XV LUKU.

Seuraavassa kuussa Cashel Byron, William Paradise ja Robert Mellish esiintyivät yhdessä syytettyjen penkillä, molemmat ensinmainitut vastaamassa pääosallisuudesta rahanalaiseen nyrkkitappeluun ja Mellish syytettynä Paradisen avustajana toimimisesta. Nämä rikkomukset kuvattiin monisanaisesti pitkässä syytöskirjoituksessa, jonka olisi pitänyt käsittää myöskin neljäs pidätetyistä. Mutta häntä vastaan ei suuri valamiehistö ollut todennut löytyvän aiheellista syytöstä. Vangitut kielsivät syyllisyytensä.

Puolustuksessa huomautettiin, että tappelu, jonka tapahtuminen myönnettiin, ei ollut rahanalainen kilpaottelu, vaan ilmipuhjennut seuraus siitä vihamielisyydestä, joka oli vallinnut molempien miesten välillä siitä saakka kun toinen heistä eräässä julkisessa näytännössä Islingtonissa oli käynyt toisen kimppuun ja purrut häntä. Tämän tueksi tuotiin esiin, että Byronilla oli ollut vuokrattuna talo Wiltstokenissa ja oli hän asunut siinä Mellishin kanssa, joka oli kutsunut Paradisen viettämään lomapäivää luonaan maalla. Tämä selitti noiden kolmen miehen olon Wiltstokenissa kysymyksessäolevana päivänä. Oli syntynyt sanakiistaa Byronin ja Paradisen välillä Islingtonin jutusta, ja he olivat vihdoin päättäneet ratkaista riidan vanhaan englantilaiseen tapaan. He olivat siirtyneet avoimelle kentälle ja otelleet kunniallisesti ja sitkeästi, kunnes poliisi, joka näennäisyyksien harhaan johtamana oli käsittänyt asian rahanalaiseksi nyrkkitaisteluksi, keskeytti ottelun.

Rahanalainen nyrkkitaistelu, lausui Cashel Byronin puolustaja, oli raakaa ajanvietettä, jota laki täysin oikeutetusti pyrki ehkäisemään; mutta rehellinen tilapäisottelu kahden asestamattoman miehen välillä, vaikkakin epäilemättä teknillisessä mielessä rauhanrikkomus, ei ollut koskaan saanut ankaraa kohtelua brittiläisten valamiehistöjen tai brittiläisten tuomarien puolelta, jotka tiesivät, kuinka paljon saimme kiittää kansallista ja miehekästä nyrkin, luonnon ensimmäisen aseen, suvaitsemista siitä, että olimme säilyneet vapaina italialaisen murhaavasta tikarista, cowboyn revolverista ja ranskalaisen savate-ottelijan salakavalasta potkusta (Mellish, jonka mielinähtävyyksiä oli devonshirelais- ja lancashirelais-paini, mutisi isänmaallisen hyväksymisensä). Esilläoleva tapaus tulisi täysin hyvitetyksi velvoittamalla vangitut, jotka nyt olivat mitä parhaissa väleissä, säilyttämään keskinäisen rauhan jonkun kohtuullisen määräajan kuluessa. Ainoa todistus, joka puhui tätä näkökantaa vastaan, oli poliisien todistus; ja poliisit olivat luonnollisesti vastahakoiset myöntämään löytäneensä tuulenpesän. Todistaakseen, että tappelu oli ollut ennakolta harkittu ja rahanalainen, väittivät he sen tapahtuneen köysillä ja paaluilla ympäröidyssä aitauksessa. Mutta missä olivat nuo köydet ja paalut? Niitä ei ole tuotu esiin; ja hän (puolustaja) ei hyväksynyt syyksi sitä esiintuotua väitettä, että ne oli salaa kähvelletty pois, mikä oli selvästi mahdotonta, vaan hän otaksui, että ne olivat olleet olemassa vain pidättämisen suorittaneiden poliisien kiihtyneessä mielikuvituksessa.

Lisäksi oli väitetty vangittujen olleen nyrkkeilypuvussa. Mutta ristikuulustelussa oli selvinnyt, että nyrkkeilypuku merkitsi käytännöllisesti katsoen puvuttomuutta: miehet olivat yksinkertaisesti riisuutuneet voidakseen liikkua vapaammin. Oli todistettu Paradisen olleen — niin, perinnäisessä Paratiisin puvussa (raikuvaa naurua; Paradise irvistää hämillään), kunnes poliisit lainasivat hevosloimen hänen verhokseen.

