V LUKU.

Neiti Carew toteutti empimättä aikomuksensa matkustaa Lontooseen, missä hän vuokrasi talon Regent's Park'ista, aiheuttaen pettymyksen Alicelle, joka oli toivonut saavansa asua Mayfair'issa tai ainakin South Kensingtonissa. Mutta Lydia pani suuren arvon tuon puiston ylävälle maaperälle ja ilmavalle väljyydelle; ja Alicekin tunsi miltei täydellistä onnea ajaessaan halki Lontoon hienoissa vaunuissa ja hienoissa vaatteissa. Hän piti siitä enemmän kuin klassillisista konserteista, joista hän ei erikoisemmin nauttinut, tai vieläpä oopperastakin, jossa hän kävi usein. Teatterit miellyttivät häntä enemmän, vaikkakin huvittelu niissä oli kesympää kuin hän oli odottanut. "Seurapiiri" ihastutti häntä, koska se oli todellista lontoolaista seurapiiriä. Hän sai suorastaan tanssivimman, kulki vierailuilla joka ilta ja tuntui omasta mielestään paljon hienommalta ja kiehtovammalta kuin hän oli koskaan ollut Wiltstokenissa, missä hänellä kuitenkin oli ollut aivan tarpeeksi suotuisa ajatus käytöksestään ja persoonastaan.

Lydia ei ottanut osaa kaikkiin näihin huvituksiin. Hän sai huokeasti hankituksi kutsuja ja kaitsijoita Alicelle, joka ihmetteli, miten niin älykäs nainen viitsi vaivautua istumaan typerässä konsertissa ja lähteä sitten kotiin, juuri kun illan todellinen hauskuus alkoi.

Eräänä lauantai-aamuna murkinalla Lydia sanoi:

"Oletko koskaan ollut Kristallipalatsissa?"

"En", sanoi Alice hiukan halveksivasti, mitä hän kuitenkin katui, kun Lydia jatkoi säyseästi:

"Ajattelin lähteä sinne tänään ja kuljeksia puutarhoissa jonkun aikaa. Siellä on iltapäivällä konsertti, jossa madame Szczymplica, jonka soittoa sinä et ihaile, esiintyy. Tuletko mukaani?"

"Tietysti", sanoi Alice, päättäväisen velvollisuudentuntoisena.

"Halusta, ei pakosta", sanoi Lydia. "Oletko lupautunut johonkin huomisillaksi?"

"Sunnuntaiksiko? En toki. Sitäpaitsi katson kaikki sitoumukseni riippuvaisiksi sinun mukavuudestasi."

Seurasi vaitiolo, joka oli kyllin pitkä lyödäkseen tuon vakuutuksen täysin latteaksi. Alice puri huultaan. Sitten Lydia sanoi: "Tunnetko rouva Hoskyn'ia?"

"Sitäkö rouva Hoskynia, joka pitää kutsuja sunnuntai-iltoina? Menemmekö sinne?" kysyi Alice innokkaasti. "Ihmiset kysyvät minulta usein, olenko ollut koskaan niissä. Mutta minä en tunne häntä — vaikka olen kyllä nähnyt hänet. Onko hän miellyttävä?"

"Hän on nuori nainen, joka on lukenut paljon taidekritiikkiä ja saanut siitä syviä vaikutelmia. Hän on tehnyt talonsa kuuluisaksi tuomalla sinne kaikki etevät ihmiset, joita hän tapaa, ja tekemällä heidän olonsa siellä niin viihtyisäksi, että he mielellään tulevat toistekin. Mutta hän ei ole, onneksi itselleen, antanut taiteen-ihailunsa päästä voitolle terveestä järjestään. Hän on mennyt naimisiin varakkaan liikemiehen kanssa, joka tuskin lienee lukenut muuta kuin sanomalehtiä sen jälkeen kuin lopetti koulunkäyntinsä; ja minä epäilen, onko onnellisempaa paria koko Englannissa."

