riemuitsevan pärähdyksen kaikuessa esirippu kohosi, ja kymmenentuhatta ääntä puhkesi ihastuksen huutoihin.

Näyttämön taustalla nähtiin upea temppeli, puoleksi piiloutuneena keinotekoisen troopillisen metsän ja pensaston peittoon, joka täytti koko näyttämön. Faunit ja dryaadit kurkistelivat nauraen runkojen välistä, ja näkymättömiin lankoihin sidotut koreat linnut lentää lehottelivat laulaen oksien lomitse. Korkea palmukuja johti temppeliovilta etualalle, minne vallin sijaan oli muutamissa minuuteissa luotu ruohotöyräs, jota reunustelivat myrtit, ruusut, omenapuut, unikot ja Adoniksen sydänverellä sirotetut hehkuvan punaiset hyasintit. Temppelin ovet avautuivat hitaasti, ja soittoa kuultiin sisältä; ensin astuivat soittajat ulos, ja sitte seurasi Afroditen riemusaatto, joka kulki kumpua alaspäin ja sitte kiersi ympäri koko orkestran.

Valkeain härkäin vetämät komeat vaunut olivat täynnä mitä harvinaisimpia ja uhkeimpia ulkomaisia kukkia, joita ajattariksi puetut nuoret tytöt viskelivät saaton jalkoihin ja katsojien joukkoon.

Sitte seurasi parittain pitkä rivi kauniita poikia ja tyttöjä seppeleet kiharoissaan ja vyötetyt purppuranvärisellä harsolla. Kukin pari kantoi tai talutti kesyttömiä eläimiä, jotka kauneuden voittava voima oli vanginnut.

Etummaiset kantoivat kädellään niitä lintuja, jotka erityisesti olivat tälle jumalattarelle pyhitetyt: kyyhkysiä ja varpusia, käenpiikoja ja pääskysiä. Parilla suunnattomalla Intian kilpikonnalla ratsasti kaksi soreaa neitosta; siten oli Orestes muistanut ainakin yhden kihlatun morsiamensa toivomuksista. Sitte tuli Intian harvinaisia lintuja: papukaijoja, riikinkukkoja, kulta- ja hopeafasaaneja, troppeja ja kamelikurkia; viimemainittuja, joilla pienet lemmen jumalat ratsastivat, talutettiin kultasuitsista. Vielä seurasi antilooppeja ja alkuhärkiä, hirviä Tonavan pohjoispuolella olevista maista, nelisarvisia lampaita Hyperborealaisen meren saarilta ja Liibyan kunnaitten kummallinen sekasikiö, jota kaikki katsojat pitivät puoleksi hevosena puoleksi sonnina. Ihastuksen ja hämmästyksen humina kuului sitte halki koko teatterin, kun karhuja ja leopardeja, leijonia ja tiikerejä raskaissa kultakahleissa ja tilapäisesti huumaavilla aineilla kesytettyinä, vallan hiljaa ja kuuliaisesti seurasi kauniita taluttajattariaan kunnaan rinnettä alas. Petoeläinten perässä nähtiin pari kömpelöruumiista sarvikuonoa kaukaisesta Etelästä, joiden yli kohosi parin kirahvin pitkät kaulat ja isot lempeät silmät; — sellaisia eläimiä ei Aleksandriassa oltu nähty viiteenkymmeneen vuoteen.

Kuului huuto:

"Orestes, Orestes! Eläköön jalo prefekti! Kiitos tästä auliudesta!"

Pari palkkattua ääntä huusi joukon keskeltä:

"Terve, Orestes! Terve Afrikan keisari!"

Muttei ainoakaan ääni yhtynyt siihen huutoon.

"Ruusu on vielä nupussaan", Orestes hymyillen kuiskasi Hypatian korvaan.

Hän nousi pystyyn, kumarsihe ja viittasi joukkoa vaikenemaan.

Sitte hän, eleillä tulkittuaan iloista ja nöyrää kiitollisuuttaan, osoitti voitonylpeydellä palmukujalle päin, jonka varjossa ihmeellisin kaikista nähtävistä, valkea norsu, näyttäytyi mahtavine kärsineen ja isoine torahampaineen.

Siellä se sittekin oli! Siitä ei ollut epäilemistäkään, se oli todellakin norsu, vaikka se oli valkea kuin lumi. Sellaista ihmettä Aleksandria ei ikinä ollut nähnyt eikä enää vastedeskään saisi nähdä.

"Oi kolmin kerroin onnelliset Makedonian miehet", puhui joku kunnon mies ylemmiltä riveiltä; "jumalat ovat tänään suosiolliset teitä kohtaan!" Ja tämän lauselman totuuden vahvistivat kaikkien suut ja silmät, jotka avautuivat yhä enemmän nauttiakseen loppumattomasta ilosta ja ihanuudesta.

Norsu asteli juhlallisesti eteenpäin, koko teatteri kajahteli sen raskaista askelista, ja faunit ja dryaadit pakenivat säikähtyneinä. Kuoro nymfejä ympäröi sen käsi kädessä tanssien ja laulaen kauneuden voimasta, joka pakoittaa eläimet, ihmiset ja jumalat valtansa alle. Pieniä siivellisiä lemmenjumalia terhenteli parvissa ympäri koko näyttämön, viskellen hyvältä tuoksuavia sokerileivoksia katsojain joukkoon, ampuen heitä santelipuisilla nuolilla ja heilutellen suitsutusastioita, jotka täyttivät ilman huumaavilla lemuilla.

Saatto kulki rinnettä alaspäin, ja norsu läheni katsojia. Sen torahampaiden ympäri oli kääritty ruusu- ja myrttiseppeleitä, korvissa sillä oli muhkeita renkaita, ja jalokivillä koristettu ohimokoriste riippui sen silmien välissä. Eros jumala itse, kaunis, siivellinen poika, istui sen kaulalla ja ohjasi sitä kultaisen nuolen kärjellä. Mutta minkä kalleuden sulkikaan sisäänsä sen selkään sijoitettu simpukan muotoinen kantotuoli? Oliko se jumalatar, Pelagia-Afrodite itse?

Niin, valkeampana kuin valkoinen norsu, ruusuisempana kuin se vaaleanpunainen simpukankuori, jossa hän lepäsi helakan punaisilla patjoilla ja hopeanhohtavalla harsolla, säteili jumalatar. Hän valloitti heti kaikkien sydämet lumoavalla hymyllään, kainosti leikitsevillä silmäyksillään ja pienillä kätösillään, jotka viittasivat kiitoksensa yleisölle, tämän noustessa yhtenä miehenä seisaalleen, ja kymmenentuhannen silmäparin hurmautuessa hänen verrattomasta kauneudestaan.

Kahdesti kiersi saattue orkestran ympäri ja palasi sitte ruohokunnaalta Hefaistoon ympäri kokoutuneen keskusryhmän luo. Jalopeurat ja tiikerit vietiin pois sivukäytäviä pitkin; nuorukaiset ja neitoset järjestyivät kesyjen eläinten kera ryhmiksi, jotka olivat sitä pienempiä mitä kauvempana ne sijaitsivat näyttämön keskustasta, ja seisoivat sitte jännitettyinä odottaen norsua, joka saapui esiin ja polvistui sen kohokkeen taakse, joka oli määrätty jumalatarta varten.

Simpukan kuoret vetäytyivät kiinni, ja sulottaret aukoivat ne vyöt, joilla kantotuoli oli sidottu norsun selkään. Eläin kohotti kärsänsä, tarttui sillä — neitosten pehmeitten käsien ohjaamana — sulettuun simpukkaan, nosti sen ilmaan ja laski sen viimein kohokkeen taakse rakennetuille portaille.

Hefaistos liikkasi esiin ja ilmaisi kaikkein kömpelöimmillä eleillä ihastuksensa sen johdosta, että voi tarjota uskollisille käsityöläisilleen Aleksandriassa moisen näytelmän sekä antoi heidän ymmärtää, mitä sanomatonta nautintoa he voivat odottaa itselleen jumalattaren mystillisestä tanssista. Sitte hän vetäytyi takaisin antaen tilaa sulottarille, jotka nousivat kohokkeelle ja kietoen käsivartensa toistensa ympäri alottivat Hypatian hymnin.

Sen ensi säkeen kaiuttua avautui simpukan kuori uudelleen, ja silloin nähtiin Afrodite polvistuneena toiselle polvelleen simpukan sisässä. Hän kohotti päätänsä ja antoi katseittensa solua ylt'ympäri koko katsojapiirin. Hänen kasvonsa ilmaisivat suloista hämmästystä, joka muuttui ihmetteleväksi ihastukseksi sekä kainoudeksi, jota vastaan taisteli hänen tietoisuutensa uudesta autuudesta ja vasta voitetusta vallasta. Hän katsahti alas itseensä ja hymyili ihmeissään omasta kauneudestaan, sitte silmäili hän taivaalle ja näytti olevan valmis värisevällä riemastuksella syöksymään ylös rajattomaan avaruuteen. Koko hänen vartalonsa kasvoi; hän näytti saavan voimaa jokaisesta uudesta esineestä maailmankaikkeudessa, minkä hänen silmänsä vain kohtasi. Hitaasti hän oikaisihe täyteen pituuteensa näkinkenkien ja meriruohojen keskellä; hänen vyötäisillään kimalteli tuo smaragdi- ja helminauhoilla runsaasti koristettu salaperäinen vyöhyt. Viimein hän astui marmorilevylle ja kiersi kosteuden tuoksuvista kutreistaan kuten muinen Afrodite merestä kohotessaan.

Ensi silmänräpäyksenä yleisö oli liiaksi hurmautunut puhjetakseen mihinkään suosionosotuksiin. Mutta jumalatar näytti vaativan hänelle tulevaa kunnioitusta. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja seisoi hetkisen liikkumatonna aivan kuin vaatien koko maailmaa lankeemaan jalkojensa juureen. Silloin irtautuivat kaikki kielet kantimestaan, ja pilviin kohoava jyrisevä huuto "Afrodite, terve!" saattoi ihmeisiinsä Kyrilloksen Serapeiumissa, väsyneen muulinajajan etäisten hietakumpujen keskellä ja uneliaan merimiehen kaukana merellä.

Sitte alkoi taiteen mestarinäytös, joka vain oli mahdollista niin pakotonta ja erinomaista ruumiillista kasvatusta nauttivan ja niin hienolla kauneusaistilla varustetun kansan keskuudessa kuin kreikkalaisten heidän syvimpänä rappeutumisaikanaankin. Tanssi, jossa jokainen liike oli sana, ja lepo yhtä kaunopuheinen kuin liikkeetkin, tanssi, jossa jokainen asento tarjosi uusia aiheita parhaimmalle kuvanveistäjälle ja jossa mitä suurin notkeus ilmeni, — ei kuten karkeammissa leikillisissä pantomiineissä hullunkuristen hyppyjen ja luonnottomien ruumiin vääntelyjen kautta, vaan jalon ja kohtuullisen sulavien liikkeiden alituisen vaihtelun avulla. Taiteilijattaresta oli hetkeksi tullut jumalatar. Teatteri, Aleksandria ja komea saattokulku — kaikki tämä haihtui hänen mielestään kun taiteellinen innostus hänet nyt valtasi, ja sekä hän että katsojat näkivät vain aution meren Cytheron ympärillä ja jumalattaren, joka liihotteli sen smaragdikirkkaalla pinnalla levittäen kauneuden, ilon ja rakkauden sädehtivää loistoa yli meren, ilman ja ihanien rantojen…

Filammon tirkisteli häneen, vallan suunniltaan häpeästä ja kauhusta; mutta hän ei voinut vihata, ei edes halveksiakaan sisartaan. Hän olisi niin tehnyt jos olisi havainnut tämän kasvoilla haihtuvimmankaan ilmeen siveellistä tietoisuutta; muttei enää näkynyt edes sitä heikkoa punerrustakaan, joka ensi hetkinä oli helottanut hänen poskillaan. Hänen kasvoillaan ilmeni vain hilpeää iloa omasta taiteellisesta kyvystään sekä hemmotellun lapsen tyydytettyä turhamaisuutta… Tunsikohan hän edes vastuunalaisuutta teoistaan? Oliko hänellä järjellinen sielu, joka voi eroittaa oikean ja väärän? Filammon toivoi ettei niin olisi laita… Hän ei tahtonut mitään sellaista… Mutta Pelagia jatkoi yhä tanssiaan; ja tuokion kuluessa, joka Filammonista tuntui pitkältä kuin kokonainen vuosisata, hän ei voinut taivaalla eikä maassa nähdä muuta kuin noitten valkeain jalkain nopeat liikkeet, joiden valkeat kuvaimet näkyivät marmorin pinnassa…

Vihdoin kaikki oli loppunut. Pelagian jokainen jäsen kadotti joustavuutensa, ja vajoten suloiseen väsymykseen ja itsetyytyväisyyteen hän vartoi suosionmyrskyä, joka nyt humisi Filammonin korviin ja väkevän torventoitotuksen tavoin julisti taivaalle ja maalle hänen sisarensa häpeän.

Norsu nousi ylös ja läheni marmorilevyä. Sillä oli selässään joukko purppurapatjoja, joilla leväten Afrodite jättäisi näyttämön. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja hymyili, kun tuo suunnaton eläin varovasti kietoi kärsän hänen vyötäisilleen ja hitaasti nosti hänet ilmaan asettaakseen hänet selkäänsä…

Pienoiset jalat, jotka hän puoleksi pelästyneenä oli pusertanut toisiaan vastaan, olivat juuri kohonneet marmoripinnasta, kun norsu vavahti ja pudotti ihanan kuormansa, katsahti alas, nosti toista etujalkaansa, kohotti kärsänsä ja päästi räikeän kauhistuksen ja inhon huudon…

Eläimen jalka oli punaisena verestä — tuon surmatun pienen pojan verestä — joka oli tunkeutunut äsken päälle sirotetun hiekan lävitse ja sillä kohtaa mihin norsu oli polkenut, pursunut esiin pyöreäksi, tummanpunaiseksi täpläksi.

Filammon ei voinut enempää kestää. Seuraavassa tuokiossa hän syöksyi katsojain tiheän joukon halki, raivasi mielipuolen voimalla itselleen tien penkkirivien yli, hyppäsi reunustan yli alas orkestralle ja juoksi kohokkeen juurelle.

"Pelagia! Sisareni! Sääli minua ja itseäsi! Tahdon kätkeä sinut! Paetkaamme yhdessä tästä helvetistä, tästä perkeleitten maailmasta! Tule, minä olen veljesi!"

Pelagia katsoi hetkisen häneen hurjasti tuijottaen. Yht'äkkiä kaikki selvisi hänelle.

"Veli!"

Hän kiiruhti alas marmorilevyltä ja syöksyi veljensä syliin. Hän luuli näkevänsä korkean ikkunan Atheenassa, josta oli näköala yli kaukaisten öljypuulehtojen ja puutarhain, yli Piraioon kiiltäväin kattojen ja laivatelakkain, yli avaran sinisen ulapan ja Aiginan purppurahohteisten vuorenhuippujen kauimpana taivaanrannalla… Ja tummasilmäinen poikanen löi käsivartensa hänen kaulaansa ja osoitti nauraen kiiltäviä mastoja etäisessä satamassa ja kutsui häntä sisarekseen… Hänen sielunsa, joka tähän asti oli tiedottomuudessa uinunut, heräsi yht'äkkiä eloon; ja parkaisten hurjasti häpeästä hän tempautui irti veljestään, peitti kasvonsa käsiinsä ja vaipui veriselle hiekalle.

Ylt'ympäri koko teatterin kuului karjuntaa, kuin olisi koko helvetti päässyt valloilleen:

"Lyökää hänet maahan! Viekää pois hänet! Ristiinnaulitkaa se orja! Petoeläinten eteen se barbaari, jalo prefekti!"

Joukko vartijoita syöksyi hänen kimppuunsa, ja monet katsojista hypähtivät pystyyn ja aikoivat juosta alas orkestralle.

Filammon kääntyi heitä kohden kuin takaa-ajettu jalopeura; heleänä ja selvänä kuului hänen äänensä yli joukon melun:

"Niin, murhatkaa minut, kuten roomalaiset murhasivat Pyhän Telemakuksen, te orjat, jotka olette yhtä hulluja ja inhottavia kuin hullut ja inhottavat hirmuvaltijanne ja alhaisempia kuin nuo eläimet, joita käytätte pyöveleinänne. Verenjano ja irstaisuus käyvät mielellään käsi kädessä, ja sisareni häpeällinen valtaistuin lepää syystä viattomain olentojen veressä. Antakaa minun kuolemani tehdä uhrinne perkeleille täydelliseksi ja täydentää jumalattomuutenne mitan."

"Viekää hänet petojen eteen! Antakaa norsun tallata hänet tomuksi!"

Valtava eläin, jota vartijansa kiihottivat eteenpäin, syöksyi nuorukaista vastaan; Eros hyppäsi alas sen kaulalta ja pakeni itkien rinnettä ylös. Norsu tarttui Filammoniin kärsällään ja kohoitti hänet korkealle ilmaan, tuokion aikaa nuorukaisesta tuntui, kuin koko tuo kiljuva ihmisjoukko olisi pyörinyt ympäri. Hän koetti huoata rukouksen ja ummisti silmänsä.

Silloin kuului Pelagian ääni suloisena ja kirkkaana, vaikka mitä tuimimman tuskan jännittämänä:

"Säästäkää häntä! Hän on minun veljeni! Antakaa hänelle anteeksi, Makedonian miehet, minun tähteni — Pelagianne tähden! Tehkää minulle mieliksi — vain tämän ainoan kerran!"

Hän ojensi rukoilevasti kätensä katsojia kohden, syleili sitte norsun mahtavaa jalkaa ja puhutteli sitä kiihkein ja mielittelevin sanoin.

Ihmiset epäröivät, mutta eläin ei. Tyynesti norsu laski kärsänsä ja asetti Filammonin maahan. Munkki oli pelastettu. Läähättävänä ja hämmentyneenä hänet vietiin pois, laahattiin pitkin pimeitä käytäviä ja sysättiin viimein ulos kadulle evästyksenään kirouksia, varotuksia ja onnentoivotuksia, jotka kaikuivat kuuroille korville.

Mutta Pelagia kätki edelleen kasvonsa käsiinsä; hän nousi seisaalleen, astui syvän kauhun valtaamana hitaasti orkestan poikki ja ylös vihreää rinnettä sekä katosi palmujen ja oleanderipuiden sekaan välittämättä niistä suosionhuudoista ja pyynnöistä, ivanhuudoista, uhkauksista ja kirouksista, joita kuului tuosta halpamielisten orjain suuresta joukosta. Tämä odottamaton tapaus näytti tehneen tyhjiksi kaikki Oresteen viekoitukset. Vastenmielisyyden tai pettymyksen pilvi näytti sumentavan jokaisen otsaa. Monet kristityt nousivat äkkiä pystyyn lähteäkseen pois, täynnä kun olivat mielessään häpeää, ja tunnonvaivoja syystä että — liiankin mielellään — olivat olleet näkemässä moisia hirveitä asioita. Roistoväki, joka nyt oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi ja nähnyt kaiken mitä nähtävänä oli, alkoi kuuluvasti nurista pakanallisen näytelmän julmuutta vastaan.

