KUNINKAITTEN SEURASSA

Isäni oli sotaherra ja valkeankotkan ritari. Mutta hän oli sydämmessään kansanmies, ja pani minut suomalaiseen kouluun, jossa oli enimmäkseen talonpoikaisten ja käsityöläisten lapsia. Melkein kaikki olivat paljon kookkaampia kuin minä, rotevampia ja vanhempia, ja muutamia heistä sanottiin kuninkaiksi.

Ei heitä sanottu kuninkaiksi samoista syistä kuin oikeita kuninkaita. Sillä eivät he päässään kruunua eivätkä kädessään valtikkaa kantaneet, eivät paashit pidelleet heidän purppuratoogansa liepeitä, eivätkä suopelit olleet henkeänsä ja nahkaansa antaneet tämän toogan koristeiksi. Vaan he olivat sellaisia kuninkaita, joiden henki haisi tupakalle, kun he tulivat tunnille, ja jotka uskalsivat luokkahuoneessakin, juuri ennen opettajan saapumista, aukaista uunin pellit, ja maassa kyykkysillään istuen vetelivät paperossista nopeita haikuja, puhaltaen savun uuninpesän vetoiseen nieluun. Tosin taisi nimi johtua siitäkin, että he olivat aina pallonlyönnissä kuninkaina. Mutta heidän pääkuninkuutensa oli siinä, että he aina ja jokapaikassa olivat opettajia vastaan, ja pitivät kaikkia siivoja ja ahkeria mammanpoikia alamaisinaan.

Kunnioitukseni ja ihailuni näitä kuninkaita kohtaan kasvoi luokka luokalta yhä suuremmaksi. Sitä suurempi oli kuitenkin suruni sen johdosta, että he, mitä ylemmäksi tultiin, vetäytyivät minusta erilleen. Heillä rupesi olemaan erikoisvehkeitä koulun ulkopuolella, joihin he eivät minua koskaan vihkineet. Arvattavasti he eivät luottaneet minuun, vaan epäilivät, että jotain voisi tulla tiedoksi opettajistolle vanhempieni kautta, jotka olivat opettajien personallisia tuttuja. Kuinka lieneekään ollut, viimeisillä luokilla meidän eromme kehittymistään kehittyi. Kuninkailla oli keskinäisiä aikeita, yhteisiä puuhia, ja usein he menivät koulun loputtua suuressa joukossa salaa minulta jonnekin—en tiedä minne. Totuin tähän asiain tilaan vihdoin, niin etten edes enää udellutkaan minne he kulloinkin menivät.

Mutta sitten tapahtui luokan ja opettajiston välillä suuria rettelöitä erään petosjutun vuoksi, joka oli huomattu tutkinnoissa. Opettajille tuli tärkeäksi saada syylliset ilmi. Pantiin toimeen ankaroita tutkistelemuksia. Kuulusteltiin kaikkia yhteisesti ja jokaista erikseen. Mutta opettajain yrityksistä huolimatta—ilmiantoa ei tapahtunut. Silloin saapui rehtori luokan eteen ja ehdotti, että syyllinen ilmaistaisiin koko luokan puolesta, joten ei kukaan yksityinen tulisi esiintymään toverinsa ilmiantajana. Muussa tapauksessa uhkasi rangaista koko luokan. Hän kehotti siis luokkaa pitämään kokousta ja tekemään päätöksensä, ja poistui.

Me pidimme käytävissä kokouksen—meluisan kokouksen.

Ja päätös tuli huimaavan rohkea: ei, vaikka joka mies erotettaisiin!

Oli ilta, kun jälleen kokoonnuimme luokkahuoneeseen rehtoria odottamaan.

Tyyneyttä teeskennellen hän astui luokan eteen kuivana, iänikuisessa harmaassa puvussaan, suupielet tällä kertaa kalpeina,—mikä ilmaisi hänen sisällistä kiihotustaan. Verkalleen hän astui ihan luokan eteen, hieroen niskalihaksillaan ahdasta alaspäistä kaulustansa—kuten hänen oli tapana. Hän asetti molemmat kätensä tuolinkarmille ja alkoi odotellen huojuttaa tuolia edestakaisin sen etujalkojen varassa.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi äsken vielä niin meluisassa huoneessa, eikä kukaan liikahtanut siitä asennosta mihin oli jähmettynyt. Yksi ainoa kaasuliekki palaa sihisi luokan yläpuolella. Se valaisi niiden päälakeja, jotka istuivat juuri sen alla. Etäämmälle näkyi yhä himmeämpinä kasvot kasvojen vieressä. Huone oli suuri ja kolkko.

