»HILJAISUUDESSA»

(Eräs muisto)

Meidän puolentoista-vuotias tyttömme oli sairastunut keuhkokuumeeseen ja viikon kuluttua tuli vielä aivokuume lisäksi. Hän joko ääneensä valitellen nyppi huuliaan ja peitettään tai makasi tajuttomana, silmät auki. Lääkäri, lapsen nähtyään, teki kohta johtopäätöksensä, ja jos viivytteli sitä meille sanomasta, niin nähtävästi vaan säälistä meihin. Hän ilmaisi kautta rantain, ettei ollut juuri mitään toivomista, ja läksi. Kutsuimme vielä toisen lääkärin siinä toivossa että tällä olisi ollut enemmän luottamusta paranemisen mahdollisuuteen. Tämä toinen lääkäri alkoikin hoitaa lasta, muutti itse vesikääreitä joka kolmas tunti ja silmiänsä ummistamatta valvoi kokonaisen yön lapsen vuoteen ääressä. Mutta aamupuoleen hänkin sanoi, ettei ole mitään toivoa lapsen paranemisesta, ja matkusti pois.

Auringon noustessa näimme kaikki selvästi, että lapsella oli jo kuolemankamppaus edessä. Käsissä ja suupielissä alkoi käydä omituisia nytkytyksiä ja hengitysjaksojen välinen aika oli pidennyt.

Soitimme kolmannen tohtorin. Hän saapui hevonen vaahdossa, pitkä turkkinsa ja suuri karvalakki ihan lumisina, vaikkei lunta satanut. Hän hypähti reippaasti reestä ja nousi puoli juoksussa portaita ylös.

—Lapsi parka,—hän sanoo nähtyään pienokaisen ja silittelee sen päätä ja koettelee suonta,—niitä on paljon tämmöisiä tapauksia tähän aikaan,—Ja hän kertoo tapauksen, jossa lapsi oli, ihme kyllä, parantunut.

—Onko siis toivoa?—kysyimme.

—Ei, ei suinkaan. Olen aivan vakuutettu siitä, että huomenna tähän aikaan kaikki on lopussa, tai ehkä jo tänään iltapäivälläkin,—sanoo hän rauhallisella ja lempeällä äänellä.

Ja vähän aikaa istuttuansa hän nousee ja sanoo rohkasevasti: »no, nyt minun täytyy kiirehtiä toisten sairaiden luo, niitä on paljon.» Jättää hyvästit, istuu rekeen, kuski napauttaa pitkällä pystypiiskallaan hevosta ja lumipölynä he tuprahtavat näkyvistä.

Iltapäivällä, niinkuin tohtori oli sanonut, piteni hengitysten väli huomattavasti yhä pitemmäksi ja pitemmäksi, ja vihdoin ei tullut uutta hengitystä enää ollenkaan.

Kuinka selvää oli, ettei lapselle ollut oikeastaan mitään tapahtunut. Äsken se vielä hengitti, sitten harvensi yhä enemmän, harvensi niin, että kului kolme neljä sekuntia ilman hengitystä, vihdoin kuusi seitsemän sekuntia, kunnes jäi kokonaan tulematta. Sydämmentykytys samalla tavalla hidastui, harveni ja seisahtui.

Jyrkkää muutosta ei näkynyt eikä ollut. Ei ollut siinä mitään luonnotonta, ei mitään kummallista eikä erinomaista. Mutta yhtäkkiä herää outo sana: kuollut! ja joku—onko se yleinen mielipide, sopivaisuusko, aivan kuin joku uhkaaja—käskee ajattelemaan, että on tapahtunut jotain kammottavaa, hirveätä, jota emme osaa suinkaan itse arvostella, vaan täytyy ainoastaan osata tehdä sitä, mitä tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisesti tehdään, noudattaa juhlallisuutta, puhua hiljaa, nyyhkyttää j.n.e.—koko tuo pitkä sarja kaikille tunnettuja tekoja. Vuosisatojen taikauskot kummittelevat niin sen sanan soinnussa, että ne ihan väkisin jatkuvat selkäydintäni myöten, ja vähän ajan kuluttua minua kammottaa oman lapseni ruumis ja pelottaa olla yksin samassa huoneessa vainajan kanssa.

