XIV LUKU.

Ennenkuin monta päivää oli kulunut, tuli Cashelille kirje, juuri kun hän istui juomassa teetä Skenen perheen kanssa. Kun hän näki käsialan, kohosi tumma puna hänen ohimoilleen.

"Voi taivas!" huudahti neiti Skene, joka istui hänen vieressään. "Anna meidän lukea se."

"Mene hiivattiin", huusi Cashel, tehden nopeasti tyhjäksi Fannyn kaappausyrityksen.

"Älä kiusaa häntä, Fan", sanoi rouva Skene hellästi.

"Enhän toki, kulta poloinen", sanoi neiti Skene, pannen hellästi kätensä Cashelin olalle. "Anna minun vain vilkaista nimeä — vain sen verran, että näen, keneltä se on. Annathan, Cashel kulta."

"Ei se ole keltään", sanoi Cashel. "Kuuletko: pysy erilläsi nyt. Jollet jätä minua rauhaan, laitan sinulle kuumat paikat ensi harjoitustunnilla."

"Sangen uskottavaa", sanoi Fanny halveksivasti. "Kukas se tänään oli voitonpuolella, tahtoisin tietää?"

"Antoi Cashelille niin tivakan leukapiuvin oikealla kädellään kuin koskaan olen nähnyt", huomautti Skene, karheasti nauraen.

Cashel siirtyi pois Fannyn ulottuvilta lakeakseen kirjeen, joka oli näin kuuluva:

Regent's Park.

K. Herra Cashel Byron!

Toivoisin Teidän tapaavan erään nais-tuttavani. Hän tulee olemaan täällä huomenna kello kolme iltapäivällä. Tahtoisitteko tehdä minulle palveluksen tulemalla silloin luokseni?

Kunnioittaen Teidän Lydia Carew.

Syntyi pitkä vaitiolo, jonka aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon nakutusta ja entisen maailmanmestarin syönnin-mutustelua.

"Hyviä uutisia, toivoakseni", virkkoi rouva Skene vihdoin arasti.

"Pahus olkoon, jos ymmärrän tätä", sanoi Cashel. "Voitteko te saada siitä selvää?" Ja hän ojensi kirjeen ottoäidilleen. Skene herkesi syömästä katsoakseen vaimonsa lukemista, mikä taidonnäyte oli hänelle yksi oppineisuuden ihmeitä.

"Luulen, että tuon naistuttavan, jota hän mainitsee, täytyy olla hän itse", sanoi rouva Skene hetken mietittyään.

"Ei", sanoi Cashel päätään pudistaen. "Hän sanoo aina sitä mitä tarkoittaakin."

"Jaa", sanoi Skene tietävästi, "mutta hän ei voi kuitenkaan kirjoittaa sitä. Se siinä kirjoituksessa juuri onkin pahinta, ettei kukaan voi koskaan täsmälleen sanoa, mitä se tarkoittaa. En ole vielä koskaan pannut puumerkkiäni sopimuskirjoihin, joista ei olisi syntynyt joitakin väärinkäsityksiä; ja sopimuskirjat ovat sentään parasta kirjoitusta, mitä mistään voi saada."

"Sinun on paras mennä ja katsoa itse, mitä hän tarkoittaa", sanoi rouva Skene.

"Oikein", sanoi Skene. "Mene ja tee asiat selviksi hänen kanssaan, poikani."

"Se on lyhyt eikä erikoisen lämmin", sanoi Fanny. "Olisihan hän sentään voinut olla siksi kohtelias, että olisi pannut vaakunansa ylälaitaan."

"Mitä antaisit, jos saisit olla hänenä?" kysyi Cashel pilkallisesti, siepaten kirjeen käteensä, kun Fanny viskasi sen halveksivasti häntä kohti.

"Jos olisin hän, pitäisin itseni ainakin siksi suuressa kunniassa, etten juoksisi sinun perässäsi."

"Hyst, Fanny", sanoi rouva Skene. "Sinä olet liian pisteliäs. Ja sinun, Ned, ei pitäisi yllyttää häntä nauramalla."

Seuraavana päivänä Cashel kiinnitti erityistä huomiota ruokajärjestykseensä, harjoitteli hiukan nyrkkeilyhansikkailla, otti kylvyn ja hieronnan ja ilmestyi Regent's Parkiin kello kolme oivallisessa kunnossa. Odottaen näkevänsä Bashvillen joutui hän yllätetyksi, kun oven aukaisi naispalvelija.

"Onko neiti Carew kotona?"

"Kyllä, sir", sanoi tyttö, rakastuen häneen ensi silmäyksellä. "Oletteko herra Byron, sir?"

"Se olen", sanoi Cashel. "Kuulkaahan: onko hänen luonaan ketään?"

"Ainoastaan eräs nainen, sir."

"Oi hiisi! No, sitä ei voi auttaa. Rohkeutta vain!"

Tyttö johti hänet eräälle ovelle ja hänen astuttuaan sisään sulki sen hiljaa ilmoittamatta häntä. Huone oli taulugalleria, jossa oli kattovalaistus. Toisessa päässä, selin häneen, oli kaksi naista: Lydia ynnä eräs toinen, jonka jalo ryhti ja sulava muoto olisi herättänyt kauneuden toiveita vähemmän huolestuneessa miehessä kuin Cashel oli. Mutta tämä, lähestyttyään muutamia askelia silmät Lydiaan tähdättyinä, vaihtoi äkkiä ilmettä, pysähtyi ja oli suorastaan lähtemäisillään pakoon, kun naiset hänen kevyen astuntansa kuullessaan kääntyivät häneen päin ja naulitsivat hänet paikalleen. Kun Lydia ojensi hänelle kätensä, niin hänen seuralaisensa, joka oli katsellut tulijaa ensin välinpitämättömyydellä ja sitten epäuskoisella hämmästyksellä, huudahti ihastuneen jälleentuntemisen äänellä, kuten lapsi löytäessään kauan sitten hukkuneen lelun: "Poika-kultaseni!" Ja mennen Cashelin luo sulavasti kuin joutsen, sulki hänet syliinsä. Jonka todennukseksi Cashel työnsi hämmentyneen naamansa hänen olkansa yli, iski Lydialle silmää kieli poskessa ja sanoi:

"Tätä voitaisiin nimittää luonnon ääneksi, siitä ei ole epäilystäkään."

"Kuinka uljas sinusta on tullut!" sanoi rouva Byron, pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään voidakseen ihailla häntä paremmin. "Kuinka komea olet, sinä lurjus!"

"Kuinka voitte, neiti Carew", sanoi Cashel irroittautuen ja kääntyen Lydiaan päin. "Älkää välittäkö hänestä: hän on vain äitini. Ainakin", lisäsi hän, ikäänkuin oikaistakseen sanojaan, "hän on mammani."

"Ja mistä sinä olet tullut? Missä olet ollut? Tiedätkö, etten ole nähnyt sinua seitsemään vuoteen, sinä luonnoton poika? Ajatelkaa, että hän on minun poikani, neiti Carew! Anna minulle vielä suukko, oma kultaseni", jatkoi hän, tarttuen hellästi hänen käsivarteensa. "Kuinka jäntevä sinä olet!"

"Suutele pois niin paljon kuin mielesi tekee", sanoi Cashel, taistellen vanhaa koulupoika-jurouttaan vastaan, joka voimakkaana pyrki saamaan hänet jälleen valtoihinsa. "Otaksun, että voit hyvin. Ainakin näytät olevan hyvässä voinnissa."

