VI LUKU.

Seuraavana iltana Lydia ja Alice saapuivat rouva Hoskynin taloon Campden Hill Roadin varrelle muutamia minuutteja ennen kello kymmentä. He tapasivat loordi Worthingtonin etupuutarhassa tupakoimassa ja juttelemassa herra Hoskynin kanssa. Hän heitti pois sikaarinsa ja palasi sisään molempien naisten seurassa, jotka huomasivat hänen olevan hiukan viinin kiihoittamana. He menivät sivuhuoneeseen riisumaan viittojaan, jättäen hänet portaiden juurelle. Silloin he kuulivat jonkun tulevan alas ja puhuttelevan häntä kiihtyneenä. "Worthington, Worthington. Hän on alkanut pitää puhetta koko seurueelle. Hän nousi ylös samassa kuin ukko Abendgasse istui alas. Miksi hitossa tilasit samppanjaa päivällisillä?"

"Sh-sh-sh! Eihän toki! Tulehan mukaani; koetetaan saada hänet pois hiljaisuudessa."

"Kuulitko?" sanoi Alice. "Jotakin on varmaan tapahtunut."

"Toivon sitä", sanoi Lydia. "Tavallisesti näissä iltakutsuissa onkin vikana se, ettei mitään tapahdu. Älkää ilmoittako meitä, pyydän", lisäsi hän palvelijalle heidän noustessaan portaita. "Koska olemme tulleet näin myöhään, niin säästäkäämme herra Abendgassen tunteita menemällä sisään niin hiljaa kuin mahdollista."

Heidän ei ollut ollenkaan vaikea päästä sisään huomaamatta; sillä rouva Hoskyn piti hämärää kauniina, ja hänen huoneensa olivat vain himmeästi valaistut kahdella omituisella vaaleanpunaisella lasilyhdyllä, joiden sisällä lekotti utuiset liekit. Keskellä suurempaa huonetta oli granaatinvärisen plyyshiliinan kattama pöytä, jolla oli lukupulpetti ja kaksi hopeisiin kynttiläjalkoihin asetettua kynttilää, joiden valo, ollen lyhtyjä kirkkaampi, loi voimakkaat kaksoisvarjot seisovista ihmisryhmistä. Ympärilläoleva tila oli täytetty tuoleilla, joilla istui enimmäkseen naisia. Heidän takanaan pitkin seinänviertä seisoi rivi miehiä, joiden joukossa oli Lucian Webber. Kaikkien silmät olivat tähdätyt Cashel Byroniin, joka piti puhetta jollekin pöydän ääressä istuvalle parrakkaalle silmälasiniekka herralle. Lydia, joka ei vielä ennen ollut nähnyt Cashelia seurustelupuvussa eikä huolettomassa olossaan, hämmästyi hänen käyttäytymistään. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen itseluottamuksensa piti seuruetta valloissaan, ja hänen karkea äänensä loi hiljaisuuden, jota se rikkoi. Hän oli loistavalla tuulella ja tehosti lauseitaan huitomalla ojennettua vasenta käsivarttaan, samalla kuin piti oikean käsivartensa koukistettuna tiukkaan liki ruumistaan ja silloin tällöin terästi huomautuksiaan heiluttamalla hienoisesti sen etusormea.

