IV LUKU.

Neiti Carew istui puistossa olevan ison lammikon partaalla heitellen pieniä kiviä yksitellen veteen ja katsellen tarkkaavasti niiden renkaiden risteilyä, joita putoavat kivet synnyttivät sen tyyneen kalvoon. Alice, joka oli reippaasti aloittanut seuranaolonsa tuomalla näytteille kaikki taitonsa, piirusti linnaa. Metsikkö kohosi heidän ympärillään kuin amfiteatterin kehys; mutta puut eivät ulottuneet vedenpartaaseen, vaan oli välillä leveä nurmikkovyöhyke ja kapea somerikkokaistale, josta Lydia poimi viskelemänsä kivet.

Askeleita kuullessaan hän kääntyi katsomaan ja näki Cashel Byronin seisovan Alicen takana, nähtävästi suurella mielenkiinnolla katsellen tämän piirustamista. Hän oli puettu samoin kuin viimeksi heidän tavatessaan, paitsi että hänellä oli loistavat heleänkeltaiset hansikkaat ja hiekanpunainen kravatti. Alice kääntyi ja katseli häntä kopean hämmästyneenä, mutta Cashel seisoi levollisena ja typerän keikailevana. Silloin Alice, katsahdettuaan Lydiaan nähdäkseen, ettei ollut yksin, virkkoi hänelle hyvää huomenta ja ryhtyi jälleen työhönsä.

"Omituinen paikka", huomautti Cashel hetken vaitiolon jälkeen, linnaa tarkoittaen. "Kiinalaisen näköinen, eikö niin?"

"Sitä pidetään hyvin kauniina rakennuksena", sanoi Alice.

"Oh, hiiteen se, minä sitä pidetään!" sanoi Cashel. "Mitä se on, siinä on asian ydin."

"Se riippuu mausta", sanoi Alice hyvin kylmästi. "Herra Cashel Byron."

Cashel hätkähti ja riensi lammen partaalle. "Hyvää huomenta, neiti Carew", sanoi hän. "En nähnyt teitä ennenkuin puhuttelitte minua." Lydia katsoa häneen rauhallisesti, ja Cashel vääntelehti, tuntien sanoneensa typerän valheen. "Linna näkyy tänne erittäin komeana", jatkoi hän, muuttaakseen aihetta. "Neiti Goff ja minä puhuimme siitä juuri."

"Niin. Ihailetteko sitä?"

"Kyllä, oikein paljon. Se on kaunis paikka. Jokaisen täytyy se myöntää."

"Pidetään kohteliaana ylistää taloani minulle ja ivata sitä muille. Tekään ette nyt sano; 'Hiiteen se, minä sitä pidetään.'"

Cashel tunsi jäävänsä ottelussa alakynteen, ja tuo outo tunne vei häneltä miltei rohkeuden vastata. Mutta sitten hän kirkastui ja sanoi; "Voin sanoa teille, kuinka se asia on. Noin vain piirustettavaksi tai syrjästä katsottavaksi se on kylläkin kiinalaisen näköinen. Mutta se, että te asutte siinä, tekee sen jollakin tavoin erilaiseksi. Sitä minä tarkoitin, kunniani kautta, sitä juuri."

Lydia hymyili; mutta Cashel ei katsoessaan alaspäin häneen voinut nähdä hymyä hänen punaisen hiuskruununsa vuoksi, joka näytti liekehtivän päivänpaisteessa. Tuo este oli hänelle epätyydyttävä: hän tahtoi nähdä Lydian kasvot. Hän epäröi hetken ja laskeutui sitten istumaan maahan Lydian viereen varovaisesti, ikäänkuin hyvin kuumaan kylpyyn mennen.

"Toivon, ettette pahastu, jos istun tässä", virkkoi Cashel arasti. "Tuntuu niin töykeältä puhua teille ylhäältä korkeuksista."

Lydia pudisti päätään ja viskasi jälleen kaksi kiveä lampeen. Cashel ei osannut keksiä muuta sanottavaa, ja kun ei Lydiakaan puhunut, vaan tähysteli vakavana veteen piirtyviä ympyröitä, alkoi hänkin tuijottaa niihin; ja he istuivat äänettöminä joitakin minuutteja, katsellen hellittämättä aallonkareita: Lydia sen näköisenä, kuin olisi niissä ollut loppumatonta ajatuksen aihetta, Cashel sen näköisenä, kuin olisi näytelmä saanut hänet aivan ymmälle. Vihdoin virkkoi Lydia:

"Oletteko koskaan käsittänyt, mitä värähtely on?"

"En", sanoi Cashel, katsottuaan häneen älyttömänä.

"Minua ilahduttaa kuulla, että tunnustatte sen. Me hän olemme nykyaikana supistaneet kaiken värähtelyksi. Valo — ääni — tunne — kaikki ovat joko värähtelyjä tai värähtely-yhtymiä. Katsokaa", sanoi hän, viskaten taas pari kiveä lampeen ja viitaten kahta laajenevaa rengassarjaa niiden ristiessä toisiaan: "tähden tuikinta ja soinnun sykähtely musiikissa ovat tuota. Mutta minä en voi kuvailla sitä asiaa mielessäni. Ihmettelen, mahtavatko ne sadat fysiikan oppikirjojen kirjoittajat, jotka puhuvat niin liukkaasti värähtelyistä, käsittää niitä paremmin kun minä."

