V

"Fiat lux!" se oli tunnuslause, kun istuin kuunnellen kolleegioissa; näin bacchalaureot ja keltateinit ja tiedon templiherrat katedroissa. Ne vanhan ajan kronikoita tutki ja aikaan tulevaan ne tähysti, vaan silmä etsinnästä tummentui ja alas vaipui raskas kaukoputki. Ne sanoi: luonnon eess' on järki niukka, ja toiset: maailma on tomun hiukka, ne kaikki kaivoi, penkoi mielinmäärin ja kullai oikein oli, muilla väärin. Ma tahdoin tietää, mik' on tosi, väärä ja elämisen suuret tarkoitukset, siell' leipävirka oli silmänmäärä ja opin arvot sekä saivarrukset. Siell' ylipapit kulki kuninkaina ja ympärillä väilyi sankka saatto, puuseitoina ne nyökkyi tuoleissaan tai paukuttivat esiin dogmejaan kuin jokainen ois ollut pieni Plato. Ne loisti itsetiedon valossaan, vain kaukaa väikkyi tiedontarhan heelmät ja läpi kirjakasojen ja kiirastulen sai käydä ongelmat ja väitteet, teelmät, piikivellään ne taulaan iskivät kuin ois se salakivi viisaiden, ne pikku kipenäänsä ihastuivat ja omiin kompiinsa ne kompastuivat. Ja turhantarkkuus oli kannustin ja siipinä vuos'satain vanhat kaavat, kun keppiratsasilla laukkailtiin maan piirit sekä taivaat aavat, tiet pitkät oli sekä mutkikkaat ja kautta arvelujen eistyi aste, siin' oltiin, mistä eilen löydettiin, taas seistiin kaksin jaloin maata vasten. Kuin kylmyydessä istuin värjöttäin, kun ylipapit puhui kuivin huulin ja suuret lainasanat pulppui suusta; päät nyökkyi, vanhat kirjat pölisi ja silmiin varjo taittui tiedonpuusta —. Kuin hyttyishyrinä se korvaan soi, vain yhdellä ma tiedon tulvaa kuulin, kun toiseen korvaan runosäkeet soi ja viserrysten heläjävä kuoro. Ja ulkopuolla kirkas päivä paistoi, työn templit näin ja harmaat kivilinnat ja rakentajat kulki telineillään, ne elonpuusta voiman mahlaa maistoi, soi työssä nauru sekä juhtain voihke mua myöskin ootti siellä vuoro. Sen tiedon templin isä, suur'patronus ol' ammoin kuollut tietäjä Ignotus, hän suuri henki oli aikoinansa ja katsoi kauvas tähtipuikollansa, kuin merikotka aatos ilmaan nousi, maan uumeniin hän tunki, ikijäähän ja piiriin ilmattomaan niin hän hyytyi, — hän palas elon taiston tasangoille ja haudan neljään seinään viimein tyytyi. Hän jätti jälkehensä vanhan arkun, se kätkettihin kolmen lukon taakse ja kaivettihin maahan templin päähän. Lie ollut kumma mies tuo suur' Ignotus, hän kielsi arkkuansa avaamasta, "kun lustrumia kaks on kulunut", niin määräsi hän, "avatkaa se vasta!" Sen sisällöstä usein tarinoitiin ja sinne tänne siitä aprikoitiin, se aikaan hämärähän valon loisi ja monen umpisolmun päästää voisi. — Ja aika täyttyi, tuli suuri hetki, ne vanhan arkun esiin lapioivat, ja kirjavissa juhlamenoissa nyt bacchalauraei kuin myös doctores sen korkealle jalustalle toivat. Nous' ylipappi juhlakatedralle ja puhui kalskuvalla latinalla: "nyt tullut on se odotettu hetki, kun valo leijaa yli ajan uksen ja lankee kauvas suurten isäin teille. Tään tiedon templin itse suur'patronus, mi kiven laski sekä nosti maineen, hän töissään elää, jätti arkun meille, mi kuorehensa kätkee synnyt syvät ja ikuisuuden itäväiset jyvät, se avattakoon nimeen Ignotuksen, ja fiat lux, siis tulkoon valkeus!" Ja kansi lensi sepo selällensä ja kävi odotuksen humulaine, sen ympärillä kaikki tungeskeli: O vanitas… miraclum vanitatum, kuin viisas peikko naurain itseksensä pääkallo arkun pohjast' irvisteli. — Lie koiranleuka ollut suur' Ignotus, ma haudallensa laskin seppeleitä, jäi opin salit omaan onnehensa, taas teininä ma kuljin elon teitä.