Miksi ihminen ei voi vapautua kuolemankammosta? Miksi vapautuminen kuolemankammosta ei ole tehty hyveeksi, vaan sitä päinvastoin pidetään jonkinlaisena uskonnollisena velvollisuutena? Miksi ei jo lapsiin istuteta luonnollista käsitystä kuolemasta ja juurruteta heistä pois viimeisiäkin taikauskon ja kammon jätteitä, että heistä kasvaisi pelkäämättömiä ihmisiä? Miksi ei uskalleta sanoa lapselle: kuolema on ihmishengen ystävä, kuoleman kammoaminen ja pelkääminen on pimeyttä, kuolema on yhtä tarpeellinen kuin syntyminen. Pitäisi siis—ja erittäinkin lasten kasvatuksen nimessä luopua kaikista vanhoista tavoista, joiden noudattamisella olemme edistäneet väärää kuolemankäsitystä. Pitäisi myös lakata opettamasta (kuten vielä m.m. Z. Topelius, vert. »Lehtisiä mietekirjastani» ss. 23 ja 24), että muka saiturit ja pahantekijät kuoltuansa harhailevat aarteittensa kätköjen tai pahantekojensa paikkain ympärillä, ja että kaikki muutkin vainajat ovat muka näkymättöminä läheisyydessämme »vielä jonkun aikaa kuolemansa jälkeen». Pitäisi niinikään lakata opettamasta, että kuolleet ruumiit nousevat kerran haudoistaan, kuten uskonnossamme opetetaan. Ja pitäisi ennen kaikkea luopua salaperäisistä, pakanallisista hautajaismenoistamme, ja istuttaa lapsiin se käsitys, ettei ruumiista vapautuneella hengellä ole enää tietysti vähääkään tekemistä mätänevän ruumiin kanssa,—että kaikkein vähin voi vapautunut henki olla riippuvainen siitä hautaavatko ihmiset ruumiin siunattuun maahan vai ei j.n.e.

Niin pitäisi. Mutta kun sitten joutuu silmä vasten silmää tuon kysymyksen kanssa, niin on sen toteuttaminen paljon vaikeampaa kuin ajatuksessa näyttikään. Syvälle ovat meidän luuhumme ja vereemme syöpyneet lapsuudessa saamamme käsitykset, mielikuvat ja ennakkoluulot,—syvemmälle kuin yksikään meistä aavistaa.

Niinpä siis syntyi meillekin tuo tavallisissa oloissa niin luonnolliselta näyttävä hautaamiskysymys. Sekä lapsen äidillä että minulla oli varma vakaumus siitä, ettei millään ulkonaisella menolla voi olla mitään vaikuista henkisiin asioihin. Olimme muun muassa jättäneet lapsemme myöskin kastamatta, koska emme voineet antaa kasteelle mitään merkitystä. Nyt olisi johdonmukaisuus sitä enemmän vaatinut hylkäämään myöskin hautajaismenot. Mutta tämä velvollisuus tuntui sillä hetkellä niin vaikealta, että teki kipeätä ottaa sitä edes ajatellakseen. Tuhannet syyt olivat puhuvinaan vastaan, alkaen siitä, että maa oli puolenkyynärän paksuisessa roudassa, korkeiden nietoksien peittämänä, ja päättyen tuohon kaikkein pahimpaan ja tympäsevimpään: »mitä ihmiset sanovat!»

Kun kuulin, että vanha palvelijattaremme meni vinnille pyykkivaatteita järjestämään, minä kiipesin sinne myöskin muka jollekin asialle ja koetteeksi sanoin aikovani haudata lapsen kotiin.

—Kyllä sen nyt sentään saisi viedä siunattuun maahan,—sanoi hän nähtävästi loukkaantuen lapsen puolesta. Ja vähän ajan perästä, ihan kuin kauhistuttava aavistus olisi hänessä herännyt, lisäsi:

—Eikö tänne sitten mitään pappiakaan haeta?

Minä selitin, että ei.

Silloin hän kalpeni ja hänen hyväntahtoiselle luonteelleen vieras vihan ilme värähti suun ympärillä, kun hän sanoi:

—Niinkö se sitten kuopataan kuin koira vaan!

Ja vaikka hän oli minun palvelijani, tunsin minä olevani hänen edessään ikäänkuin poikanulikka, jota uhataan jonkun pahanteon vuoksi.