Hypatia kätki vallan masentuneena kasvonsa käsiinsä. Orestes yksin näyttäytyi mieheksi tässä pulassa. Hän astui esiin, tervehti mitä miellyttävimmin yleisöä, viittasi hiljaisuutta ja alotti hyvin sommitellun puheensa:

"Makedonian miehet! Elköön viisasten miesten mielenmalttia hämmentäkö niin vähäpätöinen seikka kuin jonkun tassijattaren oikku! Se näytelmä, joka minulla on ollut ilo ja kunnia teille antaa" hyvä-huutoja ja kättentaputuksia vapautettujen vankien ja kaikkien nuorten keikarien taholta "ja jota te, kuten minusta näytti, ette katselleet vallan epäsuotuisin silmin" uusia hyvähuutoja, joihin kristitty alhaisokin, jonka omattunnot olivat alkaneet rauhoittua, vähitellen yhtyi "— tämä näytelmä on vain mieluinen esinäytös siihen vakavaan asiaan, jonka vuoksi teidät kaikki olen tänne kutsunut. On muitakin todistuksia hyvistä aikomuksistani: olen vapauttanut syyttömästi kärsivät, jakanut täällä elatusvaroja, jotka oikeudella kuuluvat Egyptille, joka ne on kasvattanut, mutta joita tyranninne tavallisesti ovat käyttäneet ylellisyyden lisäämiseksi kaukaisessa hovissa… Mutta miksi kiittäisinkään itseäni, vaikka pääni tällä hetkellä onkin raskas ja jäseneni vapisevat alituisesta ponnisteluistani teidän hyväksenne sekä herkeämättömästä työstäni mitä ankarimman oikeuden harjoittamisessa. Nyt on käsillä hetki, jolloin Makedonian heimo, jonka ylevin ylpeys on Aleksanterin komea kaupunki, ottaa jälleen entisen valtiollisen arvonsa ja vielä kerran ryhtyy hallitsemaan kolmatta osaa maailmassa. Näitä makedonialaisia täytyy heidän hallitusmiestensä kohdella vapaina miehinä, kansalaisina, sankareina, joilla on oikeus itse valita ja valtuuttaa hallitusmiehensä. Sanoinko: hallitusmiehensä? Unohtakaamme tämä sana ja korvatkaamme se enemmän filosofisella käsitteellä: neuvonantaja. Olla teidän neuvonantajanne — teidän kaikkien palvelija — uhrata itseni, aikani, terveyteni, henkeni jos niin tarvitaan, jotta Aleksandrian ihana vapaus turvattaisiin — se on minun kutsumukseni, toivoni, kunniani, on päämäärä johon vuosikausia olen pyrkinyt, mutta joka nyt vasta on käynyt mahdolliseksi saavuttaa viimeisen roomalaisen varjokeisarin kukistuttua. Makedonian miehet, ajatelkaas että Honorius ei enää hallitse! Afrikalainen istuu Cæsarien valtaistuimella! Heraklianus on ratkaisevalla voitolla ja — — ja — taivaan armosta valloittanut keisarin purppuran; ja nyt alkaa maailmalle uusi aika. Selvitelköön Rooman valloittaja välinsä Bysantiumin hovin kanssa, joka niin kauvan on painajaisena tukehuttatanut Välimeren tämänpuolisten maiden hyvinvointia ja sivistystä; yhtyköön vapaa, riippumaton ja yhtenäinen Afrika Aleksandrian laivatelakoiden ja palatsien ympärille ja löytäköön täällä luonnollisen keskuskohdan niin hyvin valtionhallinnolle kuin elinkeinoilleenkin!"

Palkattu suosionmyrsky keskeytti hänet; siihen yhtyivät monet muutkin, osaksi hänen kohteliaisuutensa ja kauniitten sanojensa takia, osaksi, myöskin luonnollisesta halusta pysyä oikean puolueen puolella, s.o. sen puolella, jolla valta kulloinkin sattui olemaan. Kaupungin viranomaiset olivat huutamaisillaan: "Terve, imperaattori Orestes!" mutta kun he olivat 'kunnianarvoista' väkeä malttoivat he mielensä ja odottivat että joku toinen huutaisi ensin. Silloin henkivartioväen päällikkö, jolla oli sangen paljon mielenmalttia ja joka ei suinkaan kuulunut 'kunnianarvoisten' joukkoon, tarttui tikariinsa, pisti sen kärjellä hiukan laivatelakkain päällysmiestä ja varotti tätä kauheasti uhaten näyttelemästä petturin osaa. Arvoisa kansalainen päästi kovan huudon — joko kivusta tai isänmaalisuuden kannustamana —, ja koko 'kunnianarvoisain' sarja, löydettyään hänessä Curtiuksensa, joka tahtoi kaikkien muiden hyväksi syöstä turmioon, tervehti nyt yhdestä suusta Orestesta keisariksi. Samassa Hypatia nousi ylhäisten oppilastensa riemutessa sijaltaan, polvistui Oresteen eteen ja rukoili — vaikka häpeä ja epätoivo hänen sielussaan riehuivatkin — tätä taipumaan häntä jumaloivan kansan yksimieliseen tahtoon ja rupeamaan Kreikan kaupan, itsenäisyyden ja filosofian suojelijaksi…

"Se on valhe!" huusi ylemmiltä, etupäässä alhaison naisille varatuilta penkkiriveiltä ääni, joka sai kaikkien päät kääntymään sinnepäin.

"Valhetta! Valhetta! Te olette petetyt! Prefekti on petetty! Heraklianus tuli Ostian luona perinpohjin lyödyksi ja pakeni Karthagoon keisarin laivaston takaa-ajamana."

"Akka valehtelee! Ajakaa ulos se hurtta!" karjui Orestes, jonka tämä äkillinen keskeytys saattoi vallan suunniltaan.

"Akkako? Se on mies! Minä, munkki, olen tuonut tänne tämän sanoman. Kyrillos tuntee sen; jok'ainoa Deltan juutalainen on siitä tiennyt jo viikon päivät! Niin kukistukoot kaikki Herran viholliset, omiin pauloihinsa sotkeutuneina!"

Munkki raivasi väkisin itselleen tien naisparven halki ja katosi.

Kamala hiljaisuus seurasi. Muutamia silmänräpäyksiä katseli jokainen naapuriaan aivan kuin olisi halunnut vääntää niskat nurin ainakin yhdeltä todistajalta omaan pettymykseensä. Sitte syntyi meteli, jota Orestes turhaan koki vaimentaa. Joko uskoi alhaiso munkin sanat tai ei, mutta se joutui vallan ymmälle ajatellessaankin että ne saattoivat olla tosia. Vihdoin keisariksi pyrkijän, huudettuaan kurkkunsa käheäksi, täytyi koota henkivartijansa itsensä ja Hypatian ympärille ja tunkeutua ulos teatterista miten taisi. Kansa katosi kuin lumi sateen alla; sekavasti soristen hajautuivat katsojat joka taholle ja näkivät kaikkien kirkkojen seinillä isoja kuulutuksia, joissa Kyrillos lähemmin ilmoitti Heraklianuksen tappiosta.

8 Luku.

NEMESIS.

Tämä ilta oli Oresteen palatsissa kauhea. Prefektin raivo, pelästys ja epätoivo purkautui yhdellä haavaa niin naurettavasti ja pelottavasti, ettei yksikään hänen orjistaan rohjennut lähestyä häntä. Vasta myöhään uskalsi hänen uskottunsa, kaldealainen eunukki, joka pelkäsi pahinta kiihottuneiden katolilaisten puolelta, mennä tiikerin luolaan ja huomauttaa hänelle, miten välttämätöntä oli ryhtyä johonkin.

Mutta mitä sitte Orestes tekisi? Hän oli paljastanut aikeensa, Kyrillos yksin tiesi missä määrässä. Kuinka paljon viekas arkkipiispa lie tosiaan niistä keksinytkään? Kuinka paljon hän voi väittää keksineensä? Mitähän syytöksiä hän heti voikaan lähettää Bysantiumin hoviin?

"Anna vartioida kaupunginportteja eläkä salli kenenkään lähteä kaupungista", ehdotti kaldealainen.

"Teljetäkö munkit sisään? Yhtä hyvin voin teljetä rottia sisään. Ei, meidän on heti paikalla lähetettävä vastakertomuksemme."

"Mitä sitte sanoisin, jalo herra?" altis kirjuri kysyi, ottaen vyöstään kynän ja musteastian.

"Mitä tahansa, saman tekevä. Mitä valeita ikinä keksit! Mitä varten sinä, hitto vieköön, sitte oletkaan täällä, jollet keksimässä valeita kun niitä tarvitsen."

"Totta, jalo herra", vastasi tuo kunnon mies ja istahti nöyrästi kirjoittamaan… mutta hän ei päässyt kirjaintakaan kauvemmaksi.

"En voi keksiä mitään mikä sopisi tähän tilaisuuteen, jollen sinun korkealla suostumuksellasi saa kertoa, että Kyrillos etkä sinä antoi miekkailijanäytännön; se ilmoitus ei kuitenkaan tuntuisi oikein uskottavalta."

Vasten tahtoaankin Orestes purskahti nauruun. Viekas kaldealainen hymyili ja näytti vallan tyytyväiseltä. Voitto oli hänen, ja Orestes, joka johonkin määrään jo kykeni hillitsemään itseään, alkoi käyttää kettumaisuuttaan siihen ylen tärkeään tarkotukseen, että pelastaisi arvottoman kaulansa.

"Ei, se olisi liian paksua. Kirjoita että olemme keksineet Kyrillon salajuonen, jonka avulla hän Heraklianuksen mahdollisesti päästyä voitolle yhdistäisi kaikki Afrikan kirkot tuomiovaltansa alle sekä tekisi itsensä riippumattomaksi Konstantinopolin patriarkasta."

Ihastunut kirjuri mutisi mieltymystään ja kirjoitti minkä kynästä kerkisi.

"… riippumattomaksi Konstantinopolin patriarkasta…"

"Me halusimme tietysti kaikilla mahdollisilla keinoilla tehdä Aleksandrian asujanten mieliksi ja, noudattaen velvollisuuttamme, näin tärkeänä ajankohtana lujentaa heidän uskollisuuttaan Cæsarien istuinta kohtaan (välittämättä siitä ken sillä istuisi)."

"… uskollisuuttaan Cæsarien istuinta kohtaan…"

"Mutta uskollisina katolilaisina, jotka uhkaavan vaarankin hetkenä kammovat Ussan syntiä, varoimme maallikon saastaisilla käsillä koskettamasta pyhän kirkon arkkiin, silloinkin kun sen puolustaminen oli kysymyksessä…"

"Tunsimme sen vuoksi itsemme valtion hallintomiehinä velvoitetuiksi käyttämään vain niitä keinoja, jotka jo lain ja tavan kautta ovat meille myönnettyjä; siis käytimme viljanjakeluja, näytelmiä ja kapinallisten julkista telotusta. Viimemainittu on sen pahempi tuntunut pyhästä patriarkasta — joka kenties on liiaksi halukas löytämään vikoja Bysantiumin istuimen uskollisissa alamaisissa — olevan sukua miekkailijanäytännöille, jotka yhtä paljon sotivat katolisen kirkon henkeä kuin niitten autuaasti kuolleiden keisarien kristillistä rakkautta vastaan, joitten hurskaasta toimesta moiset näytännöt jo ammoin ovat kielletyt."

"Jalo herra, sinä olet todella suuri… mutta minun vähäpätöinen ajatukseni on, että voidaan kysyä, miksi et ole ilmoittanut keisarinna Pulkerialle Kyrilloksen salaliitosta."

"Sano että lähetimme sanan viejän kolme kuukautta sitte, mutta että… Anna hänen joutua jonkun onnettomuuden uhriksi, sen tyhmyrin, ja säästä minulta vaiva sen suhteen."

"Annanko arabialaisten iskeä hänet kuoliaaksi Palmyran luona, jalo herra."

"Odota vähän… Ei, silloin voitaisiin ruveta-asiaa tiedustelemaan. Hukuta hänet mereen! Vainajia ei kukaan voi kutsua todistajiksi."

"Hän kärsi haaksirikon Tyroon ja Kretan välillä, jolloin vain yksi ainoa mies pelastui lautalle, ja sittekun oli kolme viikkoa ollut alttiina alkuaineiden raivolle, otettiin mies eräälle palaavalle vehnälaivalle. Sivumennen sanoen, jalo herra, millä on minun puolustettava sitä seikkaa, etteivät vehnälaivat ole vielä lähteneet täältä?"

"Augustuksen pään nimessä, sen olen vallan unhottanut! Sano että — — — että rutto raivosi niin kauheasti satamakortteleissa, että pelkäsimme laivojen vievän tartuntaa keisarikaupunkiin — ja anna sitten niiden lähteä huomenna matkaan."

Kirjurin naama venyi hyvin pitkäksi.

"Uskollisuuteni sinua kohtaan vaatii minua huomauttamaan, vaikka sillä voisin herättää oikeutettua harmiasikin, että puolet laivoista ovat ilman lastia, sinun suurten viljanjakelujesi takia kahtena viime päivänä."

Orestes kirosi karkeasti.

"Ah, jospa tuolla roistojoukolla olisi vain yksi ainoa kurkku, jotta voisin antaa sille oksennuspulverin. No, silloin täytyy meidän ostaa enemmän viljaa, sillä hyvä."

Sihteerin naama kävi vielä pitemmäksi.

"Juutalaiset, korkea herra…"

"Mitä niistä?" karjasi onneton prefekti. "Ovatko ne ennättäneet ennen meitä?"

"Uutteruuteni avulla keksin iltapäivällä, että he ovat ostaneet ja lähettäneet pois kaiken viljan, minkä ovat saaneet käsiinsä."

"Sellaisia roistoja! Silloin on niiden täytynyt tietää Heraklianuksen tappiosta!"

"Pelkäänpä että tarkkanäköisyydelläsi olet keksinyt asian todellisen laidan. He ovat viime viikolla sekä Kanopoossa että Pelusiumissa lyöneet suuria vetoja ettei hänellä olisi menestystä."

"Viime viikolla! Silloin on Mirjam pettänyt minut vallan tahallaan!"

Ja taasen puhkesi Oresteen raivo täyteen hehkuun.

"Kutsu tänne henkivartion päällikkö! Sata kultarahaa sille, ken tuo tuon noitaämmän luokseni!"

"Hän ei anna ottaa itseään elävänä."

"Kuolleena sitte — miten hyvänsä. Mene, sinä kaldealainen koira! Mitä epäröit siinä?"

"Jalo herra", kirjuri sanoi heittäytyen pitkäkseen lattialle ja pelosta suunniltaan suudellen herransa jalkoja… "Muista että jos kosket ainoaankaan juutalaiseen, niin kosket heihin kaikkiin. Muista velkasitoumuksiasi, muista — muista — lyhyesti sanoen, omaa korkeaa mainettasi!"

"Nouse ylös, elukka, eläkä piehtaroi siinä, vaan sano minulle järjellisenä ihmisenä mitä tarkoitat! Jos vanha Mirjam kerran on kuollut, niin ovat hänelle annetut velkakirjat käyneet mitättömiksi, vai miten?"

"Ah, herra, sinä et tunne tämän kirotun kansan tapoja. Niillä on semmoinen roistomainen tapa että pitävät jokaista oman kansansa jäsentä veljenään sekä auliisti ja uskollisesti auttavat toisiaan palkatta. Sillä tavoin he kykenevät nylkemään koko muuta maailmaa, samalla kuin itse rikastuvat jokainen sorkka. Elä luule että velkakirjasi ovat Mirjamin käsissä. Ne ovat monta kuukautta sitte siirretyt toisille. Todelliset saamamiehesi ovat kai Kartagossa, Roomassa tai Bysantiumissa ja ahdistavat sinua sieltä käsin. Ainoa saalis minkä saisit, jos panisit tuon vanhan noidan tavarat takavarikkoon, olisi vain papereja, jotka eivät sinua lainkaan hyödytä ja kuuluvat juutalaisille, jotka ovat hajallaan koko valtakunnassa ja nousisivat yhtenä miehenä puolustamaan rahojaan. Vakuutan sinulle että se on loppumaton nuotta. Jos yhteen kosket, niin kosket kaikkiin. Sitäpaitsi olen alamaisessa uutteruudessani, koska odotin sellaista käskyä sinulta, jo ennakolta koettanut ottaa selvää Mirjamin asunnosta, mutta suureksi ikäväkseni minun täytyy sanoa, ettei kenkään palvelijoistasi tiedä siitä rahtuakaan."

"Sinä valehtelet!" Orestes lausui. "Luulenpa pikemminkin että olet varottanut ämmää, jotta tämä on puittanut tiehensä."

Orestes oli tämän ainoan kerran elämässään puhunut vallan totta.

Kirjuri, jolla oli yksityisiä asioita Mirjamin kanssa, tunsi nämä sanat kuullessaan jokaisen hiukkasen ruumiissaan värisevän. Jos hänellä olisi ollut hiuksia päässä, olisivat ne varmasti paljastaneet hänen kepposensa nousemalla huomattavasti pystyyn. Mutta kun hän onnekseen oli vallan kaljuksi ajettu, istui hänen turbaaninsa liikahtamatta paikallaan, ja hän vastasi nöyrästi:

"Ah, uskollinen palvelija ei voi tuntea sen suurempaa tuskaa kuin kärsiessään perättömistä epäluuloista sen auringon puolelta, jonka säteissä hän joka päivä…"

"Vaikene jo kirottuine korulauseinesi! Tiedätkö missä hän on?"

"En", vastasi onneton kirjuri, jonka viimein oli vallan pakko valhetella; ja hän vahvisti eittämistään niin monilla valoilla, että Orestes potkulla lopetti hänen puhelutulvansa. Prefekti pakoitti nyt hänet kiduttamisen uhalla lainaamaan hänelle tuhannen kultarahaa, jotka hän aikoi jakaa sotamiehille. Hän päätti vielä kerran koota kaartinsa palatsinsa ympärille turvatakseen itsensä mahdollisen kapinan varalta ja osaksi myöskin helpottaakseen tämän kapinan syntymistä poistamalla vartiojoukot kaupungin etäisemmistä osista.

