III LUKU.

Seuraavana päivänä Alice ilmoitti ottavansa vastaan neiti Carew'n kutsun. Lydia, joka näytti pitävän kaikki päätökset ennakolta varmoina, niin pian kuin hän oli kerran ilmaissut ne hyväksyvänsä, otti suostumuksen vastaan luonnollisena asiana. Alice katsoi tällöin soveliaaksi huomauttaa, että oli olemassa muitakin henkilöitä, jotka tuli ottaa huomioon. Hän sanoi:

"En olisi eilenkään empinyt muutoin kuin äitini vuoksi. Tuntuu niin sydämettömältä jättää hänet."

"Onhan sinulla sisar kotona, eikö niin?"

"On. Mutta hän ei ole erittäin vahva, ja äiti tarvitsee koko joukon hoivaamista." Alice vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten matalammalla äänellä: "Hän ei ole toipunut vielä entiselleen isän kuoleman aiheuttamasta mielen järkytyksestä."

"Isäsi ei siis ole ollut kauan kuolleena?" kysyi Lydia tavallisella äänellään.

"Vasta kaksi vuotta", sanoi Alice kylmästi. "Tuskin tiedän, kuinka voin kertoa äidilleni, että aion jättää hänet."

"Mene ja kerro se hänelle jo tänään, Alice. Ei sinun tarvitse pelätä vahingoittavasi häntä. Kaksi vuotta kestänyt murhe on vain huono tapa."

Alice hätkähti loukkaantuneena. Hänen äitinsä murhe oli hänelle pyhä; ja kuitenkin hän juuri äidistään saamansa kokemuksen perusteella tajusi Lydian huomautuksen totuuden ja tunsi sen kumoamattomaksi. Hän rypisti kulmiaan, mutta rypistys meni hukkaan: neiti Carew ei katsonut häneen. Sitten hän nousi ja meni ovelle, missä hän pysähtyi sanoen:

"Sinä et tunne meidän perheseikkojamme. Minä lähden nyt koettamaan taivuttaa äitiäni sallimaan minun jäädä luoksesi."

"Ole hyvä ja palaa hyvissä ajoin päivälliselle", sanoi Lydia järkkymättömänä. "Esitän sinut serkulleni Lucian Webber'ille; olen juuri saanut sähkösanoman häneltä. Hän tulee Wiltstokeniin loordi Worthingtonin kanssa. En tiedä tuleeko loordi Worthington päivälliselle vai ei. Hänellä on terveyttään hoitava ystävä Metsämajassa, eikä Lucian ilmoita selvästi, tuleeko hän tervehtimään häntä vai minua. Oli miten oli, se ei merkitse mitään: loordi Worthington on vain nuori urheilun harrastaja. Lucian on etevä mies ja hänestä tulee vielä joskus huomattu henkilö. Hän on erään ministerin sihteeri ja hänellä on paljon työtä; mutta me saamme luullakseni nähdä häntä usein, niin kauan kuin helluntailomaa kestää. Suo anteeksi, että olen seisottanut sinua ovella kuuntelemassa tätä pitkää juttua. Hyvästi." Hän huiskautti kättään, ja Alice tunsi äkkiä, että voisi olla mahdollista ruveta kovasti pitämään neiti Carew'sta.

Hän vietti onnettoman iltapäivän äitinsä seurassa. Rouva Goff oli onnekseen joutunut naimisiin miehen kanssa, jota hän pelkäsi ja joka kävi hyvin epämiellyttäväksi kaikista pienimmistäkin talouteensa tai lapsiinsa kohdistuneista laiminlyönneistä. Tehden välttämättömyydestä hyveen oli rouva Goff johtunut siihen, että häntä Wiltstokenissa pidettiin aviovaimon ja perheenäidin esikuvana. Lopuksi, kun hra Goff joutui vankkurien yliajamaksi ja sai surmansa, jäi leski kahden tyttärensä kanssa miltei pennittömäksi. Tässä pulassaan hän turhautui murheeseen eikä tehnyt mitään. Hänen tyttärensä järjestivät isän asiat parhaan taitonsa mukaan, muuttivat halpaan taloon ja vuokrasivat vieraille sen, jossa he olivat asuneet niin monet vuodet. Janet, vanhempi sisar, jolla oli taipumusta opiskeluun, antoi paikkakunnan nuorille tytöille opetusta naiskasvatuksen viimeisen muodin mukaan, josta huhuja oli jo saapunut Wiltstokeniinkin. Alice ei pystynyt opettamaan matematiikkaa eikä siveystiedettä, mutta hän perusti tanssikoulun ja antoi opetusta laulussa ynnä kielessä, jota hän uskoi puhuttavan Ranskassa, mutta jota Wiltstokenin kautta matkustavat sen maan asukkaat eivät ymmärtäneet. Molemmat sisaret olivat hellästi kiintyneet toisiinsa ynnä äitiinsä. Alice, joka oli nauttinut mukavuuttarakastavan isänsä erikoista suosiota, säilytti hänen muistoaan jonkinlaisessa kunniassa, vaikka ei voinutkaan olla toivomatta, että isän suosiollisuus häntä kohtaan olisi saanut hänet varaamaan hänelle toimeentulon. Hän häpesi myöskin aina muistaessaan, kuinka isällä oli ollut tapana juoda itsensä humalaan kilpa-ajoissa, soutukilpailuissa ja muissa kansallisjuhlissa, joista eräässä sitten sattui se tapaturma, joka tuotti hänelle kuoleman.