Että poliisit olivat tehneet itsensä syyllisiksi karkeaan liioitteluun, näkyi siitä, mitä heidän todistuksessaan sanottiin ottelijain toisilleen tuottamista tavattomista vammoista. Paradisesta erityisesti oli väitetty, että hänen kasvonsa olivat muodottomiksi ruhjotut. Valamiehistö näki edessään syytettyjen aitiossa tuon miehen, jonka kasvot olivat olleet muodottomiksi ruhjotut vain muutama viikko sitten. Jos se olisi totta, niin mistä oli vanki saanut ne moitteettomat kasvojenpiirteet, jotka hän nyt, terveyttä ja hyväätuulta uhkuvana, esitti heidän nähtäväkseen? (Jälleen naurua. Paradise yltäpäältä punehtuneena). Sanottiin, että nuo kauheat vammat, joiden jäljet olivat hävinneet niin ihmeellisesti, olivat vanki Byronin aikaansaamat, nuoren, hempeästi kasvatetun herrasmiehen, joka ilmeisesti oli voimassa ja karaistuneisuudessa herkulesmaista vastustajaansa heikompi. Epäilemättä oli Byronin etevyys leikkinyrkkeilyssä pehmeiksi täytetyillä hansikkailla rohkaissut häntä koettamaan onneaan todellisessa ottelussa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa, miestä vastaan, jonka jykevien hartioiden ja jämerän kasvojenilmeen olisi pitänyt vakuuttaa hänelle, että moinen yritys oli suorastaan toivoton. Onneksi oli poliisi tullut väliin, ennenkuin hän oli joutunut vakavammin kärsimään ajattelemattomuudestaan. Kuitenkin oli väitetty hänen suorastaan saattaneen Paradisen häviön puolelle ottelussa — ruhjoneen muodottomiksi hänen kasvonsa! Tämä oli selkeä esimerkki poliisien todistuksesta, joka oli kauttaaltaan johdonmukaisesti uskomaton ja ristiriidassa terveen järjen vaatimusten kanssa.

Oli tarpeetonta tuhlata valamiehistön aikaa selittelemällä sitä kunniallista käytöstä, jota Byron oli osoittanut ilmoittautumalla ja antautumalla poliiseille heti kun kuuli heidän etsivän häntä. Sellainen käyttäytyminen puhui itse puolestaan. Paradise olisi epäilemättä noudattanut samaa suoraa menettelytapaa, jollei häntä olisi pidätetty heti paikalla, ja silloinkin ilman vähintäkään vastarinnan yritystä hänen puoleltaan. Tällainen menettely olisi tuskin tullut laittomien kilpaottelijain mieleen.

Oli yritetty luoda ennakkoluuloa vanki Byronia vastaan väittämällä, että hän oli yleisesti tunnettu ammattinyrkkeilijä. Mutta mitään todistusta siitä ei ole tuotu esiin; ja jos tuo seikka tosiaan olisi yleisesti tunnetta, ei sen todistaminen olisi ollut vaikeaa. Mikäli herra Byron oli tullut yleisen huomion esineeksi, johtui se, kuten hänen ystävänsä loordi Worthington oli tullut lausuneeksi tutkimuksen ohessa, hänen lähestyvästä avioliitostaan erään arvokkaan ja huomatun naisen kanssa. Oliko uskottavaa, että korkeita tuttavuuksia omaava, näin kadehdittavassa asemassa oleva herrasmies antautuisi rahanalaiseen nyrkkiotteluun, saattaen itsensä alttiiksi häpeän ja ulkonäkönsä turmeltumisen vaaralle rahasummasta, jolla ei voinut olla mitään oleellista merkitystä hänelle, taikka kunniasta, joka kaikista hänen ystävistään näyttäisi tuskin kunniattomuutta paremmalta?

Mitä vankien maineeseen tulee, olivat todistukset kokonaisuudessaan omansa osoittamaan heidät nuhteettoman kunnokkaiksi ja kunniallisiksi miehiksi. Paradiseen nähden oli voinut tehdä epäedullisen vaikutuksen se tosiseikka, että hän oli ammattinyrkkeilijä ja kiivasluontoinen mies; mutta myöskin oli tullut ilmi, että hän oli eräässä tilaisuudessa avustanut poliisia, käyttäen siten voimailija-kykyjään lain ja järjestyksen hyväksi. Hänen kiivasluontoisuutensa taas antoi selityksen sille riidalle, jota poliisit — tuntien hänen ammattinsa — olivat erehtyneet luulemaan kilpaotteluksi.

Mellish oli voimailijain treenari: siitä johtui, että todistukset hänen maineestaan olivat pääasiassa peräisin urheilijapiireistä; mutta ne eivät silti olleet vähemmän luotettavia.

