SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. Tulevaisuussuunnitelmia. 2. Marian koti. 3. Eeditin koti. 4. Ragnhildin koti. 5. Tanssijaisissa. 6. Kansakoulunopettaja. 7. Sairasvuoteen ääressä. 8. Hannan koti. 9. Amyn koti. 10. Ompelijan luona. 11. Suuri juhla. 12. Köyhän lapsen onni. 13. Liinan koti. 14. Ensi askel. 15. Velvollisuus ja taipumus. 16. Mitä on minun tekeminen? 17. Jälleen turvatonna. 18. Kirjailija. 19. Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta. 20. Sananen Jennystä. 21. Kukkanen kuihtuu. 22. Ragnhildin päätös. 23. Uusi koti. 24. Pelastuksen enkeli. 25. Serkku Oskari. 26. Perheneuvottelu. 27. Rauhala. 28. Alice. 29. Pimeitä päiviä. 30. Vapaa. 31. Hannan paratiisi. 32. Diakonissa. 33. Janne Johnsonin suurin suru. 34. Taiturin työ. 35. Mitä pieni Jenny on toimittanut. 36. Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä. 37. Jennyn onni. 38. "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." 39. Maria. 40. Erilaisia tulevaisuudenaikeita.

Esipuhe.

Kun tämä kirja näin monen vuoden perästä jälleen ilmestyy ja tällä kertaa suomalaiselle lukijakunnalle, saattaa monikin varsinkin nuoren väen joukossa ihmetellen kysyä, miksi moisia vanhanaikaisia tarinoita vielä henkiin herätetään. Se on totta, kirja on vanhanaikainen monessa suhteessa; mutta ei taida olla haitaksikaan lukea ajasta, jolloin niin moni kohta naisen asemassa oli aivan toisin kuin meidän päivinä. On peräti tavallista, ettei nuoriso ymmärrä, miksi äidit tai vanhemmat menettelevät niin tai näin. Ne nuoret tytöt, jotka nyt huokailevat koulunkäynnin raskautta, eivät kukaties voi käsittää sitä tiedonjanoa, joka asui monenkin vanhemman sukupolven nuoren naisen sydämmessä. Ne nuoret naiset, jotka nyt elävät omaa itsenäistä elämäänsä, joilla on oma palkka ja joltinenkin vapaus valita työalansa, ajattelevat ani harvoin, kuinka riippuvaisia naiset ennen olivat, ilman rahan penniä, tuomitut olemaan kotiopettajattarina tai emännöitsijöinä, oli heillä siihen halua tai ei. Niiden, jotka nyt ovat tilaisuudessa käymään keitto- tai käsityökoulua, ei tarvitse kestää niitä koettelemuksia, jotka katkeroittivat monen nuoren rouvan avioliiton ensi vuodet. Ei kaiketi myöskään enää pakoteta tai houkutella ketään nuorta tyttöä naimisiin miehelle, jota kohtaan hän ei ainoastaan ole kylmä, vaan tuntee suorastaan inhoa. Niitä naisia, jotka silloin kärsivät olosuhteiden painosta, saa nykyinen polvi kiittää monista oikeuksistaan ja etuuksistaan, joita se tuskin ymmärtää kyllin korkeaksi arvostaa, koska niiden omistaminen on aivan luonnollinen asia. Vanhempi polvi on tehnyt työtä nuorten hyväksi. Aika on näyttävä, voivatko ne, jotka nyt ovat nuoria, jättää jälkeensä elämäntyön, joka 40-, 50:n vuoden perästä on parantanut naisen asemaa samassa määrässä kuin viimeisten 4-, 5:n vuosikymmenen työ on tehnyt. Elämän ihanimpia tehtäviä on tehdä työtä ihmiskunnan jalostamiseksi ja onneksi ja jättää jälkeensä jotakin parempaa kuin minkä olemme vastaan ottaneet.

Maria Furuhjelm.

1.

Tulevaisuussuunnitelmia.

Sanokaapas minulle, tytöt, mitä aijotte tehdä, kun pääsette aikaihmisten joukkoon ja tulette yhteiskunnan jäseniksi, kysyi Liina von Rosen ja oikaisihe vallattomasti pehmeässä sohvassa. Hän oli kuusitoistavuotias vaaleanverevä tyttö, jonka silmänpielessä veitikkamaisuus leikitteli.

— Minun mieleni palaa tanssijaisiin ja muihin huvituksiin, huudahti Alice Lager vilkkaasti. Isäni on aina sanonut, että niinpiankun olen käynyt rippikoulun, saan mielin määrin ottaa osaa seuraelämään. Senpävuoksi en antanut äidille hengen rauhaa ennenkuin hän salli minun suorittaa sen nyt keväällä. Äidin mielestä olisi minun pitänyt odottaa kunnes olisin täyttänyt seitsemäntoista vuotta: mutta nuoruushan on niin lyhyt. Miksi siis siirtäisin elämän ilot ja ihanuuden epävarman tulevaisuuden varaan?

— Sinun mielestäsi on siis tuhlattava nuoruus huvituksiin, sanoi Eedit Berg päätään pudistaen.

— Tietysti, tietysti, kuului usealta taholta, ja Alice lisäsi:

— Kun nuoruus on mennyt ja kauneus kuihtunut, on huvittelun aikakin loppunut. Sillä kukapa enää kävisi tanssiaisissa, kun tulee rumaksi ja harmaaksi ja elähtäneeksi. Silloinhan ei voisi ketään ihastuttaa. Mutta mikä erinomainen esikuva sinusta itsestäsi tuleekaan, rikkiviisas neiti?

Eeditin katse loisti sisäistä iloa, ja hänen muuten totiset, hiukan ankaranlaiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän sanoi:

— Isäni on antanut minulle luvan jatkaa lukujani.

— Jatkaa lukujasi! huudahti moni tyttö uteliaasti ihmetellen. Jatkaa lukujasi nyt kun juuri olet päässyt koulusta ja monista yksityistunneistasi!

— Voi sinuas, kummallinen Eedit, nauroi Liina. Toisimpa minä: ilmi-ihastuneena viskasin minä kaikki koulukirjani kaapin nurkkaan, lukitsin oven ja olisin halusta heittänyt avaimen vaikka meren syvyyteen, jos minun aito ymmärtäväinen äitini vaan olisi sallinut. No kaiketi sinusta, Eedit, tulee professori, niinkuin isäsikin on?

— No, eipä juuri professoria, sanoi Eedit hymyillen, mutta on minulla sentään päämäärä, vaikka — — —. Eedit vaikeni syvästi huoaten.

— Mitä vaikka —? Jatka, jatka, kehotti usea nuorekas ääni yhtaikaa.

— En tiedä oikein, uskonko teille salaisuuttani, sanoi Eedit. Sitäpaitsi epäilen itsekin, etten saavuta tätä päämäärää. Voivathan nimittäin olosuhteet ehkäistä tuumani. Tahdosta taas ei ole puutetta, lisäsi hän varmasti ja vakuuttavasti, ja isä sanoo sekä terveyteni että älyni riittävän.

— Mutta päämäärä, päämäärä? utelivat tytöt. Sano pois, olemmehan kaikki läheisiä tuttavia. Me vaikenemme kuin muuri ja lupaamme kertoa omista tuumistamme.

— Samapa tuo, sanoi Eedit päättävästi, minä tahtoisin tulla lääkäriksi.

— Lääkäriksi! huudahti joku.

— Uh, miten hirveätä, sanoi toinen.

— Sehän olisi niin Eeditin tapaista, arveli kolmas.

— Ja sinä aijot ruveta leikkelemään ihmisruumiita, huusi Liina kauhistuksissaan, ja tappamaan lähimmäisiäsi mikstuurillasi ja tinktuurillasi.

— Ja mitä sitte ihmiset sinusta ajattelevat, huomautti Amy Lundin.

— Ja — kuinka sinä voit opintojasi harjoittaa, kun sinulla on vain miehisiä tovereita ja opettajia? kysyi Hildur Jonsson.

Mutta Jenny Björkman, hauskannäköinen tyttö, jonka kasvot ilmaisivat terveyttä, reippautta ja kainostelematonta mieltä, tuli Eeditin luo, pudisti lämpimästi hänen kättään ja sanoi:

— Oikein Eedit! Onnea aikeillesi! Se on ihana, siunattu kutsumus.

Amy ja Alice nyrpistelivät nenäänsä ja Hildur virkkoi:

— On ehkä runollista valita tällainen päämäärä, mutta itse tuo kuiva lukeminen ja tutkiminen ja hyöriminen rohtopullojen parissa laskettujen akkunaverhojen takana, se on niin proosallista.

Mutta Liina sanoi:

— Minä luulen, että sinussa Eedit asuu suuri sielu. On hyvä, että sellaisia löytyy, mutta minusta ei olisi lääkäriksi. Minä jo pakenisin puolen penikulman päähän, jos sattuisin näkemään haavan tai ruhjoutuneen luun.

— Ajatellessani suurta tarkoitusperääni haihtuvat kaikki arvelut, heikkous katoo, eikä ahdista epäilys, selitti Eedit. Mutta tytöt, muistakaa tekin lupaustanne ja kertokaa suunnitelmistanne.

— Minä aijon elää kuin laakson lilja ja kuin lintunen keväisellä taivaalla, sanoi Liina. Aijon nauttia vapaudestani. Aijon nukkua aamuisin niinkauvankun haluttaa ja iloita siitä, ettei minun tarvitse mennä kouluun. Ylipäänsä aijon tehdä sitä, mikä milläkin hetkellä minua enin miellyttää. Tapani on sellainen, ja kaikeksi onneksi on minulla isä, joka jumaloitsee minua, herttainen äiti, joka ompelee vaatteeni, laittaa minulle aamiaista, puolista ja illallista sekä parhaan omantuntonsa mukaan varoittaa minua ja koettaa saada järkeväksi, mutta yhtä kärsivällisesti jättää kaiken toivonsa minun parantumisestani, ylen onnellisena, kun minä vaan suutelen häntä ja jonkun ainoan kerran osotan hivenenkin älyä.

Tytöt nauroivat tälle kuvaukselle, joka oli niin tuon vallattoman Liinan luonteen mukaista.

— Minusta tulee kansakoulunopettaja, sanoi Jenny Björkman. Muuan tehtaanisäntä kuulutti opettajaa alustalaistensa lapsille. Minä hain ja sainkin paikan. Olen aina asunut maalla ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan kansaa, mutta olen myöskin nähnyt sen puutteet. Minun päämääräni on vaikuttaa sivistymättömän kansanluokan kohottamiseksi.

Hildur Jonsson järjesteli pitkiä, tummia kiharoitaan ja loi haaveilevan katseensa kohti korkeutta.

— Minä luulen itselläni olevan taipumusta näyttelijäksi, sanoi hän hitaasti. On kuin joku sisäinen ääni vakuuttaisi minulle, että murhenäytelmän alalla löydän kutsumukseni.

— Rakas Hildur, huudahti Liina ihastuneena, onpa hupaista sitten nähdä sinun työntävän tikaria rintaasi tai tyhjentävän myrkkymaljaa. Sano toki, esiinnytkö jo piankin.

— Pikku hupsu, sanoi Eedit, näyttelytaitoon vaaditaan opinnoita ja harjoitusta. Et sinä ole heti valmis esiintymään murhenäytelmässä.

— Kun on suuret luontaiset taipumukset, ei tarvita opinnoita, niin olen jossain lukenut, arveli Hildur.

— Mutta minullapa on sitte jotakin aivan toista mielessäni, sanoi Hanna Sandberg, joka näytti kunnon tytöltä karkeine, mutta hyväntahtoisine piirteineen. — Minä aijon oppia hoitamaan taloutta ja hankin itselleni emännöitsijän toimen. Tosin olen vasta 17 vuotta, mutta olenhan terve ja voimakas.

Useat tytöt katselivat hiukan hämillään nuorta toveriaan, joka aivan ujostelematta sanoi päättäneensä valita noin vähäarvoisen elämäntehtävän. Mutta muutamat nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja Eedit sanoi:

— Rehellinen työ on aina parempi kuin toimettomuus taikka sisällyksetön elämä. Mutta eiköhän se kuitenkin käy sinulle raskaaksi, hyvä Hanna?

— Enpä luule. Olen köyhä ja turvaton, kuten tiedät ja täytyy minun niinpiankun mahdollista koettaa ansaita elatukseni, ja koska terveyteni on hyvä ja haluni vetää taloustoimiin, oli tämä työala mielestäni paras, mihin voin ryhtyä.

— Sinä ajattelet kuin reipas ja kunnon tyttö ainakin, sanoi Jenny.

— Toivoisin että minullakin olisi tarkoitusperä, virkkoi joukosta nuori, kaunis nainen, jonka hienot kasvonpiirteet ilmaisivat väsymystä. Hän oli tähän saakka istunut enimmäkseen vaiti lepotuolissaan.

— Ragnhild kulta, kukapa voisi vaatia, että meillä viisi-, kuusi-, seitsentoistavuotisilla tytöillä olisi varma päämäärä, sanoi Amy Lundin. Miehillä on päämäärä, ei meillä naisilla.

— Olkoonpa niinkin. Mutta ei ole elämä hauskaa, kun ei ole ikinä mitään tekemistä, valitti Ragnhild.

— Etkö sinä aijo syksyllä ottaa osaa seuraelämään? kysyi Alice.

— Oi kyllä. Mutta olen jo niin kyllästynyt tansseihin ja noihin niin sanottuihin lastenkemuihin, etten enää viitsi niitä edes ajatellakaan.

— Etkö voisi lukea? ehdotti Eedit.

Ragnhild pudisti päätään.

— Ei ole minulla kyllin tarmoa eikä liioin haluakaan siihen.

— Etkö voi sitten parsiskella sukkiasi? neuvoi Liina.

— Koska meillä kerran on ompelija sekä kamarineiti talossa, olisi sukkien parsiminen aivan tarpeetonta työtä, vastasi Ragnhild.

— Tai mennä keittämään kaalilientä tai valmistamaan kotletteja? jatkoi alati kekseliäs Liina.

— Varjelkoon! Jospa vain näyttäytyisinkin keittiössä, saisi Kaisa mummo halvauksen tai menisi tainnoksiin, nauroi Ragnhild. Hän on niin karsas ja arka taidostaan, että vaivoin äitikään päästetään keittiöön.

— No, sitte minä en tiedä mitä neuvoisin sinulle, Ragnhild parka, sanoi Liina, jollet juuri tahtoisi ruveta laupeudensisareksi.

— Ei sekään käy. Vanhempani eivät soisi minun herättävän niin suurta huomiota, ja sitäpaitsi pelkään itseltäni puuttuvan kykyä siihen. Lienee jotenkin varmaa, että käyn tanssiaisissa sekä muissa huvituksissa niinkuin ennenkin, sillä ei ole minulla voimaa vetäytyä pois siitä, mikä on yleisenä tapana, niin vastenmielistä kun onkin päivät pääksytysten vaan huvitella.

— Kylläpä minä sitten olen paljoa onnellisempi, virkkoi Maria Ståle, nuori tyttö, jolla oli lempeät sinisilmät ja pari paksua kellanruskeata palmikkoa niskassa.

— Minun päämääräni, ainakin vastaiseksi, on niin ilmeisen selvänä edessäni, ettei minun tarvitse sitä etsiä tai vähääkään tuumailla.

— Niin, te maalaispapintyttäret, te olette onnellisia olentoja, huudahti Hildur. Romaaneissa heidät kuvataan aina vaaleanverisiksi, ovat Marioita tai Annoja ja käyvät vaalimassa köyhiä ja sairaita, jotka heitä siunailevat.

Maria nauroi sydämmellisesti.

— En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että olisin joku romaanityttö, mutta — enhän ole koskaan romaania lukenutkaan.

— Et koskaan lukenut romaania! ihmettelivät tytöt.

— Pidätkö sitä syntinä? kysyivät jotkut.

— En. Onhan paljon hyviä romaaneja. Ja jos kirjailija on ihmistuntija, ovat hänen teoksensa hyvinkin opettavaisia. Mutta minulla on näihin saakka ollut paljo tekemistä koulussa ja lupa-aikoina kotona. Isäni sanoo, että minun ensin täytyy laajentaa tietojani, kehittää arvostelukykyäni ja vakaannuttaa luonnettani, ennenkun tuhlaan kallista aikaani romaanien lukemiseen. Mutta sittenkun kerran alan, tahtoo hän itse valita minulle parhaitten kirjailijain teokset.

— No, ja mikä sitten on päämääräsi, jos saan kysyä? tiedusteli Alice hiukan pilkallisesti.

— Keittäminen ja sukkien parsiminen, nauroi Liina, siitä panen vaikka vetoa.

— Oikein arvattu, sanoi Maria hilpeästi, ja pikku siskojen hoitaminen ja kouluun valmistaminen.

— Niinmuodoin emännöitsijä, ompelija, kotiopettaja ja lapsenhoitaja, virkkoi Alice. Se on melkein liikaa yhdelle ihmiselle.

— Ja kuitenkin luulet ennättäväsi lukea, muistutti Eedit.

— Tietysti, sanoi Maria. Luulen toki voivani käyttää lyhyen iltahetken siihen tarkoitukseen. Sitäpaitsi isäni tavallisesti lukee ääneen äidille ja minulle, kun me ompelemme taikka kehräämme.

— Mutta mitä tulee meidän "pikku lapsestamme", kysäsi Maria hyväillen muuatta hyvin nuorennäköistä, heiverävartaloista tyttöä, joka vielä näytti olevan kesken kehitystään.

Tyttö loi katseensa Mariaan. Hänellä oli kauniit, syvälliset silmät.

— Sinun sopisi ruveta pianonsoittajaksi, pikku Fanny, sanoi Maria ystävällisesti. Eikö sinua haluttaisi?

— Oi kyllä! Mutta — — sitähän en voi milloinkaan toivoa, vastasi Fanny kainosti ja hiljaa.

— Mikset voisi? Olen kuullut sinun soitto-opettajasi, herra E:n sanovan, että sinulla on erinomaiset soitannolliset luonnonlahjat, huomautti Jenny.

— Luulen omaavani jonkinlaisia taipumuksia, sanoi Fanny huomattavasti punastuen. Mutta soittotaitokin vaatii suuria opinnoita, ja äitini on köyhä, lopetti hän alakuloisesti.

— Alatko nyt antaa tuntiopetusta? kysyi Maria.

— Alan, jos vaan saan oppilaita. Herra E. on luvannut suositella minua.

— Eikö sinun tee mielesi esiintyä, saavuttaa yleisön ihailua ja saada kättentaputuksia ja kukkaisvihkoja? kysyi Hildur.

— Ei vähintäkään. Minua aivan puistuttaa ajatellessani esiintymistä. Rakastan soittoa sen itsensä vuoksi, vastasi Fanny viehättyneenä. Hän oli muuten vähäpuheinen ja punastui senvuoksi nyt rohkeuttaan.

— Ketkä täällä eivät vielä ole puhuneet tulevaisuustuumistaan? kysyi Maria.

— Minä en vielä ole sanonut sanaakaan aikeistani, virkkoi Eelin Björkman, koska niistä mielestäni ei ole mitään kertomista, lisäsi hän vaatimattomasti.

— Sano kuitenkin, pyytelivät jotkut.

— Tätini, jonka luona asun, on ompelija.

— Kyllä tiedän, neiti Sundström, sanoi Alice.