Alice meni linnasta kotiinsa odottaen näkevänsä omaistensa ilmaisevan yhtaikaa sekä iloa että surua, iloa hänen hyvästä onnestaan ja surua hänen menetyksestään; sillä hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja äidintunteista olivat vielä puhtaasti romanttiset. Mutta rouva Goff, joka heti alkoi kadehtia sitä ylellisyyttä, jota hänen tyttärensä nyt pääsisi nauttimaan, puhkesi kiihkeästi syyttämään häntä tunteettomuudesta, äitinsä hylkäämisen innosta ja turhamaisesta huvinhalusta. Alice, joka, huolimatta jäykästä velvollisuudentunnostaan todenpuhumiseen nähden, oli usein lausunut rouva Goff'ille puolikymmentä valhetta yhtenä iltapäivänä säästääkseen häntä joltakin epämiellyttävältä totuudelta, ja joka olisi torjunut herjaavana sellaisen viittauksenkin, että hänen äitinsä oli enemmän itsekäs kuin pyhimysmäinen, puhkesi pian kyyneliin, selittäen ettei palaisi enää linnaan, ja sanoen, ettei mikään olisi voinut taivuttaa häntä jäämään sinne viime yöksi, jos hän olisi arvannut voivansa aiheuttaa sillä mielipahaa kotonaan. Tämä säikähdytti rouva Goffia, joka tiesi kokemuksesta, että oli helpompi kiihoittaa Alice äkkipikaisiin päätöksiin kuin saada hänet peräytymään niistä jälkeenpäin. Pelko siitä, että ihmiset rupeisivat moittimaan häntä tyttärensä edun kevytmielisestä vastustamisesta, sai voiton hänen kateudestaan. Hän nuhteli Alicea ankarasti hänen itsepintaisesta luonteestaan ja vaati häntä velvollisuudesta ei ainoastaan äitiään, vaan myöskin ja etupäässä Jumalaansa kohtaan, ottamaan vastaan neiti Carew'n tarjouksen kiitollisuudella ja vaatimaan kiinteätä palkkaa niin pian kuin hän oli hyvällä käytöksellään tehnyt seuransa linnassa välttämättömäksi. Niin kuuliainen kuin Alice olikin, saattoi hän äitinsä pyytelemään ja osoittamaan jo oireita kiihkeään murheen purkaukseen edesmenneen miehensä takia, ennenkuin suostui tottelemaan häntä. Hän sanoi tahtovansa odottaa, kunnes Janet, joka oli opetustunnilla, palaisi kotiin ja lupaisi antaa anteeksi hänen viimeöisen poissaolonsa (rouva Goff oli näet valheellisesti kertonut Janetin syvästi loukkautuneena maanneen itkien valveilla aamutunneille saakka). Kun äidillä ei täten ollut muuta neuvoa kuin joko päästä eroon Alicesta ennen Janetin paluuta tai joutua ilmi häijystä valheesta, häätyi hän uskottelemaan, että Janet viettäisi iltaa joidenkin tuttaviensa seurassa, ja teroittamaan, kuinka epäystävällistä oli antaa neiti Carew'n olla yksinään. Vihdoin Alice huuhtoi pois kyynelten jäljet ja palasi linnaan tuntien itsensä hyvin onnettomaksi ja koettaen lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että hänen sisarensa oli säästynyt äskeiseltä kohtaukselta.

Lucian Webber ei ollut vielä saapunut, kun hän tuli linnaan. Neiti Carew vilkaisi hänen alakuloisiin kasvoihinsa, kun hän astui huoneeseen, mutta ei kysynyt mitään. Hetken perästä hän kuitenkin pani pois kirjansa, mietti hiukan ja sanoi:

"On kohta kolme vuotta siitä kun olen teettänyt uutta pukua." Alicen katse vilkastui. "Nyt kun sinä olet minulla apuna valitsemassa, arvelen rupeavani niin yltiömäiseksi, että uudistan koko puvustoni. Toivon, että sinäkin käyttäisit tilaisuutta hankkiaksesi jotakin itsellesi. Tulet huomaamaan, että ompelijani, madame Smith, on luotettava työssään, vaikka hän onkin kallis ja epärehellinen. Kun olemme väsyneet Wiltstokeniin, voimme mennä Pariisiin ja ompeluttaa siellä, mutta siihen mennessä voimme turvautua madame Smithiin."

"Minulla ei ole varaa kalliisiin pukuihin", sanoi Alice.

"En pyytäisi sinua hankkimaankaan niitä, jollei sinulla olisi niihin varaa. Huomautinhan sinulle, että totuttaisin sinut kalliisiin tapoihin."

Alice empi. Hänellä ole terve taipumus ottaa kaikissa tilaisuuksissa niin paljon kuin vain voi saada; ja hän oli kärsinyt köyhyydestä liian paljon ollakseen tuntematta enemmän kiitollisuutta hyvästä onnestaan kuin nöyryytystä neiti Carew'n hyväntekeväisyydestä. Mutta ajatellessaan, kuinka hän ajaisi upeasti puettuna linnan vaunuissa ja kohtaisi Janetin raahustamassa jokapäiväisiin tehtäviinsä halvassa mustassa sarssipuvussaan ja parsituissa hansikkaissaan, tunsi Alice ansaitsevansa kaikki äitinsä nuhteet. Kuitenkin oli ilmeistä, ettei kieltäytyminen tuottaisi Janetille mitään aineellista hyötyä; siksi hän sanoi:

"En todellakaan voi ajatellakaan käyttää hyväkseni ystävällisyyttäsi näin tukkukaupalla. Sinä olet minulle liian hyvä."

