SISÄLLYS: (continued 4)

Viereisessä huoneessa istuivat morsiusneidot ja sulhaspojat puhellen hilpeästi keskenään. Morsiusneitoina oli Elsa, joka oli ihastuksissaan ensimmäisestä pitkästä hameesta ja aimo ylpeänä tuosta hänen silmissään niin vastuunalaisesta toimesta, että sai olla morsiuspiikana, Eedit Berg ja Maria Ståle sekä vielä pari nuorta tyttöä Ragnhildin tuttavista. Sulhaspoikina oli veli Kasimir puettuna ihka uuteen hännystakkiin ja "comme il faut" kiireestä kantapäähän näytellen hienoa keikaria, sekä muutamia herroja, paroonin tuttuja, useimmat jo ikämiehiä.

Ragnhild oli pyytänyt saada olla yksin häiritsemättä, sittekun hän oli valmiiksi puettu, mutta neljännestuntia ennen vihkimistä raotti hän oveaan ja pyysi Mariaa tulemaan luokseen. Sykkivin sydämmin noudatti nuori tyttö kutsua, hän aavisti, mitä Ragnhild tunsi.

— Oi Maria, huudahti Ragnhild, kun ovi sulkeutui, olen äärettömän onneton, sano toki lohdutuksen sana.

Sanatonna säälistä ja liikutuksesta seisoi Maria ja puristi hellästi Ragnhildin käsiä omissaan. Mitä voisi hän sanoa!

— Jospa voisin tästä päästä! alkoi Ragnhild jälleen väännellen käsiään. — Etkö tahtoisi puhutella äitiä? — — oih! saisinpa kuolla! oih! jospa en milloinkaan olisi antanut lupaustani!

Kuumeentapaisella levottomuudella kulki hän edestakaisin huoneessa. — Etkö voi sanaakaan sanoa, Maria? Rakas Maria, etkö voi auttaa minua?

Maria painoi Ragnhildin povelleen ja kuiskasi:

— Muuta en voi mitään, kuin rukoilla puolestasi, ja sen tahdon tehdä.

— Oi niin, rukoile, rukoile! Itse en voi, olenhan tahallani työntynyt tähän kurjuuteen.

Muutaman hetken seisoivat nuo nuoret naiset siinä sylityksin äänettöminä, mutta palavin sydämmin. Toinen taisteli epätoivoista taistelua itsensä kanssa, toinen rukoili taivaallista isäänsä, niinkuin oli tottunut tekemään kaikissa elämän kohtaloissa.

Silloin astui morsiamen äiti huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle hämmästyneenä siitä mitä näki. Hän oli hyvin vastustanut Marian tulemista morsiustytöksi, mutta Ragnhild oli pyytänyt sitä viimeisenä toivonaan, ja kun hän lähemmin asiaa ajatteli, ei siitä voinut vahinkoa tulla. Maria tosin oli vain yksinkertainen maalaistyttö, mutta eihän siinä suinkaan ollut riittävää syytä kieltää Ragnhildin pyyntöä. Kuin salama lensi valtioneuvoksen rouvan päähän ajatus, että jotain oli nurinkurin, ja heti oli hän valmis syyttämään papintytärtä siitä.

— Miten on laita? kysyi hän äkkiä luoden heihin terävän katseen.

— Ragnhild tunsi levottomuutta tuon tärkeän askeleen takia, selitti Maria nähdessään, että Ragnhild turhaan koetti pakoittaa väräjäviä huuliaan tottelemaan.

— Niin, niin, vastasi valtioneuvoksen rouva, ja talutti tyttärensä sohvaan. Kas tässä lasi vettä, lapseni, kyllä kaikki vielä hyvin käy. Olethan tähän saakka ollut niin rauhallinen. Minun täytyy tosiaan sanoa, että olet osottanut kiitettävää hienotunteisuutta. Isäsi ja minä olemme sinuun hyvin tyytyväiset ja iloitsemme — — että — — ai niin, pastori on jo tullut, niin että pian saat tulla alas. Senvuoksi tulee sinun tyyntyä, jottei jo muutenkin malttamattoman sulhasen tarvitse käydä levottomaksi sinun takiasi.