— Aivan niin. Hänen mielestään minä voisin opetella vaatettamaan hattuja. Minulla nimittäin ei ole lukuhalua, kuten sisarellani Jennyllä.

— Ja luulenpa, että sinusta tuleekin oiva ompelija, virkkoi Jenny hilpeästi, sillä sinä valmistit niin mainioita hattuja ja leninkejä nukillemme ennenmuinoin.

— En minäkään ole kertonut mitään vastaisista aikeistani, sanoi Amy Lundin koettaen näyttää hyvin ylhäiseltä. Mutta minä en voi käsittää, että näin nuorena jo tarvitsisi olla niistä niin selvillä. Aijon käydä jossakin kylpemässä kesällä ja syksyllä huvitella ahkerasti. Äiti sanoo aina, ettei nuoren tytön pidä hautautua kotiinsa kuin nunna, vaan olla mukana ja näyttäytyä ihmisten parissa.

— Oikein Amy, virkkoi Liina. Tunnen sanomatonta helpotusta kuullessani, että joku teistäkin on niin hypi hyödytön olento kuin minä. Kuullessani tuollaisten pyhimysten ja viisauden esikuvien puhuvan kuin Eeditin, Jennyn ja Marian ja tuonkin pikku Fannyn, nuorimman joukossamme, laihoine taikasormineen, olen mielestäni oikea syntisäkki. Mutta minua lohduttaa ettei Ranghild edes parsi sukkiaan, nähkääs sen työn saan minä kyllä itse tehdä, siinä vaatimuksessa hyvä äitini on heltymätön. — Nyt on ainoastaan Lyydia Werner jäljellä. Sano, että sinäkin aijot hyppien, laulellen viettää nuoruutesi ja sitte vanhaksi tultuasi mennä naimisiin jonkun maanviljelijän kanssa, tai tulla oppineeksi tai kirjoittaa romaania tai jotain samantapaista.

Lyydia hymyili. Hän oli hoikka ja hento, hipiä läpikuultava, hieno puna poskipäissä ja silmissä omituinen loiste. Hänen taaja, raskas hengityksensä ja sisäänpainunut rintansa todistivat, että hänellä oli parantumaton keuhkotauti.

— Minä en elä vanhaksi, sanoi hän koruttomasti ja suuteli lempeästi Liinan äkkiä totisiksi käyneitä kasvoja. Päämäärääni en senvuoksi voi tavoitella tässä elämässä. Pianhan jätän teidät kaikki.

Seurasi pitkä äänettömyys. Äskeisen hilpeän pakinan perästä tuntui tämä hiukan juhlalliselta.

Liina alotti uudelleen keskustelun.

— Kenties sinä vielä paranet, puhui hän kietoen kätensä Lyydian kaulaan, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen rusopäitä poskiaan. Oi, sinä et saa kuolla näin nuorena. Se on niin kauhean surullista.

Lyydiankin silmässä väikkyi kyynel, mutta hän koetti tyynnyttää huolestunutta ystäväänsä:

— Elä itke Liina. Etkö muista miten kauniisti pastori juuri äskettäin puhui meille kuolemasta ja ijankaikkisesta elämästä? Miksikä sitten kuolema olisi niin surullista? Olen kiitollinen, että vielä sain käydä rippikoulun. Pyysinkin erityisesti vanhemmiltani, koska mielestäni loppu oli lähellä ja koska minulla oli vielä moni seikka epäselvänä. Nyt olen tyyni ja iloinen. Olen oppinut katselemaan elämää ja kuolemaa aivan toiselta näkökannalta. Mutta elkää nyt antako näiden vakavien ajatusten häiritä itseänne. Kuivaa kyyneleesi, Liina, ja ole iloinen.

— Minusta on ikävää ajatella, että tämä pieni piirimme nyt hajaantuu, sanoi Maria tuokion kuluttua. Tänä rippikouluaikana olemme oppineet tuntemaan toisiamme, kuulleet ja mieliimme painaneet paljon unhottumattoman kaunista, ja nyt me jo vetäydymme takaisin erilaisiin tehtäviin. Niinköhän me unhotamme toisemme?

— En ainakaan minä, vakuuttivat jotkut. Toiset taas ajattelivat eri elämän kohtaloita ja olosuhteita. Alice mitteli halveksivin katsein köyhää Eeliniä ja ajatteli sydämmessään, etteihän hän voinut seurustella ompelijan kanssa eikä pitää häntä ystävänään. Amy ja Hildur ajattelivat samaan suuntaan.

— Varmaankin on tämä aika jäävä rakkaaksi muistoksi meille kaikille, sanoi Eedit. Ja vaikka aika ja olosuhteet erottaisivatkin meidät, on kuitenkin aina välillämme olemassa yhdysside — juuri muisto tästä rippikouluajasta.

— Luulen, että vaikka vasta sadan vuoden perästä tapaisimme, minä sittekin pitäisin jokainoaa teistä tuttavanani, sanoi Liina innoissaan.

— Sata vuotta on pitkä aika, huomautti Jenny hymyillen. Kukapa tiesi, tulet sinä vielä kreivittäreksi tai ruhtinattareksi, ja olenpa silloin varma, että joutuisit hyvinkin hämillesi, kun nauhapukuinen palvelijasi ilmottaisi: Jenny Björkman, kansakoulunopettaja tai Hanna Sandberg, emännöitsijä.

— Hyi sinua Jenny, kuinka voit sellaista sanoa, nuhteli Liina. Luuletko minun katsovan sukuun tai säätyyn. Päinvastoin viihdyn hyvin kansan parissa ja pidänkin enemmän maalaisherroista ja papeista kuin kreiveistä ja ruhtinaista. Ja sittepä luulen, etten menekään naimisiin, sillä palvelijat ja muut velvollisuudet tuottavat paljon huolta ja vaivaa.

— Luuletko sinä, että vain naineilla ihmisillä on velvollisuuksia? kysyi Maria.

— Kuule, elä rupea herättämään omaatuntoani, pyysi Liina ojentaen molemmat kätensä Marialle. Toisinaan kyllä kuulen salaista kuisketta sydämmessäni, että minullakin mahtaa olla joitakin velvollisuuksia, ja silloin menen äidin avuksi kuorimaan maitoa tai puhdistamaan marjoja. Mutta sittenkun olen sekottanut kermat ja maidot ja syönyt itse parhaat marjat suuhuni, ajaa äiti tavallisesti minut matkoihini, ja niin on omatuntoni rauhoitettu siksi erää.

— Mutta ei elämä kaikissa yhteiskuntaluokissa ole ollenkaan samanlaista, virkkoi Alice ja pyöritteli kimmelteleviä sormuksiaan. Jos minun pitäisi kuvitella avioliiton mukanansa tuovan kaikkea sitä mitä Liina kertoi palvelijoista, ruuasta ja velvollisuuksista, niin en ikinä menisi naimisiin. Minua sellainen kammottaa.

— Mutta minusta on mahdotonta ajatella pienintäkään elämän suhdetta ilman velvollisuuksia, puolustelihe Maria innokkaasti.

— Riippuu siitä, mitä pitää velvollisuutena, sanoi Amy. Auttaa köyhiä ja käydä kirkossa — —

— Mutta Amy, pidätkö sinä kirkossa käymistä velvollisuutena, sehän on meidän ilomme, huudahti Lyydia.

— Niin no, enpä niinkään, korjasi Amy punastuen. Minä en tarkoittanut juuri sitä, mutta tiedäthän, että vanhempiansa totteleminen, totta puhuminen ynnä muu sellainen kuuluvat meidän velvollisuuksiimme.

— Mutta emmeköhän ole luodut tekemään jotakin työtäkin, intti Jenny. Lienee kai jokaisella tehtävänsä, kunhan vaan osaa oikein etsien löytää sen?

— Sitä en minä puolestani saata hyväksyä, vastusti Ragnhild. Minun mielestäni löytyy ihmisiä, joiden toimettomuuteen kulutettu elämä ei tuota muuta kuin alinomaista kyllästystä, ja joille kaikki nautinnot ovat tarjona, mutta eivät sittenkään tunne tyydytystä.

— Silloin iloitsen minä köyhyydestäni, sillä se pakottaa minua työhön, joka onkin minulle vaan onneksi, päätteli Maria.

— Niin, niin minustakin, huoahti Ragnhild.

— Menetkö sinä naimisiin, Maria? kysäsi Fanny lapsellisesti. Hän ihaili Mariaa, kuin jotakin korkeampaa olentoa.

— Sitä en tosiaankaan tiedä, nauroi Maria. Ensin on minun toimitettava kaikki sisareni kouluun ja sitte tulee minun pitää huolta taloudesta, jotta on vielä pitkä aika, pikku Fanny.

— Voisinpa vaikka panna vetoa, että Maria menee naimisiin, tiesi Liina. Kuvittelen mielessäni häntä pyöreän pöydän hallitsijana. Vastapäätä istuu "isä kulta" ja pöydän ympärillä kymmenen, viisitoista toivehikasta tainta leukalappuineen ja olutjuustokuppineen "äitiä" huutamassa. Ja kun hän on kouluttanut siskonsa ja veljensä, tulee omien lasten vuoro. Ja hän keittää aimo padallisia puuroa ja velliä, niin että isä ja äitikin saavat osansa, sillä he tietysti eivät voi elää ilman Mariaa. Voi, voi Maria, luulenpa, että tahtoisin olla yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin sinä. — Mutta sallikaa minun nyt kuvailla kaikkien teidän tulevaisuuttanne, tyttö kullat.

— No, annahan kuulua.

— Eeditistä tulee peräti oppinut tohtori, hän kirjoittelee lääkeopillisia tutkimuksia, sahaa lähimmäistensä käsiä ja jalkoja, kuolee naimatonna. Jenny opettaa Suomen nousevaa nuorisoa, kunnes jok'ainoa korvenpoika laskettelee latinaa kuin vettä ja jokainen salon tyttö soittelee Bethovenin sonaatteja; menee naimisiin opettajan kanssa. Alice ei herkeä tanssimasta, ennenkun joku markiisi tai ruhtinas hänet löytää eikä mene naimisiin velvollisuuksien tähden. Hildurista tulee traagillinen suuruus; hänen nimensä on jälkimaailma marmoriin kaivertava. Hanna keittää maukasta soppaa, joka päättyy häihin ja morsiushuntuun, menee naimisiin maanviljelijän kanssa — siitä saatte olla varmat. Eelinistä tulee — odottakaapas — hoviompelija. Fanny — uh! — hänestä tulee hovipianisti. Hän kerää sylin täydet hyvä-huutoja, kukkia ja imartelua. Amy — niin — sitä ei ole helppo sanoa. Minä en näe yhtään valon välkähdystä hänen tulevaisuudessaan, ellei hän mahdollisesti jossain kylpylaitoksessa näyttele jonkun romaanin sankarittaren osaa todellisuudessa.

Liina vaikeni ja katsahti Lyydiaan rakkautta säteilevin silmin. Hän ei hennonnut laskea leikkiä tästä rakkaasta ystävästään, jonka hän tiesi jo pian sanovan jäähyväiset elämälle.

— Mutta sinä et virka itsestäsi sanaakaan, huomautti Maria.

— En virkakaan, sillä pelkään itselleni käyvän, kuten sadussa kerrotulle heinäsirkalle: kesän läpeensä laulelen, mutta syksyn tullen on aittani tyhjä, sanoi Liina puoleksi vakavasti.

— Sinähän olet vielä niin nuori, lohdutti Maria. Laulele sinä vaan, iloitse ja levitä päivänpaistetta ympäristöösi. Se kenties onkin sinun tehtäväsi. Mutta kuule kuitenkin omantuntosi ääntä. Kun on iloinen; sinun laillasi, ei siinä suinkaan ole mitään pahaa. — Hän suuteli Liinaa sydämmellisesti.

— Mutta nyt on kai aika sanoa jäähyväiset.

— Olen oikein iloinen, kun olen saanut nähdä teidät luonani jäähyväisjuhlassa, sanoi Ragnhild, jonka kotona tytöt olivat. Se oli hauska tuuma, kun päätimme kertoa tulevaisuudestamme toisillemme. Tuntuu kuin voisi seurata jokaisen elämänvaiheita, ainakin jonkunaikaa, sittenkun on saanut kuulla hänen aikeistaan. Toivon, että me, jotka asumme kaupungissa, useinkin tapaamme. Vaikeammaksi tosin käy saada tietoja niistä, jotka asuvat maalla. Mutta ehkä me kuitenkin joskus kirjoitamme toisillemme?

Tähän suostuivat kaikki. Sitte sanottiin jäähyväiset, jonka kestäissä monen silmään kyynel herahti. Nuorten sydämmet olivat liittyneet toisiinsa, monen helttymättömillä siteillä. Vieläpä nekin, jotka vähimmin olivat toisiansa ymmärtäneet, tunsivat nyt eron hetkellä sydämmellistä myötätunnetta toisiaan kohtaan, ja ero tuntui haikealta. Yhdessä suhteessa olivat kaikki olleet samaa mieltä: he kaikki ihailivat ja rakastivat, melkeimpä jumaloitsivat opettajaansa, vaikka kukin omalla tavallaan käsitti, sydämmeensä kätki ja elämässään toteutti ne opetukset, joita hän heille kaikille antoi samalla mitalla. Tieto, että he tähän saakka olivat lapsina keskenään seurustelleet, mutta tästälähtein tulisivat tapaamaan toisensa naisina, jotka itse olisivat vastuunalaisia teoistaan ja elämästään, lisäsi heidän mielialansa vakavuutta.

2.

Marian koti.

Kas niin, nyt sitä ollaan jälleen kotona, puheli Maria iloissaan, kun oli riisunut päällysvaatteensa, tervehtinyt vanhempia ja istuutunut salin yksinkertaiseen nappulasohvaan suuren sisarussarjan ympäröimänä. Mikä kiipesi hänen syliinsä, mikä sohvalle hänen viereensä, toiset kuhisivat hänen ympärillään. Kaikki toki tahtoivat ilmaista iloaan siskon kotiintulon johdosta.

— Meillä on ollut niin kovasti sinua ikävä, Maria-kulta sanoi eräskin ojentaen pienen suunsa suudeltavaksi.

— Tiedätkös, kun minä olen ollut kipeänä, kertoi toinen, ja silloin Ninni luki minulle.

— Mutta en minä osaa lukea niin hyvin kuin sinä, kiirehti Ninni nöyrästi lisäämään.

— Ja äidillä on ollut aika puuha, kun on yksin saanut laittaa voileipämme, tiesi muuan pikku pallero.

— Ja tiedätkös, Helunalla on pieni vasikka.

— Vai niin, vai niin.

— Niin, se on ruskeankirjava.

— Ja Tiiti oli eräänä päivänä hukassa, kertoi vanhin poika, mutta se löydettiin sitten lukkarilta.

— Vai niin.

— Ja me olemme joka päivä olleet rannalla leikkimässä.

— Se oli varmasti hauskaa. Mutta oletteko myöskin olleet kilttejä sill'aikaa?

Lapset katsahtivat vähän noloina toisiinsa.

— Tai oletteko tuottaneet äidille paljon vaivaa?

— Minä olen pukeutunut ihan omin voimin, toimitti muuan viisivuotias pikkarainen ja vanhin tyttö, kaksitoistavuotias herttainen lapsi kertoi monasti nukuttaneensa pikku-veljen ja riisuneensa ja pukeneensakin hänet. — Ja sitte olen minä vielä leiponut korppuja äidin kanssa, lisäsi hän ylpeästi.

— Lapset ovat tosiaankin panneet parastaan, vakuutti äiti, kun kahvia toimetessaan sattui kuulemaan lasten pakinan.

— Ja Ninni on oikein parhaansa perästä koettanut olla sinun sijaisenasi, sanoi isä, joka kiikkutuolissa poltteli piippuaan. — Mutta, lisäsi hän laskien kätensä Marian päälaelle, me olemme kyllä kaikki sinua kaivanneet ja tulleet huomaamaan kuinka sinua tarvitsemme, rakas lapsi.

Maria suuteli kunnioittavasti isän kättä ja sanoi:

— Tuntuu hyvältä, kun kuulen sinun noin sanovan, isä, mutta luulen kuitenkin, että te kaikki kuvittelette minun toimittavan täällä kotona paljoa enemmän kuin itse asiassa teen. Kas niin, äiti, et sinä saa leikata leipää, sehän kuuluu minun tehtäviini, ja laskien pikku-veljen isän syliin meni hän pöydän luo ja otti kakun Ja veitsen äidiltä. Joku pienokaisista oli jo juossut noutamaan Marian siniraitaisen talousesiliinan, ja niin oli hän täydessä touhussa.

— Kuinka hupaista onkaan ryhtyä entisiin askareihinsa! No pienokaiset, jaksatteko vielä syödä yhtä paljon leipää kuin ennen?

— Jaksamme, jaksamme, vastattiin yhdestä suusta ja pieni pyöreäposkinen pallero sanoi:

— Äiti on leiponut tuota pääsiäiseksi, se on niin hyvää.

— Vai niin, munsööri, ja sinä tietysti aijot hyötyä siitä, nauroi Maria.

Siinä kun he nyt kaikin istuivat sekä suuret että pienet salin pyöreän pöydän ympärillä, kirkas kahvipannu äidin puolella, ja koruttomat, mutta hohtavan valkeat kupit ympäri pöytää ja sitte nuo kaikki rakkaat kasvot toinen toisensa vieressä, katseli Maria säteilevin silmin ympärilleen ja huudahti:

— Oi isä, oi äiti! kuinka hyvä ja onnellinen koti minulla on.

— Niin lapseni, sanoi äiti lempeästi, kunhan ei vaan kaupunkilaiselämä olisi mieltäsi muuttanut, ja sinusta tästälähtein elämäsi tuntuisi työteliäältä ja kotisi liian yksinkertaiselta.

— Sitä en uskoisi, rakas äiti. Tunsin selvästi, etten sopinut kaupunkilaiselämään ja etten voinut viihtyä ilman pieniä kotiaskareitani. Kaupungissa olo-aika oli kyllä ihana monessa suhteessa. Minulla oli paljon lukemista ja oppimista, sain ottaa osaa moneen kauniiseen jumalanpalvelukseen, sain toisinaan kuulla arvokasta musiikkia ja väliin seurustella useiden kunnon tyttöjen kanssa, mutta siitä huolimatta kaipailin kuitenkin näitä pikku velikultia, ja sitte oli ihan outoa ja kummallistakin istua katettuun pöytään näkemättä itse vähääkään vaivaa.

Kun kahvi oli juotu, alkoi Maria purkaa matkalaukkuaan. Ja vaikka se oli pieni ja turhanen, löytyi sieltä kuitenkin pieni lahja jokaiselle kotolaiselle.

— Sinä et olekaan ostanut uutta pukua, tyttöseni, huomautti äiti.

— En, äiti, siihen olisi tarvittu suurehko rahasumma, ja kun tarkemmin tuumin, luulen voivani korjata vanhan sinisen villapukuni, niin että se vielä näyttää varsin siistiltä, ja sitäpaitsi, lisäsi hän hiljemmin, jotteivät toiset kuulisi, tarvitsivat lapset välttämättä uusia koulukirjoja. Niihin käytin osan rahoista.

