KEHRÄÄJÄ
Reading edition
En ole tavallinen langankehrääjä, jonka rukki lämpimässä pirttihämärässä hyrrää. Olen kehrääjä kruunun valoisissa saleissa, jonka kolea yösija on kiviseinäkopissa ja jonka unettomille kasvoille kuu piirtelee rautaristikon varjot.
Näen ristikon läpi kolkan nukkuvata kaupunkia. Valot ovat sammuksissa. Yhdessä talossa vaan syttyi tuike keskelle yötä. Liekö lapsi herännyt eikä ota nukkuakseen.
Nuku, nuku, kaikki nukkuvat, pahat vaan valvoo.
Ei viisas äiti susilla lastansa säikyttele, sudet ovat kaukana, mutta sanoo: kehrääjä tulee! Ja lapsi kysyy: äiti, mikä on kehrääjä? Niin äiti sanoo: se on jumalaton sikiönsä surmaaja, joka rikostaan kehrää tuolla punasten tiilimuurien takana; siellä istuvat rivittäin ja rukit lupisevat, ja vihaset silmät paistavat kuin öisen huhkaimen, ja vahdit heitä vartioi, sillä jos kuka heistä vaan irti pääsee, niin verinen veitsi kädessä se samoo ympäri maailman sinisilmälapsia surmaten. Ja lapsen sydän kouristuu, ja se nukkuu kauhusta tainnuksiin, eikä ilmoisna ikinä sitä kehrääjän hirmua unhota, vaan aikuiseksi päästyään uudet muurit meidän ympärillemme nostaa ja eteemme lisäristikot rakentaa.
Ja oikeassa olet, äiti, jumalattomia me olemme. Taivaan pyhät me nauramme ja maailman hyvät me herjaamme. Eikä ole niin pimeätä salaisuutta, ettemme sitä ilkkuen toisillemme kertoisi. Paatumus meitä yhdistää rivoksi joukoksi, että vielä yönkin yksinäisyydessä sydäntemme portit jumalien kolkutusta kestävät.
Mutta nyt sinulle kerron milloin jumala minut jätti, nyt sinulle salaisen virteni laulan, kelmeän kuun piirtäessä rautaristikon varjot kasvoilleni.
Mistä syystä tapoin?
Ymmärtämättömyydestä. Olin maailmassa yksin. Sieluni syvin salaisuus olisi synnyttämisen kautta tullut ilmi,—sellainen salaisuus, jota en olisi pystynyt ilmaisemaan, en vaikka minua olisi hengettömäksi tukahutettu tai tulessa elävältä kärvennetty.
Tietysti, ajattelinhan tappaa itseni ennenkuin synnytän, mutta ruumiinpesijä olisi salaisuuteni nähnyt ja sittenkin kylälle kertonut. Ja se ei saanut, se ei saanut tapahtua! On salaisuuksia, joiden ilmitulemisen ajatuskin koskee kipeämmin kuin sydänhaavan raateleminen soraisella raudalla. Sentähden en tappanut itseäni. En myös karkuun lähtenyt, sillä olin palveluksessa ja virkavalta olisi minut saavuttanut.—Ajattelin: menen rannan veteen synnyttämään ja niin lapsi tukehtuu ennenkuin on elämään ruvennut. Tai ajattelin: kaivan kuopan valmiiksi, ja ennenkuin ehtii hengähtämään sysään multaa päälle.
Mutta en tarvinnut upottaa enkä kuoppaan syöstä. Sillä nähtyään onnettoman tilani ja etten pystynyt salaisuuttani ilmaisemaan, jumala sääli minua ja esti murhasta. Onnellisesti ihmisiltä salattuani mitä tuleman piti, synnytin kenenkään aavistamatta lepikkoon. Odotin parahdusta, mutta ei parahtanut eikä liikahtanut. Kohottausin istualleni, ja näin, että napanuora oli valmiiksi kiertynyt kolmasti kaulan ympäri. Olisi tarvinnut vaan vetää tiukemmalle, niin lapsi olisi tukehtunut. Mutta jos olisin kierinyt auki, niin olisi ehkä jäänyt elämään. Minä en tehnyt kumpaakaan. Ja saamatta henkeä se hyvän aikaa aukoili suutansa, niinkuin vedestä nostettu ahven. Sitten alkoi ruumis nytkähdellä, vavahti pari kertaa, eikä suu auennut enää.
