← Table of contents
Hiihtokilpailu

V. KIRJOITUSHERRAIN EDESSÄ

Reading edition

Muutamassa kadunkulmassa Heikki esitteli toisille, että koettaisivat jonkin aikaa tulla toimeen omin töppösinsä, kun hän käväisisi tervehtimässä entistä oppimestariaan, suutari Lindströmiä. Saadakseen kuin tukevampaa pohjaa käynnilleen selvitti Heikki:

— Mukava ukko muuten se Lindströmin äijä. Usein kyllä murisi ja marisi, koettipa joskus kuin jouduttaa suutaruutta pikemmin näkösälle luimimalla tuonne selkäpuolelleni polvihihnalla, varsinkin kun sattui ryyppypäälle. Ukon juonien perille tultuani pieksätin sentään äijän omaa, kesän-eläneen nahasta tehtyä esiliinaa, jonka taitavasti sovittelin pohjoispuolelleni housujen väliin, tietäessäni ukon tulevan kotiin myrrystuulella. Niin annoin äijän muokata viattoman eläimen nahkaa, jos kohta äänessä olinkin juur' julmasti, ettei hän sotavarustuksistani perille pääsisi. Jäljestäpäin ukko kuitenkin kovin katui menettelyään ja koki kaikin tavoin sovitella.

Heikki muisteli itsekseen, ja sanoi vielä:

— Joskin kovakourainen, hyvä mies siis kuitenkin, ja parastani saunoituksellaankin tarkoitti. Hän minussakin suutaripuolen päällepäin väänsi ja lisäksi monta muuta hyvää neuvoa kallooni vasarteli, jotka matkan varrella kaikki ovat hyvään tarpeeseen olleet, etten ole kylkiäni ryvettänyt maailman mustissa mujuissa. Niin onkin Lindströmin ukko aina mielessäni hyvässä muistossa. Tiedän myös, että hän on hyvin mielissään nähdessään entisistä oppilaistaan miehiä pöyhistyvän ja siksi menen myös. Hyvästi siksi aikaa!

Heikin erottua tuntui pojista olo yksinäiseltä, melkeinpä kuin turvattomalta. Tuo toinen toisissaan oleva talojen paljous ja ihmisten ja ajajien kiehunta kadulla vaikutti niin rauhattomasti. Nuokin sylen levyiset, yksiruutuiset ikkunat, joiden takana oli niin paljon hempeitä ja särkyviä tavaroita, Villeä melkein pelottivat — sattuisi jalka kulkiessa lipeöinään ja horjahtaisi vasten ikkunaa — ja Ville väistyikin seinän vierustalta loitomma, ja niinpä teki Anttikin, vaikka ei sanonut, että mistä syystä.

Mutta nähdessään setä-Mooseksen astuskentelevan vallan rauhallisesti, ihan liki ikkunoitakin, että hipaisi, olostuivat pojatkin vähitellen.

Setä-Mooses ei ollutkaan mikään nahkapoika Pihkasalmessa. Harvat olivat ne talvimarkkinat, ettei hän olisi nuorempana lintuja ja oravan- ja ketunnahkoja tuonut. Siksi hänestä paikat tuntuivatkin kuin vanhoilta tutuilta, joshan jotain uuttakin oli ilmestynyt. Katujen kulmauksissa oli tuttuja kauppapuoteja. Kaparikin torin nurkassa, josta viime kerran Taavetin kanssa käydessä oli suolat ostettu. Seinillä oli myös tuttuja kylttejä: räätäli Airaksisen oviposkessa kuvatun miehen parta oli vielä edelleen ajamatta, vaikka toinen oli edessä häärännyt Mooseksen muistin ajan. Makkaramestari Röötin oven yläpuolella olevalle kullatulle sianpäälle oli huonomminkin käynyt, kun oli sitten viime näkemän toisen korvansa hukannut ja perunan suustaan.

Miehet suuntasivat kulkunsa kauppatorille, jossa kauppa oli parhaassa käynnissä. Kaupunkilaisia, muijia enimmäkseen, kiehui maalaisten rekien ympärillä mikä lihaa, mikä perunoita tai muuta ostellen. Erääseen muijaan, joka hieroi voikauppaa, tinki hintaa ja välillä koukki pytystä voita suuhunsa peukalon kynnellä, kiintyi setä-Mooseksen huomio. Suu nauruun vetäytyen setä-Mooses tuota seurasi, sillä mieleensä johtui Karilan vaarin tarina. Vaarikin oli kerran markkinoilla voita kaupannut ja akat tinkineet ja koukkineet peukalollaan voita suihinsa, silti mitään ostamatta. Lopulta oli vaari jo työlästynyt mokomaan koukkimiseen ja ärjäissyt eräälle akalle, joka taas koukkasi aika kyönikän suuhunsa tiedustaen, mitä se maksaa:

»Syö vaan mahas täyteen, ei se maksa mitään, niin ne ovat tehneet muutkin!»