Maria oli poistunut huoneesta. Valtioneuvoksen rouva jatkoikin senvuoksi:

— Mitä neiti Ståle täällä teki?

— Hän rukoili kanssani ja puolestani, sanoi Ragnhild, joka nyt oli ennättänyt tointua syvästä liikutuksestaan.

— No, sehän oli varsin kaunista ja paikallaan, myönsi äiti rauhottuneena. Olisit vain sanallakin huomauttanut minua, olisin lainannut sinulle rukouskirjani. Siellä on rukous morsiamia varten. Mutta olethan rutistanut huntusi, ja annappas, autan seppelettäsi, se on aivan vinossa. Kas noin! Morsiuspuku ei siedä niin helliä hyväilyjä, kuin äsken näin sen osaksi tulleen. Kuulen isäsi askeleet. — — — Ragnhild heittäysi äitinsä syliin. — Oi kallis äiti — — kallis äiti, ota takaisin lupaukseni. Minä en voi rakastaa häntä — — minä en voi vannoa, en tahdo — —

— Jumalan nimessä Ragnhild, huudahti äiti epätoivoissaan, elä saata minua järjiltäni, sinä olet hermostunut, kas tässä eau de luce — — — ovathan vieraat jo saapuneet — — ja tässä tulee isä.

Valtioneuvos astui huoneeseen huulillaan hieno hymynsä ja tarjosi kohteliaalla liikkeellä tyttärelleen käsivartensa.

— On jo aika käydä alas, tyttäreni, sanoi hän panematta huomiota tämän liikutusta ilmaisevaan ulkomuotoon.

Ragnhild loi vielä äitiin tuskaisen, rukoilevan katseen, mutta kun hän huomasi, ettei mitään enää voinut voittaa, nousi hän ja laski kätensä isänsä käteen.

Äidinsydän vaati viimeinkin oikeutensa, ja tuntien enemmän todellista lämpöä, kuin mitä olisi voinut odottaa valtioneuvoksen rouvalta, suuteli tämä tytärtään ja kuiskasi hellästi:

— Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, enhän mitään niin hartaasti toivo kuin sinun onneasi.

Ragnhild vastasi hellästi hänen suudelmaansa ja seurasi sitte isäänsä, joka vasta nyt näytti alkavan käsittää, että lähestyvä hetki oli tärkeä ja juhlallinen. Hän ei tosin ollut niin ajatellut eikä tuntenut hääpäivänään, ja jos olisikin tuntenut, oli hän jo aikoja sitte sen unhottanut, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen naisten käytöksestä.