"— — toimeenpano-voima", lausui hän Lydian astuessa sisään. "Se on hyvin sattuva sana, hyvät herrat, ja sellainen, josta minä voin sanoa teille yhtä ja toista. Meille on sanottu, että jos tahdomme sivistää lähimmäisiämme, on meidän tehtävä se etupäässä oman elämämme esimerkillä, tulemalla itsekukin korkeimman kulttuurin kuvastimeksi, mitä tunnemme. Mutta minä kysyn nyt, kuinka voi kukaan tietää, että olette kulttuurin kuvastin? Ettehän voi kulkea kuin ilmoitusmies, kantaen selässänne taulua, jossa on julistettuna kaikki ne kauniit ajatukset, joita teillä on päässänne; ja siitä voitte olla varma, ettei kukaan ihminen pidä teidän pelkkää ulkonäköänne omaansa parempana. Te tarvitsette toimeenpanovoimaa: sitä te tarvitsette. Otaksukaamme, että kävelette pitkin katua ja näette jonkun miehen pieksävän naista ja näyttävän huonoa esimerkkiä sivistymättömille. No, teidän olisi tietysti annettava heille hyvä esimerkki, ja, jos olette mies, tahtoisitte pelastaa naisen; mutta te ette voi tehdä sitä pelkästään olemalla, sillä silloinhan antaisitte huonon esimerkin menemällä ohi ja jättämällä naisparan pieksettäväksi. Mitä teidän siis tarvitsee tietää kyetäksenne toimimaan aatteidenne mukaisesti? No, teidän tarvitsee tietää, miten iskeä miestä, milloin iskeä häntä ja mihin iskeä häntä; ja sitten tarvitsette rohkeutta puuttumaan asiaan ja tekemään sen. Se on toimeenpanovoimaa, ja se on kipeämmin tarpeen, kuin istua ja ajatella kuinka hyviä olette, mihin tämän herran opetus lopultakin koituu. Ettekö ymmärrä? Te tarvitsette toimeenpanovoimaa näyttääksenne esimerkkiä. Jos jätätte sen sivistymättömien asiaksi, silloin heidän esimerkkinsä leviää, vaan ei teidän. Ja katsokaamme asian poliittista puolta. Kuulin muutaman miehen sanovan puistossa eräänä sunnuntaina, että tässä maassa me emme voi tehdä mitään; sillä, sanoi hän, jos loordit ja suurtilalliset taikka joku muu ylimyssakki tahtoisivat ajaa meidät mereen, niin mitä muuta voisimme tehdä kuin mennä? Siellä joku herra nauraa tälle minun sanalleni; mutta minä kysyn häneltä, mitä hän tekisi, jos poliisit tai sotamiehet tulisivat tänä iltana ja käskisivät hänen lähteä mukavasta talostaan ja mennä Thamesiin? Sanoisiko hän heille ehkä, ettei hän ensi vaaleissa tulisi äänestämään heidän päämiehiään? Tai, jos siitä ei olisi apua, sanoisiko hän, että hän kehoittaisi tuttaviaankin tekemään samoin? Kaunista toimeenpanovoimaa sellainen! Ei, hyvät herrat. Älkää antautuko niiden petettäviksi, jotka ovat panneet rahansa peliin teitä vastaan. Ensimmäinen opittava on, miten tapella. Ei hyödytä mitään ostaa kirjoja ja tauluja, jollette tiedä, miten suojella niitä yhtä hyvin kuin omaa päätännekin. Jos tuo herra, joka nauroi, osaisi tapella ja kaikki hänen naapurinsakin osaisivat tapella, niin ei hänen tarvitsisi pelätä poliiseja, eikä sotamiehiä, ei ryssiä eikä preusseja, eikä ketään niistä miljoonista ihmisistä, jotka voivat olla hänen kimpussaan minä päivänä hyvänsä, niin hyvässä turvassa kuin hän luuleekin olevansa. Mutta, sanotte te, pankaamme toimeen työnjako. Älkäämme tapelko itse puolestamme, vaan palkatkaamme toiset tappelemaan puolestamme. Tämä osoittaa, miten jotkut ihmiset, saatuaan kiinni jostakin aatteesta, kehittävät sitä niin typerän pitkälle, että käy kiusaksi kuunnella heitä. Tappeleminen on itsesäilytyskeino: toinen ihminen ei voi tehdä sitä teidän puolestanne. Yhtä hyvin voisitte panna toimeen työnjaon päivällisenne syömiseen nähden ja palkata yhden miehen syömään pihvin, toisen perunat ja kolmannen juomaan oluen. Mutta otaksukaamme todistelun vuoksi, että palkkaatte toiset tappelemaan puolestanne. Entä jos joku toinen maksaa heille enemmän ja he tappelevat kieroon tai kääntyvät avoimesti teitä vastaan? Saisitte silloin syyttää yksinomaan itseänne siitä, että annoitte toimeenpanovallan rahalle. Sentähden sanon, että miehen ensimmäinen velvollisuus on oppia tappelemaan. Jollei hän kykene siihen, ei hän voi näyttää esimerkkiä; hän ei voi puolustaa omia eikä lähimmäisensä oikeuksia; hän ei voi säilyttää ruumiinterveyttään; ja jos hän näkee voimakkaan pahoinpitelevän heikompaansa, ei hän voi tehdä enempää kuin luikkia pois ja ilmoittaa lähimmälle poliisille, joka todennäköisesti ei ehdi paikalle ennenkuin pahin on jo tehty. Ja vaikka hän tuleekin sitten tämän rouvan salonkiin ja tekee itsensä kuvastimeksi, ei hän voi tuntea itseään mieheksi sen jälkeen. Suvaitkaa kuitenkin ymmärtää minua, hyvät herrat: en tarkoita, että teidän tulisi ottaa kaikki, mitä sanon, liian täsmällisesti — liian kirjaimellisesti, niin sanoakseni. Jos näette miehen pieksävän naista, on teidän mielestäni mentävä väliin periaatteen vuoksi. Mutta älkää odottako naisen kiittävän teitä siitä; ja pitäkää silmällä häntä: älkää antako hänen päästä taaksenne. Mitä mieheen tulee, antakaa hänelle vain kerran niin että tuntuu, ja menkää pois. Älkää koskaan pysähtykö ja antautuko katutappeluun; sillä se on alhaista ja päättyy yleensä huonosti kaikille asianosaisille. Tämä on kuitenkin vain pieni käytännöllinen neuvo. Se ei muuta sitä suurta periaatetta, että teidän on hankittava itsellenne toimeenpanovoimaa. Kun saatte sitä, tulee teillä olemaan rohkeuttakin; ja mikä parempi, rohkeudestanne tulee olemaan teille jotain hyötyäkin. Sillä vaikka teillä olisikin rohkeutta luonnostaan, niin, jollei teillä ole yhtä hyvin toimeenpanovoimaa, johtaa rohkeutenne teidät vain ottamaan selkäänne sellaisilta miehiltä, joilla on sekä rohkeutta että toimeenpanovoimaa; ja mitä hyvää siitä on teille? Ihmiset sanovat, että olette sisukas mies; mutta he eivät hanki teille panoksia, jollette voi niitä voittaa. Teidän olisi paljon parempi pistää sisunne taskuun ja heittää sieni ylös niinkauankuin näette tehdä sen.

"Tästä sisu-kysymyksestä on minulla vielä sanottavana jotakin, mikä on keventävä professorin mieltä erääseen seikkaan nähden, josta hän tuntui olevan levoton. En ole musiikkimies; mutta tahdonpa näyttää, kuinka mies, joka ymmärtää yhden taiteen, ymmärtää kaikkia taiteita. Ymmärsin professorin huomautuksista, että on olemassa musiikin alalla Wagner-niminen mies, joka on niin sanoaksemme sisukas säveltäjä, ja että musiikin harrastajat, vaikka eivät voikaan kieltää, että hänen sävellyksensä ovat ensiluokkaisia ja että hän, niin sanoaksemme, voittaa ottelunsa, kuitenkin koettavat väittää, että hän voittaa ne ikäänkuin ulkolais-tavalla ja ettei hänellä ole todellista tieteellisyyttä. Nyt tahdon sanoa professorille, ettei hänen tarvitse välittää sellaisesta puheesta. Kuten vast'ikään osoitin teille, ei hänen sisunsa hyödyttäisi häntä ollenkaan ilman tieteellisyyttä. Hän olisi ehkä voinut lyödä muutamia toisen luokan kykyjä äkkisyöksyllä nuorena ollessaan; mutta hän ei olisi voinut kestää niin kauan kuin hän on kestänyt, jollei hän olisi samalla taitava. Hänen tyylinsä uutuus se panee ihmiset ymmälle; sillä, huomatkaa, jokaisen ihmisen on kehitettävä itsestään oma tyylinsä; eikä hyödytä ollenkaan ajatella, että tyylin on oltava sama kuin viimeksi-edellisen, tai oikea lähinnä-seuraavalle, tai joku kertakaikkiaan määrätty normaalityyli, ja että kaikki muut tyylit ovat vääriä. Tietämättömyydestä tässä suhteessa puhutaan enemmän pötyä kuin mistään muusta syystä. Tulette huomaamaan, että ne, jotka halventavat professori Wagneria, ovat joko kateellisia, tai ovat he vanhoja esiintyjiä, jotka eivät ole tottuneet hänen tyyliinsä ja luulevat, että kaiken uuden täytyy olla huonoa. Odottakaahan joku aika, niin, uskokaa minun sanaani, he tekevät kerrassaan täyskäännöksen ja vannovat, ettei hänen tyylinsä ole lainkaan uutta ja että hän on varastanut sen joltakin, jonka he näkivät ollessaan kymmenvuotiaita. Historia näyttää, että niin on sellaisten miesten laita ollut kaikkina aikoina, kuten tämä herra sanoi; ja hän mainitsi teille esimerkkinä Beethovenin. Mutta sellainen esimerkki ei teihin tehoa, koska tuskin yksi miljoonasta on koskaan kuullutkaan Beethovenista. Ottakaamme mies, josta jokainen on kuullut: Jack Randall! Ihan samaa sanottiin hänestäkin. Tämän jälkeen ei enää tarvitse hakea esimerkkiä musiikkimiesten joukosta. Totuus on, että maailmassa on siinä määrin kateellisia ja pahansuopia ihmisiä, etteivät he voi sietää kelpo miehelle tunnustettavan hänen ansioitaan; ja jos heidän täytyy myöntää hänen pystyvän johonkin, niin he koettavat todistaa, että on jotakin muuta, johon hän ei pysty. Tahdon nyt valaista tämän teille lyhyesti ja asiallisesti. Tämä saksalainen herra, joka tietää musiikkiasiat perinpohjin, sanoi monien uskottelevan, että tällä Wagnerilla on sisua, mutt'ei tieteellisyyttä. No niin, minä, vaikk'en tiedä mitään musiikista, tahdon lyödä kanssanne viisikolmatta puntaa vetoa siitä, että on olemassa toisia, jotka myöntävät hänen olevan täynnä tieteellisyyttä, mutta väittävät häneltä puuttuvan sisua ja sanovat, että kaikki, mitä hän tekee, tulee hänen päästään, mutt'ei sydämestään. Siitä tahdon lyödä vetoa kaksikymmentäviisi puntaa; ja olkoon talon herra panostenhaltija, ja saksalainen herra erotuomari. No? Hyvä, näen mielihyväkseni, ettei ole haasteen vastaanottajia.