"Otaksun rouva Hoskynilla olleen kyllin järkeä älytäkseen, ettei hänellä ollut valitsemisen varaa", sanoi Alice itsetyytyväisenä. "Hänhän on hyvin ruma."

"Niinkö arvelet? Hänellä on paljon ihailijoita, ja olen kuullut hänen olleen kihloissa taidemaalari Herbertin kanssa, ennenkuin hän tapasi herra Hoskynin. Me tapaamme siellä huomenna herra Herbertinkin, sekä koko joukon muita kuuluisuuksia: hänen vaimonsa, pianisti madame Szczympligan, säveltäjä Owen Jack'in, keksijä Conollyn, ynnä muita. Tilaisuus tulee olemaan tavallista erikoisempi sen johdosta, että herra Abendgasse, huomattava saksalainen kateederi-sosialisti ja taidekriitikko, pitää luennon 'Totuudesta taiteessa'. Kun puhut hänestä seurassa, niin muista, että sanot häntä sosiologiksi eikä sosialistiksi. Haluttaisiko sinua erikoisesti kuulla hänen luentoaan?"

"Epäilemättä se tulee olemaan hyvin mielenkiintoista", sanoi Alice. "En tahtoisi päästää käsistäni tilaisuutta käydä rouva Hoskynin luona. Ihmiset kysyvät minulta niin usein, olenko ollut siellä ja tunnenko sitä ja sitä kuuluisaa henkilöä, että tunnen itseni miltei noloksi maalaisessa tietämättömyydessäni."

"Koska", jatkoi Lydia, "olin aikonut mennä vasta luennon jälkeen. Herra Abendgasse on innostunut ja kaunopuheinen, mutta ei omintakeinen. Minusta on mieluisampaa saada hänen aatteensa suoraan niiden alkulähteistä; niin että jollet tunne erikoista mielenkiintoa —"

"En ollenkaan. Jos hän on sosialisti, olen paljon mieluummin kuuntelematta häntä, varsinkin sunnuntai-iltana."

Sovittiin siis niin, että he menisivät rouva Hoskynille luennon jälkeen. Sillävälin he menivät Sydenhamiin, missä Alice kulki Kristallipalatsin läpi maalaismaisen uteliaana ja Lydia selitti paikan nähtävyyksiä tietosanakirjamaisesti. Iltapäivällä oli siellä konsertti, jossa orkesteri soitti joitakin pitkiä musiikkikappaleita, joista Lydia näytti nauttivan, vaikkakin hän silloin tällöin löysi moittimista esittäjistä. Alice, joka ei kyennyt älyämään esityksen vikoja enempää kuin musiikin kauneuttakaan, teki niinkuin näki muidenkin tekevän — oli olevinaan mielistynyt ja taputti käsiään säädyllisesti. Madame Szczympliga, jonka hän odotti tapaavansa rouva Hoskynin luona, astui esiin ja soitti fantasian pianolle ja orkesterille, jonka oli säveltänyt kuuluisa Jack, hänkin rouva Hoskynin piiriin kuuluvia. Ohjelmassa oli tästä sävellyksestä selostus, josta Alice sai tietää, että kuuntelemalla tarkasti adagiota, saattoi kuulla siinä enkelien laulua. Hän kuunteli niin tarkasti kuin osasi, muttei kuullut mitään enkeleitä, ja hämmästyi, kun fantasian loputtua kuulijakunta puhkesi ihastuneena taputtamaan käsiään madame Szczympligalle, ikäänkuin tämä olisi antanut heidän kuulla sfäärien musiikkia. Vieläpä Lydiakin näytti liikutetulta ja sanoi:

"Kummallista, että hän on vain nainen niinkuin me muutkin, juuri samojen olemassaolon rajoitusten aitaama ja samojen proosallisten huolien alainen — että hän menee junassa Victoria-asemalle ja sieltä kotiinsa tavallisilla ajopeleillä, sensijaan että lähtisi vesille suuressa simpukankuoressa, matkaten joutsenten vetämänä johonkin lumottuun saareen. Hänen soittonsa johtaa mieleeni oman itseni siinä iässä, jolloin uskoin vielä satumaahan, enkä itse asiassa paljon tiennytkään mistään muusta maasta."

