IV. OSAA SE HEIKKI ESIINTYÄ

Mitenkään sitä ei olisi arvannut edeltäpäin, miten paljon tuollaisia »koko maata käsittäviä» järjestellessä voi olla työtä ja puuhaa. Vasta kun ryhdyttiin kaikkia asioita yksityiskohtaisesti selvimään, se ilmi tuli. Hiihtoseura oli pitänyt kokouksia joka viikko, ja asioita oli aina iltamyöhään jauhettu, mutta yhä vain ilmaantui uusia seikkoja, joita piti yhteisesti harkita.

Väliin oli kokouksissa kimmastuttukin ja hyvinkin rajusti törmätty yhteen, niinkuin silloinkin, kun harkittiin, ken Pihkasalmessa olisi pätevin järäyttämään tärkeän lähtölaukauksen hiihtokilpailussa. Mutta terhakka Teräs osasi aina ottaa näkökannoista tärkeimmät huomioon ja ne yhteen sopivasti sulatella, joten kiihtyneet mielet tyyntyivät ja kokouksesta erottiin rauhassa ja sovinnossa.

Hiihtoseuralla oli tietysti kannettavanaan päivän kuorma ja helle, mutta varsin auliisti muutkin antoivat avustusta. Alussa oli kyllä pelätty, että kiivaat puoluekiistat vaikuttavat hyvinkin haitallisesti. Pihkasalmessa oli näet puolueensa kuten muuallakin näihin aikoihin, oli vanhoilliset ja vapaamieliset eli »rehtorilaiset» ja »tohtorilaiset», kuten puolueita johtajiensa mukaan kutsuttiin. Pitkin syksyä oli puolueiden äänenkannattajissa »Joukahaisessa» ja »Louhettaressa» kiivaasti väitelty majatalon osoitepatsaan maalaamisesta, jota vapaamieliset vaativat punaiseksi, mutta vanhoilliset entisen pohjavärin perusteella valkoiseksi — »rehtorilaiset» vetosivat periaatteensa mukaan vanhaan pohjaväriin, vaikka kukaan pihkasalmelaisista ei tarkoin muistanut, minkä värinen patsas alkujaan oli ollut, tai oliko sitä maalattu ollenkaan.

Juuri hiihtoseuran perustamis- ja »koko maata käsittävien» päättämis-aikana oli — lähestyvien valtuusmiesvaalien johdosta — majatalon patsasjuttu kaikkein kiivaimmillaan, jopa niin äärimmillään, ettei värjäri Vekara ruvennut veljensä esikoiselle kummiksi, koska veli kannatti »edesvastuuttomia yltiöpäitä, »tohtorilaisia».

»Rehtorilaiset» saivat vaaleissa voiton, vakavat pihkasalmelaiset huokasivat helpotuksesta, kuin pahan vaaran välttäneet ainakin, ja majatalon osoitepatsaan maalaaminen annettiin valtuuston valmistavan valiokunnan lähemmin harkittavaksi vakaalla, »valkoisella» evästyksellä.

Jälkeenpäin kiisteltiin asiasta vielä katkerasti, kunnes »Louhetar» ehdotti, että molemmin puolin haudattaisiin pienet perheriidat ja kaikin yksimielisesti tuettaisiin »koko maata käsittäviä».

Ja pihkasalmelaisten jaloimpiin tunteisiin ei koskaan tarvinnut turhaan vedota. Jokainen pihkasalmelainen otti »koko maata käsittävät» ja niiden onnistumisen kuin omaksi asiakseen, aina pormestarista Kilurin Pekkaan asti, joka kesäisin oli rantatöissä ja talvisin pilkkoi herrasväelle halkoja ja jota arvoasteita määriteltäessä alhaalta ylös päin oli Pihkasalmessa totuttu pitämään lähtökohtana.

* * * * *

Kilpahiihto oli määrätty sunnuntaiksi, mutta jo edellisenä perjantaina tiedettiin hiihtäjiä saapuneen pitkien matkojen takaa. Hevosmies Heikkiseenkin kerrottiin tulleen koko hevoskuorma miehiä, mukanaan suksia kymmeniä pareja. Heikkisen ajuripoika sitä oli toisille issikoille jutellut, ja ne taas vuorostaan jokaiselle kyydittävälleen, kuten Pihkasalmessa oli hauska, kotoinen tapa. Näin oli asia tuotapikaa tietona koko kaupungissa.