Olinko minä mikään lapsensurmaaja?
Minkä minä kuolleella teen, ajattelin. Ja salasin kaikki.
Kaivoin sen tunkioon, kun olin kuullut siten nopeimmin murtuvan, ja myös senvuoksi, että jos se sieltä olisi löytynyt, niin löytäjänä ei olisi voinut olla kukaan muu kuin se, joka talven tultua tunkion pellollensa ajaa. Mutta se oli lapsen isä. Ajattelin: nähköön hänkin mihin on sikiönsä hylännyt!
Ja ilmestyin ihmisten ilmoille niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eikä kukaan mitään epäillyt. Jumalan kanssa taas luulin asian jo ennestään niinhyvin kuin sovituksi.
Mutta sitä poloista suun aukomista en voinutkaan unohtaa.
Ja eräänä yönä näin unta, että minä nopeasti kierin auki sen nuoran ja lapsi avasi silmänsä ja kirkkaasti hymyili minulle. Samassa sillä oli vaatteet yllään ja minä nostin sen syliini istumaan ja se osasi lepertää: äiti, äiti! Meillä oli mökki alhaalla harjun rinteellä. Rappusten edessä oli pyöreä kukkapenkki ja pähkinäpuulehtoja. Ja kun jätin lapsen yksikseen, noutaakseeni kaivosta vettä, niin minun jo ehti tulla häntä ikävä, ja mennessäni minä huutamalla puhelin sille, että se herkeämättä tuntisi läsnäoloni. Ja kuulin sen aina sopertavan: äiti, äiti! Ja tultuani laskin korvon käsistäni ja taas otin syliini ja se pienillä kätösillään leikki hivuksieni kanssa ja sivusi kasvojani. Ja kun moneen kertaan suudeltuani poskia ja kaulaa painoin pääni sen rintaa vasten, niin lämmin paita tuoksui rakkaalle, rakkaalle lapselleni.
Herättyäni koetin ensin nauraa.
Seuraavana yönä näin saman unen, enkä minä silloinkaan itkenyt.
Monena yönä näin aina vaan sitä samaa unta, kunnes siitä herääminen teki kipeämpää kuin jos olisi lävistetty, alkaen päälaelta kantapäähän asti. Kuinka paljon kipeämmin se koski kuin jos sydämmeni kaikki salaisuudet olisi maailman kuuluville huudettu!
Aloin ymmärtää, että jokin voima tahtoo saada minut itkemään. Mutta minä en sittenkään itkenyt, vaan kannoin kuormaa, joka oli raskaampi kuin jättiläisen, joka hartioillansa koko maailman kantaa.
Olisin kamppailussa ehkä tappiolle joutunutkin, elleivät ihmiset olisi minua vihdoin jumalan kovista kourista pelastaneet.
Tapahtui näet niin, että vallesmannin metsäkoirat vetivät lapsen ruumiin tunkiosta ja minut tutkittiin kaiken kylän kuullen, tuomittiin ja vietiin kehruuhuoneelle. Siitä hetkestä saakka olin unestani vapaa ja se mikä oli muille rangaistusta se oli minulle sulaa lepoa ja pelastusta.
Lepoa oli minulle kehrääjätoverini ilkkuva rivous, pelastusta heidän pohjaton paatumuksensa. Heidän rivoutensa tuli minun rivoudekseni ja heidän paatumuksensa minun paatumuksekseni muuttui, että yön yksinäisyydessäkin sydämmeni portit nyt jumalien kolkutusta kestää. Pelotelkaa lapsianne meillä ja visusti vartioikaa meitä, sillä totisesti ken meistä täältä vapauteen lasketaan, se levittää saastaa maailmaan, se kaikki taivaan pyhät nauraa ja kaiken hyvän herjaa. Korkeammiksi, korkeammiksi rakentakaa muurit ja kaksinkertaisiksi ristikot vahvistakaa!