LEIPÄKANNIKKA

Kuka oli syypää Kristuksen tappamiseen? Sekö mies, joka hänet 30 markasta antoi ilmi. Annetaan Juudaksen olla. Hän oli ehkä köyhä mies, vielä päälliseksi perheellinen, ja salapolisin virka oli ehkä hänen ainoa tulolähteensä. Onko sitäpaitsi valtion ja isänmaan palveleminen salapolisina häpeällistä? Sentähden, joka Juudasta moittii, hän on julkikapinassa valtiojärjestystämme vastaan. Juudas oli tyhmä, kun hirtti itsensä, sillä hänelle oli asianomaisella taholla jo ehdotettu kunniamerkki virkaintoisuudeata.

Kuka oli siis syypäänä kauheaan tekoon? Nekö sotamiehet, jotka plutonapäällikkönsä komentamina marssivat yöllä Juudaksen osottamaan paikkaan, vangitsivat Kristuksen, pistivät piikit hänen käsiinsä ja löivät ristipuuhun? Mikä perusteeton syytös! Eikö vasta pari vuotta sitten Saksan keisari korkealta valtaistuimeltansa sanonut palvelukseen kutsutuille rekryyteille: »tietäkää että sotamiehen täytyy olla valmis esivallan käskystä hetkenä minä hyvänsä ei ainoastaan vihollista, vaan, jos tarvitaan, omaa veljeänsä ja isäänsäkin ampumaan!» Ja eikö ihan eilen tai toissapäivänä tätä periaatetta ole käytännössä noudatettu kaikkialla muualla? Kuka uskaltaa väittää, että Getsemanen sotamiesten olisi pitänyt tehdä lakko?

Jos siis sotamiehet ovat ainoastaan käskyn toimeenpanijoita, niin syyllinen kai on se, joka toi vangitsemiskäskyn kasarmiin. Vallesmanni toi kuvernöriltä käskyn kasarmiin. Tai sanokaamme suoraan: kenraalikuvernööri käski. Siihen pysähtykäämme.

Mitä vallesmanniin tulee, niin oli hänellä tietysti perhe ja lapset ja aivan vähän palkkaa, mutta jos hän olisi virastaan luopunut, niin olisi sekin vähä mennyt. Hän toimi sitäpaitsi ainoastaan käskyläisenä, eikä ottanut edes punnitakseen mitään muita mahdollisuuksia. Sama on kuvernörin laita. Vai olisiko valantehneen käskynhaltijan pitänyt punnita annettua käskyä.

Kenraalikuvernöristä, Pilatuksesta, taas tiedämme, että hän enin kaikista tunsikin omantunnon epäilyksiä, ja teki parastaan päästäkseen koko asiasta. Vasta sittenkuin hänelle huomautettiin, että Kristus teki itsensä kuninkaaksi ja oli siis kapinoitsija, myönsi Pilatus, että hänen keisarillisena luottamusmiehenä täytyy tuomita. Hän olisi muutoin suinpäin lentänyt asemastaan, menettänyt virkansa ja eläkkeensä. Eikö hänen olisi sittenkään pitänyt tuomita? Helppo sanoa. Hauska olisi tietää kuka meidän päivinämme jonkun pienen velvollisuuksien ristiriidan tähden on valmis luopumaan kokonaisesta maakunnasta! Vielä vähemmän kokonaisesta valtakunnasta.

Piispatko siis ja konsistorion jäsenet, jotka Pilatukselle huusivat: ristiin naulitse hänet! Mutta voiko heitäkään syyttää? Sillä olihan päivän selvää, että »jos tuo ihminen saa sinänsä olla, niin roomalaiset tulevat ja hävittävät koko kansan». Vai kuka meidän päivinämme, nähden että koko kansa on häviön partaalla, sittenkin menettelisi oikein ainoastaan siksi, että se on oikein, kävi kansan miten kävi? Kylläksi hengen miehet omantunnon äänen tiesivät, mutta nytpä ei ollut siitä kysymys. Arkkipiispa (Kaifas) sanoi konsistorion neuvottelussa nimenomaan; parempi on että mies häviää, kuin että koko kansa häviää, eli että politiikka on korkeampi kuin oikeus ja omatunto. Jos taas mieli menetellä omantunnon mukaan, riippumatta seurauksista, niin on parasta luopua arkkipiispan asemasta. Tämä tie olisi tietysti jokaiselle avoinna; entä leipäkannikka? Kaifas ei ollut tottunut ruumiillisin voimin leipäänsä hankkimaan; hän eli rovastikuntain tuloista, saarnoillansa ja päällikkyydellänsä;—miten hän olisi toimeentullut ilman palkkaa ja eläkettä? Hän johti siis mietelmänsä tämmöiseen tulokseen: jos luovun leipäkannikasta, niin kansa hukkuu. Ja niin ollen oli hänen pyhä velvollisuutensa pysyä leipäkannikassa.

Emme siis voi mihinkään muuhun päätökseen tulla, kuin että syyllinen Kristuksen kuolemaan oli leipäkannikka. Ei Juudas, eivät sotamiehet, eivät vallesmannit, eivät kuvernörit, eivät piispat, eivätkä arkkipiispat, vaan leipäkannikka, eli se seikka, että ihmiset leipäkannikan asettavat korkeammalle kuin omantuntonsa. Niinhän se on vielä tänäpäivänä. Vai kukapa palvelisi sensorina, polisina, santarmina, valtiopappina, ellei siitä olisi tuloja enemmän kuin tavallisella työmiehellä? Kahden ja puolen markan päiväpalkasta tuskin kukaan rupeisi sananvapautta kuristamaan tai kotitarkastuksia toimittamaan tai saarnaamaan vastoin vakaumustaan. Mutta kymmenestä markasta ja siitä eteenpäin löytyy näihin virkoihin hakijoita kosolta. Ja jos valtiomahti tänäpäivänä tahtoisi uudestaan ristiinnaulita (nykyään kai hirttää) Kristuksen, niin olisi siihen kätyreitä yllin kyllin.

Näitä asioita silmällä pitäen käy selväksi, missä tarkotuksessa Kristus puhui niin paljon juuri leipäkannikasta. Hänen vuorisaarnansa koko ponsi on tässä opissa: »Ei ihminen voi palvella yhtaikaa Jumalaa ja mammonata; sentähden älkää pitäkö huolta leipäkannikasta, vaan järjestäkää ensin yhteiskuntanne omantunnon mukaan, niin kaikki hyvät teille annetaan». Alkuperäiset sanat ovat luettavina Mateuksen evankeliumin 6:nen luvun 24-33 värsyissä.