VII

Kuin pientä murhe-ivanäytelmää ma katsoin varjopuoli-elämää, näin käden, joka kuvat piirsi, se määräs toiminnan ja keksi juonen ja näyttämöltä seinät siirsi. Ja elo oli suuri sairashuone, näin rumat syylät naamareiden alla, kun sairaat virskui verhon edustalla, ne peitti uhkamielin pelkoaan, ne halun hunajalla kyitään syötti, ne rakensivat kivilinnojaan ja kuvansa ne vaskeen lyötti, ne ryömi, rypi onkein onneaan, soi ympärillä tuskan ilopauhu, ne ohimennen nyökkyi tervehtäin, taas eri suuntiinsa ne sukelsi, ja yksin ollen tuli turman kauhu. Ne osti, möi, ne hyväili ja löi ja pitopukujaan ne vaihtoi, ne joukossakin kulki yksin ain ja viimepäiväänsä ne kaihtoi, ne maahan kylvi toiveen nisuaan ja tähkää katkeraa ne niitti, ne veivät vainajansa kalmistoon, taas lempilapsia ne suruun siitti. Ja mustain juovain teitä seurasin ja kaiken alla rumaa epäilin, näin ihmissilmässä vain eläimen, mi kiimaan käy tai surmaa torjuu, näin hopeoidut ristiveistokset ja nimipylväät, jotka hautaan horjuu, pääkallon näin ma takaa kasvojen, kuin liiman hajun oisin tuntenut… Ja maailma, tuo suuri herkkusuu vain hyppi hyllyilevin vatsoin, sen kuumeen oireita ma tarkastin ja iva suussa tieltä katsoin, ma ihmist' itsessäni vihasin ja muiden aivoissa ma multaa näin, miss' iti kalman taimi, tauti. Näin kadotuksen suuret varjonäyt, ma läpi mustan lasin tähystäin näin käden, joka kuvaa kuljetti, ma katsoin, katsoin, sekä nautin, näin siellä Luojan, haudankaivurin, mi hylättyään tyhjän taivaan käy mullistellen lelumaailmaansa ja sille hyvää salakuoppaa kaivaa.

Ma seisoin vuorella tähtiyössä ja kaupungista ma katsoin pois, siell' alla varjojen varjot kulki, ne tähtitarhoilta silmän sulki kuin maassa kaikkeus, — taivas ois. Ma katsoin sinistä korkeutta, näin taivaan vihreät keltarannat, näin lounaan pilvillä kultaa, verta; ma kuulin kolkkoa kohinaa, kun kuuhut kirjasi hopeoillaan yön alla lepäävää merta. Oi, meri, taivahan lapsi liet, sen tähdet kuvaat, sen värit kannat, sen siniavariin luhtihin sun raskaan rintasi ääni harhaa, sä tahdot astua taivaan rannat, kun voimas huumeessa läikyt, lemmit ja syvyyksissäsi sykkäilet. Sä sieltä lähdet kuin jalopeura ja syöksyt kaaressa kiljuen, ja valkovaahtinen hurja seura käy kupeen kuohuissa vyöryen, sa häntää piekset ja kahlees kalskaa ja mustin kynsin sä rantaa syöt, sä nouset pystyyn ja ilmaan lyöt, taas selkäs kulkee kuin vuoren harjut, taas pilven usvissa karjut, sä horjut, kaadut ja syöksyt päin ja harjaa huiskien, kimmeltäin taas syvyyksissäsi mylvit, sä uuvut, tyynnyt ja hiljaa käyt ja silmääs päilyvi taivaan näyt, oi, turhaan, turhaan sä vihaas kylvit, et pääse kahleista milloinkaan, taas kierrät piiriä pienen maan.

Mit' olen, mistä ma tullut oon, ma kysyn, turhaanko mietin, lien maasta matkalla aurinkoon ja kahleiss' sokean vietin? Vai oonko tähdestä kipenä, mi valon retkillä vaihtuu, tai oonko usvaa ja unta vaan, mi mustaan taustaan haihtuu, ja oonko aamusta kotoisin tai vilun vieraasta maasta, ma olen maailman matkamies, sen kieltä sentään en haasta? Kai elon hyvistä lahjoista näin pahaa, kieroa unta, näin polun, ylitse suon se vei, jääjäljet selvyyttä tuoneet ei, siell' oisko lopulta lunta. Jo usein unessa liitelin ma kaukorantojen kotimaata, ja mitä siellä ma salaa näin, en kielin kertoa saata. — Näin usein suuren ma soutajan, hän tieltä huutaa kuin hurtta, hän kultaporteilta karkoittaa ja unen ulapat sekoittaa ja meloo mustoa purtta. Ma herään äänihin elämän ja monta kuulen ma kovaa sanaa, ma kuulen kiroja korvissain, maan, taivaan alas ne manaa. Ma katson taivaiden kirkkautta ja arvoituksia turhaan luen, sielt' outo elämä silmiin siintää, siell' loistaa hohtavat avaruudet, siell' liekit sammuu ja syttyy uudet, siell' on kuin ikuisen seijas yö, siell' luja, parempi sydän lyö, siell' asuu Jumala armas, suuri, hän auringoiden on alkujuuri, hän kaikki itseensä kiintää. — — Pois mene tyhjyyden henki, pois, mi yli, ympäri luonain hiivit ja alas auringon asunnoilta mun raskaan siipeni sulat riivit, et niitä enään voi lokaan kastaa; käy eteen, rinta nyt rintaa vastaan, en tahdo enään sua totella, en tahdo enään sun orjas olla, ma tahdon onnesta otella, ma seison valossa kalliolla, ja paatta vasten sun polvin poljen kuin hauraan, ontelon oljen! Ma tahdon muistoskin musertaa, ma tahdon voimassa vaeltaa ja tahdon katsoa kaikki toisin kuin päivän poika ma oisin.