Tuo juttu oli setä-Moosesta aina huvittanut ja monesti hän sen oli muille kertonut, kuten nytkin pojille kortteeripaikkaan mennessä hevosta katsomaan ja itseäänkin ruualla rankaisemaan.

Illansuussa tulla tohusi Heikkikin kortteeriin ja kertoi, ettei Lindströmiltä mitenkään päästetty, ennenkuin oli syönyt ja kahvia juonut useampaankin kertaan — niin olivat olleet mielissään hänen käynnistään.

— Mutta nyt, pojat, pitäkää kiirettä, että ehditään ajoissa Seurahuoneelle nimenkirjoitukseen!

Pojat säikähtivät ja olivat tuossa tuokiossa valmiita lähtemään. Setä-Mooses, joka jo oli ehtinyt panna pieksunsa uuninkorvalle kuivamaan ja muutenkin riisuutunut puolittain kelteisilleen, jäi kotiin.

Pojat harppailivat kohti Seurahuonetta kiireen vilkkaa, Ville eilimmäisenä. »Olisi se ollut aika jutkaus, jos kirjoista pois olisi jäänyt», ajatteli Ville. »Koko talvi hiihtää jyrätty, suksia rustattu ja pitkä matka monen miehen taivallettu, ja sitten lorun lopuksi, vallan viime tingassa tipahda mies kirjoista kuin orava oksalta…»

— Eiköhän painella vikkelämmin! — Ville kiirehti.

— Hyvin ehdimme, tornikellon viisari näyttää vasta kuuteen tarjoutuvan, joka on määräkin, — rauhoitteli Heikki, parantaen kuitenkin hivenisen vauhtia.

Poikien saapuessa Seurahuoneelle oli toimitus jo alkanut. Miehiä oli suuri sali vallan mustanaan, ei ihan täynnä, mutta eipä juuri muutenkaan.

— Kyllä on aamulla suksen suhina ja sauvan napse, jos puoletkaan näistä yrittää! — ihmetteli Antti.

— Paljon kuuluu saapuneen hiihtäjiä, — tiesi sanoa muudan lähellä oleva mies, jonka korviin Antin puhe oli yltänyt. — Kuuluisa Ritolakin on tullut, ja pari muuta pohjalaista.

— Sittenpä jo tiedän, minne ensi palkinto menee, mutta kun on kerta tultu, niin mukaan silti, perässä hyvinkin pysyy. Painukaa vain pojat jälessäni! — Ja kylki edellä lähti Heikki rynnistämään peremmä poikien pysytellessä kannaksilla.

Kirjoitusherroja lähetessä tungos tiukkeni, välistä piti seisahtua, välistä taas pakkautua puoli väkisen. Lähemmä päästyä kurkisteli toisia pitempi Ville muiden päiden yli asian menoa. Kuin voudinlukua, jossa Ville oli kerran isänsä kanssa käynyt, se oli: mainittiin ensin nimet, pitäjät ja kylät, annettiin rahaa ja saatiin suuri numerolappu kuitiksi.

— Pitääkö sinne maksaakin? — tiedusteli korvaan kuiskutellen Ville Heikiltä.

— Markka nokasta sisäänkirjoitusmaksua. Alkakaa vain kaivella rokunoita pussistanne!

Ville suhisi jotain veljensä korvaan ja Antti nyökäytti päätään kuiskutellen vuorostansa Heikille:

— Sano sinä meidänkin nimemme, kun olet siellä etummaisena, ja maksa; tässä on rahat!

Heikki hymähteli. Taitaapa poikia aristuttaa… mutta eihän kummakaan, ensi kerran ihmispaikoissa.

Vielä oli jokunen ujoisempi, joka ei niin äkkiä saanut selvitetyksi nimeään ja kotipaikkojaan, sekä pari kolme muutakin Heikin edessä, kun hän puikautti päänsä lomasta ja kiljaisi kuuluvasti:

— Henrik Gabriel Kanerva!