"Kirjoitan madame Smithille jo tänä iltana", sanoi Lydia.

Alice aikoi vielä esittää heikon vastaväitteen, kun hra Webberin saapuminen ilmoitettiin. Alice jäykistyi ottamaan vierasta vastaan. Lydian käytös ei muuttunut vähintäkään. Lucian, joka esiintymistavaltaan muistutti pikemmin neiti Goffia kuin serkkuaan, suoritti juhlallisesti esittelyyn kuuluvat seremoniat ja sai Alicelta halveksumiseen vivahtavan vastaanoton. Alice, vaikka tunsikin salaista pelkoa ja kunnioitusta, käyttäytyi tottumuksesta tyrannimaisesti miehiä kohtaan.

Vastaten Alicelle arveli hra Webber ilman olevan viileämmän kuin eilen. Vastaten Lydialle myönsi hän, että vastustuspuolueen johtajan esittämä päätöslauselma merkitsi itse asiassa äänestystä hallitukselle annettavasta luottamuslauseesta. Hän uskoi ministeristön saavan enemmistön kannatuksen. Mitään tärkeitä uutisia ei hänellä ollut. Hän oli matkustanut tänne yhdessä loordi Worthingtonin kanssa, joka oli tullut tervehtimään Metsämajassa asuvaa, terveyttään hoitavaa ystäväänsä. Hän oli luvannut palata Lucianin kanssa puolikahdeksan junalla.

Kun mentiin alas päivälliselle, ei Alice, edellisen päivän kokemuksista hyötyneenä, arastellut palvelijain katseita eikä tehnyt mitään typeryyksiä. Kykenemättömänä ottamaan osaa keskusteluun, koska ei tiennyt mitään politiikasta, joka oli Lucianin pääasiallinen puheenaihe, hän istui äänettömänä ja tarkisti sitä vanhaa mielipidettään, että oli naurettavaa ja epähienoa naiselle keskustella mistään, mitä oli sanomalehdissä. Hän tunsi kunnioitusta Lucianin varovaista ja jonkun verran dogmaattista keskustelutyyliä kohtaan ja päätteli hänen tietävän, kaikki asiat. Lydia näytti suhtautuvan mielenkiinnolla hänen esittämiinsä tietoihin, mutta täysin välinpitämättömästi hänen mielipiteisiinsä.

Kun kello läheni puolikahdeksaa, ehdotti Lydia, että he kävelisivät yhdessä asemalle, lisäten menonsa syyksi, että hän halusi oppia vedonlyöntiä loordi Worthingtonilta. Lucian näytti vakavalta tämän johdosta, ja Alice, osoittaakseen olevansa hänen kanssaan yhtä mieltä sopivaisuudesta, näytti kauhistuneelta. Ei kumpikaan mielenilmaus tehnyt pienintäkään vaikutusta Lydiaan. Hän johti tietä eteiseen, otti koristeettoman olkihattunsa ja saalinsa siellä olevalta telineeltä ja astui ulos, ilman hansikkaita, raikkaaseen kevätillan ilmaan. Kauhuissaan noin miesmäisestä käyttäytymisestä ja jäätyään ilman niitä kymmentä minuuttia, joiden hän oli luullut olevan käytettävinään pannakseen hatun päähänsä ja varustautuakseen julkisuutta varten, oli Alicen riennettävä yläkertaan ja jälleen alas sopimattomalla kiireellä. Kun hän saavutti toiset nurmikentällä, virkkoi Lucian juuri:

"Worthington pelkää sinua, Lydia — nähtävästi ilman aihetta."

"Minkätähden?"

"Koska sinä tiedät niin paljon enemmän kuin hän", vastasi Lucian, ilahtuneena siitä, että häneltä kysyttiin selitystä. "Mutta ehkäpä sinulla on myötätuntoa hänen mieliharrastuksilleen enemmän kuin hän luuleekaan."

"Minun täytyy selittää sinulle, Alice, että loordi Worthington on nuori herrasmies, jonka mielilukemista on kilpa-ajoluettelo ja joka harrastaa juoksijahevosia yhtä innokkaasti kuin Lucian pääministereitä ja puoluejohtajia. Hän ei koskaan lue mitään eikä seurustele lukevien ihmisten kanssa, joten hänen keskustelunsa on siedettävää. Tekisikö sinun mielesi mennä Ascotiin, Alice?"

Alice vastasi, niinkuin tunsi Lucianin odottavan hänen vastaavan, nimittäin ettei hän koskaan ollut ollut kilpa-ajoissa ja ettei hänellä ollut haluakaan sellaisiin mennä.

"Tulet kyllä muuttamaan mielesi hyvissä ajoin ennen ensi vuoden ajoja. Kilpa-ajot herättävät joka ihmisen mielenkiintoa, mitä ei voi sanoa oopperasta tai taideakatemiasta."

"Minä olen käynyt akatemiassa", sanoi Alice, joka oli käynyt kerran isänsä kanssa Lontoossa.

"Niinkö!" sanoi Lydia. "Kävitkö Kansallis-galleriassa?"

"Kansallis-galleriassa! En luule. En muista."

"Miellyttivätkö taulut sinua?"

"Kyllä, oikein paljon."

"Tulet huomaamaan Ascotin paljoa huvittavammaksi."