"Nyt siirrymme erääseen toiseen pikku kohtaan, jonka saksalainen professori unohti. Hän kehoitti teitä oppimaan — kehittämään itseänne paremmiksi ja viisaammiksi päivä päivältä. Mutta hän ei sanonut teille, mikä on syynä siihen, että te ette halua oppia, huolimatta hänen neuvostaan. Otaksun, että hän, ollen muukalainen, pelkäsi loukkaavansa tunteitanne puhumalla teille liian avoimesti. Mutta te ette ole niin arkanahkaisia, että loukkautuisitte muutamasta suorasta sanasta, siitä olen vakuutettu; siksi sanonkin teille suoraan, että syy siihen, ettette te tahdo oppia, ei ole siinä, ettette haluaisi olla viisaita, tai että olisitte laiskempia kuin monet, jotka ovat oppineet hyvän joukon; vaan siinä, että te soisitte ihmisten luulevan, että tiedätte jo kaikki — että häpeätte käydä koulua ihmisten nähden; ja te arvelette, että jos vain pidätte suunne kiinni ja näytätte viisailta, niin voitte päästä elämän läpi tietämättömyytenne ilmi tulematta. Mutta mitä hyödyttää valhe ja uskottelu? Mitä haittaa, jos joku hävytön nulikka nauraakin kömpelöille alkuyrityksillenne? Mitä hyödyttää aina ajatella sitä, miltä itse näytätte, kun järkenne pitäisi sanoa teille, että muut ihmiset ajattelevat vain omaa näköään eikä teidän näköänne? Iso poika ei kylläkään näytä hyvältä alaluokalla; mutta kun hän uurastaa itsensä ylemmäksi, niin hän on iloinen siitä, että aloitti. Puhun teille juuri erikoisesti siitä syystä, että olette lontoolaisia, ja lontoolaiset vievät voiton koko luomakunnasta itseluulottelussa. En kuitenkaan kannata tätä herraa kaikessa, mitä hän sanoi. Kaikki tuo ponnistelu ja rehkiminen maailman parantamiseksi on suuri erehdys; ei siksi, ettei olisi hyvä parantaa maailmaa, jos vain tietää miten se on tehtävä, vaan koska rehkiminen ja ponnistelu on huonoin tapa käydä suorittamaan jotakin asiaa. Se antaa ihmiselle huonon tyylin ja heikontaa häntä. Se osoittaa, ettei hän usko itseensä paljoa. Kun kuulin professorin rehkivän ja ponnistelevan niin hartaasti saadakseen teidät uudistamaan sitä ja tätä ja tuota, niin sanoin itsekseni: Hänen täytyy vakuuttaa itseäänkin yhtä hyvin kuin meitä. Se ei ole vakaumuksen kieltä. Kenen —"

"Todellakin, herra", sanoi Lucian Webber, joka oli tunkeutunut pöydän luo, "minun mielestäni, kun olette jo puhunut meille jokseenkin pitkään, ja kun täällä on läsnä muitakin henkilöitä, joiden mielipiteet arvattavasti herättävät yhtä suurta uteliaisuutta kuin teidänkin — —" Hänet keskeytettiin huudahduksilla: "Kuulkaa, kuulkaa!" sekä heti perään: "Ei, ei!" ja: "Jatkakaa!" lausuttuina hillitymmin kuin tavallisesti julkisissa kokouksissa, mutta vilkkaammin kuin yleensä on tapana salongeissa. Cashel, joka oli hetkiseksi joutunut jonkun verran hämmennyksiin, kääntyi Lucianin puoleen ja lausui äänensävyllä, joka oli tarkoitettu hillitsemään, mutta samalla pitämään mielillä hänen kärsimättömyyttään: "Älkäähän hätäilkö, sir. Ehkäpä voin sanoa teille jotakin, jota ette tiedä, ennenkuin keskeytätte." Sitten hän kääntyi jälleen seurueen puoleen ja jatkoi esitystään.

"Puhuimme ponnistelusta, kun tämä nuori herra otti tunkeutuakseen piiriin. Mitään asiaa ei voida suorittaa niin sanoakseni taiteellisesti, jos se suoritetaan ponnistamalla. Jollei jotakin asiaa voida tehdä kevyesti ja huokeasti, levollisesti ja varmasti, jätettäköön se kokonaan tekemättä. Kuulostaa omituiselta, vai mitä? Mutta sanonpa teille vielä omituisemman asian. Mitä enemmän ponnistatte, sitä vähemmän tuloksia saavutatte. Väen väkisin taiteilijaksi tekeytyvä ei ole mikään taiteilija. Sen olen oppinut omassa ammatissani (älkäämme huoliko tällä haavaa siitä, mikä ammatti se on, koska naiset voisivat sen johdosta ajatella minusta huonoa). Mutta kaikissa ammateissa sellainen työ, jossa näkyy vaivan, pingoituksen, pyrkimyksen merkkejä — kuten saksalainen herra sanoi — tai millaisen ponnistuksen merkkejä tahansa, on tekijänsä voimien yli käyvää, eikä niin ollen hyvin suoritettua työtä. Ehkä se käy yli hänen luonnollistenkin voimiensa; mutta luultavampaa on, että hän on saanut huonon kouluutuksen. Monet opettajat panevat oppilaansa ponnistamaan ja jännittämään voimiaan niin, että he kuluvat loppuun, sekä ruumiiltaan että sielultaan, muutamissa kuukausissa. Olkaa vakuutetut, että sama pitää paikkansa muissakin taiteissa. Oppilaanani oli kerran viuluniekka, joka sai palkkaa sata guineaa parin kolmen sävelen soittamisesta; ja hän sanoi, että aivan samoin oli viulunsoitonkin laita — että jos puristatte lujasti viulunjousesta, tai jos purette vain hampaannekaan kovasti yhteen, niin ette kykene muuta kuin kitkuttamaan niiden lailla, jotka soittavat orkestereissa saaden palkkaa muutaman shillingin illalta."