Äiti syleili hellästi tytärtään. —

Kun Maria iltasella hellästi katseli paria kolmea pientä vuodetta, jotka olivat sijoitetut hänen pieneen kamariinsa, ihmetteli hän, tokko yksikään hänen rippikoulutovereistaan oli niin onnellinen ja kiitollinen, kuin hän, ja niin kirkkain toivein ajatteli tulevaa päivää.

3.

Eeditin koti.

Suuressa, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa istui himmeän työlampun valossa professori Berg ja hänen tyttärensä Eedit, kumpikin, kuten näytti, syventyneenä lukemiseensa. Täyteläiset kirjahyllyt, kartat, pallot ja sen semmoiset sekä huoneen muutenkin totinen leima ilmaisivat selvästi, että paikka oli opin tyyssija.

Professori Berg oli vanha mies, jonka jalot kasvonpiirteet, paljaaksi käynyt pää ja harmaat hapset herättivät niin hyvin kunnioitusta kuin mieltymystä. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut lääkärinä N:n paikkakunnalla ja voittanut siellä väestön yleisen kunnioituksen taitavuutensa, uskollisuutensa ja ystävällisen käytöksensä kautta. Opiskeleminen oli ollut hänen elämänsä rakkainta työtä ja vieläkin istui hän, korkeasta iästään huolimatta, mielihyväkseen kirjastossa kirjojensa ympäröimänä ja niihin syntyneenä.

Hänen ainoa tyttärensä, Eedit, oli perinyt saman tutkimisinnon, ja kun isä huomasi hänen taipumustensa käyvän siihen suuntaan, ryhtyi hän mielihyvällä ohjaamaan tyttärensä lukuja niin hyvin kouluaikana kuin vielä sen loputtuakin. Tytön vilkas käsityskyky ja perinpohjaisuus kaikissa opinnoissa ja varsinkin hänen lämmin harrastuksensa lääketieteeseen synnyttivät vanhan isän mielessä sekä iloa että ylpeyttä. Hän, jolla ei ollut yhtään poikaa, oli onnellinen saadessaan viettää iltansa tämän tyttären kanssa, joka nuoruudestaan huolimatta oli huvitettu syvämietteisistä keskusteluista ja mielenkiinnolla seurasi tieteellistä mailmankirjallisuutta, jonka uutuuksia professori aina oli valmis hankkimaan kotiin.

Kello viereisessä huoneessa löi yhdeksän. Professori oikaisihe lepotuolissaan, katsoi kelloaan ja sanoi:

— Eiköhän jo olisi teenjuonnin aika?

— Eiköhän, sanoi Eedit nostamatta katsettaan kirjasta. Kummallista, ettei Sohvi ole saanut sitä valmiiksi.

Ja hän jatkoi lukemistaan.

Professori naputteli sormillaan pöytään ja tarttui hänkin jälleen kirjaansa ja muistiinpanovihkoonsa.

Paremmin kuin puolen tunnin kuluttua nousi professori, pani pois silmälasinsa ja alkoi kävellä edestakaisin vihreällä matolla.

— Lapseni, sanoi hän lempeästi, sinä rasitat aivan liiaksi voimiasi lukemisella. Lepää nyt hiukan. Minä pistäyn sillaikaa katsomaan, miten teemme laita on. Minun ikäiseni mies tarvitsee jo tähän aikaan illasta jotain vahvistavaa.

Eedit painoi kirjansa kiinni, meni huoneen nurkassa sijaitsevan lasikaapin luo, otti sieltä ihmisen käsivarrenluun ja tarkasteli sitä huolellisesti.

Sillä aikaa meni professori keittiöön. Savupilvi, johon vielä yhdistyi pohjaanpalaneen maidon käryä, pöllähti häntä vastaan, ja keskellä tuota keittoastiain, talouskalujen, vaatteiden ja ruokatavarain sekamelskaa seisoi nuori palvelustyttö kuivaamassa lautasia hienoon servettiin.

— Eikö tee jo valmistu, tyttöseni, kysäsi professori sävyisästi.

— Kohta, vastasi tyttö. Ei kello vielä paljonkaan ole

— Kello on 1/2 10.

— Professorin kello käy aina edellä, ärähti tyttö. Ja minulla on ollut kyllin tekemistä, minä en voi sitä auttaa.

— Vai niin, vai niin, virkkoi professori tyynesti, sulki oven ja palasi kirjastoon.

Pian senjälkeen ilmoitettiinkin, että pöytä oli katettu. Professori tyttärineen istuutui tuon peräti ikävän teepöydän ääreen; pöytäliina oli ryppyinen, veitset paripuolia ja kiillottomia, lasit himmeitä, asettimet miten sattui, vailla kaikkea järjestystä. Sohvi neitsy tuli sisään kampaamattomana, suuri reikä hihassa ja esiliina noessa. Hän toi kaksi kupillista laihaa ja haaleata teetä ja poistui jälleen.

— Senappi maistuisi hyvältä tämän lihan kanssa, sanoi professori. — Luuletko sitä olevan, lapseni?

— En tiedä, isä, vastasi Eedit. Mutta minä käyn katsomassa.

Ei ollut. Professori tyytyi ilmankin olemaan, mutta huomautti kuitenkin:

— Hyvän äitisi eläessä oli aina senappia, hän tiesi, että se oli minun mielimausteeni.

Sanaton huokaus kohosi professorin rinnasta hänen muistellessansa hyvää lempeätä puolisoansa, joka niin monta vuotta tarkalla huolenpidolla oli koettanut tehdä kodin suloiseksi ja hauskaksi hänelle.

— Tee on aina kylmää ja puuro pohjaanpalanutta, pahoitteli Eedit nyrpeillään. Sohvi on kauhean huolimaton.

— En tiedä, mistä me ennen saimme palvelijamme, arveli professori, mutta he olivat siistejä, järjestystä harrastavia ja tarkkoja.

— Palvelusväki mahtoi silloin olla parempaa, sanoi Eedit. Mikähän lie siihen syynä? Ikävää se vaan on. — Isä, minä tarkastelin juuri käsivartta lasikaapissa; olisi hauska nähdä apinan käsivarsi eli eturaaja sen rinnalla.

— Sen saat nähdä tohtori L:n luona. Menemme sinne jonakuna päivänä.

Ja sitten syntyi isän ja tyttären välillä oppinut ja syvämietteinen keskustelu. Kolmentoista vuoden ijässä oli Eedit kadottanut äitinsä, juuri kun koulunkäynti eniten vei hänen aikansa. Äiti oli joskus koetteeksi opastellut tytärtään naisten töihin, mutta osaksi ei tyttöä suurestikaan haluttanut, osaksi huolehti isä hänen terveydestään, ja niin lakattiin kokeilusta vähitellen. Palvelija, joka emännän tarkan silmän valvoessa ja viisaasti ohjatessa teki tehtävänsä kunnollisesti ja täsmällisesti, ei osannut omin neuvoinsa pitää talossa samaa järjestystä, mutta toimeen kuitenkin tultiin, tämä kun vielä muisti poismenneen emäntänsä opetuksia. Mutta kun hän oli halunnut muuttaa, oli professori parka saanut nähdä kaikenlaisia palvelijoita. Hän ei enää uskaltanut toivoa, että saisi ruokansa määräaikana, tai että ne pienet, tuiki vaatimattomat toiveet toteutuisivat, jotka hänen hyvä vaimonsa tunsi ja aina iloksensa täytti.

Eedit oli jo 17 vuotta ja hänen olisi pitänyt kyetä edes jotakin asioita oikealle tolalle ohjaamaan, mutta häntä ei haluttanut, ja tottumaton kun oli ajattelemaan mitään muuta kuin lukujaan, ei hänen mieleensäkään johtunut, että hänen tulisi tehdä joitain kodin hauskuuden palauttamiseksi. Professori oli tottunut näkemään Eeditin työskentelevän ainoastaan kirjojen ääressä eikä sentähden vaatinut, että hän kävisi emännän toimiin käsiksi.

Niin molemmat oppineet olivat kokonaan palvelijainsa vallassa, ja onnettomuudeksi tuli usein kaikkein huonoimpia tarjolle, sillä tiedettiin, ettei täällä ankara emäntä heidän töitään ja toimiaan tarkastellut.

Niin vieri päivä toisensa jälkeen ilman vähintäkään toivoa olojen parantumisesta. Professori oli oppinut pitämään tätä välttämättömänä pahana, eikä Eedit ajatellut sitä muulloin kuin saadessaan pohjaanpalanutta ruokaa, tai kun muuten sattui ikävyyksiä samaan suuntaan.

4.

Ragnhildin koti.

Pienessä, somasti sisustetussa huoneessaan istui Ragnhild Cederskjöld kyyristyneenä pehmeän sohvan nurkkaan. Hänen polvillaan oli avattu kirja. Mutta ei hän sitä lukenut. Jo kauvan aikaa oli hän istunut samassa asennossa, kirja auki samasta paikkaa, tuiki toimettomana, ajatuksiin ja unelmiin vaipuneena. Suloisia eivät liene hänen unelmansa kuitenkaan olleet. Ryhti oli veltto, kasvoista kuvastui alakuloisuus ja välinpitämättömyys.

Samassa kuului silkkileningin kahinaa, ja ovesta astui sisään korkeavartaloinen, komea, jotenkin nuorekkaan näköinen nainen, puettuna somaan iltapukuun. — Jumalani! Ragnhild, huudahti hän, vieläkö sinä istut siinä pukematta ja toimetonna? Etkö tiedä, että meitä on kutsuttu iltaa viettämään kenraali M—n luo.

— Oi kyllä.

— Oi kyllä, mikä vastaus se on? Miksi et ole pukeutunut? Oletko sairas?

— En tiedä äiti, en luule, vastasi tytär tyynesti. Olen tässä juuri itsekseni tuuminut, tulenko mukaan kenraalin luo, vaiko en.

— Sinäpäs olet kummallinen! Olisiko sinusta sopivata olla suostumatta sellaiseen kutsuun? Ja mistä syystä?

— Suorastaan siitä syystä, vastasi Ragnhild peitellen esiinpyrkivää haukotusta, ettei minua haluta.

— Ei haluta! — Kovasti koeteltu äiti heittäytyi lepotuoliin. — Sinä teet lopun minusta Ragnhild. Sinun ikäiselläsi tytöllä ei olisi halua! Voiko sinusta tosiaankin tämä pieni kaupunki, joka täällä kätkössä vuorien välissä on kaukana kaikesta elämästä ja uutuuksista, tarjota niin monia huvituksia, että sinä jo olisit ennättänyt kyllästyä. Kenraalin ja pormestarin kodit ovat kaupunkimme hienoimmat, ja sinä tahtoisit siihen määrään loukata kenraalin perhettä.

— Voi äiti kulta! Olen vakuutettu, että heillä on yhtä hauskaa ilman minua.

— Minä en käsitä, mistä sinä olet saanut noin päättömiä ajatuksia. Minä en ole milloinkaan ollut tuollainen, ja isäsi oli kotiseutunsa mainioimpia tanssimestareita. Sinä olet kuin mikäkin löytölapsi tai kasvattitytär, mutta et suinkaan sellainen, kuin kuuluisit meidän sukuun, valitteli äiti.

— Minä olen niin läpeensä kyllästynyt kaikkeen, siinä koko juttu, äiti.

— Juuri senvuoksi pitää sinun huvitella. Sinä olet sairas, sinä olet hermostunut. Meidän täytyy puhutella professoria; kaikki lääkärit suosittavat huvittelua.

Ragnhild pudisti epäillen päätänsä:

— En ole sairas enkä hermostunut. Olen ikävystynyt ja juuri huvituksiin. Ne tuntuvat minusta niin tyhjiltä ja kurjilta, eivätkä tyydytä minua.

— Se on vaan luulottelua. Sinun täytyy olla sairas, en voi ymmärtää muuta.

— Tytöt ovat pintapuolisia ja mielisteliviä, nuoret herrat äiteläisiä, tanssi sietämätöntä, korttipeli inhottavaa — — —. Oi onnellinen Maria Ståle pappilassasi satoine askareillesi, rukkinesi ja patoinesi!

Rouva Cederskjöld hyrähti itkemään.

— Tätäpä juuri pelkäsin. Sinä olet yhtynyt heränneisiin. Oi minua onnetonta, mieletöntä äitiä, että minun piti salliakin sinun päästä imemään myrkkyä tuon vihatun papin puheista, pyhine kasvonilmeineen ja päättömine ajatuksineen.

— Äiti, äiti, älä puhu noin hänestä, huudahti Ragnhild.

— Juuri hän on sinut villinnyt, hän istuttanut hulluja ajatuksia päähäsi, hän tehnyt sinut kelvottomaksi seuraelämään, tottelemattomaksi vanhempiasi kohtaan, kaikkien ihmisten pilkanesineeksi. — — —

Äidin epätoivo herätti säälin tunteen Ragnhildissa.

— Äiti, sanoi hän, jo kauvan ennen rippikouluunmenoani, jo koko tämän viime vuoden, on minusta seuraelämä, semmoisena kuin tämä meidän, tuntunut inhottavalta, ihmiset epämiellyttäviltä. Ei liene luonteeni mukaista huvitella tähän tapaan. Ja luulen, että tämä täydellinen työttömyyteni senjälkeen kun lopetin läksyjen lukemisen, on syynä siihen, että olen pahalla tuulella ja väsynyt kaikkeen.

— Sinä olet erikoisen eriskummallinen, sanoi äiti pyyhkien kyyneleensä. Tytöllä, joka elää moisissa oloissa kuin sinä, ei tarvitse olla muuta tointa, kuin mitä sinulla on. Eikö ole kyllin koruompelutyötä, eikö puodissa kyllin virkkuuneuloja ja lankaa? Voithan kirjailla tai virkata ainakin pari kolme tuntia päivässä.

— Ei, äiti, se ei ole mitään tarpeellista, se ei tyydytä minua. Mutta ei puhuta enää siitä, eihän sitä voi auttaa. On totta, että rippikoulu aikana johtui mieleeni kaikenlaisia sekavia ajatuksia, ja paljon sellaista, jota ennen en ollut ymmärtänyt tai tullut ajatelleeksi, kävi minulle selväksi, mutta rakas äiti sinä et saa luulla, että meidän hyvä, kunnioitettava opettajamme olisi tahtonut tehdä minut tottelemattomaksi vanhempiani kohtaan. Olisitpa kuullut hänen puhuvan neljännestä käskystä! — Kuivaa kyyneleesi, äiti, en tahdo pahoittaa mieltäsi. Minä tulen mukaan kenraalin luo.

Rouva Cederskjöld katsoi epäillen tytärtään. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan niitä vakavia ajatuksia, joita viime aikoina oli herännyt Ragnhildin mielessä. Se vaan oli hänelle selvää, että tyttö seurasi häntä kutsuihin eikä tuottanut talolle häpeätä.

— Sepä hyvä, tyttöseni, näen, että olet jälleen tullut järkiisi. Tiedäthän sinä, että isäsi ja minä myöskin käymme mielellämme kirkossa ja kerran vuodessa ripillä, mutta eihän siltä tarvitse nunnaksi ruveta, vaikka onkin jumalinen. Niin kauvan kun elää maailmassa, täytyy seurata sen tapoja ja olla huomiota herättämättä. Sinä olet nuori ja kaunis, meidän ylpeytemme ja toivomme. Sinun täytyy näyttäytyä ihmisten parissa, ja sitten kun aika tulee, mennä edullisiin naimisiin. Me olemme uhranneet paljon sinun kasvatukseesi, huveihisi sekä vaatetukseesi, ja isä on luvannut olla katsomatta kuluihin, kun sinun etusi on kysymyksessä. Ole senvuoksi kuuliainen ja kiitollinen, ja tuota meille iloa. Kas niin, näytä nyt iloiselta Ragnhildini. Lähetän heti kamarineitisi luoksesi. Me tulemme kai hyvin myöhään kenraalin luo, mutta ei siitä vahinkoa.

Hän loi pikaisen katseen kuvastimeen:

— Jopas minun silmäni näyttävät itkettyneiltä. Minun täytyy virkistellä niitä hiukan.

Hän meni.

Ragnhild seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli hänen jälkeensä. Hänen kasvoillaan oli mikäli mahdollista vielä entistään väsyneempi ja ikävystyneempi ihme. Huoaten läksi hän huoneesta mennäkseen omaansa, missä Liisi jo häntä odotti pukeakseen hänet äskensilitettyyn musliinipukuun ja koristaakseen häntä kaikella mitä hieno puku vaati.

5.

Tanssijaisissa.

Useimmat teistä, nuoret lukijani, ovat luullakseni olleet tanssiaisissa, joten niiden tuiki tarkka kuvailu on niinmuodoin tarpeeton. Kenraalin luona oli kuten hyvin voi ajatella juhlapukuisia vieraita, kohtelias isäntäväki ja lopuksi hyvä illallinen. Kuitenkaan ette saa kuvailla mielessänne komeita huoneita tai kallisarvoisia pukuja, sillä kenraalin perhe asui pikkukaupuugissa, ja tanssijaiset olivat monta, monta vuotta sitte. Yhden komean puvun voit kuitenkin keksiä yksinkertaisten musliini- ja villaleninkien seasta, joita nuoret tytöt siihen aikaan enimmäkseen käyttivät: se oli nuoren Alice Lagerin, kaupungin kaunottaren ja rikkaimman tytön. Hän oli todella kuin kimeltävä tähti liikkuessaan sulavasti ja miellyttävästi valoisissa huoneissa. Hän näyttikin nauttivan eduistaan täysin siemauksin. Terveys ja ilo säteilivät hänen silmistään valaen ruusuja poskipäihin.

En tahdo sanoa, että kaikki häntä kadehtivat, mutta varmaankin moni nainen, jota onnetar vähemmän hellitteli, hiljaisuudessa huoahti tehdessään vertailuja hänen ja oman osansa välillä. Useimmat pikkukaupungin nuorista herroista ympäröivät häntä palvelevana seurueena. Kenraalin poika, vastaleivottu luutnantti alotti tanssin hänen kerallaan, apteekkari ojensi hänelle hänen pudonneen nenäliinansa, kaksi ylioppilasta oli vähällä juosta toisensa kumoon, kun kumpikin kiiruhti noutamaan hänelle lasin limonaatia, muutamia kaupungin nuoria opettajia seisoi hänen tuolinsa takana keskustellen hänen kanssaan tanssin välihetkinä, ja muutamat, vielä aivan nuoret, liehakoimiseen ja naisseuraan tottumattomat lukiolaiset tyytyivät vaan etäämpää ihailemaan ylistettyä kaunotarta, uskaltamatta antautua kilpailuun vanhempien ja tottuneempien suosioon pyrkijäin kanssa.

