III. MATKATAANPA SITTEN KAUPUNKIIN

Vihdoin oli kauan odotettu lähtöpäivä käsissä, ja ylen oli Hepomäessä touhua niin lähtevillä kuin kotiin jäävilläkin.

Pihasalla sitoivat setä-Mooses ja Heikki liisterekeen avaraa, vahvoista ja sitkeistä pajuista tehtyä reslaa. Antti toi rantaladosta kastikasheiniä, ja niitä paineltiin reslan pohjalle vahva kerros. Heinien varaan järjesteli Heikki suksia varovasti, hyvin varovasti. Setä-Mooses ei kyllä arvellut suksien mitään puteleita olevan, mutta Heikki vakuutti pienenkin pisaman vaikuttavan, että palkinnot voivat livahtaa sivu suun. Reen perästä ulkonevat suksien kannot Heikki kääri säkillä ja köytteli tervanarulla.

Taavetti kantoi vilja-aitasta kymmenkappaisen pussin kauroja. Se soviteltiin kuin istuimeksi reen perään ja paineltiin taas vahva kerros kastikkaita päälle. Sepipuolelle sai sijansa Heikin punainen, rautavanteinen arkku, jossa poikien hiihtopuvut olivat ja kymmenkunta paria paulakurpposia, jotka Heikki oli tehnyt aikeessa tarjota ne yleiseen suksinäyttelyyn ja sitten myydä. Sepipuolelle asetettiin eväskoppakin, johon Ulla ja Heta olivat varanneet kymmenen leipää, suolakaloja, pannurieskoja, voivakan, vuosikaspässin nivuset ja kuin kaiken ruuallisen runsauden kukkuraksi puolileiviskäisen matikkakukon.

Näin kun kaikki matkavarusteet oli saatu paikoilleen sovituiksi, lujaan köytetyiksi ja loimella peitetyiksi, talutti Ville ruunikon nimikkotammansa, jota muutaman, päivän oli helpommilla ajoilla pitänyt ja runsaammalla suuruksella ruokkinut. Miehissä valjastettiin ruunikko reslan eteen, mikä luokkia sovitellen, mikä rinnusta kiinnittäen, mikä hihnoja aisoihin kietoen, kuka tamman suuhun kuolaimia tyrkyttäen.

Käväistyään vielä tupasalla turkit päälle punaisilla lankavöillä lujaan köyttämässä hyppäsivät miehet reslan laidalle istumaan, jättäen noin toisen jalkansa matkamiesten tapaan reslan ulkopuolelle hauskasti roikkumaan. Ville tarttui ohjiin, nykäisi, masautti suutaan, ja silloin sitä lähdettiin matkalle, jota niin kauan ja hartaasti oli touhuttu.

Kotiin jäävät seurasivat matkamiesten menoa, Taavetti, Heta ja Ulla ulkoisalla, mutta »Sepeli»-rukka tuvan ikkunasta surkeasti vikisten, kun ei mukaan päässyt.

Hyvin harvasanaisia olivat matkamiehet järvitaipaleella. Minkä virkkoivat, sen muista asioista huomauttelivat, Karilan uuden riihen salvoksesta, tienposkessa pökköilleen jäniksen jäljistä, tamman karvan lähdöstä, mutta siihen asiaan, joka jykevästi oli kaikkien mielessä, eivät sanallakaan kajonneet.

Toiselle rannalle päästyä hypähti Ville reestä ja toiset samaten — mikäs hullu sitä olisi itseään hevosella ahteessa kiskottanut, kun edessä oli kuusipenikulmainen taival.

Mäen päälle päästyä huomautti setä-Mooses harvahkoon männikköön viitattuaan:

— Tuossa oli ennen paraita metson soidinpaikkoja, mutta hetipä lakkasivat laulamasta ja muuanne kaikkosivat, kun Karilainen metsän hakkautti.

Tästä setä-Mooseksen huomautuksesta miehet pääsivät kuin paremmalle juttutuulelle. Setä-Moosekselle olikin kuni läheinen sukulainen jokainen mäentöyräs ja notkelma, jokainen tienposkessa oleva, ajan hammastama tervaskanto ja kivenmöhkäle. Erillä kulkiessaan oli hän saalista väijyen niiden kupeella tuhannetkin kerrat kuukkinut, ja kaikkiin niihin liittyi hauskoja muistoja, jotka ohi ajaessa mieleen virisivät ja joita pojat mielenkiinnolla kuuntelivat.

Puolenpäivän tienoissa sivuuttivat matkamiehet kirkonkylän. Kuin yhteisen mielialan arvaten ajoi Ville juosten ohi asumusten. Mikäs siinä olisi jäänyt kenenkään kanssa juttusille ja matkan selvityksille; kukin kulkee minne haluaa, mitä se kehenkään kuuluu.

Pari rankakuormaa ajavaa miestä ehätti kuitenkin ohi ajaessa huomauttaa:

— Mitäs miehet ovat akkaansa reslan pohjalle noin riepu korviin piilottaneet?

— Lienee sen näköinen, etteivät kehtaa julki kuljetella, — volmotti toinen.

Eivät viitsineet miehet mitään virkkaa, vaikka Heikin luonto jo kihahtikin. Päästyään miesten kuulumattomille huomautti vasta:

— Mitähän heittiöitä nuo olivat, jotka tuossa suutaan repivät?

— Kulkumiehiä; Kettulassa kuuluvat talvikorvaa oleksineen kasakkamiehinä, — tiesi Antti kertoa.

Sen enempää ei viitsitty asiaan kajota; aihettapa nyt ottaa kaiken maailman juoksumiesten roistopuheita korviinsa, oikeiden ihmisten! Ja niin painuttiin taas tarinoimaan muista, mieluisemmista asioista.

Jonkun aikaa iltapuhdetta ajettuaan joutuivat miehet tarkkaamaansa yöpaikkaan, Huttula-nimiseen taloon. Paljoa eivät miehet matkansa tarkoitusta Huttulassakaan selvitelleet. Kevennettyhän illalliseksi kotoista eväskoppaa muutaman kilon mieheen, painautuivat tuvan penkille makuulleen, kullakin turkkinsa päänaluisenaan.

Heti aamulla varhain häärivät miehet taas hetkisen eväiden kimpussa ja läksivät sitten ajamaan kohti Pihkasalmen kuuluisata kaupunkia…