— Hoo, gee, Kanerva, — jamasi kirjoitusmies nimiä merkitessään. — Ammatti?

— Suutari!

— Käsityöläinen… ja kotipaikka?

— Viitasyrjän Hepomäestä!

— Viitasyrjän pitäjästä…

— Ja Antti Optaatus Leppämäki, talollisen poika samasta paikasta! ehätti Heikki yhteen menoon.

— Aa, oo, Leppämäki, maanvilj., Viitasyrjä…

— Ja Ville Eerikki Leppämäki, myös talollisen poika samasta pitäjästä!

— Mutta silläpä on pitkä rekisteri tuolla miehellä, — huomautti eräs lähellä olevista, jota jo Heikin pakkaileminen etukynteen oli harmittanut ja lisäksi ei nimistä näyttänyt loppua tulevankaan.

— Ja virkoja enemmältäkin, — tokaisi toinen.

— Leveämmät meiningit kuin Lanteenin lehmällä…

Mutta Heikki löi lantit pöytään, sai laput ja tuumi vain naureskellen:

— Pikemmin taival katkiaa, kun monen miehen edestä yrittää. Mutta yrittäkääpäs te nyt vuorostanne lukea läksynne, sillä eihän tiedä laiska lykkyään, vaikka hyvinkin osuisi nimenne muistiinne johtumaan.

Heikki sai naurajat puolelleen. Vetäytyivätpä toimitusmiestenkin suut nauruun, vaikka he tietysti, ymmärtäen tehtävänsä ja asemansa tärkeyden, hymähtelivätkin noin hillityn arvokkaasti.

Ovenpielessä olevan lampun loisteessa tarkasteltiin Heikin saamia lappuja, ja pojat utelivat niiden merkitystä ja käyttöä lähemmin.

— Rintaan ne hiihtämään lähtiessä kiinnitetään, numeropuoli päälle päin, — selitti Heikki. — Mistäs toimihenkilöt tuntisivat kaiken maailman Pekat ja Paavot nimeltään, mutta kun on lappu rinnassa, silloin ei mies häviä villavakkaankaan.

Olihan Heikki ennenkin kertoillut kilpailuhiihdosta ja lapuistakin jotain maininnut, mutta nyt vasta pojille asia lopullisesti selvisi. Totta tosiaan, lappunumeron näkee vaikka kaukaakin, ja kun kirjoissa saman numeron kohdalla on nimi, niin eipä siinä vara kenenkään eksyä. Se vain asia, etteivät laput häviä — siksipä Antti kääntelikin lappunsa laskoksille ja paineli housuntaskuun rahakukkaron viereen. Kehoittipa veljeäänkin niin tekemään. Kotiin mennessä Antti tuon tuostakin koetti, että onko lappu pysynyt mukana, ja mihinkäpä se olisi mennyt ehjäpohjaisesta taskusta.

Villen silmiin ei uni illalla ottanut tarttuakseen, vaikka kuin olisi silmäluomia vastakkain puristanut, ja kylkiäänpä tuo käänteli niin Antti kuin Heikkikin. Setä Mooses vaan kuorsasi, että seinähirret jyräyttelivät. Päivälliset asiat ne vain Villen mielessä kiertelivät, jos yksi väistyi, jo toinen sijaan tuli. Siinä sivussa pistäytyi mielessä huominen yritys, — pääsevätkö he palkintomiesten joukkoon, pääsevätkö kaikki vai ei kukaan, vaan palkinnot vievät vallan vieraat miehet, tuiki tuntemattomat?

Näitä kaikkia asioita kierteli Villen päässä hänen unta houkutellessaan, ja vuoroonsa hän kutakin aprikoi: aamullista suksen vientiä… kävelyä kaupungilla… suuria ikkunoita… akkojen voinsyöntiä… sitä silmälasi-herraa, joka liput antoi … huomista hiihtoa… ja taas lippuja housuntaskussa… kaupungin taloja…

* * * * *

Varhain olivat Pihkasalmen asukkaat jalkeilla sunnuntai-aamuna. Jo auringon pilkistäessä Hietaharjun itäpään takaa ja kullatessa kattoja ja päivänkäytäviä seinämiä, vaelsi väkeä sankkoina parvina Pihkajärvelle. Enemmistö oli nuorempaa polvea, naisia ja miehiä, tyttösiä ja pojan puikkaria ja useimmat hiihtovehkeissään. Mutta olipa joukossa vanhempaakin väkeä vahvoissa turkeissa, ilman suksia ja muita sorkottimia. Useimmissa parvissa oli myös puheenaiheena sama asia: pohjalaiset. Vallan varmasti tiesivät muutamat niitä saapuneen useita hevoskuormia, toiset tyytyivät vähempään, jotkut taas kaventelivat pohjalaisten ansiot vallan mitättömiin, pariin, kolmeen mieheen.