"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lucian Alicelle, "että serkkuni mielioikku on teeskennellä välinpitämättömyyttä taiteesta, jota hän harrastaa intohimoisesti, ja kirjallisuudesta, johon hän on syvällisesti perehtynyt."

"Lucian-serkku", sanoi Lydia, "jos joskus joudut syrjään politiikasta ja petyt pyrkimyksissäsi, on sinulla tilaisuus elää taiteesta ja kirjallisuudesta. Silloin olen kunnioittava mielipidettäsi niiden riittävyydestä elämän tueksi. Tähän mennessä olet maistellut niitä vain höysteenä."

"Tyytymätönkö, kuten tavallisesti?" sanoi Lucian. "Sinun ainoa ajatuksesi minusta, kuten tavallisesti", vastasi Lydia kärsivällisen kärsimättömänä, heidän astuessaan asemahuoneeseen.

Juna, kolme matkustajavaunua ja yksi tavaravaunu, odotti asemalla. Veturi puhkui hillitysti, ja kuljettaja ja lämmittäjä nojautuivat ulos; viimeksimainittu, nuori mies, tähysteli innokkaasti kahta ensiluokan vaunun edessä seisovaa herraa; kuljettaja kohdisti mielenkiintonsa samoihin henkilöihin vanhemman ihmisen maltillisuudella. Toinen tarkastelun alaisista henkilöistä oli pyöreäpäinen, pieni mies, noin viidenkolmattavuotias, puettu pääkaupunkilaiseen iltapäivämuotiin. Toisen tunsi Lydia heti edellisen päivän Hermekseksi, huolimatta hänen olkihatustaan, keltaisesta kaulanauhastaan ja tiheästi musta- ja valko-ruudukkaasta puvustaan, jonka rintataskusta pursui esiin tulipunainen silkkinenäliina. Hänen käsissään ei ollut kävelykeppiä tai sateenvarjoa; hänen ryhtinsä oli sulava ja tasapainonsa niin täsmällinen, ettei hän näyttänyt painavan mitään; ja hänen ilmeensä oli itseensätyytyväinen ja hyväntuulinen. Mutta —! Lydia tunsi, että oli olemassa jokin "mutta" tuossa kauniissa, voimakkaassa, hyväntuulisessa nuoressa miehessä.

"Tuolla on loordi Worthington", sanoi Lydia, osoittaen pyöreäpäistä herraa. "Ei suinkaan tuo toinen voi olla hänen terveyttäänhoitava ystävänsä?"

"Tuo on se mies, joka asuu Metsämajassa", sanoi Alice. "Minä tunnen hänet ulkonäöltä."

"Joka ei kylläkään näytä sairaalloiselta", huomautti Lucian, tähystellen kiinteästi tuntematonta.

He olivat nyt saapuneet lähelle noita molempia ja kuulivat, kuinka loordi Worthington, avatessaan vaunun oven sisään mennäkseen, sanoi: "Pidähän huolta itsestäsi, kuten kelpo mies ainakin. Muista! jos se kestää sekunninkaan yli viidentoista minuutin, menetän viisisataa puntaa."

Hermes pani käsivartensa nuoren loordin hartioille ja ravisteli häntä vanhemman veljen tapaan. Sitten hän virkkoi oikealla ja hyvällä ääntämistavalla, mutta hiukan karkeamman sävyisellä ja kovemmalla äänellä kuin englantilaiset herrasmiehet tavallisesti puhuvat: "Rahat ovat turvassa kuin pankin holvissa, poikani."

Ilmeisesti, ajatteli Alice, oli tuntematon loordi Worthingtonin hyvä tuttava. Hän päätti käyttäytyä huomaavaisesti häntä kohtaan, jos heidät esiteltäisiin toisilleen.

"Loordi Worthington", sanoi Lydia.

Säpsähtäen kääntyi puhuteltu ja kiipesi alas vaunun istuimelta, lausuen hiukan hämmentyneenä: "Kuinka voitte, neiti Carew? Kaunista seutua ja kaunista ilmaa — soveltuu teille varmaankin mainiosti. Te näytätte ainakin siltä kuin se soveltuisi."

"Kiitos, taidanpa näyttää. Teidän tuttavanne on luullakseni minun vuokralaiseni."

Loordi Worthingtonin ilmeessä kuvastui äkillinen ja elävä ilmitulon pelko, eikä hän vastannut sanaakaan.

"Kaiketi esittelette hänet minulle, vai kuinka?"

"Annatteko minulle luvan?" kysyi loordi.

"Tietysti", sanoi Lydia. "Onko jokin syy —"

"Oh, ei vähintäkään, jos kerran te sitä haluatte", vastasi loordi Worthington vilkkaasti, ja hänen silmänsä vilkkuivat vallattomasti, kun hän kääntyi seuralaiseensa päin, joka seisoi vaunun ovella ihaillen Lydiaa ja ollen vuorostaan lämmittäjän ihailun esineenä. "Herra Cashel Byron — neiti Carew."