"Ihmiset sanovat", sanoi Alice, "että hänen miehensä on hyvin mustasukkainen, ja että hän antaa miehensä viettää aivan surkeaa elämää."

"Ihmiset sanovat mitä hyvänsä, mikä tuo lahjakkaat henkilöt heidän omien kokemustensa tasolle. Epäilemättä he ovat oikeassa. Minä en ole tavannut herra Herbertia, mutta olen nähnyt hänen taulujaan, joista näkyy, että hän lukee kaikkea eikä näe mitään; sillä ne kaikki esittävät jossakin runoelmassa kuvattuja kohtauksia. Jospa vain voisi löytää sivistyneen miehen, joka ei olisi koskaan lukenut yhtään kirjaa, kuinka ihastuttava seuratoveri hän olisikaan!"

Konsertin loputtua eivät he palanneet suoraan kaupunkiin, koska Lydia halusi käyskennellä jonkun aikaa puutarhoissa. Sen johdosta he Sydenhamista lähtiessään joutuivat Waterloo-asemalle menevään junaan, joten heidän oli muutettava junaa Claphamin asemalla. Oli kaunis kesäilta; ja vaikka Alicen mielipide olikin, että hienojen naisten tuli kätkeytyä yleisöltä rautatieasemien odotussaleihin, ei hän koettanut estää Lydiaa kävelemästä edestakaisin asemalaiturin hiljaisimmassa osassa, mikä päättyi kukkapenkkiin.

"Minun mielestäni", sanoi Lydia, "on Claphamin asema sievimpiä paikkoja Lontoon tienoilla."

"Niinkö todella!" sanoi Alice hieman ilkeästi. "Minä luulin, että kaikki taiteelliset ihmiset pitävät rautateitä ja rautatieasemia rumentavina tahroina maisemissa."

"Jotkut pitävät", sanoi Lydia; "mutta ne eivät ole meidän polvemme taiteilijoita; ja ne, jotka toitottavat sitä heidän perässään, eivät ole muuta kuin papukaijoja, Jos jokainen nuoruuteni lupapäivä-muisto — jokainen vapautusmatka kaupungista maalle — on mielleyhteydessä rautatien kanssa, täytyy minulla olla sitä kohtaan toisenlaiset tunteet kuin isälläni, jonka keski-ikää se tuli mullistamaan rautaisena uutuus-hirviönä. Veturi on yksi nykyaikaisen lapsuuden ihmeitä. Lapset keräytyvät sillalle katsomaan, kun juna kulkee sen alitse. Pienet pojat tepsuttavat katua pitkin piiskuttaen ja viheltäen, ollen olevinaan junan vetureita. Kaikki tuo romantiikka, niin typerältä kuin se näyttääkin, tulee pyhäksi myöhemmässä elämässä. Sitäpaitsi juna on kaunis esine, milloin se ei ole likaisessa maanalaisessa tunnelissa. Sen puhtaan valkoinen höyrytupru sointuu kaikenlaisiin maisemiin. Entä sen ääni! Oletko koskaan seisonut meren rantamalla, jota rautatie sivuaa, ja kuunnellut junan lähenemistä kaukaa? Ensin sitä voi tuskin erottaa meren kohinasta; sitten sen tuntee sen sävyn muuntelusta: milloin se kuuluu tukahtuneena jostakin syvästä leikkauksesta, milloin taas kiirii kaikuen joltakin kallionrinteeltä. Toisinaan se hyrisee tasaisena joitakin minuutteja ja sitten äkkiä puhkeaa rytmikkäästi kalskumaan, alati muuttuen etäisyydeltään ja pontevuudeltaan. Kun se tulee lähelle, pitäisi sinun mennä tunneliin ja seisoa siellä sen kulkiessa ohitse. Minä tein sen kerran, ja se oli kuin jonkun Beethovenin uvertyyrin viimeinen sivu, täynnä jyristen syöksyvää kiihkoa. En voi käsittää, kuinka kukaan voi toivoa halventavansa junaa vertaamalla sitä kyytivaunuihin; ja minä tunnen jonkunverran kyytivaunuja, tai ainakin dilisansseja. Sen vaikutuksen, joka eri kulkuvälineillä on niitä hoitaviin miehiin, pitäisi tehdä selväksi höyryn etevämmyys ilman muita todistuksia. En ole koskaan nähnyt veturinkuljettajaa, joka ei olisi näyttänyt harvinaisen älykkäältä ammattilaiselta; toiseltapuolen taas eivät edes ne kirjailijat ja taiteilijat, jotka ovat säilyttäneet meille kyyti vaunu-aikojen muiston, näytä ottaneen kyytivaunujen ajureita vakavalta kannalta tai pitäneen heitä syyntakeellisina ja sivistyneinä ihmisinä. Rautatien herjaaminen maaseudun ihannoimisen kannalta on jo vanhanaikaista. Englannissa on miljoonia täysi-ikäisiä ihmisiä, joille etäinen junan ääni tuo mieleen yhtä miellyttäviä kaikuja kuin mustarastaan vihellys. Ja sitten — eikö tuo ole loordi Worthington, joka laskeutuu tuolla junasta? Niin, tuo, kolmannella siltamalla tästä. Hän —" Lydia pysähtyi. Alice katsoi, mutta ei voinut nähdä loordi Worthingtonia enempää kuin syytä vähäiseen, mutta selvästi huomattavaan muutokseen Lydiassa, joka virkkoi nopeasti:

"Hän on arvatenkin tulossa meidän junaamme. Tule odotussaliin." Hän käveli nopeasti siltamaa pitkin puhuessaan. Alice kiiruhti hänen jälkeensä, ja he olivat juuri-ikään päässeet odotussaliin, jonka ovi oli ihan siltamalle johtavien portaiden vieressä, kun karkea miesäänten sorina ilmaisi heille, että äänekäs seurue oli tulossa ylös portaita. Pian tuli sieltä esiin horjuva mies, joka heti alkoi esittää jotakin juopuneen tanssia ja laulaa niin hyvin kuin hänen tilansa ja soitannolliset lahjansa sallivat. Lydia seisoi lähellä huoneen ikkunaa ja katseli äänettömänä. Alice seurasi hänen esimerkkiään ja tunsi juopuneen tanssijan Mellishiksi. Häntä seurasi kolme miestä, värikkäissä pukimissa ja reimalla tuulella, mutta verrattain selvinä. Heidän perässään tuli Cashel Byron, komeasti puettuna samettitakkiin ja ihomyötäisiin vaalearuskeihin housuihin, jotka toivat hänen sääriensä lihakset näkyviin. Hänkin näytti aivan selvältä, mutta hänen tukkansa oli pörrössä ja vasen silmä räpytti usein, samalla kuin sen viereinen silmäkulma ja poskipää olivat paljon keltaisemmat kuin hänen luonnollinen kasvojenvärinsä, joka näyttäytyi edukseen kasvojen oikealla puolen. Kävellen vakain askelin Mellishin luo, joka parhaallaan kehoitti kutakin lähelläolijaa vuoroonsa tulemaan ja ottamaan ryypyn hänen kustannuksellaan, hän tarttui tätä kaulukseen ja käski häntä ankarasti lopettamaan pöllömäisyydet. Mellish koetti syleillä häntä.

"Minun oma poikani", huudahti hän hellästi. "Hän on minun pikkuinen sydänkäpyni. Cashel Byron koko maailmaa vastaan painoon katsomatta. Bob Mellishin rahat —"

"Sinä juoppolalli", sanoi Cashel, viepoittaen häntä ympäri, kunnes hän oli pyörryksissä yhtä hyvin kuin päissäänkin, ja istuttaen hänet sitten väkisin penkille; "voisi luulla, ettet ole koskaan ennen eläessäsi nähnyt myllyä tai voittanut vetoa."

