VI

Ma kylmiin tietoihin kyllästyin ja väsyin hienoihin valheisiin, ja läpi sieluni kanteleen soi soinnut vaalean tummat, mua huumas suloinen suruisuus ja kujavarjojen salaisuus ja mieron tyttäret kummat. Ma usein saleissa epäröin ja ruusukahleita kammoksuin, vaan nokkoisteitä en kiertänyt, miss' yhtyi katujen kiiltokuona, ma mieron mustia iloja hain onnen ostetun luona. Ma korutekoista elämää luin niinkuin runoa synkkää yössä, mi hurmaa notkeilla soinnuillaan ja helskyy säkeiden vyössä. Taas mustat varsani valjastin ja huvikenttiä pitkin kiisin kuin murheen kyttyräpeikot löis ja naurais pyörissä itse hiisi; taas katuen minä hiljaa kuljin ja hellyin herkeämättä, ma onnen oville koputin ja etsin ystävän kättä. Ja sitä miestä ma usein hain, ken ylväs ystävä mulle oisi, sen piirtäis liittonsa sydämmeen, joll' oisi sielussa samat aatteet ja yhteensointua kanssain voisi. Jäin monen ukselle kysyen ja oli vastaus outo ain, taas käännyin turhuuden turulle, miss' samat pyyteet ja edut liitti ja maut, oikut ja tavat, vaatteet. Ma katkoin sanoja, tavasin, ma sydänovia avasin, taas herkin sormin ne suljin, ma kuljin ovelta ovelle ja miehest' toisehen kuljin ja tasapainoa etsien kuin muut ma kuljetin iestä, kuin muut ma teeskelin salaten ja eksyin viittojen tiestä. Ja remu riemuksi tekeyi, suut tavan sanoja usein toisti, ja narri narria jumaloi, ja sydän itki, kun silmät loisti; sit' usein outona oudoksuin, miks houkko houkkoa jäämään pyys, kun pöydän alle jäi ystävyys ja kanssa kukkaron laihtui, se päivin murheella haudattiin ja öiseen varjoon se haihtui, taas illoin kuopasta kaivettiin ja tuotiin saatossa juomajuhliin, miss' ilon vierahat varastaa ja huolta isäntä tuhlii.

Ma kuljin aamukansan tungosteillä, kun huvin lapset nukkui suojissaan, kun kadun hieno lemu oli poissa ja meri suihki suolaviuhkoillaan ja missä silkkikengät päivin liikkui, nyt puiset kengät kolskui kivillä, ja missä loistovaunut patjoin kiikkui, työvankkurit nyt kulki rämisten. Työmehiläiset näin ja mannun orjat, ne keräeli talvivarojaan, ne kiskoi, kantoi aamust' iltaan saakka ja levon toivo nosti käyrää kättä, kun olkapäitä painoi raskas taakka, ja kuormaa kuormallensa kasaten siell' leipähuolissansa köyhät hyöri ja voittojansa kiistoin tasaten möi kullanahneet kiiltoromua, soi tehtaan torvet, koneet jyskytti, työn suuri ratas humahdellen pyöri ja kukin väänsi omaa tankoaan, ja kaikki keuhkot imi tomua. Siell' laverteli turhantouhuiset, viis virkaa niillä oli, nälkää kuus, näin katukamasaksat, tuhatniekat, ne vaihtorihkamaansa korviin huus, ja toiset toivat meren antejaan, ja toiset kantoi metsän riistojaan suun suosioksi rikkaan pöytään. Siell' astuskeli pöyhkä porvari ja kuljettajat tieltä ärjyi, ma olin niinkuin muukalainen, mi tungoksessa huvin löytää, työn melu kohisi mun korvissain, ja haavanlehden lailla hermot värjyi, ma olin niinkuin toinen, joutio, niin ypöyksin, ulkopuolla muita, ma väistyin niinkuin rauhan rikkoja ja etsin matalia kujan suita. Ma katsoin hämärihin