"Eivät vähääkään. Ei yksikään heistä. Ei puoleksikaan niin hyvin", sanoi Cashel iloisesti, vastaten niihin sanoihin Lydian puheesta, jotka hän ymmärsi.

"Ehkä tämä aihe ei kiinnitä mieltänne", sanoi Lydia kääntyen häneen päin.

"Päinvastoin, minä pidän siitä tavattomasti", sanoi Cashel rohkeasti.

"Minä voin tuskin sanoa niin paljon omasta mielenkiinnostani siihen. Olen kuullut, että olette lukumies, hra Cashel Byron. Mitkä ovat mieliopintonne? — tai mieluumminkin, koska tuohon kysymykseen on yleensä vaikea vastata, mitä harrastatte?" Alice kuunteli.

Cashel katsoi kiinteästi Lydiaan, ja puna kohosi verkalleen hänen kasvoihinsa. "Olen opettaja", sanoi hän. "Minkä opettaja? Tiedän, että minun pitäisi kysyä missä, mutta se toisi vain esiin jonkun oppilaitoksen nimen, joka ei antaisi minulle mitään varsinaista valaistusta."

"Olen tieteen opettaja", sanoi Cashel matalalla äänellä, katsoen vasempaan nyrkkiinsä, jota hän piti koholla edessään, ja iskien salavihkaa taivutettua polveaan, ikäänkuin se olisi ollut jonkun toisen henkilön naama.

"Fyysillisen vaiko moraalitieteen?" tinkasi Lydia.

"Fyysillisen", sanoi Cashel. "Mutta siinä on enemmän moraalitiedettä kuin luullaankaan."

"Niin", sanoi Lydia vakavasti. "Vaikka minulla ei ole varsinaista tietoa fysiikasta, voin kuitenkin antaa arvon tuon lauseen totuudelle. Ehkäpä kaikki tiede, joka ei ole pohjaltaan fyysillistä tiedettä, onkin vain säännöteltyä tietämättömyyttä. Olen lukenut paljon fysiikkaa ja tuntenut usein houkutusta tekemään kokeet omin käsin —; varustamaan laboratorion — vieläpä heiluttamaan leikkausveistäkin. Sillä hallitakseen tiedettä täydelleen, täytyy ymmärtääkseni riisua hansikkaansa. Onko se teidän mielipiteenne?"

Cashel katsoi häneen tiukasti. "Ette ole milloinkaan lausunut todempaa sanaa", sanoi hän. "Mutta voi kyllä tulla varsin kunnioitettavaksi amatööriksi työskentelemällä hansikkaat käsissäkin."

"Minä en voisi. Ne monet, jotka uskovat viisastuvansa lukemalla selostuksia kokeista, pettävät itseään. On yhtä mahdotonta oppia tiedettä korvakuulolta kuin saada viisautta sananlaskuista. Ah, on niin helppo seurata todistelusarjaa ja niin vaikea käsittää siinä piileviä tosiasioita! Meidän kansanomaiset fysiikan-luennoitsijamme esittävät meille todisteluketjuja niin hienosti kiilloitettuina, että on nautinto antaa niiden soljua päästä päähän sormiemme välitse. Mutta ne eivät jätä jälkeensä mitään muuta kuin hämärän muiston aiheuttamastaan tunnelmasta."

"Kunpa minäkin osaisin puhua tuolla tavoin", sanoi Cashel; "— kuten kirja, tarkoitan."

"Taivas varjelkoon!" sanoi Lydia. "Suokaa se minulle anteeksi. Tahdotteko antaa minulle joitakin oppitunteja, jos ryhdyn vakavasti harrastamaan tiedettä?"

"No niin", sanoi Cashel virnistäen salaa, "soisin teidän mieluummin tulevan minun kuin kenenkään muun opettajan luokse; mutta minä luulen, ettei se sopisi teille. Mieluummin haluaisin koettaa taitoani tuohon ystäväänne tuolla. Hän on voimakkaampi ja suorempi kuin yhdeksän kymmenesosaa miehistä."

"Te annatte siis suuren arvon fyysillisille ominaisuuksille. Niin teen minäkin."

"Ainoastaan käytännöllisellä kannalta katsoen, huomatkaa se", sanoi Cashel vakavasti. "Ei ole oikein katsella aina ihmisiä niinkuin katsellaan hevosia. Jos haluaa lyödä heistä vetoa kilpailuissa tai otteluissa, niin silloin kyllä; mutta jos haluaa ystävää tai mielitiettyä, on asia toinen."

"Aivan niin", sanoi Lydia hymyillen. "Te ette siis halua sitoutua mihinkään lämpimämpiin tunteisiin neiti Goffia kohtaan, kuin hänen muotonsa ja kuntonsa arvostelevaan tunnustamiseen."

"Juuri niin", sanoi Cashel tyytyväisenä. "Te ymmärrätte minua, neiti Carew. On ihmisiä, joille saa puhua koko päivän, eivätkä he ole sen viisaampia lopussa kuin alussakaan. Te ette ole sitä lajia."

"Arvelen, onnistummeko me koskaan todella ilmaisemaan ajatuksiamme toisillemme. Ajatuksen täytyy muuttua uuteen muotoon sopiakseen toiseen tajuntaan. Te, herra professori, olette varmaankin saanut erikoista kokemusta luennoillanne ja oppitunneillanne siitä, kuinka vaikea on siirtää aatteita toisille."