"Kyllä", sanoi rouva Byron ivallisesti, alkaen halveksia Cashelia siitä, ettei tämä kyennyt näyttelemään tätä tunteellista kohtausta hänen omaa haluaan vastaavasti: "Minä olen hyvässä voinnissa. Sinun puheesi on yhtä hienoa kuin ennenkin. Ja minkätähden annat keritä tukkasi noin lyhyeksi? Sinun pitää antaa sen kasvaa ja —"

"Kuule nyt", sanoi Cashel, pysäyttäen jyrkästi hänen kätensä, kun hän kohotti sen järjestääkseen hänen kiharoitaan. "Jätä nyt tuo, tai muuten kävelen ulos ovesta, etkä näe minua taas toisiin seitsemään vuoteen. Saat joko ottaa minut sellaisena kuin tapaat, tai jättää minut rauhaan. Jos tahdot tietää syyn, minkävuoksi pidän tukkani lyhyenä, voit löytää sen Absalomin ja Dan Mendozan historiasta. No, oletko nyt viisaampi?"

Rouva Byron kävi hiukan kylmemmäksi. "Vai niin!" sanoi hän. "Yhäkö ihan entisellään, Cashel?"

"Yhä ihan entisellään, kumpikin meistä", vastasi Cashel. "Ennenkuin olit lausunut kuuttakaan sanaa, tuntui minusta siltä kuin olisimme eronneet vasta eilen."

"Minä olen jokseenkin hämmästynyt kokeeni menestyksestä", puuttui Lydia puheeseen. "Kutsuin teidät vartavasten saattaakseni teidät yhteen. Teidän välisenne yhtäläisyys johti minut aavistamaan totuutta; ja aavistustani vahvisti kertomus, jonka herra Byron antoi minulle seikkailuistaan."

Tämä hiveli rouva Byronin turhamaisuutta. "Onko hän minun näköiseni?" sanoi hän, tarkastellen Cashelin piirteitä. Cashel ei hänestä piitannut, vaan sanoi Lydialle peittelemättömän pettyneenä:

"Ja sitäkö varten te lähetitte minulle sanan tulla?"

"Oletteko pettynyt?" sanoi Lydia.

"Hän ei ole vähääkään iloinen nähdessään minut", sanoi rouva Byron valitellen. "Hänellä ei ole sydäntä."

"Nyt hän jatkaa tuota tunnin verran", sanoi Cashel, katsoen Lydiaan, ilmeisesti siksi, koska hänestä oli se paljon mieluisampaa kuin äitiinsä katsominen. "Samantekevä: jos te ette välitä, en minäkään välitä. Niin että paukuta tulemaan, mamma."

"Ja arveletteko, että me tosiaan olemme toistemme näköiset?" kysyi rouva Byron piittaamatta Cashelista. "Niin: taidammepa olla. On pieni —" Hän keskeytti ja lisäsi äkillisellä epäluulolla: "Oletko naimisissa, Cashel?"

"Ha ha ha!" nauroi Cashel täyttä kurkkua. "En; mutta toivon meneväni, joskus." Ja hän uskalsi vilkaista Lydiaan, joka kuitenkin katseli tarkkaavasti rouva Byronia.

"No, kerrohan minulle nyt itsestäsi kaikkityyni. Mikä sinä olet? Kuule, minä toivon, Cashel, ettet ole ruvennut teatteriin."

"Teatteriin!" sanoi Cashel halveksivasti. "Näytänkö siltä?"

"Et kylläkään näytä", sanoi rouva Byron omituisesti, "vaikka sinussa onkin jonkinlainen inhottava ammatti-ilme. Mitä sinä teit silloin kuin karkasit niin häpeällisesti siitä typerästä koulusta pohjoisessa? Kuinka ansaitset elatuksesi? Vai ansaitsetko sitä?"

"Arvatenkin ansaitsen, koska kerran elän. Mihin luulette minun parhaiten kelvanneen kasvatukseni perusteella? Kadunlakaisemiseen, kukaties! Kun karkasin Panleystä, menin merelle."

"Merimies, no totta tosiaan! Et sinä ole sen näköinen. Ja sano, minkä arvon olet saavuttanut ammatissasi?"

"Korkeimman arvon. Ylimmän huipun", sanoi Cashel lyhyesti.

"Herra Byron ei harjoita tätä nykyä merimiehen ammattia, eikä ole harjoittanut sitä moniin vuosiin", sanoi Lydia.

Cashel katsoi häneen puoleksi pyytäen, puoleksi moittien.

"Hänellä on aivan toisenlainen harrastusala", jatkoi Lydia levollisen itsepintaisesti. "Ja hyvin hämmästyttävä laadultaan."

"Ettekö voi olla vaiti", huudahti Cashel. "Olisin odottanut teiltä enemmän järkeä. Mitä hyödyttää saada hänet nostamaan meteli ja ärsyttämään minut raivoon? Minä menen pois, jollette lopeta."

"Mistä on kysymys?" sanoi rouva Byron. "Oletko tehnyt jotakin häpeällistä, Cashel?"

"Siinä se nyt alkaa: sanoinhan sen. Minä pidän voimistelulaitosta: siinä kaikki. Siinä ei ole mitään häpeällistä, toivonma."

"Voimistelulaitosta!" kertasi rouva Byron ylväällä inholla. "Kuinka mieletöntä! Sinun on lopetettava kaikki sellainen, Cashel. Se on hyvin tyhmää ja hyvin alhaista. Sinä olit tietysti niin naurettavan ylpeä, ettet voinut tulla pyytämään minulta varoja pysyäksesi sopivassa asemassa. Minun on kai annettava sinulle —"

"Jos otan sinulta koskaan penniäkään, niin vieköön minut —"

Cashel kohtasi Lydian huolestuneen katseen ja hillitsi itsensä. Hän peräytyi keveästi askeleen, ovelan hymyn leikkiessä huulillaan. "Ei", sanoi hän; "on juuri sinun eduksesi toimimista, jos menettää malttinsa sinun kanssasi. Suututapas minut nyt, jos voit."

"Ei ole vähintäkään syytä suuttumiseen", sanoi rouva Byron, itsekin suuttuneena. "Sinun luonteesi näyttää tulleen hillittömäksi — tai ennemminkin pysyneen sellaisena, sillä se ei ollut koskaan lempeydellä pilattu."

"Vai ei?" vastasi Cashel, hyväntuulisen ilkamoivasti. "Ei vähintäkään aihetta malttini menettämiseen! Ei, vaikka minulle sanotaan, että olen tyhmä ja alhainen! Luulenpa sinun varmaan kuvittelevan puhuvasi pikku Cashelillesi, tuolle siunatulle lapsikullalle, josta pidit niin hellästi. Mutta sinä et puhu hänelle. Sinä puhut — valmistautukaa nyt kirkaisuun, neiti Carew! — Austraalian, Yhdysvaltojen ja Englannin nyrkkeilymestarille, kolmen hopeaisen ja yhden kultaisen mestaruusvyön haltijalle, St. Jamesin ylhäisön ja herrasväen nyrkkeilyopettajalle ja tavalliselle nyrkkitaistelijalle koko maapallon nyrkkeilijöitä vastaan katsomatta painoon tai väriin, vähintään 500 punnan panoksesta kummaltakin puolen. Se on Cashel Byron."

