X

Ma muistan vielä himmeen puolikuun, kun juoksimme me merenrantaan, kun aallot myllerteli möljällä, ne pieksi soraa sekä santaa, puin nyrkkiä ma myrskyn raivolle, ma muistan kuinka solkes helkkyi, lens tiirat kirahdellen Iuodoiltaan, ja majakasta heittosäteet välkkyi. Toin sulle punertavan simpukan ja sitten kalliolla istuttiin: "kas meri musta on ja mieluinen, niin koleasti karit ruskaa, nyt pahat henget pääsi kahleistaan ja niill' on tuhansittain tuskaa, ne kiipee pursihin ja mastoihin, ne tielle särkkiänsä nostaa, ne hirviöt nyt ovat vimmoissaan, ne laivureille vanhan pilkan kostaa, ja merenpohjan haaksirikkoiset taas herää, jaalat, laivat hukkuu, ja merimiesten vaimot vaikertaa, ei pienet kehtolapset unta saa, ja hyvät haltiat ne nukkuu. Öin vettä pitkä, musta varjo käy, kun aavelaiva esiin hyökkää pois ohi kelmeen merenkulkijan, mies punaviitta peräpuulta nyökkää, kuun valossa hän hetken heijastaa ja tuokiossa yöhön katoaa. Lyö silloin salama kuin säilänpää ja välähtävi suuntaan kuuteen, kuin mäyrä ruumassa se tuurastaa, kuin orava se mastoon kiepsahtaa ja katoo synkkään avaruuteen, ja pilvet aavehina kokoontuu ja taivas pallosilla paukkuu, pois sammuu majakasta valkeat, veen koirat karikoilla haukkuu. — — — Oi, katso länteen päin tuon pilven taa, maa merentakainen on siellä, siell' inehmot niin liedon valkeat maan mustaan nisuansa kylvää, se maa on muistojensa vanha maa, siell' luetahan kivilaatoilla työt isäin päässä riimupylvään. Se maa on seikkailujen suuri maa, siell' on mun heimopuuni juuri, sielt' idän merelle mun taattoin sous, nyt hajalla on suku suuri, hän näille kallioille kerran nous ja huoneen hirret pohjan puoleen nosti, kuin vieras vaeltaja tuli hän, maan valan teki, tilkun osti, hän täällä tahtoi raataa, rakentaa, maan surut sekä riemut jakaa; ma täällä synnyin kanssa kesä-aamun, hän täällä nurmen alla makaa. Ja sentään vieras mulle on se maa, sen hengess', ilmassa en elää saata, ja kahta rantaa aatos harhailee, kaks mulle luotiin kotimaata, ma ristiriitain lempilapsi lien, ma kahden rajakunnan kieltä haastan, ma katson koko laajaa maailmaa, mut sydän laulaa synnyinmaasta, miss' itkin lasna sekä leikin löin ja kuulin illoin kummaa tarun taikaa, miss' sieluuni sain korven kohina ja missä surun kannel kaikaa. Ja sinne, sinne minä ikävöin, miss' oranssit ja palmut kukkii ja neitoin mustat silmät säteilee ja omaa tietään syöksyy lempi, miss' soipi kitarat ja palaa katse, kun liikkuu kuutamolla gondolit ja sykkii sydän tulisempi…

— — Äl' itke tyttö, sydämmeen se käy, oi, katsos pilvill' on jo verta, pois siirtyy sinusta mun silmäni, ma rakastan vain suurta, aavaa merta, en voi, en voi sun silmiis tuijottaa, et tunne tuskieni syitä, nyt kaukana ma kuljen sinusta, ja vaikka tuhlaat mulle hyväilyitä, mua suutele, oi tyttö, suutele, on veto viekas näissä lakkapäissä, ah, kuule ulapalta kelloja, nyt olkaamme kuin etelässä, häissä…! Pois, mene pois, sun kätes polttaa mua, sun kuilun kallioihin heitän, ei, ei, oot sydämmeni puoliso, sun valkoruusuihin ma peitän, on meri äitini, on isäs kallio, veen suolapisarat ne otsaan sinkuu, kas, ylhäällä jo pilvet piiriin käy, hääharput myrskyn alla vinkuu!"