Hra Cashel Byron punastui hiukan kohottaessaan olkihattuaan, mutta muuten käyttäytyi kuin jokin korkea-arvoinen henkilö, joka ei ole ylpeä. Kun ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanottavaa omasta puolestaan, johti Lydia loordi Worthingtonin puhumaan Ascotin kilpa-ajoista ja kuunteli häntä samalla kuin katseli uutta tuttavaansa. Nyt, kun seurassa-olon väkinäisyys oli karkoittanut hänen äskeisen hyväntuulisen ilmeensä, oli hänessä jotakin peloittavaa, mikä aiheutti Lydiassa selittämättömän mielihyvän värähdyksen. Sama uinuvan vaaran vaikutelma tuntui, vaikka vähemmän miellyttävänä, Lucianissakin, joka tunsi olonsa hieman samanlaiseksi kuin suuren, luonteenlaadultaan epäilyttävän koiran läheisyydessä. Lydia ajatteli, ettei hra Byron ensi näkemältä pitänyt hänen serkustaan, sillä hän katseli häneen vinosti, ikäänkuin salaa mittaillen häntä.

Ryhmä hajautui, kun konduktööri huusi matkustajia asettumaan paikoilleen. Hyvästit sanottiin, ja loordi Worthington huusi: "Pidä huolta itsestäsi!" Cashel Byronille, joka vastasi hieman kärsimättömästi ja vilkaisten pelokkaasti neiti Carew'hin: "Hyvä on, hyvä on; ei mitään pelkoa, sir." Sitten juna lähti, ja hän jäi asemalaiturille molempien naisten kanssa.

"Me palaamme puistoon, herra Cashel Byron", sanoi Lydia.

"Niin minäkin", sanoi Byron. "Ehkä —" tässä hänen äänensä petti, ja hän katsoi Aliceen, välttääkseen Lydian katsetta. Sitten he lähtivät yhdessä asemalta.

Kun he olivat kävelleet jonkun matkaa äänettöminä, Alice katsoen jäykästi eteensä, epäluuloisena, muistaen äsken kuulleensa saattajansa loordi Worthingtonille puhuessaan käyttäneen sanaa "sir", Lydian taas pannessa merkille hänen kevyen astuntansa ja täydellisen tasapainonsa ja koettaessa lukea hänen hämmentyneitä kasvojaan, virkkoi Cashel Byron:

"Näin teidät eilen puistossa ja luulin teitä aaveeksi. Mellish-ukko — apulaiseni, tarkoitan — näki teidät myös. Siitä tiesin, että olitte todellinen."

"Merkillistä!" sanoi Lydia. "Minä luulin samaa teistä."

"Mitä! Luulitteko!" huudahti Cashel Byron, katsoen häneen. Kun hän tällöin ei tullut tarkanneeksi askeleitaan, kompastui hän ja palautti jälleen tasapainonsa hiljaa kiroten. Sitten hän tuli hyvin punaiseksi ja huomautti neiti Goffille, että oli lämmin ilta.

Alice myönsi. "Toivon", lisäsi hän, "että voitte paremmin."

Hra Byron näytti olevan ymmällä. Arvellen, mietittyään, toisen tarkoittaneen hänen kompastumistaan, sanoi hän:

"Kiitos, en loukannut itseäni."

"Loordi Worthington on kertonut meille teistä", sanoi Lydia. Hra Byron pysähtyi äkkiä, nähtävästi syvästi loukkautuneena, Lydia kiiruhti lisäämään: "Hän mainitsi teidän tulleen tänne terveyttänne palauttamaan, siinä kaikki."

Cashelin ilme helpottui omituiseksi hymyksi, ja hän lähti jälleen kävelemään. Mutta hetken kuluttua hänessä heräsi epäluulo, ja hän kysyi huolestuneesti: "Eikö hän kertonut teille minusta mitään muuta?"

Alice tuijotti häneen ylpeästi. Lydia vastasi: "Ei. Ei mitään muuta."

"Arvelin, että olitte ehkä jossakin kuulleet nimeni", pitkitti Cashel.

"Ehkä olen kuullutkin, mutta en voi muistaa missä yhteydessä. Miksi? Tunnetteko joitakin minun tuttaviani?"

"En suinkaan. Ainoastaan loordi Worthingtonin."

"Arvelen siis, että olette kuuluisa ja että minä kovaksi onnekseni en tiedä sitä, herra Cashel Byron. Onko niin?"

"Ei vähintäkään", vastasi Cashel kiireesti. "Ei ole mitään syytä, minkävuoksi teidän olisi koskaan tarvinnut kuulla minusta. Olen suuresti kiitollinen teille ystävällisestä tiedustelustanne", jatkoi hän kääntyen Aliceen päin. "Voin aivan hyvin nyt, kiitos. Maaseutu on saanut minut jälleen kuntoon."

Alice, joka alkoi hautoa epäluuloja hra Byroniin nähden, hymyili teeskennellysti ja suoristautui hiukan.

Cashel kääntyi hänestä pois, loukkautuneena hänen käytöksestään ja kyeten niin huonosti salaamaan tunteensa, että neiti Carew, joka alati tarkkasi häntä, näki mitä hän tunsi ja tiesi mielihyvin, että Cashel kääntyi hänen puoleensa saadakseen lohdutusta. Hän katsoi Lydiaan hartaan tarkkaavasti, ikäänkuin koettaen arvata hänen ajatuksiaan, jotka näyttivät liitelevän laskevassa auringossa tai jossakin muussa yhtä kauniissa ja salaperäisessä piirissä. Mutta Cashel saattoi nähdä, ettei hänen kasvoillaan näkynyt heijastustakaan neiti Goff'in ivallisuudesta.

"Ja te siis todellakin luulitte minua aaveeksi?" sanoi Cashel.

"Niin. Ensin luulin teitä kuvapatsaaksi."

"Kuvapatsaaksi!"