"Jos vain tuo konna Kyrillos voitonylpeydessään tekisi itsensä narriksi sen Ammoniuksen tai Hypatian tahi jonkun muun takia, niin saisinpa oikean aseen häntä vastaan! Kun kaikki käy ympäri, niin on totuus toisinaan tehokkaampi kuin valhe. Oh, jospa voisin myrkyttää hänet, mutta nuo papit eivät anna lahjoa itseään! Salamurhaajaksi ei myöskään saa ketään, sillä ihmiset eivät anna maksua vastaan munkkien repiä heitä kappaleiksi. Ei, minun täytyy istua hiljaa alallani ja pitää vaaria onnettaren arpanappuloista. Pedantit sellaiset kuin Aristides ja Epaminondas — taivaan kiitos että heidän laisensa jo ammoin sitte ovat kuolleet sukupuuttoon — pitäisivät kai hallitustani vähemmän rehellisenä, mutta se on joka tapauksessa melkein yhtä hyvä kuin kenen maaherran hyvänsä meidän päivinämme tai tulevina aikoina aina maailman loppuun asti. Ei kukaan osanne odottaa, että kohta astun uudelle uralle. Tahdonpa seurata viisaitten edeltäjäini esimerkkiä ja — oh, kuinka toivon että Kyrillos tänä yönä tekisi jonkun tyhmyyden!"

Ja Kyrillos tekikin sinä yönä ensimmäisen ja viimeisen tyhmyyden eläessään, ja hän kärsii siitä rangaistusta — kuten viisaat miehet tavallisesti saavat rikottuaan — aina tänäkin päivänä ja hetkenä; mutta miten paljon Orestes voitti vihollisensa erehdyksen kautta, sitä ei voida päättää ennenkun tämän kertomuksen lopussa, jos sitte silloinkaan.

9 Luku.

KADONNEITA LAMPAITA.

Entä Filammon?

Pitkän aikaa hän seisoi kadulla teatterin ulkopuolella. Hän oli aivan liiaksi suunniltaan voidakseen tehdä mitään päätöstä. Ennenkun hän oli oikein tullut tajuihinsa, alkoi yleisö kaikista porteista virrata ulos kadulle, ja hänkin joutui virran mukaan. Mutta kuullessaan nyt kaikkialla sisarensa nimeä lausuttavan milloin säälien, milloin halveksien tai inhoten, havahtui hän unelmistaan, tunkeutui väkijoukon läpi ja lähti suoraan Pelagian asunnolle.

Se oli hyvin teljetty, ja vasta kauvan odotettuaan hän sai kolkutuksillaan happamennäköisen neekerin ilmestymään eräälle sivuovelle.

Hän kysyi innokkaasti Pelagiaa, mutta tämä ei tietystikään ollut vielä palannut. Hän kysyi Wulfia; tämäkään ei ollut vielä kotona. Silloin hän asettui vahtimaan sisäportin läheisyyteen, ja hänen sydämensä sykki kovasti toivosta ja pelosta.

Vihdoin tulivat gootit näkyviin; suljettuna joukkona ne raivasivat itselleen tien väenpaljouden lävitse. Heidän keskellään ei ollut ainoatakaan kantotuolia. Missä olivat sitte Pelagia ja hänen neitosensa? Missä oli Amaalin vihattu haamu, missä Wulf ja Smid? Goderikin ja Agilmundin johdolla miehet kulkivat eteenpäin käsivarret ristissä rinnalla, rypistetyin otsin ja katseet maata kohden: synkkää vastenmielisyyttä ynnä hiukan häpeääkin ilmeni kaikkien kasvoilla, julistaen Filammonille uudestaan hänen sisarensa alennuksesta.

Goderik astui vallan hänen ohitsensa, jolloin Filammon kooten kaiken rohkeutensa kysyi häneltä Wulfia; Pelagian nimeä hän ei vielä rohjennut lausua.

"Ulos sinä kreikkalainen koira! Olemme tänään nähneet tarpeeksi teidän kirottua sukuanne. Mitä, koetatko seurata meitä sisään?"

Nuoren miehen miekka välähti nopeasti huotrasta, ja Filammon ennätti töin tuskin juosta takaisin kadulle, mistä surukseen ja epätoivokseen näki portit jälleen sulettavan ja talon tulevan yhtä hiljaiseksi kuin ennenkin.

Hän odotti siellä pitkän hetken. Kansanjoukko sillä välin kasvamistaan kasvoi sen sijaan että olisi vähennyt, ja hajanaiset, lörpöttelevät ryhmät alkoivat tihetä sankoiksi parviksi, jotka kulkivat katuja pitkin huutaen:

"Alas kaikki pakanat, alas epäjumalanpalvelijat! Kostoa kaikille pakanallisille portoille!"

Vihdoin kuultiin legionasoturien tahdikasta astuntaa, ja keskellä aseellisten miesten loistavia rivejä nähtiin — oi, mikä ilo — rivi kantotuoleja.

Filammon juoksi esiin ja huusi useita kertoja Pelagiaa nimeltä. Kerran hän oli kuulevinaan vastauksen, mutta sotilaat työnsivät hänet takaisin.

"Täällä hän on turvassa, sinä nuori narri. Hän on tänään jo nähnyt ja tullut nähdyksi aivan tarpeeksi. Takaisin!"

"Antakaa minun puhua hänen kanssaan!"

"Se on hänen asiansa; meidän tehtävänämme on saattaa hänet turvassa asuntoonsa."

"Pyydän teitä, antakaa minun käydä kanssanne sisään!"

"Jos tahdot sisään, niin kolkuta itse ovelle sitte kun me olemme lähteneet pois. Jos sinulla on sisällä jotain tehtävää, niin arvaanpa niiden kyllä avaavan sinulle. Ja nyt matkaasi, senkin tunkeileva penikka!"

Hän sai heittokeihään varrella sellaisen sysäyksen rintaansa, että vieri pitkin katua, jonka jälkeen sotilaat tehtävänsä suoritettuaan poistuivat yhtä tylsän välinpitämättöminä. Turhaan odotti Filammon ja kolkutteli portille; hän ei saanut muita vastauksia kuin kirouksia ja uhkauksia neekeriltä. Vihdoin hän epätoivoisena lähti tiehensä ja vaelteli auringonlaskuun saakka katuja pitkin, koettaen turhaan mielessään tehdä jos jommoisiakin suunnitelmia.

Lopuksi hän alakuloisena lähti kotiin. Kerran välähti hänen aivoissaan ajatus lähteä Mirjamin luo. Hänestä tuntui vastenmieliseltä pyytää apua siltä, joka oli hänen sisarensa häpeän varsinainen alku, mutta voisihan Mirjam ainakin järjestää niin, että hän saisi nähdä Pelagian; olihan hän sen luvannut. Mutta — minkä ehdon eukko oli liittänytkään avunlupaukseensa! Että hän saisi nähdä sisarensa ja kuitenkin jättää tämän, sellaiseksi kuin hän oli — mikä hirvittävä ristiriita!… Mutta eikö hän voisi käyttää Mirjamia omien tarkoitustensa hyväksi — pettää hänet, voittaa hänet kavaluudessa — sillä sellaista tarvittiin. Kiusaus oli väkevä, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Pitäisikö hänen valheella saastuttaa niin puhdas asia? Hän kiiruhti juutalaiseukon oven ohi, johon tuskin uskalsi vitkaistakaan pelosta että kiusaus palaisi, syöksyi portaita ylös omaan pikku huoneeseensa, tempasi oven nopeaan auki, mutta pysähtyi ihmeissään kynnykselle.

Keskellä huonetta seisoi nainen, tykkänään verhottuna pitkään mustaan huntuun.

"Ken olet? Täällä ei sinulla ole paikkaa!" hän huudahti hetkisen vaiti oltuaan.

Nainen vastasi vain puistatuksella ja nyyhkytyksellä. Filammon huomasi hunnun poimuen alla hyvintunnetun sahraminvärisen vaipan, syöksyi vieraan luo kuin jalopeura karitsan kimppuun — ja sulki syliinsä sisarensa.

Huntu putosi tämän kauniilta otsalta. Hän katsoi tuokion ajan säikähtyneesti ja kysyvästi veljensä silmiin, mutta näki niissä vain rakkautta. Ja puristaen sydämen sydäntä vastaan veli ja sisar vaihtoivat pyhiä suudelmia ja painautuivat yhä lähemmä toisiaan, aivankuin riistääkseen itseltään viimeiset epäilykset keskinäisestä sukulaisuudestaan.

Useita minuutteja kului äänettömän riemun vallitessa. Filammon ei rohjennut puhua, ei rohjennut kysyä mikä siskon tänne oli tuonut, ei rohjennut muistuttaa häntä hirvittävästä nykyisyydestä kyselemällä menneisyydestä, ammoin sitte unohdetuista vanhemmista, heidän kohtalostaan. Eikö hänelle ollutkin kylliksi, että vihdoin viimein oli saanut sisarensa takaisin, että tämä oli tullut vapaasta tahdostaan, että kadonnut lammas oli palannut hänen luokseen? Pelagia nojasi poskeaan hänen poskeaan vastaan ja heidän kyyneleensä sekautuivat.

Vihdoin sisar sanoi:

"Minun olisi pitänyt tuntea sinut… luulenpa että tunsin sinut ensi hetkestä alkaen. Kun ne puhuivat kuinka yhtänäköisiä me olimme, sykki sydämeni rajusti ja muuan ääni kuiskasi… mutta minä en tahtonut kuulla sitä. Häpesin tunnustaa veljeäni, jota vuosikausia olin etsinyt ja ikävöinyt; häpesin ajatella että minulla oli veli. Oi jumalani, eikö minulla ollut syytä hävetä!"

Hän kiskasihe irti veljestään ja viskautui lattialle.

"Polje minua, kiroa minut — elä vain erota minua hänestä!"

Filammon ei hennonut vastata hänelle, mutta hän teki vasten tahtoaankin surullisesti eittävän eleen.

"Niin, kutsu minua siksi mikä olenkin — miksi hän äskettäin kutsui minua — mutta elä vie minua pois! Lyö minua, kuten hän teki… tee mitä tahdot, mutta elä vain erota minua hänestä!"

"Löikö hän sinua? Jumalan kirous kohdatkoon hänet!"

"Ah — ei, elä kiroa häntä… elä häntä! Ei se ollut mikään isku, olihan vain sysäys, kosketus, ja se oli oma syyni tykkönään. Minä kiihotin häntä, soimasin häntä… Olin vallan järjiltäni. Oh, miksikäs hän pettikään minut? Miksi hän salli minun tanssia, miksi hän käskikään minua tanssimaan?"

"Käskikö hän sinua?"

"Hän sanoi ettemme saa rikkoa lupauksiamme. Hän ei tahtonut kuunnella minua, kun sanoin, että voisimme kieltää luvanneemme mitään. Sanoin ettei viinimaljan ääressä annettuja lupauksia tarvitse pitää. Onko koskaan kuultu sellaisia lupauksia pidettävän? Ja Oresteskin oli silloin juovuksissa. Mutta hän sanoi että voin opettaa goottia kaikeksi muuksi kuin valehtelijaksi. Eikö se ollut ihmeellistä puhetta? Ja Wulf pyysi häntä olemaan sanassaan pysyväinen ja kehui häntä siitä."

"Hän oli oikeassa," sanoi Filammon huoaten.

"Luulin hänen rakastavan minua sen vuoksi että tottelin häntä… vaikka kaikki olikin minulle vastenmielistä. Oi, jumalani, miten inhottavaa se olikaan, mutta miten voin luullakaan ettei hän pitänyt siitä että niin tein? Onko koskaan kuultu että joku vapaaehtoisesti tekee, mikä hänestä ei ole mieleen?"

Filammon huokasi uudelleen kun tyttöparka niin teeskentelemättä paljasti hänelle koko siveellisen sokeutensa. Mitä hän sanoisi… Hän tiesi mitä sanoa. Sairaus oli niin tavallinen, että jokainen Kyrillon oppilas, olisi heti voinut sille lääkkeen määrätä. Mutta miten se ilmaista? Miten sanoa hänelle ennen kaikkea tuo, jota hän halusi sanoa: ettei hänellä ollut toivoakaan päästä Amaalin vaimoksi, ja ettei hän rauhaa saavuttaisi ennenkuin Amaalista eroaisi.

"Sinä siis vihasit tuota — tuota —" hän lopulta puhui.

"Vihasin? Enkö kuulu ruumiineni, sieluineni hänelle — yksin hänelle? Ja kuitenkin. — Ah, minun täytyy kertoa sinulle kaikki! Kun minä tyttöjen kera rupesin harjoittelemaan, valtasivat taas minut nuo vanhat tunteet — halu olla ihailun ja suosionosoitusten esineenä. Ja tanssi on niin viehättävää — on viehättävää tuntea tekevänsä jotain kaunista täydellisesti, ja paremmin kuin kukaan muu!… Ja hän huomasi minun pitävän siitä ja hylkäsi minut sen vuoksi… Ja se kavala… ei hän aavistanut miten paljon tuskaa kärsin häntä miellyttääkseni, niittääkseni kunniaa vain siksi että sen saisin hänen rakastettujen jalkojensa juureen kantaa ja maailman vielä kerran huudahtamaan: 'Koko Aleksandria häntä kunnioittaa, mutta kumminkin hän tuosta gootista enemmän välittää kuin —.' Hän petti minut, niin suora mies kuin onkin. Hän tahtoi nauttia hyväilyistäni viimeiseen hetkeen asti ja heittää minut pois heti kuin siihen tilaisuuden annoin… Se on liiaksi konnamaista suuttuakseni! Hän antoi minun itse viedä itseni perikatoon, päästäkseen itse siitä vaivasta. Oi te miehet, te miehet! Kaikki olette samanlaisia! Te rakastatte meitä vain itsenne vuoksi, ja me rakastamme teitä teidän vuoksi. Me elämme rakkaudesta, kuolemme rakkauden vuoksi emmekä kuitenkaan löydä sitä, vaan ainoastaan itsekkyyttä rakkauden hahmoon pukeutuneena… Ja me hellivät, sokaistuneet olentoparat takerrumme siihen kiinni ja kuvittelemme että ainakin viimeisestä käärmeen munasta on kyyhkynen esiintyvä, ja että vaikka kaikki miehet ovatkin uskottomia, meidän oma tyrannimme ei ole pettävä; sillä hän on enemmän kuin mies!"

"Mutta hän on pettänyt sinut! Sinä olet erehdyksesi huomannut. Jätä hänet siis; sen hän ansaitseekin."

Pelagia kohotti katseensa, kasvoillaan jonkunlainen hellä hymy.

"Poikaparka! Sinä et vielä tiedä, mitä rakkaus on!"

Filammon, tästä uusimmasta ja kummallisimmasta inhimillisten intohimojen ilmaisusta aivan hämmentyneenä, sai vain sanotuksi:

"Mutta etkö sinä minuakin rakasta, sisareni?"

"Enkö sinua rakastaisi? Mutta en niin kuin häntä! Voi sentään! — et sinä vielä ymmärrä!"

Ja Pelagia kätki kasvonsa käsiinsä väristen koko ruumiiltaan.

"Minun täytyy tehdä se, minun täytyy! Rakkauden tähden tahdon tehdä kaikki, alentua kaikkeen. Mene hänen, tuon viisaan naisen luo — Hypatian luo! Hän rakastaa sinua, tiedän hänen rakastavan sinua. Hän täyttää sinun rukouksesi, vaikkei kuulisikaan minun pyyntöäni."

"Hypatianko? Etkö tiedä että hän istui siellä tunteettomana mukana… teatterissa?"

"Hänen oli pakko! Orestes oli pakoittanut häntä! Mirjam sanoi sen minulle ja näin sen hänen kasvoistaankin. Kun kävin hänen ohitsensa, katsahdin ylös; hän oli vallan valkea kuin norsunluu ja vapisi joka jäsenessään. Hänellä oli mustat renkaat silmien ympärillä — näin että hän oli itkenyt. Hullussa itsetyytyväisyydessäni nauroin ivallisesti ja sanoin: 'Hänhän näyttää aivan siltä kuin olisi menossa ristinpuulle eikä vihkituoliin!' Mutta nyt — nyt!… ah, mene hänen luokseen ja sano hänelle, että tahdon antaa hänelle kaikki mitä omistan — jalokiveni, rahani, vaatteeni, taloni. Sano hänelle että minä — minä pyydän häneltä anteeksi, että minä, jos hän niin tahtoo, ryömin itse hänen jalkoihinsa kerjäämään anteeksiantoa. Opettakoon hän vain minua — opettakoon minua tulemaan viisaaksi ja hyväksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi kuten hän itse! Pyydä hänen ilmaisemaan salaisuutensa muserretulle naisparalle! Hän osaa hankkia itselleen kunnioitusta vanhalta Wulfilta — häneltä — ja itse Oresteeltakin ja kaupunginhallitusmiehiltä. Pyydä häntä opettamaan minua tulemaan hänen kaltaisekseen ja voittamaan takaisin Amaalin kunnioituksen, niin tahdonpa antaa hänelle kaiken — kaiken!"

Filammon epäröi. Hänen sydämessään oli jotakin, joka varoitti häntä, kuten muinen daimooni Sokratesta, ja sanoi hänelle että yritys olisi turha. Hän ajatteli teatteria ja Hypatian päättäväisesti yhteenpuristettuja huulia; vihassaan äsken vielä jumaloimaansa naista kohtaan hän unohti ne tuskat, jotka samalla kertaa olivat hohtaneet tämän itkeytyneistä silmistä.

"Mene, oh mene! Sanon sinulle että se oli vasten hänen tahtoaan. Hän tunsi sääliä minua kohtaan — näinhän sen itse — silloin kun minä en tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Minä vihasin häntä, koska hän näytti ylenkatsovan minun turhamaista voitonriemuani. Hän ei voi ylenkatsoa minua nyt kurjuudessani. Mene, mene, muuten pakoitat minut tuskissani itse sinne menemään."

Filammonilla ei ollut valitsemisen varaa.

"Odotathan sinä täällä? Ethän vain mene pois?"

"En, mutta sinun pitää kiirehtiä. Jos Amaali huomaa minun olevan poissa, voi hän luulotella… Oi taivas, tappakoon hän minut, mutta elköön koskaan tulko mustasukkaiseksi tähteni! Mene nyt heti. Ota tämä käsirahaksi — tämä vyö, jota kannan päälläni. Minua kammottaa katsellakin tuota inhoittavaa esinettä. Mutta otin sen tahallani mukaani; muuten olisin varmaan viskannut sen kanavaan. Katsos, sano että se on käsiraha — ainoastaan käsiraha — siitä mitä tahdon antaa hänelle!"

Kymmenen minuutin kuluttua Filammon oli Hypatian etehisessä. Koko talo näytti olevan kauhistuksen ja hämmennyksen vallassa; etehinen oli täynnä sotilaita. Vihdoin Hypatian mielipalvelijatar kävi ohitse ja tunsi Filammonin. Hänen valtiattarensa ei voinut ottaa ketään puheilleen. Missä sitte Theon oli? Hänkin oli sulkeutunut huoneeseensa. Se oli samantekevää, Filammon tahtoi ja hänen täytyi puhua hänen kanssaan. Hän pyyteli niin innokkaasti ja taivuttavasti, ettei tuo helläsydäminen tyttö voinut vastustaa niin kauniin nuorukaisen rukouksia, vaan suostuen hänen pyyntöönsä saatti hänet kirjastoon, missä Theon kuolonkalpeana käveli edes takaisin ilmeisesti vallan suunniltaan pelosta.