Rouva Byron peräytyi hämmästyksen vallassa. Hetken vaitiolon jälkeen hän sanoi: "Ooh, Cashel, kuinka saatoit?" Sitten, lähestyen häntä jälleen: "Tarkoitatko sanoa, että kuljet tappelemassa noiden isojen, raakojen villien kanssa?"

"Tarkoitan. Voit lainata kultavyötäni pitääksesi sitä Kuningas Juhanassa, jos luulet, että se pukee sinua."

"Ja että sinä voitat heidät?"

"Niin. Kysy neiti Carew'lta, minkä näköinen Billy Paradise oli seisottuaan edessäni tunnin ajan."

"Sinä ihmeellinen poika! Millainen ammatti! Ja oletko tehnyt kaiken tuon omissa nimissäsi?"

"Tietysti olen. Minä en häpeä sitä. Ihmettelin usein, oletko nähnyt nimeäni sanomalehdissä?"

"En lue koskaan sanomalehtiä. Mutta sinun on täytynyt kuulla minun paluustani Englantiin. Miksi et tullut minua tapaamaan?"

"En ollut aivan varma, että pitäisit siitä", sanoi Cashel vaivautuneesti, välttäen hänen katsettaan. "Halloo!" huudahti hän, yritettyään virkistää itseään katselemalla jälleen Lydiaa: "hän on livistänyt."

"Hän on aivan oikeassa jättäessään meidät kahdenkesken näissä olosuhteissa. Ja sano nyt minulle, mitä syytä minun kalliilla pojallani oli epäillä, ettei hänen oma äitinsä tahtoisi nähdä häntä."

"En tiedä mitä syytä hänellä oli", sanoi Cashel, alistuen alakuloisesti hänen hellyyteensä. "Mutta hän epäili."

"Kuinka mieletön olet! Etkö tiennyt, että sinä olit aina minun hellitty sydänkäpyni — minun ainoa poikani?"

Cashel, joka istui nyt hänen vieressään sohvalla, oihkaisi ja liikahti levottomasti, mutta ei virkkanut mitään.

"Oletko iloinen tavattuasi minut?"

"Kyllä", sanoi Cashel synkästi, "olen kai. Minä — Turkanen vie!" huudahti hän äkkiä vilkastuen, "sinä voit ehkä auttaa minua tässä. En ole tullut sitä ajatelleeksikaan. Kuule, mamma, minä olen suuressa ahdingossa tällä hetkellä; ja minä luulen, että sinä voit auttaa minua jos tahdot."

Rouva Byron katsoi häneen ivallisesti. Mutta hän virkkoi rauhoittaen: "Tietysti tahdon auttaa sinua — sikäli kuin kykenen — kultaseni. Kaikki mitä minulla on, on sinun."

Cashel hieroi jalkojansa lattiaan kärsimättömästi ja sitten hypähti pystyyn. Hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti nielevän jonkin sisällisen vastalauseen, hän sanoi:

"Voit rauhoittaa mielesi kerta kaikkiaan rahojen suhteen. Minä en ole vailla mitään sen laatuista."

"Olen iloinen, että olet niin riippumaton, Cashel."

"Niin olen minäkin."

"Ole toki ystävällisempi, minä pyydän."

"Olenhan niin ystävällinen kuin voin", huusi Cashel epätoivoisena, "mutta sinä vain et tahdo kuunnella."

"Aarteeni", sanoi rouva Byron nuhtelevasti. "Mikä on asia?"

"No niin", sanoi Cashel hiukan pehmentyneenä, "se on tämä. Minä tahdon naida neiti Carew'n; siinä kaikki."

"Sinä naida neiti Carew'n!" Rouva Byronin hellyys oli hävinnyt, ja hänen äänensävynsä oli pureva ja halveksiva. "Tiedätkö, sinä tyhmä poika, että —"

"Tiedän kaikkityyni", sanoi Cashel päättäväisesti: "mikä hän on, ja mikä minä olen, ja kaiken muun sellaisen. Ja minä tahdon naida hänet, ja mikä enemmän, minä nain hänet, vaikka minun olisi nujerrettava niskat jokaiselta Lontoon keikarilta sitä ennen. Niin että voit joko auttaa minua tai ei, niinkuin sinua miellyttää; mutta jos et tahdo auttaa, niin älä koskaan enää kutsu minua rakkaaksi pojaksesi. Kas niin!"

Rouva Byron luopui valtiudestaan siinä paikassa ainaiseksi. Hän istui aivan lempein ilmein jonkun aikaa äänettömänä. Sitten hän sanoi:

"Kuitenkin kaikitenkin, en ymmärrä minkätähden et saisi sitä tehdä. Se olisi sinulle hyvin hyvä naimiskauppa."

"Kyllä, mutta helkkarin huono hänelle."

"Sitä en todellakaan ymmärrä, Cashel. Kun setäsi kuolee, otaksun sinun perivän Dorsetshiressä olevan maakartanon."

"Minäkö maakartanon perillinen! Puhutko tosissasi?"

"Tietysti. Vanha Bingley Byron, niin epämiellyttävä kuin hän onkin, ei voi elää ikuisesti."

"Kuka hitto on Bingley Byron, ja mitä hänellä on tekemistä minun kanssani?"

"Setäsi, tietysti. Tosiaan, Cashel, sinun pitäisi ajatella näitä asioita. Eikö ole koskaan johtunut mieleesi, että sinulla täytyy olla sukulaisia, kuten muillakin ihmisillä?"

"Sinä et ole koskaan kertonut minulle mitään heistä. No, vie sun turkanen kuitenkin! Mutta — mutta — minä tarkoitan — Olettaen, että hän on setäni, olenko minä hänen laillinen perijänsä?"

"Olet. Walford Byron, ainoa veli isääsi lukuunottamatta, kuoli vuosia sitten, siihen aikaan kuin sinä olit Moncriefin luona, eikä hänellä ollut poikia. Bingley on vanhapoika."

"Mutta", sanoi Cashel varovasti, "eikö ole jotakin vaikeutta minun — ainakin —"

"Rakkahin lapseni, mitä sinä ajattelet tai puhutkaan? Ei mikään voi olla selvempi kuin sinun perintöoikeutesi."

"No niin", sanoi Cashel punastuen, "useat ihmiset antoivat ennen muinoin ymmärtää, ettet sinä ollut lainkaan naimisissa."

"Mitä!" huudahti rouva Byron suuttuneena. "Oh, kuinka he uskaltavat sanoa sellaista! Mahdotonta. Miksi et sanonut minulle heti?"

"En ajatellut sitä", sanoi Cashel kiireesti puolustautuen. "Olin liian nuori välittääkseni siitä. Nythän sillä ei ole väliä. Isäni on kuollut, niinhän?"

"Hän kuoli, kun sinä olit aivan pieni. Sinä suututit minua usein, viaton pikku raukka, muistuttamalla minulle häntä. Älä puhu hänestä minulle."

"En, jos et halua sitä. Yksi asia vain kuitenkin, mamma. Oliko hän herrasmies?"

"Tietysti. Millainen kysymys!"

"Siis minä olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa niistä keikareista, jotka pitävät itsensä neiti Carew'n vertaisina? Hänellä on serkku jossakin hallitusvirastossa: mies, joka esiintyy tärkeänä kuin ministeri ja luultavasti istuu suurella tuolilla jossakin virkahuoneessa ja kopeilee yleisölle. Olenko yhtä hyvä kuin hän?"

