XI

Hoi, juomanlaskija, vikkelä mies, tulivettä nyt kaada tuoppiin, unipöppö sä oot, kai valvoa saat, kuka kaivoi poskesi kuoppiin! Täällä nauraa nurkat ja seinät soi, kuin kappeli on tämä krouvi, tänne kannujen kalina kutsunut on monen soittajan, teinin ja souvin, sun tukkasi on tulipunainen, ja luokkana viistävi sääri, paholainen itse sun kummisi lie, jos vain en muistele väärin. Kun mennyt on kontu ja kunto ja muu ja kiehuu katkera sappi, sinä lohdun öljyä haavoille tuot ja käyt kuni säyseä pappi, ja riemun rippiä luet sinä vaan ja Remujen mahtiin luotat. Sun seurakuntasi kirjava on, sen lampaat ja vuohet sa juotat, sinä huumeen höyryjä suosittelet ja keinoa kaikenlaista, kun rauha ja rakkaus sammunut on, sinä saarnaat: naura ja maista! Sinä mulle kahdesti kaataa saat, sillä äsken ne minussa kuoli, sido viininlehviä otsaani, noin, minä leikkisän kaskun kertoa voin, vaan totta on toinen puoli. Ma kaivolla kerran neitosen näin, ma silloin järjestä luovuin, hän kantoi sinistä ruukkuaan ja siitä ma join sekä juovuin, sinä naurat, vettä kun mainitaan, et kaskun kärkeä huomaa, minä liian kauniiksi neidon näin, minä join kai noidan juomaa. Hän vei minut punaista liekkiä päin läpi yön yhä kauvemmaksi kuin enkeli puhtahan valkoinen ja häll' oli naamaa kaksi, sudenkuoppaan mairien vei hän mun, sinikammioks luulin sen silloin, — hän huumasi pääni ja silmäni kääns, siell' lempeä lietsoimme illoin. Koiruohot ruusuilta näyttää siell' ja paarmat lintuina laulaa, rivosilmäinen akka se kehrää öin ja punoo kaunista paulaa, ja tytär on keimeä, kiihkeä, nääs, moni sinne on suistunut varmaan, nyt sinne mun muistoni kuopattu on, hän löysi jo uuden armaan. Ne rämpytti siellä mun kanneltain, — tuo, veikkoni, vieläkin tilkka! — ne hoilotti lemmenlauluja mun ja äänessä pisteli pilkka, ja hyljätty kannel itkua soi, kun tahraiset sormet soitti, sen huomenlahjana annoin pois, se hävystä itki ja moitti. Ja akkunan alta ma hiivin pois, sen ääntä en kuulla voinut, se kannel on kanssani iloinnut ja tuskien tullessa soinut. Tuo myrkkyäs tuo… taas kuulen sen —, nyt öisihin juhlihin lähden, olen pettynyt aina ja — pettänyt myös; juon naikkosi lempijän tähden, ja kiitä onneas, vikkelä mies, jos et huomenna aisaa kantaa saa, toi hempu ei työnnä luotaan; mit' on rakkaus? — savinen astia vain joka kyynelhurmetta vuotaa. Kas näin, minä sarkkani pirstoiksi lyön ja kerälle kaskuni väännän, on matkani pitkä ja musta on yö, taas tielle ma sauvani käännän.

Ylt' ympärillä näin valkeat ja valomeressä tornit uivat, ja kuului virralta iltalaulut, veen rajaan palatsit kuvastuivat, ja riemu kajahti kaikkialla ja tunteen sähkö se ilmaa sous, se leimui peitetyn kiihkon alla, se käski, pyysi, se laski, nous, ja ruusun, viinin ja myrtin tuoksut ne tulvi vastaani akkunoista, ja kaukaa morsiuslamput loisti, mun tähtein ykskään ei loista. Toi ilo silmissä sulhot öljyn ja lamppuun morsiot kaatoi sen ja yli liekin ne kättä antoi, ne vannoi valansa vaijeten. Kuin kerjäläinen ma katein silmin pois hiivin alitse akkunain, ja koston kuohuissa povi kiehui, ja paloi kirous suonissain. Ei ole öljyä enään mulla, en sauvoin puhkaista vuorta voi, kuin puro nesteen kuiviin juoksi, ja viime karpalon helle joi. Ma sitä tuhlasin sadat kerrat ja joka kerralla monet verrat, min verran sain minä onnea? Sen verran, mikä on kaikua, sen verran vain, mitä kuiva maa, kun pienen pisaran janoon saa, sen verran vain, mitä nälkäinen, kun saa se rikkaatta muruisen, sen verran vain, mitä varjon puu, mi harhasäteestä kirkastuu. Ei jaksa silmäni enään pyytää, nyt kylmyys hiipii ja tunteet hyytää, ja kuolo veistää jo neljää lautaa, jääkausi alkaa, ei päivää näy, ja yli sydämmen vyöry käy ja lumivuorihin kaikki hautaa. Oi, jospa saisin ma tulikeihään, niin öljyvuoren ma halkoisin ja sydänsuonihin uutta voimaa ma vielä janoten johtaisin! Ei, ei, se unta on kerjäläisen, ei ole öljyä enään mulla, jos tilkka oiskin, ei morsioista nyt lampuin tahtoisi kukaan tulla.

* * *

Ylt' ympärillä näin valkeat, — ja oli autuas lemmen aatto, ma tyhjää katua taivalsin, ja askel kajahti seinihin. Näin kaukaa lamppujen heiluvan, sielt' tuli iloinen, nuori saatto, näin eellä kulkevat viestinviejät, ja kilvan pärisi vaskirummut, ja ilma värjyi ja vonkui maa, kun kertoi kaikuja lehtokummut, sai pilataiturit nukkeineen, soi pipolakkien tiuvun ilve, näin suurimestarit miekkoineen, ne nosti ilmoihin lemmen kilven. Mut saaton keskellä leijaillen sous kukkaistuolissa Lemmetär, ja kruunu kimmelsi otsallaan, hän kaatoi runsaussarvestaan; ken kulki purppuravaatteissa tai lemmenvärejä vyössään kantoi, hän sille armahat almut toi, toi uskon, toiveiden kukkia ja onnen oksasta lehden antoi. Ja nuorukaiset ja neitsyeet ne tiellä tanssivat lamppuineen ja ruusuvettänsä pirskoitellen ne kaikki astuivat armaineen. Näin valevalkean Taarian, hän julkikatseita taakseen heitti, hän miehen vierellä virnakoi ja rintaa ruusuinen harso peitti; mun korvaan käheä nauru soi, ma mustain aatosten tulvaa torjuin, kuin yli hautojen hapuilin ja virran reunalle yössä horjuin.