Filammonin hätäiset sanat kaikuivat aluksi kuuroille korville.

"Uusi oppilasko! Onko nyt aikaa ottaa uusia oppilaita, kun kotini, tyttäreni henki on vaarassa? Minä onneton, minä hänet olen houkutellut ansaan hullulla kunnianhimollani ja rahanahneudellani! Oi lapseni, lapseni, minun ainoa aarteeni! Oi, mikä kaksinkertainen kirous minua kohtaakaan, jos…"

"Hän pyytää vain saada keskustella hänen kanssaan."

"Pelagiako pyytää keskustella minun tyttäreni kanssa, sanot sinä? Pelagia? Tahdotko loukata minua? Luuletko että minä sallisin Hypatian siihen määrään saastuttaa puhtauttaan, vaikka hän omasta säälistään tahtoisikin niin syvästi alentua?"

"Sinun pelkosi olkoon puolustuksena epäkohteliaisuudestasi."

"Epäkohteliaisuudestasi? Epäkohtelias olet sinä, joka tällaisena hetkenä tunkeudut luoksemme."

"Silloin voi ehkä tämä, ainakin sinun silmissäsi, puolustaa minua", sanoi Filammon ja otti esiin kauneuden vyön. "Sinä voit paremmin kuin minä arvostella sen hinnan. Mutta minä olen myöskin saanut toimekseni sanoa, että se on vain pantti siitä, että hän tahtoo uhrata vaikka puolenkin omaisuudestaan siitä kunniasta että pääsee tyttäresi oppilaaksi."

Hän laski jalokivistä säihkyvän vyön pöydälle.

Vanhus pysähtyi kulussaan. Smaragdit ja helmet kimaltelivat kuin tähdet linnunradassa. Hän katseli niitä ja rupesi jälleen hitaasti kävelemään. Minkähän arvoisia ne olivatkaan? Niillähän ainakin voisi maksaa kaikki velkansa. Vielä hetken käveltyään edes takaisin houkuttelevan syötin ohitse kääntyi hän Filammonin puoleen. "Jos tahdot luvata, ettet puhu asiasta kenellekään…"

"Sen lupaan."

"Ja jos tyttäreni, kuten on syytä otaksua, kieltäytyisi…"

"Niin pitäköön hän jalokivet! Niiden omistaja on, Jumalan kiitos, oppinut vihaamaan ja halveksimaan niitä. Pitäköön hän jalokivet ja — minun kiroukseni! Sillä Jumala rangaiskoon minua, jos sen perästä tulen hänen näkyviinsä."

Vanhus ei ollut kuullut Filammonin viimeisiä sanoja. Hän oli krokotiilin ahneudella siepannut syötin ja kiiruhtanut se mukanaan Hypatian huoneeseen. Filammon seisoi ja odotti, ja hänet valtasi uusi, hirvittävä epäilys. Alentua, saastuttaa puhtautensa! Entä jos tämä teeskentely olikin hänen filosofiansa koko hedelmä! Entäpä jos filosofia synnyttikin vain itsekkäisyyttä, ylpeyttä, farisealaisuutta! Ja oliko se kantanutkaan muuta hedelmää? Milloin hän oli nähnyt Hypatian avittavan tai edes säälivänkään köyhiä ja hyljättyjä? Milloin hän oli häneltä kuullut ainoatakaan todellisen myötätuntoisuuden sanaa surevia ja syntisiä kohtaan. Hän oli vielä näihin ajatuksiin vaipuneena, kun Theon palasi tuoden kirjeen.

'Hypatia hyvin rakastetulle oppilaalleen!

Minä surkuttelen sinua — mitäpä muuta voisinkaan? Vielä enemmän — minä kiitän sinua tästä pyynnöstäsi, sillä se osottaa minulle, ettei vastentahtoinen läsnäoloni tämänpäiväisessä vihattavassa näytelmässä ole minusta irroittanut sielua, josta olen toivonut mitä jalointa ja jolle olen ajatellut mitä korkeimman tehtävän. Mutta — miten voisinkaan sen sanoa? Kysy itseltäsi eikö muutoksen — joka ilmeisesti on mahdoton — täydy tapahtua siinä olennossa, jonka puolesta pyydät, ennenkun hän ja minä voimme puhella keskenämme. Minä en ole niin epäinhimillinen, että moittisin sinua pyyntösi johdosta, en moiti edes häntäkään sen johdosta mitä hän on. Hän vain seuraa luontoaan; ken voi närkästyä hänelle, vaikka kohtalo onkin varustanut niin kauniin eläimen liian raa'alla ja maallisella sielulla? Miksi surra hänen tähtensä? Maata hän on, ja maaksi hän on jälleen tuleva, mutta sinä, joka syntyessäsi sait jumalallisemman kipinän, sinun täytyy kohota ylöspäin ja napisematta jättää jälellesi olento, joka on sidottu sinuun vain lihallisen sukulaisuuden epätodellisella ja satunnaisella siteellä.'

Filammon rypisti kirjeen käteensä ja lähti talosta sanaakaan sanomatta.

Filosofilla ei siis ollut mitään evankeliumia portolle. Ei sanaakaan syntiselle ja alentuneelle. Kohtalo totta totisesti! Tämä saisi seurata kohtaloaan ja jäädä alhaiseksi, kurjaksi ja itseään halveksivaksi. Hänen pitäisi tukahuttaa järjen ja omantunnon ääni, heti kun se rupeaisi puhumaan hänen sydämessään, ja pahoittaa itseään uskomaan, että hänen täytyi olla sitä, josta hän tiesi, ettei hän ollut siksi aijottu. Hänen pitäisi sulkea silmänsä sille ilmeiselle kurjuudelle, joka hänelle Jumalan omalla äänellä saarnasi, että synnin palkka on kuolema. Maata oli hän, ja maaksi piti hänen jälleen tulla. Mitä toivoa tämä antoikaan Pelagialle — ja hänelle itselleenkin, joka tunsi että iankaikkinen autuus ei olisi hänelle minkään arvoinen, jos se eroitti hänet vastalöydetystä aarteestaan. Maata hän oli, ja maaksi hänen jälleen piti tulla…

Hypatia parka! Jos hänen nyt välttämättömästi koulukuntansa tavalliseen tapaan täytyi väärin käyttää kohtia hebrealaisten pyhistä kirjoista, niin mikä hänelle itselleen onneton päähänpisto saikaan hänen käyttämään juuri tätä raamatunlausetta? Sillä nyt esiytyi Filammonin sielussa tulikirjaimin muutamat vanhat sanat jotka hän kuukausi sitte oli unohtanut — ja itsekään sitä ajattelematta hän toisti ne ääneen ja innokkaasti:

"Minä uskon syntien anteeksiantamukseen, kuolleitten ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään."

Sitte näyttäytyi selvänä ja kirkkaana hänen sisäiselle silmälleen Ihmisen Poika, joka aterioi pöydän ääressä fariseuksen huoneessa, ja syntinen vaimo, joka pesi Hänen jalkojaan kyynelillään ja kuivasi niitä hiuksillaan. — Ja hänen tuskaisen sydämensä syvyydestä nousi rukous:

"Pyhä Magdaleena, rukoile sisareni puolesta!"

Näin korkealle nousi hänen rukouksensa, muttei korkeammalle. Sillä Ihmisen Pojan kuva häipyi yhä hirvittävämpään ja luoksepääsemättömämpään korkeuteen tältä suvulta, joka unhoitti Hänen rakkautensa Hänen voimansa rinnalla ja riidellessään Hänen Jumaluudestaan kokonaan kadotti näkyvistään Hänen ihmisyytensä. Ja Filammonin sydämessä kuvastui ajan henki kun hän tunsi, että hänen laiselleen luopiolle olisi julkeata rukoilla valoa ja apua niiden alkulähteeltä itseltään. Miten voisikaan hän, joka oli kieltänyt Herransa ja joka vapaaehtoisesti oli eroittautunut yhteisen kirkon yhteydestä, uudelleen korottaa itsensä? Miten hän voi muuten kuin vuosikausien rukouksilla ja itsekidutuksilla sovittaa ristiinnaulitun vihaa?…

"Houkkio! Mikä turhamainen ja kunnianhimoinen houkkio olen ollutkaan! Tämän vuoksi hylkäsin lapsuuteni uskon. Tämän vuoksi kuuntelin sanoja, joita kauhistuin; tukehutin omat epäilykseni ja vastenmielisyyteni; koetin luulotella itselleni, että voisin sovittaa näitä sanoja kristinuskon oppeihin — että saisin valheen soveltumaan yhteen totuuden kanssa! Tämän vuoksi antauduin tuohon turhaan toivoon että voisin tulla erilaiseksi kuin muut — että minä itse mukamas tulisin sukukuntaani suuremmaksi! Minulla ei ollut kylliksi olla ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, minä tahdoin ehdottomasti itse tulla jumalaksi, tietää hyvän ja pahan! Ja tämä on loppu! Minä pyydän kerran syvämielistä filosofiani auttamaan minua puhtaasti inhimillisessä hädässä, ja filosofia panee käsivartensa ristiin ja istuu siinä äänettömänä ja tyynenä ja nauraa tuskalleni. Ah, sinä hullu, sinä hullu, nyt saat syödä tekojesi hedelmän! Takaisin vanhaan uskoon! Takaisin kotiin, sinä harhaan joutunut! Mutta miten tulla kotiin? Eivätkö portit ole suljetut minulta, ehkäpä häneltäkin? Entä jos hän, kuten minäkin, on kastettu kristityksi!"

Tämä ajatus tuntui hänestä niin hirvittävältä, jopa melkein toivottomalta nyt, kun ensimmäinen omantunnon rauhattomuus ajoi hänet ehdottomasti takaisin sokeaan lapsuudenuskoonsa, ja ajan synkeät ja julmat opit koko kammottavuudessaan astuivat hänen eteensä. Viattomassa ja yksinkertaisessa luostarielämässään hän ei koskaan ollut ymmärtänyt niiden merkitystä, mutta nyt hän ymmärsi. Jos Pelagia oli kastettu, mikä oli hänen edessään muu kuin herkeämätön katumuksen teko? Hänellä samaten kuin Filammonilla oli jälellä elämä täynnä vilua ja nälkää, huokauksia ja kyyneleitä, yksinäisyyttä ja julmaa, kiduttavaa epätietoisuutta. Elämä oli tästä lähtien molemmille vain vankeutta. Olkoon niin, muttei heillä ollut mitään muutakaan, johon uskoa; taivaassa ja maan päällä ei ollut muuta, mihin hän toivonsa kiinnittäisi. Tällä tapaa sisar ainakin voisi löytää mahdollisuuden saavuttaa syntein anteeksiantamusta, armoituksen, hyveen ja palkinnon — niin, jopa ikuisen autuuden ja kunnian; ja vaikkapa hän ei niitä saavuttaisikaan, niin olisi korven erakkomaja hänelle parempi kuin itsetyytyväinen, saastainen elämä. Jos, kuten Hypatia sanoi, tämä viimemainittu oli hänen kohtalonsa, saisi hän ainakin kuolla taistellen kohtaloaan vastaan, uhmatessaan ja kirotessaan sitä. Parempi hyve ja helvetti kuin synti ja taivas! Eikähän Hypatia edes ollut luvannut Pelagialle taivasta! Ruumiin ylösnouseminen oli liian lihallinen käsite Hypatian hienostuneelle ja kauvas kantavalle opille. Siten hävisi Filammonin nelikuukautinen unelma jäljettömiin yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä, ja hän kiiruhti kotiin kammioonsa mieli yhden ainoan ajatuksen täyttämänä: korpi, erakkomaja Pelagialle, toinen hänelle itselleen! Siellä he toistensa sivulla tulisivat katumaan, rukoilemaan ja suremaan koko elämänsä, jotta Jumala mahdollisesti armahtaisi heidän sielujaan. Mutta ehkäpä Pelagia ei ollutkaan kastettu, ja silloin oli hän pelastettu. Hän saisi silloin muitten kääntyneiden pakanain tavoin tulla katekumeeniksi ja sitte vastaanottaa kasteen, jonka mystillinen vesi yhdessä tuokiossa huuhtoisi pois kaiken entisyyden; sitte hän voisi viattomuuden tahrattomissa vaatteissa alkaa uutta elämää. Kuitenkin oli Filammon Arseniukselta kuullut, että hän itse oli kastettu Atheenassa, ja Pelagia oli vanhempi kuin hän. Oli siis miltei mahdotonta, että sisko voisi olla kastamaton, ja kuitenkin Filammon toivoi sitä. Miltei hengettömänä levottomuudesta ja innosta hän juoksi ahtaita portaita ylös ja tapasi Mirjamin seisomassa oven ulkopuolella käsi ovenkahvalla ja silminnähtävästi aikeessa estää häntä käymästä sisään.

"Onko hän vielä sisällä?"

"On; ja entä sitte?"

"Päästä minut omaan huoneeseeni!"

"Omaanko? Kukahan on näinä neljänä kuukautena maksanut vuokran puolestasi? Ja sinä, mitä sinulla sitte on sanottavaa hänelle? Miten sinä voit häntä auttaa? Nuori rikkiviisas, sinun on ensin itse rakastuttava, ennenkun voit auttaa poloisia rakastuneita olentoja?"

Mutta Filammon syöksyi niin kiihkeästi eukkoa vastaan, että tämän täytyi väistyä. Synkästi hymyillen hän seurasi nuorukaista huoneeseen.

Pelagia hypähti veljeään vastaan.

"Tahtooko hän, oi, tahtooko hän ottaa minut vastaan?"

"Elkäämme enää puhuko hänestä, rakas sisar", sanoi Filammon, laskien lempeästi kätensä hänen väriseville olkapäilleen ja katsoen häntä vakavasti silmiin. "On parempi että me molemmat ilman vierasten apua toimimme pelastukseksemme. Luotathan sinä minuun?"

"Sinuunko? Voinko luottaa sinuun? Tahdotko opettaa minua?"

"Kyllä, mutta en täällä. Meidän täytyy paeta. Kuule minua silmänräpäys, armahin sisko, kuule minua! Oletko niin onnellinen täällä, ettet voi ajatella mitään parempaa paikkaa? Ja — oi Jumalani, ettei se olisi totta! — eikö tämän elämän jälkeen löydy helvettiä?"

Pelagia kätki kasvot käsiinsä.

"Tuo vanha munkki varotti minua siitä?"

"Oi seuraa hänen varotustaan!" Ja Filammon alkoi puhua palavasta tulikivijärvestä sellaisin sanoin, joita oli kuullut Pambolta ja Arseniukselta, mutta Pelagia keskeytti hänet.

"Oi, Mirjam, onko se totta? Onko se mahdollista? Mihin minä joudunkaan?" valitti lapsi parka.

"Ajatteles, jos se olisikin totta? Sanokoon hän sinulle, miten hän voi pelastaa sinut siitä", vastasi Mirjam tyynesti.

"Eikö evankeliumi pelasta häntä siitä, sinä uskoton juutalainen? Elä vastusta minua! Minä voin pelastaa hänet."

"Niin, mutta mitä vaadit häneltä?"

"Eikö hän voi katua? Eikö hän voi masentaa näitä alhaisia himoja? Eikö hän voi saada anteeksiantamusta? Oi, Pelagiani, suo anteeksi että hetken ajan uneksin tekeväni sinusta filosoofin, kun sinusta voi tulla Jumalan pyhimys…"

Hän vaikeni äkkiä; hän muisti samalla omat epäilyksensä hänen kasteestaan ja kysyi epävarmalla äänellä:

"Oletko kastettu?"

"Kastettu?" Pelagia toisti ymmärtämättä mitä hän tarkotti.

"Niin, onko sinut piispa kastanut, kirkossa?"

"Ah," hän vastasi, "nyt sen muistan. Se tapahtui ollessani neli- tai viisivuotias. Muistan vesialtaan, ja vaimon, joka riisui minut. Ja sitte minut kylvetettiin, ja eräs vanha mies pisti pääni kolme kertaa veteen. Olen tykkänään unohtanut mitä kaikki tuo merkitsi, siitä on nyt niin pitkä aika. Tiedän että jälkeenpäin kannoin valkeata pukua."

Filammon vetäytyi hämmästyksestä huudahtaen taapäin.

"Onneton lapsi! Jumala armahtakoon sinua!"

"Eikö Hän sitte tahdo antaa anteeksi minulle? Olethan sinä antanut minulle anteeksi, ja Hän — — Hänen hyvyytensä täytyy olla suurempi kuin sinun! Miksi ei Hän antaisi minulle anteeksi?"

"Hän on kerran armollisesti anteeksiantanut sinulle kun sinut kastettiin, eikä ole sinulle uutta anteeksiantamusta, jollet sinä…"

"Jollen luovu rakkaudestani?" parahti Pelagia.

"Kun Herra oli niin armollisesti antanut Pyhälle Magdaleenalle anteeksi ja sanonut hänelle, että hänen uskonsa oli pelastanut hänet, elikö hän sitte edelleen synneissä tai edes maailmallisissa huvituksissa? Ei, vaikka Jumala oli hänelle anteeksiantanut, ei hän voinut itse itselleen anteeksiantaa. Hän pakeni ulos korpeen ja oleskeli siellä, alastomana ja paljain jaloin, puettuna vain hiuksiinsa ja elättäen itseään kedon ruohoilla; siellä hän paastosi ja rukoili hamaan kuolemaansa saakka eikä koskaan nähnyt ihmiskasvoja, mutta enkelit ja pääenkelit kävivät hänen luonaan ja lohduttivat häntä. Ja jos hän, joka sitten ei koskaan enää langennut syntiin, tarvitsi tätä pitkää katumusharjoitusta tullakseen pelastetuksi, mitä silloin vaatikaan Jumala sinulta, oi Pelagia, sinä joka olet rikkonut kasteesi liiton ja tahrannut ne valkeat vaatteet, jotka vain katumuksen kyyneleet jälleen voivat pestä puhtaaksi?"