Alkoi ensimmäinen franseesi. Nuori luutnantti oli ylen onnellinen saadessaan Alicen tanssikumppanikseen, ja ylpeänä kuin kuningas vei hän hänet salin läpi. X:n kaupungissa oli jotenkin paljon nuorisoa ja — se luettakoon lupa-aikojen ansioksi — sillä kertaa tarpeeksi tanssittajoita. Kaksi nuorta tyttöä näytti kuitenkin vielä istuvan. Toinen istui tyyneenä ja välinpitämättömänä tanssisalin viereisen huoneen nurkassa selaillen jotakin piirrosvihkoa. Se oli Ragnhild Cederskjöld. Toinen istui itse tanssisalissa jännittävän levottomasti seuraten tanssijain liikkeitä. Hän vuoroin kalpeni vuoroin punastui. Kateuden ja pelon sekainen ilme näkyi hänen kasvoillaan, vaikka hän kaikin voimin koetti tekeytyä välinpitämättömäksi. Se oli Amy Lundin. Jo näytti hän menettäneen kaiken toivonsa, ja aikoikin juuri piiloutua viereiseen huoneeseen välttääkseen toisten muka sääliviä katseita, kun toinen edellämainituista lukiolaisista ujostellen tuli häntä kohti. Amyn sydäntä tietysti kaiveli, että hänen täytyi tyytyä kömpelöön lukion ensiluokkalaiseen, mutta hän oli kuitenkin kiitollinen tultuaan pelastetuksi tuosta muka ennenkuulumattomasta häpeästä, että olisi jäänyt istumaan tanssin ajaksi. Kiitollisena sopi hänen siis kohteliaasti hymähtää nuorelle ritarilleen, mutta kun hän onnellisesti oli päässyt paikalleen, ei hän kertaakaan edes katsonut häneen, saati sitte puhellut hänen kanssaan. Kun poika parka kainosti yritti alkaa keskustelua, antoi Amy lyhyitä ja huolimattomia vastauksia, niin että keskustelu pian kokonaan taukosi. Lukiolainen kiinnitti huomionsa tanssivuoroihin ja Amyn katseiden esineenä oli Alice Lager, tuo onnellinen, kaunis, rikas ja ihailtu Alice. Amy itse ei suinkaan ollut rikas, jollei juuri köyhäkään, ja sitäpaitsi oli hänellä useampia nuorempia sisaria, joiden kasvatus ei vielä ollut täydellinen. Hänellä ei siis voinut olla niin suuria summia käsiteltävänään kuin hän turhamaisuudessaan ja nautinnonhimossaan olisi toivonut. Kaukana siitä, että olisi mukautunut asianhaaroihin ja koettanut pukeutua ja huvitella varojensa mukaan, hän uneksi yöt ja päivät uusia, kallisarvoisia pukuja, kaikenlaatuisia huveja ja hauskuutuksia, halusi kauneutta, rikkautta ja korkeaa sukuperää voidakseen loistaa ja herättääkseen ihailua ja huonompiosaisten kateutta. Itse kadehtien kaikkia, joilla oli vähänkin enemmän etuja kuin hänellä, olisi hän nauttinut äärettömästi saadessaan kerran itsekin nostattaa kateutta toisissa. Kaikki rahat, mitä hän rukousten, houkuttelemisien, kyyneleiden ja änkkäysten kautta suinkin voi saada isältään, käytti hän ulkonaiseen koreiluun. Koko hänen aikansa kotona meni siihen, että hän kaunisteli itseään, muutteli vaatteitaan toiseen muotoon, jatkoi, sovitteli ja somisteli niitä. Kun hän oli muutaman kerran käyttänyt jotakin pukua, täytyi hänen heti muuttaa reunusta toiseen muotoon tai muuten saada se uuden näköiseksi, jottei kukaan arvaisi, että hänellä oli niin harvoja uusia pukuja. Siten kului Amyn aika alituisessa kilpailussa itseään rikkaampien kanssa, alituisessa taistelussa kuosin ja köyhyyden välillä, alituisessa parempiosaisten kadehtimisessa ja alituisissa toiveissa, jotka, kun eivät voineet toteutua, tekivät hänet alakuloiseksi.

Uteliaana odotti Amy, kenellä naisista olisi onni saada tuo toinen lukiolainen, ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään hänen tulevan Ragnhild Cederskjöldin keralla, joka ollen pitempi tanssitoveriaan näytti tavallista ylhäisemmältä. Amy tietysti luuli, että Ragnhild oli käynyt saman pelon ja toivon kiirastulen lävitse kuin hän, ja nyt tunsi samaa nöyryytystä kuin Amy, ollessaan pakotettu tyytymään ylijääneisiin kavaljeereihin. Mutta niin ei ollenkaan ollut asian laita. Koska Ragnhild erittäin tänä iltana oli niin haluton seuraelämään, oli hän tahallaan vetäytynyt syrjähuoneeseen saadakseen siellä häiritsemättä vaipua omiin ajatuksiinsa, ja koska hän niin alun aikaisesta oli saanut seurata mukana vieraisille ja tanssijaisiin, ja sentakia ennenaikaansa saanut kyllänsä tanssista, ei häntä vähääkään surettanut, tuliko hän tanssiin pyydetyksi, vaiko ei. Sitäpaitsi oli muiden arvostelu hänestä niin yhdentekevää, että hän vähät välitti siitä, vaikka jäikin istumaan tanssin ajaksi. Mutta kun hän näki tuon nuoren kavaljeerin ilman naista, tuli hän kuitenkin liikutetuksi hänen epäröivästä kumarruksestaan ja vaatimattomasta käytöstavastaan, ojensi hymyillen hänelle kätensä ja astui saliin. Lukiolainen ei nähtävästi tiennyt miten alottaisi keskustelun ja näytti panevan parastaan löytääkseen sopivaa kysymystä. Sen huomasi hyvin Ragnhild ja auttoi häntä hyväntahtoisesti alulle muutamalla vähäpätöisellä huomautuksella, mikä piankin antoi aihetta sujuvaan keskusteluun. Lukiolaista, joka ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, vaan ainoastaan hiukan tottumaton seuraelämään, rohkaisi Ragnhildin ystävällisyys ja se harrastus, millä hän näytti kuuntelevan hänen kertomuksiaan lukiosta, toverielämästä ja tavoista siellä. Kun Amy väliin silmäsi vastapariaan, ihmetytti häntä suuresti, miten nöyrästi Ragnhild tyytyi osaansa; hän ei ainoastaan näyttänyt tyytyväiseltä, vaan nauroikin, joskus oikein sydämmellisesti.

Täynnä suloa ja ilosta säteillen hyöri Alice Lager tanssin pyörteessä. Pikkukaupunkilaisten tapaan oli hänkin jo hyvin nuoresta saanut seurata mukana tanssijaisiin, mutta ollen luonteeltaan toisenlainen kuin Ragnhild, ei hän ollut kyllästynyt, vaan tunsi päinvastoin nautinnonjanonsa yhä kasvavan. Näissä tanssiaisissa esiintyi hän ensikertaa täysikasvuiseksi tunnustettuna, ja uusi kaunis pukunsa sekä yleinen suosio, joka tuli hänen osakseen, olivat omiansa suuresti lisäämään hänen onneaan ja iloisuuttaan. Vaikka hän olikin vielä niin nuori, oli hänellä jo kaikki taipumukset tullakseen ihailluksi kaunottareksi. Jokainen käden liike, katse, ele, hänen tapansa käydä lattian poikki tai nojautua lepotuoliinsa ja tuo kevyt, hilpeä, mutta kaikkea älyä puuttuva keskustelu todistivat, että hän oli kuin luotu tanssisalia ja seuraelämää varten. Tanssin loputtua keräytyi, kuten ennenkin, Alice Lagerin ympärille joukko sekä mies- että naisihailijoita. Ikäänkuin näkymätön vetovoima veti Amy Lundininkin sinne päin. Amylla oli, niinkuin sanotaan, jokapäiväinen ulkomuoto, ja hän itse oli hyvin onneton siitä. Hän olisi suonut itsellään olevan tummat, ajattelevat silmät, kuten Ragnhildilla, runsaat ruskeat kiharat, kuten Alicella tai jotakin, jota hänellä ei ollut, ja jota hän ei voinut koskaan saada. Ja mikä vielä vähensi hänen suloaan, oli hänen levoton, teeskentelevä käytöksensä sekä milloin ivallinen, milloin mairitteleva ja mielittelevä kasvojensa ilme. Hänen korkein pyrintönsä oli päästä Alice Lagerin läheiseksi ystäväksi, jotta edes hivenkin sitä sädehohdetta, mikä tätä ympäröi, lankeisi hänen osalleen. Jossain määrin oli hän jo siinä onnistunutkin. Alice oli siksi varma kauneudestaan, jottei hänen tarvinnut pelätä kilpailijaa, ja olihan Amy varattomimpia. Sitäpaitsi oli heillä kylliksi samoja harrastuksia. Ja kun Amy kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä oli koettanut lähestyä Alicea jo rippikouluaikana, oli Alice ilman epäilystä yhtynyt Amyyn vähääkään aavistamatta, miten katkeraa kateutta tämä uusi ystävä sydämmessään kantoi häntä kohtaan. Kun nyt Alice hilpeästi laski leikkiä tyttöjen kanssa ja hiukan veikisteli herrain läheisyydessä, koetti Amy parhaansa mukaan jäljitellä häntä puuttuen keskusteluun ja antaen toisten huomata, miten läheinen ystävä hän oli Alicen kanssa. Sillävälin tutki hän huolellisesti Alicen esiintymistapaa, katseli toivottomasti huoahtaen hohtokiviä hänen korvarenkaissaan, kiviä hänen sormuksissaan ja hänen kallisarvoista paksua rannerengastaan sekä koetti painaa mieleensä tuon vasta Helsingistä tuodun vaalean silkkileningin kuosia. Kun aljettiin pyytää toiseen franseesiin, tuli apteekkari koettamaan onneaan pyytääkseen Alicea. Ei onnistunut, hän oli jo pyydetty.

— Mutta, sanoi Alice tuolla omalla varmalla ja kevyellä tavallaan, teidän ei tarvitse osattomaksi jäädä. Tässä on ystäväni, neiti Lundin, joka tanssii mielellään.

Apteekkari kumarsi kohteliaasti ylen onnelliselle Amylle, tosin hiukan pettynyt ilme kasvoissaan. Tätä ei Amy kuitenkaan älynnyt. Hän oli liian onnellinen voitostaan.

Apteekkari oli kaupungin kunnioitetuimpia ja siistimpiä nuoria miehiä, ja olihan Alice kutsunut Amya ystäväkseen. Kuitenkin pettyi Amy jotensakin, kun hän huomasi apteekkarin olevan yhtä harvapuheisen, kuin hän itse oli äsken ollut kavaljeeriaan kohtaan. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt Aliceen, joka oli heidän vastatanssijanaan, ja joka kerta tanssissa yhdyttyään puheli hän innokkaasti hänen kanssaan jättäen Amyn oman onnensa nojaan. Taaskin kateus, taaskin katkeruus, taaskin pettymys!

Amy parka, miten paljon koettelemuksia! Miksi piti kaiken kuulua Alicelle, miksi piti kaiken maailman hyvyyden langeta hänen osalleen? Onnellinen, onnellinen Alice!

— Hyvässä lykyssä, ajatteli Amy, menee hän naimisiin apteekkarin kanssa ja tulee kauneutensa ja rikkautensa takia yhtä arvossapidetyksi kuin kenraalin ja pormestarin rouvat.

Aamu alkoi sarastaa, kun iltasta tarjottiin ja heti sen loputtua erottiin. Ragnhild iloitsi sydämmessään, kun tämä ilta oli ohitse. Amy oli nyreissään, mutta täynnä uusia tuumia ja toiveita. Alice oli täysin onnellinen. Iloisen soiton säveleet ja suloinen imartelu kaikuivat hänen korvissaan, ja kaiken yötä uneksi hän voitoistaan.

6.

Kansakoulunopettaja.

— Tuomo, pyyhi kauniisti pois tukka silmiltäsi. Reetta, etkö ole pessyt käsiäsi tänään? Se on sinun tehtävä joka aamu ennen kouluuntuloasi. Miksi Pekka itkee? Eikö kertomataulu mene päähän? Oo, koetappas vaan palanen kerrallaan, niin saat nähdä, mitä aapiskukko siihen sanoo. No Janne, etkö osaa katekismusläksyäsi? Lue nyt kauniisti, kädet ristissä. — Kas niin. Mitä laki opettaa?

— Laki opettaa, mitä meidän pitää tekemän ja karttaman ja kuinka meidän pitää itseämme käyttämän Jumalaa, itseämme ja lähimmäistämme kohtaan ajatuksilla, sanoilla ja töillä.

— Oikein. No voitko sanoa minulle, kuka sitten on lähimmäisemme.

— Kaikki ihmiset.

— Niin. Onko niinmuodoin pikku Pekka sinun lähimmäisesi?

— On.

— Miten sinun tulee kohdella häntä?

— Ei saa tapella.

— No niin — — sinun ei pidä tapella, vaan miten tulee sinun kohdella häntä?

Janne mietti hetkisen.

— Olla kiltti, vastasi hän viimein tuskin kuuluvasti.

— Oikein, olenko minäkin lähimmäisesi?

Janne hymyili hämillään.

— Ette.

— Enkö!? Miten sanotaan katekismuksessa. Kuka on lähimmäisemme?

— Kaikki ihmiset, sekä ystävät että vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, köyhät ja rikkaat.

— Siinä sen näet. Kaikki ihmiset, siis minäkin. Minkälainen tulee sinun olla minua kohtaan?

Janne vaikeni ja silmäili saappaittensa kärkiä

— Kuinka tulee koululapsen käyttäytyä opettajaansa kohtaan?

— Hänen tulee olla kiltti ja ahkera.

— Ja miten sanotaan katekismuksessa tästä?

— Lapsen tulee kunnioittaa opettajaansa, olla oppivainen ja luottaa häneen, vastasi eräs suurempi tyttö.

— Ja kuinka kuuluu raamatunlause?

— Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he pitävät huolta sieluistanne niinkuin ne, joiden tulee tehdä luku niistä, jotta he tekisivät sen ilolla eikä huoaten, sillä se ei ole teille hyödyllistä.

— Sinä osaat hyvin katekismusläksysi, pikku Fiina. Tuolla näkyy tulevan isäntä. Kun hän astuu huoneeseen, tulee teidän nousta seisaalle ja tervehtiä, niin tekevät kaikki kiltit kunnon lapset. Jos hän kysyy teiltä jotakin, niin katsokaa häntä suoraan silmiin ja vastatkaa ääneen ja selvästi.

Ja Jenny Björkman nyökäytti päätään ystävällisesti ja kehottavaisesti luokalleen.

Pari- kolmekymmentä punaposkista poikaa ja tyttöä istui pitkissä riveissä hänen edessään. He näyttivät niin somilta maalaispuvuissaan tyytyväisine pyöreine naamoineen.

Isäntä astui huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen suopeannäköinen mies. Hän tervehti ystävällisesti sekä opettajaa että lapsia, teki viimemainituille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten nähdä heidän vihkojaan. Niitä oli koko joukko, kaikissa enemmän tai vähemmän onnistuneita kokeita kirjainten tekemiseen.

— Me olemme kirjoittaneet vasta niin vähän aikaa, sanoi opettaja ikäänkuin anteeksipyytääkseen, mutta ajan pitkään käy kyllä paremmin.

— Sen uskon, vakuutti isäntä, mielestäni voi jo huomata edistystä.

Jenny näytti iloiselta.

— No lapset, onko hauska käydä koulua? kysyi isäntä.

Kaikki nuo iloiset lapsensilmät kääntyivät Jennyyn ja joku pojista vastasi:

— Kyll' se on lystiä.

Nyt seurasi päässälaskua, ja isäntä kuunteli opetusta. Jenny osasi huvittaa ja vilkastuttaa lapsia sekä yksinkertaisten esimerkkien kautta vähitellen saada heidät ymmärtämään, miten tulisi menetellä. Kun he alkoivat näyttää väsyneiltä, saivat he juosta ulos hetkiseksi leikkimään, Mutta silloinkin piti opettaja heitä silmällä, ei kuitenkaan niin, että lapset olisivat tunteneet sen painostavan, tai että heitä olisi mitenkään haitannut se, että heitä vartioittiin. Ei vähääkään! He saivat leikkiä ja telmätä vapaasti. Mutta milloin joku pienokainen lankesi ja häntä sattui, oli Jenny heti häntä lohduttamassa ja katsomassa, oliko hän loukannut itseään, milloin taas pari huimapäätä oli joutunut tukkanuottasille, tuli Jenny aivan huomaamatta paikalle, ehdotti jonkun uuden leikin tai koetti jollakin muulla tavalla tyynnyttää heitä.

Kun päivän luvut olivat loppuneet, läksi isäntä jälleen pois kehoitettuaan lapsia oleman hyvin ahkeria ja kilttejä. Jenny oli jotensakin väsynyt monen tunnin jännittävästä työstä. Hän istui mukavasti pieneen vanhanaikuiseen kiikkutuoliinsa, otti kirjan lukeakseen ja samalla nauttiakseen levosta ja hiljaisuudesta. Hänen asuntonansa oli vaatimaton, mutta varsin hauska huone koulusalin vieressä. Jennyllä ei ollut palvelijaa, hän oli itse oma palvelijansa, siivosi huoneensa ja keitti ruokansa. Eräs naapurinvaimo toi hänelle vettä ja puita sekä auttoi häntä kaikenlaisissa raskaimmissa töissä.

Nuori opettaja viihtyi paikassaan hyvin, hän oli huvitettu toimestaan ja oli oppinut pitämään lapsista. Tietysti hän toisinaan oli hyvinkin väsynyt ja lapset monta kertaa tarkkaamattomia tai tottelemattomia, eivätkä vanhemmat tahtoneet oikein ymmärtää säännöllisen koulunkäynnin tärkeyttä, niin että Jennyllä kyllä oli vastoinkäymisiäkin väliin, mutta kun hän aamulla reippain voimin aloitti työnsä, oli hän kiitollinen siitä, että hänellä oli vaikutuspiiri ja juuri sellainen, joka häntä huvitti. Illat eivät olleet hauskuutta vailla, kun hän sai lukea ja tehdä työtä hiljaisuudessa. Isännällä oli muutamia täysikasvuisia tyttäriä, samoin pappilassa, joka ei ollut varsin kaukana koululta, ja molemmat nämä perheet olivat kutsuneet häntä käymään luonaan, niin että Jennyllä oli hyvää seuraa. Mitä Jennyn entisiin tuttaviin tulee, asui hän liiaksi kaukana kotitienoiltaan voidakseen kuulla jotain heistä, eikä ollut hänellä varaa ahkeraan kirjevaihtoon. Silloin tällöin kirjoitti hän sisarelleen Elinille.

Viimeksi jätimme hänet istumaan kiikkutuoliinsa, iloitsemaan levosta ja rauhasta. Nyt kuului hiljainen yskähdys koulusalin ovelta.

— Kuka siellä? kysyi Jenny.

— Minä, vastasi ääni, ja pieni pojan pallero pujahti sisään.

— Ahaa, Pekka, etkö ole mennyt vielä kotiin. Onko sinulla mitään asiaa?

— On, vastasi poika, äiti on niin heikkona.

— Onko hän taas huonompi?

— On, ja hän pyytäisi opettajaa tulemaan meille, sillä hän ei tiedä, mitä tehdä.

Hetken aikaa oli Jenny harmissaan siitä, että häntä häirittiin, mutta pian voitti hyvä sydän.