"Te ette näytä olevan siitä mielissänne."

"Eihän kukaan voi olla mielissään siitä, että häntä. luullaan kivimöhkäleeksi", vastasi Cashel surkeana.

Tässä oli mies, jota Lydia oli erehtynyt luulemaan ihanimmaksi miehisen voiman ja kauneuden kuvaukseksi, mitä hän tunsi, ja hän oli niin vailla taiteellista sivistystä, että piti kuvapatsasta epämiellyttävänä kivimöhkäleenä.

"Luulen, että olin silloin tunkeutunut luvattomalle alueelle", sanoi Lydia; "mutta tein sen tahtomattani. Olin joutunut eksyksiin, sillä olen jokseenkin outo täällä enkä osaa vielä liikkua omassa puistossanikaan."

"Ei se mitään haitannut", sanoi Cashel kiihkeästi. "Tulkaa niin usein kuin teitä haluttaa. Mellish kuvittelee, että jos joku saa nähdä minusta vilauksenkaan, niin hän ei saa mitään epätasaisia panoksia. Hän nähkääs tahtoisi ihmisten luulevan —" Tässä Cashel huomasi puhuvansa liikoja ja keskeytti, lisäten hämmentyneenä: "Mellish on hullu; siitä se vain johtuu."

Alice loi merkitsevän silmäyksen Lydiaan. Hänhän oli jo viitannut siihen, että hulluus ehkä oli todellinen syy Metsämajan vuokralaisten eristyneisyyteen. Cashel näki tuon silmäyksen ja ehkäisi sen kääntymällä häneen päin ja lausuen, seurustelun-omaista luontevuutta tavoitellen:

"Kuinka te nuoret naiset huvittelette täällä maalla? Pelaatteko koskaan biljaardia?"

"Emme", sanoi Alice harmistuneesti. Kysymys sisälsi hänen mielestään vihjauksen, että hän kykenisi viettämään iltansa yleisen kapakan toisessa kerroksessa. Häntä hämmästytti, kun Lydia huomautti:

"Minä pelaan — vähän. En välitä tuosta pelistä niin paljon, että huolisin kehittää itseäni siinä eteväksi. Te olitte varmaankin pukeutunut tennistä varten, kun näin teidät eilen. Neiti Goff on kuuluisa tennispelaaja. Hän voitti Austraalian mestarin viime vuonna."

Näytti kuin Byronissa olisi sittenkin ollut jonkunverran hovimiestä, sillä hän ilmaisi suurta hämmästystä tuosta urotyöstä. "Austraalian mestarin!" toisti hän. "Ja kukahan hän mahtoi — Ahaa, te tarkoitatte tennismestaria. Kuinkas muuten. No niin, neiti Goff, minä onnittelen teitä. Ei jokainen amatööri voikaan kerskua työntäneensä ammatti-mestaria takapenkkiin."

Suuttuneena siitä, että otaksuttiin hänen voivan kerskua, ja varmana siitä, että katukieli oli alhaisomaista, olkoon biljaardi mitä hyvänsä, otti Alice vielä entistä ylpeämmän ryhdin ja päätti antaa Cashelia nenälle selvin sanoin, jos hän vielä puhuttelisi häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä, sillä he saapuivat juuri silloin puiston muurissa olevalle kapealle rautaportille, jonka eteen Lydia seisahtui.

"Sallikaa minun avata se teille", sanoi Cashel. Lydia antoi hänelle avaimen, ja hän tarttui vasemmalla kädellään yhteen portin rautatankoon ja kumartui ikäänkuin tirkistääkseen avaimenreikään. Mutta hän avasi kuitenkin portin varsin taitavasti.

Alice oli menemäisillään portista sisään kylmästi nyökäyttäen, kun hän näki neiti Carew'n ojentavan Cashelille kätensä. Mitä hyvänsä Lydia tekikin, oli siinä sellainen leima, kuin juuri se olisi ollut oikein ja paikallaan. Cashel tarttui käteen arasti ja pudisti sitä hiukan, uskaltamatta katsoa Lydiaa silmiin. Alice ojensi jäykästi hansikkaansa. Cashel astui heti eteenpäin oikealla jalallaan ja sulki hänen sormensa kovimpien rystyjen puserrukseen, mitä Alice koskaan oli tuntenut. Vilkaistessaan tuohon merkilliseen nyrkkiin näki hän, että sen väri oli tummunut miltei mustaksi. Sitten hän astui sisään portista Lydian seuraamana, joka kääntyi sulkemaan sitä jälkeensä. Kun hän työnsi sitä kiinni, tarttui Cashel, ulkopuolella seisten, portin tankoon ja veti. Lydia luovutti heti portin sulkemisen hänelle ja hymyili kiitokseksi kääntyessään pois; mutta silloin Cashel kokosi rohkeutensa ja katsoi häneen. Sellaisen katseen kohtaaminen synnytti Lydiassa aivan uuden ja hyvin omituisen tunteen. Joutuipa hän vähän hämilleenkin, mutta ei niin suuresti kuin Cashel, joka kuitenkaan ei voinut irroittaa silmiään hänestä.

"Luuletko", sanoi Alice heidän kulkiessaan hedelmätarhan poikki, "että tuo mies on hieno mies?"

"Kuinka voisin sitä tietää? Mehän tuskin tunnemme häntä."

"Mutta mitä luulet? Hienossa miehessä on aina jotakin erikoista, jonka tuntee vaistomaisesti."