"Hiljaa, Byron", sanoi joku toisista. "Tuossa tulee loordi."

Loordi Worthington nousi portaita ylös, ilmeisesti kaikkein kiihtyneimpänä koko joukosta.

"Hieno mies!" huusi hän, taputtaen Cashelia olalle. "Mainio mies! Olet voittanut minulle tänään tinoja, ja tulet kyllä saamaan osasi niistä, vanha veikko."

"Minä treenasin hänet", sanoi Mellish, hoippuen jälleen esiin. "Minä treenasin hänet. Teidän armonnehan tuntee minut. Tunnettehan Bob Mellishin. Sananen teidän armollenne ka-kahdenkesken. Kysykää, kuka osaa panna läskin menemään ja lihakset tulemaan. Kysykäähän — pyydän teidän armonne luvalla. Mitä teidän armonne haluaa ottaa?"

"Varokaa, taivaan tähden!" huudahti loordi Worthington, siepaten hänestä kiinni, kun hän hoippui takaperin raidetta kohti. "Ettekö näe junaa?"

"Kyllä tiedän", sanoi Mellish vakavasti. "Olen täydessä reilassa. Ei sen paremmassa kukaan. Minä olen Bob Mellish. Kysykääs —"

"Kuule. Pois nyt täältä", sanoi eräs seurueesta, voimakas mies, jolla oli arpinen naama ja murskattu nenä, tarttuen Mellishiin ja työntäen hänet junaan. "Sinä tarvitset pihvin tuolle silmällesi, johon erehdyit saamaan hollantilaisen vasaramiehen, Byron. Siinä on nyt enemmän keltamaalia kuin mielelläsi haluat näyttää kirkossa huomenna."

Tälle kaikki remahtivat nauraa hohottamaan ja valtasivat rynnäköllä tyhjän ensi luokan vaunun. Lydia ja Alice ehtivät hädin tuskin asettua paikoilleen junassa, ennenkuin se lähti.

"Todellakin minun täytyy sanoa", virkkoi Alice, "että jos nuo olivat herra Cashel Byronin ja loordi Worthingtonin seurustelutovereita, niin on heillä perin omituinen maku."

"Niin", sanoi Lydia miltei töykeästi. "Minä olen melkoinen kieliniekka, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt ainoatakaan lausetta heidän keskustelustaan, vaikka kuulin kaikki selvästi."

"Ne eivät olleet herrasmiehiä", sanoi Alice. "Sinä sanoit, ettei kukaan voi jonkun henkilön ulkonäöstä päättää, onko hän herrasmies vai ei; mutta varmastikaan et voi pitää noita miehiä loordi Worthingtonin vertaisina."

"En kylläkään", sanoi Lydia. "He ovat raakimuksia; ja Cashel Byron on ilmeisin raakimus heistä kaikista."

Pelästyneenä ei Alice uskaltanut virkkaa enää mitään ennenkuin he poistuivat junasta Victoria-asemalla. He näkivät väentungoksen sen vaunun edustalla, missä Cashel oli matkustanut. Alice kiiruhti ohitse, mutta Lydia kysyi paikalla olevalta junamieheltä, oliko jotakin tapahtunut. Mies vastasi, että joku juopunut oli junasta laskeutuessaan pudonnut radalle, niin että, jos juna olisi ollut liikkeessä, hän olisi saanut surmansa. Lydia kiitti junamiestä ja kääntyessään poispäin hänestä huomasi Bashvillen seisovan edessään lakkiaan koskettaen. Lydia ei ollut antanut hänelle määräystä tulla vastaan. Kuitenkin hän suhtautui hänen läsnäoloonsa kuten itsestään selvään asiaan ja kysyi, olivatko vaunut saapuvilla.

"Eivät ole", vastasi Bashville. "Kuski ei ollut saanut määräystä."

"Aivan oikein. Ajurinvaunut, olkaa hyvä." Kun Bashville oli mennyt, kysyi hän Alicelta: "Käskitkö sinä Bashvillen tulla meitä vastaan?"