huoneisiin, siell' äidit hyöri, liikkui kehdot, näin huonemiesten höylää työntävän ja rahat lauloi innon säveleitä, siell' omaa onnea vain vaalittiin ja pienet oli siellä elinehdot, nous sauhu musta niinkuin altis uhri ja pajain suulta lensi säkeneitä, näin nokirinnat, sysisankarit, ne teräskourin kuumaan rantaan tarttui, ja leiskahdellen heilui moukarit, ja silmä säihkyi, voimaa kasvoi, karttui; siell' loisti otsan jalot hikihelmet ja sydän sykki siellä keveämmin, työ unta antoi, rauhaa raatamaan ja silmiin väikkyi koti lämmin. Kuin kääpiö ma kuljin pois ja rinnan ääni soimasi ja sääsi: sa kuljet ilveen tiellä tarvotulla ja maahan kaivat omaa leiviskääsi… Ma naurain katsoin narripukuain ja mietin suunnatonta yhteissaunaa, — miss' eroa ei mulla eikä sulla, — me toisillemme annamme vain kaunaa. Soi kirkon kellot rauhaa julistain, ne armon pöytään kutsui kaijuillansa ja virsikirjoin, pyhävaatteissaan näin kirkkoon kiiruhtavan kansan. Ma määrää vailla kuljin, kuljin vaan, niin yksin en mä ollut milloinkaan, ma muistin, kuinka lasna jouluilloin, kun paloi sadat vahatuohukset, ma katsoin kirkkoa ja mietin silloin: siell' asuu enkelit ja Jumala… Ma astuin vanhaan, pieneen kappeliin, sielt' tulvi soiton heljä kumina, soi kultapasuunat ja suuret urut, ja viima kävi kautta sieluni, taas esiin hiipi vanhat surut, taas tahdoin mukaantua muotoihin, ees' hetkeksi ma tahdoin rauhaa. — Näin alttarilla papin polvillaan, muut rukoellen kiersi helminauhaa, kuin muut ma lattialle polvistuin ja salarippini ma hiljaa luin, ma nurkass' supsutin ja kuiskailin ja suuret synnit heti syysin, mut sydän ilkkui sekä kujeili, kun ainoastaan huulin pyysin. Ma hiukan lisäsin ja vähensin ja muuttui tilin loppusumma: mun pahat, hyvät työni tasaantui; nyt täytti minut aatos kumma: kuin pilvenhattaroilla lepäilin ja istuin heiluvassa vaassa, taas uskoani hiukan epäilin ja ryömin nelinjaloin maassa. Ma katsoin papin pitkää kauhtanaa, sen napinreikiä ma laskin vuoroin, jos niit' on kolmetoista, teen mä niin ja niin, niin mietin, punnitsin ja laskin, jo seitsemänteen reikään ehdin kai, kun urut humahteli kirkkain vuoroin, ja kääntyi kauhtana ja petti muisti; taas Luojan edessä ma liehakoin, ma revin auki pienet arvet, kuin takauksena ne tarjosin, taas päin kuviin liukas katse luisti. Ma muistin myöskin vanhaa Saatanaa näin tulihangon sekä kierot sarvet, hän kulki alastonna niinkuin häpeissään ja piiskurina vallan jouten hääri, taas astui profeettana mietteissään ja vartalonsa mustaan vaippaan kääri, hän puhui kahden mielin toimestaan, ei työtä ollut juuri suuren suurta, kuin muodon vuoks hän vetos järkeeni ja nauroi käärmettä ja synninjuurta, hän työnsi noitakirjan käteeni, ja neuvoi mustan opin temppuja. Ma kiitin neuvosta, vaan pyysin menemään, taas matkin menoja kuin toiset, ne naapurinsa silmää vartioi ja päässä kiehui mietteet monenmoiset; kuin Rooman katuja ma astelin ja akkunastaan katsoi vanha paavi, hän käsin viittoi, — minä heräsin, ja korvissani kilkkui rahahaavi. —