Ma katsoin käräjien menoa, näin syytettyjen pitkän parven, siell' ilveiltiin ja vuoroin herjailtiin, näin miehet, vaimot pikku pyyteissään, joill' aina oli kiistan tarve. Siell' lemmen, vihan teot tuomittiin ja juorun kierot torvet huusi julki; ma kuulijoissa monen konnan näin, vaan irrallaan ne ilkamoiden kulki. Näin saivartajat, riidanajajat, lain nimessä ne lain kaarsi, ne tunsi vanhan lauseen tarkalleen: ens' sääntö oikeaa on kieltää; ne väärin vannoi sekä väkivalloin ne ristikoukuillansa raukan saarsi. Näin rikkaat rosvot julkiloistossaan, ne pyhää oikeutta osti, ne tuomarille silmää iskivät ja kahden salakauppaa hieroen ne sormiansa ilmaan nosti, ja tuomari se istui punniten kuin lahjomaton, mykkä paasi ja arvonarka ilme kasvoillaan hän kohtaloita maahan kaasi, soi voiton, vahingon ja naurun hyrske. sen alta kuului joskus itkun tyrske. Taas kansa katsehensa oveen loi, ne raadin eteen nuoren vaimon toi. "Mua naapurisi vaimo syyttää näin: oot käynyt ilkiteon tiellä, oot vuohen maitoa sa varastanut, et vastaa, nainen, etkä työtäs kiellä? Öin varas käy, ei polkus suora lie, se hylkykehrääjien joukkoon vie, ne onnettomat kehrää, kehrää vain ja vapauttansa ne itkee ain." — "Oi, armoa, ma pyydän armoa, ma sairas olin, heikko, onneton ja pieni lapsi mulla kehdoss' on, mun sydäniloni, mun silmäni, sen tähden uskoni ma antaisin, sen tähden silmän valon uhraisin, sen tähden talven kukkiin loihtisin, sen tähden taivaan värit tuhaisin, sen tähden pätseissä ma palaisin, sen tähden kuivuudessa kuihtuisin; sen tuskat tunsin sekä kivut kannoin, sen ilot nauroin sekä itkut itkin, sen tähden kaikki teen ja tein mä, sen tähden vuohenmaidon vein mä! Sen sydän sydäntäni vasten tempoi ja nälkä väijyi sinikatsannossa, sen pieni ruusukäsi kouristui, kuin illankastehessa unikukka se uinui kalpeana kuutamossa, mun äidinpienoni ja linturukka. Oi, taivaan Herra, huusin tuskissain, nyt kuihtuu kukkani ja armahain, oi, auta, auta tämä kerta! Ma epätoivoin syöksyin polvillein, ma sairaan lapsen laskin povellein ja kylmiin huuliin tuijotellen taas utareitani ma puristin, ah, köyhät rinnat purskui verta. Ma ryömin lattialla, rukoilin, ma tunsin kuin ois vierryt maa ja kuu ois ollut niinkuin musta pallo, ja tuli kiusaaja ja kuiskasi: lyö, lyö ja riko raukan kallo! Ma vielä kerran lasta suutelin, jo kättä nostin aikein kypsin, kun kaukaa niinkuin taivaan helinää ma kuulin vuohenkellon kilinää, laps sylissä ma tarhaan syöksähdin, ma hiivin vuohen tuo ja lypsin, ma lypsin, lypsin, lapsi joi ja joi ja suuri ilo korvissani soi. Sen jälkeen hiivin sinne joka yö, oi, jalo tuomari, siks ällös lyö!" Hän vaikeni ja kerjäs silmillään, ei sydänääntään kuullut kukaan, hän kehrääjien joukkoon tuomittiin lain kirjaimen ja tavan mukaan.