Ja samanlaisia puheita kuin Heikkiseen tulleista hiihtäjistä liikkui perjantaina monista muistakin jo saapuneista.

Mutta se mikä vielä perjantaina oli osin kuin epävarmaa kohua, oli lauantaina silmin nähtävä totuus. Jo aamulla varhain nähtiin Pihkasalmen kaduilla astuskelevan oudon näköisiä miehiä, kaksi, kolme ja useampiakin ryhmissään. Muutamilla oli uusia suksia parit tai kahdet olallaan, ja Seurahuonetta ne tuntuivat tiedustelevan. Ja auliisti pihkasalmelaiset neuvoivat kysyjiä, läksivätpä jotkut saattamaankin perille.

Seurahuoneelle matkasi lauantai-aamuna Hepomäenkin komennuskunta. Setä-Mooseksella ja pojilla oli suksia olallaan, Heikki kantoi kurppospussia.

Suksien vastaanotto oli parhaassa käynnissä miesten saapuessa Seurahuoneen avaraan saliin; useita pareja oli jo kirjoihin merkitty, liputettu sekä katajaköynnöksillä koristetulle seinämälle rivitetty, ja toisia vaan lisää tarjottiin.

Hepomäen miehiä ujostutti saliin tullessaan, mutta Heikki työntäytyi rehevänä sinne, missä suksia otettiin vastaan, hoputtaen toisiakin yli salin kuuluvalla äänellä:

— Kah, tulkaa vaan peremmälle, ei täälläkään purematta niellä!

Lähimmät kääntyivät tarkastelemaan ujoisia salolaisia ja heidän rohkeata, pussiniekka opastaan. Kiintyipä suksia vastaanottavan Teräksenkin huomio heihin.

— Painukaa vaan tänne päin! — kehoitteli Teräs. — Jahah… jahah… siellähän onkin useita suksipareja tulossa… ojentakaa tänne… kas niin! Kenen nämä ovat tekemiä?

Setä-Mooses harasi tukkaansa ja sukaisi partaansa sekä kolistelihe parisen askelta lähemmä:

— Minähän niitä olen kaverrellut joutessani…

— Mooses Hepomäki, Viitasyrjän pitäjästä, — ehätti Heikki täydentämään.

Vilkaisi Teräs Heikkiin, vilkaisi setä-Moosekseen, kysellen kirjoihin nimiä merkitessään:

— Onko sielläpäin jo pitemmänkin aikaa tehty ja käytetty Haapaveden mallisia suksia?

— Ensimmäisiä ne minulta ovat, vaikka olen suksia paljonkin tehnyt. Tuon Heikin suksien mukaan ne olen värkännyt, kun se yllytti.

— Matkustaessani Helsingistä kotipuolessa käymään toin niille oikean suksen mallin. Ensin teki tämä setä-Mooses näille serkkumiehille, ja kun näin, että ne vallan täydestä käyvät, kehoitin tännekin muutaman parin tarjoksi tuomaan, — jutteli Heikki asian selvyyden vuoksi.

— Vai niin, taidatte ollakin vanhoja hiihtomiehiä, — alkoi Teräs udella.

— Olenhan joskus mukana ollut ja jonkun häntimmäisen palkinnon saanutkin; mutta aamulla meillä olisi aikomus yrittää, ties sitten miten käy.

Anttia ja Villeä hävettivät Heikin selittelyt, ja Antti pukkasi kylkeen kuin varoitellen, ettei vain liikoja laskettelisi ihmisten kuullen; vielä mitä heistä arvelevat. Mutta Heikki ei ollut tietävinäänkään, pudisteli vain kurpposet pussistaan, jutellen edelleen rehevästi:

— Olisi täällä tällaisiakin tavaraa tarjolla, jos huolitaan; olen niitä neuloksinut välitöikseni.

Mikäs siinä, varsin mielellään Heikin nahkatavarat otettiinkin vastaan. Toimikunnalta oli kurppospuoli vallan unohtunutkin, joten Heikin tarjoamat hiihtojalkineet olivat hauska lisä näyttelyyn. Esittelipä Teräs, että kurpposet luovutettaisiin toimikunnalle — tietysti maksua vastaani — jotta eri kulmakunnille saataisiin asiallisia ja tarkoitustaan vastaavia hiihtojalkineen malleja.