Hyvin ristiriitaisia olivat muutkin tiedot pohjalaisista. Muutamat kertoivat niiden olevan neljän kyynärän pituisia ja tavattoman väkeviä, toiset taas vakuuttivat aivan oman näkönsä perusteella niiden olevan vain kaksikyynäräisen räätäli Kuneliuksen mittaisia, mutta kaksi kertaa niin paksuja kuin lahtari Pekki, joka oli Pihkasalmen turpein mies.

Samoin kuin pohjalaisista itsestään, liikkui kummallisia huhuja myös heidän tavattoman pitkistä ja kapeista suksistaan ja niiden ihmeellisistä ominaisuuksista.

Päivän kanssa olivat Hepomäenkin miehet nousseet. Heti ensi töikseen oli Heikki tunnustellut ilman merkit ja sen mukaan ryhtynyt viimeisiin valmistuksiin. Jo kotoa lähtiessä oli kyllä sukset taiten paahdettu, monilla salaisilla rasvoilla voideltu ja hiottu ja hangattu käreviksi kuin käärmehen kieli. Mutta sen tiesi Heikki tarkoin ja pojat myös, että viimeinen ja kaikkein tärkein hitsaus on ilman laadun mukaan juuri lähdön edellä suksien pohjille annettava.

Osasihan Heikki itse monenlaisia makuvoitehia valmistaa seitsemästä eri aineenlaadusta, suksirasvoja sulavia, salaisia saattehia. Kahta lajia ei vaan kunnolla koskaan syntynyt: vesikelin ja puolikovan pakkaskelin voiteita. Jotain kyllä niitäkin varten tuli, mutta ei koskaan niiden veroisia, mitä pötkyn kumpaakin lajia oli kerran eräältä kuuluisalta hiihtäjältä saanut suuresta rahasta ostaa.

Niitä Heikki olikin säästäen kuin kultarahaa pitänyt ja arvionsa mukaan oli juuri nyt viimemainittu parasta.

Sitä nyt pojat pihasalla suksiensa pohjiin hankasivat, niin että nokat tohisivat. Viimeisen liippauksen antoivat vielä ruskealla kämmenpäällään, ja kuin peilistä näki silloin suksen pohjasta kuvansa.

Kun sukset olivat valmiita, ryhtyi kaikki tietävä ja taitava Heikki miehiä kilpakuntoon viimeistelemään. Kortteerin emännällä hän keitätti kopareen kananmunia, itse 22-rubiininen ja hopeakapselinen ankkuri kourassa munien kiehumista sivulla tarkaten — sekä tuopin maitoa mieheen. Setä-Mooses kyllä arveli, että jos pojat kappaisen ruishutun upottaisivat, se paremmin jyryn pitäisi kuin jonnin joutavat muna- ja maito-lillutukset, mutta Heikki toimensi totisena:

— Niinhän se outo luulee, kun etäältä katsoo. Vankassa ruokossa se on voiman pohja hevosessakin. Näin lähtiessä ei mitään liikaa kuormaa, nousevan nälän kärsään vain kuin hivenisen hipleetä.

Näin kun Heikki oli voidellut koko komppanian sekä sisällisesti että ulkonaisesti, komensi hän:

— Ja nyt ei muuta kun turkki niskaan ja taipaleelle koko Hepomäen kaarti!

Rannalle tultua olisi Villen mieli jo tehnyt suksien menon makua koettelemaan, mutta Heikki epäsi jyrkästi:

— Kanna vain olallasi, kunnes lähtemään käsketään! Tällä kelillä kysytään kenen suksissa voiteet pysyvät.

— Ja kellä on selvä hengenkulku — sillä ellei vain pakkanen kohoaisi jo pariinkymmeneen raatiin, — arveli setä-Mooses huuruista partaansa kallistellen.

— Täällä jäällä tuntuukin kipakammalta kuin kaupungissa; paras painaa myssy korvilleen, — kehoitti Heikki.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings