II. ELÄMÄNMUUTOS HEPOMÄESSÄ

Hepomäkeen toi sanain »koko maata käsittävistä» Heikki, joka suutarien ryhdyttyä lakkoon, oli jäänyt työttömäksi ja niin ollen katsonut parhaaksi kopistella pääkaupungin tomut kolvistaan ja lähteä taas pitkästä ajasta käymään Hepomäessä, missä hänen äitinsä oli melkein ikänsä ollut palvelijan nimillä ja hän itsekin viettänyt lapsuutensa rattoisat päivät serkkujensa Antin ja Villen kanssa kisaillessa.

Jo tulon jälkipäivänä kiertyivät »koko maata käsittävät» puheeksi.

Heikki oli näet tuonut mukanaan, paitsi punaista, vahvasti raudoitettua arkkuaan, sukset ja parin ruokovartisia, rottinkisompaisia sauvoja.

Olihan Hepomäessä toki ennenkin suksia nähty ja hiihtoa suonessa pidetty, mutta sittenkään ei Heikin, aina pääkaupungista asti tuomia suksia osattu kyllin ihmetellä — niin ne olivat kumman malliset, hirveän pitkät ja kapeat uilottimet sekä keskeltä ketkat kämyrät.

Suksista johtui puhe »koko maata käsittäviin». Olipa Heikillä mukanaan se sanomalehtikin, jossa niitä tarkemmin selostettiin, ja suurella äänellä Heikki luki kirjoituksen kaiken väen hartaasti kuunnellessa.

Reipas, kiehtova kirjoitus tekikin syvän vaikutuksen, varsinkin setä-Moosekseen ja poikiin: setä-Mooses kiskoi visakoppaisesta piipustaan savuja kuin vihassa, Villen kourat puristuivat nyrkkiin, ja Antti tunsi kuin salaperäisen voiman tunkeutuvan läpi joka jäsenen.

Heikki oli itsekin intoutunut lukiessaan, ääni kovennut kovenemistaan ja vauhti kiihtynyt. Päästyään loppuun paiskasi hän sanoman pöytään, kimmahti seisaalleen ja kuni jatkoksi kiljaisi:

— Siinä on miehen puhetta alusta loppuun!

— Joka sana paikallaan, — vakuutti setä-Mooseskin.

— Ja sinne sitä mekin mukaan menemme, oikein joukolla, vai mitä, pojat?

Antti ja Ville tuijottivat Heikin silmiin ikäänkuin saadakseen selville, oliko Heikki täyttä totta tarkoittanut. Tuo ajatus oli kyllä kummankin mielessä vilahtanut, mutta sittenkin sen julkituominen vähän kuin säikäytti poikia, eivätkä he osanneet sanoa sitä ei tätä.

— Mutta onpa siellä suuret rahat tarjolla; johan niillä vaikka hevosia ostelee, — ihmetteli isäntä Taavetti.

— Sepä se juuri antaakin yltyä asialle, — selitti setä-Mooses. — Niinkuin sanomassa sanottiin, rahojen tiimalta tulee miestä läheltä ja kaukaa näyttämään sivujensa sitkeyttä. — Menkää vaan, pojat, hiihtämään; näyttäkää, etteivät teidänkään kinttunne ole juoton lihasta. Ja kuka ties, vaikka tulisin itsekin mukaan, jos ei muuten, niin joukon jatkoksi, — ja kuin puheensa ja mielipiteensä vahvistukseksi sylkäistä ruiskautti setä-Mooses lähes keskilattialle asti.

— Mutta kurssia siinä pitää olla miehessä, joka silloin mukana pysyy, kurssia ja hyvät hiihtovehkeet, — alkoi Heikki käsiään viittoillen selitellä. — Minä olen ollut kahdesti mukana ja tiedän, millainen leitakka siinä on mennessä, kun paraat mestarit tietä näyttävät. Siinä seuloutuvat jyvät akanoista jo alkutaipaleella, ja niidenkin, joilla olisi sivuissa sitkeyttä, täytyy lopummalla jälkeen antaa, ellei vaan ole tarpeeksi taitoa ja hyvät sukset ja sauvat ja sopivat pukimet. Ja kun suoraan sanon, niin tuollaisilla kapustoilla ja leveillä laudoilla, kuin näilläkin seuduilla on suksen malli, ei ole kilpailuun yrittämistäkään.

Setä-Mooses kyllä myönsi mielessään Heikin puheessa jotain tolkkua olevan, mutta sittenkin nuo »kapustat» ja »laudat» hiukan kuin pistelivät. Olivathan Hepomäen sukset — niin omansa kuin poikien — hänen tekemiään, eikä hän niissä näihin asti mitään vikaa ollut huomannut. Kun olivat vaan hyvässä tervassa, uuvutti ilveksenkin, kuten viimekin talvena poikien kanssa. Heikin suksivehkeitä setä-Mooses oli kyllä tarkastellut, mutta itse mielessään päätellyt ne sellaisiksi kojeiksi, joilla hän vain ei hiihtämään viitsisi lähteä; tuollaiset pitkät, kapeat puikuttimet ja keskeltä kiverät kuin rovastin kiesien aisat.

Niinpä ei Mooses malttanut olla tokaisematta puolittain todella, puolittain leikillä:

— Ettäkö juuri tuollaisilla uiveloilla kuin sinulla paraiten pärjäisi?

— Varmasti, sillä ne ovat pohjalaisten hiihtomestarien tekemät.

— En tuota uskoisi koettelematta.

Näin sanat sakoivat, Heikki kiitteli omiaan, setä-Mooses paikkakunnan mallisia, kunnes päätettiin heti paikalla lähteä Hepojärvelle koettamaan, »kenen paidassa kaulus kestää».

Taavetti hymähti velimiehensä touhulle, ja emäntä Ulla päivitteli, että vie nyt mieli miehen päästä ja lähde hurjapäisten ukulien kanssa kilpasille, viisissäkymmenissä oleva mies.

— Vielä särkee kipeän jalkansa, — huomautteli Hetakin, joka poikansa häviötä peläten toivoi kiistan loppuvan kilpailematta.

Mutta noita puheita eivät kilpasille aikovat ottaneet korviinsa, vaan ryhtyivät kaahimaan hiihtovehkeitään. Setä-Mooses ja pojat hakivat suksensa tupaan, sulattivat lämpiävän uunin edessä jäätierat varpaallisten kohdalta, tarkastelivat hihnat, panipa setä-Mooses uutta tuohtakin jalansijoihin.

Heikki oli pyörähtänyt porstuanpohja-kamariin, joka hänelle oli luovutettu kuin hoteelleen, ja kun tupaan takaisin tuli, oli hänellä yllään ohukainen, ihomyötäinen hiihtopuku, päässä tupsulakki ja jalassa paularuojuiset, käykyränokkaiset kurpposet.

Eivätpä tuvassa olijat vähää hätkähtäneet Heikin nähtyään, mutta kuin yksinkertaisinta ja luonnollisinta asiaa selitti Heikki toimessaan, että hiihtäessä ovat kaiken maailman lumput ja tamut vain turhana taakkana, jotavastoin kevyt ja lämmin puku antaa kuin puoli vauhtia lisää.

Kehoittipa Heikki toisiakin vähentämään vaatteita, ja pojat sukaisivatkin takkinsa penkille, mutta setä-Mooses vakuutteli takin kulkevan siinä missä mieskin.

Lähdettiin rantaan.

Isäntä-Taavetti ja Heta lähtivät myös mukaan, mutta Ulla sanoi uskovansa hullujen höyräykset näkemättäkin.

— Tästä painellaan suoraan toiselle rannalle, ja sieltä kukin omaa latuaan takaisin, vai miten, miehet? — ehdotti Heikki, ja toiset hyväksyivät. — No, sitten aletaan tarsia… kun luen kolmeen, niin silloin, sutii!… yksi… kaksi… kolme?

Miehet syöksähtivät menemään. Sukset suhisivat ja sauvat napsahtelivat, ja tuiskuna tuprusi lumi hiihtäjien jälessä. Setä-Mooses ja pojat mennä hakittivat lyhyvin vuoropotkuin kuin juoksemalla, autellen yhdellä sauvalla kulkua. Vallan pahoin ei hanki upottanut, mutta sittenkin väkipakkomeno pani Hepomäen miehet kohta rannasta lähdettyä puhaltamaan.

Tykkänään toisella tavalla hiihti Heikki. Ponnahuttaen ensin peräkanaa toisella ja toisella jalalla, samassa tahdissa sauvoja käytellen, ja sitten liukuen pitkän matkaa, suljutteli Heikki kuin leikiten hangella. Väliin suhautti hän edelle, väliin jättäytyi jälemmä, väliin taas rinnalla rupatteli yllytellen pahoin puhkuvia kilpaveikkojaan parastansa panemaan. Helposti hän olisi toiset jättänyt, mutta ei tahtonut; hääri vaan toisten vaiheella kuin iloinen pääskynen kesäiltana saattaessaan raskaasti lentää kahnustavia siipirikko-variksia vainion poikki läheisen metsän laitaan.

Jotenkin yhdessä parvessa pääsivät hiihtäjät toiselle rannalle, pyörsivät ympäri ja samassa selkäänsä oikaisematta painautuivat takaisin, kukin omaa latuaan. Heti rannasta irrottua lisäsi Heikki löylyä, puulautuen etumaiseksi, — sauvojaan huiskauttaen ilkkui vielä:

— Hyvästi vaan nyt, ja jos ikävä tulee, niin kirjoittakaa!

Tuo oli kuin piiskan isku toisille, ja kaikin voimin kahmaisivat he pysyäkseen Heikin kintereillä, pukkivat sauvalla kahden käden ja juosta hakittivat. Mutta näytti siltä, ettei se asiaa paljoakaan auttanut; Heikki pakeni edestä kuin säikähtynyt jänis ikäloppua Mustia.

Paljoa ennen toisia saapui Heikki kotirannalle ja istuutui rantakivelle. Taavetti ja Heta, jotka olivat törmällä jännityksellä tarkanneet miesten ottelua, laskeutuvat tulijoita kuin lähempää katsastelemaan. Antti saapui ensiksi ja kohta jälestä Villekin, mutta setä-Mooses oli jäänyt pari, kolme viittaväliä Villestäkin. Loppumatkan setä-Mooses lurvi tahallaan hitaasti, näyttipä kuin olisi arastanut toista jalkaansakin.

— Mitenkäs sinulle, Mooses, nyt kävi? — naurahteli Taavetti.

— Se mokomien varsojen kanssa toiste lähteköön kipeätä jalkaansa rääkkäämään, — tuumi setä-Mooses raskaasti puhkien ja jääpiikkuloita parrastaan karistellen.

— Mutta minä en vieläkään, ymmärrä, mikä sinua, Heikki, oikeastaan töytyytti, sillä olinhan minäkin tulevinani, — ihmetteli Antti.

— Sukset, sukset, — sitähän jo tuvassa sanoin, vaikka ette uskoneet. Katsokaa ja koetelkaa, enhän minä ole lainkaan märkänä, ja te jokainen höyryätte kuin uitetut hevoset.

Tarkasteltiin Heikkiä edestä ja takaa, tunnusteltiin rintaa ja lapoja, ja myöntää täytyi, ettei Heikin nahka ollut sanottavasti märkänä. Katseltiin myös Heikin suksia päältä ja alta. Kovin ne olivat kapeat ja ketkat kämyrät, mutta pohjat sileät kuin, peililasi.

— Sellaiset jos teilläkin olisi ja lisäksi toisellainen hiihtotyyli kuin tuo puolijuoksuinen, uuvuttava hakitus, jo varmasti mukana pysyisitte joka mies. Koetapas, Antti tai Ville, minun suksillani! — kehoitteli Heikki.

Antti koetti. Kovin oudoilta Heikin sukset tuntuivat, höyhenkepeiltä ja niin hirveän liukkailta, että väkisin olivat suljua jalan alta ja miehen seljälleen keikauttaa, vaikka kahdella sauvalla varasi.

— Anna huhkia vaan, seiso jämäkästi ja tyrkkää molemmin käsin yhtaikaa, mutta varo, ettet lennä selkäpiillesi! — neuvoi Heikki.

Tyrkkäsi Antti menemään äsken poljettua latua, ensin varotellen, mutta kerta kerralta voimakkaammin, kunnes kaapaisi, koko hartiaväellä.

— Älähän kovin kauaksi, että minäkin saan koetella! — huusi Ville ihastuksissaan vanhemman veljensä kiivaasta menosta.

Ja sama tunne kuin veljessään oli Villessäkin Heikin suksia koetellessaan; kuta kiivaampaan vauhtiin hän sai sukset tyrkityksi, sen enempi olisi haluttanut vauhtia lisätä.

— Ovat ne käärmeen kielet menemään, — päätteli Ville takaisin tultuansa. — Koettakaas setäkin!

Mutta ei setä-Moosesta haluttanut, sanoi jalkaansa pakottavan ja lähti kohti tupaa tarsimaan.

Mutta pojat eivät malttaneet vielä rannalta lähteä, vaikka Heta huuteli mennessään. Heikki näytti veljeksille, mikä hiihtotapa oli paras vitikelillä, mikä kovalla hangella, ja hartaasti pojat seurasivat Heikin mallailua, koettaen itse sommitella samalla tavalla.

Vielä samana päivänä pyysivät pojat sedältään suksipuita, joita hänellä oli kuten muitakin kalupuita orsilla kuivamassa useitakin pareja.

Ja setä-Mooses antoi, ryhtyipä vielä itsekin poikien kanssa yhteen juoneen, jotta Antti ja Ville olisivat saaneet samallaiset hiihtimet kuin Heikilläkin oli.

* * * * *

Kilpailupäivän jälkeen tapahtui Hepomäessä kuin pieni elämän muutos. Puhuttavan, tuskin kuuli muusta kuin suksista ja hiihdosta. Isäntä-Taavetti oli kyllä alussa nureksinut, että hiihtotouhu taitaa pian tulla esteeksi talvitöille, mutta nähdessään millä innolla pojat ruhtoivat töitä saadakseen aikaa hiihtojuttuunsa, antoi poikien pitää päänsä, niin joutavanpäiväiseltä kuin asia hänestä yleensä tuntuikin.

Ulla myös, sattuessaan arkituulelle, motkotteli joitain syrjäsanoja, ei niin pojille kuin setä-Moosekselle, joka suksikaveruksiltaan tuskin jouti saaviin katkenneen vanteen sijaan uutta panemaan. Heta taas oli visusti poikien puolella, ja monta kertaa tuli hänelle Ullan kanssa asiasta sananvaihtoa. Usein Heta myös rantatörmällä tarkkasi poikien hiihtoa, viluissaan hytisten ja esiliina käsien ympärille kiedottuna.

Kun rupesi, niin repesi. Setä-Mooses oli totta tosiaan painautunut yksinomaan suksitöille, tuskin malttoi tuvasta ulkosalle liikahtaa. Tehtyään pojille aivan rikulleen Heikin suksien malliset, alkoi hän uusia kaverrella, veistellä, höylätä, hangata ja lasipalasilla hiastaa. Ja kun ne oli valmiiksi saanut ja Heikin resehdin mukaan uunissa tervalla paahdellut ja orsille painumaan sirkkelöinyt, aloitti taas uusien teon.

Mitkä aikeet hänellä yhä uusia ja uusia puskiessaan oli, siitä hän ei selvyyttä antanut enemmän Taavetille kuin vaimoväellekään.

— Kah, tekee heitä kerran asiaksi asti, kun painautui. Mitäpä tässä muutakaan osaa, kun tuo jalkakaan ei näytä ulkotöistä vielä pitävän, — selitteli setä-Mooses, kun asiata häneltä tarkemmin udeltiin.

Pojat tiesivät kuitenkin syyn setä-Mooseksen suksi-intoon. Heikki siihen oli yllyttänyt. Nähtyään, miten hyviä suksia setä-Mooseksen näpistä heltisi, oli Heikki esittänyt, että setä-Mooses tekisi muutamia pareja, tulisi heidän kanssaan Pihkasalmeen ja asettaisi suksensa yhteiseen näyttelyyn. Takasipa Heikki, että varmasti saisi setä-Mooses palkinnon töistään, ja silloin saisi olla myös vakuutettu, että herrat ne tapellen ostaisivat ainakin 10 markasta parin; saisipa vielä kuin kaupantekijäisiksi olla niissä »suurissa koko maata käsittävissä» aivan silminnäkijänä.

Mutta vain Antille ja Villelle oli Heikki kaikessa salaisuudessa jutellut, että kun setä-Mooseksen saisivat lähtöpäälle, silloin myös matkahevonen heille paremmin irtoisi, eivätkä suotta mennessänsä itseään väsyttäisi.

Näin oli Heikki juonet juuriaan myöten heitellyt ja pojat siihen lisää setäänsä suostutelleet. Muutaman päivän asiata haudottuaan olikin setä-Mooses ilmaissut suostumuksensa, mutta samalla varoittanut poikia, ankarasti kenellekään hisahtamasta puolellakaan sanalla, että tässä muka aikoi palkinnoille päästä ja muuta senpäiväistä pullistella.

Olipa pojilla toinenkin salaisuus takanaan, jonka vain setä-Moosekselle olivat uskoneet. Linturahoillaan olivat pojat teettäneet kirkolla samanlaiset hiihtopuvut kuin Heikilläkin oli, paitsi harmaat eikä tupsua lakissa. Heikki oli taas tehnyt paula-kurpposet. Muita pukimiaan kuin kurpposia eivät pojat kuitenkaan kehdanneet harjoitellessa käyttää, ennenkuin lähdön edellisellä viikolla, jolloin jo setä-Mooseksenkin salaiset aikeet olivat tiedossa kotiväen kesken ja muutenkin kilpailuun lähtö todeksi varmistunut.

Mutta uskollisesti olivat pojat joka päivä hiihtoa harjoittaneet. Olipa kelikin minkälainen tahansa, se ei esteeksi tullut, sillä olihan Heikillä senkin seitsemänlaiset suksirasvat. Ympäri Hepojärven rantaman he olivat ohjasnuoralla hiihtoradan mitanneet millin päälle 10 km pituiseksi. Kahdesti päivässä, kerran aamulla ja toisen illalla, he radan kiersivät. Heikki lykki aina edellä, sitten Antti ja Ville. Alussa sai Heikki kyllä poikia väliin kuin vartoilla, ja sittenkin pakkausi kaulaa välille virumaan. Mutta päivä päivältä alkoi niin Antti kuin Villekin pysyä yhä kireämmin Heikin kintereillä. Joskus olisi himoittanut poikia Heikin edellekin pyrkiä, mutta eivät sentään koskaan kehdanneet, ja niin pysyi miesten järjestys alusta loppuun samanlaisena.

Kaikki hiihdon eri tyylit oli Heikki myös pojille opettanut, ja niin selvisi heille harjoitellen pohjalaisten vitikelin hiihto ja eteläsuomalaisten kahden käden »soutu», jolla kovalla kelillä pääsi kuin lentäen'.