"Kuinka paljon meidän vielä on kestettävä tuota järjettömyyttä?" sanoi Lucian kuuluvasti, kun Cashel pysähtyi vetämän henkeään. Cashel kääntyi ja katsoi häneen.

"Peijakas vie", kuiskasi loordi Worthington toverilleen, "tuon miehen olisi paras olla varovainen. Toivon, että hän pitäisi suunsa kiinni."

"Te arvelette sitä järjettömyydeksi, niinkö?" sanoi Cashel, oltuaan vaiti hetken. Sitten hän nosti toisen pöydällä olevista kynttilöistä ja valaisi seinällä riippuvaa taulua. "Katsokaahan tätä taulua", sanoi hän. "Näettehän tuon haarniskapukuisen miehen — — Pyhä Yrjänä taistelemassa lohikäärmettä vastaan, tai mikä hän lienee? Hän on hypännyt alas hevosen selästä taistelemaan tuota toista miestä vastaan — tuota, jonka pää on suuressa kypärissä ja jonka hevonen on kaatunut. Parvekkeella oleva nainen on puoli-hulluna levottomuudesta Pyhän Yrjänän vuoksi; ja syystä kyllä. Siinä vasta taistelu-asento miehelle! Hänen painonsa ei ole hänen jalkojensa varassa: lapsikin voisi kaataa hänet kumoon sormellaan. Katsokaahan, kuinka hän kurottaa kaulaansa eteenpäin, kasvot leveinä kuin täysi kuu päin vastustajaansa, ikäänkuin kehoittaisi tätä lyömään tukkoon hänen molemmat silmänsä yhdellä iskulla. Voitte kaikki nähdä, että hän on heikko ja hermostunut kuin kissa, ja ettei hän osaa tapella. Ja minkävuoksi hän vaikuttaa teissä sellaisen käsityksen? Vain siksi, koska hän on pelkkää pingoitusta ja jännitystä; koska hän on levoton; koska hän kantaa ruumiinsa painoa yhtä järjettömästi kuin joku täällä olevista naisista kantaisi tiilikaukaloa; koska hän ei ole varma, vakaa ja kevyt ryhdiltään, niinkuin hän olisi, jos hän unohtaisi itsensä hetkeksi ja antaisi ruumiinsa etsiä tasapainon omin päinsä. Jos tuon taulun tekijä olisi ollut asiastaan selvillä, ei hän ikinä olisi lähettänyt miestään kahakkaan tuossa tilassa ja kunnossa. Mutta te voitte nähdä yhdellä silmälläkin, ettei hän ole ymmärtänyt — en sano tappelun periaatteita, vaan niitä yleismaailmallisia periaatteita, joista olen teille puhunut, nimittäin, että helppous ja voima, ponnistus ja heikkous kulkevat yhdessä. Kas niin!" lisäsi Cashel, kääntyen jälleen Lucianiin päin: "pidättekö vieläkin ajatustani järjettömyytenä?" Ja hän maiskautti huuliaan tyytyväisenä, sillä hänen arvostelunsa taulusta oli herättänyt ilmeisen vilkasta huomiota, eikä hän tiennyt sen aiheutuneen siitä tosiseikasta, että taulun tekijä, hra Adrian Herbert, oli saapuvilla.

Lucian koetti olla piittaamatta kysymyksestä, mutta mahdotonta oli hänen olla piittaamatta kysyjästä. "Koska olette näyttänyt esimerkkiä lausumalla mielipiteitä tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksista välittämättä", sanoi hän tuikeasti, "niin voin sanoa, että teorianne, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, sisältää määritelmien ristiriidan."

Näennäisesti tyynenä, mutta esiintymistavassaan enemmän tietoista harkintaa kuin tähän saakka, Cashel katseli ympärilleen ikäänkuin uusia valaisevia esimerkkejä etsien. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi luennoitsijan tuoliin, tilavaan, punasilkkiseen nojatuoliin, joka seisoi tyhjänä jonkun matkan päässä Lucianin takana.

"Näen, että ette ole mikään kuvien arvostelija", sanoi hän hyväntuulisesti, pannen kynttilän pöydälle ja astuen Lucianin eteen, joka katseli häneen kopeasti eikä hievahtanut. "Mutta katsokaamme asiaa toisella tavoin. Otaksukaamme, että tahdotte antaa minulle niin musertavan iskun kuin suinkin voitte. No niin, oman käsityksenne mukaan te tekisitte suuren ponnistuksen. 'Mitä suurempi ponnistus, sitä suurempi voima', sanoisitte mielessänne. 'Minä murskaan hänet, vaikka pakahtuisin sitä tehdessäni.' Ja mitä tapahtuisi silloin? Te onnistuisitte ainoastaan loukkaamaan ja suututtamaan minua, tyhjentäen sitäpaitsi kaiken voimanne yhdellä puhalluksella. Kun sitävastoin, jos ottaisitte asian huokeasti — tällä tavoin —" Tässä hän astahti kevyesti eteenpäin ja painoi levitetyn kämmenensä sievästi Lucianin rintaa vasten, joka, ihan kuin höyrykoneen männänvarsi olisi äkkiä häneen töytäissyt, horjahti silmänräpäyksessä taaksepäin ja putosi nojatuoliin.

"Kas noin!" huudahti Cashel, säteillen itsetyytyväisyyttä astuessaan sivulle ja viitatessaan Lucianiin. "Niinkuin biljaardipallo olisi pudotettu pussiin!"