"Mutta minä en siitä tiennyt. Minä en pyytänyt tulla kastetuksi. Ah, minun julmat, julmat vanhempani, jotka veivät minut kasteeseen. Ja Jumala! Miksi antoi Hän minulle niin aikaisin anteeksi? Ja lähteäkö korpeen. Sitä en uskalla, sitä en voi! Katso kuinka hento ja arka olen! Voisin kuolla nälkään ja viluun. Tulisin hulluksi pelosta ja yksinäisyydestä. Oi veli, veli, tämäkö on kristittyjen evankeliumi? Tulin luoksesi oppiakseni miten tullaan viisaaksi ja hyväksi ja kunnioitetuksi, ja sinä sanot minulle, etten voi tehdä muuta kuin täällä maan päällä elää tätä tuskien elämää toivossa että mahdollisesti voisin välttää ikuiset tuskat. Ja miten tiedän voinko niitä välttää? Miten tiedän, olenko tehnyt itseni kyllin onnettomaksi? Miten tiedän, tokko Hän viimein antaa minulle anteeksi? Onko se totta, Mirjam? Vastaa! Muuten tulen hulluksi!"

"Kyllä", Mirjam kylmällä ivahymyllä vastasi. "Tämä on nazarealaisten opin mukaan evankeliumi ja pelastuksen iloinen sanoma."

"Minä tahdon käydä kanssasi", huudahti Filammon, "tahdon seurata enkä koskaan jättää sinua! Minulla on omat syntini poispestävinä. Onnellinen olen, jos sen voin tehdä! Tahdon rakentaa sinulle erakkomajan omani vierelle. Hurskaat miehet opettavat meitä, ja me tahdomme illoin ja aamuin rukoilla itsemme ja toistemme puolesta; me tahdomme itkeä yhdessä, kunnes surullinen elämämme on loppuun kulunut."

"Parempi silloin tehdä siitä paikalla loppu", Pelagia sanoi tehden epätoivon eleen ja viskautui pitkäkseen lattialle.

Filammon yritti nostaa hänet ylös, kun Mirjam tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi nopeasti:

"Oletko hullu? Tahdotko toimia omaa aikomustasi vastaan? Miksi sanot hänelle tällaista? Miksi et voinut odottaa? Mikset anna hänelle toivoa ja aikaa tyyntyäkseen, aikaa vähitellen unohtaakseen rakastajansa sen sijaan että näin pelotat ja piinaat häntä jo heti alussa? Onko sinulla inhimillistä sydäntä rinnassasi? Et lohdun sanaa sano tuolle olentoparalle, pauhaat vain helvetistä, ja aina vain helvetistä! Ajattele ensin omaa vaaraasi joutua helvettiin! Se on suurempi kuin luuletkaan."

"Se ei voi olla suurempi kuin luulen."

"Ota silloin vaari itsestäsi! Mitä tähän poloiseen lapsikultaan tulee — yksin me juutalaisetkin, jotka tiedämme kaikkein pakanain poikkeuksetta olevan tuomitut Gehennaan, oletamme löytyvän jonkinlaista toivoa sellaisella tietämättömällä olentoraukalla."

"Ja miksi sitten, sinä viheliäinen nainen, miksi hän on niin tietämätön? Sinä olet kasvattanut hänet, olet johdattanut hänet syntiin ja häpeään! Sinä juuritit hänen mielestään sen uskon, johon hän on kastettu!"

"Sen parempi hänelle, jollei tämä muisto vasta tee häntä onnellisemmaksi kuin se tähän asti on tehnyt. On parempi kuoleman jälkeen odottamattaan herätä Gehennassa kuin sen ohessa jo täällä maan päällä kiusautua sen pelossa. Mitä nyt siihen tulee että olen jättänyt hänet tietämättömyyteen, niin olethan itse osottanut hänen jo saaneen oppia liian paljon. Olisi viisaampaa sinulta kirota vanhempianne, jotka antoivat kastaa hänet, kuin minua, joka olen hankkinut hänelle kymmenenä vuonna iloa, ennen kun hän astuu alas Tophetin kuiluun. Kas niin, elä ole vihanen minuun. Vanha juutalaiseukko on ystäväsi, solvasitpa häntä kuinka paljon tahansa. Pelagia on menevä naimisiin tuon gootin kanssa."

"Arialaisen kerettiläisenkö?"

"No, jos niin tahdot, niin voihan tyttö käännyttää hänet ja tehdä hänestä katolilaisen. Joka tapauksessa, jos tahdot voittaa sisaresi, niin pitää sen tapahtua minun kauttani. Sinulla oli nyt tilaisuus, mutta sinä hukkasit sen. Anna minun nyt koettaa onneani. Pelagia, armaani! Nouse ylös ja ole nainen! Koetamme täällä alhaalla laittaa tuolle kiittämättömälle miehelle juoman, joka jo ennen päivän loppua saa hänet rakastamaan sinua kiihkeämmin kuin konsaan sinä olet häntä rakastanut."

"Ei", Pelagia sanoi katsahtaen ylös, "ei mitään lemmenjuomia, ei mitään myrkkyjä."

"Myrkkyjäkö, sinä houkkio! Epäiletkö eukon taitoa? Luuletko minun riistävän häneltä ymmärryksen kuten Kallisfyra viime vuonna rakastajaltaan, syystä että käytti vanhan Megairan juonia, sen sijaan että olisi tullut minun tyköni?"

"Ei, ei mitään juomia, ei lainkaan taikakeinoja! Hänen täytyy joko rakastaa minua todellisesti tai ei ollenkaan. Hänen täytyy rakastaa minua itseni vuoksi, koska minä olen rakkauden arvoinen, koska hän kunnioittaa ja pitää arvossa minua — tai muuten tahdon kuolla. Kerskasinhan syvimmässä alennukseni tilassa etten koskaan tarvinnut sellaisia kurjia temppuja, vaan että minä Afroditen tavoin voitin omalla voimallani. Itse olen ollut oma lemmenjuomani; kun lakkaan sitä olemasta, tahdon kuolla."

"Toinen on yhtä mieletön kuin toinenkin!" huudahti Mirjam aivan ällistyneenä. "Mutta hiljaa, mitä melua sieltä alhaalta kuuluu?"

Samassa tuokiossa kuultiin raskaita läheneviä askeleita portaissa. Kaikki kolme seisoivat vallan hämmästyneinä, Filammon koska luuli tulijain olevan munkkeja, jotka etsivät häntä, Mirjam luullen niiden olevan Oresteen henkivartijoita, ja Pelagia, joka epämääräisesti pelkäsi kaikkea.

"Onko tämän huoneen takana mitään toista?" kysyi juutalaiseukko.

"Ei."

Eukko pusersi huulensa yhteen ja paljasti tikarinsa.

Pelagia kätki kasvot vaippaansa ja seisoi vapisevana ja kumaraisena, aivan kuin olisi odottanut uutta iskua. Ovi avautui ja sisään astui, ei mitään munkkeja tai henkivartijoita, vaan Wulf ja Smid.

"Hei, nuori munkki!" huudahti viimemainittu kelpomies purskahtaen äänekkääseen nauruun. "Huntujako täälläkin, vai hä? Vanhaa ammattiasiko jatkamassa, sinä arvoisa hornan portinvartijatar! Mutta puittakaa nyt tiehenne! Meillä on vähän puhuttavaa tämän nuoren miehen kanssa."

Pelagia ja Mirjam kiiruhtivat portaita alas mitään aavistamattomien goottien editse.

"Ainakin tuo nuori näytti hiukan häpeävän asiataan. Puhu nyt hiljaa, Wulf, niin pidänpä silmällä, ettei kenkään kuuntele ovella."

Filammon kohtasi odottamattomia vieraitaan närkästyneen kysyvällä katseella. Mitä oikeutta heillä tai kelläkään-oli tunkeutua hänen luoksensa sellaisena onnettomuuden ja häpeän hetkenä? Mutta seuraavana tuokiona häneltä riisti luonnon vanha Wulf, joka kävi hänen luokseen, katsoi häntä silmiin kasvoissaan sellainen ilme, josta oli mahdoton erehtyä, ja ojensi hänelle ison ruskean kätensä.

Filammon otti sen vastaan; sitte hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

"Sinä teit oikein! Olet urhea poika! Jos olisit tullut tapetuksi, niin olisit saanut kuoleman, jota ei kenenkään miehen olisi tarvinnut hävetä."

"Siis olit siellä?" nyyhki Filammon.

"Niin, me olimme siellä."

"Ja mikä on vielä enemmän", sanoi Smid, kun poloinen nuorukainen tämän vastauksen kuullessaan väänneksihe häpeästä, "eräillä meistä oli suuri halu hypätä alas päästämään sinut pulasta. Ainakin muuan mies, jonka minä tunnen, tunsi sinä hetkenä vanhan verensä kuohuvan yhtä kuumana kuin nelivuotiaan. Ne koirat! Ja että ne lopuksi vihelsivät tytön ulos! Ah, että ennenkun kuolen, saisin tunnin ajan iskeä niiden joukkoon!"

"Senpä tilaisuuden saatkin", Wulf sanoi. "Poika, haluathan saada sisaresi haltuusi?"

"Se on mahdotonta, vallan mahdotonta. Hän ei ikinä jätä — Amaaliaan."

"Oletko varma siitä?"

"Sen hän sanoi minulle omalla suullaan kymmenen minuuttia sitte. Se oli hän, joka lähti ulos, kun sinä tulit sisään."

Smid kirosi hämmästyksestä ja mieliharmista.

"Oh, jospa vain olisin tuntenut hänet! Hän olisi, isieni hengen nimessä, huomannut helpommaksi tulla tänne sisään kuin lähteä täältä takaisin kotiin!"

"Vaiti, Smid, parempi on kuten kävi. Rohkenetko viedä hänet pois täältä, poikaseni, jos jätän hänet haltuusi?"

Filammon epäröi silmänräpäyksen.

"Mitä rohkenen, sen jo tiedät. Mutta epäilemättä on luvatonta käyttää väkivaltaisia keinoja."

"Ratkaise itse filosofiset epäilyksesi! Minä olen tehnyt tarjoukseni. Luulin ettei järkevä ihminen — ja vielä enemmän hullu munkki — vastaisi siihen useammalla kuin yhdellä tavalla."

"Unhotat raha-asiat", Smid virkkoi hymyillen.

"En tietenkään. Mutta enpä luule pojan olevan niin halpamielisen, että sen takia epäröisi."

"Hän voi kuitenkin kernaasti saada tietää, että lupaamme lähettää perään kaikki tytön rihkamat, yksinpä amaalin lahjatkin. Emme myöskään pyydä häntä lainaamaan taloaan meille pitemmäksi aikaa kuin tarpeellista on. Aijomme pian muuttaa suurenmoisempaan asuntoon ja alkaa ajaa asioita suuremmassa mitassa, kuten noitten rihkamasaksojen tapana on sanoa. Eikö totta, Wulf?"

"Hänen rahojaan?… Noita rahoja? Antakoon Jumala hänelle anteeksi!" Filammon sanoi. "Luuletko minun olevan niin viheliäinen, että tahtoisin koskea niihin sormellakaan. Olen nyt tehnyt päätökseni. Sano minulle mitä on tehtävä; minä tahdon sen tehdä."

"Tiedäthän sen kujan, joka vie alas kanavalle pitkin talon läntistä seinää?"

"Kyllä."

"Saavu sinne huomenna tunti auringonlaskun jälkeen, mukanasi tusina tukevakätisiä munkkeja, ja ota vastaan mitä sinulle annamme. Sitte asia koskee sinua eikä meitä."

"Munkkejako?" Filammon sanoi. "Olenhan julki riidassa kaikkien munkin nimellisten kanssa."

"Sovi sitte heidän kanssaan", ehdotti Smid vallan lyhyeen.

Filammon tuskistui mielessään.

"Luulenpa teistä olevan samantekevää, ketä minulla on muassani?"

"Niin, ja se on meille myös samantekevää, vaikka tytön saatuasi nakkaat hänet kanavaan ja panet korin hänen päähänsä. Niin gootti tekisi sinun sijassasi."

"Elä kiusaa poikaparkaa, ystäväni! Jos hän luulee voivansa parantaa hänet sen sijaan että rankaisisi, niin koettakoon hän sitä Freijan nimessä. Siis sinä tulet? Huomaa että pidän sinusta. Pidin sinusta, kun taistelit sen ison virtahevon kanssa, ja nyt pidän sinusta vielä enemmän kuin ennen, sillä sinä olet tänään puhunut kuin viisas mies ja taistellut kuin sankari. Kuule sen vuoksi mitä nyt sanon: jollet huomenillalla saavu tarpeellisen vartiojoukon kanssa, niin on henkesi vaarassa. Koko kaupunki on silloin liikkeellä, ja vain Odin tietää mitä tulee tapahtumaan ja ken seuraavan kahdeksanviidettä tunnin kuluttua on hengissä. Valmista itsesi siihen, että roskaväki tulee suorittamaan merkillisiä asioita, mutta sepä saanee nähdä vieläkin merkillisempiä tapahtuvan. Jos olet tullut tänne takaisin, niin seisahdu sinne missä olet, jos oma tai sisaresi henki on sinulle kallis. Ja jos tahdot menetellä viisaasti, niin laita että ne miehet, jotka sinulla on tullessasi, ovat munkkeja, vaikka se maksaisikin sinulle ylpeytesi."

"Se on väärin Wulf. Sinä puhut aivan liian paljon", keskeytti Smid.

Mutta Filammon kukisti ylpeytensä ja vastasi:

"Se tapahtuu."

"Olen voittanut vetoni", Smid, vanhus riemuitsevasti sanoi, molempien ukkojen astuessa ulos kadulle kaikkien naapurien suureksi hämmästykseksi ja kauhuksi. Lapset taputtivat heille käsiään, ja koirat katsoivat velvollisuudekseen haukkua vahvasti noita merkillisiä vieraita.

"Ei maksusta puhetta, ennenkuin peli on lopussa, Wulf. Saamme nähdä huomenna."

"Tiesin että hän kestäisi koetuksen. Tiesin että hänellä oli sydän oikealla paikallaan."

"Missään tapauksessa ei ole vaaraa, että hän pahoin pitelee tuota tyttöletukkaa jos hän pitää hänestä siksi paljon että hänen tähtensä nöyristyy pahinten vihollistensa edessä."

"Sitäpä en juuri tiedä", vastasi Wulf päätään pudistaen. "Nämä munkit uskovat, mikäli olen kuullut että heidän Jumalansa pitää heistä sitä enemmän mitä onnettomampia he ovat. Ehkäpä he myöskin uskovat, että Hän pitää heistä sitä enemmän mitä onnettomammiksi he toiset tekevät. Olipa miten oli, se ei liikuta meitä."

"Meillä on nyt aivan kylliksi hoitaessamme omaa osaamme. Mutta muista, ei maksusta puhetta, ennenkuin peli on lopussa!"

"Se on selvää. Miten kadut ovat kansaa täynnä! Jos roistoväkeä tuppautuu kokoon vielä vähän, niin emme pääse sotilaitten luo tänä iltana."

"Saamme kenties tarpeeksi tekemistä puolustaessamme itseämme. Kuuletko mitä ne huutavat. Alas kaikki pakanat! Alas barbaarit! Se tarkoittaa meitä, ymmärrätkös?"

"Luuletko ettei kukaan muu kuin sinä ymmärrä kreikkaa? Anna niiden tulla — se saattaa antaa meille tekosyyn, ja me voimme kyllä puolustaa taloa viikon verran."

"Mutta miten pääsemme puhumaan henkivartijain kanssa?"

"Hiivimme sinne kanavatietä. Sitäpaitsi käy paremmin päinsä taivuttaa heidät teoilla kuin sanoilla. Heidän on pakko taistella samalla puolella kuin me, ja he tulevat mitä todennäköisimmin iloisiksi avustamme, sillä jos roskaväki ahdistaa jotakuta, niin alkaa se kai prefektistä."

"Ja jos vain — kuulehan miten se kirottu roistojoukko ulvoo! — jos vain sotilaat kerran ovat saaneet amaalin johtajakseen, niin seuraavat he kyllä häntä peninkulman, vaikka aikoivatkin vain kyynärän verran seurata…"

"Niin, gootit, markomannit ja nuo dakialaiset ja trakialaiset — vai miksi nyt roomalaiset heitä sanovatkaan — mutta minä tuskin luotan hunneihin!"

"Horna periköön niiden leveät naamat ja porsaansilmät! Niiden ja meidän välillä ei totisesti ole suurta ystävyyttä!"

"Mutta täällä ei ole pariakymmentäkään hunnia, ja ne ovat jakautuneet eri joukkoihin; yksi meistä voi ruoskia kolme niistä, ja ne pitävät varmasti voittajain puolta. Sitäpaitsi, toveri, ryöstämistä, ryöstämistä! Milloin olet nähnyt hunnin kääntävän selkänsä, kun on ollut puhetta ryöstämisestä, vaikkei hän olisi vainunnutkaan muuta kuin palasen talia?"

"Mitä galleihin ja latinalaisiin tulee", Wulf miettiväisesti jatkoi, "niin kuuluvat ne jokaiselle, ken voi maksaa niille."

"Jonka me kuten kaikki viisaat päälliköt voimme tehdä ottamalla kolikon omasta ja yhdeksän vihollisen taskusta. Ja Amaaliin voi luottaa?"

"Hän on luotettava kuten joku omista koiristaan nyt, kun jotain äkkipikaista on tekeillä. Hänellä on aina sydän oikealla paikalla; sen olen tiennyt koko ajan. Mutta hän ei ikinä ole voinut nähdä neljääkolmatta tuntia eteensä. Nytkin voi tapahtua, että jos tuo Pelagia saa hänet valtaansa, hän viskaa miekkansa nurkkaan ja nukahtaa yhtä sikeästi kuin ennenkin."

"Siitä ei vaaraa! Mitä siihen asiaan tulee, niin olemmehan ratkaisseet hänen kohtalonsa. — Mutta katsos vain tuota väkijoukkoa portin ulkopuolella! Meidän täytyy käydä sisään takaoven kautta."

"Mitä puhut? Mennäkö raosta, aivan kuin rotta! Ei toki! Vedä miekkasi, vanha seppä-äijä, tai sitten juokse!"

"En tällä kertaa!"

Miekka kädessä molemmat ukot astuivat suoraan joukkoon, joka lammaslauman tavoin väistyi syrjään.

"Ne tuntevat jo tulevat herransa", sanoi Smid.

Mutta siinä hetkessä kuin väkijoukko näki heidän aikovan astua sisään taloon, kuului huutoja:

"Gootteja! Pakanoita! Barbaareja!" ja heidän kimppuunsa käytiin takaapäin.

"Te tahdotte itse asian käyvän näin", virkkoi Wulf. Ja molempain goottien päitten päällä välähti kaksi pitkää kirkasta miekkaa, jotka kävivät yhä punaisemmiksi joka kerta kuin ne heilahtivat. Ukot astuivat tyvenesti eteenpäin seisahtumatta kertaakaan; he kolkuttivat portille ja menivät sisään jättäen useamman kuin yhden hengettömän ruumiin ulkopuolelle.

"Nyt olemme me ainakin panneet hiiliä olkikatolle", Smid virkkoi kun he sisässä kuivailivat miekkojaan.

"Totta tosiaan. Hankippas minulle vene ja puolitusinaa miehiä, niin lähden Goderickin kera kanavaa myöten palatsille sopimaan sotilasten kanssa eräistä asioista."

