VII. RIVIT HARVENEVAT

Mutta kaukana Pihkaselällä lykki tuimasti hiihtäjien satainen, monen viittavälin pituiseksi ujunut ja paikkapaikoin katkeillut jono. Eturyhmän muodosti kymmenkunta miestä, joukossa kuuluisa Ritola ja toinen pohjalainen sekä Hepomäen miehet. Alkumatkasta oli etujoukko, ollut lukuisampikin, mutta matkan varrella oli mies silloin tällöin tipahtanut, jääden hitaammin jäljestä tulemaan.

Keli oli hyvä ja sukset luistivat melkein käsivoimin. Kaikkein etumaisimpana hiihti kaksin käsin tyrkkien muudan laihahko, pitkäsauvainen mies, kuka lienee ollut. Ritola antoi pitkäsauvaisen »soutajan» — kuten kuultiin hänen sanovan — pitää etumaisen kunnian, itse painellen vuoro-ottein rauhallisesti, mutta voimakkaasti kuin olisi tavallista arkityötään tehnyt. Joutipa hän juttusillekin lähimpien kanssa, juuri kuin olisi halunnut tarkemmin tutustua, minkälaiseen seurakuntaan hän oli tällä kerralla joutunut.

Mutta eipä siinä juuri muiden tehnyt mieli aukoa suutaan. Vaikka ei tuullut, leikkasi vauhdin aikaansaama viima kasvoja ja pakkautti henkeä sekä huurti valkoisiksi villaisemmat paikat. Sitä paitsi oli meno mielessä jokaisella ja työ, tuska pysytellä mukana.

Varsin vaivaksi ei Antti hiihtoa ottanut, ja hyvin pysyi joukossa sorja, pitkän huiskea Villekin. Heikki muutteli tavan takaa hiihtotyylihän sanoen pojille sillä tavalla paremmin voimien säästyvän sekä varoitteli Villeä väkipakolla aivan etu-kynteen riehumasta, vakuuttaen olevan vauhtia vallan tarpeeksi 30 km varten.

Perillä olevan merkkilipun ja sen juurella värjöttävän kirjamiehen kiersivät hiihtäjät peräkanaa ja hetkeäkään huokaisematta lähtivät takaisin painaltamaan. Menomatka tuntuikin rattoisammalta. Vastaantulijoita tuli ehtimiseen, ken virkeämmin viheltäen, ken raskaammin laahustaen, jopa jokunen hyvinkin vaivalloisesti hoippuen ja horjuen…

Pihkasalmen varsinaiset edustajat, maisteri Sarvela, suutari Kämäri ja Magnus-herra, olivat kuin yhdestä tuumasta jääneet jo alussa ruorimiehiksi ja tuskin olivat puolitiessäkään, kun etujoukko jo takaisin porhalsi. Näky vaikutti Pihkasalmen edusmiehen perin oudosti. Näihin asti heissä oli vallinnut se ajatus, että antaahan hätäisimpien harnaista äkkihupeeseensa, kyllä siitä talttuvat ennen merkkilippua — ja nyt jo riiviöt vastaan hakittivat eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, mikäli näytti.

Tuota ihmettä he jäivätkin oikein seisahtuen katselemaan, ja siinä toisten menoa töllistellessä alkoi Pihkasalmen edustajien jäsenissä tuntua omituinen raukeus. Lyöden sauvansa hankeen pystyyn Magnus-herra ehdotti:

— Mitähän jos istuttaisiin hetkinen ja pantaisiin tupakaksi?

— Ei yhtään hullumpi ajatus, minusta on tätä touhua jo tullutkin tehdyksi kuin tupakan edestä, — ja Kämäri paiskautui istumaan Mallun viereen, ottaen vastaan tarjotun tupakan.

Maisterista oli toisten ehdotus täysin sopusoinnussa hänen joka jäsenensä kanssa, mutta kunniapuolen kirkkautta silmällä pitäen asetti hän kyseenalaiseksi, että mitenkäs käy loppumatkan, kun jo näin alussa ruvetaan istuksimaan ja tupakoimaan — istuutuen esittämästään näkökohdasta huolimatta toisten vierelle ja halusta ryhtyen sauhuja pöllyttelemään.

Urhot tupakoivat hetkisen äänettöminä, kukin mielessään harkiten kiusallista lopputaivalta, joka alkoi tuntua sitä harmillisemmalta, kuta useampi hiihtäjä tulla suhkaisi takaisin.

— Ehken pyörrämme tästä takaisin ja käymme lopun kolmeen mieheen joskus toiste suorittamassa, — ehdotti Magnus-herra.

— Tai jätämme tykkänään ensi talveen, vaikka ei minulla ole sitäkään vastaan, jos vielä tämänkin kelin aikana, — arveli puolestaan Kämäri. — Pääasia on minusta vaan se, että pyörrämme tästä takaisin, silloin joudumme edes hiihtomiesten mukana ihmisten ihmeille; mutta jos tuolla perillä asti koluamme, niin vielä sula meidät tapaa takatulossa.