Vielä vaikeammalta olisi minusta tuntunut ilmoittaa aikomukseni naapurillemme, eläkeukolle, joka auttaa meitä ulkotöissämme. Tämä ukko on hyvin totinen ja harvapuheinen, ankara vanhantestamentin mies. Muun muassa ei hän eikä hänen perheensä käytä ruokaan sianlihaa eikä raavaan verta; hän ei puhu koskaan syödessään, ei myöskään salli pyydystää kalaa sunnuntaipäivänä, koska Moseksen laissa näitä kaikkia kielletään. Vaikea on hänen selviytyä paksussa raamatussa. Hän lukee sitä itse ja punnitsee kaikki omalta kannaltaan. Hän uskoo joka sanan ja koettaa toteuttaa parhaansa mukaan. Hän pitää nimenomaan kiinni vanhasta testamentista, ja antaa sille jonkinlaisen etusijan uuden testamentin rinnalla.—Maallisissa asioissa on hän sitävastoin hyvin kehittynyt ja tavattoman järkevä. Sitäpaitsi hän on hyvin siveellinen, rehellinen ja hyvä. Mutta koko elämänsä hän on elänyt suuressa köyhyydessä ja on nyt vanhoina päivinään vailla kaikkea uskoa tämän elämän paranemisen mahdollisuuteen. Ei hän sinä ilmoisna ikänä tule minkään vallankumouksen eduista osalliseksi, eikä häntä myöskään voi auttaa mitkään kaupunkilaiset työväestön työlakot. Hänen koko elämänilonsa on pyrkimisessä hengellisten asiain selvyyteen, ja kallionkova on hänen uskonsa, että selvyyden perille pääsee uppoutumalla yhä syvemmäs vanhan testamentin sokkeloihin sekä jyrkästi hylkäämällä oman järjen valo.

Kun ajattelin, että tälle ukolle sanoisin »tulkaapa nyt tuonne metsikköön kaivamaan hautaa lapsellemme» niin valtasi minut jo vaan ajatellessanikin kauhistus. Jos edessäni olisi ollut koko Suomen kansa, joka on perkanut tämän maan, pelloiksi kuokkinut sen kantoiset kivikot ja suliksi kyntänyt sen sitkeät savikot,—jos se kokonaisuudessaan olisi ollut edessäni vanhoine testamenttineen ja isiltäperittyine uskoineen, en olisi ollenkaan ollut enemmän hämilläni kuin tämän yhden ukon edessä. Sillä hän oli minulle Suomen kansa.

Näiden mahdottomuuden muurien vuoksi oli minulle todellinen kevennys, kun lapsen äitikin vastusti kotiinhautaamista, sillä se vapautti minut asian ratkaisemisesta.

Mutta sattui niin, että kuusivuotias tyttäremme kuuli meidän keskustelumme, ja kun oli päätetty haudata kirkkomaalle, niin hän rupesi allapäin valittamaan, miksi muka viemme niin kauvas pois. Tämä teki äitiin syvän vaikutuksen, ja siitä hetkestä huomasin hänen ottaneen tämän kysymyksen omakseen ja jääneen yhtä raskaasti kahdenvaiheille kuin olin minä.

Naiset elävät tunnemaailmassa, ja tunteillaan he totuuttakin vainuavat ja totuuden vihdoin löytävät.

Sitä en silloin ymmärtänyt, vaan pidin ainoastaan omaa järjen syytä pätevänä ja tuota tunteen syytä asiaan kuulumattomana.

Johonkin päätökseen tullaksemme jätimme kysymyksen kohtalon ratkaistavaksi. Päätimme niin, että jos pappi suostuu hautaamaan kastamattoman lapsen tavallisella tavalla kirkkomaahan, niin hautaamme sinne, mutta jos hän panee esteitä niin hautaamme kotiin ilman mitään kirkonmenoja. Läksin pappilaan. Kirkkomme on Suomen vanhimpia. Se on rakennettu kivilohkareista, jotka ovat aikain kuluessa hienosti sammaltuneet. Molemmat kiviset päätyseinät kohoovat mahtavina, teräväkulmaisina kolmioina korkean ja jyrkän pystykaton ylimpään harjaan saakka, joka on pantu niinkuin pärekatto, päreinä vaan pyöristetyt laudat. Harjalla istuu aina rivi mustia naakkoja, josta osa tuon tuostakin lähtee lentoon huutaen tuota tuttua: djakke, djakke, ja palaavat heti jälleen takasin, jolloin toiset lähtevät. Tietysti ovat kirkon rakentaneet jättiläiset.

Hautuumaan ohi päästyä poikkesin pappilan tielle.

