VI. VAL-MIS-TU-KA-AAA!

Väkeä oli jo mustanaan jäällä ja toista vain valui kaupungista katkeamattomana nauhana keräytyen uimahuoneen edustalle pystytetyn V.P.K:n lipun ympärille.

Sinne Hepomäen miehetkin seisahtuivat arvaten sen lähtöpaikaksi.

Jokunen rusettiniekka toimihenkilökin oli jo ennättänyt ja toisia tuli, nuoremmat hiihtäen, vanhemmat herrat issikoilla ajaen. Kokoonnuttuaan ne keskenään haastelivat tärkeän näköisinä. Toiminnan keskiön muodostivat terhakka Teräs, viskaali Patama ja entinen ruotuväen kapteeni Karsten, joka toimikuntaan oli valittu sotilaallisten ansioittensa vuoksi ja nimen omaan vielä siitä syystä, että hänellä oli kovin ääni Pihkasalmessa. Matalakaplainen, jämäkkäniskainen ja turpea kapteeni olikin lyhyessä remmiturkissaan ja pitkävartisissa pohjapieksuissaan hyvin karskin näköinen. Joskus karautteli hän kurkkuaan, jota oli vielä lähtiessään parilla aamutäräyksellä karaissut, juuri kuin koetellakseen sen käyttökelpoisuutta.

Punanenäinen viskaali antoi taas puolestaan määräyksiä Pihkasalmen neljälle poliisille, jotka taasen saattelivat tärkeät virkasanomat neljälle ylimääräiselle, tilaisuuteen varta vasten otetulle apupoliisille. Ja ihme kumma, verraten pian saivatkin nuo kahdeksan miestä salaisessa joukossa varsin huomattavan hälinän aikaan.

Minuutilleen kello kuusi alkoi hiihtäjien järjestely.

Kapteeni Karsten sai Teräkseltä luettelon hiihtäjistä. Hän haaristi lyhköset koipensa, ojensi käsivartensa suoriksi, katsoen paperiin, ensin toiselle sitten toiselle puolelle, rykäisi, marssi juhlallisin askelin lipusta kymmenkunnan askelta ja kiipesi pakkasen kovaksi pureman lumiröykkiön harjalle.

— Hiihtäjät!!! riviin!!! — karjaisi kapteeni äänellä, jota juntan esiveisaaja olisi kadehtinut.

Kapteeni tarkasti mitä oli saanut aikaan ja nähdessään äänensä voiman vaikutuksesta yleisön käännähtävän häneen päin, paitsi ne, jotka säikähdyksestä olivat tiksahtaneet hangolle istualleen ja selvittelivät olemustaan pystympään, sipaisi hän tyytyväisenä harmahtavia viiksiään jatkaen äskeistä uljaammin:

— Numero yksi asettuu tuon lipun lähelle, naama tänne päin; hänen rinnalleen numero kaksi, sitten numero kolme ja niin edespäin, rivi jatkuen tuota Myhkyrin saarta kohti… ymmärrättekö?

— Mars!!!

»Mars» tärähti kuin tykistä, ja tärähtipä sitä ulos tyrkätessä koko kapteenin paksu olemus karvalakista lapikkaiden pohjiin asti. Mutta sillä seurauksella, että lumiröykkiöstä lohkesi kapteenin jalan alta palanen, hän horjahti, menetti tasapainonsa ja kupertui läjälle selkä edellä, ja samassa katselivat kapteenin lapikkaan pohjat ylenevätä aurinkoa.

Väki rähähti nauramaan, pojat oikein ulvoivat riemusta, sommittelivatpa jotkut kanaljat »hurraan» tapaistakin.

Viskaalia ei naurattanut. Hän oli luvannut vastata hyvästä järjestyksestä, mutta väkijoukon ilonpito toimihenkilön onnettomuudesta, vieläpä keskellä tärkeätä toimitusta, ei ollut enää sukuakaan hyvälle järjestykselle; rikos se oli, raskas rikos.