Cashel katsoi vaivautuneena veteen ja virkkoi matalammalla äänellä: "Saatte tietysti kutsua minua ihan miksi vain haluatte; mutta — jos se on samantekevä teille — niin toivoisin, ettette kutsuisi minua professoriksi."

"Olen elänyt niin paljon maissa, missä ihmiset odottavat puhuteltavan itseään kaikkein vähäpätöisimmilläkin arvonimillään kaikissa tilaisuuksissa, että uskallan vaatia itselleni anteeksiantoa, jos olen loukannut siinä suhteessa. Kiitän, että sanotte sen minulle. Mutta minä teen väärin puhellessani teidän kanssanne tieteestä. Loordi Worthington kertoi teidän tulleen tänne nimenomaan ollaksenne siitä vapaana — päästäksenne jälleen voimiinne liikarasituksen jälkeen."

"Ei sillä ole väliä", sanoi Cashel.

"En ole tehnyt niin suurta vahinkoa, että olisin siitä kovin huolissani, mutta en tahdo toiste tehdä itseäni syypääksi. Vaihtaaksemme aihetta, käykäämme katsomaan neiti Goffin piirustusta."

Neiti Carew oli tuskin lausunut tämän ehdotuksen, kun Cashel asiallisesti ja ilman vähintäkään kavaljeerimaisuuden piirrettä nosti hänet taitavasti ylös ja asetti hänet jaloilleen. Tämä odottamaton palvelus tuntui ensi hetkessä Lydiasta loukkaavalta, mutta sitä seurasi väristys, joka ei ollut epämiellyttävä. Hän kääntyi Casheliin päin heikko punerrus poskillaan.

"Kiitos", sanoi hän. "Mutta olkaa hyvä älkääkä tehkö sitä vasta. On hiukan nöyryyttävää tulla nostetuksi kuin lapsi. Te olette hyvin voimakas."

"Ei tarvita paljon voimaa teidänlaisenne höyhensarjalaisen nostamiseen. Sata naulaa arvelisin teidän painavan. Mutta on suuri taito tällaisten asiain oikeassa suorittamisessa. Minun on usein täytynyt kantaa kahdensadan naulan painoista miestä, pitäen häntä kaiken aikaa lepäävässä asennossa, niinkuin vuoteessa."

"Vai niin", sanoi Lydia; "huomaan, että teillä on jonkun verran sairaalakokemusta. Olen usein ihmetellyt sitä taitoa, jolla harjaantuneet hoitajat käsittelevät potilaitaan."

Cashel seurasi häntä sanaakaan lausumatta Alicen luo.

"Tiedän, että se on hyvin typerää", sanoi Alice hetken perästä; "mutta minä en voi koskaan piirustaa, kun joku katselee minua."

"Te kuvittelette, että jokainen ajattelee, miten te sen teette", sanoi Cashel rohkaisevasti. "Niin amatöörit aina tekevät. Mutta totuus on, ettei yksikään sielu, teitä itseänne lukuunottamatta, välitä siitä hiventäkään. Suokaa anteeksi", lisäsi hän, ottaen piirustuksen käteensä ja ryhtyen tarkastelemaan sitä hätäilemättä.

"Olkaa hyvä ja antakaa piirustus minulle, herra Byron", sanoi Alice, posket punoittaen suuttumuksesta. Ymmällään kääntyi Cashel Lydiaan päin etsien selitystä, samalla kuin Alice sieppasi piirustuksen ja työnsi sen salkkuunsa.

"Ilma alkaa käydä melko lämpimäksi", sanoi Lydia. "Palaammeko linnaan?"

"Luulen, että se on parasta", sanoi Alice vavisten loukkautumisesta ja kääntyen kävelemään nopeasti pois, jättäen Lydian yksin Cashelin seuraan, joka huudahti:

"Mitä turkasen nimessä olen tehnyt?"

"Olette lausunut ajattelemattoman huomautuksen epäilemättömän vilpittömässä mielessä."

"Minähän koetin vain reipastuttaa häntä. Hän on varmaan käsittänyt sanani väärin."

"Sitä en luule. Uskotteko nuorten naisten olevan mielissään, jos heille sanotaan, ettei heidän missään tilaisuudessa tarvitse olla naurettavan itsetietoinen?"

"Minäkö sitä olisin sanonut! Voin vaikka vannoa, etten sanonut mitään sinne päinkään."

"Te käytitte eri sanoja. Mutta te vakuutitte hänelle, ettei hänen tarvitse olla millänsäkään, jos hänen piirustamistaan katsellaankin, koska se ei merkitse mitään kenellekään."

"No, jos hän sellaisesta loukkaantuu, niin hän on täysi hupsu. Muutamat ihmiset eivät siedä sanottavan mitään. Mutta tuollainen arkanahkaisuus muokkautuu heistä kyllä pian pois."

"Onko teillä sisaria, herra Cashel Byron?"

"Ei. Miksi?"

"Tai äitiä?"

"Minulla on äiti, mutta en ole nähnyt häntä moneen vuoteen, enkä välittäisi paljoa, vaikk'en näkisi häntä koskaan. Hänen syystään minusta on tullut se mikä olen."

"Oletteko sitten tyytymätön elämänalaanne?"

"Ei, en tarkoittanut sitä. Minä puhun aina tyhmyyksiä."