Nuoren morsiaimen ulkomuoto teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin vieraisiin, kun hän isänsä käsipuolessa astui keinotekoisen alttarin eteen: niin nuori, niin kaunis, niin komeasti koristettu, mutta — niin marmorikalpea, niin kylmä, ei vienointakaan onnen tai rakkauden värettä ilmaisseet hänen kasvonsa, ei silloinkaan, kun hän laski kätensä sulhasensa käteen. Mutta vähitellen, aina senmukaan kun vanha pastori, hänen rippi-isänsä, luki kauniita vihkilukuja ja sitte puhui niiden johdosta lämpimin, vakavin sanoin, kävi Ragnhild levollisemmaksi. Väri palasi hänen poskilleen, ja kun hänen piti lausua lupauksensa, teki hän sen jotensakin varmalla äänellä palavasti rukoillen, että voisi sen pitää. Ja kun pastori puhui vaimon ja perheenäidin velvollisuuksista, lupasi hän itselleen kaikin voimin koettavansa täyttää ne. Illan kuluessa pääsi hänen mielensä yhä enemmän tasapainoon, ja valtioneuvoksen rouva huomasi ilokseen, että hän nauroikin ja jutteli ja otti osaa tanssiin nähtävästi suuremmalla mieltymyksellä kuin tavallisesti. — Mutta mitä liikkui Ragnhildin sydämmessä? Kun juhlallinen vihkiminen oli ohitse ja hän ikipäivikseen oli liitetty parooniin, tuntui hänestä tosiaankin keveämmältä, ja hänen hyvät aikomuksensa ja toivo sisältörikkaammasta elämästä lohduttivat häntä paljonkin. Paitse sitä oli hän herkeämättä tanssin pyörteessä, alati ympäröi häntä joku joukko, ja hänen piti kiinnittää huomionsa kaikkialle. Soiton sävelet kaikuivat, oli herkeämätön kulku ja kohina, niin ettei hän saanut hetkeäkään mietteilleen. Hän tahtoi toivoa parhainta, muutenhan hän olisi tuntenut itsensä äärettömän onnettomaksi, sillä nyt jos koskaan oli liian myöhäistä. Hän tunsi myöskin liikutusta puolisonsa ystävällisen huomaavaisuuden ja huolenpidon takia, jota hän osotti siitä hetkestä lähtein, kun hän ensi valssin loputtua kietoi vaipan hänen harteilleen aina siihen saakka, kun hän illalla nosti hänet rekeen ja itse kääri hänet pehmeään karhunnahkapeitteesen. Ja nyt kiitivät nopeat hevoset routaista tietä Ragnhildin tulevaan kotiin. — Mitähän mahtoi hän siellä saada kokea? Minkälaiseksi mahtoi hänen elämänsä tästälähtein muodostua?

* * * * *

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Ragnhild tuli huomaamaan, ettei hän uusissakaan oloissa tuntisi itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi.

Melkein heti häiden jälestä oli parooni riisunut tuon kohteliaan ja huomaavaisen tapansa, jolla hän kohteli morsiantaan. Ragnhild ei sitä tosin kaivannut, kihlausaikana oli se usein häntä painostanut, mutta kohteliaisuuden mukana haihtui ystävällisyyskin, ja se koski kipeästi Ragnhildiin. Pohjaltaan oli parooni kyllä hyväsydämminen mies, mutta kuten kivulloisilla yleensä, oli hänelläkin kärtyisä ja äreä kotituuli, ja hän sitä sangen vähän hillitsi. Ragnhild koetti joka tavalla asettaa asiat oikealle tolalle, sovitella ja lepytellä sekä raivata pois tieltä kaikki, mikä voi antaa aihetta tyytymättömyyteen. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Syitä lenteli joka taholta ja juuri silloin kuin vähimmin tiesi odottaa. Mutta pahimmin lamasi Ragnhildin mieltä se, että hän päivä päivältä yhä varmemmin tuli vakuutetuksi, ettei hänen ja hänen miehensä välillä ollut muruistakaan keskinäistä ymmärrystä. Tämän luuli hän huomanneensa jo kihlausaikana, mutta ensiksikin oli tämä aika ollut kovin lyhyt ja sitä paitse täynnä huvituksia, niin ettei pitempi keskustelu voinut tulla kysymykseenkään, varsinkin kun parooni, kuten jo on mainittu, kernaasti katkaisi vakavan keskustelun hienolla leikkipuheellaan. Ragnhild huomasi, että heidän makunsa, taipumuksensa ja mielipiteensä suuresti erosivat ja että parooni, vaikka kulkikin hyväluontoisen kirjoissa, kuitenkin oli tuiki itsepintainen. Kun hän keskusteli jonkun vieraan henkilön kanssa eivätkä mielipiteet lyöneet yhteen, antoi hän tavallisesti toisen pitää päänsä ja lopetti keskustelun kohauttaen olkapäitään tai tehden siron kumarruksen tai hienosti hymähtäen, jonka kukin sai selittää mielensä mukaan. Mutta kotiväeltä vaati hän, että kaikkien tuli taipua hänen tahtonsa mukaan.