"Onko? Minä en ole koskaan huomannut sitä."

"Etkö?" sanoi Alice hämmästyneenä ja alkaen levottomana pelätä, että hänen etevämmyytensä hienouden oivaltamisessa johtui jollakin tavoin hänen yhteiskunnallisesta alemmuudestaan neiti Carew'hin nähden. "Minä luulin, että sen voisi aina sanoa."

"Ehkä niin", sanoi Lydia. "Minä puolestani olen huomannut samat käytöstavan eri vivahdukset kaikissa luokissa. Joillakin ihmisillä, olkoonpa heidän varsinaisen ympäristönsä esiintymistyyli millainen hyvänsä, on synnynnäinen käytöksen hienous ja arvokkuus —"

"Sitä juuri tarkoitankin", sanoi Alice.

"— mutta sitä tapaa yhtä usein näyttelijäin, mustalaisten ja talonpoikain keskuudessa kuin sivistyneiden ja hienojen ihmisten joukossa. Useimmista ihmisistä voi sen arvata joltisellakin varmuudella, mutta ei tästä hra Cashel Byronista. Oletko utelias hänestä?"

"Minäkö!" huudahti Alice ylväästi. "En vähääkään."

"Minä olen. Hän kiinnittää mieltäni. Näen harvoin mitään uutta ihmisissä, ja hän on hyvin erikoinen mies."

"Tarkoitin", sanoi Alice nolona, "etten tunne häntä kohtaan mitään erikoista mielenkiintoa."

Lydia, jolle Alicen mielenkiinnon täsmällinen määrä ei ollut tärkeää tietää, nyökkäsi vain ja jatkoi: "Hän voi, kuten otaksut, olla halpasyntyinen mies, joka on nähnyt jonkunverran hienoa seuraelämää; tai hän voi olla seuraelämään tottumaton herrasmies. En tunne varmuutta kumpaankaan suuntaan."

"Mutta hän puhuu hyvin karheasti, ja hänen puheenkäänteensä ovat epämiellyttävän katukielimäisiä. Hänen kätensä ovat kovat ja ihan mustat. Huomasitko sitä?"

"Huomasin kaiken tuon. Ja luulen, että jos hän olisi halpalähtöinen mies, niin hän varoisi käyttämästä katukielen käänteitä. Nousukkaat ovat tavallisesti hyvin tarkkoja puheeseensa nähden; he rikkovat harvoin seuraelämän määriteltyjä lakeja, kun taas tämä rikkoo niitä kaikkia. Hänen ääntämisensä on joissakin sanoissa niin selvää, että mieleeni vilahti kerran ajatus, että hän voisi olla näyttelijä. Mutta se ei ole selvää kauttaaltaan. Olen varma, että hänellä on jokin päämäärä tai toimiala elämässä; hän ei näytä tyhjäntoimittajalta. Olen kuitenkin ajatellut kaikkia tavallisia ammatteja, eikä hän sovi mihinkään niistä. Se se ehkä tekeekin hänet mielenkiintoiseksi. Hän on selittämätön."

"Hänellä täytyy olla jokin asema. Hän oli hyvin tuttavallinen loordi Worthingtonin kanssa."

"Loordi Worthington on urheilumies ja on tuttu kaikenlaisten ihmisten kanssa."

"Kyllä; mutta varmastikaan hän ei sallisi jonkun kilparatsastajan tai muun sen luokan ihmisen panna käsivarttaan hänen kaulalleen, kuten näimme herra Byronin tekevän."

"Ehkä ei", sanoi Lydia miettivästi. "Kuitenkaan", lisäsi hän, kirkastaen otsansa ja nauraen, "en usko hänen olevan sairaalloinen ylioppilas."

"Minäpä sanon, mikä hän on", virkkoi Alice äkkiä. "Hän on sen miehen seuralainen ja hoitaja, jonka kanssa hän asuu. Muistatko, että hän sanoi: 'Mellish on hullu'?"

"Se on mahdollista", sanoi Lydia. "Joka tapauksessa olemme saaneet jonkun, mistä puhua; ja se on tärkeä koti-virkistys maalla."

Juuri silloin he saapuivat linnaan. Lydia viipyi hetkisen pengermällä. Metsämajan korkeat Tudor-tyyliset savupiiput piirtyivät pitkää, tulipunaista pilveä vasten, johon aurinko oli painumassa. Hän hymyili, ikäänkuin jokin omituinen ajatus olisi johtunut hänen mieleensä, kohotti tuokioksi katseensa mustaan marmoriseen egyptiläiseen, joka tuijotti rävähtämättömin silmin taivaalle, ja seurasi Alicea sisään.

Myöhemmin, kun oli jo aivan pimeä, istui Cashel Metsämajan tilavassa keittiössä ja mietti. Hänen toverinsa, joka oli riisunut takkinsa, istui lieden ääressä tupakoiden ja vartioiden liedellä pihisevää kasaria. Hän rikkoi äänettömyyden huomauttamalla kelloonsa vilkaistuaan: "Aika mennä yöpuulle."

"Aika mennä hiiteen", sanoi Cashel. "Minä lähden ulos."

"Niin, ja vilustut. Minun tieteni et ainakaan mene."

"Mene sitten itse nukkumaan; silloinhan et tiedä sitä. Minua haluttaa vähän kävellä tässä lähistöllä."

"Jos astut jalallasikaan ulos tuosta ovesta tänä iltana, niin loordi Worthington menettää viisisataa puntaansa. Sinä et voi rökittää ketään viidessätoista minuutissa, jos treenausaikana oleskelet yöilmassa. Saat itse rokkiisi ennemminkin."