— Suunne kiinni, tolvanat; mitä siinä hohotatte!

Poliisit avustivat esimiestään.

— Hiljaa, nulikat! Vai siinä hirnutte, kanaljat!

Näin oli järjestysvalta osaltaan tehnyt sen, mitä niissä oloissa oli mahdollistakin.

Kapteeni myös puolestaan teki, mikä hänelle kuului: alkoi kömpiä koivilleen, katkoen siinä sivussa hammastarhassaan muutamia ruotuväen aikuisia komentosanoja.

Rivin järjestelyä jatkettiin. Vallan kuin sotaväessä se ei kuitenkaan ottanut luonnistuakseen. Joku tuli kyllä paikoilleen ensi huudolla, mutta useimmat olivat hyvin epätietoisia, että minkä puntarin nokassa siinä kiikutetaan; vasta pitkien selitysten jälkeen älyynsä pääsivät. Jotkut taas pökertyivät niin pyörälle päästään, että järjestysmiesten piti paikoilleen autella, toinen kiskoen turkin kauluksesta, toinen selkäpuolelta asiaa autellen.

Kapteeni oli äänessä ehtimiseen, viittoili kaukaisemmille, oikoi sulin käsin lähimpiä, ketä työntäen taakse, ketä lähemmäksi temmaisten. Mutta eipä vain rivi tahtonut suorana pysyä; milloin oli lipun lähellä vikaa, milloin Myhkyrin puoleisessa päässä, konsa keskempää mutkaa muokkaisi.

Mutta oli siinä sentään jonoakin, kun rivi valmiiksi saatiin. Ja monenlaista oli moskulata tuossa sataisessa joukkueessa; oli nuorukaisia, vasta miesten kirjoihin päässeitä, oli tuuheaviiksisiä uroita, jopa siellä täällä jäkäläisiä jääräpartojakin.

Hiihtovehkeitä oli myös monenlaisia. Uivelokärkisiä kajaanilaisia oli useimmilla, mutta olipa joukossa pitkiä haapaveteläisiäkin ja Tornion-mallisia suksia. Olivatpa muutamat uskaltaneet lähteä yrittämään Pihkasalmen mallisillakin jäykillä jämiläillä ja leveillä latuskoilla, käsi-apunaan vain yksi vitsasompainen, paksupuinen sauva.

Rivin jotakuinkin valmistuttua suhisi Teräs taas jotain kapteenin korvaan. Kapteeni nyökäytti päätään, sipaisi tuuheata huulisutiaan, asteli vähän loitomma, haaristi koipensa ja hihkaisi:

— Seis!!! Hiljaa!!!

Miten suuriarvoinen apu näissä »koko maata käsittävissä» oli kapteenin kovasta äänestä, tuli taas loistavasti ilmi. Hiihtäjien rivi sekä sen takana oleva yleisö vaikeni samassa sorisemasta, jääden jännittyneenä odottamaan mitä lisää tulee.

— Hiihtolinja juoksee suoraan halki selän tuolla kaukana häämöittävää nientä kohti… Ymmärrättekö? Joka kilometrin päässä on merkkinä punainen lippu… ymmärrättekö? Tuolla niemen luona tästä seitsemän ja puolen kilometrin päässä on suuri sinivalkoinen lippu ja mies… ymmärrättekö? Sekä lippu että mies on kierrettävä ja tultava tänne samaa tietä takaisin… ymmärrättekö? Ja sitten yhteen painoon taas uusi kuti… ymmärrättekö?

Tämän ohjeen jälkeen kapteeni vaikeni ja huokasi. Hän oli kyllä kuin nyrkillään tyrkännyt jokaisen momentin hiihtäjien ymmärryslaatikkoon, mutta että ohjeet ehtisivät oikein laatikon pohjaan painua piti kapteeni pienen paussin. Sitten taas:

— Seis!!! Hiljaa!!!