Hämmästyksen, iloisuuden ja vastalauseiden sorina levisi kautta huoneiden, ja seurue tungeksi pöytää kohden. Lucian nousi kalpeana raivosta ja kadotti hetkeksi kokonaan itsehillintänsä. Onneksi oli sen vaikutus häneen herpaiseva: hän ei liikkunut eikä puhunut, vaan ilmaisi tilansa ainoastaan kalpeudellaan ja vihaa tiukkuvalla ilmeellään. Hetken perästä hän tunsi käsivarteensa kosketettavan ja kuuli Lydian äänen lausuvan hänen nimensä. Tuo ääni tyynnytti hänet. Hän koetti katsoa Lydiaan, mutta hänen näkönsä oli häiriintynyt; hän näki kaiken kaksinkertaisena, valot näyttivät tanssivan hänen silmiensä edessä, ja loordi Worthingtonin ääni, joka lausui Cashelille: "Hiukan liian kouraantuntuvaa, vanha veikko", tuntui tulevan jostakin huoneen kaukaisesta sopesta ja kuitenkin kuiskattavan aivan hänen korvaansa. Hän liikehti epämääräisesti etsien Lydiaa, kun hänen tajuntansa ja loukkautumisensa palautti hänen olkapäähänsä kohdistuva taputus.

"Te ette olisi voinut uskoa sitä äsken, vai mitä?" sanoi Cashel. "Älkää näyttäkö säikähtyneeltä: ei teiltä ole luita rikki. Te teitte minulle pienen kujeen omalla tavallanne, ja minä tein teille toisen minun omalla tavallani. Se on vain — —"

Hän pysähtyi; hänen uljas ryhtinsä hävisi; hän herpautui ja nolostui. Lucian poistui sanaakaan sanomatta Lydian kanssa viereiseen huoneeseen, ja Cashel jäi seisomaan katsellen Lydian jälkeen kaihokkain silmin ja longahtanein leuoin.

Rouva Hoskyn, vakavan näköinen nuori nainen, jolla oli hämmästyttävän tummat kasvojenpiirteet ja kultasankaiset silmälasit, tähyili sillävälin etsien loordi Worthingtonia, joka ilmaisi syyllisyyden-tuntoa koettamalla välttää häntä. Mutta rouva Hoskyn katkaisi hänen perääntymistiensä ja asettui hänen eteensä tiukasti tuijottaen, mikä pakotti Worthingtonin seisahtumaan ja vastaamaan puolestaan.

"Kuka on tuo herra, jonka te esititte minulle? Olen unohtanut hänen nimensä."

"Olen todella kauhean pahoillani, rouva Hoskyn. Byron teki siinä kovin pahasti. Mutta Webber oli myös tavattoman ilkeä."

Rouva Hoskyn, jonka harmia vielä lisäsivät anteeksipyytelyt, joita hän ei ollut vaatinut, ja jotka asettivat hänet häpeälliseen syyttäjän asemaan, vastasi kylmästi: "Herra Byron. Kiitos: olin unohtanut", ja oli kääntymässä poistuakseen, kun Lydia tuli hänen luokseen esitelläkseen Alicen ja selittääkseen, minkätähden hän oli saapunut ilmoittamatta. Loordi Worthington käytti tilaisuutta parantaakseen Cashelin luottoa vetämällä esiin Lydian tuttavuuden tämän kanssa.

"Kuulitteko yhteisen ystävämme herra Byronin puhetta, neiti Carew? Sangen luonteenomainen, minun mielestäni."

"Kyllä", sanoi Lydia. "Toivon, että rouva Hoskynin vieraat tuntevat kaikki hänen tyylinsä. Muuten heidän on täytynyt hiukan hämmästyä häntä."

"Niin", sanoi rouva Hoskyn, alkaen arvella, olisiko Cashel mahdollisesti jokin hyvintunnettu erikois-laatuinen nero. "Hän on hyvin omituinen. Toivon, ettei herra Webber ole loukkautunut."

"Jos hänen tahdikkuutensa olisi ollut yhtä suuri kuin tuon toisen, ei sitä olisi hänelle tapahtunut", sanoi Lydia. "Herra Byron teki todella erittäin taitavasti iskiessään kumoon serkkuni keskellä salonkia aiheuttamatta pahennusta kenellekään."

"Näettehän, rouva Hoskyn, yleisön tuomio on: 'parahiksi hänelle'", sanoi loordi Worthington.

"Sillä jälkihuomautuksella, että molemmat herrat osoittivat täydellistä piittaamattomuutta emäntänsä mukavuudesta", sanoi Lydia. "Ihmiset kuitenkin uhraavat käytöstapansa mielentilalleen niin harvoin, että olisi sääli moittia heitä. Ette kai suosi sovinnaisuutta, rouva Hoskyn?"

"Suosin hyviä tapoja, vaikkakaan en sovinnaisia tapoja."

"Ja arvelette, että niiden välillä on ero?"

"Tunnen, että niiden välillä on ero", sanoi rouva Hoskyn arvokkaasti.

"Niin minäkin", sanoi Lydia; "mutta tuskinpa kukaan voi vaatia toisia vastaamaan omista yksilökohtaisista käsityksistään."

Lydia poistui toiseen osaan huonetta odottamatta vastausta. Koko tämän ajan Cashel seisoi ilman ystäviä, useimpien lähelläolijoiden tuijottelun esineenä, mutta kenenkään puhuttelematta häntä. Naiset katselivat häneen kylmästi, jotta ei epäiltäisi heidän ihailevan häntä; ja miehet silmäilivät häntä jäykästi kansallistapansa mukaan. Sen jälkeen kuin hän oli tuntenut yleisön joukosta Lydian, oli hänen itseluottamuksensa sijaan tullut aavistus, että hän oli käyttäytynyt pöllömäisesti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja noloksi; jollei hänen ammattinsa olisi totuttanut häntä näyttämään iloista naamaa epäsuotuisissakin olosuhteissa, olisi hän piiloutunut huoneen pimeimpään nurkkaan. Samoin kuin useat hänen ammattikuntansa etevät edustajat, oli hän jokseenkin herkkä kyynelöimään, kun hänen tunteitansa haavoitettiin; ja hänen kasvojenilmeensä oli nopeasti masentumassa, kun loordi Worthington lähestyi häntä.

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että olit sellainen puhuja, Byron", sanoi hän. "Sinähän voit ruveta papiksi, sittenkuin hylkäät nykyisen ammattisi. Vai mitä?"

"Minua ei ole kasvatettu nykyiseen ammattiini", sanoi Cashel; "ja minä tiedän miten puhutaan sivistyneille ihmisille yhtä hyvin kuin niillekin, jotka teidän luulonne mukaan ovat minun omaa lajiani. Älkää olko huolissanne minusta. Minä osaan kyllä olla kuin kotonani."