Kun ei kukaan noussut luokan vastausta antamaan, kysyi vihdoin rehtori pahaa ennustavan hiljaisella nenä-äänellä:

—Kuka siis on syypää siihen teille kaikille tunnettuun petosyritykseen, joka tapahtui koekirjotuksessa tämän maaliskuun 13 päivänä?

Sama kuoleman hiljaisuus.

Vasta nyt näytti jokainen ymmärtävän missä vaarassa oltiin.

Ja niinkuin hiiret ennenmuinoin olivat unohtaneet päättää kuka heistä panisi kellon kissan kaulaan, niin olimme mekin unohtaneet päättää kuka meistä oli astuva rehtorille kieltävää vastausta antamaan. Kokouksessa oli siitä kyllä tainnut olla vähän puhetta, oli ehdotettu useampia, vieläpä oli joku kuninkaista minuakin maininnut, mutta minä otin asian pilaksi, sillä niin suurta kunnioitusta en toki olisi odottanut—minä, jolle ainoalle ei edes oltu uskottu ketkä kuninkaista syyllisiä oikeastaan olivatkaan.

Nyt sitä vastoin välähti minussa ajatus, että yhdellä iskulla saavutan kuninkaitten luottamuksen. Sillä hetkellä jännittyivät kaikki sieluni voimat ja minä keksin diplomaatisen vastauksen, joka todella pelasti meidät samalla sekä onnettomuudesta että antautumisen häpeästä.

Kaikki hämmästyivät, kun näkivät minun nousevan ylös.

—Luokka antaa kieltävän vastauksen, sanoin minä.—Ilmiantajaksi ei meistä kukaan rupea, ei yksityisesti eikä liioin luokkana!—Ei vaikka joka mies erotettaisiin, lisäsin vielä.

Sanoin ja istuin. Rehtori kalpeni. Pitkän aikaa hän seisoi äänettömänä ja hieroi kaulustansa. Sitten meni sanaakaan sanomatta opettajahuoneeseen; sillä kouluneuvosto oli asiaa varten koolla.

Ja muutamien tuskallisten minuuttien jälkeen meille annettiin tieto, että neuvosto oli päättänyt vielä kolme päivää odottaa tunnustusta ja muussa tapauksessa erottaa koulusta joka viidennen oppilaan.

Minä olin päivän sankari. Minua lyötiin olalle, minusta sanottiin: kas se on mies! Ja kulkiessamme parvissa pois koulutalosta,—kun kaduilla sytyteltiin iltalyhtyjä,—näin ja kuulin, ettei ainoastaan siinä parvessa, jossa minä kuljin, vaan myös edelläni ja takanani kehuttiin minua.

Kuninkaitten parvi kulki edellä, ennätti lyhdyn alle kadun kulmaukseen ja piti siinä lyhyen neuvottelun. Kun me tulimme kohdalle, sanoi kuningasten kuningas, että eikö mentäisi Majefskiin. Mutta Majefski taisi olla jokin juomapaikka. Ymmärsin heti, että siinä nyt minulle tarjottiin avain heidän sisimpään toveruuteensa. Tule meidän kanssamme juomaan ja osota että olet hylännyt sen mittapuun, jonka mukaan opettajat arvostelevat siveyttä, niin me sinut tunnustamme!

Me menimme eräälle harvinaiselle ja hämäränpuoleiselle poikkikadulle. Kapean portin läpi pujahdimme lankkuaidan ympäröimälle mäkipihalle, ja nousimme jyrkkiä rappusia myöten puisen talon toiseen kerrokseen. Huone, johon tulimme, oli suurenlainen, mutta hyvin matala ja pimeästi valaistu. Huonekalut olivat alkujaan kai esittäneet jotain punaista komeutta, mutta olivat aikain kuluessa saavuttaneet samallaisen rasvaisen täpläisyyden kuin seinäpaperit ja muinoin valkea pöytäliina. Kun olimme istuneet pöydän ympärille ja kauan aikaa juhlallisina odottaneet, aukeni ovi, ja eräs naishenkilö, jonka puku oli täyteläisten rintain alta samalla tavalla tummentunut kuin sohva ja pöytäliina, kantoi sisälle ison tarjottimen. Se oli täynnänsä kiliseviä laseja, keskellä oli kannu höyryävää vettä, suuri sokeriastia ja karahvi keltaista konjakkia.

En ollut eläissäni vielä tämmöistä juomaa ottanut suuhuni. Kuuma vesi ynnä konjakki maistui minusta kamalan pahalta. Ja minun oli suuresta onnesta huolimatta perin vaikea pitää suupieliäni hymyssä; ne kiertyivät ihan vinoon—pöytäliinan, tuon naishenkilön ja nyt vielä tämän kitkerän sokeriveden takia. Join sentään urhoollisesti kokonaisen lasillisen, ja minulle laitettiin uutta.