— Tulen paikalla, sanoi hän, pani pois kirjan huoaten ja valmistelihe matkalle. Ulkona satoi, tiellä oli märkää ja poroa, ja sairas asui ainakin virstan päässä koululta. Mutta Jenny kulki rohkeasti eteenpäin. Kun hän astui tuohon pimeään, köyhään majaan, ei hän katunut, että oli voittanut itsensä. Ummehtunut, kuuma ja epäterveellinen ilma löyhkähti häntä vastaan. Sairas makasi vaatepäällä sängyssä ja valitti tuskasta, muutamia pienokaisia istui lattialla nurkassa ja itki. Ensi työkseen asetti Jenny oven auki, jotta lämmin kesäilma sai tunkea sisälle, senjälkeen houkutteli hän sairaan riisuutumaan ja auttoi häntä siinä. Sitte etsi hän puhtaan, karkean lakanan ja valmisti hänelle kunnollisen vuoteen. Pojan lähetti hän noutamaan raitista lähdevettä ja kun hän oli pessyt sairaan kuumeenhohkoiset jäsenet raittiilla vedellä, näytti tämä rauhoittuvan ja vaipui hiljaiseen uneen.

— Rakkaat pienokaiseni, sanoi tuo hyvä opettaja kääntyen lasten puoleen, teidän on varmaan sekä nälkä että uni, eikä äitinne voi hoitaa teitä. Täällä kaapissa näen minä maitoa ja leipää, syökää nyt ja menkää sitte nukkumaan.

Lohdutettuina ystävällisestä puhuttelusta pyyhkivät lapset kyyneleensä ja söivät hyvällä halulla iltasensa. Sillä aikaa oli Jenny tehnyt lattialle jonkinlaisen vuoteen tapaisen oljista ja levittänyt niille muutamia vaatepahasia ja kun hän oli tuudittanut nuorimman lapsen uneen ja näki toistenkin jo nukkuvan makeasti, läksi hän erään naapurinvaimon luo pyytääkseen häntä yöksi sairaan luo.

Hän lupasi pyytää isännältä rohtoja ja itse tuoda ne aamulla. Ja vasta nyt sai Jenny suunnata tiensä kotiinpäin saadakseen siellä nauttia tarpeellista lepoa.

Käymällä lapsia tervehtimässä heidän kodeissaan oli Jenny oppinut tuntemaan heidän vanhempansa ja toivoi keskustelun, ystävällisyyden ja avuliaisuuden kautta vähitellen voittavansa heidän luottamuksensa ja ystävällisyytensä. Ymmärrettävästi hän siellä täällä kohtasi vastarintaa, kiittämättömyyttä ja epäilystä ja se koski kipeästi häneen, mutta hän toivoi ajan pitkään asiain paranevan. Hän ajatteli, että kun hän vaan voi olla kyllin ystävällinen lapsia kohtaan, hän vähitellen voittaa vanhemmatkin puolelleen.

7.

Sairasvuoteen ääressä.

On syvälle sydämmeen käypää nähdä kärsimyksien runtelemat nuoret kasvot kärsivällisyyden ja sisällisen rauhan kirkastamina. Lyydia Werner oli melkein kohta rippikoulun loputtua kääntynyt vuoteen omaksi. Yskänsä tuli yhä ankarammaksi, hengityksensä tiheämmäksi, voimat yhä heikommiksi. Mutta hänen silmänsä loistivat niin ihmeen ihanasti ja tuo heleä, hieno puna hänen poskillaan poistui ja palasi lakkaamatta. Hänen hellät vanhempansa olivat jo kauvan aikaa aavistaneet, että he pian menettäisivät tämän rakkaan lapsensa. He eivät kuitenkaan odottaneet kuolemaa niin pian. Lyydia itse näytti olevan paremmin valmiina. Mutta taas tuli aika, jolloin hän oli paranemaan päin. Hän voi nousta jalkeillekin ja hiukan toimitella yhtä ja toista.

Eräänä päivänä kävi hänen luonaan Maria Ståle, joka asui ainoastaan muutaman virstan päässä kaupungista ja sentakia voi helposti käydä sairasta ystäväänsä tervehtimässä. Lyydia oli kysellyt Marian toimia, ja Maria oli muunmuassa kertonut, että hän opetti isänsä pyhäkoulussa.

Silloin puhkesi Lyydia äkisti kiihkeään itkuun. Peljästyneenä ja ihmeissään sulki Maria hänet syliinsä ja kysyi mikä hänet niin surulliseksi teki.

— Ooh, huokasi Lyydia, toisinaan tuntuu niin raskaalta kun täytyy kurjana vetelehtiä, hyödyttämättä ketään. Lapsuudessani vanhempani ja veljeni mitä hellimmin vaalivat minua, koska aina olen ollut hento raukka. Nyt kun minun pitäisi palkita heidän monia vaivojaan, olen heikko ja sairas ja yhä edelleen heidän huolenpitonsa tarpeessa, voimatta kiittää heitä muuten kuin tyhjillä sanoilla.

— Mutta hyvä Lyydia. Vanhemmat ja sisarukset eivät koskaan vaadi vastapalvelusta, lohdutteli Maria.

— Tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin niin raskaalta —, ei aina, mutta toisinaan, varsinkin kun kuulen toisten ikäisteni tyttöjen tekevän jotain hyödyllistä ja olevan vanhemmilleen avuksi ja iloksi.

Lyydian veli, joka kirjoineen oli istunut viereisessä huoneessa, tuli sisälle.

— Pikku siskoni, sanoi hän hellästi ja otti hänen laihan pienen kätensä omaansa, onko taas heikkouden hetki käsissä? Muistatko, mistä puhuimme eilen?

— Kyllä, Edvard. Sanoin silloin halusta tahtovani kuolla ja niin tahdonkin, mutta katsos, elää, ja elää näin hyödyttömänä, toisten vaivana ja vastuksena. — — —

— Eikö kärsimys ole työtä?

— On — onhan se.

— Hyvä. Kenties on Jumala juuri sen antanut sinulle työksi, rakas Lyydia; yhtä hyödyllistä kuin on kylväminen ja kyntäminen, voi olla kärsivällisesti kestäminen. Ja ennen kaikkia, se on se risti, jonka Jumala sinun osaksesi on antanut ja tahdothan sinä kantaa sitä.

— Tahdon, Edvard, vastasi Lyydia pyyhkien kyyneleensä. Kunhan vaan aina voisin sen muistaa. Ja sitäpaitsi kestää minun ristini vaan niin vähän aikaa, moni kun saa kantaa sitä 60, 70, 80 vuotta.

Nyt oli veljen vuoro pyyhkäistä pois kyynel Lyydian huomaamatta. Hän rakasti hellästi tätä sisartaan, ja hänen sydäntään kouristi ajatellessaan, että hän hänet menettäisi, vaikkakin hän oli täysin vakuutettu, että sen osa oli ihana, joka sai vaihtaa tämän lyhyen synnin ja surun murtaman maallisen elämän ijankaikkiseen autuuteen.

Tällaisia alakuloisuuden ja valituksen hetkiä oli Lyydialla toisinaan, mutta ne kävivät yhä harvemmiksi, kuta varmemmaksi hänen tautinsa kehittyi. Hänen tuttavansa, jotka kävivät häntä katsomassa, tulivat usein hyvin juhlallisiksi nähdessään nuo kalpeat, suloiset lapsenkasvot ja kuullessaan hänen uskoa, toivoa ja rakkautta hehkuvaa puhettaan. Hänen puheistaan päättäen olisi hänet luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä niin paljon totuutta ja syviä ajatuksia ne sisälsivät. Hänen rippikoulutovereistaan kävivät ainoastaan Maria ja Ragnhild häntä katsomassa. Ne muut osaksi asuivat liian kaukana, osaksi olivat unhottaneet hänet, osaksi pelkäsivät kuolinvuodetta. Ihmiset, joiden elämä kohdistuu ainoastaan pintapuolisiin seikkoihin, huvituksiin, loistoon ja tyhjyyteen, eivät mielellään muistuttele kuolemaa ja peräytyvät nähdessään kuolevan läpitunkevan katseen tai tuon salaperäisen hyvän ilmeen, mikä toisinaan kuvastuu taudin kuihduttamista piirteistä. Vastustamaton voima veti Ragnhildia tämän tautivuoteen ääreen. Hänestä oli ihmeellistä, miten voi tottua kuolema-ajatukseen ja melkein toivoa mailmaan, jota ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt. Vaikka Ragnhild itse oli terve, eikä läheskään odottanut kuolemaa, toivoi hän kuitenkin hartaasti, että hän tyyneesti voisi ajatella eroa elämästä. Kerranhan kuolema kuitenkin tulisi, kuinka hyvä silloin olisikaan olla valmiina? Mutta kuinka sellaiseksi voisi tulla? Ragnhildilla ei mielestään ollut paljon oikeata iloa mailmassa eikä oikeastaan mitään, minkä edestä eläisi, toisinaan hän oli aivan väsynyt kaikkeen, mutta sittenkään hän ei olisi tahtonut, ei uskaltanut kuolla. Paljon, paljon vakavia ajatuksia nousi hänen mieleensä käydessään Lyydiaa katsomassa, ja usein keskustelivat nämä nuoret tytöt elämän syvistä kysymyksistä, mutta Ragnhild ei voinut päästä mihinkään selvyyteen. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei hänen luonteessaan ollut kyllin voimaa voidakseen taistella kaikkia esteitä vastaan, joita luultavasti ilmaantuisi tielle, vaikka hän saisikin selville, mitä hänen tulisi tehdä päästäkseen tuosta hänen ikäiselleen niin luonnottomasta haluttomuudesta. Rippikouluaikana oli hän opettajan erittäin hartaasti selittäissä elämää Jumalassa tuntenut olevansa lähellä taivasta, mutta niinpiankun hän tuli arkioloihin, kuunteli sisällötöntä keskustelua kotonaan, huomasi ettei yksikään siellä ajatellut muuta kuin turhuutta ja tyhjyyttä ja kuitenkin löysi siinä tyydytyksensä, silloin taas ne ajatukset haihtuivat, ja hän oli yhtä köyhä ja välinpitämätön kuin ennenkin. Lyydian luona kaikki nämä ajatukset jälleen heräsivät eloon, ja sentähden Ragnhild niin mielellään kävi hänen luonaan. Lyydia itse ei vähääkään aavistanut, minkä vaikutuksen hän teki niihin, jotka kävivät hänen luonaan. Hän lausui ajatuksensa liikuttavan nöyrästi, mikä teki hänet niin herttaiseksi. Ragnhildin sieluntila herätti hänessä sydämmellistä osanottoa, ja väliin etsi hän hänelle kauniita, lohdullisia raamatunpaikkoja. Tuon nuoren sairaan ei tosiaankaan tarvinnut valittaa, että hänen elämänsä oli hyödytöntä täällä maailmassa.

8.

Hannan koti.

— Oleppas nyt reipas, Maija! Käy leipälaudan toiseen päähän, minä käyn toiseen.

— Oho, kyllä minä aina jaksan, kunhan neiti Hanna vaan ei turmele itseään nostamisella.

— Ei hätää! Noh, uuni jäähtyy.

Leipälauta nostettiin ja nuo pyöreät kakut pistettiin uuniin toinen toisensa jälkeen. Hanna Sandberg seisoi siinä punakkana ja kuumissaan ja asetti kakut lapiolle, kun Maija pisti ne uuniin.

— On se sentään epäkristillistä, että panevat noin nuoren tytön leipomaan tynnyrin taikinaa tottuneen taiturin tavoin. Siinä on kylliksi jo vanhemmallekin ihmiselle, sanon minä.

— Mutta nuoremmalla pitää olla enemmän voimaa kuin vanhalla, puuttui Hanna puheeseen.

— Niin, niin. Mutta ei silloin vielä ole täysiksi kehittynyt, kun on seitsemäntoista vuotta. Neiti Hanna ei ole raatanut kahdeksanvuotiaasta, kuten minä, kas siitä tulevat käsivarret tällaisiksi, sanoi Maija ja näytti punaisia suonikkaita käsivarsiaan. Näenhän minä, että neiti on kätevä monessa työssä, mutta ei hän ole kantanut vesikorvoa eikä pessyt lattiaa.

— En, se on totta, mutta näetkös Maija, kun on ottanut talouden hoitaakseen, saa tehdä, mitä vaaditaan.

— Kai se niin on, mutta helpompaa olisi ollut istua ja ommella reikäompelusta tai nyplätä pitsiä maksosta.

— Kenties helpompaa, mutta minä rakastan enemmän ripeätä elämää, minä olen terve ja roteva. Ja löytyy niitä hentoja ja heikkojakin tyttöjä, jotka sopivat käsityöntekijöiksi.

— Neiti Hanna on kyllä käynyt koulua, sanoi Maija puoleksi kysyvästi, näkyyhän se kaikesta.

— Olen muutamia vuosia, mutta sitten ei ollut varaa maksaa lukukausimaksoa, ja niin se jäi. Ja nyt toivon voivani ansaita leipäni tällä tavoin.

— Rehellistä työtä se on, mutta jos minä saan sanoa sanan, niin minusta olisi rouva voinut pitää vanhan emännöitsijän vielä vähän aikaa, koska neiti Hanna lupasi olla palkatta niin kauvan, niin olisihan vaivat pantu tasan.

Hanna näytti katsovan tarpeelliseksi vaihtaa keskusteluaihetta ja alkoi kysellä uuninlämmityksestä, nousemisesta ja muista leipomiseen kuuluvista asioista. Koko ylpeänä siitä, että tiesi jotakin enemmän kuin emännöitsijä, alkoi Maija laveasti kertoa yleensä leipomisesta ja erittäin juuri tästä ja niin unohti hän tyytymättömyytensä rouvan järjestykseen.

Hanna oli saanut jokseenkin edullisen paikan eräässä maalaiskartanossa. Työ tosin uhkasi toisinaan käydä yli voimain, mutta onneksi oli Hannan terveys terästä, ja hän oli kestänyt tähän saakka. Työn hän mielellään olisi suorittanut, sitä hän oli toivonut ja odottanut ja siitähän hän sai palkkansa, vaikka alussa pienenkin, mutta mikä väliin tuntui hiukan raskaalta, oli emännän ylpeä ja vaativainen kohtelu ja se seikka, että hän oli niin yksin ja oman onnensa nojaan heitettynä. Niinkauvankun entinen emännöitsijä oli talossa, noin muutaman viikon, jolloin Hannaa opastettiin ja totutettiin moniin vaikeihin tehtäviin, oli hänellä jonkinlaista seuraa. Emännöitsijä ei tosin ollut mikään sivistynyt ihminen, mutta hän oli ystävällinen Hannaa kohtaan ja antoi hänelle monta hyvää neuvoa ja opetusta palvelusväen suhteen. Olisihan ollut joku puhetoveri edes, mutta nyt hän oli poissa ja Hanna aivan yksin.

Hanna ei ollut saanut mitään hienoa kasvatusta. Jonkusen vuotta oli hän käynyt X:n tyttökoulua ja sitäpaitsi oppinut äidiltään käsitöitä ja kaikenlaisia taloustoimia, mutta Hannalla oli sivistystä omaksuva luonne, ja seurustelu toverien kanssa, jotka olivat sivistyneistä kodeista, oli vaikuttanut terveellisesti hänen tapoihinsa ja olentoonsa. Hanna oli usein saanut seurata äitiään, kun tätä pyydettiin laittamaan pitoja ja illallisia, ja tuo reipas, näppärä, iloinen tyttö saavutti pian suosiota ja sai työtä äitinsä entisissä paikoissa. Rouva Sandberg oli köyhyydestään huolimatta hyvin arvossa pidetty nainen. Kaikki tämä vaikutti, ettei Hanna voinut tyytyä yksinomaan palvelusväen seuraan. Talon nuoret tyttäret näyttivät pitävän Hannaa liian huonona seurustellakseen hänen kanssaan, ja niin oli hän jätetty aivan yksikseen.

Oli hyvin vaikeata olla emännän ja palvelijan välillä. Överstin rouva oli ankara emäntä, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Tarvittiin suurta taitoa suuren palvelijajoukon ohjaamiseen ja silmälläpitoon, jotta jokainen teki tehtävänsä hyvin ja ajallaan. Heikompi ja luonteeltaan hellätuntoisempi tyttö olisi piankin uupunut, mutta Hannalla oli loppumaton aarre hyvää tuulta ja reipasta rohkeutta. Ollen käytännöllinen luonteeltaan ja huvitettu taloustoimista oppi hän nopeasti, mitä hän paikassaan tarvitsi ja teki pienemmänkin tehtävänsä uskollisesti ja uutterasti. Tuo nuori tyttö tunsi itsensä onnelliseksi ja varmaksi ajatellessaan, että hän nyt teki työtä määrätystä palkasta ja sitten voi käyttää rahansa, miten ikinä halutti. Suuria vaatimuksia ei tuolla yksinkertaisella tytöllä ollut. Hän ei toivonut sen enempää, kuin että saisi ruti köyhtyneen vaatevarastonsa parannetuksi ja sitten, jos riittäisi, voisi ostaa jonkun hyvän kirjan tai kirjoittaa kirjeen joskus. Heti päätti Hanna koettaa panna säästöön vanhanpäivän varaksi tai saadakseen siitä sairauden tai muun onnettomuuden sattuessa. Monetkin nuoret tytöt, joilla on vapaasti käytettävänään useampia satoja ainoastaan pukujaan varten, eivät tuskin voi käsittääkään miten 20:stä hopearuplan vuosipalkasta — niin suuri oli Hannan palkka — voisi suorittaa kaikki menonsa ja sitäpaitsi panna vielä säästöön, mutta Hanna oli mielestään rikas, ja vuoden lopussa oli hänellä todellakin pieni rahasumma säästössä, joka pantiin säästöpankkiin.

9.

Amyn koti.

Olemme jo kuulleet Amy Lundinin kertoneen tovereilleen, että hän kesän kuluessa kävisi jossakin kylpylaitoksessa. Se tietysti oli vaan hänen tavallista laverteluaan, sillä hänen vanhemmiltaan ei hetikään liiennyt varoja niin kalliiksi käypään huvitteluun, ja mitä Amyn terveyteen tulee, oli se erinomainen. Koko juttu syntyi siitä, että Amy oli kuullut Alice Lagerin aikovan viettää kesäänsä jossain kylpypaikassa Ruotsissa ja koettanut keksiä keinoa päästäkseen itse mukaan rikkaan ystävänsä keralla. Siitä tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään. Alicen tietoon oli tullut, että kylpypaikka oli ikävänlainen, jonkavuoksi hän katsoi soveliaammaksi viettää talvikauden Helsingissä ja päätti jäädä kesäksi kotiin. Hänen kotikaupunkinsa oli sitäpaitsi kesällä hauska olinpaikka. Kadut olivat leveät, ja mataloita rakennuksia ympäröi kaikkialla soma puutarha. Kauniita ympäristöjä ei myöskään puuttunut, joten tilaisuutta huviretkiin luonnonhelmassa oli yllin kyllin. Amykin muutti suunnitelmansa. Ensi aluksi lyöttäytyi hän Alicen ainaiseksi seuralaiseksi ja älynsä ja imartelutaitonsa avulla hankki hän itselleen pääsön kaikkiin niihin huvitilaisuuksiin ja retkeilyihin, joita tämä huvinhaluinen nuori neiti pani toimeen tai joihin hän muuten oli osallisena. Pieniä lahjoituksia, niinkuin nauhoja, pitsejä, sopimattomia kenkiä tai hansikkaita, joita antelias ystävä Amylle tuon tuostakin pisti, piti Amy hyvänään. Alice oli siksi ajattelematon, ettei hänen mieleensäkään juolahtanut moisen lahjan sopimattomuus, ei myöskään Amy, jonka ainoa ajatus ja halu oli käydä hienosti ja uusimman kuosin mukaisesti puettuna mutta jonka kukkaro, ikävä kyllä, oli ylen laiha, tuntenut vähintäkään nöyryytyksen tunnetta vastaanottaessaan "niitä muruja, jotka rikkaan pöydältä putosivat".