"Tietysti, tietysti", sanoi loordi Worthington lepytellen. "Voihan jokainen nähdä käytöksestäsi, että olet herrasmies: tunnustetaanhan se piirissäkin. Muuten, ymmärräthän — et kai pane pahaksesi, että sanon sen — en olisi uskaltanut tuoda sinua tänne."

Cashel pudisti päätään, mutta oli mielissään. Hän luuli vihaavansa imartelua; jos loordi Worthington olisi sanonut hänelle, että hän oli Englannin paras nyrkkeilijä — kuten hän arvattavasti olikin — olisi hän halveksinut häntä. Mutta häntä halutti uskoa tuota käytöksestään lausuttua valheellista kohteliaisuutta, ja senvuoksi hän oli täysin vakuutettu sen vilpittömyydestä. Loordi Worthington huomasi tämän ja poistui, hyvillään omasta tahdikkuudestaan, etsimään rouva Hoskynia, vaatiakseen tätä täyttämään lupauksensa madame Szczymplican esittämiseen nähden, jonka lupauksen rouva Hoskyn, rangaistakseen häntä Cashelin sopimattomasta käytöksestä, oli salaa mielessään päättänyt jättää täyttämättä.

Cashel alkoi ajatella, että hänen olisi parasta lähteä. Lydian ympärillä oli miehiä, jotka puhuivat hänelle saksaa. Hän tunsi olevansa kykenemätön puhumaan oppineesti edes englantia; ja sitäpaitsi hän oli varma, että Lydia oli suutuksissaan hänelle siitä, että hän oli kaatanut kumoon hänen serkkunsa, joka nyt keskusteli vakavasti neiti Goffin kanssa. Äkkiä kuului hirmuinen ääni, aiheuttaen yleisen säpsähdyksen ja vaikenemisen. Herra Jack, kuuluisa säveltäjä, oli avannut pianon ja valaisi joitakin kohtia keskustelun alaisena olevasta musiikkikappaleesta päästäen rämiseviä ääniä kurkustaan ja säestäen niitä joillakin soinnuilla. Cashel nauroi ääneen pilkallisesti suunnatessaan kulkunsa ovea kohti ihmisjoukon keskitse, joka nyt painautui pianon ympärille, jonka ääreen madame Szczympliqa oli juuri tullut herra Jackin avuksi. Lähellä ovea, soittokoneesta etäällä olevassa sopukassa, hän tapasi Lydian erään keski-ikäisen herran seurassa, joka ilmeisesti ei ollut professori eikä taiteilija.

"Abengas on hyvin etevä mies", sanoi herra. "Olen pahoillani, etten kuullut hänen luentoaan. Mutta minä jätän kaiken sellaisen Marylle. Hän ottaa yläkerrassa vastaan ihmiset, jotka nauttivat korkeista taiteista; ja minä vien järkevät miehet alas puutarhaan tai tupakkahuoneeseen, riippuen siitä millainen sää on."

"Mitäs järkevät naiset tekevät?" kysyi Lydia. "He saapuvat myöhään", sanoi herra Hoskyn ja nauroi sitten tuolle sutkaukselleen, kunnes huomasi Cashelin, jonka vointia hän kohta tiedusteli, pudistaen hänen kättään lämpimästi ja saaden vastineeksi turruttavan puserruksen. Niin pian kuin hän näki Lydian ja Cashelin olevan tuttuja, pujahti hän pois jättäen heidät pitämään seuraa toisilleen.

"Ihmettelen, kuinka hän tuntee minut", sanoi Cashel, rohkaistuen siitä suopeudesta, jolla Lydia oli ottanut vastaan hänen hermostuneen kumarruksensa. "En ole nähnyt häntä koskaan ennen."

"Ei hän tunne teitä", sanoi Lydia hiukan totisena. "Hän on isäntänne ja otaksuu senvuoksi, että hänen pitäisi tuntea teidät."

"Vai niin! Sitäkö se olikin?" Cashel pysähtyi, ollen vailla puheenaihetta. Lydia ei auttanut häntä. Vihdoin Cashel lisäsi: "En ole nähnyt teitä moneen aikaan, neiti Carew."

"Siitä ei ole kovin kauan, kun minä näin teidät, herra Byron. Näin teidät eilen jonkun matkan päässä Lontoosta."

"Herra nähköön!" huudahti Cashel. "Älkää sanoko niin. Te varmaan laskette leikkiä, niinhän?"

"En. Leikinlasku siinä mielessä ei huvita minua." Cashel katsoi häneen tyrmistyneenä. "Ette kai tarkoita sanoa, että olitte katsomassa ny-ny- — Missä — milloin näitte minut? Voitte kai sanoa sen minulle."

"Varmasti. Claphamin asemalla, neljännestä yli kuuden."

"Oliko ketään muita mukanani?"

"Ystävänne herra Mellish, loordi Worthington ja muutamia muita."

"Niin. Loordi Worthington oli siellä. Mutta missä te olitte?"

"Odotushuoneessa, ihan lähellänne."

"En lainkaan nähnyt teitä", sanoi Cashel hyvin punaisena. "Mellish ajoi rattaamme ojaan ja särki ne; siksi meidän täytyi palata kotiin junalla. Me näytimme varmaan merkilliseltä joukolta. Olinko minä mielestänne huonossa seurassa?"

"Se ei ollut minun asiani, herra Cashel Byron."

"Ei", sanoi Cashel, käyden äkkiä katkeraksi. "Mitäpä te olisitte välittänyt siitä, millaista seuraa minulla oli? Te olette varmaan vimmoissanne minulle siitä, että sain serkkunne näyttämään narrilta. Siitä on kysymys."

Puhuen hiljaa, muistuttaakseen Cashelille, etteivät he olleet yksin, lausui Lydia: "Ei ole kysymys mistään, paitsi että te käyttäydytte ja puhutte täysikasvuisen pojan pikemmin kuin miehen lailla. Minä en ole vimmoissani teille serkkuni kimppuun käymisestä, mutta hän on hyvin loukkaantunut, ja samoin rouva Hoskyn, jonka vierasta teidän olisi tullut kunnioittaa."

"Tiesinhän, että olisitte minulle känässä. En olisi sanonut sanaakaan, jos olisin tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Cashel onnettomana. "Maata maassa tallattavana: siinä on teidän mielestänne minun paikkani. Joku toinen mies olisi vääntänyt häneltä niskat nurin."

"Onko mahdollista, ettette tiedä, etteivät sivistyneet miehet koskaan väännä toistensa niskoja nurin seurassa, olkoon ärsytys kuinka suuri tahansa?"

"En tiedä mitään", sanoi Cashel valittavan nyreästi. "Kaikki mitä teen, on väärin. Kas niin! Tyydyttääkö se teitä?"