"Sinä olet täysin hyvää sukua äitisi puolelta, Cashel. Byronit ovat vain aatelittomia, mutta hekin ovat Englannin vanhimpia maanomistajasukuja."

Cashelissa alkoi näkyä kiihtymyksen oireita. "Kuinka suuriksi heidän vuositulonsa arvioidaan?" kysyi hän.

"En tiedä, minkä arvoisia he ovat nyt; isäsi oli aina rahallisissa vaikeuksissa, ja samoin hänenkin isänsä. Mutta Bingley on saituri. Viisituhatta vuodessa — ehkä."

"Se merkitsee riippumattomuutta. Se riittää. Neiti Carew sanoi, ettei hän voi toivoa kenenkään miehen olevan niin summattoman rikas kuin hän itse on."

"Vai niin? Sinä olet siis puhunut asiasta hänen kanssaan?"

Cashel oli puhumaisillaan, kun palvelustyttö astui sisään ilmoittaen, että neiti Carew oli kirjastossa ja pyysi heitä tulemaan luokseen niin pian kuin heillä oli siihen hyvää aikaa. Tytön poistuttua sanoi Cashel innokkaasti:

"Toivon, että menisit kotiin, mamma, ja antaisit minun tavata hänet kirjastossa yksinään. Sano, missä asut, niin tulen illalla kertomaan sinulle millä kannalla asiat ovat. Jos nimittäin sinulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Mitäpä minulla voisi olla sitä vastaan, kultaseni? Oletko varma, ettet turmele mahdollisuuksiasi kiirehtimällä liiaksi? Hänellä ei ole mitään tarvetta kiirehtiä, Cashel; ja hän tietää sen."

"Olen varma kuin surma, että nyt on aikani, jos koskaan. Minä tunnen aina vaistollani, milloin on käytävä esiin ja tehtävä selvä. Tässä on viittasi."

"Niinkö kiire sinulla on päästä eroon vanhasta äidistäsi, Cashel?"

"Oh, loruja! et sinä ole vanha. Ethän välitä siitä, jos pyydän sinua menemään tämän ainoan kerran, ethän?"

Rouva Byron hymyili hellästi, pani viitan ylleen ja käänsi poskensa Cashelia kohti suudeltavaksi. Tuo outo liike hätkähdytti Cashelia: hän väistyi askeleen ja asettui tahdottomasti puolustautumisasentoon, ikäänkuin olisi ollut kysymys nyrkkeilystä. Hän tointui kuitenkin heti, suuteli äitiään ja saattoi hänet maltittomana ulko-ovelle, jonka sulki hiljaa hänen jälkeensä, jättäen hänet yksin kävelemään ja etsimään vaunujaan. Sitten hän hiipi portaita ylös kirjastoon, missä hän tapasi Lydian lukemassa.

"Hän on mennyt", sanoi Cashel. Lydia laski pois kirjansa, nosti katseensa häneen, näki mitä oli tulossa, loi jälleen katseensa alas peittääkseen kauhun puuskan ja lausui lujalla vakavuudella, mikä vaati häneltä suurta ponnistusta: "Toivon, ettette ole riidelleet."

"Emme suinkaan, Herra varjelkoon! Me suutelimme toisiamme kuin turturikyyhkyset. Toisina hetkinä hän puijaa minut pitämään itsestään vasten tahtoanikin. Hän meni pois minun pyynnöstäni."

"Ja minkätähden te pyydätte vieraitani poistumaan?"

"Koska tahdoin olla kahdenkesken kanssanne. Älkää olko olevinanne, niinkuin ette ymmärtäisi. Hän kertoi minulle koko joukon asioita, jotka muuttavat meidän suhteemme kerrassaan. Minun syntyperäni on täysin hyvä; olen laillinen perillinen vanhassa maanomistajasuvussa, joka tuli maahan Valloittajan mukana; ja minulla tulee olemaan sievät vuositulot. Minä voin nyt astua verroille Webberinkin, kanssa."

"Ja mitä sitten?" sanoi Lydia tuimasti.

"No, sitä vain", sanoi Cashel hämmentymättä, "että minä voin nyt mennä naimisiin, jos tahdon. Ei mitään otteluita eikä opettamista enää."

"Ja kun olette naimisissa, niin oletteko yhtä hellä vaimollenne kuin nyt olette äidillenne?"

Cashelin reippaus hävisi. "Tiesinhän, että ajattelisitte niin", sanoi hän. "Olen aina samanlainen hänen kanssaan: en voi sille mitään. Minä en voi pitää naisesta joka säällä vain sen vuoksi, että hän sattuu olemaan äitini; ja teeskennellä en sitä halua kenenkään mieliksi. Hän saa minut näyttämään houkalta tai raakalaiselta. Olenko ollut koskaan sellainen teidän seurassanne?"

"Kyllä", sanoi Lydia. "Paitsi", lisäsi hän, "että ette ole koskaan osoittanut minua kohtaan selvää vastenmielisyyttä."

"Ahaa! Paitsi! Se on hyvin iso paitsi. Mutta minä en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Veri on vettä sakeampaa; ja minä tunnen lempeyttä häntä kohtaan; en voi vain sietää hänen hölynpölyään. Mutta teidän laitanne on toisin — en osaa selittää, millä tavoin, koska en ole taitava tunteellisuuksissa — ei silti että siinä olisi mitään tunteellisuutta. Ainakaan en tarkoita sitä; mutta — Tehän pidätte minusta tavallanne, eikö niin?"

"Kyllä; pidän teistä tavallani."

"No siis", sanoi Cashel levottomasti, "ettekö tahdo mennä naimisiin minun kanssani? Minä en ole niin houkka kuin te luulette; ja te tulette pitämään minusta enemmän aikaa myöten."

Lydia tuli hyvin kalpeaksi. "Oletteko ajatellut", sanoi hän, "että te tulette täst'edes olemaan joutilas mies, ja että minä tulen aina olemaan uurastava nainen, joka puuhaan työssä, mikä teistä voi tuntua hyvin ikävältä?"

"En tule olemaan joutilas. On paljon muutakin, mitä voin tehdä, kuin nyrkkeily. Me tulemme kyllä toimeen keskenämme, olkaa huoleti. Ihmiset, jotka pitävät toisistaan, selviytyvät aina vaikeuksitta; ja ihmiset, jotka vihaavat toisiaan, eivät koskaan löydä viihtymystä. Minä tulen aina olemaan valppaana tehdäkseni teidät onnelliseksi. Teidän ei tarvitse pelätä minun keskeyttävän latinaanne ja kreikkaanne: en vaadi teitä uhraamaan koko elämäänne minulle. Miksi sitä tekisinkään? Kaikissa asioissa on kohtuus paras. Niin kauan kuin olette minun ettekä kenenkään muun, olen tyytyväinen. Ja minä tulen olemaan teidän enkä kenenkään muun. Mitä hyödyttää otaksua tukuttain onnettomuuksia, joita kukaties ei koskaan tapahdu? Koettakaamme onneamme. Te olette liian hyvänlaatuinen ollaksenne koskaan häijy."

"Se olisi kohtuuton kauppa", sanoi Lydia epäilevästi; "sillä teidän olisi luovuttava toimestanne, ja minä en luopuisi muusta kuin hedelmättömästä vapaudestani."