Pian alkoi käänteessä näkyä ensin punainen jyväaitta, ja sitten sen takaa pappilan rakennuksen laudoilla vuorattu, kellertävänharmaaksi maalattu pääty. Tämän ei aivan korkean, mutta leveän ja pitkän, koruttoman, puhtaan talon edessä on laaja, puutarhan tapainen piha. Mutta tasaisia teitä oli suurella tarkkuudella luotu kaikkialle, joista tullut lumi oli kasvattanut kinokset vieläkin suuremmiksi, niin että rakennus ja punertavat taloushuoneet pihan toisessa päässä olivat ikkunia myöten lumiin uponneet ja näytti pappila kylmän valkeuden rinnalla sitäkin lämpimämmältä. Päärakennuksen oven edessä oli tuoreita havuja. Ensin tullaan suureen suljettuun kuistiin, sitten tilavaan ja korkeaan eteiseen, jossa on vaatenauloja ympäri seiniä ja kaksoisovi auki ruukkukasveilla täytettyyn saliin; siitä taas on ovi auki vielä johonkin huoneeseen vasemmalla, josta vanha rovasti nyt paraillaan tuli minua vastaan. Niinkuin hienosti sammaltunut kirkko, niinkuin tämä hiljainen pappilan talo ja sen valoisa, kukkainen sisustus teki turvallisen rauhan vaikutuksen, niin vaikutti rovastinkin vakaa ja hiljainen olento. Minun asiani tuntui minusta sillä hetkellä olevan jotakin kolkkoa loukkausta koko tätä vuosisatojen luomaa tyyssijaa kohtaan, jossa sadat ja tuhannet ihmiset minua ennen olivat käyneet pyytämässä sekä syntyneitten että vainajiensa siunaamista, ilman että vähinkään murunen oli tarvinnut rapista kalliista muinaismuistosta.

—Meillä on lapsi kuollut, mutta se oli kastamaton ja minä nyt tulin kysymään, kuinka tässä on meneteltävä,—sanoin minä.

Rovasti, tottumattomana täällä maalla siihen että ruvetaan heti paikalla ja seisaaltaan puhumaan asioita, käski minut, vastaamatta mitään, ystävällisesti sisälle kansliaan, mutta itse meni hakemaan kappalaista, joka asui samassa talossa ja hoiti kanslia-asioita.

Rovasti ja kappalainen tulivat sisälle.

—Terve, terve,—sanoi jälkimäinen minulle puristaen toverillisesti kättäni, ja istui heti kirjojen ääreen kirjottamaan määräystä haudankaivajalle.

—Käy siis laatuun haudata kirkkomaahan?—kysyin minä.

—Tietysti, sanoi hän varmasti. Mutta vanha rovasti oikasi:

—Se tahtoo sanoa, hautaus tulee tietysti tapahtumaan »hiljaisuudessa», luetaan ainoastaan Isämeidän ja Herransiunaus.

Sillä aikaa kuin kappalainen kirjotti, otti rovasti puheeksi kasteasian.

—Miksi ette ole kastattaneet lastanne? Eikö olisi ollut parempi tehdä niinkuin luterilainen kirkko vaatii?

—Käsitykset vähitellen muuttuvat,—sanoin minä, koettaen sanoa niin vähän ja niin hiljaa kuin mahdollista.

—Niin, mutta jos käsitykset muuttuvatkin, niin onko silti välttämätöntä erota kirkosta,—sanoi nyt kappalainen, kääntyen tuolillaan:—minun mielestäni pitäisi pysyä kirkon yhteydessä ja sitten vasta, jos näkee olevan jotain korjattavaa tai puhdistettavaa, erottaa kullasta kaikki se, mikä ei ole kultaa.

Hän oli kirjottanut valmiiksi määräyksen haudankaivajalle, ja jätti lapun minulle.

Onnellisesti olin siis kaikki esteet välttänyt, ja lupakirja taskussa läksin nyt kotimatkalle.

Mutta mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.

Ei ainoastaan enää maantien lumiset, katkeamaisillaan olevat puut, vaan sammaltunut kirkko, sen hautuumaa, vanha harmaapää rovasti ja koko käynti pappilassa herätti yhä voimakkaamman tunnon siitä, että en ollut tehnyt mitä olisin voinut ja mitä olisin ollut velvollinen tekemään.

Ainoa puolustukseni oli, etten voinut myöskään menetellä vastoin vaimoni tahtoa: ja tätä puolustusta koetin pitää kaiken aikaa mielessäni. Mutta siitä huolimatta alakuloisuus ei mennyt.