"En pidä minään nautintona saada teidät tunnustamaan olevanne väärässä; eikä teillä voi olla minusta matalampaa käsitystä, kuin luulla niin olevan."

"Siinäpä te juuri erehdytte", sanoi Cashel itsepintaisesti. "Minulla ei ole teistä lainkaan mitään matalaa käsitystä. Onhan olemassa sellainenkin asia, että ihminen on liian viisas."

"Ehkä ette tiedä, että sekin on matala käsitys. Niin se kuitenkin on."

"No niin, olkoon niinkuin tahdotte. Minä olen väärässä taaskin; ja te olette oikeassa."

"Sen sijaan että olisin mielissäni siitä, tahtoisin mieluummin, että olisimme kumpikin oikeassa ja sopisimme. Voitteko ymmärtää sitä?"

"Enpä taida. Mutta myönnyn siihen. Mitäpä enempää teidän tarvitsee välittääkään?"

"Luvallanne, soisin mieluummin että ymmärtäisitte. Antakaahan kun koetan selittää. Te luulette, että minusta on mieluista olla viisaampi kuin muut ihmiset. Te erehdytte. Tahtoisin mielelläni, että kaikki tietäisivät kaiken mitä minäkin tiedän."

Cashel naurahti tietävästi ja pudisti päätään. "Etteköhän vain erehdy siinä", sanoi hän. "Te ette halua, että kukaan olisi ihan yhtä viisas kuin te: sellainen ei ole ihmisluonnon mukaista. Te soisitte ihmisten olevan juuri siksi viisaita, että he saisivat teidät itsenne loistamaan — että maksaisi vaivan voittaa heidät. Mutta te ette soisi heidän kykenevän voittamaan teidät. Juuri siksi viisaita, että tietäisivät, kuinka paljon viisaampi te olette: jokseenkin niin on asia. Vai mitä?"

Lydia ei ryhtynyt sen enempiin yrityksiin hänen valaisemisekseen. Hän katsoi Casheliin miettiväisenä ja virkkoi hitaasti: "Siis tuo iänikuinen taisteluvertauksenne se on syynä käsitystapanne omituisuuteen. Te olette kiintynyt nykyaikaiseen oppiin olemassaolon taistelusta ja katsotte elämän jatkuvaksi kamppailuksi."

"Taisteluksi? Ihan niin. Mitäpä elämä on muuta kuin taistelua? Kehnot vetäytyvät syrjään tai saavat selkäänsä; lurjukset myyvät ottelun ja menettävät kannattajiensa luottamuksen; sisukkaat ja älykkäät voittavat panokset ja saavat luovuttaa leijonan osan niistä rahakkaille tyhjäntoimittajille, jotka ovat suorittaneet kulungit; ja onni tekee kepposiaan heille kaikille vuoroonsa. Sellaiseksi ei elämää kuvata kirjoissa, mutta sellaista se on."

"Omituisesti sanottu, ja ehkä tottakin. Mutta se ei ole sellaisen yksinkertaisen houkan uskontunnustus, jollaiseksi äsken tekeydyitte. Te leikitte minun kanssani — paljastatte viisautenne poikamaisuuden verhon alta. Onnittelen teitä erinomaisesta näyttelemisestänne Muuta minulla ei ole sanottavana."

"Ammuttakoon minut, jos ymmärrän teitä! Mieluummin olisin hevonen kuin näyttelijä. Sanokaa: senkö serkkunne nauruksi-saattamisen vuoksi te olette niin ilkeä minulle?"

Lydia katsoi häneen vakavana ja epätietoisena, ja Cashel veti vaistomaisesti päänsä taaksepäin, ikäänkuin se olisi ollut vaarassa. "Tekö ette siis ymmärrä?" sanoi Lydia. "Tahdon koetella tyhmyytenne vilpittömyyttä vetoamalla kuuliaisuuteenne."

"Tyhmyyteni! Jatkakaa."

"Mutta tahdotteko totella minua, jos annan teille määräyksen?"

"Tahdon mennä teidän puolestanne vaikka tuleen."

Lydia punastui heikosti ja pysähtyi ihmettelemään kokemaansa uutta tunnetta, ennenkuin jatkoi. "On parempi, että ette pyydä anteeksi serkultani: osaksi, koska te siten vain pahentaisitte asiaa, mutta pääasiassa sen vuoksi, ettei hän ansaitse sitä. Mutta teidän on sanottava rouva Hoskynille poislähtiessänne näin: 'Olen hyvin pahoillani, että unohdin itseni' —"

"Kuulostaa Shakespeareltä, eikö niin?" huomautti Cashel.

"Ahaa! Koe on saattanut teidät ilmi: te näyttelette sittenkin. Mutta se ei muuta mielipidettäni, että teidän on pyydettävä anteeksi."

"Hyvä on. En tiedä mitä tarkoitatte koettelemisella ja näyttelemisellä; ja toivon vain, että tietäisitte sen itse. Mutta samantekevä: minä pyydän anteeksi; minunlaisellani miehellä on siihen varaa. Pyydän anteeksi serkultannekin, jos haluatte."

"En halua. Mutta mitä se tässä merkitsee? Minähän kehoitan teitä siihen, kuten teidän täytynee älytäkin, teidän itsenne vuoksi eikä minun tähteni."

"Mitä minuun itseeni tulee, en välitä siitä penninkään edestä: teen sen kaiken teidän tähtenne. En edes kysy, onko teidän ja hänen välillänne jotakin."

"Tahtoisitteko tietää?" sanoi Lydia rauhallisesti, hetken hämmästyneen vaitiolon jälkeen.

"Tarkoitatteko, että sanoisitte sen minulle?" huudahti Cashel. "Jos teette sen, niin kiitän teitä maasta taivaaseen."

"Varmasti sanon sen teille. Meidän välillämme on vanha ystävyys ja serkkuus; mutta me emme ole kihloissa, eikä ole yhtään todennäköistä, että koskaan tulemme olemaankaan. Sanon sen teille, koska tekisitte vastakkaisen ja väärän johtopäätöksen, jos karttaisin kysymystä."

"Olen iloinen siitä", sanoi Cashel, käyden odottamatta hyvin synkäksi. "Hän ei ole teille tarpeeksi miehekäs. Mutta hän on vertaisenne, hitto hänet vieköön!"

"Hän on serkkuni ja, kuten uskon, vilpitön ystäväni. Sentähden pyydän, ettette kiroilisi häntä."

"Tiedän, ettei minun olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä kiroan vain omaa huonoa onneani."

"Joka ei parane siitä vähintäkään."