"Minä vannon, etten taistele koskaan enää; ja teidän ei tarvitse vannoa mitään. Jollei se ole edullinen kauppa, niin sitten ei mikään."

"Edullinen minulle, kyllä. Mutta entä teille?"

"Älkää minusta huoliko. Te teette mitä haluatte, ja minä teen mitä te haluatte. Teillä on omatunto, joten tiedän, että se, mitä te haluatte, on parasta. Minulla on enemmän tieteellisyyttä, mutta teillä on enemmän järkeä. Kas niin!"

Lydia katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien pakotietä. Cashel odotti levottomana. Seurasi pitkä vaitiolo.

"Ei suinkaan se voi olla siinä", sanoi Cashel painokkaasti, "että te pelkäätte minua, koska olen ollut nyrkkitaistelija?"

"Ettäkö pelkäisin teitä! Ei: minä pelkään itseäni; pelkään tulevaisuutta; pelkään teidän puolestanne. Mutta ratkaisuni olen tässä asiassa jo tehnyt. Kun panin toimeen tämän kohtauksen teidän ja äitinne välillä, päätin mennä naimisiin kanssanne, jos te vielä pyytäisitte sitä."

Lydia nousi tyynesti seisomaan ja odotti. Nyrkkeilijän karski rohkeus putosi Cashelin yltä kuin vaate: hän punastui kovasti eikä tiennyt mitä tehdä. Lydiakin oli neuvoton, mutta tahtomattaan hän astui askeleen lähemmäksi Cashelia ja käänsi kasvonsa häntä kohti. Miltei sokeana hämmennyksestä Cashel otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. Äkkiä Lydia irroittautui hänen sylistään, tarttui käsillään lujasti hänen takkinsa rintapieliin ja nojautui taaksepäin kunnes riippui hänestä koko painollaan.

"Cashel", sanoi hän: "me olemme maailman tyhmimmät rakastavaiset, minä luulen; me emme osaa ollenkaan. Pidätkö minusta todellakin?"

Cashel kykeni vain väkinäisesti myöntämään ja tuijotti häneen avuttomana ja arkana. Hänen kömpelyytensä oli kiusallista, mutta Lydialla oli kyllin järkeä olla iloinen siitä, että näki hänet epäilemättömästi yhtä täydelliseksi alokkaaksi lemmen-kuhertelussa kuin hän itsekin oli. Cashel pysyi ujona ja halusi niin ilmeisesti päästä lähtemään, että Lydia hetken perästä pyysi häntä jättämään hänet joksikin aikaa, vaikka hän hämmästyksekseen huomasi tuntevansa pettymyksen piston, kun Cashel myöntyi.

Lähdettyään talosta Cashel riensi tapaamaan äitiään tämän antamalla osoitteella. Hän tuli Westminsterin kaupunginosassa olevalle valtavan suurelle talolle, joka oli jaettu vuokrahuoneistoihin, ja jonka seitsemänteen kerrokseen hän nousi hissillä. Hissistä ulos astuessaan hän näki Lucian Webberin kävelevän hänestä poispäin erästä käytävää pitkin. Totellen äkillistä mielijohdettaan hän lähti häntä seuraamaan ja saavutti hänet juuri kun hän oli astumassa erääseen huoneeseen. Kun Lucian ovea sulkiessaan tunsi jonkun panevan vastaan, katsoi hän ulos, tunsi Cashelin, valahti kalpeaksi ja peräytyi kiireesti huoneeseen, jossa hän, mennen kirjoituspöydän taakse, sieppasi laatikosta revolverin. Cashel peräytyi, hämmästyen ja säikähtäen, oikea käsivarsi koholla kuin iskua torjuakseen.

"Hoi!" huusi hän. "Pankaa pois tuo kirottu kapine, kuuletteko! Jos ette pane, niin huudan apua."

"Jos lähestytte minua, niin ammun", sanoi Lucian kiihtyneenä. "Tahdon opettaa teille, että vanhanaikainen raakalaisuutenne on voimaton niitä aseita vastaan, jotka tiede on antanut sivistyneitten ihmisten käsiin. Poistukaa huoneistani. Minä en pelkää teitä, mutta en myöskään halua, että häiritsette minua läsnäolollanne."

"Onpas teillä hävyttömyyttä", sanoi Cashel suuttuneena. "Näinkö te otatte vastaan miehen, joka tulee ystävälliselle käynnille luoksenne?"

"Ystävälliselle nyt, epäilemättä, kun näette että olen hyvin suojattu."

Cashel vihelsi pitkään. "Ohoo", sanoi hän: "te luulitte minun aikovan hyökätä kimppuunne. Ha ha! Ja tuota te sanotte tieteellisyydeksi — ojentaa pistooli ihmistä kohti. Mutta te ette uskalla ampua; ja te tiedätte sen itsekin hyvin. On parasta, että panette sen pois, muuten voitte ehkä laukaista sen tahtomattanne; minulla on aina epämieluisa tunne, kun näen houkan käsittelevän ampuma-aseita. Tulin kertomaan teille, että olen menossa naimisiin serkkunne kanssa. Ettekö ole iloinen?"

Lucianin kasvot muuttuivat. Hän uskoi; mutta hän sanoi itsepintaisesti: "En anna arvoa sille ilmoitukselle. Se on valhe."

Tämä loukkasi Cashelia. "Sanon teille toistamiseen", lausui hän uhkaavalla äänellä, "että serkkunne on kihloissa kanssani. Sanokaa nyt minua valehtelijaksi ja lyökää minua naamaan, jos uskallatte. Kas tässä", lisäsi hän, ottaen nahkakotelon taskustaan ja vetäen siitä esiin setelin: "minä annan teille tämän kahdenkymmenen punnan setelin, jos lyötte minua yhden kerran." Ja hän pani kädet selkänsä taakse ja asettui Lucianin eteen, joka kipeänä raivosta ja puoleksi halpautuneena tunteesta, jota hän ei tahtonut tunnustaa peloksi, pakotti itsensä pysymään alallaan. Cashel työnsi leukansa esiin kehoittavasti ja sanoi synkästi irvistäen: "Käykää päälle, ukkoseni. Muistakaa, kaksikymmentä puntaa."

Sillä hetkellä Lucian olisi antanut kaikki valtiolliset ja yhteiskunnalliset etunsa saadakseen vastustajansa voimat ja taidon. Hän näki vain yhden tien päästä vapaaksi Cashelin ivan kidutuksesta ja pelkuruuden itsesoimauksesta; sillä hänen kunniakäsitteensä, englantilaisessa oppikoulussa opittu, oli oleellisesti sama kuin nyrkkitaistelijankin. Epätoivoisesti hän puristi kätensä nyrkkiin ja iski. Lyönti sattui tyhjään, ja hän horjahti eteenpäin Cashelia vasten, joka nauroi suurella äänellä ja huudahti, taputtaen häntä selkään:

"Hyvin tehty, poikani. Luulin, että aioitte olla raukkamainen; mutta te olittekin sisukas; ja tunnustan mielihyvällä panoksen omaksenne. Tulen kertomaan Lydialle, että olette tapellut minun kanssani kahdenkymmenen punnan panoksesta ja lisännyt ansioitanne. Ettekö ele itsekin ylpeä siitä, että olette käynyt nyrkkeilymestarin kimppuun?"