Tärkeimpänä puheenaiheena pikkukaupungissamme oli paraillaan hankkeissa oleva suuremmoinen huviretki, johon koko kaupunki otti osaa. Valmistuspuuhien etunenässä olivat rouvat Lager ja Cederskiöld, nuo molemmat uupumattomat huvientoimeenpanijat. Nuoret tytöt kerääntyivät ompelemaan lippuja ja liehuttimia, joita aijottiin pystyttää juhlakentäksi valitun niityn ympärille. Nuoret herrat juoksivat itsensä uuvuksiin hankkiessaan veneitä, lipputankoja ja penkkiä. Vanhemmat herrat toimittivat viiniä ja muita juomatavaroita, ja rouvat lupasivat hyväntahtoisesti pitää huolta ruu'asta. Koko kaupunki oli liikkeellä. Kaupungin ainoa ompelija oli saada keuhkotaudin koettaessaan valmistaa kaikki tilaukset, sillä nuoriso oli päättänyt esiintyä kansallispuvuissa tai paremmin sanoen kansallispukujen tapaan muovailluissa pukimissa aina sen mukaan, mikä kullekin parhaiten soveltui. Amylla oli aika työ, ennenkun sai isänsä suostumaan koko juhlaan ja vielä ankarampi, kun tuli kysymys puvusta.

Ukko Lundin oli vanha kunnon mies, yksinkertainen ja vaatimaton. Seuraelämä ei häntä huvittanut, hän viihtyi parhaiten kotona. Varsin nuoresta pojasta oli hän saanut kamppailla köyhyyttä vastaan ja hän oli tehnyt uutterasti työtä päästäkseen jotakuinkin turvattuun asemaan. Mutta eipä vaan tahtonut onnistua. Kaihoten kotoista onnea oman lieden ääressä oli hän mennyt naimisiin kauniin ja luulonsa mukaan hyvän ja kelpo tytön kanssa ja toivoi nyt saavansa muodostaa elämänsä semmoiseksi, jommoiseksi hän sen jo poikavuosinaan oli kuvitellut, joka kyllä kysyisi ponnistuksia ja uutteruutta, mutta jonka ihana tarkoitusperä oli valmistaa kodin onnea ja huolehtia sen toimeentulosta. Unelmissaan oli hän toivoellut pientä hiljaista kotia, ahkeraa, ymmärtäväistä vaimoa, joka jakaisi työtaakan hänen kanssaan, loimottavaa takkavalkeata, yksinkertaista ateriaa ja seuraksi muutamia hyviä ystäviä. Mutta nuori rouva oli tuskin ennättänyt kotiutua, kun hän jo halusi näyttää pientä, sievää kotiansa muille. Täytyi pitää kutsut, joiden tuottamat kulut nousivat hämmästyttävän suuriksi. Talon nuori rouva loisti kuin tähti ja oli aivan lumoava emäntä. Hänen miehensäkin täytyi ihastua häneen. Mutta jälestäpäin tulleita laskuja oli kovin vaikea suorittaa, ja tuo ymmärtäväinen mies päätti mielessään, että kutsut saivat olla viimeiset, niinkuin olivat ensimmäisetkin olleet: hänen tulonsa eivät muuten voisi mitenkään riittää. Niin oli hän päättänyt, mutta rouva oli päättänyt aivan päinvastoin. Ilmoisen ikänsä oli hän ollut vähävarainen ja muista riippuvainen ja oli mennyt naimisiin varta vasten saadakseen panna toimeen juhlia ja pitääkseen kutsuja. Työstä ja taloustoimista oli hän tyttönä ollessaan saanut ylenmäärin tarpeensa. Piti senvuoksi nyt hankkia taitava keittäjä, kolmin verroin kalliimpi kuin herra Lundin oli ajatellut. Tämä piti huolen taloustoimista. Toimeen ei myöskään tultu ilman sievosta kamarineitiä, joka taisi kähertää tukkaa, koristella hattuja ja ommella. Hän piti huolta ompeluksista. Niin oli nuori rouva riippumaton kaikesta.

Turhaan odotteli herra Lundin uneksimiaan rauhanhetkiä, jolloin hän polttelisi piippuaan lämpimässä uunin loukossa tai lukisi jotain hyvää kirjaa vaimolleen, kun tämä ahkerasti ompelisi tai kutoisi sukkaa. Oi turhaan! kutsuja kemuihin tuli tulemistaan tälle nuorelle kaunottarelle, ja kun hän niissä oli uuvuttanut itsensä tanssimalla myöhään yöhön — useinkin kun hänen miehensä kotona pitkät ajat istui kirjoituspöytänsä ääressä sovittelemassa yhteen tuloja ja menoja — täytyi hänen korvata vahinko nukkumalla myöhään aamulla. Kun herra Lundin jo kauvan sitte oli mennyt virkatoimilleen, näyttäytyi rouva vasta aamukahvilla. Ja usein kun mies tuli kotiin päivälliselle, istui rouva vielä aamupuvussa lukien romaania. Mutta kun päivällisaika joutui, ei ruoka ollutkaan valmista, sillä rouvahan oli juonut aamukahvinsa niin myöhään ja oli senvuoksi määrännyt päivällisen pari tuntia myöhemmäksi kuin tavallisesti.

Herra Lundinilla oli siihen aikaan enkelin kärsivällisyys, vaikka hän ei voinutkaan pidättää huokausta silloin tällöin. Hän oli syönyt niukan ja huolimattomasti valmistetun murkinansa aikaisiin aamulla ja olisi kernaastikin tarvinnut jo päivällistä. Illat olivat, jollei rouva ollut poissa, mikä oli hyvin tavallista, jotenkin toistensa kaltaisia. Kun ei ollut vieraita, ei nuori rouva voinut käsittää, miten saisi pitkän puhteen kulumaan. Mihinkään työhön hän ei ryhtynyt, Annikkahan oli juuri neulomisia varten taloon otettu, ja yhteisluvusta hän ei pitänyt, varsinkaan jos kirjan sisältö oli vakavampaa laatua. Itse ei hän kuitenkaan voinut lukea koko päivää, ja olihan hänellä ollut romaani kädessä melkein siitä kuin nousi ylös. Niinmuodoin virui hän sohvalla puolinukuksissa taikka korkeintaan kertoi hän viime tanssijaisista tai kutsuista tehden vertailuja naisten puvuista tai suunnitellen uutta itselleen.

Kun hän näin oli käynyt kylläkseen kestiä, vaati muka kohteliaisuus häntä vuorostaan pitämään kutsut. Tässä kuitenkin tuli tenä eteen: herra Lundin vakuutti, ettei hänellä ollut moisiin varoja. Ei varoja! kuinka sitte muilla ihmisillä oli varoja? Heillä kaiketi oli suuremmat tulot. Mutta miksei hänkin hankkinut suurempia tuloja? Hän oli vielä nuori, saisi kyllä aikaa voittaen isomman palkan, mutta nyt vaan oli niukalta. Mitä tyhmyyksiä! herra A. ja herra B. ja herra C. olivat myöskin nuoria ja heillä oli pienet virat, mutta he pitävät kuitenkin kutsuja, ja mitä rouvien vaatetukseen tulee, kestävät he kilpailun kenen kanssa tahansa kaupungissa. Nämä herrat kukatiesi tekivät velkaa, tai oli heillä yksityistä omaisuutta. No, otti sitte velaksi. Ei, ei, se oli vastoin hänen periaatteitaan. Periaatteita! ei saa olla sellaisia periaatteita. Kunpa hän olisi tiennyt, että miehellään oli periaatteita, eipä vaan olisi ruvennut hänen vaimokseen. Ei hän ole mennyt miehelään istuakseen kaiken vuotta neljän seinän sisällä seurana vain tuppisuu, ikävystyttävä mies. Hänen täytyi saada pitää kutsut, tämä sai ottaa rahat mistä ikinä tahtoi. Mies nuhteli lempeästi vaimoaan, puhui tuloistaan, lupasi halvempaa huvittelua, vakuutti uskollisuuttaan ja toivoi voivansa laskea koko mailman hänen jalkainsa juureen, jos vaan olisi hänellä siihen valta. Turha vaiva! Ei hän ollut koko mailmaa pyytänytkään, hän tahtoi vain pitää yksinkertaiset kestit, samaan tapaan kuin rouva A ja rouva B ja rouva C: jäätelöä, teetä seitsemien leipien kanssa, illallista, johon kuului kuusi ruokalajia ja sitte lopuksi hiukan tanssia ja kuvaelmia. Sellaiset kestit hän tahtoi pitää ja hänen täytyi saada ne pitää. Ja sitte seurasi kyyneleitä ja rukouksia, kenties vielä hillitön itkunpuuskakin, ja lopputulos oli — kestit, sellaiset kuin oli ollut rouva A:n ja rouva B:n ja rouva C:nkin luona.

— Vaimoni on vielä nuori, ajatteli tuo verraton aviomies. Hänen tähänastinen elämänsä on ollut työlästä, nyt tahtoo hän nauttia elämästä. Arvatenkin hän ennenpitkää kyllästyy, ja sitte me elämme vaatimattomasti ja tarkasti. Minä puolestani koetan tehdä työtä kaksinverroin ja säästää missä taidan. On totta, että olen ennen aikojani vanhennut ettenkä ymmärrä nauttia elämästä. Mutta enhän saa kieltää vaimoltani sitä ilon vähää, minkä voin hänelle valmistaa. Jonkun verran velkaa saan kaiketi tehdä tänä ensi vuotena, mutta sehän on varsin tavallista, kun uutta kotia perustetaan.

Äidin kauneus oli tosin kuihtunut ja isän luonne ja terveys menettäneet voimastaan kaksikymmenvuotisessa kamppailussa huolia ja vaikeuksia vastaan. Kasvava lapsilauma oli kartuttanut menoja siihen määrään, että kestinpito vähitellen oli lopetettava. Taitava keittäjä ja näppärä kamarineiti olivat aikoja sitte lähteneet talosta: he saisivat muualla helpommalla työllä parempaa palkkaa. Äiti sai kun saikin muistutella muinaista kätevyyttään ompelussa, kutomisessa ja ruuan laitossa. Mutta jos työ tuntuu taakalta ja siihen ryhdytään vastenmielisesti, ei siitä koidu itselle iloa eikä muille huvia.

Nyt sai herra Lundin kerrankin nähdä vaimonsa taloustoimissa. Mutta voi niitä synkkiä kasvonilmeitä, kalpeutta, väsymystä ja useinkin itkettyneitä silmiä, jotka turmelivat hänen unelmiensa ihanan kuvan ja valoivat raskaan suruisuuden hänen mieleensä.

Niin yleni sitte Amy. Ilokseen teki isä sen huomion, ettei tälle oltu suotu mitään erityistä kauneuden lahjaa. Hän toivoi saavansa hänestä ymmärtäväisen, hyvän tyttären, joka ennenpitkää auttaisi äitiä tämän vaivaloisessa työssä, ompelisi ja pitäisi huolta taloustoimista ja lapsista.

Mutta myöskin äiti oli huomannut Amyn jokapäiväisen ulkomuodon ja hän oli päättänyt korvata tältä puuttuvan kauneuden loistavan kasvatuksen, sievän käytöksen ja mahdollisimman hienon vaatetuksen kautta. Hänelle koetettaisiin hankkia tarkoituksenmukaista seuraa ja tilaisuutta huvittelemaan mielin määrin, ja olisipa sitte kumma kohtalo, jollei tyttö joutunut rikkaisiin naimisiin. Köyhälle ei Amy saisi mennä mistään hinnasta, sen päätöksen oli äiti tehnyt jo tämän kehdon ääressä. Äidin uljaan urheuden koko voimalla oli rouva Lundin tehnyt työtä näiden tuumiensa toteuttamiseksi. Hän oli unohtanut itsensä, omat huvinsa, oman etunsa. Mitä tekoa hänellä enää olikaan mailmassa? Hänen kukoistuksensa oli mennyttä, toiset nuoret rouvat ja neitoset olivat nyt ihailun ja liehakoimisen esineinä. Hänen ei sopinut ajatellakaan komeata vaatetusta, siihen hänellä ei enää ollut varoja, kaikki täytyi uhrata tytön eduksi. Niinkauvankun menot koskivat Amyn koulumaksoja, kirjoja tai soittotunteja ei isä ollut vastaan, vaan antoi mielellään kaikki mitä rahavähistä riitti. Hän oikein iloitsi nähdessään äidin innon, uskalsipa vielä toisinaan ajatella, että äiti oli tullut huomaamaan, miten sisällötöntä oli elämä ilman korkeampia harrastuksia ja tahtoi nyt, että tytär ainakin saisi oppia jotakin parempaa. Mutta pian älysi hän, mihin suuntaan Amyn kasvatus kulki, ja hän huolestui kovasti. Hän koetti puhua siitä vaimolleen. Silloin huomasi hän, että tässä toteutettiin jo kauvan edeltäkäsin harkittua suunnitelmaa, jota ei voitaisi kumota ilman ankaraa ottelua, eipä vähemmällä kuin, että hän ottaisi isänoikeutensa avuksi, ja silloinhan olisi kotirauha ikiajoiksi mennyt. Tyttärien kasvattaminen oli äidin asia, selitti rouva Lundin. Hänpä pitääkin siitä huolen kaikista vastaväitteistä huolimatta ja hän kasvattaa tyttärensä oman mielensä mukaan ja niin, että kasvatuksesta on heille itselleen sekä onnea että menestystä. Isä sai kyllä ottaa osalleen pojat, ne tahtoi hän mielelläänkin jättää hänen hoiviinsa. Mies pääsee aina jollakin keinolla mailman läpi, pojista sai hän kernaasti kasvattaa työjuhtia, jos niin halutti — miehen asiahan onkin tehdä työtä ja elättää nainen. Mutta tyttäriä ei vaan kasvateta samaan surulliseen, uhrausten uuvuttamaan elämään, joka oli tullut niin monen naisen osaksi, siihen ei heidän äitinsä milloinkaan suostuisi. Hän oli saanut kokea, mitä köyhyys ja itsensäkieltäminen merkitsi.

Herra Lundin ymmärsi, ettei siinä auttanut keskustelut, puheet eikä selitykset, siihen kokemukseen oli hän hyvästikin tullut niinä vuosina kuin olivat olleet naimisissa. Valtaansa hän ei tahtonsa käyttää, ja niin päätti hän kotirauhan vuoksi sallia vaimonsa jossain määrin viedä tahtonsa perille. Hän koettaisi sitte itse pitää silmällä tytärtään ja vastustaa kaikkea pintapuolisuutta kasvatuksessa. Kuinka raskaalta hänestä tuntuikaan, kun kaikkein tärkeimmässä asiassa, lastenkasvatuksessa, ei voinut olla samaa mieltä vaimonsa kanssa. Äiti oli siitä huolimatta johdonmukainen ja uupumaton työssään.

Kun Amy oli kahdentoista vuoden vanha, tuli kaupunkiin tanssin-opettaja. Rouva Lundin ei ollut saanut minkäänlaista kouluutusta tanssissa, ja kuitenkin oli suuresti ihailtu hänen miellyttävää tanssiaan ja sulavia liikkeitään. Mutta kaupungin ylhäisempien perheiden lapset aikoivat käyttää hyväkseen tanssinopettajan oleskelua paikkakunnalla, ja silloin piti Amynkin päästä mukaan, varsinkin kun hänellä luonnostaankaan ei ollut siroa käytöstä ja hän erityisesti siihen aikaan oli oikein kömpelö. Herra Lundinilla oli äskettäin ollut suuria menoja, ja hän vakuutti, ettei ollut varoja ja että Amy sitäpaitsi kyllä oppisi tanssimaan niinkuin niin monet tytöt ennen häntä. Niinpä niinkin; Isä vaan ei tahtonut tukea hänen tuumiaan ja senvuoksi sanoo hän, ettei hänellä ole varaa. Mutta jos hän voi olla niin julma isä, niin aikoo hän ainakin näyttää, mihin hän pystyi.

Rouva Lundinilla oli muutamia kalleuksia, jonkun vanhan tädin peruja. Niillä ei ollut suurtakaan arvoa, mutta myytyinä saatiin niistä joltinenkin rahasumma, joka kyllä riitti Amyn tanssituntien maksuksi ja sitte tiesi mihin vasta ilmestyviin tarpeisiin. Amy sai nyt käydä tanssikoulua ja se sekä äidin väsymättömät opetukset kauniin käytöstavan tärkeydestä alkoivat tehdä vaikutuksensa. Äiti huomasi ilokseen myöskin, että kuta vanhemmaksi Amy tuli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen rakkautensa seuraelämään ja komeaan vaatetukseen, sanalla sanoen kaikkeen, mitä äiti itse oli rakastanut ja ihaeltavana pitänyt. Tosin oli Amyn ulkomuodosta haittaa, mutta hyvä tahto ja uutteruus saavat paljonkin aikaan. Viidentoista vuoden ikäisenä oli Amy täysin kypsynyt salonkineiti huolimatta arkipäiväisestä ulkonäöstään.

Tähän aikaan alkoi rouva Lundin puuhata ranskankielisiä keskustelutunteja Amylle. Se olisi lopullinen viimeistely kasvatuksessa, sitte häntä voitaisiin pitää "valmiina". Herra Lundinin mielestä olisivat oppitunnit luonnontieteissä, terveysopissa tai historiassa olleet hyödyllisempiä, siihen tarkoitukseen lupasi hän hankkia rahoja, ainakin yhdeksi talvikaudeksi, enempää hän ei voinut luvata, koska kahden Amya nuoremman pojan nyt piti alkaa tosityössä lukea, ja he niinmuodoin tarvitsivat yhä useampia ja kalliimpia kirjoja.

Mutta moinen lyhytnäköisyys sai rouva Lundinin aivan hämmästymään. Mitä ihmeen hyötyä Amylla oli luonnontieteistä? Ja sopiko nyt puhua tuollaisista aineista seurassa ja tanssiaisissa? Ja terveysoppia? Tehtäisiinkö Amysta sitte lääkäri? Siitä oli jo, Jumala paratkoon, varoittavana esimerkkinä Eedit Berg, joka oli nuoren tytön oikea irvikuva. Ei, ranskankielisiä keskustelutunteja Amy juuri tarvitsi ja myöskin tulisi saamaan. Siihen ei herra Lundin kuitenkaan antanut suostumustaan. Hän ei katsonut voivansa toisten lasten etua vahingoittamatta käyttää rahoja näin hyödyttömään tarkoitukseen. Mitä teki silloin rouva Lundin? Hänellä oli vielä hiukan säästörahoja myymistään koruista, ja kun ne loppuivat, erotti hän toisen palvelijan. Tietysti siitä karttui rouvalle entistä enemmän työtä, mutta se oli välttämätöntä. Sitähän kestäisi vaan jonkun aikaa, ja kun sitte Amyn kasvatus olisi loppuun suoritettu, oli äiti täyttänyt tehtävänsä vaikeamman puolen ja voi mahdollisesti jälleen palkata toisen palvelijan. Nuoremmat tyttäret olivat vielä pieniä. Kun heidän vuoronsa tuli, löytyi kai jokin keino heidänkin varalleen. Ehkä Amy jo silloin oli hyvissä naimisissa.