Tulin kotiin. Vaimoni ensin ilostui, että olimme saaneet oikeuden haudata sinne mihin muutkin ihmiset, vaikkapa vaan »hiljaisuudessakin». Hän varustausi nyt vuorostaan matkalle kirkonkylään valitakseen sopivan hautapaikan. Ja kaikki näytti rupeavan menemään tavalliseen tuttuun tapaan.

Mutta kun hänkin sitten palasi kotiin, huomasin kohta, että häntä painoi taas sama raskas mieliala, joka oli häneen tullut kuusivuotiaan tyttäremme valituksen johdosta.

Kysyin kuinka oli käynyt.

—No, valitsin paikan,—sanoi hän hiukan välinpitämättömästi,—hyvin kauniin,—näkyy järvi,—torstaiksi lupasi saada haudan valmiiksi.

Vähän ajan perästä hän sanoi alakuloisena:

—Tiedätkö, minä olin aivan pakahtua suruun, kun kahlasin siellä lumessa ja hain paikkaa.—Ja itkuun heltyen hän lisäsi: »Miksi todellakin viedä niin kauas!»

Silloin minä menin sen eläkeukon luo.

Hän oli kotona ja saattoi minut pieneen ja matalaan erikoiskamariin, jossa oli hyvin moniruutuinen, vihertävää päivänvaloa päästävä ikkuna ja sen päällä kahtaanne jakaantuvat sanomalehtipaperista leikatut kellastuneet uutimet koristettuina muutamilla punaisilla paperikukilla. Ikkunan edessä oli pöytä ja valkoinen liina. Mustuneihin seiniin olivat lapset naulanneet joitakin laatikkojen päältä otettuja kansikuvia. Vielä oli huoneessa pari tuolia ja piironki, jonka päällä myöskin valkonen liina, ja ruostunut peili.

Me istuimme vastakkain, hän valoa vastaan, minä selin ikkunaan.

Nyt oli se hetki, jolloin minä istuin Suomen kansan edessä. Hikipisarat nousivat otsalleni.

—Aijomme haudata lapsemme tänne kotimetsikköön,—sanoin.

Oli pitkä äänettömyys.

Hän, ystävällinen hymy huulillaan, näytti tavottelevan jotain vastata, veti sitä varten jo henkeäkin, lipatti huulillaan, mutta ei löytänyt mitään sanottavaa. Hänenkin ohimoissaan suonet paisuivat ja hieno hiki nousi otsalle.

Hetken kuluttua sanoin minä:

—Taitaa olla vaan hyvin kova routa maassa?

Ja hän, aivan kuin olisi ilostunut, että kysymyksen teoreettisesta puolesta oli päästy, alkoi hyvin toimellisella äänellä laveasti selitellä, ettei se routa mitään niin kovaa ole, kun lumi tuli tänä vuonna aikaisin ja keskeytti maan jäätymisen.

Näin vähän oli Suomen kansalla sanomista. Hienotunteisuudesta suruamme kohtaan se vältti väittelyn eikä sanallakaan arkaan kysymykseen koskettanut.

Illalla loin tien auki sille paikalle kotimäen rinteeseen, jonka olimme hautapaikaksi valinneet, Se ei ollut talon vieressä, vaan vähän alempana, metsikön rinnassa. Siinä kasvaa vierekkäin kaksi vanhaa kuusta, joitten ympärillä on hyvin taajassa näreitä; alempana, järvelle päin on koivuja ja lyhyttä lepikköä. Lunta ei tässä kuusikossa ollutkaan paljon, kun se oli kaikilta tuulilta suojassa.

Merkitsin paikan neljällä paalulla. Kun seuraavana aamuna tulin paikalle, oli eläkeukko jo puhkaissut roudan kangella ja kaivoi hautaa.

Lapset koristivat sitten hautakuopan kuusen havuilla. Ja tätä tehdessään he lauleskelivat.

Erittäin selvästi muistan, kuinka minä, vanhat taikauskot vielä minunkin veressäni, aijoin ensin kieltää heitä laulamasta, mutta sitten riemastuin ajatuksesta, että lapsilla ei enää ole minun taikauskojani, ja annoin heidän laulaa.

Palvelustyttömmekin, joka ensin oli niin julmistunut, otti innolla osaa lasten puuhiin.—»Ei se enää tunnu minusta miltään», sanoi hän.

Kun me sitten loimme haudan jälleen umpeen, viserteli lähioksalla pieni lintu talven syvässä hiljaisuudessa. Ja hiljaisuus oli varmaan vielä syvempi kuin minkä rovasti olisi osannut hautauksellemme antaa…