"Herra —" aloitti Lucian. Mutta mitään tajuttavaa ei seurannut.

"Istukaa vain alas neljännestunniksi älkääkä juoko mitään väkeviä, niin olette täysin reilassa. Kun selviätte, tulette olemaan iloinen, kun osoititte sisua. Hyvästi siis tällä kertaa: minä tiedän, miltä teistä tuntuu, ja minä menen pois. Muistakaa, ettette koeta päästä entisellenne viinin avulla: se pahentaa vain tilaanne. Heipä-hei!"

Cashelin poistuttua Lucian lysähti tuoliin, ja häntä raatelivat jälleen eloonvirinneet intohimon ja kateuden tunteet, joiden kaltaisia hän ei ollut tuntenut sitten koulupoika-päiviensä ja jotka hän luuli jättäneensä yhtä kauas taakseen kuin ne koululais-nutut, joissa hän oli niitä kokenut. Hän kertasi kohtauksen mielessään sataan kertaan, ei sellaisena kuin se oli tapahtunut, vaikka sen muisto viilsi häntä joka hetki, vaan sellaisena kuin se olisi voinut tapahtua, jos hän olisi Cashelin sijasta ollut voimakkaampi heistä kahdesta. Hän koetti turhaan siirtyä alemmalle tasolle ja kehua itseään siitä rohkeudesta, että oli uskaltanut edes lyödä. Hän ei voinut vapautua millään siitä sisäisestä tietoisuudesta, että hän oli pelon ja kiukun ajamana antautunut vihanpuuskaan miestä vastaan, jolle hänen olisi pitänyt näyttää arvokkaan itsehillinnän esimerkkiä. Uuvuttavina pyörivät ajatukset, joita hänelle aivan äkkioudon ruumiilliseen väkivaltaan ryhtymisen aiheuttama hermojärkytys samalla kiihoitti ja hämmensi, kiusasivat häntä. Hän kaipasi myötätuntoa, turvaa ja tilaisuutta hyvitykseen tekemällä kaiken uudestaan oikealla tavalla. Ennenkuin tunti oli kulunut, oli hän matkalla Regent's Parkissa olevaan taloon.

Lydia oli budoaarissaan lukemassa kirjaa, kun Lucian astui sisään. Lucian ei ollut tarkka huomioiden tekijä; hän ei voinut nähdä Lydiassa mitään muutosta. Tämä oli yhtä tyyni kuin tavallisestikin: hänen silmänsä eivät olleet aivan auki, ja hänen kätensä kosketus vaikutti Lucianiin hillitsevästi, niinkuin se oli aina tehnyt. Vaikkei Lucian ollut koskaan enää toivonut omistavansa Lydiaa senjälkeen kuin tämä oli hylännyt hänen kosintansa Bedford-puistikossa, tunsi hän kuitenkin sietämätöntä tappion tunnetta nähdessään Lydian ensi kerran toiselle lupautuneena — ja millaiselle toiselle!

"Lydia", sanoi hän, koettaen puhua hehkuvasti, mutta onnistumatta vapautumaan siitä sovinnaisesta sävystä, joka oli tullut hänen toiseksi luonnokseen: "olen kuullut jotakin, mikä on täyttänyt minut sanomattomalla kauhistuksella. Onko se totta?"

"Uutinen on kulkenut nopeasti", sanoi Lydia. "Kyllä, se on totta." Hän puhui rauhallisesti ja niin lempeästi, että Luciania kuristi, kun hän koetti vastata.

"Siis, Lydia, sinä olet päähenkilönä suuremmassa murhenäytelmässä kuin olen koskaan nähnyt näyttämöllä."

"Se on omituista, eikö totta?" sanoi Lydia, hymyillen Lucianin ponnistuksille vaikuttavuuden tavoittamiseksi.

"Omituista! Surkeaa se on. Uskon, että minun on lupa sanoa se. Ja sinä istut täällä lukemassa niin rauhallisena kuin ei mitään olisi tapahtunut."

Lydia ojensi hänelle kirjansa sanaakaan sanomatta.

"Ivanhoe!" sanoi Lucian. "Romaani!"

"Niin. Muistatko, kuinka sinä kerran, ennenkuin tunsit minua oikein hyvin, sanoit, että Scottin romaanit olivat ainoat, joita sinä mielelläsi voit nähdä naisten käsissä?"

"Epäilemättä olen sanonut niin. Mutta minä en voi puhella kirjallisuudesta juuri —"

"En johda sinua pois siitä, mistä tahdot puhua. Aioin sanoa sinulle, että osuin Ivanhoeen sattumalta puoli tuntia sitten, etsiessäni — sen tunnustan — jotakin hyvin romanttista luettavaa. Ivanhoe oli kilpataistelija; kirjan alkupuoli on kilpataistelun kuvausta. Tuumin mielessäni, tulisiko joku neljännenkolmatta vuosisadan romaaninkirjoittaja kaivamaan esiin mieheni urotyöt ja esittämään hänet maailmalle jonkinlaisena yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisena Cid'ina, koko muinaisuuden sädekehä urotekojensa yllä."

Lucian teki kärsimättömän eleen "En ole koskaan kyennyt ymmärtämään", sanoi hän, "mistä johtuu, että sinun kyvyilläsi varustettu nainen voi tavanomaisesti hautoa päässään nurinkurisia ja järjettömiä ajatuksia. Oi, Lydia, tämäkö on oleva kaikkien sinun suurien lahjojesi ja saavutustesi loppu? Anna anteeksi, jos kosketan kiusallista kieltä; mutta tämä avioliitto tuntuu minusta niin luonnottomalta, että minun täytyy puhua suuni puhtaaksi. Isäsi kuoltua tulit sinä olemaan yksi Euroopan rikkaimpia ja sivistyneimpiä naisia. Hyväksyisikö hän sen, mitä nyt olet aikeissa tehdä?"

"Minusta tuntuu miltei, kuin olisi hän kasvattanut minua nimenomaan jotakin tällaista lopputarkoitusta varten. Kenen sinä tahtoisit miehekseni?"

"Epäilemättä harvat miehet ovat sinun arvoisiasi, Lydia. Mutta tämä mies kaikista vähimmän. Etkö voisi mennä naimisiin herrasmiehen kanssa? Jospa hän olisi edes taiteilija, runoilija tai nero mitä lajia hyvänsä — silloin voisin sietää sitä ajatusta; sillä en todellakaan anna luokkaennakkoluulojen vaikuttaa itseeni tässä asiassa. Mutta mies — koetan olla sanomatta mitään, mitä et sinäkin oikeutta myöten olisi pakotettu myöntämään liian ilmeiseksi, jotta sitä voisi sivuuttaa — mies, joka kuuluu alempiin säätyihin ja harjoittaa ammattia, jota nuo alemmatkin säädyt halveksivat; oppimaton, raaka, ja häpeällinen lain tuomio edessään juuri tälläkin hetkellä! Onko mahdollista, että olet ajatellut kaikkia näitä asioita?"