"Niin. Se tulee siitä, että olette niin tietämätön sukupuolesta, joka tahtoo pidettävän omaa tyhmyyttään kunniassa. Tulette huomaamaan vaikeaksi pysyä hyvissä väleissä ystäväni kanssa, jollette opi tuntemaan vähän paremmin naisten tapoja."

"Mitä häneen tulee, en myönnä olevani väärässä, jollen ole väärässä. Totuus ei pala tulessakaan."

"Ettekö edes neiti Goffin mieliksikään?"

"En edes teidänkään mieliksi. Ajattelisitte minusta vain sitä huonompaa jälkeenpäin."

"Aivan totta, ja aivan oikein", sanoi Lydia sydämellisesti. "Hyvästi, herra Cashel Byron. Minun täytyy mennä neiti Goffin luo."

"Te menette varmaankin hänen puolelleen, jos hän pitää känää minulle siitä, mitä sanoin hänelle."

"Mitä on känä? Onko se samaa kuin kauna?"

"Kyllä. Jotakin sen suuntaista."

"Siirtomaalainen sana, eikö niin?" jatkoi Lydia kielitieteilijän ilmein.

"Niin, siirtomaista se on tainnut tarttua korvaani." Sitten Cashel lisäsi nyreästi: "Minun ei kai pitäisi käyttää slangia, kun puhun teidän kanssanne. Pyydän anteeksi."

"Ei suinkaan. Minusta on mieluista ottaa selvää asioista, erittäinkin sanoista. Ja minä haluan ottaa selvää myöskin teistä. Oletteko syntynyt Austraaliassa, vai kuinka?"

"Herra varjelkoon! en toki. Mutta oletteko vihainen minulle, kun loukkasin neiti Goffia?"

"En vähääkään. Tunnen myötätuntoa hänen loukkautumiseensa muistutuksenne tapaan, joskaan en sen sisältöön nähden, siinä kaikki."

"Minä en voi, vaikka henki menisi, ymmärtää mitä minun sanoissani oli, joka voi nostaa noin ison jupakan. Toivoisin, että antaisitte minulle nyhjäyksen, aina kun huomaatte minun puhuvan pöllöjä. Minä tukkisin suuni heti enkä kyselisi mitään."

"Niin että nyhjäykseni käsitettäisiin merkitsevän: 'Tukkikaa suunne, herra Cashel Byron; te puhutte pöllöjä'?"

"Juuri niin. Te ymmärrätte minua. Enkös sanonut sen jo äsken, vai kuinka?"

"Pelkään", sanoi Lydia, kasvot loistaen naurusta, "etten voi ottaa valvoakseni käytöstänne, ennenkuin olemme tulleet vähän paremmin tutuiksi."

Cashel näytti pettyneeltä. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän aloitti: "Jos pidätte sitä vapautena, niin —"

"Tietysti pidän sitä vapautena", keskeytti Lydia hänet lyhyeen. "Omassa käytöksessäni on minulle aivan tarpeeksi huolenpitoa. Tiedättekö, että niin perin voimakkaaksi mieheksi ja oppineeksi professoriksi teillä näyttää olevan varsin vähän järkeä?"

"Pahus soikoon!" huudahti Cashel äkkiä kiihtyen, "minä en välitä, vaikka sanoisitte minulle mitä. Te osaatte sanoa asiat niin, että on nautinto saada teiltä vasten suutakin; ja jos minä olisin hieno herra, kuten minun pitäisi olla, sen sijaan että nyt olen ammattiboksari, niin tahtoisin —" Hän malttoi mielensä ja valahti aivan kalpeaksi. Seurasi hetken vaitiolo.

"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lydia rauhallisesti, vaikka hänkin oli vaihtanut väriä Cashelin tunteenpurkauksen alussa, "että meitä kumpaakin kaivataan tällä kertaa muualla: minua odottaa neiti Goff, ja teitä palvelijanne, joka on hiiviskellyt ympärillämme ja katsellut teitä levottomasti jo muutamia minuutteja."

Cashel kääntyi kiivaasti ympäri ja näki Mellishin seisovan vähän matkan päässä, katsellen heitä nyreästi. Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen ja poistui. Edetessään hän kuuli heidän joutuvan kiivaaseen sananvaihtoon keskenään; mutta hän ei voinut erottaa, mitä he sanoivat, ja se olikin onni, sillä heidän kielenkäyttönsä oli kamalaa.

Hän tapasi Alicen kirjastossa istumassa jäykkänä kuin seiväs tuolilla, joka olisi houkutellut hyvällä tuulella olevaa ihmistä nojaamaan. Lydia istuutui äänettömänä. Vilkaistessaan häneen huomasi Alice hänen olevan äänettömän naurunpuuskan vallassa. Vastakohtana Lydian tavalliselle itsehillinnälle vaikutti tämä Aliceen niin omituiselta, että hän oli vähällä unohtaa olevansa loukkaantunut.

"Minua ilahduttaa nähdä, ettei sinua ole vaikea huvittaa", sanoi hän.

Lydia odotti kunnes oli kokonaan toipunut ja vastasi sitten: "En ole nauranut näin kolmeakaan kertaa eläessäni. No niin, Alice, panehan nyt syrjään naapurimme hävyttömyyden aiheuttama loukkaantuminen täksi kertaa ja kerro minulle, mitä ajattelet hänestä."

"En ole ajatellut hänestä yhtään mitään, sen vakuutan sinulle", sanoi Alice halveksivasti.