Amy sai siis kun saikin ottaa keskustelutunteja ja taisi lopetettuaan juuri saman verran kuin useimmat muutkin tytöt hänen asemassaan. Hän osasi sanoa: Ah, mon Dieu! ja Fi donc! ja Comme c'est drôle! ja sen semmoista, eikähän vastaiseksi enempää tarvittukaan. Kunnon kaupungissamme puhuivat ihmiset ruotsia eikä siellä oltu ranskalaista nähty moneen herran vuoteen, jollei oteta lukuun Alicen kotiopettajaa, joka Amylle oli ranskaa opettanut, ja hänkin oli oppinut puhumaan ruotsia melkein kangertamatta. Pääasia olikin, että Amy oli käynyt näillä tunneilla, tulos oli yhdentekevä.

Tällaisen kasvatuksen oli Amy saanut, ja nyt se oli päätetty. Kun kaikesta, mitä yllä on kerrottu voi päättää, millainen äidin luonne oli, voi hyvinkin arvata, millaisia ajatuksia tyttäreen jo pienestä pitäen istutettiin. Entäs isä sitte? Hän oli aikonut vastustaa kaikkea pintapuolisuutta Amyn kasvatuksessa ja pitää tytärtään silmällä. Hän kyllä koettikin, mutta päivä päivältä tuli hän yhä selvemmin käsittämään miten turhaa työtä hän teki. Jos hän epäsi rahoja, oli hän raakalainen. Jos hän vastusti Amyn ennenaikaista kylään ja kesteihin viemistä, oli hän itsevaltias. Jos hän puhui tyttärelleen velvollisuuksista, naisen ylevästä kutsumuksesta tai muusta samanlaisesta, oli hän julma, kun voikin väsyttää lapsen moisella, josta hän aikoinaan kyllä saisi kuulla. Tämä kaikki sanottiin tyttären läsnäollessa, joka alkoi yhtyä äitinsä mielipiteisiin ja pitää niitä tosina. Kun isällä tavallisesti oli ylenmäärin työtä, niin että hän harvoin ennätti olemaan omaistensa parissa ja monien huolten painamana silloinkin usein oli vaiti ja äkäinen, pysyi Amy vieraana isälleen. Olikin paljon hauskempaa kuulla äidin kertovan huveista, joissa oli ollut tai laativan suunnitelmia Amyn tulevaisuutta varten.

Isä alkoi pitää tytärtään menetettynä. Hän älysi, ettei hän mitään voinut aikaansaada. Jos hänen alituiseen täytyi vaan evätä ja evätä, näyttäisi hän vaimonsa ja lastensa silmissä kovalta, tylyltä ja kohtuuttomalta, jopa sammuttaisi vähitellen viimeisenkin rakkauden kipinän heidän sydämmistään. Ja sittekin taitaa olla parasta naiselle olla juuri sellainen, kenties on se hänen onneaan, kenties olivat hänen unelmansa kodin onnesta ja rakkaudesta vaan nuoruuden haavekuvia, joiden aika jo oli joutua unhotuksiin.

— Tulehan äiti neuvottelemaan kanssani juhlasta, pyysi Amy, joka juuri oli tullut kotiin Alice Lagerin luota ja jonka päässä vieläkin pyöri kirjavat nauharuusut, liehuvat hapset, raitaiset hameet.

— Kohta lapseni, vastasi äiti, joka paraillaan vastasi taikinaa, en voi jättää tätä. Karoliina lunttu leikkasi haavan sormeensa, eikä meillä ole leipää illaksi.

— Mitäs Leena sitte tekee?

— Lapsi kulta, hänhän on pyykillä.

— Taaskin pyykillä! Eihän ole päälle kahtakaan viikkoa siitä kuin viime pesu korjattiin.

Äiti huokasi.

— Kuinkahan monta vaatekertaa luulet lapsilla olevan? Tuskin on heillä kolmea, neljää kullakin, ja sinä tyttäreni käytät pitkiä rimsuhelmaisia alushameita ja vaaleita pukuja. Ei kestä kauvaakaan, kun taas on pesu valmiina. Sellaista on, kun on köyhä. Olen pyytänyt isältä sinulle paria uutta pukua kesäksi, mutta hänellä tietysti ei ollut rahaa.

— Minun mielestäni voisit ottaa apuihmisen, sanoi Amy.

— Kyllä mielelläni, kunhan sinä vaan sanot, millä sen palkka maksetaan. Sinun pukusi kenraalin tanssijaisiin teki aimo aukon talouskassaan, lisäsi äiti matalalla äänellä, jotteivät lapset kuulisi, jotka myöskin olivat huoneessa.

Amy huokasi kärsimättömästi.

— Tulin puhumaan kanssasi juhlasta enkä kuullakseni noita ijankaikkisia köyhyyden itkuvirsiä. On parasta, etten ensinkään ota osaa juhlaan.

— Se olisikin viisainta, tokasi vanhin pojista, joka oli kiltti ja harvinaisen älykäs lapsi.

— Kuuleppas noita hävyttömiä poikia, tiuskasi Amy suuttuneena. Mitä sinä näistä asioista ymmärrät?

Poika punastui, mutta vastasi sitte tyynesti:

— Kuulithan äsken, ettei meillä ole varaa pitää apuihmistä, vaan äitiparan täytyy itse vastata taikina, ja sinä kumminkin tahdot mennä tanssijaisiin ja tuhlata rahaa turhuuksiin.

— Ole sinä ääneti, poikaseni, sanoi äiti, Amy on täysikasvuinen nainen ja hänen pitää kulkea muiden mukana. Sitä ei huomata, vaikka meillä ei olekaan apuihmistä, mutta jos Amy jää pois juhlasta, herättää se huomiota.

— Mutta äiti, intti poika, sinä sanoit äsken, ettei lapsilla ole vaatteita, ja onkin totta, että he toisten lasten rinnalla näyttävät pieniltä kerjäläisvesoilta — hän ei puhunut omista pieniksi jääneistä, tuiki kuluneista vaatteistaan — mutta nyt kuitenkin Amy saa uuden puvun tähän juhlaan.

— Sinä et sitä ymmärrä, sanoi äiti peläten, että Amy kokonaan joutuisi suunniltaan, minähän olen sanonut sinulle, että Amy on täysikasvuinen nainen.

— Eedit Berg on myöskin täysikasvuinen nainen, mutta hän aikoo mennä juhlaan tavallisessa puvussaan, sen kertoi hän minulle. Me luemme yhdessä latinaa maisteri F:n johdolla.

Nyt Amy suuttui.

— Pääsetkö siitä leikkeihisi, eläkä tule puhumaan minulle Eedit Bergistä, joka on joka miehen hampaissa ja pilkan esineenä, tiuskasi hän kiivaasti. Sinä olet tuhma poika etkä tarvitse ensinkään parempia vaatteita kuin mitä sinulla on.

Veli loi moittivan katseen Amyyn ja sanoi sitte hiljaa:

— Enhän minä itsestäni puhunut. — Sitte otti hän kirjansa ja läksi.

— En ymmärrä mistä tuo Rudolf on tullut noin pikkuvanhaksi ja itsepäiseksi, sanoi Amy pojan mentyä äidille. Uskaltaa muistuttaa minua, vanhempaa sisartaan!

— Kultaseni, poikahan on ilmetty isänsä, lohdutteli äiti. Sehän on isäsi mielipide, että pitää olla tasa-arvo sisarusten kesken. Niinkuin muka kukaan heitä huomaisi, kun ovat vielä vallan lapsia. Elä huoli tuosta, minä annan aika läksytyksen Rudolfille siitä mitä hän sanoi. Mutta kerrohan nyt tyttöseni, mihin päätökseen tulitte puvuista.

— Alice tietystikin sai määrätä, sanoi Amy hiukan katkera hymy huulillaan, hän on aina kuningatar, ja hän määräsi itselleen kauneimman puvun: ruusunpunaisen hameen ja valkean hopealla kirjaillun liivin, sillä hän tietää että se sopii hänelle paraiten, vaikka se olisi sopinut minullekin paraiten. Mutta se on yhdentekevää, Alice on luvannut minulle valkeat helmensä, ja senvuoksi täytyy minun olla vaiti. Ranghild esiintyy purppuranpunaisessa, koska hän on tummin meistä, ja Liina von Rosen, joka on vaaleanverinen, taivaansinisessä.

— Vai niin, vai tulee Liinakin mukaan.

— Tulee, Alice on houkutellut hänet meidän joukkoomme, ja hän on tullut maalta varta vasten ollaksensa mukana juhlassa. Hänen isänsä ei koskaan kiellä mitään, lisäsi Amy nyrpeästi.

— Mutta entä sinun pukusi?

— Niin, kun toiset olivat saaneet kauneimmat, jäi minun osakseni huonoin, harmaaraitanen hame ja sinipunerva samettiliivi. Siitä vähimmin pidän, mutta kun panen sen kauniin helminauhan tukkaani, parantaa se asiaa suuresti, — eikähän kenenkään tarvitse tietää, ettei se ole omani.

— Mutta se sinipunerva samettiliivi tulee kalliiksi, huomautti äiti.

— Sitä en voi auttaa, kiirehti Amy sanomaan. Minun täytyy saada se.

— Ymmärrän, ymmärrän, kun vaan sitte isällä on rahaa, mutta se siunattu Anderssonin velan korko on maksettava tässä kuussa — oi, mikä taakka siitä köyhyydestä sentään on!

— Jumala on köyhien isä, niin on vanha Fiina sanonut, sanoi seitsenvuotias Agnes totinen ilme viattomissa silmissään, hän luuli äidin puhuneen tosi puutteesta. Äiti loi epävarman katseen pienokaiseen. Siinä hetkessä kuvautui hänen silmäinsä eteen kerjäläisvaimo kurjine ryysyineen, tyhjine pussineen, ja erotus tämän ja hänen oman asemansa välillä tuntui räikeältä. Vastenmielinen tunne valtasi hänet, se oli jotakin omantunnonvaivan tapaista äskeisen valituksen johdosta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui tämä tunne suuttumukseksi siitä, että lapsi puuttui asiaan, ja hän käski sen poistua huoneesta ja olla vasta sekaantumatta vanhempien ihmisten puheisiin.

— Koetan puhua asiasta isälle, sanoi hän sitte kääntyen Amyyn.

Kun rouva Lundin oli saanut taikinan vastatuksi, tuli herra Lundin kotiin.

— Kas vaan, sanoi hän hiukan nuhdellen, Amy istuu kädet ristissä vierailupuvussa, ja äiti vastaa taikinaa. Sinun pitäisi jo osata tehdä tuollaiset työt äitisi edestä, lapsikulta.

Amy näytti närkästyneeltä, ja äiti kiirehti puolustamaan tytärtään sanoen:

— Isä kulta, vanhat tekevät työtä, ja nuoret huvittelevat. Amy on ollut Lagerilla keskustelemassa juhlasta. Kun tämä touhu vaan on ohi, alkaa hän sitte auttaa minua taloustoimissa. — Rouva Lundinista oli näet varsin tärkeätä saada isä hyvälle tuulelle.

— Sepä hyvä, sanoi isä mielissään, tiesinhän, että sinusta tulisi kunnon tyttö, Amy, sanoi hän ja suuteli hellästi tyttärensä otsaa. Amy oli juuri aikeessa sanoa, ettei häntä vähääkään huvittanut taloudenhoitajana olo, mutta äiti arvaten hänen ajatuksensa varoitti häntä katseellaan.

— Sinun täytyy nyt antaa suostumuksesi, isäkulta, sanoi hän, Alice Lager tahtoo välttämättä Amya erääseen seurueeseen, jonka ovat päättäneet muodostaa.

— Vai niin, vai pitää sinun välttämättä päästä mukaan, sanoi herra Lundin vähän harmissaan, siitä kaiketikin koituu taas kustannuksia?

— Ei juuri erityisempää, vastasi Amy.

— Voisimmehan mieluummin lainata kalastaja-Matin venheen ja lähteä sillä jonakin sunnuntaiaamuna maalle me kaikki äiti ja isä ja te lapset, ehdotti herra Lundin. Ottaisimme mukaan teekeittiön ja huvittelisimme sitte oikein tarpeeksemme. Se huvi ei kävisi kalliiksi.

Pikkulapset tungeskelivat riemuissaan isän ympärillä, mutta Amy kääntyi akkunaan käsin, ivallinen hymy huulillaan.

— Vanha, yksinkertainen isä parka, moisen luulisit sinä minua huvittavan. Miltä maistuisi veneretki ilman lippuja, kauniita pukuja, nuoria herroja ja punssia.

Äiti pesi käsiään ja tuumi keinoa, millä päästä käsiksi tuohon kireään kysymykseen.

— Sinä olet niin vanhanaikainen, isä kulta, sanoi hän leikillään, mitä iloa luulisit Amylla olevan sinusta ja minusta ja pienistä vallattomista sisaruksistaan. Ei, anna sinä vaan hänen mennä muiden nuorten mukaan, hän hyvinkin sietää saada huvitella hiukan kesällä, syksyllä sitte hän rupeaa työhön käsiksi.

— Kunhan vaan rupeaisi.

— Tietysti. Kas niin, suostu nyt ukko kulta, tyttöhän on ollut avuissa lippuja ompelemassa, eikö hän sitte pääsisikään mukaan, vaikka jo on vaivaakin nähnyt.

— Minä en ole tiennyt, että hän oli lippuja valmistamassa. Jos hän on ollut työssä, on itsestään selvää, että hän saa ottaa osaa juhlaankin, mutta hänen ei olisi pitänyt liittyä valmistuspuuhiin.

— Kuules nyt Amy, isä sanoo olevan itsestään selvää, että pääset juhlaan, niin minustakin.

Herra Lundin naputteli sormillaan ruutuun ja tuijotti ulos akkunasta.

Amy loi äitiin kehoittavan katseen. Hänen piti nyt ilmoittaa pahin seikka.

— Niin, sanoi rouva Lundin ottaen ompelunsa, he ovat nyt sopineet puvuista — — —

— Tiedän sen, keskeytti isä kärsimättömästi, mutta johan sanoin sinulle kaksi viikkoa sitte, etten tahdo kuulla puhuttavankaan puvuista. Hänen ei tarvitse pukeutua niin huomattavasti.

— Mutta et kai tahtone, että tyttäresi menee sinne kerjäläisen puvussa? kysyi rouva Lundin harmistuneena.

— Eikö hänellä nytkin ole yllään hyvä puku? Ja missä on se, jonka hän sai toukokuussa?

Äiti ja tytär näyttivät siltä, kuin heidän olisi pitänyt koota koko kärsivällisyytensä voidakseen kestää tätä typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä.

— Etkö nyt kuullut, että toisilla kaikilla on kansallispuvut. Ei silloin Amy voi esiintyä kuin mikäkin tonttu tavallisessa puvussa.

— Onkos niin varmaa, että kaikki ovat kansallispuvuissa?

— No, ainakin ylhäisö.

— Mutta Amyn ei kannata kuulua ylhäisöön, ja senpävuoksi hän saa kun saakin esiintyä tavallisessa puvussa tai — jäädä kotiin.

— Mutta isä, huudahti Amy, joka ei enää kauvemmin voinut olla ääneti, ethän sinä edes tiedä, kuinka paljo se puku maksaa. Ei se vie satoja ruplia, hame vaan ja liivi.

— Se on niinkuin olen sanonut. Ei mitään pukuja. Rudolf tarvitsee syksyllä kirjoja, hänen latinantuntinsa ovat maksettavat. Akselin täytyy saada yksityistuntia voidaksensa päästi korkeammalle luokalle. Niinkuin näet, minulla ei ole rahaa. Kuuleppas nyt tyttöseni, jatkoi isä ja hyväili hellästi tytärtään, ole kerrankin järkevä ja ajattele myöskin nuorempia sisaruksiasi.

Amy seisoi vaiti ja nolon näköisenä, hän oli epävarma mitä vastaisi. Isän ystävällisyys tosin liikutti häntä, mutta juhlaan piti hänen päästä ja puku hänen täytyi saada, sehän oli jo edeltäkäsin sovittua siinä toivossa, että isä antaisi suostumuksensa.

— Amy on jo liittynyt erääseen seurueeseen, ilmoitti nyt äiti, ja saanut luvan käyttää Alicen helminauhaa. On myöhäistä enää kieltäytyä.

— Mitä hyödyttää sitte kysyä minulta, ärjäsi herra Lundin, kun kaikki jo on edeltäkäsin määrätty. Minä en anna penniäkään moisiin tyhmiin tarpeisiin, vaan te saatte tulla toimeen miten parhaiten taidatte ja sovittaa päätöksenne miten tahdotte. Se on viimeinen sanani asiasta. Ja hän lähti vihoissaan huoneesta.

Amy itki ja äiti koetti lohduttaa häntä:

— Elä huoli surra, Amy, eläkä itke silmiäsi punaisiksi. Ajatteles, jos tulisi vieraita, olisivat kasvosi ihan ajetuksissa, ja nenäsi on jo muutenkin pahasti taipuvainen tulemaan punaiseksi. Ole sinä vaan levollinen. Äitisi oli auttanut sinua ennenkin, ei sinun tarvitse nytkään olla muita huonompi. Mutta sen neuvon annan nyt sinulle, että kun sinun vuorosi tulee valita miestä, sinä muistaisit, mitä kodissasi olet nähnyt. Elä kiinnitä sydäntäsi köyhään mieheen, jolla ei ole sinulle muuta tarjottavana kuin työtä ja kieltäymyksiä. Muista sanojani ja jää hyvästi. Katso sinä hetken aikaa lapsia, minun täytyy pistäytyä kaupungilla.

Lukitussa arkkusessa, ylisillä oli jätteitä rouva Lundinin loistoajoilta, kestien ja tanssijaisten päiviltä. Vaalea silkkipuku otettiin kätköstään, ja suurella vaivalla ja ponnistuksella sai onneton äiti erään juutalaisvaimon ostamaan sen. Tämä piti vanhojen vaatteiden kauppaa ja vuokrasi morsius- ja tanssi-pukuja palvelijoille ja käsityöläisille. Saaduilla rahoilla ostettiin Amyn pukutarpeet, ja vielä samana iltana alkoivat äiti ja tytär ompelutyön. Ompelijaa ei tietysti kannattanut pitää. Joukko parsittavia sukkia sai odottaa tekijäänsä eikä kukaan aamulla ennättänyt katsoa lasten vaatteita, oliko niissä nauhoja ja nappeja vai ei, sillä juhla oli muutaman päivän perästä, ja kunnes Amyn puku oli valmis, sai muu työ olla sinänsä.

Herra Lundin näki ommeltavan ja näki Amyn juhlapuvussa, mutta hän ei kysynyt, mistä rahat oli saatu. Syvä huokaus vaan pyrki esiin hänen rinnastaan. Hän huomasi nyt, kuinka turhaa hänen oli toivoa Amysta mieleistänsä tyttöä.

10.

Ompelijan luona.