Samassa lakattiin rivissä solisemasta ja viittilöimästä selälle päin.

— Kun minä kohta sanon »valmistukaa!» niin silloin myös valmistukaa, sillä lähtöön on vain kaksi minuuttia vatalji-aikaa… ymmärrättekö?

Lähtömerkki annetaan pyssynlaukauksella… ymmärrättekö?

Ja heitettyään silmäyksen yli rivin lipusta aina Myhkyrin puoleiseen päähän ja taas takaisin, kohotti kapteeni hitaasti molemmat kätensä, huutaen harvakseen, mutta painokkaasti:

— Siis, val-mis-tu-ka-aaa!

Rivi kiehui ja suhisi kuin käärme pihdissä, turkkeja ja takkeja lenteli takana oleville tutuille, lakkeja vedettiin korville, housuja kohennettiin, pieksuja ja kurpposia varmennettiin kiinnemmä varpaallisiin, vartalot taipuivat jännitettyinä etukumaraan ja sauvat painettiin tanakasti hankeen…

Lähtölaukauksen tärkeän jäsäyttämisen oli toimikunta useamman asiallisen harkinnan jälkeen uskonut Pihkasalmen kuuluisimmalle jänismiehelle, raatiherra Oikemukselle; hän kerran oli ketunkin jänisjahdilla ampunut, josta merkkitapauksesta oli aikoinaan paikkakunnan sanomalehdissä seikkaperäisiä pääkirjoituksia. Nytkin raatiherra Oikemus täytti hänelle uskotun tehtävän sillä järkähtämättömällä varmuudella, joka on ainoastaan synnyltään lahjakkaille jänismiehille ominaista. Niin pian kuin kapteeni, marssittuaan pois rivin edestä, antoi kelloonsa katsoen merkkiviittauksen, silloin — hetkeäkään epäröimättä, arvelematta ja aristelematta nykäisi raatiherra Oikemus aina pettämättömällä oikean käden sakarillaan kohti avaruutta suunnatun kaksipiippuisen haulikkonsa etuliipasinta… puksss…!

Hiihtäjärivi vavahti, syöksähti eteenpäin, notkistui, mutkistui, katkeili osiin, pirstoutui sälöiksi…

Samassa yleisökin rupesi kiehumaan. Osa töytäsi hiihtäjien jälkeen, toiset töytäilivät sinne tänne kuin päättömät kanat, hosuen ja hihkuen.

Mutta järjestysmiehet, jotka pitäessään etualaa puhtaana sieltä täältä puikkelehtivista pojista olivat saaneet pinnistää hikensä ja väkensä, eivät yleisöä enää aituustelleet, vaan sallivat yleisen hälisemisvapauden.

Johtomiehet keräytyivät lipun luo asetettujen pöytien ympärille, mikä miltäkin suunnalta. Tuli punanenäinen viskaali, pyrstönään neljä Pihkasalmen vakituista poliisia, tuli kapteeni kurkkuaan karautellen, niin että tuuheat viikset tutisivat, juuri kuin olisi tahtonut huomauttaa, että kyllä täältä turpeesta vieläkin ökää irtoisi, jos tarve vaatisi; tuli myös raatiherra Oikemus metsästyspukimissaan, olallaan pyssy.

Toimikunnan naiset häärivät vikkelinä pöytien vaiheella, jouduttaen sydämen lämmikettä niin asianomaisille toimihenkilöille kuin kierrokselta palaaville hiihtäjille. Terhakka Teräs autteli naisia nauraen, ilakoiden ja jutellen.

— Hyvin se meni, vaikka olikin satanen sommallinen joukko. Vain jokunen sotkeutui lähtiessä ja kaatua kupertui, mutta en huomannut kenellekään pahempaa vahinkoa tapahtuneen, suksia tai sauvoja särkyneen.

