PEILIKAMMIO

Jokin viittoi mua keskiyöllä vuoteeltani pois yli soiden, joilla niittyvilla häilyi. Puut huojui oudon siniset kuin varjoja ne ois. Uni hauras yhä silmissäni säilyi.

Oli edessäni järvi niinkuin musta kuvastin. Kuun juova valui kalpeana vesiin. Vahakynttilöiden suurten lailla tornit palatsin läpi usvapilven kohosivat esiin.

Mun lähetessäin linnan portti aukes verkalleen. Pelon tunsin — kuljin loihdittuna kohti. En tiedä, miten saavuinkaan ma peilihuoneeseen, missä lamput sinipunaisina hohti.

Näin vastahani nuorukaisen käyvän kruunupään. Pois paeta en voinut syleilystä. Palo tumma syttyi sieluhuni hänen silmistään. Kuin viiniä join vieraan hengitystä.

Ja jossain alkoi soida silloin huilut hiljaiset kuin soljuis laine rantahietaan kuumaan. Yli silmieni valahtivat silkkiuutimet. Niin hukuin hänen suudelmainsa huumaan.

Mut minne lienee häipynyt mun autuuteni uus? Kuin askel oisi korvaan kaukaa soinut. Oli lattiakin kova, kylmä niinkuin katkeruus, ja nyt ovea en mistään löytää voinut.

Yhä hapuilin ma nyrkkejäni lasiin jyskyttäin salin synkän peiliseinämiä pitkin. Omat, sairaat kasvot kaikkialla vastassani näin. — Minä heräsin ja haikeasti itkin.