"Ajattele sitten häntä hetkinen minun mielikseni ja anna minun tietää tulos."

"Mutta onhan sinulla ollut paljon enemmän tilaisuutta hänen arvostelemiseensa kuin minulla. Minähän olen tuskin puhutellutkaan häntä."

Lydia nousi kärsivällisesti ja meni kirjakaapille "Sinullahan on serkku jossakin yliopistossa, eikö niin?" sanoi hän, etsien hyllyltä jotakin nidosta.

"Kyllä", vastasi Alice, puhuen hyvin lempeällä äänellä sovittaakseen epäystävällisyyttään äskeisen kysymyksen johdosta.

"Sittenhän tunnet ehkä jonkunverran yliopistoslangia?"

"En koskaan salli hänen puhua slangia minulle", sanoi Alice nopeasti.

"Voit ehkä määrätä lausetavat yksityiselle miehelle, mutta et kokonaiselle yliopistolle", sanoi Lydia tyvenen ivallisesti, mikä sai odottamatta kyyneleet kihoamaan Alicen silmiin. "Tiedätkö mikä on boksari?"

"Eikö se ole samaa kuin nyrkkeilijä?" sanoi Alice.

"Mutta nyrkkeily ei ole mikään ammatti. Luullakseni kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän nyrkkeilijöitä. Minä tarvitsen tuolle sanalle sellaisen merkityksen, joka ilmaisee kutsumusta tai jonkinlaista toimialaa. Minun täytyy koettaa slangi-sanakirjaani", sanoi Lydia, ottaen hyllyltä nidoksen. "Ei, sitä ei ole tässä, joko kuulin sanan väärin, tai sillä on joku merkitys, joka on ollut tuntematon tämän sanakirjan tekijälle. Kuvittelen mielessäni, että se merkitsee anatomian prosektoria. Mutta oli miten hyvänsä, se on saman tekevä."

"Missä olet kuullut sen sanan?"

"Herra Byron käytti sitä äsken."

"Pidätkö todellakin tuosta miehestä?" kysyi Alice, palaten aiheeseen nöyremmin kuin oli sen jättänyt.

"Toistaiseksi en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttäkään. Hän tuottaa minulle päänvaivaa. Jos hänen käytöksensä hiomattomuus on teeskenneltyä, en ole koskaan nähnyt kenenkään onnistuvan niin hyvin."

"Ehkäpä hän ei paremmasta tiedäkään. Hänen karkeutensa ei vaikuttanut minuun ollenkaan teeskennellyltä."

"Olisin samaa mieltä kuin sinä, jollei pari hänen huomautustaan puhuisi sitä vastaan. Ne osoittivat niin syvää käsitystä tieteellisen opin tosiolemuksesta ja vaistomaista tajua sanojen alla piilevistä totuuksista, etten ole koskaan tavannut sellaista muilla kuin huomattavan sivistyneillä ja kokeneilla ihmisillä. Epäilen, että hänen käytöstapansa on tahallaan omaksuttu vastalauseeksi sille itsekkäälle turhamaisuudelle, joka on seuraelämän hienostuksen tavallinen lähde. Se on epäilemättä osaksi luonnollistakin. Hän näyttää liian maltittomalta valitsemaan sanojaan huolellisesti. Käytkö milloinkaan teatterissa?"

"En", sanoi Alice, hämmästyen tätä näennäistä epäjohdonmukaisuutta. "Isäni ei hyväksynyt sitä. Mutta olin kuitenkin kerran teatterissa. Silloin esitettiin 'Lyonitar'."

"On eräs kuuluisa näyttelijätär, Adelaide Gisborne —"

"Juuri hänet minä näin Lyonittarena. Hän näytteli sen kauniisti."

"Muistuttiko herra Byron sinusta häntä?"

Alice tuijotti epäuskoisena Lydiaan. "En usko, että maailmassa voi olla kahta ihmistä, jotka vähemmän muistuttaisivat toisiaan", sanoi hän.

"En minäkään", sanoi Lydia miettiväisenä, siirtyen siihen kirjalliseen sävyyn, jota Cashel ihaili. "Mutta minä ajattelen, että heidän erilaisuutensa tehon täytyy pohjautua johonkin piilevään yhtäläisyyteen. Kuinka herra Byron muuten olisi voinut muistuttaa minulle Adelaide Gisbornea?" Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana Alice, tuntien suojelijassaan liikkuvan jotakin erikoista, tähyili häneen salavihkaa ja ihmetteli, mitä tämän jälkeen tulisi tapahtumaan.

"Alice."

"Niin."

"Ajatukseni pyörivät pikkuseikoissa — varma sielunterveyden rappeutumisen oire. Oleskeluni Wiltstokenissa on vain yksi useammista yrityksistä elää joutilasta elämää, joita olen tehnyt isäni kuoleman jälkeen. Ne ovat kaikki epäonnistuneet. Työ on minulle yksi elämän välttämättömyyksiä. Minä lähden huomenna Lontooseen."

Alicen mieli masentui, sillä tämä kuulosti samalta kuin irtisanominen. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet muuta kuin kohteliasta välinpitämättömyyttä.