"En toki! Sellainen ei pälkähtäisi päähänikään."

"Kummallista! Hän tietää kuitenkin velvollisuutensa paremmin kuin minä, niin että epäilemättä hän on menetellyt oikein. Hän on varmaankin odottanut koko iltapäivän, mies-poloinen."

"Eihän hänellä ole muutakaan tekemistä", sanoi Alice huolettomasti. "Siinä hän tuleekin. Ja on valinnut meille ihan uudet ajurinvaunut."

Sillävälin oli Mellish kiskottu pois junan alta ja istutettu erään matkatoverinsa polvelle. Hän oli turruksissa ja hänen otsassaan oli iso kuhmu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa. Lysynenäinen mies osoittautui nyt taitavaksi haavuriksi. Cashelin tukiessa potilasta toisen polvella ja muun seurueen pitäessä väkijoukkoa erillään puoleksi kehoituksilla, puoleksi väkivoimalla, hän otti esiin haavaveitsen ja muitta mutkitta pienensi kuhmun avaamalla sen lansetillaan. Sitten hän sitoi haavan näppärästi mukanaan olevilla tarve-aineilla ja karjaisi Mellishin korvaan herättääkseen hänet. Mutta treenari vain örisi ja antoi päänsä retkahtaa hervottomana rinnalle. Koetettiin karjua uudelleen, mutta turhaan. Cashel lausui kärsimättömästi mielipiteenään, että Mellish teeskenteli, ja selitti, ettei hän halunnut seisoa siinä hänen narrinaan koko iltaa.

"Jos hän olisi minun kaverini eikä teidän", sanoi lysynenäinen mies, "niin herättäisin hänet kylläkin pian."

"Minä säästän teiltä sen vaivan", sanoi Cashel, kumartuen kylmäverisesti ja ottaen treenarin korvan ruston hampaittensa väliin.

"Noin juuri se on tehtävä", sanoi toinen hyväksyvästi, kun Mellish parahti ja ponnahti jaloilleen. "No nyt siis. Mars eteenpäin." Hän tarttui Mellishin oikeaan käsivarteen, Cashel vasempaan, ja niin he taluttivat hänet pois välissään piittaamatta vähääkään hänen kyyneleistään, hänen väitteistään, että hän oli loukannut itseään, hänen vetoomuksestaan siihen, että hän oli vanha mies, tai hänen katkerasta kysymyksestään, missä Cashel olisi ollut sillä hetkellä ilman hänen huolenpitoaan.

Loordi Worthington oli käyttänyt hyväkseen tätä tapaturmaa pujahtaakseen pois matkatoveriensa seurasta ja ajaakseen yksin asuntoonsa Jermyn Street'in varrelle. Hän oli vieläkin suuresti kiihdyksissään, ja kun hänen kamaripalvelijansa, vanha talon asukas, jonka kanssa hän oli tuttavallisissa suhteissa, toi hänelle kirjeen, joka oli saapunut hänen poissaollessaan, kysyi hän häneltä neljä kertaa, oliko kukaan käynyt häntä tapaamassa, ja neljä kertaa keskeytti hänet sekalaisilla selostuksilla siitä, mikä loistava päivä hänellä oli ollut ja millainen onni häntä oli suosinut.

"Löin vetoa viisisataa tasan, että se loppuisi neljännestunnissa; ja sitten löin Byronin kanssa kaksisataa viisikymmentä yhtä vastaan, ettei se loppuisi siinä ajassa. Niin sitä on pelattava, vai mitä, Bedford? Luuletteko, että Cashel antaisi kaksisataaviisikymmentä livahtaa sormiensa läpi! Peijakas kuitenkin, ovela veijari hän on. Kun neljätoista minuuttia oli mennyt, pidin viittäsataani menneinä. Hollantilainen tappeli vielä riivatusti, ja Cashel alkoi yhtäkkiä käydä heikoksi ja koetti peräytyä irti ottelusta. Olisittepa nähnyt, miten hollantilaisen silmät kiiluivat, kun hän syöksyi hänen jälkeensä. Hän oli varma kuin nakutettu, että hän tekisi Cashelista selvän siinä tuokiossa."