— Joutavathan ne minulta ja oikeastaan myyntiä varten ne teinkin. Samaten joutavat nuo suksetkin ja maksavat kymmenen markkaa pari. Mutta jos saman vapriikin teoksilla huomenna palkinnoille päästään, niin markka vielä lisää hintaan joka palkinnosta, — nauraa röhötteli Heikki tutunomaisesti, poistuessaan toisten tulijain tieltä.

Mutta Hepomäen miehet vallan kauhistuivat Heikin puheita. Kymmenen markkaa suksista!… johan tuo oli suoraa ryöväämistä, jos kuka hullu kiihkopäissään niin paljoa maksaisikaan! Kolme markkaa aivan enintäin oli Mooses ajatellut. Heikki oli kyllä kertonut omistaan kympin antaneensa, mutta ei sitä aivan toden kannalta koskaan otettu, eikä olisi arvattukaan ottaa.

Ovensuu-puolelle tultua arveli Ville arkaillen, että kukahan se mahtoi tuo äskeinen herra olla.

— Ties hänen, vaikka olisi itse kaupungin pormestari ollut; mutta kysäistään.

— Ehkä sentään jätetään! — ja Ville tarrasi Heikin käsivarteen. Mutta Heikki vain naurahteli ja tiedusteli lähimmillä miehiltä, että mikä tuo suksia vastaanottava herra on sukujaan ja laatujaan. Kuultuaan ettei se sentään pormestari ollut, vaikkakin arvomies silti, kun lyseon maisteri, tunsivat pojat olonsa kuin helpottuvan. Hyvillä mielin Antti arvelikin:

— On se tuo Heikki aika poika, herrainkin kanssa juttelee melkein kuin vertaistensa; ei minulla vaan olisi luontoa.

— Sitä tottuu maailmalla liikkuessaan tulemaan aikaan niin hullujen kuin herrojenkin kanssa. Nököttäisipä siellä tuppisuuna, jopa kohta arvioitaisiin: kas tuossa öllerö, joka on ikänsä kuin tynnörissä ollut ja tapin rei'ästä ruokittu.

— Mutta jos herransa täälläkin, niin toista vielä siellä pääpaikoilla, jossa on sinatyörit, asessyörit ja senkin seitsemät toistaan korkeammat -syörit ja -nyörit. Siellä ei autakaan nuhkuroiminen, ei parane olla »ölöllä yötä ja akkain puolella kirkossa», muutoin katsotaan mies mitättömäksi, — jatkoi Heikki, haastellen edelleen:

— Mutta toisekseen, olenpa senkin merkille pannut, ettei suutarille, olipahan sitten siellä tai täällä, korkeallekaan hattua kohoteta, jollei tuohon liity jotain lisäsärvintä, vaikka hiihtäjä esimerkiksi. Kas, jopa silloin arvo kimmahti pykälän korkeammalle, ja herrasmiehetkin jo juttusille ryhtyvät.

— Näin se mukavasti miehen arvo ja merkitys keikahtelee täällä matoisessa maailmassa ja miehen mukana edustamansa ammattikin.

— Saatte sen vielä omin silmin nähdä huomenna, kun palkinnot jaetaan. Jos setä-Mooseksenkin osalle joku roiskahtaa, jonka myös varmasti uskon, niin ettepä sen jälkeen enää olekaan pelkkä Hepomäen setä-Mooses, joka kesät kaloja ja syksyt lintuja pyytää ja talvipuhteilla akkaväelle astioita vannehtii ja hiki hatussa niiden kanssa kiistelee hyvistä ja pahoista ilmoista, vaan olettepa merkkimies, jonka nimi kiertelee pöytäkirjoissa ja sanomissa yli Suomen. Samaten pojatkin, Antti ja Ville, jos vain huomenna jaksatte tarpeeksi pinnistää, jopa lakkaatte olemasta pelkkiä junnuluokkaan kuuluvia, pitkätukkaisia otuksia, joita on lupa kenen hyvänsä avossa suin töllistellä ja sormellaan osoitella.

Näin jutteli Heikki miesten harvakseen astellessa Pihkasalmen »Valtakatua».

Ja mukavasti Heikin puheet Hepomäen miesten mielessä kiertelivät, ja pojissa koveni entistään luisemmaksi päätös, että huomenna on viimeiset voimatkin tiristettävä, vaikka siihen sitkahtaisi.