Nyt rupesi yksi kuninkaista laulamaan erästä hyvin pitkää laulua kolmesta juutalaisesta, jota laulua en ollut ennen koskaan kuullut:

»Det var en gång tre ju-u-dar, ju-ju-ju, ju-ju-ju, ju-ju-ju, tre ju-udar, det var en gång tre ju-udar».

Ensin tuntui tuo renkutus hirmuisen typerältä. Mutta kuningas otti alusta ja taas alusta, ja yhä ryhdikkäämmin sekä vaati jokaista yhtymään loppusäkeeseen. Kun olimme toistaneet laulua puolikymmentä kertaa, alkoikin se saada merkillistä lentoa ja vauhtia. Mitä enemmän tahti varmistui, sitä selvemmin siinä alkoi tuntua joku salattu sisällinen rytmi. Ja tämä nostattava rytmi muuttui jonkinlaiseksi vertauskuvaksi meidän toveruudestamme, meidän yhteisestä uhmastamme opettajia vastaan.

»Den förste hette Abraham, a-a-a, bra-bra-bra, ham-ham-ham, Abraham, den förste hette Abraham!»

Hei vaan! Kippis!

Yksi kuninkaista pani kätensä minun olalleni ja jatkoi laulua. Minä katson eteeni ja laulan ja näen hänen ja muiden yhdellä tavalla suu auki, silmät pullollaan laulavan, ja minut tempasee jokin repäisevä ilonpuuskahdus, avartava ilonvavahdus. Ensi kerran tunnen, että nuo toverien tutut koulupenkeillä kuluneet takit ja liivit, nuo jokapäivä nähdyt hiustupsut, nuo ulkoaopitut nenät, silmät ja äänet ovat todella varsinaisten ihmisten, ystävien, eikä ainoastaan koulupoikain. En voinut olla ottamatta kaulasta sitä kuningasta, joka äsken oli pannut kätensä minun olalleni. Hän ei lainkaan oudostellut sitä, vaan herkeämättä laulamasta—voimainsa yltäkylläisyydessä nosti minut maasta ja kantoi ympäri huonetta, sekä laski sitten taas alas. Uusi, ennen aavistamaton toveruus ja uskollisuus yhdisti meidät toisiimme tänä iltana.

»Den andra hette Isakob, i-i-i, sa-sa-sa, kob-kob-kob, Isakob, den andra hette Isakob!»

Kuninkaat kilistelivät laseja minun kanssani ja kuninkaitten kuninkaat rupesivat tasa-arvoisiksi ystävikseni. Kaikki sinukset ja cosinukset, kaikki logaritmit ja geometriset sarjat, kaikki oratio obliqvat ja Westfalin rauhat ne menivät pieniksi ja mataliksi, ne kadottivat sen merkityksen, minkä opettajat pitkinä, harmaina kouluvuosina olivat yrittäneet niille antaa, asettuessaan elämän ja meidän välillemme ja sanoessaan: ainoastaan sinusten ja cosinusten kautta kulkee tie elämään. Ei! Elämä oli tässä meidän toveruutemme uhmassa. Pieneksi keräksi meni koko opettajisto ja vieri pois tieltä meidän koskena kohisevan vapaudenlaulumme tärisyttävästä voimasta:

»Den tredje hette Jakobin, ja-ja-ja, ko-ko-ko, bin-bin-bin, Jakobin, den tredje hette Jakobin!»

Lauloimme yhä ja yhä uudestaan, kunnes emme enää malttaneet pysyä paikoillamme. Muutamat rupesivat laulun ohella voimiansa koettelemaan nostamalla nojatuoleja ilmaan yhdellä kädellä ja yhdestä jalasta: ja laulun tahtiin sekaantui yhä kimakampia hihkahduksia. Sakean tupakinsavun vuoksi ei enää näkynyt kuin epäselviä, savussa sikin sokin hyppeleviä olentoja, tai oikeammin sanoen ikäänkuin yhteydettömiä, irrallaan olevia ruumiinjäseniä, huitovia käsiä, läheneviä ja eteneviä naamoja, jotka vihdoin kaikki lauluntahdin jätettyään huikeasti ääntelivät omiansa.

Muuta en sitten enää muista tästä merkillisestä illasta kuin sen lopun.

Minä menin ulos vilvottelemaan ja kun tulin pimeälle pihatörmälle, muistan, kuinka melu yhtäkkiä vaihtui syvään hiljaisuuteen, ja äänetön tähtitaivas katsoi pimeästä suoraan lakittomalle päälaelleni ja silmiini.

»Se on hyvä»—sanoin minä taivaalle—»ole sinä vaan siellä!»