"Tiedän sen. Teidän ei olisi tarvinnut sanoa sitä minulle. Minä en olisi sanonut sellaista teille, niin tyhmä kuin olenkin."

"Oh, te olette mahdoton; enhän tarkoittanut mitään. Oli miten oli, samantekevä. Te olette yhäkin arvoitus minulle. Eiköhän meidän olisi parempi kuunnella vähän madame Szczympligan soittoa?"

"Olen varsin selvä arvoitus, luulen ma", sanoi Cashel surullisena. "Tahtoisin mieluummin teidät kuin kenenkään muun naisen maailmassa; mutta te olette liian rikas ja mahtava minulle. Jos en voikaan tyydyttää itseäni menemällä kanssanne naimisiin, niin voinhan edes tyydyttää itseäni sanomalla, että haluaisin sen tehdä."

"Tuskin mikään suotuisa tapa ottaa asiaa puheeksi", sanoi Lydia levollisesti, mutta posket jälleen punehtuvina. "Sallikaa minun kieltää se ehdottomasti. Minun on puhuttava teille suoraan, herra Cashel Byron. En tiedä, mikä te olette tai kuka te olette; ja luulen teidän koettaneen pimittää minua kummassakin suhteessa —"

"Ettekä ikinä tulekaan saamaan selville kumpaakaan, mikäli se minusta riippuu", sanoi Cashel; "niin että me olemme turkasen huonolla tiellä keskinäiseen ymmärtämykseen päästäksemme."

"Totta", myönsi Lydia. "Minä en pidä salaisuuksia; enkä säilytä niitä; enkä kunnioita niitä. Teidän oikkunne törmää periaatettani vastaan."

"Te sanotte sitä oikuksi!" sanoi Cashel suutahtaen. "Ehkäpä luulette minua valepukuiseksi herttuaksi. Jos niin on, on parasta että muutatte mielenne. Jos teillä olisi salaisuus, jonka ilmitulo toimittaisi teidät potkituksi pois säädyllisestä seurasta, niin säilyttäisitte sen sangen visusti. Ja huomatkaa, ei minkään oman vikanne vuoksi, vaan suorastaan muiden ihmisten raukkamaisuuden ja ennakkoluuloisuuden vuoksi."

"On ainakin muutamia seurapiireissä tavallisia pelkoja ja ennakkoluuloja, joihin minä en ole osallinen", sanoi Lydia hetken mietittyään. "Jos joskus saisin selville salaisuutenne, niin älkää liian pikaisesti päättäkö menettäneenne minun arvonantoni."

"Te olette juuri viimeinen ihminen maan päällä, jonka soisin saavan sen selville. Mutta te saatte sen kyllä selville varsin sukkelaan. Hui hai!" huudahti Cashel nauraen: "minä olen yhtä hyvin tunnettu kuin Trafalgarin patsas. Mutta en voi saada itseäni kertomaan sitä teille; ja salaisuuksia vihaan yhtä paljon kuin tekin, niin että jättäkäämme tämä asia ja puhukaamme jostakin muusta."

"Olemme puhuneet jo tarpeeksi kauan. Soitto on loppunut, ja ihmiset palaavat pian tähän huoneeseen, kukaties kysymään minulta, mikä se tuntematon mies on, joka piti heille niin merkillisen puheen."

"Yksi sana vain. Luvatkaa minulle, ettette te kysy sitä keneltäkään heistä."

"Luvatako teille! Ei, en voi luvata sitä."

"Oi Luoja!" sanoi Cashel voihkaisten.

"Sanoinhan teille, etten kunnioita salaisuuksia. Tällä kertaa en sitä kysy; mutta voin ehkä muuttaa mieleni. Sillävälin meidän ei ole pidettävä pitkiä keskusteluja. Vieläpä toivon, ettemme tapaisikaan. On vain yksi asia, johon olen liian rikas ja mahtava — salamyhkäisyys. Hyvästi."

Ennenkuin Cashel ennätti vastata, oli Lydia poissa hänen luotaan useiden herrojen keskellä ja puhellen eräälle heistä. Cashel näytti tyrmistyneeltä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän toipui ja astui keikarimaisesti rouva Hoskynin eteen, joka oli juuri tullut hänen läheisyyteensä.

"Minä lähden nyt, rouva", sanoi hän. "Kiitos hauskasta illasta. Olen hyvin pahoillani, että unohdin itseni. Hyvää yötä."

Luonnostaan suoramielinen rouva Hoskyn tunsi sisässään jotakin epämääräistä vastakaikua tälle puheelle. Mutta vaikka häneltä ei tavallisesti puuttunut sanoja seuraelämän äkkitilanteissa, katsoi hän vain Casheliin lievästi punehtuen ja ojensi kätensä. Cashel tarttui siihen ikäänkuin pienen lapsen käteen, puristi sitä hiukan ja kääntyi poistuakseen. Hra Adrian Herbert, taidemaalari, oli juuri hänen tiellään, selin häneen.

"Jos sallitte, sir", sanoi Cashel, tarttuen häntä sievästi kylkiluista ja nostaen hänet sivulle kuin räätälin nuken. Taiteilija kääntyi ympäri suuttuneena, mutta Cashel meni jo ovella. Portailla hän tapasi Lucianin ja Alicen.

"Hyvää yötä, neiti Goff", sanoi hän. "On ilo nähdä maaseudun ruusuja poskillanne." Hän alensi äänensä lisätessään Lucianille: "Älkää olko millännekään siitä pikku tempusta, jonka näytin teille. Jos joku tuttavistanne kiusoittelee teitä sillä, niin sanokaa heille, että Cashel Byron teki sen, ja kysykää heiltä, luulevatko he, että he olisivat voineet pitää puolensa paremmin kuin te. Älkää koskaan päästäkö ketään lähellenne seisoessanne niin typerästi molemmilla kantapäillänne. Kas, jollei mies seiso kunnollisesti jaloillaan, niin hän menee kumoon, jos luudanvarsikaan kaatuu hänen päälleen. Niin on asia. Hyvää yötä."

Lucian vastasi tervehdykseen, säilyttäen malttinsa jonkinlaisen Cashelista uhovan uinuvan vaarallisuuden vaikutuksesta, joka johti ajattelemaan, että hän voisi kostaa nolauksen heittämällä nolaajan porraskaiteen yli. Alice puolestaan oli tuntenut taikauskoista kammoa Cashelia kohtaan siitä saakka kuin Lydia oli sanonut häntä raakalaiseksi. Molemmat tunsivat huojennusta, kun ulko-ovi läimähti kiinni sulkien hänet pois heidän luotaan.