"Tosiaankin, teidän armonne! Jopa jotakin!"

"Niin juuri: siinä luulossa minäkin olin. Mutta se oli kaikki vain tuon lurjus-paran pettämiseksi. Peijakas, Bedford, olisittepa nähnyt sen iskun, jonka Cashel survaisi oikealla kädellään. Mutta te ette olisi voinut sitä nähdä, se oli liian nopea. Hollantilainen nukkui ruohikossa ennenkuin tiesi iskua saaneensakaan. Byron oli kerännyt hänelle viisitoista puntaa, ennenkuin hän tuli tajuihinsa. Kyllä hänen leukansa tuntui varmaan hiton omituiselta sen jälkeen. Helkkari, Bedford, se Cashel on täydellinen ihme. Minä löisin hänen puolestaan vetoa joka pennin, mitä minulla on, ketä ikinä hyvänsä vastaan. Hän saa ihmisen ylpeilemään siitä, että on englantilainen."

Bedford katseli alistuvalla ihmetyksellä, kun hänen isäntänsä innostuksesta haltioissaan asteli kiireesti edestakaisin huoneessa, tuon tuostakin puiden nyrkkiään ja hutkien kuviteltua hollantilaista. Vihdoin kamaripalvelija rohkeni huomauttaa, että hän oli unohtanut kirjeen.

"Oh, hiiteen kirje!" sanoi loordi Worthington. "Se on rouva Hoskynin käsialaa — varmaan kutsu tai muuta sellaista roskaa. Kas niin, katsotaanpas."

Campden Hill Road. Lauantaina.

Rakas loordi Worthington.

— En ole unohtanut lupaustani hankkia Teille tilaisuutta näkemään läheltä kuuluisaa rouva Herbertiä — madame Simplicitaa, kuten Te häntä kutsutte. Hän on luonamme huomenillalla, ja olisimme hyvin onnelliset nähdessämme silloin Teidätkin, jos viitsitte tulla. Kello yhdeksältä herra Abendgasse, kuuluisa saksalainen taidearvostelija ja minun hyvä ystäväni, lukee meille tutkielman "Totuudesta taiteessa"; mutta en tahdo lausua Teille sitä kohteliaisuutta, että väittäisin uskovani sen kiinnittävän mieltänne; joten voitte tulla kymmeneltä tai puoli-yhdeltätoista, jolloin kaikki illan vakavat asiat ovat ohi.

"No, on sitä häikäilemättömyyttä", sanoi loordi Worthington, keskeyttäen lukemisensa. "Tuo naisväki luulee, että koska nautin elämästä järjellisellä tavalla, en osaa erottaa taulun takapuolta etupuolesta tai kirjan sisäpuolta kansista. Menen lyönnilleen kello yhdeksän."

Otaksun, ettei kukaan Teidän tuttavistanne harrasta taidetta. Ettekö voisi tuoda minulle kuuluisuuden tai pari! Haluaisin kovin mielelläni saada herra Abendgasselle niin hyvän kuulijakunnan kuin mahdollista. Kuitenkaan ei hänellä näinkään tule olemaan syytä valittaa, sillä voin imarrella itseäni vakuuttamalla saaneeni jo lupiin erittäin arvokkaan seuran. Jos kuitenkin voitte lisätä vielä jonkun mainehikkaan nimen luettelooni, niin tehkää se kaikella muotoa.

"Hyvä on, rouva Hoskyn", sanoi loordi Worthington, katsoen ovelasti hölmistyneeseen Bedfordiin. "Te tulette saamaan kuuluisuuden — oikein todellisen — ei mitään vanhoja, homeisia saksalaisia — jos vain voin saada hänet tulemaan. Jos joku hänen väestään ei pidä hänestä, niin he voivat sanoa sen hänelle. Vai mitä, Bedford?"