"Miks'ei amaali itse voi lähteä sinne ja tarjota prefektille apuamme?"

"Mitä, tahdotko että hän niin tekisi, sittekun asia on saanut tämän käänteen? Oman kuntonsa ja kunniansa takia hänen nyt täytyy pysytellä hiljaa."

"Voit olla varma, että hän siihen suostuukin. Mutta elä unohda poppamies Rahapussia, parasta kaunopuhujaa!" huusi Smid nauraen hänen peräänsä mennessään panemaan venettä kuntoon.

10 Luku.

HYPATIA ETSII ENNUSTA.

"Isä, mitä hän vastasi?" Hypatia kysyi, kun Theon jälleen astui hänen huoneeseensa jätettyään tuon onnettoman kirjeen Filammonille.

"Se hävytön! Hän repi kirjeen kappaleiksi ja syöksyi pois sanaakaan sanomatta."

"Menköön hän vain ja jättäköön kuten kaikki muutkin meidät onnettomuuteemme!"

"Onpa meillä ainakin jalokivet jälellä."

"Jalokivet? Lähetä ne omistajalleen takaisin. Alentuisimmeko ottamaan niitä vastaan palkkana jostakin jota emme ole tehneet?"

"Mutta, lapseni, ne annettiin meille vapaaehtoisesti. Hän pyysi minua pitämään ne, ja totta puhuen minun täytyy pitää ne. Voit olla varma siitä, että jok'ikinen velkojistamme tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen vaatii takaisin saatavansa."

"Ottakoot ne sitte talomme ja tavaramme ja myykööt meidät orjiksi. Ottakoot ne meiltä kaikki, kunhan vain säilytämme sisällisen arvomme."

"Myydä meidät orjiksi? Oletko hullu?"

"En, isä, en vielä ole oikein hullu", Hypatia vastasi surumielisesti hymyillen. "Mutta olisimmeko silloin onnettomampia kuin nyt olemme? Rafael Aben-Ezra sanoi minulle silloin, kun hän lähti ulos maailmaan kodittomana kerjäläisenä, että hän seurasi minun ohjeitani; eikö minulla itselläni silloin olisi rohkeutta niitä noudattaa jos niin tarvittaisiin? Ajatellessani hänen kieltäymystään olen monina kuukausina hävennyt omaa ylellisyyttäni. Mitä filosoofi oikeastaan tarvitsee muuta kuin vettä ja leipää sekä kirkkaan puron pestäkseen ne tahrat, jotka hänen maalliseen vankilaansa päivittäin tarttuvat. Tapahtukoon se, minkä kohtalo on päättänyt? Hypatia ei enää taistele virtaa vastaan."

"Tyttäreni, oletko jo kadottanut kaiken toivon? Niinkö pian rohkeutesi lannistui? Pitääkö tämän pikku onnettomuuden tuhota kaikki suunnitelmat, joita vuosien kuluessa olet noudattanut? Orestes on meille vielä uskollinen. Hän on käskenyt sotilaansa suojelemaan taloamme niin kauvan kuin niitä tarvitsemme."

"Lähetä sitte pois ne! En ole tehnyt mitään pahaa enkä pelkää mitään rangaistusta."

"Sinä et tiedä miten raivostunut roskaväki on; kadulla huudetaan jo sinun nimeäsi Pelagian nimen yhteydessä."

Hypatiaa puistatti. Hänenkö nimeään Pelagian nimen yhteydessä! Ja niin pitkälle oli hän itse saattanut asiat!

"Minä olen sen ansainnut. Möinhän itseni valheelle ja häpeälle. Alennuin kuuntelemaan imarteluja ja juonia. Sidoin itseni kurjaan petturiin. Isä, elä enää milloinkaan lausu minulle hänen nimeään! Tein liiton nautinnonhimoisen tyrannin kanssa, ja olen saanut siitä palkkani. Tästä hetkestä lähtien Hypatia ottaa jäähyväiset valtiotaidosta, esitelmistään ja luennoistaan; hän ei milloinkaan enää viskaa jumalallisen viisauden päärlyjä sioille. Tein syntiä paljastaessani roskaväelle kuolemattomien salaisuuksia. Seuratkoon roskaväki luontoaan! Minä houkkio, joka luulottelin sanoillani ja teoillani voivani nostaa sen siitä loasta, johon jumalat olivat sen vajottaneet!"

"Tahdotko siis lakata luennoimasta? Yhä pahempaa vain! Silloin olemme vallan hukassa."

"Olemme jo nyt hukassa. Oresteelta emme saa mitään apua. Tunnen sen miehen liiaksi hyvin, jotten epäilekään, etteikö hän huomenna anna meitä alttiiksi kristittyjen raivolle, jos hänen oma kurja henkensä — vaikkapa vain hänen kurja virkansakin olisi vaaranalaisena."

"Se on liiankin totta — vain liian totta!" ukkoparka huokasi, väännellen epätoivoisasti käsiään. "Mitä meistä tulee, tai oikeammin sanoen sinusta. Mitäpä merkitsee miten poloisen hyödyttömän vanhan tähtientutkijan käy? Kuolkoon hän vain — huomenna tai ensi vuonna, se on hänelle vallan sama. Mutta sinä — mutta sinä! Paetkaamme kanavaa pitkin! Voimme hyvin raapustaa kokoon — ilman noita jalokiviäkin, joita hyljit — tarpeeksi rahoja maksaaksemme matkan meren poikki Ateenaan, ja siellä, Plutarkoon luona, olemme täysin turvassa. Hän, jopa koko Ateena, lausuu sinut tervetulleeksi. Me kokoamme ympärillemme uuden koulun, ja sinusta tulee Ateenan kuningatar niinkuin olet ollut Aleksandrian."

"Ei, isäni! Mitä tiedän, sen tästä lähin pidän omana salaisuutenani. Hypatia on tästä päivästä lähtien oleva yksinään kuolemattomien jumalien seurassa."

"Ethän toki tahdo jättää minua?" huudahti ukkoparka säikähtyneenä.

"En ikinä!" Hypatia vastasi, ja purskahtaen oikeaan inhimilliseen itkuun, hän heittäytyi isänsä rinnalle. "En ikinä, en ikinä, sinä niin hyvin henkeni kuin ruumiillisen olentoni isä — sinä, joka olet kasvattanut ja opettanut minua — sinä, joka hennosta lapsuudestani lähtien olet kehittänyt sieluani, jotta se kykenisi käyttämään siipiään, — sinä ainoa ihminen, joka ei koskaan ole väärinkäsittänyt, ei koskaan estänyt, ei koskaan pettänyt minua!"

"Lapseni, kalleimpani! Ja minä, joka olen sinun turmiosi syy!"

"Et, tuhat kertaa et! Vain minua on moittiminen. Minä rupesin tekemisiin maailmallisen valtiotaidon kanssa."

"Minä houkuttelin sinut uskomaan, jotta kykenin suorittamaan sen mihin niin ajattelemattomasti olin ryhtynyt. Elä syytä itseäsi, jollet tahdo murtaa sydäntäni! Voimme jälleen tulla onnellisiksi yhdessä. Munkki rohkenee olla ypöyksin ulkona korvessa, asuntonaan palmunlehdistä kyhätty maja, lähteen vesi ja lehdon taatelit ravintonaan — emmekö me sitte rohkenisi sellaisessa asunnossa olla onnellisia yhdessä?"

"Aijotko siis paeta?"

"En tänään. Olisi pelkurimaista paeta, ennenkun mikään vaara uhkaa. Meidän täytyy pysyä paikallamme viime hetkeen saakka, vaikkei meillä olisikaan rohkeutta kuolla sankareina paikallamme. Huomenna lähden viimeisen kerran luentosaliin, rakkaaseen museooni, sanoakseni oppilailleni jäähyväiset. Miten kehnoja he ovatkin, olen itselleni ja filosofialle velkapää sanomaan, miksi heidät jätän."

"Se on liian vaarallista, totisesti se on liian vaarallista."

"Voinhan sitte ottaa henkivartijat mukaani. Mutta — ei, elköön kukaan saako aihetta syyttää filosofia pelkuruudesta. Nähkööt kaikki minun lähtevän tavalliseen toimeeni, vahvana omasta viattomuudestani, turvallisena jumalien suojeluksessa. Ehkäpä tuntevat jotkut sitte vihdoin pyhää kunnioitusta, aavistusta filosofian jumalallisuudesta."

"Minun täytyy saattaa sinua."

"Ei, minä lähden yksin. Sinä voisit joutua vaaraan, vaikka minä voin käydä turvallisena. Olenhan joka tapauksessa nainen, ja miten hurjapäisiä ne ovatkin, eivät ne uskalla tehdä minulle mitään pahaa."

Vanhus pudisti päätään.

"Katselehan minua", sanoi tytär, laskien kätensä isän olkapäälle ja silmäten häntä hymyillen kasvoihin. "Sinähän sanot että minä olen kaunis, ja kauneus kesyttää leijonan. Etkö luule, että nämä kasvot voivat riistää aseet, yksin munkinkin kädestä?"

Hän hymyili ja punastui niin suloisesti, että vanhus, kuten hän oli tarkoittanutkin, kerrassaan unohti pelkonsa. Sitte isä suuteli tytärtään ja poistui hetkeksi käskeäkseen palvelijoitaan osottamaan kaikkea mahdollista kunnioitusta sotilaille, jotka hän varovaisesti päätti pitää talossaan niin kauvan kuin voi. Tässä viisaassa tarkotuksessa hän ummisti silmänsä kaikenlaiselle pikku kuhertelulle urheain puolustajainsa ja Hypatian neitosten välillä, jotka viimemainitut eivät suinkaan olleet niin ankaran säädyllisiä kuin heidän emäntänsä, vaan pitivät harvinaisena taivaan laupeutena että saivat kuluttaa aikaa rupattelemalla kahdenkymmenen komean soturin kanssa.

Siten pilailtiin ja naureskeltiin alhaalla, ja vanha Theon toi esiin parhaan vanhan viininsä ja esitti itse, mielialaa korottaakseen, Afrikan keisarin maljan.

Sitte hän sulkeutui kirjastoon ja lohdutti levotonta sieluaan aprikoimalla muuatta sitkeää tähtitieteellistä probleemia, joka oli vaivannut hänen aivojaan koko päivän, yksinpä teatterissakin. Mutta Hypatia istui edelleen huoneessaan, kasvot käsien varassa, sydän täynnä monenlaisia ajatuksia ja silmät täynnä kyyneliä, joita hän ennen oli koettanut salata hymyilyllä.

Hän tunsi — miksi, sitä hän tuskin tiesi — mutta hän tunsi niin selvästi, kuin olisi joku jumala sen kuuluvasti hänelle sanonut, että ratkaiseva ajankohta hänen elämässään oli tullut, että hänen valtiollinen ja toimiva osansa oli päättynyt, ja että hänen nyt täytyi tyytyä olemaan itselleen ja itsessään se, mikä hän oli tai miksi hän voi tulla. Maailma ehkä syntyisi uudesta, mutta ei hänen aikanaan — jumalten palvelus tulisi ehkä uudelleen elähytetyksi, mutta ei hänen kauttaan Se oli hirvittävä keksintö, mutta kuitenkaan se tuskin oli keksintö. Hänen sydämensä oli jo monina vuosina sanonut hänelle että hän toivoi, missä ei mitään toivoa ollut, että hän taisteli virtaa vastaan, joka oli häntä väkevämpi. Ja nyt oli se silmänräpäys käsissä, jolloin hän joko taistelutta joutuisi virran vietäväksi, tai myöskin epätoivoisella ponnistuksella saavuttaisi kiinteän maan, sitte antaakseen ajan virran kulkea omaa tietään eteenpäin. Omaa tietään? Ainakaan ei se ollut jumalien tie, sillä tämä virta pyyhkäsi niiden nimet maan päältä. Mutta entä jos ne eivät välittäneetkään siitä että niitä tunnetaan? Entä jos ne olivat väsyneitä kuolevaisten palveisiin, jos ne — ollen itse itsellensä kylliksi — rajattomassa autuudessaan välinpitämättömästi katselivat maan kohtaloita? Eikö niin täytynyt ollakin? Eikö tämä käynyt esiin kaikesta mitä hän näki? Mitä Isis välitti Aleksandriastaan? Mitä Athene Ateenastaan?… Mutta Homeros, Hesiodos ja vanhat orfeilaiset laulajat olivat kuitenkin toista mieltä… Mistähän he lienevätkään saaneet tuon merkillisen käsityksen jumalista, jotka pitivät neuvoa keskenään, sotivat keskenään, naivat ihmisten lapsia, aivan kuin nämä olisivat olleet heidän sukuaan?

"Zeus, jumalten ja ihmisten isä"… Olivathan nämä sanat täynnä toivoa ja lohtua… Mutta olivatkohan ne tosiakin? Ihmisten isä? Mahdotonta — ainakaan ei hän ollut Pelagian isä. Ei hän ollut itsensä halventaneiden, saastutettujen, tietämättömäin isä… Vain ylevien sielujen isä olivat runoilijat kai tarkoittaneet.

Mutta missäpä nyt löysi yleviä sieluja? Oliko hänen sielunsa ylevä? Ja jos niin oli, niin miksi nuo korkeammat voimat olivat hyljänneet hänet äärimmäisessä hädässään? Oliko ylevien sielujen suku todellakin kuollut? Ehkä hän vain itsekylläisyydessään omisti itselleen kunnian, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta? Vaan oliko tämä kaikki vanhojen runoilijain haaveilua? Olivatko he — kuten muutamat rohkeat filosoofit väittivät — luoneet jumalia oman mielensä mukaan ja asettaneet omat ihanat haavekuvansa ihmisten ihailtaviksi?… Niin sen täytyi olla. Vaan jos kerran jumalia löytyi niin täytyi niiden tuntemisen olla ihmisten suurin autuus. Eivätkö he silloin ilmestyisi ihmisille, paljastaisi kauneuttansa muutamille valituille, — oman kunniansa tähden, vaikkeivät — kuten hän kerran oli uneksinut — tekisikään sitä rakkaudesta niitä kohtaan, joiden sielut olivat samaa jumalallista syntyperää kuin heidänkin?… Mutta mitähän, jos jumalia ei olisikaan olemassa? Mitähän, jos tuo kohtalon virta, joka nyt nieli jumalien nimet, olisi ainoa todellinen voima? Mitähän jos tuo vanha pyrrhonilainen oppi sisältäisikin kaikkeuskysymyksen oikean ratkaisun? Mitähän, jos keskipistettä, järjestystä, lepoa ja päämäärää ei olisikaan olemassa, vaan ainoastaan ikuista juoksua, alas-syöksevää vaihtelua? Ja hämmentyneet ajatukset loihtivat hänen eteensä Lucretiuksen kamalan näyn: kodittoman kaikkeuden, joka aina ja ikuisesti vajoamistaan vajosi tyhjyydestä tyhjyyteen aiheettoman ja aina vaikuttavan painolain pakotuksesta, kaikkeuden, jossa kuolevaisten muutokset ja pyrkimykset olivat vain tomuhiukkasten pyörimistä ikiaikaisessa myrskyssä.

Mahdotonta! Oli olemassa totuus, hyve, kauneus, jalous, joka ei koskaan voinut muuttua, vaan joka oli ikuisesti pysyvä, ijäti sama. Hänen naissydämensä jumalallinen vaisto nousi järkeä vastaan kieltäen Jumalan nimessä sen valheelliset johtopäätökset. Ei, — hyve ja kauneus, ne olivat olemassa. Mutta sittekin — eivätköhän nekin voineet olla satunnaisia ilmiöitä, siinä lumotilassa, jota nimitetään kuolevaiseksi elämäksi, tietoisuuden satunnaisia ja muuttuvia vaikutelmia, loistavia kipunoita, jotka tomuhiukkasten yhteentörmäyksessä olivat singahtaneet. Kenpä sen tiesi?

Oli kuitenkin kerran löytynyt ihmisiä, jotka sen tiesivät. Eikö Plotinus puhunut, välittömästä, salaperäisestä jumaluuden näkemisestä, sielun intohimottomasta innoituksesta ja hiljaisesta hurmauksesta, jossa ollen tämä kohosi elämän, ajatuksen, järjen ja oman olemuksensa yläpuolelle sen tykö jota katseli, absoluuttisen Alkuykseyden tykö, ja yhdistyi tähän Ykseyteen, tai oikeammin sanoen, oppi tuntemaan sen yhdistyksen, mikä oli vallinnut niiden välillä aina siitä lähtien, jolloin sielu oli lähtenyt Ykseydestä? Kuusi kertaa oli Plotinus kuusikymmentä vuotta kestäneen elämänsä ajalla kohonnut tähän salaperäiseen yhtymykseen ja tuntenut olevansa osa Jumalasta. Kerran oli Porfyriuskin nauttinut samasta ihanasta onnesta. Miten usein Hypatia oli koettanutkin, ei hänen ollut koskaan onnistunut näyssä selvään nähdä yhtään ainoata hänen ulkopuolellaan olevaa oliota, vaikka harjotus, luja tahto ja voimakas mielikuvitus olivatkin opettaneet häntä miltei mielensä mukaan synnyttämään itsessään sitä salaperäistä innoitusta, joka oli valmistuksena yliluonnolliseen näkyyn. Mutta hänen iloaan siitä hurmaavasta ja hänen ajatuksensa mukaan jumalallisesta tilasta, josta hän sellaisissa tilaisuuksissa nautti, oli aina vähentänyt ja kylmentänyt tietoisuus siitä, että sadat ihmiset — ja, mikä surullisinta, niiden joukossa kristityt munkit ja nunnat, — jotka olivat häntä ala-arvoisempia sekä lahjojen että opin puolesta, kehuivat vallan samoja keinoja käyttämällä päässeensä yhtä pitkälle, — jopa, jos voi uskoa heidän omaa kuvaustaan näyistään, vielä pitemmällekin kuin hän. Sillä munkit ja nunnat väittivät myöskin, että he siveästi eläen, ankarasti paastoten, ruumiin ollessa täydellisessä levossa ja mielen herkeämättä miettiessä yhtä ainoata ajatusta, voivat kohota ruumiillisen olemuksensa yläpuolelle taivaisiin, missä saivat nähdä sanoin kertomattomia ihmeitä — vaikka näitä kuten useimpia muitakin sanoin kuvaamattomia asioita hyvin seikkaperäisesti kuvattiin ja toitoteltiin. Ja hän tunsi melkein kuin häpeävänsä, kun hän valmistelihe sinä iltana vielä kerran — ehkäpä viimeisen — taivaita tavoittelemaan, ja kun hän tuli ajatelleeksi, että moni oppimaton munkki ja nunna Konstantinopelista hamaan Thebaidiin saakka ehkä samaan aikaan saattoi olla samanlaisissa hankkeissa. Mutta sittekin, hänen täytyi yrittää. Tässä epäilyksen hirvittävässä kuilussa hänellä täytyi olla jotakin käsin kosketeltavaa ja todellista, hänellä täytyi olla jotakin muuta tukea heikolle uskolleen, väsyneelle sydämelleen, kuin omat ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa… Ehkäpä ainakin tällä kertaa hänen suurimmassa hädässään joku jumala suvaitsisi näyttää hänelle vilahduksen kauneudestaan… Ehkäpä Athene vihdoinkin armahtaisi… Tai jollei Athene, niin joku alkuolento, enkeli tai demooni… Häntä kyllä puistatti ajatellessaan niitä pahoja ja petollisia henkiä, joiden ilona oli valkeuden enkelien hahmossa viekotella ja kietoa jumalien palvelijoita. Mutta tästä vaarasta huolimatta hänen sittenkin täytyi vielä kerran yrittää. Eikö hän ollut puhdas ja saastaton kuin Athene itse? Eikö hänen luontainen puhtautensa auttaisi häntä vaistomaisen vastenmielisyyden avulla tuntemaan nuo pahat olennot soreimmankin pinnan alta? Hänen täytyi ainakin yrittää…

Ja niinpä hän, kasvoillaan mitä syvimmän nöyryyden ilme, rupesi riisumaan jalokiviään ja ylempätä pukuaan. Sitte hän paljastaen polvet ja jalat ja irroittaen kultakutrit valloilleen, laskeutui lepovuoteelle, pani kädet ristiin rinnalleen ja suunnaten kiihoituksesta jännittyneen katseensa ylöspäin odotti mitä tuleman piti.