Ahtaassa, ummehtuneessa huoneessa, joka oli täyteen ahdettu kankaankappaleita, valmiita ja keskeneräisiä vaatteita, malleja, kuosilehtiä ja ompelutarpeita, istui köyhä Eelin päivät pääksytysten ahkerasti ompelemassa. Hänen tätinsä, joka oli niin hyvin kuin kaupungin ainoa ompelija, oli ottanut turvattoman tytön huostaansa opettaakseen hänelle ammattinsa ja saadakseen myöhemmin itse nauttia hänen apuansa. Eelin oli kätevä ja helposti taipuvainen, joten hän piammiten perehtyi tehtäviinsä. Hän oli luonteeltaankin nöyrä, ystävällinen ja hyvin vaatimaton, niin ettei hänestä alituinen sisässä istuminen ja uuttera työ tuntunut kovin raskaalta ja painostavalta. Tytön ainoa huvi oli siinä, että hän silloin tällöin sai tarkastella ohikulkevia ihmisiä ja lauantai- ja sunnuntai-illoin kauniin ilman sattuessa tätinsä taikka muutamien tämän tuttavapiiriin kuuluvien nuorten tyttöjen kera tehdä lyhyen kävelyretken maalle päin. Joskus, mutta hyvin harvoin, saapui myöskin kirje Jenny sisarelta. Eelin olisi kovin mielellään seurustellut joidenkuiden rippikoulutoveriensa kanssa, mutta täti ei sitä sallinut. Et tunne heitä siksi hyvin, että tietäisit, millä mielellä ottavat sinut vastaan, oli hänen tapansa sanoa, eikä ole hauska kärsiä ihmisten ylenkatsetta. Sillä katsoppa lapseni, ei ole tarpeeksi tässä maailmassa, että olet kunnon tyttöä pitää myöskin olla rahaa, huomatuksi ja tunnetuksi tullakseen ja arvonimi, joita sinulla, tyttöparka, ei ole kumpiakaan.

Kenties nuori Eelin tällaisina hetkinä halusi jotakin noista eduista, mutta jos niin oli, oli se vaan hetkellistä. Hän piti asemaansa elämässä luonnollisena ja oli niin vakuutettu, että Jumala oli hänet juuri siihen asettanut, ettei mikään nurina saanut sijaa hänen sydämmessään. Kun hän aina istui sisässä, liikkumatta koulutoveriensa piirissä, ei hän ketään heistä tavannut. Jonkun kerran oli hän nähnyt Ragnhildin ja Eeditin kadulla, jotka silloin olivat ystävällisesti tervehtineet, mutta he olivat aina olleet Eelinille vieraiden henkilöiden seurassa eivätkä niin muodoin pysähtyneet hänen kanssaan puhelemaan. Fanny Ruth oli ainoa, joka joskus kävi häntä katsomassa ja oli pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Ne olivatkin ihania hetkiä Eelinille tuossa köyhässä kodissa, kun hän sunnuntai-iltoina istui rouva Ruthin vierashuoneessa Fannyn soittaissa kappaleen toisensa jälkeen. Nuori ompelija nautti tosin enemmän vapaudesta, levosta ja herttaisesta kohtelusta kuin koreasta musiikista, josta hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta Fannyn olikin tapana usein soittaa kappaleita, joista hän luuli Eelinin pitävän, ja silloin tämä nautti koko seuraavan raskaan viikkotyön varalle.

Eräänä päivänä, vähää ennen suurta juhlaa, istui Eelin taaskin ompelemassa, puettuna vanhaan puseroleninkiin, sillä oli sietämättömän kuuma, ja työn ankara kiire. Hän näytti palavalta ja väsyneeltä ja silmäili usein kaipaavin katsein kadun toiseen päähän, josta tullin takaa häämötti viheriä metsä, minne työstä vapaat ihmiset aina tällaisina helteisinä poutapäivinä kulkunsa suuntasivat. Yhtäkkiä soitettiin ovella, ja Eelin kiiruhti vastaanottohuoneeseen tiedustamaan, kuka siellä oli. Se oli Alice Lager ja hänen varjonsa Amy Lundin, jotka tulivat katsomaan, pitkällekö Alicen puku oli valmistunut. Eelin riensi iloisesti pöydän luo ojentaen kätensä tervehtiäkseen, mutta veti sen nopeasti takaisin havaitessaan halveksivan ilmeen Amyn kasvoilla. Alice ei näyttänyt Eeliniä tuntevan. Puhuttiin yhtä ja toista työstä. Täti, joka myöskin oli tullut huoneeseen, koetteli pukua, mutta sovitellessaan sitä tarkasteli hän ruskeilla silmillään terävästi ja tutkivasti Amya, joka puolestaan halveksivin katsein mittaili Eelinin kulunutta pukua.

— On hyvin vaikea saada tätä valmiiksi, virkkoi neiti Sundström, siinä on niin paljo helyä, nauhaa ja nyöriä.

— Mutta hyvä, rakas, kulta neiti Sundström, huudahti Alice, sen täytyy, sen täytyy tulla valmiiksi.

— Niin, mutta näinä kuumina päivinä on ihmisen melkein mahdoton olla ahkera. Eiköhän saisi jättää pois tätä nyörireunustaa etukaistasta?

— Ei, ei millään muotoa, hyvä neiti Sundström, sehän se juuri siinä on omaperäistä ja muista eroavaa! Sen pitää olla siinä, ja valmiiksi se on saatava.

— Eelin tässä aivan turmeltuu, huokasi ompelija katsahtaen ystävällisesti sisarensa tyttäreen ja vaateliaasti Amyyn.

Alice ei katsonut Eelinin ansaitsevan edes katsetta; hän oli siksi itsekäs, ettei hänellä näin tärkeänä hetkenä, jolloin oli puvun kirjaileminen kysymyksessä, ollut aikaa muistaa sitä, joka sen valmisti.

— Minä maksan, huomautti hän; neiti Sundström tietää, että minä maksan, niin pian kun puku on valmis.

— Niin — sen kyllä tiedän, vastasi ompelija vitkaan.

— No, kai se nyt sentään tulee valmiiksi? kysyi Alice äänessä mairitteleva sointu.

— No niin, me saamme jatkaa päiviä öillä.

— Niin, pankaa vaan parastanne, neiti Sundström. Hyvästi, hyvästi! ja sievästi kumartaen molemmille ompelijoille poistui Alice.

— Amy yritti matkia ystävätään, mutta vaikka hänen onnistui saada tervehdykseensä jokin määrä opittua viehkeyttä, puuttui siitä kuitenkin se luonnollinen sulo, joka kävi ilmi jokaisesta Alicen liikkeestä ja joka hänessä oli synnynnäistä.

Kun ovi vieraiden mentyä sulkeutui ja pieni kello vielä hiljalleen kilkahteli, seisoi Eelin alla päin, pahoilla mielin pöydän ääressä. Täti oli huonolla tuulella, heitteli sinne tänne suuria paperikoteloita, työnsi armotta paikasta toiseen kauniita hattuja, kiskoi ulos ja sisään pöytälaatikoita ja kulki nopein askelin ympäri huonetta. — Minä maksan, minä maksan, mutisi hän ikäänkuin itsekseen, rikkaat luulevat rahan auttavan kaikessa. Juuri kuin voitaisi maksaa ne hikipisarat, jotka vierivät näinä helteisinä päivinä, monien öiden valvonta ja menetetty terveys. Vaan niinhän se on, he eivät tätä ymmärrä, heidät on kasvatettu sillä tavoin ajattelemaan. He eivät ole tottuneet työhön eivätkä tunne orjan taakkaa. Voimme antaa heille anteeksi, kosk'eivät tätä ymmärrä. Mutta tuo köyhä nousuväki, joka tyhjästä kopeilee, se on sitä pahinta. Tuokin katala kana, Amy Lundin, luulee olevansa niin huiman hieno käydessään Alice Lagerin hattu päässä ja letustellessaan hänen helyissään ja koristuksissaan. Niin maar, minä olen ommellut Alicelle aina kahdennestatoista ikävuodesta alkaen joka pienimmänkin lapun, jonka vuoksi tunnen hänen vaatekappaleensa yönutun pitsistä aina tanssileningin vyöhön asti, ja siksi tiedän, että se on hänen hattunsa, jota tuo kerjäläisneiti, Amy käyttää, vaikka hän mukamakseen on sovitellut nauhat uudemman kuosin mukaisesti. Nyt luulee hän näyttävänsä erinomaisen suloselta, luulen ma, mutta ruma hän on harmaankellertävine hiuksineen ja naurismaisine naamoineen. Ja kuitenkin katselee hän köyhää tyttö raukkaa sellaisilla silmäyksillä, kuin olisi hän itse Rooman keisarin tytär eikä olisi ikinä ennen nähnyt paikattua puseroleninkiä. Mutta minäpä muistan hyvin senkin ajan, jolloin tytön äitikulta seisoi paitahihasillaan leipomassa piirakoita hovineuvoksen rouva G:lle, kuivasi pellit itse ja kulki pahasissa kenkärajoissa, — sen muistan peräti hyvin. Ja nyt laahustaa tytär pitkissä rimsuhameissa pitkin katuja rikkaiden ja ylhäisten seurassa, ikäänkuin ei olisi parempi istua kotona tuudittamassa vesoja tai auttamassa äitiä ompelussa, sillä minä tiedän niin juurin jäärin heidän olonsa ja elantonsa, vaikka äiti on sellainen hanhi hänkin eikä tahdo ilmaista köyhyyttään, vaikka illanvietot ja tanssijaiset heidän luotaan ovatkin loppuneet. Kiukustuu aivan haljetakseen nähdessään ihmisten kaunistavan päälikuoren siloseksi ja alle kätkevän ryysyjä. Niinkuin ei Herra taivaassa muistaisi köyhiä yhtä hyvin kuin rikkaita, ja niinkuin voitaisi pettää ihmisiä ulkonaisella kiillolla. Älä ole huolissasi, Eelin pieni, virkkoi täti yht'äkkiä sisarensatyttärelle, on aina parempi näyttäidä sellaisena kuin todellisuudessa on, kuin komeissa lainakoristeissa.

Eelin kallisti hiljaa nyyhkyttäin päänsä tätinsä rintaa vasten. — En siitä niin suurin välitä, että olen köyhä, mutta — mutta olen ajatellut, että me tovereina, ja kun olemme kuulleet, yhdessä niin paljon jumalansanaa, voisimme tervehtiä toisiamme.

— Niin, niin — niinhän sen pitäisi olla, mutta maallinen hyvä haihduttaa helposti pois jumalansanan, ja pian unhottuvat köyhät toverit. Vaan älä siitä huoli — se tervehdys ei sinua suuresti olisi lihottanut. Olisin toki luullut parempaa Alicesta. Ei hän juuri ylpeäkään ole, mutta mielensä kun on niin tuiki kiintynyt huvituksiin ja pukuihin, ei hän sinua tuntenut. Hän ei paljon muuta ajattele, kuin pukuja ja tanssiaisia. Sellainen hän on, sellaiseksi on hän syntynyt ja aiottukin, arvaan ma. Jahka hän vanhenee, tulee kyllä toista, mutta sinne on pitkät matkat. Kuivaa nyt, lapseni, kyyneleesi ja ole iloinen jälleen. Sinähän olet aina kiltti ja tyytyväinen ja kuoltuani saat periä jok'ikisen murun!

— Oi, täti, mieluummin tahtoisin teidän elävän kauan vielä. Eihän minulla ole muita mailmassa kuin sinä ja Jenny sisko.

— Niin, niin, huokasi täti liikutuksissaan, mutta kerran sekin päivä koittaa. Mene nyt alas uimahuoneelle, vilvoita itseäsi vedessä ja pue sitten palattuasi uusi karttuunihame yllesi — ei sinun tarvitse käydä kuin kerjäläinen, niin kauan kuin minun pääni on pystyssä, lisäsi täti puoleksi leikillä.

Nuori Eelin pyyhki pois kyyneleet ja hymyili vielä hiukan surunvoittoisesti, mutta kiiruhti sitten alas uimarantaan virkistämään ruumistansa. Raittiina ja iloisena palasi hän jälleen työhön hyräillen jotakin vanhanaikuista laulua.

— Kylläpä se Eelin on hirveän yksinkertaisen näköinen, sanoi Amy heidän päästyään ulos ovesta.

— Kuka? kysyi Alice.

— Eelin Björkman, ompelija.

— Vai niin, minä en häntä katsellut.

— Mutta hänhän se oli, joka — joka kävi rippikoulua samalla kertaa kuin mekin.

— Ah niin, aivan oikein, vastasi Alice välinpitämättömästi.

— Oikein pelkäsin, että hän tunkisi meidän joukkoomme, ehkäpä vielä rupeisi sinuttelemaan, jatkoi Amy nenäänsä nyrpistäin.

— No siinä nyt ei minusta ollut mitään peljättävää, virkkoi Alice hajamielisesti, kunpahan vaan saisivat pukuni valmiiksi — ja saanevatkin; neiti Sundström on niin täsmällinen ja luotettava.

11.

Suuri juhla.

Kirkkaana ja ihanana nousi suuren juhlapäivän aurinko. Melkein kaikkialla kaupungissa oltiin aikaisin liikkeellä. Naiset sommittelivat vielä viimeisen kerran pukujaan, asettelivat ruokavaroja vasuihin, ja kaikkialla oli yhtä ja toista valmistamista. Vihdoin nähtiin puolipäivän rinnoissa joukko toisensa perästä soluvan eteläistä tullia kohti. Se oli sovittu yhtymäpaikka, ja kirjava, hauskannäköinen seurue sinne kerääntyi. Maalaispukuihin puettujen nuorten neitosten keskellä vilisi nuoria herroja merimies- tai talonpoikaisvaatteissa rattosasti rupatellen. Kaikkien saavuttua paikalle työnnettiin venheet vesille ja laulun helkähdellessä viiletettiin pitkin tyyntä järveä, kunnes noustiin maalle tuuheiden koivujen, kuusten ja pihlajien ympäröimälle niitylle. Tänne olivat herrat edeltäkäsin hankkineet penkkejä ja pöytiä, ja silläaikaakun nuoret hajaantuivat metsään, heittäytyivät iäkkäämmät herrat nurmikolle ja rouvat palvelijoineen alkoivat valmistaa päivällistä. Kauneudestaan kuulu Alice Lager oli nyt, kuten ainakin, se keskus, jonka ympärille nuoret herrat keräytyivät. Amy oli myöskin seurassa, yllään se puku, joka oli maksanut niin monta kovaa sanaa, niin kosolta kyyneliä, niin paljon työtä. Mutta sehän oli nyt unohdettu, hän oli joukossa mukana Alicen parvessa, ja puku oli hänellä aivan yhtä kallis kuin muillakin. Alice tunsi liikkuvansa omalla oikealla alallaan. Huvia, laulua, tanssia, pieniä seikkailuja — niitä hän kiihkoisesti halusi, ja täällä sitä oli yltäkyllin. Hän oli iloinen ja vallaton. Täällä saattoi sitäpaitsi esiintyä vapaammin kuin salongissa, ilvehtiä ja laskea leikkiä — sen tunsivat kaikki nuoret riemuitessaan ja kujeillessaan. Seurue jakautui suurempiin ja pienempiin joukkoihin: jotkut lauloivat, toiset poimivat marjoja, osa keräsi kuivia puita ja risuja päivällispadan alle, osa taasen teki tuohisia. Ne, jotka halusivat yksinäisyyttä, kiertelivät yksikseen metsissä. Niihin kuului Ragnhild Cederskiöld. Edith Berg erkani hänkin piammiten toisista ja lähti etsimään erästä harvinaista kasvia, jonka piti täälläpäin löytyä. Liina von Rosen, maalaistyttö, ohjaili marjainpoimimista, ja oli hänenkin ympärilleen muodostunut pieni saattue, joka ihaili hänen kevyttä, hienoa vartaloaan ja hänen ketteriä liikkeitään kunnailla ja kallioilla. Täälläkin oli ilo ylimmillään. Liinan iloisuus oli suoraa ja vilpitöntä. Hän lasketteli sukkeluuksia ketään loukkaamatta, oli vallaton menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Hän oli vapaa mielistelystä niin täydellisesti kuin se oli mahdollista, yhtä ystävällinen ja suora nuorille herroille kuin tytöille ja esiintyi pikemmin lapsen kuin nuoren naisen tavoin. — Toisin oli Alicen laita. Hän tiesi ja tunsi, että hänen kauneutensa ja rikkautensa sytytti monen nuoren miehen sydämmessä tulen vireille ja hänen ilonsa oli tuota tulta kohennella sekä leikkiä noilla sydämmillä. Hän oli lukenut tarpeeksi romaaneja ja ottanut kylliksi osaa salonkielämään tietääkseen, mitenkä kaikki tulisi käymään, ja oli hän jo siksi paljon mailmaa nähnyt, että osasi tässä suhteessa taitavasti menetellä. Niiden joukossa, jotka tänään häntä uskollisimmin seurasivat, oli ennen mainittu nuori apteekkari sekä erään kenraalin poika, luutnantti M—. Alice sen huomasi, vaikkei ollut sitä ajattelevinaan. Hän oli sellaiseen ennestään tottunut. Hänellehän oli kuiskailtu kohteliaisuuksia ja rakkaudentunnustuksia jo viidentoista vuoden ikäisestä. Tosin sykähti hänen sydämmensä hiukan voimakkaammin kun hän kohtasi luutnantin hehkuvan katseen, mutta se pienoinen sydän, niin nuori kuin se olikin, oli jo monesti liekehtinyt ja vaihtanut ihailunsa esinettä miltei joka tanssijaisissa. Tänään näyttihe hän kokonaan välinpitämättömäksi luutnantin suhteen ja osotti suurinta ystävyyttä apteekkarille nauttien sanomattomasti nuoren sotilaan synkistä silmäyksistä. Luutnantti M— oli viimeisissä tanssijaisissa luullut kokonaan saavuttaneensa ihaillun kaunottaren suosion ja nyt havaitsi peräti erehtyneensä. Alice ymmärsi toki pidätellä hänet verkossaan milloin lumoavalla katseella, milloin milläkin pikku juonella, joita mielistelevällä tytöllä on tuhansia. Apteekkari oli varakas sekä arvossa pidetty, ja vaikkei Alice lainkaan ollut päättänyt häneen sitoutua, oli hän kuitenkin liian hyvä saalis ajattelematta käsistä päästettäväksi. Hänen sydämmensä oli oikeastaan kiintynyt nuoreen, miellyttävään luutnanttiin, mutta hänen käytöksestään päättäin olisi hänen helposti luullut enemmän mielistyneen apteekkariin. Kun nuoret jälleen marjoineen, kukkineen ja risuineen kokoontuivat niitylle, oli vielä niin pitkältä päivälliseen, että voitiin ruveta hetkeksi leskisille. Kun useimmat ottivat leikkiin osaa, muodostui siitä aika pitkä jono, ja ilomielin jatkettiin leikkiä hyvän aikaa. Kerran joutui luutnantti M— leskeksi ja hän tahtoi erottaa toisistaan Alicen ja erään nuoren opettajan, jotka olivat parina. Opettaja oli kirjatoukka ja tottumaton juoksemaan; kuitenkin olisivat Alice ja hän päässeet yhtymään, jos tyttö vain olisi halunnut, mutta hän oli juoksevinaan niin rutosti luutnanttia pakoon, että hän tuli lähelle metsän rantaa ja livisti nopeasti puiden suojaan. Luutnantti syöksyi jäljessä ja saavutti hänet pensaikosta loitolla muusta seurueesta.