Heti kun Ragnhild oli vähänkin ennättänyt kotiutua, alkoi hän etsiä itselleen jotakin tekemistä ja tutustua oloihin. Pian huomasi hän, ettei hänellä perheenemäntänä olisi enempää tehtävää kuin ennen vanhempainsa kodissa, jollei oteta lukuun päivällisruuan määräämistä kuksikin päiväksi. Sillä talossa oli taitava emännöitsijä ja monilukuinen palvelijajoukko. Paitse sitä toivoi parooni, ettei hän ryhtyisi talouspuuhiin. Kerrankin, kun parooni kysyi nuorta rouvaansa ja sai kamarineitsyeltä kuulla, että hän oli mennyt keittiöön, kiirehti hän paikalla jälestä ja huudahti peljästyneenä:

— Ystäväni, muista että olet vapaaherratar Falck, sinun paikkasi ei ole täällä. Sitte tarjosi hän käsivartensa ja vei hänet pois.

Käsityötäkään ei tietysti ollut Ragnhildilla, sillä äiti oli valmistanut niin tarkoin hänen myötäjäisensä että Ragnhildilla mielestään oli vaatteita kymmeniksi vuosiksi. Paroonin vaatevarasto oli mitä parhaimmassa kunnossa ja talon liinavaatekaappi yllin täynnä hienoa, lujaa, osaksi kotikutoista, osaksi hollantilaista liinavaatetta ja lakanoita aina paroonin äidin ja äidinäidin ajoilta saakka lukuunottamatta kaikkea uutta, mitä oli hankittu nuorta emäntää odotettaissa. Niinmuodoin ei ollut muuta neuvoa, kuin turvautua taaskin kirjailutyöhön, mutta kun paroonilla näytti olevan tarpeeksi tohveleita, pipolakkia, kynänpyyhkimiä, kirjoitusmattoja y.m., kävi vaikeaksi uusien keksiminen. Viimein päätti hän kirjailla lepotuolin päällystää, siinä ainakin olisi työtä pitemmäksi aikaa. Ragnhild olisi mieluummin käyttänyt aikansa hyödyllisempään ja mietti miettimistään, mihin ryhtyisi. Silloin muisti hän aikomuksensa käydä katsomassa alustalaisiaan ja auttaa heitä; luultavasti oli heidän joukossaan köyhiä kenties sairaitakin ja turvattomia. Hän vaalisi sairaita, lukisi heille, ompelisi vaatteita pienokaisille, oi, hänelle riittäisi kyllä tekemistä. Näin suunnitteli Ragnhild ja päätti ensi tilassa puhutella miestään, tiedustella hänen alustalaisistaan ja kertoa aikomuksestaan käydä heidän luonaan ja auttaa heitä. Eräänä päivänä paroonin ollessa tavallista paremmalla tuulella teki Ragnhild kysymyksensä.

— Tunnen alustalaisiani aivan vähän, vastasi parooni. Kuten tiedät, olen vasta lyhyen ajan ollut maatilan omistajana, ja kun maanviljelys on pehtoorin huolena, en ole tullut tekemisiin väen kanssa. Mutta miksikä sinä heitä kyselet?

Ragnhild esitti tuumansa auttaa köyhiä.

— Varsin kiitettävää, varsin kiitettävää, sanoi parooni ja äänessä oli hiukan entistä imartelevaa kohteliaisuutta. Kutsutaan pehtoori tänne, häneltä saamme luettelon köyhistä.

— Mutta, intti Ragnhild epäillen, siitä olisi minulle suurta hupia, jos itse saisin käydä asunnoissa, ja silloinhan voisin itse heitä arvostella.