— Paraansa siinä sai kuitenkin torvestaan töristää saadakseen ne riviin ja ymmärrykseensä…

— Samoin kuin pysyttääkseen syrjäisiä loitommalla, — pisti väliin viskaali, josta yleisen järjestyksen pidon ei mitenkään tarvinnut olla sen varjoisemmassa asemassa kuin kapteeninkaan karjumisen. Samaa mieltä oli myös lähellä seisova Pykäläinen, Pihkasalmen poliiseista vanhin ja turpein, vaikka hän tulkitsikin yhtymisensä esimiehensä mielipiteeseen ääneen ähkämällä ja pyyhkimällä kaljahtavata otsaluutaan.

— Hyvin sentään yskän ymmärsivät, kun pamahti — ja hymyillen siveli raatiherra Oikemus haulikkonsa kiiltäviä piippuja.

Näin kiertelivät puheet, itsekunkin huolehtiessa, etteivät vain hänen ansionsa pimentoon painuisi. Saivat naisetkin valmiiksi kuumaa sitroonavettä, kehoitellen herroja ottamaan. Kapteeni kaivoi povellukseltaan omituisen näköisen, nahkaisen tupen, josta puolittain kuin salavihkaa jotakin lorisutti lasiinsa. Saman loritustempun tekivät vuoroonsa viskaali ja raatimieskin, mutta Teräs puisti päätään kehoittaen kapteenia pistämään sylivauvansa poven lämpimään, ettei palellu.

Mutta Pykäläis-paha seurasi herrojen loritusta hyvin kaihoavin katsein, ja varsin ankarasti alkoivat sylkirauhaset hänen suussaan toimia.

* * * * *

Näissä puuhissa herrojen häärätessä, oli muutaman matkan päässä muodostunut jotain kärhämätä, jota katsomaan yleisö ryntäsi. Viskaalin järjestykseen tottunut korva eroitti kohta, että siellä on juonessa jotain, jota ei ole sallittava, jos ei muun, niin periaatteen s.o. hänen läsnäolonsa vuoksi.

— Menkääpäs, pojat, katsastamaan, mikä meno tuolla ja selvittäkää solmu! — Viskaali tapasi aina hyvällä hatulla ollessaan nimittää neljää alaistaan »pojiksi». Mutta pahalla päällä ne olivat asian laadun mukaan »köntsiköitä», »jukuria», »nuhturoita» j.n.e.

»Pojat» läksivät, paksu Pykäläinen edellä, toiset jäljessä…

Kärhämän alku ja juuri oli seuraava:

Olipahan rykelmä poikia, käytyään hiihtäjiä jonkin matkaa saattamassa, ruvennut lämpimikseen telmämään, toisiaan tyrkkimään ja hankeen kellistämään. Siinä nujusi hetken kaikessa sovinnossa sekaisin kaupunginpoikia sekä muutamia maalaispoikia. Näin ei tavallisesti, sillä olipa kaupungin- ja maanpoikien kesken vanhaa känää olemassa, ja vanha tapa oli rippikoulu- ja juhlapyhien aikoina nurkkajuurissa toisiaan mukiloida, vaikkapa vain hyvän tavan vuoksi. Nyt oli kuitenkin kuin »koko maata käsittävien» kunnioiksi lyöty rauhankämmen ja niin kaikessa ystävyydessä nujuttiin.

Mutta osuipa yhteen joukkoon Pihkasalmen pojista pahasisuisin, kuuluisa tappelija ja ilkikurin tekijä, nimeltään Kumurin Kusti. Hän nytkin häiriön teki. Saatuaan itse muutaman hyvän tussosen toisilta, iski sisunsa erääseen vilhakkaaseen, kirkassilmäiseen maalaispoikaan, tyrkkien puolivihassa ja hokien: »pois mölhöt torilta! alas moukat lehteriltä!»

Maanpoika lakkasi leikkimästä, sävähti punaiseksi ja moitti:

— Mitäs siihen tulit haukkumaan ja tappelua hangottelemaan!

Tuo oli vain yltyä Kumurille.