"Me ehdimme olla mukana kaikissa seuraelämän narrimaisuuksissa ennen kesäkuuta, jolloin toivon voivani palata tänne ja ryhtyä valmistamaan kirjaa, jota olen suunnitellut. Minun on koottava siihen aineksia Lontoossa. Jos lähden kaupungista ennenkuin huvittelukausi on lopussa eikä sinua haluta tulla pois vielä silloin, niin voin helposti löytää jonkun, joka ottaa sinut huostaansa niin pitkäksi aikaa kuin haluat sinne jäädä. Toivoisin, että olisi jo kesäkuu!"

Lydian naisellinen kärsimättömyys oli Alicesta mieluisempaa kuin hänen fatalistinen tyyneytensä. Se kevensi hänen alemmuuden-tunnettaan, jota lähempi tuttavuus oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt. Hän ei rohjennut vielä epäillä suojelijatartaan mistään niin alhaisen inhimillisestä kuin sukupuolisesta mielenkiinnosta Casheliin, mutta hän alkoi vakuuttaa itselleen joltisellakin menestyksellä, että Lydian käyttäytymisen sopivaisuus oli vähintäänkin kysymyksenalaista. Olihan neiti Carew sinä aamuna kursailematta kysynyt mieheltä, mikä hänen ammattinsa oli, ja Alice onnitteli itseään, että sellaista tekemään hän ainakin oli liian hyvin kasvatettu. Hän oli kokonaan vapautunut arkuudestaan palvelijoita kohtaan ja oli alkanut puhutella heitä tiedottomalla kopeudella ja tietoisella kohteliaisuudella, jotka saivat 'nousukas'-sanan usein toistumaan palvelijain huoneessa. Bashville, lakeija, oli pannut vaaraan siellä nauttimansa suosion sanomalla neiti Goffia hienoksi nuoreksi naiseksi.

Bashville oli kolmenkolmatta vanha ja viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä sukkajalassa. 'Vihreän Miehen' kapakassa kylässä oli kaikki maalainen välinpitämättömyyden teeskentely hänen pääkaupunkilais-arvoaan kohtaan sulanut pois hänen sujuvan puhetaitonsa ja poliittisessa väittelyssä osoittamansa terävyyden vaikutuksesta. Tallin puolella häneen vedottiin urheiluasiain auktoriteettina ja cornilaisen painin taiturina. Naispalvelijat katselivat häntä peittelemättömällä ihailulla. He kilpailivat toistensa kanssa keksiäkseen ihastusta ilmaisevia sanoja, kun hän lausui heille runoja, mitä hän tekikin usein, koska hänellä oli hyvä muisti ja hän piti runoista. He olivat ylpeät saadessaan lähteä kävelylle hänen kanssaan. Mutta hänen huomaavaisuuden-osoituksensa eivät koskaan aiheuttaneet mustasukkaisuutta, sillä oli julkinen salaisuus palvelijain tuvassa, että hän oli rakastunut emäntäänsä. Hän ei ollut koskaan sanonut mitään sen suuntaista, eikä kukaan uskaltanut viitata siihen hänen läsnäollessaan, vielä vähemmin naljailla hänelle tuosta hänen mieltymyksestään; mutta tuo hellä tunne oli siitä huolimatta kaikkien tiedossa, eikä se suinkaan näyttänyt niin toivottomalta palveluskunnan nuoremmista jäsenistä, kuin se näytti kokista, kellarimestarista ja Bashvillesta itsestään. Neiti Carew, joka tiesi hyvien palvelijain arvon, antoi tunnustuksen lakeijansa taitavuudelle ja maksoi hänelle sen mukaisen palkan, mutta hän ei aavistanutkaan, että hänellä oli palvelijanaan monipuolinen runouden ja yleisten asiain harrastaja, joka nautti erikoista arvonantoa ritarillisuutensa, mieskohtaisen urheutensa, kaunopuheisuutensa ja paikkakunnallisen poliittisen vaikutusvaltansa nojalla.

Tämä Bashville astui nyt kirjastoon kädessään tarjotin, jonka hän ojensi Alicelle, sanoen: "Herra odottaa pyöreässä salongissa, neiti."

Alice otti mainitun herran kortin ja luki: "Hra Wallace Parker."

"Ooh!" sanoi hän pahoillaan, vilkaisten Bashvilleen ikäänkuin arvatakseen, minkä vaikutuksen tämä oli saanut vieraasta. "Serkkuni — se, josta puhuimme juuri äsken — on tullut minua tervehtimään."

"Mikä hyvä onni!" sanoi Lydia. "Hän selittää minulle boksarin merkityksen. Pyydä häntä syömään aamiaispäivällistä kanssamme."

"Sinä et välittäisi hänestä", sanoi Alice. "Hän ei ole paljon tottunut seurusteluun. Luulen, että minun on parasta mennä häntä puhuttelemaan."

Neiti Carew ei vastannut, sillä hän ei nähtävästi voinut ymmärtää, kuinka asiassa voisi olla mitään epäilystä. Alice meni pyöreään salonkiin, missä hän tapasi herra Parkerin tarkastelemassa intiaani-aseista sommiteltua voitonmerkkiä, näyttäytyen takaapäin katsottuna lyhyeksi, keikarimaiseen siniseen pitkään takkiin puetuksi herrasmieheksi. Uusi hattu ja hansikaspari oli myöskin näkyvissä, kun hän seisoi ylöspäin katsoen kädet selän takana. Kääntyessään tervehtimään Alicea toi hän näkyviin päättäväistä itsekunnioitusta ilmaisevat kasvot, joiden silmien vetinen kirkkaus yhdessä paljaiden ohimojen kanssa, joista hiukset olivat kuluneet pois, herätti vaikutelman myöhään valvotuista illoista ynnä joko hyvin uurastavista tai hyvin hillittömistä elämäntavoista. Hän lähestyi luottavasti, puristi Alicen kättä lämpimästi muutamia sekunteja ja asetti hänelle tuolin, panematta merkille sitä ilmeistä kylmyyttä, jolla Alice otti vastaan nämä huomaavaisuudet.