Parooni näytti ihmettelevän hänen kummallista makuansa, mutta sanoi hetken vaiettuaan:

— No, olkoonpa. Muistan äitivainajanikin käyneen alustalaistensa luona. Kuitenkaan en voi sallia sinun sitä tekevän ennenkun olen pehtoorilta kuullut, ovatko he niin siistiä ja kunnollista väkeä, että vapaaherrattareni voi astua heidän majoihinsa. Soitan paikalla.

Pehtoori ei ollut niiltä mailta eikä ollut vielä oppinut tuntemaan kansaa, oli sitäpaitse luonteeltaan toimeliaampi ja vilkkaampi kuin he, niin ettei hän oikein tullut toimeen heidän kanssaan. Olivatko he rikkaita vaiko köyhiä, siitä hän ei ollut selvillä, mutta vastasi kuitenkin umpimähkään, että "koko väki voisi hyvin, kun vain tahtoisivat tehdä työtä, mutta he ovat turkasen laiskoja joka sorkka, herra parooni."

— Eikö ole sitte leskiä tai turvattomia lapsia, vanhoja tai sairaita? kysyi Ragnhild.

— Onhan niitä joitakuita, mutta turvattomat ja saamattomat saavat määrätyt ruistynnyrinsä osaksi kartanosta, osaksi vaivaishoitohallitukselta, ja mitä sairaisiin tulee, on rouva Bodénilla, taloudenhoitajattarella, koko apteekki, mistä kaikki saavat apua, olkoonpa heillä sitte luuvaloa, hammassärkyä, keuhkotautia tai mitä tahansa. Hän parantaa kaikki, rouva vapaaherratar.

Pehtoori sai mennä.

Ragnhild ei ollut aivan tyydytetty. Hänellä ei tosin ollut syytä epäillä pehtoorin tiedonantoja, mutta hän ajatteli, että kenties kuitenkin löytyisi surevia ja kärsiviä, joista hän ei tietänyt ja joita hän voisi auttaa ja lohduttaa. Siksipä uskalsi hän vielä kerran esittää asiata miehelleen. Parooni näytti hiukan kärsimättömältä, mutta vastasi kuitenkin, että jos Ragnhild välttämättä tahtoi nähdä ja oppia tuntemaan alustalaisiansa hän käskisi valmistaa suuret päivälliset heitä varten nurmikolle, kun kesä tulee. Ragnhild huomasi, ettei miehensä oivaltanut hänen toivonsa oikeata syytä, eikä ollut hänellä rohkeutta enää ottaa asiaa puheeksi. Ilman miehensä suostumusta ei hän myöskään tahtonut käydä alustalaisten luona. Ja niin sai asia raueta. Jos Ragnhild olisi kokonaan sydämmensä avannut miehelleen, olisi tämä mahdollisesti täyttänyt hänen tahtonsa, sillä eihän parooni ollut häijy, täyttipä kernaasti sellaiset Ragnhildin toiveet, jotka olivat comme il faut, mutta osaksi pelkäsi Ragnhild, ettei tämä toivomuksensa ollut oikein comme il faut, osaksi tuntui miehensä niin vieraalta, olihan hän tuntenut hänet aivan vähän aikaa ja sittenpä parooni oli häntä paljon vanhempi. Osaksi pidätti häntä se seikka, että hän juuri näissä samoissa seikoissa oli kohdannut suurta vastarintaa äitinsä puolelta, ja että parooni ihmeteltävässä määrässä näytti olevan samaa mieltä kuin valtioneuvoksenrouva, niin että Ragnhild heitti kaiken toivonsa. Nuori rouva otti jälleen kirjailutyönsä esille ja ajatteli:

