MUSTAN VARSAN KUOLEMA

Nuori, musta juoksijavarsa oli illan pimeässä loppuun syönyt appeensa, ja oli kylläinen. Äänettömän syysyön tähti kimalteli tallin huurtuneessa ikkunassa. Jalkain alla kahisi kuusenhakoja ja kuivaa oljenpahnaa. Varsa käänteli päätänsä, purra rouskasi kerran pilttuun lautaseinään, kihnutteli sitten polveen poskeansa. Pitkälti oli vielä ihanan aamun valkenemiseen, jolloin tallien portit taas aukenevat huikaisevalle kinoksien paisteelle, kun sisälle jälleen astuu se nuori isäntä, se kookas, kauravakka kainalossa, ja suitset iloisesti helskähtävät hänen kädessään. Mutta aamun odottaminen jo näin iltayöstä tuntui vielä kovin aikaiselta. Varsa rupesi ajan kuluksi ajattelemaan laskeutuisiko kerran ihmeekseen makuulle pehmeille kuivikkeille. Oli sentään siitä asiasta kahdenvaiheilla, sillä pimeissä tallin nurkissa tuon tuostakin paukahteli kumeasti, mikä pani säpsähtelemään. Hamuiltuaan seimeen pohjasta viimeisetkin jauhoiset oljensirut ja päästyään vakaumukseen siitä, että paukahdukset olivat pakkasen, varsa rupesi vihdoin notkistamaan etupolviansa laskeutuakseen makuulle, mutta ojensi ne taas, katsahti vielä kerran ikkunasta ja oli varmuuden vuoksi säpsähtävinään: Mikä kamala musta viiru tuossa lumella?! ajatteli se korvat hörössä, vaikka kyllä tiesi viirun kuutamon varjoksi, joka talosta tutusti lankesi pihan lumikentälle, samalle kentälle, missä nuori isäntä vastikään päivällä oli hänen kanssaan iloa pitänyt, juoksuttanut ympäri pihaa, sitten sylkyreen eteen valjastanut ja he lähteneet kiitämään tuprahtelevaan valkoiseen sekamelskaan.—Vielä oli varsa hätkähtävinään pimeätä kuistia, vaikka hyvin aavisti millä kohtaa siinä pimeässä se tuttu ovi oli ja ne tutut kaidepuut, joiden yli hänelle päivällä leipää kurotettiin, kun hän vallattomasti lumessa piehtaroituaan saapui rappusten eteen ja leivän antajia tuvasta kutsuen kaapi kavioillaan astuimia.—Sitten ei säikkymisen syitä enää löytynytkään. Varsa huokasi syvään kylläisyyttään, jännitys katosi korvista, säihky silmistä, pää painui, alahuuli meni lerpalleen,— huokaus vielä, ja varsa retvahti pehmeille pahnoille pitkäkseen.

Mutta eivät ehdi vielä nuoren hevosen räpytteleväiset silmäluomet ummistua ennenkuin ulkona narahtaa rekivajan ovisarana. Varsan pää hetkahtaa jälleen pystyyn.

Selvään kuuluu yön hiljaisuudessa kuinka vajan ovi varovasti avataan. Mitä nyt? Varsa kavahuttaa etujalat ojennukseen ja höristää korvansa pystyyn suipeiksi kuin keihään kärjet.

Reki vedetään hiljaa vajasta.

Varsa nousee ja koko hänen ruumiinsa vavahtelee jännittyneestä ihmetyksestä. Hän kuuntelee ja kuuntelee. Taas ei kuulu mitään. On kuin öinen liikkuja olisi puolestaan sitä varsan nousemisen kolinata säikähtänyt. Mutta nyt jo pannaan avain tallinoven lukkoon. Kalahtaa avaimen ensimäinen kierre. Taas on hiljaa. Kalahtaa toinen. Yläovi aukeaa ja sen nelikulmaisessa hangen kuutamossa varsa näkee kookkaan ihmishaamun, öisen varjon, suitset kädessä.