"En ole vihainen, Alice", sanoi hra Parker istuuduttuaan Alicea vastapäätä, "mutta minä hämmästyin kuullessani Emily-tädiltä, että olit tullut tänne asumaan neuvottelematta minun kanssani. Minä —"

"Neuvottelematta sinun kanssasi!" huudahti Alice, keskeyttäen hänet ivallisesti. "Enpä ole mokomaa kuullut! Minkätähden minun olisi neuvoteltava sinun kanssasi tulemisistani ja menemisistäni?"

"No, minun ei ehkä olisi pitänyt käyttää sanaa 'neuvotella', varsinkaan sellaiselle riippumattomalle pikku naiselle kuin suloinen Alice Goff on. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisit ainakin voinut edes muodollisesti ilmoittaa minulle aikomastasi askeleesta. Meidän välillämme vallitsevat suhteet oikeuttavat minut nauttimaan luottamustasi."

"Mitkä suhteet, jos saan kysyä?"

"Mitkäkö suhteet!" kertasi hra Parker nuhtelevan painokkaasti.

"Niin. Mitkä suhteet?"

Hra Parker nousi seisomaan ja loihe lausumaan hellän juhlallisesti: "Alice: minä olen kosinut sinua kuusi kertaa —"

"Ja olenko minä vastannut myöntävästi kertaakaan?"

"Kuuntele minua loppuun, Alice. Tiedän, ettet koskaan ole antanut nimenomaista suostumusta; mutta asia on aina ymmärretty niin, että minun varojeni niukkuus oli ainoana esteenä onnemme tiellä. Me — Älä keskeytä minua, Alice: sinä et aavistakaan, mitä on tulossa. Sitä estettä ei enää ole. Minut on nimitetty Sunburyn lukion alijohtajaksi, jolla on palkkaa 350 puntaa vuodessa, vapaat huoneet, lämpö ja valo. Aikaa myöten pääsen epäilemättä ylijohtajaksi — loistava paikka, joka merkitsee 1600 punnan vuosituloja. Sinä olet nyt vapaa niistä huolista, jotka ovat painaneet sinua niin ankaroina isäsi kuoleman jälkeen; ja sinä voit jättää heti — nyt — tässä silmänräpäyksessä riippuvan asemasi täällä."

"Kiitos, minun on täällä varsin hyvä olla. Olen vierailemassa neiti Carew'n luona."

Seurasi äänettömyys, ja hra Parker istuutui hitaasti. Sitten Alice lisäsi: "Olen tavattoman iloinen, että olet vihdoinkin onnistunut saamaan hyvän paikan. Se on varmaankin suuri huojennus äitiraukallesi."

"Minä kuvittelin, Alice — vaikka se kukaties olikin vain kuvittelua — minä kuvittelin, että sinun äitisi oli tavallista kylmempi käytökseltään tänä aamuna. Toivottavasti ei tämän palatsimaisen asunnon ylellisyys kykene turmelemaan sydäntäsi. Minä en voi viedä sinua linnaan enkä asettaa laumoittain liveripukuisia palvelijoita käskettäviksesi; mutta minä voin tehdä sinut kunnianarvoisan englantilaisen kodin valtiattareksi, joka ei ole riippuvainen vieraiden anteliaisuudesta. Sinusta ei voi koskaan tulla enempää kuin lady, Alice."

"On oikein hyvä, että läksytät minua, sen uskon varmasti."

"Voisit puhua kanssani vakavasti", sanoi hra Parker, nousten pahantuulisena ja kävellen muutamia askelia. "Kun mies tarjoaa kätensä, pitäisi siihen mielestäni suhtautua kunnioituksella."

"Niinkö! En ymmärtänyt asiaa oikein. Luullakseni sovittiin välillämme siitä, ettei sinun ole tehtävä tuota tarjousta minulle joka kerta kuin tapaamme."

"Samoin sovittiin siitäkin, että asia lykättäisiin vain siksi, kunnes olisin sellaisessa asemassa, että voin ottaa sen uudelleen esiin sitomatta sinua pitkäaikaiseen kihlaukseen. Se aika on nyt tullut, ja minä odotan vihdoinkin suotuisaa vastausta. Minulla on siihen oikeus, ottaen huomioon kuinka kärsivällisesti olen sitä odottanut."

"Omasta puolestani, Wallace, täytyy minun sanoa, etten pidä viisaana ajatella naimisiinmenoa vain 350 punnan vuosituloilla."

"Ynnä vapaat huoneet: muista se; ja lämpö ja valo! Sinä näyt käyvän kovin varovaiseksi nyt, kun asut täällä neiti Mikälien kanssa. Pelkään, ettet enää rakasta minua, Alice."

"Enhän ole koskaan sanonutkaan rakastavani sinua."

"Pyh! Et ehkä ole koskaan sanonut sitä; mutta sinä olet aina antanut minun ymmärtää —"

"Mitään sellaista en ole koskaan tehnyt, Wallace; enkä salli sinun sanovan sellaista."