Näin tarkemmin harkiten alkoi Mallu-herrasta heidän yhteiseen asiaansa ilmautua huvittaviakin puolia. Heittäytyen selkäpiilleen hangelle ja oikoen laiskasti puutuneita jäseniään hän Kämäriä vielä särvinteli.

— Kyllähän laivalla olisi mukavampi kuljeksia, jos sulaa odottaisimme, vai mitä arvelee maisteri minun ja arvoisan urheilutoverimme Kämärin ehdotuksista?

Mutta maisteri ei arvellut mitään, kohosi vaan hiljan verkkaan koivilleen, kiinnitti sukset jalkaansa ja lähti hiihtää nytkyttelemään kohti — kaupunkia.

Ja toiset Pihkasalmen arvoisat edustajat seurasivat esimerkkiä, jutellen mennessään laiva- ja junakulusta sekä lentokoneista…

* * * * *

Tällävälin läheni hiihtäjien etujoukko lähenemistään lähtöpaikkaa ja rannalla oleva ihmisjoukko suureni suurenemistaan heidän silmissään. Lienevät olleet vielä parin kilometrin päässä, kun kuulu Ritola hihkaisi yli joukon:

— Mitähän jos parantaisimme vauhtia, ettei ilta tavoita! — ja puheensa vahvistukseksi hän alkoi lykkiä hirmuisin ottein, puulautuen kohta eellimmäiseksi.

Ritolan yllytys jälkivahvistuksineen oli piiskan isku toisille. Miehet olivat vielä voimissaan eikä kukaan olisi halunnut häntimäiseksi jäädä tuhantisen joukon päältä katsellessa. He kaapaisivat Ritolan perästä, minkä lavoista ja kintuista irtosi, ja niin mentiin loppumatka kuin lentäen.

Lisäponnistus koitui kuitenkin turmioksi Heikille. Yhtäkkiä vihlaisi hänen sisuksiaan pahasti ja jatkoksi alkoi vatsassa kuin kipeää kerää kiertää. Heikin täytyi hiukan hellittää vauhtia. Poikien pyyhkäistessä ohitse ennätti hän sanoa:

— Minun täytynee lakata, rupesi pistämään; mutta pitäkää te puolenne!

Antti ja Ville vilkaisivat Heikkiin tuskin tajuten hänen puhettaan. Ei siinä myös ollut aikaa tarkempiin kyselyihin, sillä merkkilippu oli tuossa tuokiossa nenän edessä ja se oli taiten kierrettävä, ettei sotkeutunut ja toisten jalkoihin jäänyt.

Vasta kun pojat olivat uudelle kierrokselle oijenneet ja jo muutaman matkan hiihtäneet, eivätkä Heikkiä mukanaan nähneet, heille asia selvisi.

Heikin jääminen vaikutti Villeen oudosti, hänestä tuntui melkein turvattomalta.

— Heikki jäi pois! — huomautti hän Antille hätäisesti.

— Valitti pistosta… sitähän se juuri aina pahimmin pelkäsikin.

Vähän ajan perästä Antti tiedusteli:

— Miten sinä vielä olet voimissasi?

— Ei minulla mitään hätää ole; ei pistä, eikä nosta.

— Niinpä painellaan sitten tuonne toisten mukaan! Kahden meidän on nyt tässä juttu loppuun vietävä… ja tule ja puserra, täällä lavoissa on vielä pontta pohjalaistenkin varalle!

Antin varmuus antoi Villelle uutta intoa. Heikin jääminen ei hänestä enää niin oudolle tuntunut, ja kuin norjentuneena ponnisteli Ville veljensä perässä, ja kohta olivatkin veljekset taas etumiesten joukossa…

— Pistämään rupesi, ei voinut jatkaa, — selitti Heikki lyhyesti uteliaalle joukolle, joka keräytyi renkaana kuuraisen, hikeään höyryävän hiihtäjän ympärille. Setä-Mooses, joka seisoi yleisön seassa poikien turkkiröykkiö olalla, oli myös älynnyt Heikin pois jäännin ja riensi luo. Hänelle Heikki selitti asian tarkemmin.

— En tuntenut pistosta koko matkalla. Vasta vallan viimeisellä nikaralla, kun löylyä lisättiin ja minäkin härnäsin täysin voimin, säräytti yhtäkkiä sisuksissani kuin tylsällä sirpillä jurskauttaen ja jatkoksi rupesi kipeää kerää käärimään tuonne vasemmalle puolelle. Ja silloin on lopetettava, sen tiedän vanhastaan, sillä riiviökö siinä enää hiihtää, kun on kuin puukko sisuksissa.

— Olipa se vahinko, kun vielä ensi kierros meni niin hyvin, tunnissa ja viidessä minuutissa, — säälitteli Teräs, joka paikalle saapuen oli myös rehevän suutarin selityksen kuullut.