Siinä makasi hän tunnin toisensa perästä. Hänen silmänsä rupesivat loistamaan, rinta kohoili ja hengitys kävi kiihkeäksi; mutta noissa ojennetuissa jäsenissä, liikkumattomissa käsissä ja jaloissa ei ollut enempää elonmerkkiä kuin Pygmalionin norsunluumorsiamessa, ennenkun se oli muuttunut inhimilliseksi lihaksi ja vereksi. Aurinko vaipui mailleen; suurkaupungin pauhu ulkona koveni kovenemistaan; sotilaat alhaalla melusivat ja nauroivat; mutta kaikki nämä äänet menivät huomaamatta, kuulumatta hänen korviensa ohi. Usko, toivo, jopa järkikin riippui siitä onnistuiko tämä hänen uskalias yrityksensä tavoitella korkeinta taivasta. Herkeämättä ponnistaen hyvin harjotettua tahtoansa, joka mystikoiden mukaan itsensäkuolettamisella osottaa suurimman voimansa, poisti hän aistimistaan jokaisen äänen ja jokaisen kuvan sekä sielustaan jokaisen ajatuksen. Hän makasi vallan tahdottomana ja oman itsensäkin unohtaen, kunnes kaikki tietoisuus ajasta ja paikasta oli hälvennyt, ja hän luuli olevansa aivan yksin äärettömyydessä.

Hän ei uskaltanut ajatella, hän ei uskaltanut toivoa, hän ei uskaltanut iloita, peläten murtavansa lumouksen… Useammin kuin kerran hän oli juuri tässä kohdassa murtanut sen antautumalla jonkun äkillisen ja rajun ilon tai pelon valtaan; mutta nyt oli hänen tahtonsa luja… Hän ei tuntenut omia jäseniään, hän ei kuullut omaa hengitystään… Kepeä, kirkas sumu, ääretön kimaltelevista suomuksista kudottu verkko, joka vuoroon läheni ja poistui hänestä, esiytyi ja jälleen katosi, näkyi hänen yläpuolellaan ja ympärillään… Oliko hän ruumiissaan vaiko sen ulkopuolella?…

* * * * *

Verkko muuttui rajattomaksi avaruudeksi tyyntä, kirkasta valoa… Levollinen, lämmin ilma ympäröi hänet… Hän hengitti tätä valoa ja häilyi siinä kuni tomuhiukkanen päivänpaisteessa… Ja kuitenkin kesti hänen tahtonsa lujana.

* * * * *

Kaukana, äärettömän kaukana, häämötti tuon mittaamattoman kirkkauden syvyyksissä tumma, varjomainen piste. Se läheni ja kasvoi… Musta pallo, sateenkaarien ympäröimänä… Mikähän se mahtoi olla? Hän ei tohtinut toivoakaan… Se läheni lähenemistään, vielä likemmäksi, kosketti häntä… Sen keskus värähti, vapisi, muodostui viimein ihmiskasvoiksi —… Jumalanko? Ei — Pelagian!

Se oli Pelagia, kauniina, suruisena, nuhtelevana, närkästyneenä, kauheana… Hypatia ei voinut kestää enää kauvempaa; hän hypähti parahtaen pystyyn ja tunsi koko sen hirvittävän tointumisen katkeruuden, jota mystikko tuntee, kun inhimillinen järki ja inhimillinen tahto, joita hän on ylenkatsonut, jälleen saavuttavat jumalalliset oikeutensa ja kuvausvoima hurjasta lennostaan hervahtaa jokapäiväisyyteen.

Tämäkö siis oli jumalien vastaus. Sen olennon kuva, jonka hän oli halveksien jättänyt kiusauksille alttiiksi, työntänyt luotaan! "Ei, se ei ole jumalien vastaus — se on oman sieluni vastaus! Mikä houkkio olenkaan ollut! Olen jännittänyt tahtoni mitä voimakkaimpaan toimintaan, vaikka luulin sen toimettomimmaksi herpaisevani! Olen ollut kaikkien mielihalujeni orja, vaikka luulin ne tykkänään tukahuttaneeni. Entäpä jos tämäkin valokudos, tämä hohde, tämä pimeä pallo, samatenkuin Pelagian kasvotkin, olivat vain kuvausvoimani ehkäpä aistienikin mielikuvia! Entä jos pidinkin omaa minuuttani jumalana! Entäpä jos olinkin omassa valossani, omassa äärettömyydessäni! Enkö olekin oma äärettömyyteni, oma valoni, oma pimeyteni!" Näin sanoessaan hän hymähti katkerasti, viskautui pitkäkseen lepovuoteeseen ja kätki kasvot käsiinsä, ruumiin ja sielun puolesta kokonaan uupuneena.

Viimein hän kohottautui istualleen ja hajallaan olevia kiharoitaan ajattelematta jäi tuijottamaan avaruuteen. "Voi, jospa saisin yhdenkin ilmestyksen, yhdenkin ennuksen! Voi, jospa palaisivat nuo runoilijoiden laulamat kultaiset ajat, jolloin jumalat vaelsivat ihmisten parissa ja taistelivat ystävinä heidän rinnallaan. Ja kuitenkin — ovatko nämä vanhat tarut luotettavia, hurskaita tai edes säädyllisiäkään? Eikö sydämeni nouse niitä vastaan? Ken on enemmän kuin minä Platonin kera halveksinut niitä kehnoja tekoja, riitä alentavia muodonvaihdoksia, joita Homeros kertoo Kreikan jumalista? Täytyykö minun nyt niihin uskoa? Täytyykö minun alentua ajattelemaan, että jumalat, jotka elävät aistimailmamme yläpuolella, tahtoisivat tehdä itsensä havaittaviksi meidän aistimillemme, jotka ovat äärettömän pitkiä kehitysjaksoja heitä alhaisemmat — että he tahtoisivat alistua aineen alhaisten sattumien alaisiksi? Täytyy. Mieluummin sellainenkin usko, kuin ei mitään! Olkoon niin! Paljon, paljon parempi on uskoa että Ares haavoitettuna ja huutaen pakeni kuolevaista ihmistä — parempi uskoa Zeuksen avioliittorikoksia ja Hermeen varasteluita, kuin uskoa, etteivät jumalat milloinkaan ole puhuneet kasvoista kasvoihin ihmisten kanssa. Minä tahdon ajatella — jotten tulisi hulluksi — että olennot siitä näkymättömästä maailmasta, jota isoan ja janoan, ovat ilmestyneet ja seurustelleet ihmislasten kanssa tavalla, jota ei järki eikä aistit voi kieltää — vaikkakin nämä olennot olisivat oikullisempia ja alhaisempia kuin konsanaan me itse! Onko tosiaan sitte olemassa mitään näkymätöntä maailmaa? Oh, jospa saisin ennuksen, saisin merkin!"

Uupuneena ja mieli hämmennyksissä hän meni "jumalten huoneeseen", jossa oli kokoelma muinaisajan taideteoksia, joita hän säilytti pikemmin taideaarteina kuin palveluksen esineinä. Ylt'ympäriinsä seisoi näitä manalle menneiden sukupolvien kylmiä mielikuvituksen tuotteita liikkumattomassa ja elottomassa kauneudessaan, tuijottaen valkeilla, sieluttomilla silmillään avaruuteen. Voi jospa ne olisivat kyenneet puhumaan ja rauhoittamaan hänen sydäntään! Huoneen perällä seisoi Minerva, täydessä sota-asussa kypärineen, keihäineen ja kilpineen; se oli ateenalaisen kuvanveistotaiteen helmi, jonka hän oli ostanut muutamilta kaupustelijoilta, sittenkun gootit olivat ryöstäneet ja hävittäneet Ateenan. Siinä seisoi jumalatar ankaran kauniina; mutta voi, oikea käsi puuttui ja typistetty käsivarsi oli yhä ojossa aivan kuin olisi se tahtonut ilkeästi ivata sitä uskoa, josta muoto vielä oli jälellä, voima oli kuollut ja hävinnyt.

Hän katseli kauvan ja kiihkeästi lempijumalatartaan, sitä ihannetta, jonka kaltaiseksi hän vuosikausien kuluessa oli ikävöinyt tulevansa; hän katseli, kunnes — oliko se vain unta, päivän viimeisten säteitten leikkiä, vai vetäytyivätkö todellakin jumalattaren huulet hymyyn?

Mahdotonta! Ei, se ei ollut mahdotonta. Eikö muutamia vuosia sitte Hekateen kuva ollut hymyillyt eräälle filosoofille? Eikö kerrottu liikkuvista kuvapatsaista, silmääiskevistä muotokuvista ja kaikista niistä ilmeisistä ihmeistä, joiden avulla kuoleva usko epätoivoisesti koettaa — ei pettää toisia, vaan uskotella itselleen olevansa järjellinen? Sellaista oli tapahtunut — sellaista voi tapahtua — sellainen oli todellista!

Ei! Nuo huulet olivat, kuten alkuaankin olivat olleet, suletut, ja niillä lepäsi kylmä rauha, joka miltei läheni ivahymyä. Ihme — jos se sellainen oli ollut — oli lakannut. Mutta oliko tuo vain näköhäiriö? Eivätkö käärmeet kiemurrelleet kilvessä olevan Medusanpään ympärillä? Eivätkö ne irvistelleet, eivätkö tirkistelleet häneen kivisilmillään muuttaakseen hänetkin kauhun voimalla kiveksi?

Ei, sekin taukosi. Ah, jospa sitä vain olisi kestänyt, olisihan sekin ollut elonmerkki! Vielä kerran hän katsahti ylös jumalattaren kasvoihin, mutta turhaan; kivi pysyi kivenä. Tietämättä itsekään mitä teki hän äkkiä kiihkeästi syleili marmoripatsaan polvia.

"Athene! Pallas! Ikuinen neitsyt! Sinä absoluuttinen järki, joka syntymättä putkahdit nimettömästä Ykseydestä! Kuule minua, Athene! Armahda minua! Puhu, vaikkapa vain kiroaisitkin minua! Sinä, joka yksin vallitset isäsi ukontulia, kuoleta minut niillä jos tahdot; tee vain jotakin! — jotakin mikä todistaa olemassaolosi — jotakin mikä voi vakuuttaa minua siitä, että on olemassa jotakin muuta kuin tämä kurja, karkea aine ja minun oma viheliäinen sieluni! Minä seison yksinäni kaikkeuden keskipisteessä. Minä vajoan ja riudun tietämättömyyden, epäilyksen, rajattoman tyhjyyden ja pimeyden kuiluun. Oi, armahda minua! Tiedän ettei tämä patsas ole sinä. Sinä olet kaikkialla ja joka paikassa. Mutta minä tiedän että tämä on hahmo, joka sinua miellyttää, joka vertauskuvallisesti esittää sinun suuruuttasi. Minä tiedän että olet suvainnut puhua niille, jotka —. Oh, mitä minä tietäisinkään? En mitään, en yhtään mitään!"

Ja hän virui maassa ja kasteli polttavin kyynelin kuvan kylmiä jalkoja, muttei mitään ääntä eikä vastausta kuulunut.

Yht'äkkiä hän säpsähti kuullessaan kahinaa likeltään; hän katsahti taakseen ja näki vanhan juutalaiseukon seisovan vieressään.

"Huuda lujaa!" sähisi akka katkerasti ivaten. "Huuda lujaa, sillä hän on jumalatar. Ehkäpä hän puhelee muiden kanssa tai on vajonnut mietteisiinsä tai on matkalla; ehkäpä hän on tullut vanhaksi — kuten me kaikki kerran tulemme, sorea neito — ja on liian laiska ja ynseä liikahtaakseen. Ohoo, tuo ilkeä eukko ei tahdo puhua sinulle vai? — eikä hän tahdo edes avata silmiään koska teräslangat ovat ruostuneet? Noh, me hankimme sinulle uuden nuken, jos tahdot."

"Pois, noita! Mikä on mielessäsi, kun tänne tunkeudut?" Hypatia huudahti kavahtaen pystyyn.

Mutta eukko jatkoi kylmästi:

"Mikset koetteeksi käänny tuon kauniin nuoren miehen puoleen tuolla ylhäällä?" Hän osotti näin sanoen Apollon patsasta, jota nykyään nimitämme belvedereläiseksi. — "Mikä hänen nimensä on? Vanhat piiat ovat, kuten tiedät, aina kalseita ja kateellisia. Mutta hän — hän ei ainakaan voi olla julma noin kauniita kasvoja kohtaan! Koetahan vain tuota nuorta herraa! Taikka ehkä vanha juutalaiseukko tekee sen sinun puolestasi, jos olet liian ujo?"

Viime sanat hän lausui niin merkitsevällä tavalla, että Hypatia, kaikesta vastenmielisyydestään huolimatta, omaksi ihmeekseen kysyi eukolta, mitä tämä tarkotti. Kotvaan Mirjam ei vastannut mitään, tähysti vain hänen silmiinsä tavalla, joka nyt kuten kerta ennenkin vallan masensi ylpeän Hypatiankin; niin läpitunkeva, niin sitkeän päättäväinen, niin peloton oli se tulinen katse, joka loisti noista sisäänpainuneista silmistä.

"Pitääkö vanhan noita-akan manata esiin korea nuori Apollo koko hänen kukoistavassa kauneudessaan? Hän tulee, usko pois, hän tulee! Lupaanpa että hän tuleekin vallan auliisti, jos vain vanha Mirjam kohottaa sormensa."

"Tuleeko hän sinun tykösi? Tottelisiko Apollo, valon jumala, juutalaiseukkoa?"

"Juutalaiseukkoko?" kirkui akka. "Ja mikä sinä sitte olet, joka niin kysyt? Sinä kreikatarko? Mitä ovat teidän jumalanne, teidän sankarinne, teidän perkeleenne, teidän, jotka meidän suhteemme olette vain eilispäivän lapsia? Te olitte vain kourallinen puolialastornia raakalaisia, jotka riitelivät Troijasta siihen aikaan jolloin meidän Salomomme, sellaisen loiston ympäröimänä, jommoista Rooma ja Konstantinopoli eivät koskaan ole nähneet, lausumattoman nimen voimalla hallitsi demooneja ja henkiä, enkeleitä ja pääenkeleitä, valtoja ja herruuksia. Mitä tietoja teillä on, joita ette olisi varastaneet egyptiläisiltä ja kaldealaisilta? Ja mitä tiesivät egyptiläiset, jota eivät olleet oppineet Moosekselta? Ja mitä kaldealaiset, jota eivät olleet oppineet Danielilta? Mitä tietää maailma, jota se ei ole oppinut meiltä, maagillisuuden isiltä ja mestareilta-maailman sisimpien salaisuuksien herroilta? Tule, kreikkalainen lapsi — te kreikkalaiset olette, kuten Egyptin papit muinoin sanoivat teidän isistänne, alati lapsia, jotka halajavat uutta leikkikalua, heittääkseen seuraavana päivänä sen jälleen pois — tule koko teidän viheliäisen viisautenne lähteelle! Sano, mitä tahdot nähdä, ja sen olet saava nähdä!"

Hypatia oli voitettu; ei ollut epäilemistäkään, etteikö eukko itse täydellisesti uskonut omiin sanoihinsa, ja se oli sellainen sieluntila, jota Hypatia oli nähnyt niin harvoin, ettei käynyt ihmetteleminenkään jos se vaikutti häneen sillä salaperäisellä ja valtaavalla voimalla, jolla se tavallisesti vaikuttaa — ja jolla sen ehkä pitäisikin vaikuttaa — ihmissydämeen. Sitäpaitsi oli se koulukunta, johon hän kuului, aina koettanut Itämaiden ikivanhojen kansojen keskuudesta etsiä jumalallisen innoituksen alkulähteitä ja niitä salaperäisiä oppeja, jotka periytyivät jo ammoin sitte kuolleilta kansakunnilta. Olikohan hän ehkä nyt löytänyt kaiken tämän?

Juutalaiseukko huomasi heti olevansa voitolla ja jatkoi, antamatta Hypatialle aikaa vastata:

"Millä tavalla tahdot sen sitte tapahtuvan? Peilin ja vedenkö avulla, kuutamon loisteella seinälle, taikka seulanko vaiko aterian avulla? Taikka ehkä symbaalien tai tähtien voimalla, vaiko niiden neljänkolmatta alkuaineen avulla, joiden kautta valtakunta luvattiin Teodosius Suurelle? — tai assyrialaisten pyhillä numeroillako taikka hekatisen taivaanpallon safiirin avulla? Pitääkö minun, kuten muinen egyptiläisten pappien, uhata jälleen repiväni Osiris kappaleiksi tai paljastavani Isiksen salaisuudet? Sen kyllä voisin tehdä jos tahtoisin, sillä minä tiedän kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin. Vai käyttäisinkö Salomon sinettiin kaiverrettua lausumatonta nimeä, jonka kaikista maan kansoista me yksin tunnemme? Ei, se olisi vahinko, sillä onhan kysymys vain pakanasta. Sen täytyy tapahtua pyhän happamattoman leivän avulla. Katsos tänne, tässä ovat ihmeitä tekevät jyväset! Syö tänään joka kolmas hetki yksi näistä eläkä mitään muuta! Tule sitte tänä iltana tyköni kantaja Euclaimonin asuntoon ja tuo se musta agaatti mukaasi; silloin saat nähdä mitä haluat nähdäksesi."