Lähtö-starttia ja loppu-spurttia — kuten Heikki tapasi mielellään alkua ja loppua nimitellä — hän myös pojille usein vasarteli.

— Älkää koskaan hätääntykö lähtiessä samoin kuin viimeisessäkään pinnistyksessä. Monikin puulautuu kuin hullu taipaleelle, hosuu ja sokkiloi, haroo ja haparoi tolkuttomasti, kunnes kaatua kupertuu omaan tohinaansa, katkoo sauvansa, särkeepä suksensakin. Lopussa on taas hyvin tärkeätä, että saa viimeisetkin voimat irti itsestään, silti sotkeutumatta. Jos loppukamppailussa sattuu toveriksi tasaväkinen, silloin on paras lakata potkimasta ja työnnellä vain kahden käden hartiaväellä ja voimalla — silloin saa parhaan vauhdin eikä kömmerry niin pahoin.

Näin Heikki pojille selitteli heidän hiihtoon valmistuessaan tai rantakivillä kierroksen jälkeen istuessaan ja puhaltaessaan.

Tarkkaan Heikki seurasi myös asian kehitystä ankkurikellostaan, joka kävi 22 rubiinikivellä ja jossa oli hopeinen välikapselikin; se näytti aivan tarkkaa aikaa Helsingin horisontin mukaan. Ankkuri oli Heikillä aina matkassaan; sen osoituksen mukaan pojat lähtivät, ja heti loppuviivalle päästyä Heikki sen taas paidan rintapieli-taskusta esille tempasi. Heikillä oli visusti muistissaan kaikki hiihtoennätykset ja niiden saajat, ja viimeisellä harjoitusviikolla hän vakuutti vauhdin 10 km jo riittävän, mutta 30 km olevan vielä syytä parantaa.

Muilla pitäjäläisillä ei ollut sanottavia tietoja hepomäkeläisten hiihtopuuhista eikä niistä suurisuuntaisista aikeista, joita pojilla oli. Ainoa, joka poikien hiihtoharjoituksia oli tarkaten seurannut, oli toisella puolella Hepojärveä olevan Karilan talon vanha vaari. Nähdessään poikien jok'ikinen päivä lampea suissa hengin kiertävän alkoi vaari jo tulla levottomaksi.

Usein vaari rantapensaan takaa tirkisteli vetisillä silmillään, kun pojat hiihtää porhalsivat kuin henkensä edestä, jupisten itsekseen:

— Mikähän riivattu noita Hepomäen hounakkeita oikeastaan repii, kun paneutuivat tuohon koko talveksi jyrräämään?

Eikä saanut vaari rauhaa, ennenkuin uuden uhaten läksi käymään Hepomäessä tiedustellen kuin puolikireästi, mitä tuo alituinen lammen kiertäminen ja kaartaminen oikeastaan merkitsi, oliko siinä takana hyvä vai paha.

Toiset hiukan hymähtelivät vaarin hädälle, mutta setä-Mooses selitti totisena, että Heikin ruumis oli suutarintyössä painautunut, joten hänen piti tohtorin määräyksen mukaan terveydekseen ja ruumiinsa rakennukseksi hiihtää joka päivä, »ja Heikki on saanut meidänkin pojat samaan hullutukseen».

Selityksen kuultuaan vaari hetkisen istua torjotti tuvan penkillä, imeskeli piippuaan ja syljeksiä töpeksi, kunnes lähti, muristen mennessään:

— Luulisi tuon ruumiin muutenkin rustautuvan, hieroen ja kupaten…

Kaiken vahingon varalta vaari kuitenkin pisteli Karilan rantamalla ladun alle pohjapäreistä punaisella langalla sitomiaan ristejä, sillä kovaonni sen tiesi, vaikka verkkovedet pilaisi mokoma hullujen lammenkierto.