Mutta sinähän se oletkin minun isäntäni, hirnahtaa varsa, iloisesti valveutuen.—Miksi tulet varsasi luo hiljaa kuin varas, ja … ja mikset puhuttele tapasi mukaan, etkä taputtele?… Miksi panet nopeasti valjaat selkääni, niinkuin kiirehtisit lähtöön, etkä kuitenkaan irroita marhamintaa, vaan kesken kiirettäsi äkkiä pysähdyt, nojaudut minua vastaan, ja minä tunnen lantiotani vasten sinun rintasi kuohuvan tykinnän?

Mikä onkaan mielessäsi? En ole sinua tuollaisena ennen milloinkaan nähnyt. Viet minut kiireesti tallista, nostat sylkyreen aisat kupeilleni, käännät rahkeet luokan päiden ja aisain ympäri, kiristät länget yhteen—ja samassa jo annat rinnuksen laueta jälleen auki, aivan kuin epäilisit koko lähtöä, mietit, vedät rinnuksen uudestaan kiinni. Taas annat laueta auki, taas vedät kiinni…

Mutta jos olit valjastaessasi kummallinen, niin vielä kummallisempi olet ajoon lähtiessämme. Tuskin olin hypähtänyt liikkeelle ja varoitussivalluksen sinulta saatuani tasoittanut juoksuni hypystä raviin, kun sinä äkkiä jo taas kiristät ohjia ja jyrkästi käännät suoraan kinokseen—ja siitä polulle, jota emme vielä koskaan ole kulkeneet, ajat navetan takaa saunatielle ja siitä alas rantaan! Ja rannassa—voi kauhistusta!—vaadit minun mennä lumettomalle, pimeälle jäälle, jossa vielä ihan äskettäin mustat syksylaineet loiskuivat. Ja taas varottaen sivallat minua, etten vaan peloissani tanssisi ennen jäälle loikkaamista, etten epätoivon vimmassa hyppäisi sinne, vaan kauniisti ja rauhallisesti astuisin tuolle mustalle, hyytyneelle veden pinnalle, joka varmaan heti roiskahtaen murtuu altani. Ei, minä käännyn pois, käännyn väkisin! Mutta taas armoton sivallus, ja minä seison kuin seisonkin paikallani. Tunnen suussani kuolainten ankaran käskevät nykähdykset. Sinäkö—sinäkö se olet, minun kultainen isäntäni?—Tuskan hiki kohoo korvieni juureen. Ei, ei, en mene milloinkaan! Perääntyen minä karahutan takajaloilleni. En milloinkaan, en milloinkaan!—Silloin sinä, armas isäntäni, iskujen asemesta nouset reestä, taputtelet minua ja hellimmillä sanoillasi lepyttelet. Tiedät sen hyvin—en voi minä silloin sinua vastustaa, murtukoon jää, astun siihen. Ensin toisella etujalallani, sitten toisellakin. Merkillistä! Jää vaan risahti, ei murtunutkaan. Sinä istut jälleen reessä, nyt ovat jo takajalkanikin jäällä. Astun lyhyin askelin, alleni tuijottaen. Sinä sallit astua käyden, kunhan vaan en rupea hyppelemään. Ehkä sinäkin pelkäät, koska kuulen koko ajan: sjoh, sjoh, sjoh… Ja minä käyn ja kierrän oikealle, missä häämöttää niemen ranta, sinun kääntäessä päätäni vasemmalle, joten tulen kulkeneeksi sinne minne tahdot: suoraan pimeälle ulapalle. Nyt alan juosta, keveämpi ollakseni. Pimeään, aina vaan pimeään, aukealle, pois rantamilta, yöhön… Kavioini kapse kierii pitkin kalseaa jäätä autioon pimeyteen: hok, hak, hak, hok, hok, hak, hak, hok… Ja taivaan tähdet jään mustassa kalvossa minulle tahtia tanssivat.