Hypatia otti jyväset, mutta kysyi epäröiden:

"Mutta mitä nämä ovat?"

"Ja sinäkö väität osaavasi tulkita Homerosta? Kukahan se oli, jonka tässä eräänä aamuna kuulin puhuvan niin kauniisti siitä 'nepenthestä', jonka Helena antoi sankareille, herättääkseen heissä iloa ja rakkautta? Kukahan se oli joka väitti nepenthen olevan tunnuskuvan siitä sielun huimauksesta, joka virtaa henkisestä kauneudesta, ja niin edespäin? — Se oli sangen kauniisti sanottu, mutta kysymys, mitä nepenthe oikeastaan oli, jäi vastaamatta. Minä sanon sinulle että tämä on nepenthe. Ota se ja koeta, ja myönnä sitte että voit kyllä puhua Helenasta, mutta että minä voin näytellä hänen osaansa ja että minä kumminkin tunnen hiukan enemmän Homerosta kuin sinä."

"En voi uskoa sinua. Anna minulle joku merkki voimastasi; miten muuten voisinkaan uskoa sinua?"

"Merkki — merkki? Polvistu tuohon kasvot kohti pohjoista! Sinä olet aivan liian pitkä sellaiselle kumaraiselle eukkorähjälle kuin minä olen."

"En ole ikinä notkistanut polvea kenenkään ihmisen edessä."

"Kuvittele sitte polvistuvasi tuon kauniin epäjumalan edessä — polvistu vain!"

Eukon kiiluvien silmien pakottamana Hypatia polvistui hänen eteensä.

"Uskotko sinä? Haluatko sinä? Tahdotko alistua? Tahdotko totella? Itsepäisyys ja kopeus ei saa mitään nähdä eikä tietää mitään. Jollet luovu omasta minuudestasi, ei Jumala eikä perkele lähesty sinua. Tahdotko nöyrtyä?"

"Kyllä, kyllä!" Hypatia parka huudahti, kokonaan uteliaisuuden ja itse-epäilyn valtaamana. Hänen silmissään hämärsi, hänen jäsenensä raukesivat yhä enemmän juutalaiseukon katseille sietämättömän taikavoiman vaikutuksesta.

Vanhus otti povestaan kristallin ja asetti sen kärjen Hypatian rintaa vasten. Kylmä väristys kävi koko hänen ruumiinsa läpi… Noita teki käsillään salaperäisiä, liikkeitä hänen päänsä ympärillä mutisten tavan takaa: "Alas, alas, ylväs henki!" Sitte hän kuivettuneilla sormenpäillään kosketti uhrinsa otsaa. Vähitellen kävivät Hypatian silmäluomet raskaiksi; hän yritti moneen kertaan kohottaa niitä, mutta painoi ne jälleen eukon tuijottavan katseen edessä… Ja sitte hän kadotti tajuntansa…

Kun hän heräsi, makasi hän polvillaan toisessa huoneen kolkassa, hiukset hajallaan ja vaatteet epäjärjestyksessä. Mitä kylmää hän sulkikaan syliinsä? Apollon jalat? Mirjam seisoi hänen vieressään ja taputti voitonriemuisena käsiään.

"Kuinka tulin tänne? Mitä olenkaan tehnyt?"

"Olet puhunut niin kauniisti! — lausunut niin koreita kohteliaisuuksia tälle kauniille nuorukaiselle, ettei hän suinkaan voi olla niin paha ja unhottaa ne, tullessaan luoksesi tänä iltana. Sepä vasta oli suloinen hurmaustila! Hoh hoo, sinä et ole ainoa nainen, joka on viisaampi nukkuessaan kuin valveillaan. Sinusta tulee hyvin kaunis Kassandra — tai Klytia — jos sinulla vain on tarpeeksi ymmärrystä… Se riippuu sinusta itsestäsi, sorja neito. Oletko tyytyväinen nyt, vai tahdotko vielä enemmän merkkejä? Pitääkö vanhan juutalaisakan lyödä nuo kauniit sinisilmät sokeudella näyttääkseen sinulle, että hän tietää enemmän kuin pakanat?"

"Minä uskon sinua — minä uskon", huudahti väsynyt tyttöparka. "Minä tahdon tulla, mutta…"

"Kas niin! Mitä vielä? Parasta on että ensin määräät, missä hahmossa hänen on ilmestyttävä."

"Tapahtukoon kuten hän itse tahtoo. Kunhan hän vain tulee! Kunhan vain saan tajuta, että hän on jumala! Abamnon sanoi, että jumalat näyttäytyivät kirkkaassa, väkevässä, sietämättömässä hohteessa, kaikkien niiden alempain jumaluuksien, pääenkelien, valtojen ja sankarien ympäröimänä, jotka heistä polveutuvat."

"Abamnon puhui kuin vanha houkkio ainakin. Uskotko että nuori Foibos ajoi Dafnea takaa sellainen liuta kintereillään, tai että Jupiteria uidessaan Ledan luo seurasi kokonainen lauma sorsia, hyyppiä ja kuovia? Ei, hän tulee yksinään — ja yksin sinun luoksesi; sitte voit itse valita tahdotko tulla Kassandraksi vaiko Klytiaksi… Jää hyvästi! Elä unohda jyväsiä, eläkä mustaa agaattiakaan, eläkä puhele kenenkään kanssa ennenkuin aurinko on laskenut! Ja sitte, kaunis neito —"

Vanha noita hiipi, salavihkaa nauraen, hiljaa ulos huoneesta.

Hypatia istui paikallaan, vapisten pelosta ja häpeästä. Hän, joka kuului Porfyrioksen puhtaampaan spiritualistiseen kouluun, oli aina inhoten, milteipä halveksien silmäillyt niitä taikatemppuja, joita niin suurella menestyksellä harjoittivat Iamblikus, Abamnon ja muut, jotka erityisellä rakkaudella omistivat egyptiläisten ja kaldealaisten pappien vanhat menot. Ne olivat tuntuneet hänestä kömpelöltä pilanteolta, silmänkääntäjän tempuilta, jotka kykenivät herättämään vain roskaväessä ihmetystä… Hän rupesi nyt suotuisammin niitä ajattelemaan. Mistä hän tiesi, ettei rahvas tarvinnut merkkejä ja ihmeitä uskonsa vahvistukseksi?… Mistäpä tosiaankin? Eikö hänellä itsellään ollut samanlainen kaipuu? Hän avasi Abamnonin kuuluisan kirjeen Porfyrolle, luki, ainakin kahdennenkymmenennen kerran, hänen ylevät sanansa taikuuden puolustukseksi, ja tunsi, että ne olivat kumoamattomat. Taikuus? Mikähän sitte ei ollut taikuutta? Koko maailmankaikkeus, alkaen hänen päänsä päällä liikkuvista kiertotähdistä aina pienimpään piikiveen hänen jalkainsa juuressa, oli perin salaperäinen, käsittämätön, ja ihmeellinen, yhtä odottamattoman ja selittämättömän pakoisuus- tai heimolaisuusvoiman alainen kuin se voima, mikä Abamnonin väitteen mukaan veti jumalia niiden äänien tai esineiden puoleen, jotka joko muotonsa, värinsä tai kemiallisten ominaisuuksiensa kautta olivat heidän itsensä muotoisia tai sukua heille. Mitä ihmeellistä siinä oikeastaan olikaan? Eikö rakkaus ja viha, sympatia ja antipatia ollut maailmankaikkeuden laki? Selittämällä luonnonilmiöitä mekaanisesti eivät filosoofit tulleet sen lähemmäksi niiden todellista selitystä. Salaperäinen "miksi?" oli aina jälellä… Kaikki heidän selvittelynsä oli vain omiaan suurilla sanoilla sumentamaan sitä yksinkertaista totuutta, että vesi vihaa öljyä, jonka kanssa se kieltäytyy sekaantumasta, tai että kalkki rakastaa sitä happoa, jonka se himokkaasti imee itseensä, ja rakastajan lailla kuumenee lempensä hurmauksessa. Miksikäs ei? Mitä oikeutta meillä on kieltää näiltä olioilta enemmän kuin itseltämmekään tunne ja mielenliikutus? Eikö niissä ja meissä liiku sama kaikkeudenhenki? Emmekö me juuri tämän hengen voimasta ajattele, tunne ja rakasta? Miksi ei siis niittenkin laita olisi sama? Jos sama henki tunkee kaiken läpi, jos sen kaikki elähyttävä läsnäolo yhdistää kukan kristalliin samoinkuin demooniin tai jumalaankin, niin eikö sen silloin täydy myöskin yhdistää molemmat äärimmäiset renkaat olevaisuuden ketjussa ja sitoa yksin nimettömän Ykseydenkin kaikkein pienimpään olentoon, joka on sen käsialaa? Onko se, että maalliset suitsutukset, vertauskuvat ja manaukset vetävät puoleensa jumalaa tai enkeliä, suurempi kumma kuin se, että inhimillisen äänen maallinen sointu vetää toista sielua toisen puoleen? Olisiko siinä piilevä hengen ja aineen yhdistys ihmeellisempi kuin ruumiin ja sielun välinen yhteys? Onko se ihmeellisempää, kuin että sielu pysytetään ruumiissa hengittämällä maan ilmaa ja syömällä maan ruokaa? Ja vaikkapa luonnontieteilijät olisivatkin oikeassa, sielu olisi vain hermojen aineellinen tuote tai energia ja aineen lait olisivat ainoat lait maailmankaikkisuudessa, niin eikö silloin taikuus olisi vielä todenperäisempi ja järjenmukaisempi. Eikö kaiken verrannollisuuden mukaan ole otaksuttavaa, että on toisia, meitä korkeampia olentoja, jotka myöskin ovat aineen lakien alaisia ja sen vuoksi inhimillisten olentojen tavalla alttiita maallisten näkyjen ja maallisten äänien vaikutuksille?… Jos henki läpitunkee kaiken, silloin on taikuus todennäköinen; jos ei ole olemassa mitään muuta kuin aine, niin silloin on taikuus moraalinen varmuus. Ainoa, mikä kummassakin tapauksessa puuttuu, on kokemuksen todistus… Ja eikö kaikkina aikoina ole tätä todistusta koeteltu sekä väitetty sen menestyneen? Mikäpä olisikaan sen järkiperäisempää ja filosoofillisempaa kuin että hän itse koettaa noita menetelmiä ja menoja, jotka kaikkien vakuutusten mukaan olivat pettäneet ainoastaan silloin kun kokelas oli typerä ja sopimaton?… Abamnonin täytyi olla oikeassa… Hypatia ei rohjennut uskoa että hän oli väärässä; sillä jos tämä hänen viimeinenkin toiveensa petti, niin oliko hänellä silloin enää muuta jälellä kuin: syökäämme ja juokaamme sillä huomenna kuolemme?

11 Luku.

MIRJAMIN JUONI.

Ken on jumaloinut naista vaikkapa vasten tahtoaan ja omaatuntoaankin, tietää että myrskyn täytyy seurata myrskyä, maanjäristyksen toista, ennenkuin hänen epäjumalansa on kokonaan kukistettu. Tämän älysi Filammon sinä iltana istuessaan ja ajatellessaan päivän merkillisiä tapahtumia, sillä hänen mietiskellessään rupesivat hänen vanhat tunteensa Hypatiaa kohtaan, kaikista omantunnon ja järjen vastaväitteistä huolimatta, jälleen heräämään. Ei se ollut tuo erehtymätön vaisto, joka käskee meitä sekä miehessä että naisessa ihailemaan ja kunnioittamaan kauneutta jonakin todella arvokkaana, jonakin jumalallisena, taivaallisena, jopa eräässä syvällisessä, jonakin meille käsittämättömässä merkityksessä, iankaikkisena ominaisuutena — tuo vaisto, joka saa meidän järkemme valheina hylkimään siveysintoilijan kaikkia rikki viisaita ja tunteellisia laverruksia "tämän maalatun tomumajamme katoavaisista väreistä", ja joka vanhain hebrealaisten kirjain tavalla sanoo meille, että ruumiillinen kauneus on täydellisin vertauskuva henkisestä kauneudesta, sekä että vaikka kauneus ilman häveliäisyyttä onkin kuin kultainen ketju sian kärsässä, se sittenkin on kultainen ketju, pantti sisäisestä kauneudesta, jonka pitäisi esiytyä hengessä ja totuudessa, ja joka ehkä jolloinkin niin tekeekin. Häntä ei kiehtonut Hypatiaan vain tämä vaisto, joka kuiskasi hänelle — ja kenpä voi väittää että tämä kuiskaus oli peruisin maasta tai alemmasta maailmasta? — "Hän on liian kaunis ollakseen tykkänään paha"; vaan juuri tuo aukko Hypatian uskossa, jonka hän äsken oli keksinyt veti häntä jälleen neitoon. Tällä ei ollut mitään Magdaleenalle julistettua evankeliumia, koska hän oli pakana. Se oli siis pakanuuden vika eikä hänen. Hän oli tuntenut sääliä Pelagiaa kohtaan, mutta vaikkei hän olisi sitä tuntenutkaan, niin eikö sekin johtunut vain hänen pakanuudestaan. Ja kenen oli syy, että hän oli pakana? Hänenkö?… Voikohan Filammon väittää sitä? Eikö hän itse ollut nähnyt niin paljon pahuutta, niin paljon hulluutta ja raakuutta, että se oli järkyttänyt hänenkin uskoansa, vaikka hän olikin kasvatettu kristityksi? Miten paljon enemmän pitikään antaa Hypatialle anteeksi, joka oli hienotunteisempi, terävä-älyisempi, ylevämielisempi kuin hän ja sitäpaitsi pakanallisen isän lapsi? Eikö hänen täydellisyytensä ollut hänen omaansa, mutta hänen virheensä olosuhteiden aiheuttamat?… Ja eikö Hypatia ollut ottanut hänet, Filammonin vastaan, suojellut häntä, opettanut ja kunnioittanut häntä?… Voiko hän nyt yhtyä tuon saman neidon vihollisiin etenkin nyt kun neito oli hädässä — kun häntä vaarakin ehkä uhkaisi? Eikö hän ennen muita ollut velvoitettu uskomaan, että Hypatian vain tarvitsi käännyttää oikeaan uskoon jotta hän tulisi täydelliseksi?… Ja jälleen helotti melkein yhtä valoisana kuin ennenkin hänen ensimäinen unelmansa Hypatian käännyttämisestä… Mutta samassa hänen rohkeutensa lannistui kun hän muisti, miten perin huonosti hän oli siinä onnistunut ensi kerralla… Mutta jollei hän voinutkaan käännyttää filosofia, niin voi hän ainakin rakastaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan… Ei, ei edes sitäkään hän voinut tehdä, sillä kenen puoleen hän rukouksellaan kääntyisi? Hänen täytyi katua, saada anteeksiantamus, ehkäpä vuosikausia nöyryyttää itseään parannuksenteolla, ennenkun hän voi toivoa, että hänen rukouksensa omasta puolestaankin kuultaisiin, ja miten silloin hänen rukouksensa toisen olennon puolesta?… Siten horjuivat hänen toiveensa ja suunnitelmansa edes ja takaisin, kunnes hänet herätti ajatuksistaan pieni kantaja, joka kutsui hänet illalliselle. Silloin vasta hän muisti, ettei hän koko päivänä ollut maistanut ruokaa, ja hän meni puolittain vastenmielisesti alas syömään.

Mutta kun nyt sekä Filammon, kantaja ja tämän musta vaimo istuivat pöydässä, sangen alakuloisina ja äänettöminä, astui sisään Mirjam, joka oli menossa omiin huoneisiinsa yläkerrassa, silminnähtävästi varsin hyvätuulisena.

"Ohoo, vai illalliselleko? Eikä mitään muuta pöydässä kuin palkoja ja vesimelooneja, vaikka Egyptin lihapadat olivat kuuluisat jo kaksituhatta vuotta sitte! Ah, ajat ovat muuttuneet siitä lähtien!… Te olette väärinkäyttäneet hebrealaisten vanhoja oppeja, te surkuteltavat pakanat, ja hankkineet itsellenne Cesarin Joosefin sijaan. Kuulkaas, te nassikat siellä ylhäällä!" hän huusi tytöille yläkertaan ja taputti käsiään. "Tuokaa tänne yksi niistä paistetuista kananpojista ja pullo viinien viiniä — se vihreäsinettinen pullo, te kevytmieliset Midianin tyttäret! Tietysti te olette vain miehiä ajatelleet koko ajan kuin olen ollut ulkosalla! Saatte kyllä vielä kärsiä siitä jonain kauniina päivänä — varmasti saatte, te Aadamin ensimäisen vaimon tyttäret!"

Muuan syyrialaisista orjattarista toi alas kananpojan ja viinin.

"Kas niin, nyt syömme illallista yhdessä. Viini, joka ilahuttaa ihmisen sydämen — nuorukainen, sinähän olit kerran munkki, ja olet siis lukenut kaikesta tästä — vai? — ja siitä parhaasta viinistä, joka menee suloisesti alas ja panee nukkuvan huulet puhumaan. Ja mainiota viiniä se olikin, jota siunatulla Salomolla oli pienessä kellarissaan Libanonin rinteellä, sen takaan. Mutta koetelkaamme kuitenkin, eikö tämä voi varsin hyvin korvata sitä. Kas tässä, sinä piskuinen apinaihmiseksi, juo ja unhota murheesi! Lupaanpa sinulle, että sinusta kerran tulee Belsebubin temppelipalvelija. Katsohan vain miten se helmeilee, miten se vaahtoo ja hyrrää kuin kissa, ajatellessaankin vain saada koskettaa ihmishuulia! Se on makeaa kuin hunaja, väkevää kuin tuli, kirkasta kuin merenkulta. Juokaa, te Gehennan lapset, ja käyttäkää hyvin sitä lyhyttä aikaa, mikä vielä erottaa teidät sammumattomasta tulesta!"

Hän tyhjensi maljallisen viiniä, kuin olisi se ollut silkkaa vettä, ja katseli sitte merkitseväisesti pöytänaapureitaan näiden juodessa.

Pieni kantaja seurasi rohkeasti hänen esimerkkiään, Filammon katseli viiniään, himo heräsi ja hän maisteli punastuen ja hämillään; sitte hän koetti luulotella itselleen, ettei hän siitä välittänyt, mutta maistoi uudelleen sillä hänkin oli sangen halukas hetkeksi unohtamaan surunsa. Neekerivaimo taas kieltäysi peläten ja vapisten. — "Hän oli tehnyt lupauksen."

"Saatana periköön sinut lupauksinesi! Juo, sinä Tophetin kekäle! Luuletko viinin olevan myrkytettyä? Sinä olet ainoa olento maailmassa, jota minulla ei ole halua kiusata, koska kaikki muut kiusaavat sinua ilman minuakin! Juo, sanon minä, tai muuten muutan sinut herneen vihreäksi kiireestä kantapäähän!"