Kun rupesin astumaan, niin joka askeleella luulin maan olevan kauempana kuin se oli, joten jalkani siihen ennen aikaa hauskasti töksähtelivät. Minua huvitti suuresti, etten voinut seista horjumatta paikallani. Aidan takaa himmeästi paistavan katulyhdyn valossa poksahteli hengitykseni höyry ilmaan keväisen yön pakastuksessa. Katselin myhäillen tuota muka niin erinomaisen suoraa aitaa ja ajattelin, että sekin, niinkuin cosinukset, oli oikeastaan paljon vähäpätöisempi laitos kuin kuvailtiin, ja että siis myös sen hajottaminen maan tasalle olisi sangen suotavaa ja paikallaan. Rupesin rynnistelemään sitä vastaan, mutta se ei huojunut. Löysin tangon ja pujotin sen portinpuoliskon alle, aikomuksessa nostaa koko portin saranoilta.

Samassa tulivat kaikki pojat ulos. He olivat lähdössä.

Mitä sinä rytyyttelet?—kuulin minä jonkun tovereista sanovan ja minulle pantiin lakki päähän. Toinen kysyi minulta: »Mistä vihat?»

Minä sanoin:

—Se on hävytöntä!

He kysyivät:

—Mikä on hävytöntä?

Minä vastasin:

—Nämä portit täytyy nostaa saranoilta, että ihmiset pääsee kulkemaan.

Ja samassa toinen isoista portinpuoliskoista irtautuikin yläsaranastaan, ja kallistui pahasti retkalleen alemman saranan varaan. Nyt ei pikku ovi, joka oli isossa portinpuoliskossa, lainkaan päässyt aukenemaan. Pojat kävivät käsiksi isoon porttiin, nostaakseen sen jälleen paikoilleen. Mutta se höltyi alemmastakin saranasta ja kaatui suuresti rämähtäen katukäytävälle. Laajalti kajahtelivat tyhjät kadut öisessä hiljaisuudessa.

—Prrrr—Polisi!—prr—pr—pr—Toinen polisi!—Prrr—kolmas!—prrrr— joka suunnalta!

Me käpälämäkeen.

Minne kaikki yhtäkkiä ennättivät kadota, en tiedä,—loukkoja löytyy onneksi aina, kun pojat niitä tarvitsevat,—mutta minä ainakin jouduin kahden kuninkaan väliin, jotka tarttuivat minuun kainalojen alta ja läksivät juoksuun.

Pääni upposi hartiain väliin ja vilistävät jalkani tuskin ulottuivat maahan, kun he minua kummaltakin puolen kannattaen huikeassa lennossa etenivät kotiani kohden. Siellä he auttoivat minut lankkuaidan yli— sillä oven avaamiseen ei ollut aikaa,—ja itse häipyivät kuulumattomiin. Seisoin henkeäni pidätellen aidan takana. Kuulen kuinka poliisi juoksee kulman ohi, meidän kadullemme poikkeamatta. Ei siis tavottanut heitä. Ja minä huokasin kevennyksestä. Nyt, luulin, on onneksi kaikesta päästy. Mutta voi kauhistusta!

Seuraavana päivänä ilmestyi poliseja kouluun. He olivat päässeet perille, että yölliset mellastajat kuuluivat meidän kouluumme. Nimiä eivät olleet saaneet tietää.

Ja rehtori lähetti vahtimestarin tiedusteluretkelle, ja vahtimestari palasi ja oli tainnut käydä Majefskissa, sillä hän toi rehtorille tiedon, että mellastajat olivat olleet meidän luokkalaisiamme. Nimistä ei hänkään ollut saanut tietoa.

Mutta kun minä vihdoin tahdoin mennä tunnustuksille, näyttivät kuninkaat minulle nyrkkiä, sillä he pitivät sellaista niin perin tyhmänä aikeena.

Kuninkaitten mielestä oli päivän selvää, että jos yhden tai kahden kaikissa tapauksissa piti erota koulusta, niin erota piti tietysti niiden, joilla tietojensa puolesta oli vähin toiveita päästä luokalta ja sittemmin yliopistoon. He neuvottelivat keskenään. Kahdella heistä oli todellakin vähänlaisesti toiveita. Nämät menivät rehtorin puheille ja ottivat kaikki niskoillensa, sekä petoksen että nyt tämän portinkaadon. Ja he erotettiin koulusta.

En ole edes kuullut mitä heistä sitten tuli ja minne ne elämässä joutuivat.

Mutta se tieto on minussa säilynyt, että olin ollut kuninkaiden seurassa, ei niiden, jotka kulkevat kruunu päässä, purppurassa ja suopelinnahkoissa, vaan oikeiden kuninkaiden, niiden, jotka ansaitsevat kaikkien runoilijain ylistystä,—jotka ovat todellisia voiman ja vapauden kuninkaita!