Ja varjo tuli kuin varas yöllä, kun ootin kultaista sarastusta, kun istuin kannella kuunnellen ja tunsin iloista aavistusta. Hän lukot tiiralla aukasi ja siirsi ovelta vahvan salvan ja vuoteen taakse hän tassutti kuin iskuun nostaisi kalvan:

"Ma tulen taas kuin vieras kutsumaton, kun mielesi hilpeä on, ja voimasi lemmessä viihtyy, se oon, joka maljasi kaas, kun naistasi naurattain sun laulusi lentää ja kiihtyy. Ma tulen, kun tanssi tulinen käy ja helliä kieliä kosket, ma tulen kuin viima viluinen, kun innosta polttaa posket, ma tilkkasi loppuun juon, ma Tuonen tuoksun tuon, kun päivä sun silmäsi kohtaa, ma sädettä kiertäen käyn, ma sekoitan kauneimman näyn, mun löydät, kun vallan vastaista hait, ma olen sun varjosi henki vait. — Etkö näe, että kaikki on turhaa, että kaikki muuttuu ja maatuu, kas tähdet sammuu ja kuluu kuu ja palaa lehti ja lahoo puu ja elo itsensä murhaa. Ja kuule kumeaa kohinaa, on ylläsi maa ja allasi maa ja haudalla ristisi kaatuu ja tulee yö, kun sydän ei lyö, ja kaikki on lunta ja syvää unta, nyt tule, ma käteni tarjoon, ma vien sinut varjosi varjoon!"

Ma syöksyin kadulle avopäin, vaan varas asteli jalan jälkeen, näin kaukaa akkunatulen välkkeen, ma hiivin siniseen kammioon, se seisoi akkunan alla taas ja majaan tahtoi se tulla. "Hei, nouse, tanssia tahdon nyt, lie säästöss' iloa sulla, ma tahdon juoda sun ilos pois, nyt ollos suuri ja ollos sorja niin, ettei suru mua saada vois, sen tahdon patjoihin kuristaa, se piillen nurkkia pitkin pyyhkii, nyt laula viehkeä, kaunis orja ja soita kuherruskanneltas, voi, miksi kantelon kielet nyyhkii? E! Onnen arpaa me heittäkäämme, ken voittaa, onnensa saavuttaa ja kultakruunussa vaeltaa, ken hukkaa, kohtalo kaataa sen ja kulkee hautaansa horjuen, nyt heitä, kohta sen näämme! Ma maljas juon ja ma onneks juon, taas aika armaana vierii, luunopat hyrräten hyppelee ja vuoteen poimuihin kierii… Nyt käsi silmille, hiljaa, hys, sun ensin arvata annan, kas niin, sen kohtalon aavistin, nyt syliss' sua minä kannan, nyt sulla onnen on kultakruunu ja multa vielä sa sauvan saat. Oi, auta, auta, ma vaivun jo, ma polvin seison jo surun suossa; oi, mikset ovea telkkinyt, kas, suru katsoo ja seisoo tuossa, se nostaa vasenta kättään jo ja palaa punainen soihtu, sen suusta kirous kimmahtaa ja mustain mahtien loihtu! — niin hyvä, hyvä sä mulle oot, tuo päähän puhdasta lunta, ma silmäis sinessä päilyn taas, kai näin ma sairasta unta, sä oot kuin sisko ja morsian, mun sisko sirkkuni, rukka! Ei, ei, taas silmies liekit nään, sä oot kuin tulinen kukka; oot muille mairea, tiedän sen, oon sua seurannut väijyillen, et lunta tuo, sinä tulta tuot ja kaikkein eessä sä keimaat, sä silmän lumeiksi koreilet ja sieluun hehkusi tahrat leimaat. Sä olet Taaria, velhon impi, sä hiivit rauhani laaksohon, oon syönyt juopukanmarjoja ja kuullut äänesi kiusausta, ma outo, onneton paimen oon, nyt huudan vuoressa karjoja, en koskaan astu ma aurinkoon, ma käärmevuoteilla olen maannut, oon kanssas nauttinut kaikki synnit, ma rikoin tuhlaten luonnon lait, nyt rankaisun olen saanut. Ma myrkkyherkkujas armastin, kun toista itkin ja kaipailin, kuin hullu suutelet vielä mua, nyt huudan julki: en lemmi sua, en sulle kaikkea antaa voi, ja maassa sielusi mataa, et kanssain sointua, nousta voi, et käydä, loistossa linnunrataa, ja yhtä, sitä ma lemmin vaan, mi täyttää vois minut kokonaan, hän oisi elämä kirkas, uus ja hetki, yksi ja ikuisuus. Pois, mene pois, olen onneton, ken on mun osani, myöty on, ken kanssain suruni jakaa tahtoo, se suistuu elämän erheisiin ja hurjan pyörtänön ristivahtoon, se rannan kiveksi jäädä voisi, tai aalto kuolleena toisi!"