IV

Ma tartuin taasen matkasauvahan ja kuljin suven maita kohti ja laulain unhoitin ma Taarian. Jo kaukaa näin ma Riemun kaupungin, sen tornein kultanastat hohti, siell' toivon tuulten ilonsävel soi, ja humu leikitellen leikamoi. Sen maineesta ma kuulin aikaisin, jo lasna usein nähdä halailin sen kimmeltävää porttipieltä. Jo sinne yöpyi moni ystävä, tai murtuen pois horjui sieltä ja sinne haaveksijat, etsijät vei voimistansa osan parhaan, öin päivin sinne monen matka käy ja monen aatos sinne harhaa. Ma kuljin ali kauniin kaaripuun, näin palatsien pitkät sarjat, näin sinisillat, lemmen lehtolat ja ruusutarhat köynnöskuistineen, näin punertavat, jyrkät taiteharjat, näin harmaat kujat, satasokkelot, näin raatihuoneen vanhanaikuisen, sen päässä kiljui ruosteen syömä viiri, sen kupuun vielä vaskenkuultavaan sai kuvastua taivaan puhdas piiri. Näin kummulla ma kellotapulin kuin vanhan ukon, jok' on yksin, kuin nukkua se tahtois seisaaltaan ja kera naakkain vain ja pilvien nyt haastelisi ystävyksin, sen suusta muinoin vonkui hätäkello, se miehet kutsui miekkavöihin, vaan kello ruostui, aika toinen nyt vei miehet huveihin ja töihin. Näin ison torin, siellä sekaisin nous kantotuolit, päivänsuojat, siell' liikkui ylhäiset ja ryysyiset, maamiehet, porvarit ja tuojat, ne seisoi kujilla tai porteillaan ja toivottivat ilon iltaa ja torvet toitotti ja töyhdöt sous, kun huovijoukko marssi siltaa. Maan kaivolla lens valkokyyhkyset ja veri välkähdellen ilmaan pirskui, siell' istui immet saviruukkuineen, ne vuoroin ammensi ja tirskui, päät yhdessä ne kaivoon katseli, taas lemmenretkistään ne supatteli. Ja soitto kuului viinituvista, siell' laski juomaa neidot veikeät ja poskipäillä päivä paistoi, siell' istui ystäviä parvittain, ne haarikoistaan naurain maistoi. Ma sinne astuin hymy huulilla ja rintaan nousi riemun laine, löi nuoret suonet, humu huumasi ja lempi levoton ja mahti, maine. Ma katsoin taivasta ja ulapalle, siell' liput liehui, mastot häilyi, pois haahdet liiti purjeet pullellaan, lens aatos satusaarten valkamiin ja meren suuri silmä päilyi, myös minä tahdoin kauvas laskettaa ja kotiin tuoda kuulun kultataljan, näin loistavan ja laajan maailman, ma ilmaan nostin täyden maljan. Ja ilmass' oli kuin juhannus, kuin kukkaispölyjen suitsutus, kun laulaa kiihkeät, nuoret kertut, ja mulle kajasti laulunlaaksot ja kuulti tähkäiset teon tertut. Ma tunsin jänteissä tahdon tulta ja kävi viininä nuoret nesteet, ma kartoin tuskien tunkeilua, jo kaukaa kiersin ma pienet esteet, ma tahdoin elon tanhuella ja naurun kannelta kaijutella kuin oisin veren valtijas ja ilon ilveilykuningas. Ma elin elkeissä narrein saatoss' ja lensi ympäri kevyt aatos, näin elon armaina alanteina, sen äänet helkkyivät tumpeleina, sen polut eessäni karkeloi. Niin pyörin elämän pauhinassa kuin korurikkaassa hoijakassa, ja helyt heiluvat soi. Ma katsoin elämää kirjavaa kuin suurta huvitusnäytelmää tai hauskaa laskiaisillanpilaa. Näin seikkailusta vain seikkailuun ma riensin, unhotin kaiken muun ja hyvät ystävät antoi tilaa, mua hyvähuudoilla huumattiin ja nimen kaikua kuiskattiin, kun valon nimeen ma vannoin. En silmäniskuja huomannut, ma narrinpeliä jatkoin vaan ja tunteen tulvia aina annoin, näin päivänpaistetta tiellä vain ja aika kului kuin suhahtain. Ma suuruusunia unelmoin ja maineen myrkkyä salaa join, ma pengoin syntyjä syviä ja itse teossa kaivoin kuorta, ma luulin vuoria siirtäväin ja työnsin eelläni pahvivuorta…

Ma maantietapani hylkäsin ja luonnon hurjuutta kesyttäin ma päivänlapsien ääntä matkin. Ma hajuvoiteilla tukkaa kastin, ma punaviinien mehut latkin ja kuvasanojen kukkia ma tielle siroitin sopertain; vain hienon maailman nukkia ma siroin sonetin ihailin. Ma kuljin silkissä, kiiltokengin ja yrttilemuista ilmaa hengin, kuin lauluritari ruusun toin ja naisten varsille katseen soin; ma untuviuhkojen viimass' soitin ja heloluutulla hiljaa säistin, öin höytenpatjoilla lepäilin ja päivin rahvahan teitä väistin.

Ja ruunut loisti ja soitto soi ja harsohelmat ne ohi liehui, ma kaikkein kauneinta aina hain ja salaa rinnassa hehku riehui. Siell' lemmenliekkejä hillittiin ja kaunokäänteissä keimailtiin, ja kengät liipaisi lattiaa pois hämysoppiin ja palmuin taa. Ma etsin janoten hellää ääntä, mi minun tähteni värähtäisi, ja nostais rintani riemun myrskyyn ja sinne ijäksi soimaan jäisi. Ma päivän perhoja tavoitin ja juoksin ristiin ja juoksin hukkaan, ma monen hempeän hylkäsin, en nähnyt varjossa liljankukkaa, näin hoikat oikkujen keijut vaan, ne leijuu hunaja huulillaan, ne kutsuu kuutamoleikkeihin ja sokkoisjuoksuhun lietoon, ne siivin ruusuisin kimmettää, kun pois ne lentäen kietoo. Ma salist' toisehen harhailin. Kuin houruhypyissä parit väilyi, ja soiton laineilla varret sous, ja seinät silmissä häilyi. Ma pylvään varjohon lymyilin ja kylmin katsein ma hymyilin: siell' itserakkaus prameili, suupaltit arvoa usein niitti, kun mairesanojaan tuhlaten ne itse rumuuden kuvaa kiitti; näin muotihupsut ja tavan orjat näin hännät heiluvat, niskat norjat, ja narritiukuset kiikkui. Vaan ventovieraana Ilo kulki, kun ontto, punnittu nauru soi, ja Tyhjyys ilmassa ilkkui. Näin valekukkaset poskipäillä, en nähnyt tummia toukkia, mi hiipi kiiltäviin verholehtiin; näin hyveen kullatun, nähnyt en, kuin konnan koukkuja salaa tehtiin. Näin takaa imelän irvistyksen jo ammoin sammuneet vihan raivot ja takaa alhaisten aatosten näin puolikasvuiset, pienet aivot. Siell' loisti lihava keskinkerta, se seuralahjoja uurnaan toi, se taiteen vaakaan ne tahtoi jättää, se lainaneronsa julki huus, ja tuhmuus taputti kättään.