"En varsin syvästi: ne eivät ole sitä laatua, että ne minua paljon liikuttaisivat. Yhteen seikkaan nähden voin lohduttaa sinua. Olen aina tuntenut Cashelin herrasmieheksi siinä mielessä kuin sinä tuota sanaa käytät. Hän osoittautuu olevankin sellainen: hänen omaisensa ovat maanomistajia ja niin edespäin. Mitä hänen oikeusjuttuunsa tulee, olen puhunut siitä loordi Worthingtonin kanssa, samoin kuin myös niiden lakimiesten kanssa, joiden hallussa asia on; ja he sanovat varmasti, että eräiden todisteiden puuttumisen nojalla, joita poliisit eivät ole saaneet käsiinsä, voidaan jutulle saada sellainen puolustus, joka pelastaa hänet vankeudesta."

"Sellainen puolustus on mahdottomuus", sanoi Lucian vihaisesti.

"Ehkä on. Mikäli minä ymmärrän, on se pikemminkin omansa rikosta raskauttamaan kuin lieventämään. Mutta jos hänet tuomitaan vankeuteenkin, ei se tee eroa asiaan. Hän voi lohduttautua sillä varmuudella, että minä menen naimisiin hänen kanssaan heti kun hän pääsee vapaaksi."

Lucianin naama piteni. Hän luopui väittelystä ja sanoi masentuneesti: "En voine otaksua, että olisit antanut pettää itseäsi. Jos hän on herrasmies, niin se tietysti muuttaa asian täydellisesti."

"Lucian", sanoi Lydia vakavasti, "uskotko, että se todellakin muutti asian minuun nähden? Tiedän, että on olemassa taso, jonka kannalta hänen entinen elinkeinonsa on väärä; mutta me emme ole sillä tasolla enempää kuin hänkään. Hänen säätyarvonsa ilmituleminen ei muuta ainoankaan iskun painavuutta, mitä hän on ikinä antanut; ja kuitenkin sinä myönsit juuri, että se muuttaa asian täydellisesti. Sinun vastustuksesi ei johtunut nyrkkeilijän ammatista: se oli vain tekosyy; todellinen vastenmielisyytesi kohdistui siihen luokkaan, johon nyrkkitaistelijat kuuluvat. Ja niin ollen, maailmallinen serkku Lucian, minä vaiennan kaikki vastaväitteesi vakuuttamalla sinulle, etten aio naimiseni kautta sukulaistuttaa sinua jonkun teurastajan, muurarin tai muun niihin toimialoihin kuuluvan miehen kanssa, joista Cashelin ammattikunta, kuten ennakolta minulle ilmoitit, tavallisesti saa harjoittajansa. Odota vähän: minä aion tehdä sinulle oikeutta. Sinä tahdot sanoa, että henkevä ystäväni Lucian on paljon syvemmin huolissaan siksi, että hän näkee nykyaikaisen kulttuurin feeniks-linnun heittävän itsensä hukkaan miehelle, joka ei ole hänen arvoisensa."

"Sitä juuri aionkin sanoa, paitsi että sinä esität sen liian vaatimattomasti. On kysymyksessä ei vain nykyaikaisen kulttuurin feeniksin, vaan mitä suurimpien luonnonlahjojen ja korkeimman sivistyksen onnellisimpien ilmausten edustajan heittäytyminen miehelle, joka taipumustensa ja harrastustensa perusteella on aivan erikoisen pätemätön ymmärtämään häntä tai astumaan siihen piiriin, jossa hän liikkuu."

"Kuuntele minua kärsivällisesti, Lucian, niin tahdon koettaa selittää sinulle mysteerion, jättäen muun maailman väärinkäsittämään minua mielensä mukaan. Ensiksikin, sinun on kai myönnettävä, että feeniksinkin täytyy mennä naimisiin jonkun kanssa voidakseen jättää soihtunsa lapsilleen. Paras menettelytapa hänelle olisi mennä naimisiin toisen feeniksin kanssa; mutta kun hän — tyttö-parka! — ei voi antaa arvoa edes omalle feeniksiydelleen, vielä vähemmän toiselle, niin hän nurinkurisesti antaa etusijan tavalliselle kuolevaiselle. Kuka on tuo kuolevainen oleva? Ei hänen serkkunsa Lucian; sillä kohoava nuori valtiomies tarvitsee avuliaan vaimon, jolla on naisellinen suhtautuminen politiikkaan sekä kykyjä vierailun ja seurustelun alalla: kuvaus, joka ei sovellu kysymyksessäolevaan feeniksiin. Ei myöskään, niinkuin äsken vihjasit, kukaan oppinut mies. Feeniks on osaltaan saanut olla oppineen miehen apulaisena eikä halua toistaa tuota elämystä. Hän on kuollakseen kyllästynyt runoilijain, kaunokirjailijain ja muiden senkaltaisten sairaalloiseen itsetutkisteluun ja tietämättömään itsetietoisuuteen. Mitä taiteilijoihin tulee, ovat kaikki hyvät jo naimisissa; ja sitten kun jäljelläolevat ovat saaneet sadoista kirjoista lukea olevansa kaikkein lahjakkaimmat ja jumalallisimmat ihmisten joukossa, ovat he tulleet melkein yhtä sietämättömiksi kuin heidän kirjalliset imartelijansa. Ei, Lucian: feeniks on maksanut velkansa kirjallisuudelle ja taiteelle lapsuutensa raadannalla. Hän tahtoo käyttää ja nauttia molempia tulevaisuudessakin parhaansa mukaan; mutta hän ei tahdo koskaan enää uurastaa niiden laboratorioissa. Sinä sanot, että hän olisi voinut ainakin naida jonkun, jolla on herrasmiehen tottumukset. Mutta ne herrasmiehet, joita hän tuntee, ovat joko taiteen harrastelijoita, joilla on ammattitaiteilijain itsekkyys ilman heidän kyvykkyyttään; tai he ovat huvitusten harrastajia, mikä merkitsee, että he ovat tanssijoita, tennispelaajia, teurastajia ja uhkapelureita. Nollat jätän pois laskusta. Feeniksin silmissä on areenakin — tai piiri, joksi he sitä sanovat — parempi luonteen kouluuttaja kuin salonki; ja nyrkkitaistelija on sankari verrattuna lurjukseen, joka usuttaa vinttikoirakytkyeen jäniksen kimppuun. Kuvittele nyt, että tämä feeniks-parka kohtaa miehen, joka ei ikinä elämässään ole tehnyt itseään syypääksi itse-erittelyyn — joka valitti, kun hänen mieltään pahoitti, ja riemuitsi, kun häntä ilostutti, aivan niinkuin lapsi ja aivan toisin kuin nykyaikainen ihminen — joka oli rehellinen ja urhoollinen, voimakas ja kaunis. Sinä aukaiset silmäsi suuriksi, Lucian: sinä et tee oikeutta Cashelin hyvälle ulkonäölle. Hän on viidenkolmatta vuoden ikäinen, ja kuitenkaan ei hänen kasvoissaan ole ainoatakaan juonnetta. Ne eivät ole miettiväiset eivätkä runolliset, ei kyllästyneet eikä epäileväiset, ei vanhat eikä itsetietoiset, kuten niin monien hänen aikalaistensa kasvot — kuten ehkä minunkin kasvoni ovat. Pakanallisen jumalan kasvot, jolle ikuinen nuoruus on taattu! Kun minun kerran on mentävä naimisiin, niin olisinhan hullu, jos jättäisin sellaisen miehen."

"Sinä olet hullu juuri tällä hetkellä", huudahti Lucian nousten seisomaan kauhuissaan ja kiihtyneenä. "Tuo on hurmausta. Sinä et näe hänen todellista olemustaan niinkuin minä sen näen enempää kuin —"

"— Kuin sinä voit nähdä minua sellaisena kuin minä näytän niistä, joille olen vastenmielinen, Lucian. Mistä tiedät, että se, mitä sinä näet, on hänen todellinen olemuksensa?"