"Sanalla sanoen", tokaisi Parker katkerasti, "sinä luulet voivasi siepata täällä jonkun keikarin, joka on parempi kauppa kuin minä."

"Wallace! Kuinka uskallat?"

"Sinä loukkaat tunteitani, Alice, ja minä puhun suoraan. Osaan kyllä käyttäytyä yhtä hyvin kuin nekin, jotka 'otetaan vastaan' täällä; mutta kun koko onneni on pelissä, en pidä kiinni turhantarkkuuksista. Sentähden vaadin sinulta suoraa vastausta rehelliseen, kunnialleen tarjoukseeni."

"Wallace", sanoi Alice arvokkaasti: "en salli, että minua pakotetaan antamaan vastausta vasten tahtoani. Minä pidän sinua serkkunani."

"Minä en halua sinun pitävän minua serkkunasi. Olenko minä koskaan pitänyt sinua serkkunani?"

"Ja luuletko, Wallace, että minä sallisin sinun kutsua minua ristimänimeltäni ja olla niin tuttavallinen kuin aina olemme olleet keskenämme, jos et olisi serkkuni? Jos niin on, täytyy sinulla olla hyvin omituiset mielipiteet minusta."

"En luullut, että ylellisyys voisi noin turmella —"

"Tuon sanoit jo äsken", tikaisi Alice. "Älä toista yhtä ja samaa lakkaamatta; tiedäthän, että se on yksi sinun pahoja tapojasi. Tahdotko jäädä aamiaispäivälliselle? Neiti Carew käski minun pyytää sinua."

"Todellakin! Neiti Carew on hyvin ystävällinen. Ole hyvä ja ilmoita hänelle, että katson saaneeni suuren kunnian, ja että tunnen itseni aivan järkytetyksi siitä, etten voi ottaa vastaan hänen suosiollisuuttaan."

Alice nosti päänsä halveksivasti kenoon. "Epäilemättä sinua huvittaa tehdä itsesi naurettavaksi", sanoi hän; "mutta minun täytyy sanoa, etten katso olevan siihen tarvetta."

"Olen pahoillani, jos ei käytökseni ole kyllin hyvä sinulle. Sinä et löytänyt koskaan aihetta sen moittimiseen silloin, kun ympäristömme oli vähemmän ylimyksellinen. Minä aivan häpeän, että olen riistänyt niin paljon kallista aikaasi. Hyvästi!"

"Hyvästi. Mutta minä en ymmärrä, miksi olet niin raivoissasi."

"Minä en ole raivoissani. Olen vain murheissani, kun huomaan ylellisyyden turmelleen sinut. Luulin sinulla olleen ylevämmät periaatteet. Hyvästi, neiti Goff. Minulla ei tule olemaan mielihyvää nähdä teitä toiste tässä ylen hienossa kartanossa."

"Aiotko todella lähteä, Wallace?" kysyi Alice nousten.

"Kyllä. Minkävuoksi jäisin?"

Alice soitti kelloa, Parkerin suureksi nolostukseksi; sillä hän oli odottanut Alicen estävän häntä lähtemästä ja koettavan rakentaa sovintoa. Ennenkuin he ehtivät puhua sen pitemmältä, astui Bashville sisään.

"Hyvästi", sanoi Alice kohteliaasti.

"Hyvästi", vastasi Parker hampaittensa välistä. Hän asteli ylväästi ulos, sivuuttaen Bashvillen ilmeisen halveksuvasti.

Hän oli jo ulkona talosta ja laskeutui juuri alas pengermän portaita, kun lakeija saavutti hänet lausuen kohteliaasti:

"Anteeksi, herra. Olette luultavasti unhottanut tämän." Ja hän ojensi hänelle kävelykeppiä.

Parkerin ensimmäinen ajatus oli, että hänen keppinsä oli vetänyt lakeijan huomion puoleensa vaivaisella ulkonäöllään linnan eteishallissa, ja että Bashville kehoitti häntä peitetyllä pöyhkeydellä korjaamaan omansa pois. Hänen omanarvontuntonsa torjui kuitenkin kohta tämän epäluulon liian nöyryyttävänä; mutta hän päätti näyttää Bashvillelle, että tämä oli tekemisissä herrasmiehen kanssa. Siksi hän otti kepin ja sen sijaan että olisi kiittänyt Bashvilleä, ojensi hänelle viisi shillinkiä.

Bashville hymyili ja pudisti päätään. "Ei, ei, herra", sanoi hän; "kiitoksia kuitenkin. Se on vastoin katsantotapojani."

"Sitä suurempi hupsu olet", sanoi Parker pistäen rahat taskuunsa ja kääntyen menemään.

Bashvillen muoto muuttui. "No, no, herra", sanoi hän, seuraten Parkeria portaiden juurelle; "kohtelias puhe ansaitsee kohteliaan vastauksen. Minä en ole suurempi hupsu kuin tekään. Herrasmiehen pitäisi tietää paikkansa yhtä hyvin kuin palvelijankin."

"Oh, mene helkkariin", mutisi Parker karahtaen hyvin punaiseksi ja rientäen matkaansa.

"Jos et olisi emäntäni vieras", sanoi Bashville katsoen uhkaavasti hänen jälkeensä, "niin lähettäisin sinut viikoksi vuoteeseen siitä hyvästä, että lähetit minut helkkariin."