»KUOLEMA, MISSÄ ON SINUN OKAAS?»

(Kukan filosofia)

Lensin siemenenä, tulin kai tuulen mukana…

Alenin, alenin, tartuin johonkin kosteaan, sade vei maan rakoon…

Kaksi vastakkaista mielihalua, joista toinen teki toisensa peräti mahdottomaksi, riehui minussa ja minä paisuin tämän ristiriidan vaikutuksesta niin, että lopulta tuskaannuin ja halkesin. Toinen mielihaluni oli ravinnon kaipuu, ja se synnytti minusta juuren, jonka haarat, etsien, syventyen, yhä laajeten sitoivat minua kosteaan, pimeään multaan. Toinen oli päinvastoin intoni irtautua siitä kostean pimeästä mullasta, jälleen ilmoille noustakseni, jälleen liikkeelle päästäkseni, jälleen vapautuakseni. Ja se kaipuu kasvatti runkoni.

Näin heräsin uuteen elämään, ratkaisemattoman ristiriitani ihmeelliseen sovitukseen: saan ravintoa mullasta, mutta en ole sentään mullassa; juureni tähden en pääse paikaltani, mutta sentään tunnen kuinka jokin ihanan lämmin ja kuiva hivelee lehtiäni, jotka olen kasvattanut ikikaipuun vertauskuvaksi: minulta sammunutta valoa tavottaviksi, vapauteen kurottaviksi käsivarsiksi.

Sillä jos joku luulee, että olin uudessa elämässä valon ja irtautumisen kaipuuni kadottanut, se suuresti erehtyy. Se kaipuu oli päinvastoin muuttunut elämäni sisimmäksi sisällöksi. Siitä kaipuusta syntyi alati anovien ja rukoilevien lehtieni keskelle pieni nuppu, joka sitten eräänä kauniina päivänä, keskipäivällä,—voi ihme!—puhkesi, avasi värikkäät lehtensä ja minä näin valon, näin auringon täydeltä terältä. Suoraan minuun se katsoi ja minä siihen, välittömästi, suoraan elämänantajan hehkuvaan, kuumaan sydämmeen!

Ja seurasin sen kulkua aamun noususta päivän laskuun, katsettani siitä kääntämättä. Yöksi vedin terälehteni umpeen, mutta uuden aamun noustessa jälleen näin aurinkoni silmästä silmään ja taas join elämää sen hehkuvista säteistä.

Ja niin muuttui elämäni sulaksi nautinnoksi ja minä aloin unohtaa, että kaipuuni olikaan paitsi valoa vielä jotain irtautumista tarkottanut.

Vaan suuri elämännautintoni ja päivän kuumat säteet yksissä neuvoin kasvattivat sisimpään, peitetyimpään ytimeeni pisaran kaikkein imelintä nestettä. Ajattelin: onkohan se elämän nestettä minulle itselleni, etten ikinä, en ikinä tästä onneni nautinnosta pois kuolisi? Ja tuoksuin onnesta, varjelin pisaraani kuin aarretta. Kasvatin heteeni kiinteiksi vartijoiksi sen ympärille ja emini nielun paisutin melkein läpipääsemättömän ahtaaksi sen päälle.

Ja puhkesin onneni täyteen kukoistukseen.

Tunsin, että jotakin oli tulossa, mutta mitä se oli, en aavistanut. Niin aavistaen voi tuntea vaan se, joka tuntee suurta, suurta onnea.

Eräänä päivänä, kun oli vähän märkää ripotellut ja minä, peläten koko-päivän-sadetta, olin jo painanut pääni alas, ettei vettä olisi päässyt minun niin runsaspölyiseen, hentoon heteistööni, aurinko äkkiä välähtikin esille entistä kuumemmalla ja kirkkaammalla voimalla. Onnellisena nostin pääni, ja tuskin ehtivät verholehteni kuivaa, kun tuli se, jota olin aavistanut…

Minä tuuperruin ja nuokahdin melkein maahan asti…

Herranen aika, saako niin tulla!—En ehtinyt ummistaa terääni… Ja kuinka rajusti! Ei—ei! Koko heteistöni menee sekasin! Pöly kaikki mullin mallin! Mitä haet sinä? Sitä pisaraako? Vallaton, ei milloinkaan, ei milloinkaan! Se on aarteeni, se on onneni, se on elämäni! Pysähdy pörriäinen! Ei, ei aijotko sisääni tunkeutua? Seisatu! Mieletön mettiäinen, mitä teet sinä? Ai, ai,—ei, ei!