Lyhyesti sanoen, syyte olisi ollut vaikeasti uskottavissa, vaikka sitä olisivat tukeneet mitä vankimmat todisteet. Mutta kun ei mitään todisteita ollut — kun poliisien ei ollut onnistunut tuoda esiin mitään kilpaottelun välineitä — kun ei ollut köysiä eikä paaluja, ei kirjoitettuja sopimuksia, ei panoksia eikä panostenhaltijoita, ei sekundantteja, paitsi kovaonnista Mellishiä — jonka suun sulki laki, joka, oikeuden ilmeisistä eduista huolimatta, kielsi vankia puhumasta ja puhdistautumasta — ei sanalla sanoen mitään muuta kuin niiden poliisikonstaapelien kuvitelmia, jotka kuulustelussa eivät olleet ainoastaan puhuneet keskenään ristiin, vaan lisäksi osoittaneet mitä täydellisintä tietämättömyyttä (varsin tunnustusta ansaitsevaa tietämättömyyttä) kilpanyrkkeilyn laadusta ja olosuhteista, silloin rohkeni puolustaja vakaumuksella sanoa, että syytösteoria, niin kekseliäs kuin se olikin ja niin kyvykkäästi kuin se oli tuotukin esiin, oli ehdottomasti ja täydellisesti kestämätön.

Tämän ja paljon muuta saman arvoista esitti nautinnolla etevä asianajaja, jonka innostus nousi sitä mukaa kuin hän tunsi totuuden muuttuvan ja haihtuvan hänen järjestellessään siihen liittyviä seikkoja. Cashel kuunteli aluksi levottomana. Hän punastui ja näytti äreältä, kun hänen naimisiinmenoansa mainittiin; mutta kun koko puolustus kehitettiin julki, joutui hän rajattoman hämmästyksen valtaan ja tuijotti asianajajaansa ikäänkuin puolittain peläten maan avautuvan ja nielaisevan noin häikäilemättömän tunnettujen tosiasiain vääristelijän. Paradise tunsi olevansa jo vapaa: hänen ihailunsa asianajajaa kohtaan kohosi kerrassaan sankaripalvonnaksi. Tuomari ja arvokkaammat läsnäolijat kävivät tavattoman vakaviksi, kuten englantilaiset tekevät silloin kuin heidän siveellinen vastuuntuntonsa nousee jonkun räikeän petoksen johdosta. Jokainen läsnäolija tiesi, että poliisit olivat oikeassa; että kilpanyrkkeily oli tapahtunut; että sitä koskevat vedonlyönnit olivat olleet ilmoitettuina kaikissa urheilulehdissä jo viikkoja edeltäkäsin; että Cashel oli päivän peloittavin nyrkkitaistelija; että Paradise ei ollut rohjennut esittää keskeytetyn ottelun uusimista. Ja he kuuntelivat juhlallisen hyväksyvinä miestä, joka tiesi kaiken tämän yhtä hyvin kuin hekin, mutta joka oli kyllin ovela saadakseen sen näyttämään uskomattomalta ja järjettömältä.

Tuomarin tehtäväksi jäi kumota puolustus tai osoittaa suopeutta vangeille jättämällä se arvoonsa. Onneksi heille oli hän käsitellyt hansikkaita itsekin nuoruudessaan ja oli kyllin vanha muistaakseen, eikä ilman kaipausta, sen ajan, jolloin Cribbin ja Molyneux'n muisto oli vielä tuore. Hän aloitti yhteenvetonsa lausumalla valamiehistölle, ettei poliisin ollut onnistunut todistaa ottelua kilpataisteluksi. Tämän jälkeen suvaitsi urheilija-yleisö puhjeta naurunhohotuksiin joka kerta kun he jonkun tekosyyn varjolla saattoivat sen tehdä tulematta ajetuiksi ulos oikeussalista, osoittaen siten lakanneensa ottamasta oikeudenkäyntiä vakavalta kannalta. Maallikko-yleisö säilytti totisuutensa viimeiseen asti.

Lopuksi valamiehistö vapautti Mellishin ja langetti Cashelin ja Paradisen syypäiksi lievään väkivaltaisuuteen. Heidät tuomittiin kahden päivän vankeuteen ja velvoitettiin 150 punnan vakuudella kumpikin säilyttämään rauha kahdentoista kuukauden ajan. Vakuudet annettiin; ja kun vankeuden katsottiin alkaneen oikeudenistuntojen alusta, päästettiin vangit heti vapaiksi.

"Peijakas vieköön", sanoi Cashel pontevasti poistuessaan oikeustalosta, "jollemme me ottelisi piirissä tuon rehellisemmin, niin meidät suljettaisiin pois kilpailusta ensi erässä. Tämä on ensimmäinen kiero peli, mihin koskaan olen ollut sekaantuneena, ja toivon, että se tulee olemaan myös viimeinen."