"Lyötkö vetoa kaksi yhtä vastaan, etten nuku ruohikolla ja lyö Lentävää hollantilaista pois ajasta ensimmäisessä erässä sen jälkeen?"

"Kuule", sanoi Mellish suostutellen, "olehan nyt järkevä. Minä neuvon sinua omaksi hyväksesi."

"Mutta entä jos en halua olla neuvottavana omaksi hyväkseni? Ojenna minulle tuo sitruuna. Ei tarvitse ruveta pitämään puhetta: en minä aio syödä sitä."

"No turkanen, eikös hän hankaa sillä käsiään!" huudahti Mellish katseltuaan häntä jonkun aikaa. "Sinä pähkähullu, eihän sitruuna koveta käsiä. Enkö minä ole nähnyt niistä tarpeeksi vaivaa?"

"Minä tahdon valkaista niitä", sanoi Cashel, viskaten kärsimättömänä sitruunan tuliristikon alle. "Mutta ei se hyödytä mitään. Minä en voi kulkea ihmisissä tällaisin kourin. Menen huomenna Lontooseen ja ostan parin hansikkaita."

"Mitä! Oikeita hansikkaitako? Pitohansikkaitako?"

"Sinä täysihullu pöllöpää", sanoi Cashel nousten ja pannen hatun päähänsä; "nyrkkeilyhansikkaitako minä täällä tarvitsisin? Ehkä luulet, että sinä voisit opettaa minulle jotakin niiden käyttämisestä? Ha, ha! Muuten — muista, Mellish — älä ilmaise ihmisille täällä, että minä olen nyrkkitaistelija. Kuuletko?"

"Minäkö ilmaisisin!" huudahti Mellish harmistuen. "Onko se uskottavaa? Minä kysyn sinulta, Cashel Byron, onko se uskottavaa?"

"Uskottavaa tahi ei, niin älä ilmaise sitä", sanoi Cashel. "Sinä voit joutua puheisiin jonkun linnan tallimiehen kanssa. He ovat auliita tarjoamaan ryyppyjä, kun saavat vastineeksi urheilu-uutisia."

Mellish katsoi häneen nuhtelevasti, ja Cashel kääntyi ovea kohti. Tuo liike muistutti treenarin mieleen hänen ammattinsa velvollisuudet. Hän uudisti varoituksensa siitä, kuinka mieletöntä oli lähteä yöilmaan, esittäen monta esimerkkiä nyrkkeilijöistä, jotka olivat kärsineet häviön lyötyään laimin treenariensa neuvot. Cashel ilmaisi epäuskonsa noihin juttuihin nähden lyhyin ja ytimekkäin sanoin; ja vihdoin täytyi Mellishin tyytyä ehdottamaan kävelyn aika-raja puoleksi tunniksi.

"Ehkä tulen takaisin puolessa tunnissa", sanoi Cashel. "Ja ehkä en tule."

"Kuule, katsohan nyt", sanoi Mellish. "Ei huolita nyt me kaksi kaveria riidellä minuutista tai parista. Minäkin tunnen tarvitsevani kävelyä; minä tulen mukaasi."

"Vieköön minut hitto, jos tulet", sanoi Cashel. "Kuule nyt: anna minun mennä ja tuki suusi. Minä en mene puistoa kauemmaksi. En aio mennä viettämään yötäni kylässä, niinkuin sinä pelkäät. Kyllä minä tunnen sinut, vanha kelju. Jos et pääse pois tieltäni, istutan sinut tuleen."

"Mutta velvollisuus, Cashel, velvollisuus", maanitteli Mellish pyytelevästi. "Jokaisen miehen on tehtävä velvollisuutensa. Ajattele velvollisuuttasi takaajiasi kohtaan."

"Etkö aio väistyä tieltäni, vai täytyykö minun käydä sinuun käsiksi?" sanoi Cashel, punastuen pahaenteisesti.

Mellish palasi tuolilleen, painoi pään käsiinsä ja itki. "Olisi parempi olla koirana kuin treenarina", nyyhkytti hän. "Kyllä on kirottua olla suljettuna viikkokausiksi yhteen nyrkkeilijän kanssa! Kaksi ensimmäistä päivää ne ovat makeita kuin siirappi, ja sitten niiden juonikkuus puhkeaa. Ne ovat pahansisuisia kuin helvetti."

Cashel, jonka raivostumista vielä lisäsi omantunnonpistos, meni ulos ja läimäytti oven mennessään. Hän suuntasi kulkunsa suoraan linnalle ja katseli sen ikkunoita lähes puoli tuntia, pysyen lakkaamatta liikkeellä välttääkseen vilustumista. Vihdoin kello löi täyden tunnin yhdessä minareeteista. Cashelista, joka oli tottunut tavallisten liian matalalla olevien englantilaisten kellojen karkeaan särinään, tuntui ääni kuuluvan satumaasta. Hän palasi hitaasti Metsämajaan ja tapasi treenarinsa seisomassa avonaisella ovella tupakoiden ja odottaen levottomana hänen paluutaan. Cashel torjui hänen lepyttävät lähentelynsä ylpeällä äänettömyydellä, joka oli arvokkaampaa, mutta Mellishille paljon epämieluisempaa kuin hänen äskeinen raakasanainen tuttavallisuutensa, ja meni miettiväisenä maata.