Voi sinä kultainen isäntä, tähänkö minut hukutat, oman varsasi vireän, oman sorjan kutriharjan, kasvatin kotiahojen, lepikkojen lellitellyn, oman leikkikumppanisi, oman entisen ilosi, juottamasi, syöttämäsi, riimusta taluttamasi?

Voi sinä kultainen isäntä, mitä tehdä aikonetkin, heitä musta öinen mieli, käännytä kotikiville, tulee kohta toinen päivä, uusi aamu valkenevi, juoksen niinkuin ennen juoksin, viatonta viedessäni, lumihangen paistaessa kevätauringon kerällä!

Mutta niemen ohi tultuamme tuikahtaa kaukaa vastaisen metsärannan pimeydestä valo, ja ohjissani tuntuu iloinen vavahdus. Ja vaikka sinä käänsit suoraan sitä valon tuiketta kohden, joten matkamme nyt pitää Ison selän ammottaville syvyyksille, mieleni äkkiä kepenee valon tuikkeen nähtyäni ja minussakin käy niinkuin ohjissa iloinen vavahdus. Nyt tiedän minne mennään. Tuon talon muistan aina enkä unohda koskaan. Kesän aikana käytiin kahdesti siellä, ja viimeksi kun koivun lehti oli keltaisena. Puoli päivää oli matka kestänyt Isonselän ympäri. Oli sielläkin nuori isäntä, yhtä kookas kuin minun, vaikkei tosin yhtä kauranantelias. Kun viimeksi kävimme siellä, talutti se vieras isäntä minut talliin, missä oli muita hevosia, antoi heinää eteeni ja meni. Mutta hetken kuluttua juoksi talliin salavihkaa hänen emäntänsä, hilpeä nainen, ja vaikka minä luimistin hänelle korviani—sillä en ole milloinkaan hameellisia kärsinyt—tuli hän minun pilttuuseeni ja kaasi kaksi kapallista mustaa kauraa hinkalooni. Ihmettelin, että hän vielä kiersi kätensä minun kaulani ympäri, puristi päätäni rintaansa vasten ja kahdesti kuumasti kuiskasi isäntäni nimen.

Mutta jäitse ei oltu sinne vielä milloinkaan ennen menty eikä yön aikana koskaan käyty. No niin, nytpä käydään yönkin aikana ja mennään suoraan Isonselän yli. Ja jää kestää … kestää… Mieleni keventyy ja isäntäni huomaamatta varastan kiellettyä vauhtia yhä enemmän. Vihdoin tunnen ohjien höltyvän ja se merkitsee, että saan lähteä valtoinani kiidättämään.

Risahdelkoot, paukahdelkoot äsken hyytyneet vedet, nyt ei jää enää ehdi aitani murtumaan, vielä vähemmin minä siihen uppoamaan, nyt eivät petä syvien sillat, vaikka hokki läpitse lyöpi, nyt olen keveä kuin höyhen ja nopea kuin myrskypilvi. Pelko jää jälkeen ja hurjuutta puhaltaa mieleeni vinha tuuli, jonka vastaani nostatin. Harjani liehuu ja sierameni tulta syöksevät. Avaruudet ovat minun vallassani!

Hetken hurmaava huimaus vaan: Iso selkä on jo takanani! Eikö tuossa jo häämötä vastarannan metsäinen manner ja eikö tuossa ole se kaukaa tuikkinut ikkunavalo? Ja tuossa jo joensuu, jonka ääressä talo sijaitsee… Huh! Etpä ollut pitkän pitkä, sinä Isonveden selkä, juoksin ylitsesi nopeammin kuin yksikään kesäinen vihuri.

Olin juuri ottamassa huimimman vauhdin, voittoni riemussa rientääkseni jyrkälle rantatöyräälle. Silloin ohjat äkkiä kiristyvät. Vauhtiani hilliten isäntäni vaatii minun hiljaa käymään. Eikö siis mennäkään sitä kauraa…? Koetan hypähtelemällä varastautua eteenpäin edes jonkun askeleen lähemmäksi rantaa, mutta ohjat vaan kiristyvät, käskien pysähtymään. Minä pysähdyn. Heittelen päätäni, vaahtoa roiskuu suustani jäälle, kuolaimet ovat katketa hampaissani. Seisomme … seisomme… Hän kaiketi odottaa jotakin.