"Minä näen hänet sellaisena kuin jokainen näkee hänet, paitsi sinä. Se osoittaa, että olet hurmauksen vallassa. Sinä tiedät — sinun täytyy tietää — että sinä olet poissa järjiltäsi tässä asiassa."

"Olen esittänyt sinulle järkisyyt, Lucian. Olen valmis kuulemaan vastatodistuksia."

"Vastatodistuksia! Järkisyitä! Luuletko, että hulluus on vähemmän hulluutta, koska sinulla on järkisyitä sen puolustukseksi? Järjellinen hulluus on pahinta kaikista hulluuksista, koska se on asestettu järkeä vastaan." Lydia avasi silmänsä täysin auki ensi kerran koko keskustelun aikana. "Lucian", sanoi hän ihastuneena: "sinä kehityt. Luulen, että tuo oli älykkäin sana, mitä koskaan olen kuullut sinun lausuvan. Ja se on totta — peloittavan totta."

Lucian istuutui toivottomana. "Sinä et myöntäisi sitä noin kerkeästi", sanoi hän, "jos aikoisit sallia sen vähääkään vaikuttaa itseesi. Vaikka kaikki todisteesi olisivatkin päteviä, niin mitä ne todistaisivat? Jos todella halveksitkin herrasmiesten toimia, niin onko se syy, jonka vuoksi tulee kunnioittaa nyrkkitaistelijain tointa? Onko nyrkkeily piiri minkään vertaa parempi sillä perusteella, että voit luulotella pitäväsi salonkia huonompana? — sillä todellisuudessa ei sinulla voi olla noin luonnotonta mielipidettä. Kuinka inhoten torjuisitkaan oman viisastelusi, jos minä käyttäisin sitä koettaakseni taivuttaa sinua mukautumaan seuraelämän tapoihin!"

"Me ajaudumme jälleen takaisin pelkkään järkeilyyn, Lucian. Se on kuitenkin minun syyni. Minä aloitin selityksen ja poikkesin naisten tapaan syrjään ylistääkseni rakastajaani. Älä luule, että haluan esittääkään valintaani sen paremmaksi kuin on pienemmän pahan valitseminen kahdesta pahasta. Minä ajattelen vahvasti, että yhteiskunnan olisi pitänyt tehdä Cashelista jotakin parempaa kuin nyrkkitaistelija; mutta hänellä, poika-poloisella, ei ollut mitään valitsemisen varaa. Minä sanoin häntä kerran raakalaiseksi, enkä peruuta tuota sanaa; vaikka toivonkin sinun antavan hänelle anteeksi tuon raakalaisuutensa, niinkuin annat sotilaalle anteeksi hänen murhansa tai asianajajalle hänen valheensa. Silloin kun tuomitset nämä viimeksimainitut — ja sanon kaikesta sydämestäni: mitä pikemmin sitä parempi — voit tuomita hänetkin, mutta älä ennen. Sitäpaitsi, rakas Lucian, nyrkkeily on lopussa: hän ei aio jatkaa sitä enää. Mitä tulee henkilökohtaiseen yhteensopivaisuuteemme, niin uskon perinnöllisyysoppiin; ja kun oma ruumiini on hento ja aivoni sairaalloisen toimeliaat, pidän taipumustani ruumiiltaan voimakkaan ja mieleltään huolettoman miehen puoleen luotettavana. Sinä voit sen ymmärtää: sehän on puhdas rotuhygieninen kysymys."

"Tiedän, että tulet tekemään, mitä kerran olet saanut päähäsi", sanoi Lucian masentuneesti.

"Ja sinä tahdot kääntää asian parhain päin, eikö niin?"

"Asian parhaaksi tai pahimmaksi kääntäminen ei kuulu minulle. Minä voin ainoastaan ottaa sen vastaan välttämättömyytenä."

"Ei suinkaan. Sinä voit kääntää sen pahimmin päin käyttäytymällä vierovasti Cashelia kohtaan; tai parhain päin kohtelemalla häntä ystävällisesti."

"Minun lienee parasta kertoa sinulle", sanoi Lucian. "Olen tavannut hänet sen jälkeen kuin — kuin —" Lydia nyökkäsi. "Erehdyin hänen aikeistaan, kun hän tuli asuntooni niinkuin tuli, ilmoittamatta. Totta puhuen, hän miltei tunkeutui sisään väkisin. Vaihdoimme keskenämme joitakin kiivaita sanoja. Vihdoin hän ärsytti minua yli malttini ja tarjosi minulle — kuvaavasti kyllä — kaksikymmentä puntaa siitä että löisin häntä. Ja minun on ikäväkseni sanottava, että minä löin."

"Löit!" sanoi Lydia kalveten. "Ja mitä seurasi?"

"Olisi oikeammin sanoa, että aioin lyödä; sillä hän väisti lyöntini, taikka minä iskin harhaan. Hän vain antoi rahan minulle ja meni pois, ilmeisesti hyvissä käsityksissä minusta. Minulle taas jäi hänen mentyään hyvin huonot käsitykset itsestäni."

"Mitä! Eikö hän kostanut!" huudahti Lydia, värin palatessa hänen kasvoilleen. "Oh, hän on voittanut sinut omalla alallasi, Lucian. Sinähän se oletkin nyrkkitaistelija sydämeltäsi, ja sinä kadehdit häneltä hänen etevämmyyttään juuri siinä taidossa, jonka harjoittamisesta tuomitset häntä."

"Tein väärin, Lydia, mutta minä kadehdin häneltä sinua. Tiedän, että menettelin pikaisesti, ja tahdon pyytää häneltä anteeksi. Toivon, että asiat olisivat kehittyneet toisin."

"Ne eivät olisi voineet kehittyä toisin; ja minä uskon sinunkin vielä kerran myöntävän, että ne ovat järjestyneet varsin hyvin. Nyt, kun feeniksin juttu on selvitetty, tahdon lukea sinulle Alice Goffilta saamani kirjeen, joka luo aivan uutta valaistusta hänen luonteeseensa. En ole tavannut häntä sitten kesäkuun; ja hän tuntuu tulleen henkisesti kolme vuotta vanhemmaksi sillä välin. Kuulehan esimerkiksi tätä." Ja niin kääntyi keskustelu Aliceen. Palattuaan asuntoonsa Lucian kirjoitti seuraavan kirjeen, jonka hän pani postiin ennen makuulle menoaan:

K. Herra Cashel Byron!

Oheenliitettynä pyydän lähettää Teille setelin, jonka jätitte tänne tänään. Tunnen velvollisuudekseni lausua pahoitteluni siitä, mitä tapahtui siinä tilaisuudessa, ja vakuuttaa Teille, että se aiheutui käyntinne tarkoitusta koskeneesta väärinkäsityksestä. Hermojen ärtymys, jonka kuluneen istuntokauden ankara henkinen työ ja myöhään valvominen ovat aikaansaaneet, olkoon puolustuksenani. Toivon saavani pian ilon tavata Teitä jälleen ja esittää Teille persoonallisesti onnitteluni lähestyvän avioliittonne Johdosta.

Vilpittömällä kunnioituksella Teidän Lucian Webber.