Se puhkasi minut. Se runteli minut. Se tunkeutui syvimpään, perimpään pohjaan … ja otti! Otti pisarani?

Voi minua! Kallelleen on pääni nuokahtanut, yksi terälehdistäni roikkuu irrallaan, heteissäni suuri sekasorto, toiset poikki, toiset rikki,— emi sydämmeni auki, täynnä sekaantuneen hedepölyn tahraa…

Meni kauneuteni, meni tuoksuni, meni haluni päivään katsoa ja sen kulkua seurata… Vieras oli minulle sen säde, tunnoton sen lämmön kosketus. Oliko päivä taikka yö—yhtäkaikki minulle. Itkin kohtaloani, luulin kuolevani. Vääryydeltä näytti kuolemani.

Mutta siihen kohti, missä pisarani ennen säilytin, nyt alkoi kihelmöiden nousta niinkuin pientä rupea. Sitten pallosiksi erottuivat.

Mitäs tämä?—ajattelen. Tunnen: jokin kasvaa minussa, nopeasti, monilukuisena… Tarvitsevat minun nesteitäni, käyvät yhä raskaammiksi. Varreltani, haluttomuuteen herpauneelta, uutta ryhtiä ja ojennusta kysytään. Valon voimaa heille imeäkseen lehtien täytyy levetä, tummeta…

Heteitten ja terälehtieni pudottua olin luullut onneni jo menneen. Minä houkka! Onni tuhat kertaa suurempi on kannettavanani: elänhän nyt jotain varten! Heitä armaitani, lapsiani varten. Mitä tekisinkään enää terälehdilläni ja kauneudellani kaikella?

Yksi huoli vaan, sekin rakas, koska heitä tarkottaa:

En saa maasta ravintoa tarpeeksi kaikille, liekö vika mullassa vai juurissani. Laajennan juuriverkkoani, kaikkiin suuntiin uudet haarat lähetän, ja niiden päät tuhansiksi rihmasiksi hajotan: niukkana on ravinto, ehtyy mujujen voima, loppuu multa lokeroista. Salaan sitä heiltä, levitän yhä uudet juuriverkot, uudet haarat, uudet rihmaset hajotan, etteivät he, ylimmällä latvallani nuokkuessaan, sinä ilmoisna ikänä minun huoliani huokailisi.

Suljenko heidät kuoreen, peitänkö koteloon, ettei myrsky vie? Ei, en sulje kuoreen, enkä peitä koteloon: eivät päivää näkisi, eivät kuulisi sateen rapinata korteikossa. Vaan peitän heistä jokaisen hienoilla untuvaisilla, keveillä-keveillä terhenhöyhenisillä varustan, ettei päivä polta eikä vesi vahingoita. Ja sitten pienillä-pienillä hakasilla sidon itseeni.

Mutta ihmeitä on kukan elo täynnä.

Eräänä kauniina aamuna, kun kaste juuri oli kuivanut,——puh!—he irtautuivat minusta… Ja mitä näen minä,—nousivat ilmaan, kasvattamani untuvaiset siipinänsä.

Lapseni, lapseni, minne te—? Jätättekö minut—!

Mutta he—kuulivatko jotain vai näkivät jotain, jota en minä enää voi nähdä enkä kuulla—he vaan kohosivat ja aamutuulen vieminä hiljaa, tasaisesti etenivät … etenivät … hajosivat … katosivat…

Olin antanut heille sen irtautumisen, joka oli ollut unelmaini unelma.

Itse puolestani tuskin voin lasteni lähdettyä kunnolleen enää seistakaan. Vähinkin tuulenhenki huojuttaa ja kaataa melkein maahan asti, en jaksa nousta. Lehteni lakastuvat, rungolleni hiipii ruoste ruskea. Mutta armas on kuolemani, heidän valoista onneansa ajatellen.