— Häh, mitä sinä moukka oikeastaan, mökötät? Onko sinussa miehen vastus, jos niiksi tulee? — julmisteli Kumuri lähentyen nyrkki ojona.

Poikien joukosta kuului paheksumisen murinaa, kaupunkilaistenkin, vaikkeivät rohjenneetkaan ryhtyä julkiotteluun, sillä kaikilla heillä oli mustanpuhuvia muistiaisia Kumurin nyrkistä.

Huomatessaan, että kaikki muut ovat hänen puolellaan, ei toisten ihmeeksi maanpoika säikähtänytkään Kumurin uhkauksia, päinvastoin asetti kyseenalaiseksi:

— Sinäkö mies mukamas, jolla on jalassakin akkain kengät?

Pojat räjähtivät nauramaan ja kuului huutoja:

— Oikein, poika…!

— Anna Kumurin körmyrille, mitä se haluaa!

Mutta Kumuri hirmustui vallan… akkain kengät jalassa!! Tuo tunki vallan sydänjuuriin… Vain veri voi tuollaisen häväistyksen jälkeen miehisen kunnian ja arvon puhdistaa… Ja hammasta purren hyppäsi Kumuri kiinni toiseen:

— Kuule, moukka, vastaatko puheesi! — ja sen pitempiä selityksiä kuulematta Kumuri sivalti.

Mutta maalainen pitikin varansa: lyyhistyi, ja Kumuri hotaisi ilmaa, keikahtaen omaa puhtiaan nurin, ketarat pystyyn. Maanpoika naurahti:

— Katsokaa nyt muutkin, eikö sillä ole akkain kengät! — ja pojat riemuitsivat:

— Juuri niin… Turkki-Sohvin vanhat aporkat…

— Ja Tiina Siekin sukatkin…

Kumurin raivolla ei ollut enää rajoja… Tuota pikaa hän oli pystyssä ja kiinni vastustajassaan, huutaen kauheasti ja kiroillen… Näin alkoi käsirysy… Pojat kaatuivat ja kierivät hangessa, vuoroin toinen, vuoroin toinen päällimmäisenä, ympärillä olevien yllyttäessä maanpoikaa pitämään puolensa, näyttämään Kumurille kerrankin reuna…

Ja kukaties ettei Kumuri olisikin saanut loimeensa, ellei reunaviivaa vetäisemään olisi Pykäläinen ehättäytynyt sen kuin lyhköset jalkapassarinsa ja pitkähkö virkatakkinsa myötä antoivat. Hän halkaisi poikajoukon kuin laiva keväisen jääsohjon:

— Mikä meno täällä on? Mikä tässä on hätänä ja huutona?

— Kumurin syy! Kumurin syy! Se alkoi haukkua ja tapella! — huusivat ympärillä olevat pojat.

— Vai se rakkari tässä taas tappelee, johan se piti arvatakin! Hellitätkö kintaasi irti, vai mitä? — kiljaisi Pykäläinen kouraisten Kumurin Kustia kaulustavaroista.

Pojat erosivat. Maalaispoika loittoni häpeillen, Kumurin Kusti syljeskeli lunta suustaan ja alta kulmainsa katsella killisteli kauluksessaan jahottavaa Pykäläistä.

— Putkaan sietäisit, junkkari!… ettet häpeä tapella ihmisten silmien edessä, kanalja! torui toinen poliiseista.

— Niin sietäisi, mutta olkoon tällä kerralla… Häviä kuitenkin täältä jäältä liukkaasti, muutoin sinulle ei hyvä laula! Sutii, ala lapata! — ja että Kumuri esivallan ajatuksen kaikkein lähimmästä tehtävästään oikein ymmärtäisi, hotaisi Pykäläinen häiriön alkujuurta sapelin tupella takapuolille ja pukkasi menemään.

Näin palautui taas järjestys Pihkaselän rannalle. Yleisö hajautui aaltoillen, sinne tänne lämpimikseen hypellen ja käsiään, läiskytellen.