Jo liikahtaa hiljainen valo tuvan ikkunassa, värähtää niinkuin säikkyväinen. Mutta kiristyneissä ohjissa minä tunnen isäntäni käsien alkavan vavista.

Hetken kuluttua avautuu tuvan ovi hiljaa. Eteiskodassa kaikki esineet kirkkaasti valaistuvat, kiulu, kirnu, kangaspuut. Isäntäni kädet vapisevat yhä tuntuvammin. Nuori vaimoihminen haparoi tuvasta kotaan, kalpeana, sama, joka silloin eteeni kaurat kaasi. Aristelee, katsahtelee taakseen, kuuntelee, koettaa nähdä yöhön. Isäntäni kädet vapisevat.

Ei kuule se vaimo tähtien laulua, vaikka ne häntä kieltävät jäälle tulemasta, lumiset ahot kieltävät, kodan kiulu kieltää, kirnu kieltää. Vaan jollet niitä kuule, onhan tuolla tuokkonen kodassa, valkokylki katon alla, kuule kuinka se sinulle hädissään huutaa! Muistatko, sinä kesänä, valoisana, valkeana, niittysirkan sirkuttaissa, marjoja poimit minuun, valkoisilla sormillasi, käsillä viattomilla? Palaja tupaan takaisin, sama kesä tulevi vielä, sama joutuvi juhannus!

Ei hän sitäkään kuule. Tulee ulos, painaa oven jälkeensä kiinni. Kodan eteinen pimeni…

Rannan hämärää lumitöyryä laskeutuu nopeasti tumma haamu. Se on hän. Vaipan helmakulmat jo erottuvat. Jo tulee mustalle jäälle. Tahtoisi juosta, mutta lyhyt on askel tähtien tanssilavalla; liukastellen, käsiä ojennellen hoikka naisvartalo astuu rekeä kohden. Jo on luona. Jo heittäysi rekeen.

Ja varsa vavahti lähteäkseen.

Nyt, nyt kohta kiristyvät ohjat, nyt kohta jälleen juoksen myrsky vihurina.

Mutta käskyä ei kuulukaan. Reessä ovat hiljaa, hiljaa, niinkuin korkealla taivaalla, missä tähti äänetönnä putosi…

Mikä on aikomuksesi, minun kultainen isäntäni? Olenhan palvelijasi kiireestä kantapäähän, olen valmis, jalkani keveinä notkahtelevat, käske jo! Vien sinut ja hänet vaikka maailman ääriin, tuiskuna lennän, vihurina kiidän … käske, käske jo?

Mutta ohjat riippuvat rentonaan kenenkään niihin tarttumatta.

Vihdoin varsa alkaa yhä levottomammin tanssahdella. Näin tehden se tulee liikkuneeksi joen suuta kohden, missä vesi avonaisena virtaa. Varsan tuska yltyy, sillä se tuntee luvattomilla hypyillään jo ansainneensa sivalluksia ja odottaa vaan hetkeä milloin piiska vingahtaa.

Nyt se jo hypähtelee nelistellen paikoillaan Ja nyt—nyt kohosi pystyyn takajaloilleen.

Silloin jää murtui. Varsa ehti töytäistä eteenpäin, se löi etujalkainsa terävät hokit jäänreunaan, mutta jää murtui etujalkainkin alta, ja musta juoksija vajosi rekineen päivineen syvyyteen.

Hetken vaan veden kierteet kohisten peuroivat pohjamujujen kanssa, sitten kierrellen soluivat toistensa ohi. Nousivat pohjasta jäälohkareet, kiiluvat kulmat edellä, ja paneutuivat takaisin pinnalle. Jo on kaikki jälleen hiljaa, ja korkean taivaan tähdet kimaltelevat uudestaan hyytyvän veden kalvossa.