— Minkäs vahingolle taitaa, mutta jäipä sinne meistä vielä pari potraa poikaa painelemaan, ja niiden sisukset ovatkin lujemmista nahoista kuin istumatyössä vaivautuneen suutarin, sen tiedän. Jos siis mestari putosi rummulta, jäivätpä sällit jäljelle, — tuumi Heikki taas vanhaan tapaansa saatuaan hyvän tuulensa, kun keräkin tuntui jo kyljen alla sulavan.

— Niinpä niin, mutta tulkaa nyt juomaan kuppi kuumaa, se tekee hyvää sisuksille! — kehoitteli Teräs. — Sitten on kai paras mennä lämpöiseen kuivailemaan; tuo Koiviston sauna rannalla on juuri hiihtäjiä varten tilattu.

Mutta eipä se ollut Heikki ainoa, joka uskoi asian yhdellä kierroksella. Niitä jättäytyi tuon tuostaan muitakin. Tietty syynsä ja selityksensä myös jokaisella oli: ketä pisti, ketä nosti, kenen sisuksia muuten mutristeli, jonkun jalassa taas vanha kirveen arpi oli ärtynyt, jonkun lapa, ennen rouhiutunut, tenän teki. Ties sitten minkä verran kelläkin vikaa oli, vai laiskansuontako pakottamaan rupesi. Mutta entisestään ehjänhän sen ruumiin pitää ollakin, joka 30 km kilpahiihdossa ei rakoilemaan rupea.

Ei Heikki malttanut Koiviston kuumaksi porotetussa saunassa kauan kuivailla, kun jo turkkinsa hartioilleen kietaisi ja jäälle palasi. Hän tunsi tarvetta kuin vieläkin syvemmin yleisölle selitellä tuota äskeistä pistostaan, ja liikkuipa hän parvessa missä hyvänsä, siinä hänellä puheen juuri ja latva.

Ja yleensä Heikin vakuutuksia, ettei mikään muu, enemmän laiskuus kuin väsymyskään, hänen menoaan seisauttanut, uskottiin. Muutamassa miesryhmässä rupesi kuitenkin eräs miehen kehveli, laiva- vai mitä miehiä lienee ollut, laskemaan kuin koiranleikkiä rehevätuumaisen suutarin kustannuksella, tokaisten muutamakseen:

— Ja johan on syytä kuin huiliakin puolen matkaa tehtyään. Pakkoko sitä on kaikkea viikon ensimmäisenä päivänä pullistaa.

Heikki ei tuosta huomautuksesta pitänyt enemmän kuin huomauttajan virnottavasta, suurisuisesta naamastakaan.

— Mutta niitä on sellaisiakin vouhakkeita, joilla on kyllä suuta, vaikkeivät uskalla puoltakaan taivalta yrittää.

Virnake katsahti ympärilleen:

— Paljonhan täällä näkyy olevan, jotka uskovat yrittämättä, katselevat päältä vaan. Samaten olisi sopinut tehdä jonkun yrittäneenkin tietäessään sylinterinsä huonouden.

Heikkiä alkoi jo sisuttaa, ei niin miehen puhe kuin sen hävittömän näköinen naama ja toisten tirskuminen.

— Mutta mikä se on oikeastaan tuo kokkelikuono, joka ihmisiä alkaa leuvoissaan vedellä? Onko täällä ollenkaan järjestystä! — hoikkasi Heikki.

— Liiaksikin, jos aikoisit niinkuin nahkoistasi pois hiihdellä, — nuljutteli mies edelleen huolimatta kiivastuvan hiihtäjän äänen kovenemisesta.

Pykäläisen järjestyskorvaan oli osunut Heikin huudahdus:

— Mikä tässä on kysymyksessä?

Irvake osoitteli Heikkiä rukkaskädellään:

— Tämä hirmuisen näköinen mies tässä vaan tiedusteli, että voisivatko järjestysmiehet häntä hillitä, jos hän sattuisi niinkuin riehautumaan.

Pykäläinen tunsi vanhastaan irvihampaan ja älysi maalaisen joutuneen sen uhriksi.

— Aina sinunkin pitää leipäläpeäsi aukoa joka paikassa, — torui Pykäläinen, mutta jatkoi lauhkeammalla äänellä Heikille, jonka oli nähnyt toimiherrojenkin kanssa juttelevan:

— Tulkaa pois ja jättäkää koko reuhake, eihän se ole vallan täysipäinenkään!

— Sitä minä jo ajattelinkin, kun alkaa syyttä, pakotta nälviä. Minä selvitin…

Ja mennessään Pykäläisen mukana Heikki jutteli asian sisunpistoksien kanssa juurta jaksain…

— Nyt ne tulevat! huudahti joku joukosta.

Yleisö pöllähti selälle päin katselemaan.

— Jotain sieltä on tulossa…

— Muita lienevät…

— Jopa ovatkin, eikähän nyt ole vielä aikakaan, tuskin on kaksi tuntia mennyt, — selitti joku, joka oli olevinaan asiantuntija.