— Niinhän se on, kuten aina olen sanonut: rikkailla ja ylhäisillä ei ole mitään tekemistä täällä mailmassa. Tuolla menee nyt rouva Bodén leivintupaan. Pitkän päivää on hän puuhassa ja nukkuu tietystikin hyvin iltasella päivän töistä. Tuolla juttelee kaksi palvelustyttöä hilpeästi keskenään, he panevat arvoa pieneen lomahetkeen juuri senvuoksi, että se on niin harvinainen. Heitä onnellisia! Minä kait ennätän kirjailla koko huonekaluston päällystän, kuten anoppivainajani teki ennen minua. — Ja Ragnhild loi suruisen katseen somiin sohviin, tuoleihin ja jakkaroihin siinä huoneessa, jossa hän istui ja työskenteli ja hän laski vuosia vierineen, ennenkuin nuo hennot kukkakiehkurat olivat ennättäneet valmistua. Ja taas ajatteli hän: — Tokko minäkin vuodet pitkät istun tässä ja kirjailen. — Hän koetti kuvailla mielessään paroonin äitiä. Hänen kuvansa riippui suuren vastaanottohuoneen seinällä ja esitti rouvaa, jolla oli säännölliset, ylimykselliset piirteet, korkea pitsimyssy ja vaalea lyhytuumainen silkkipuku. Hän näytti hyvältä, mutta muotonsa ei juuri älykkyyttä todistanut.

Ragnhild ei ollut saanut soitannollista opetusta. Siihen aikaan ei ollut se likimainkaan niin tavallista, kuin nykyään, eikä valtioneuvoksenrouva voinut sietää sormiharjoituksia eikä skaaloja. Nyt Ragnhild monastikin toivoi, että olisi osannut soittaa, siinähän olisi ollut hänelle huvia. Salissa oli vanha klaveerirämä, mutta sitä ei avattu muulloin kuin milloin oli vieraita ja joku soitti tanssiksi. Parooni Falckin seurapiiri ei ollut laaja. Kerran vuodessa käytiin velvollisuusvierailulla pappilassa ja tuomarin luona, muuten seurusteltiin ainoastaan kenraali M:n kanssa kaupungissa ja parin muun sikäläisen aatelisperheen kanssa. Silloin tällöin piti parooni päivälliset tai tanssijaiset, joissa kaikki kävi sangen jäykän kaavan mukaan. Ragnhildin äiti ja siskot ne häntä useimmin kävivät tervehtimässä. Ja Ragnhild otti heidät aina sydämmellisesti vastaan. Hän iloitsi nähdessään, millä ihastuksella lapset samoilivat suuren rakennuksen kaikki huoneet ja juoksivat puutarhassa ja hän kestitsi heitä miten parhaiten taisi. Eivätkä he milloinkaan olleet pitäneet vanhimmasta sisarestaan niin paljoa kuin nyt. Elsa oli muka liian suuri juoksentelemaan pitkin nurkkia, mutta hän katseli ihastellen perhekuvia, kirjailtuja huonekaluja ja vanhoja hopea- ja kristallikaluja, raakkuja ja muita eriskummallisia esineitä, joita parooni oli tuonut matkoiltaan, jotka eivät tosin olleet erin tieteellisesti arvokkaita, mutta kyllin merkillisiä viisitoistavuotiaan pikkukaupunkitytön mielestä. Elsa oli ilomielisempi ja kevyempi kuin Ragnhild ja ajatteli kaihomielin aikaa, jolloin hänkin saisi ottaa osaa seuraelämään. Hän ei varmaankaan tuottaisi valtioneuvoksenrouvalle niin monia surunhetkiä kuin vanhin tytär.

Tämänkin suhteen oli äiti rauhoittunut. Ja kun Ragnhild näki, miten hyvin hänen äitinsä viihtyi maatilalla, miten hän edelleen oli ihastunut parooniin ja miten hän ylpeili ja iloitsi siitä, että hänen tyttärensä todellakin oli vapaaherratar Falck ja tämän suuren, kauniin herrastalon omistaja, ajatteli hän toisinaan: — Jollen muutakaan mailmassa ole aikaan saanut, olenhan tehnyt äitini onnelliseksi. — Mutta huokaus pusertui hänen rinnastaan kun hän muisti, mitä se hänelle itselleen oli maksanut.

Näin kului nuoren rouvan aika, ja yksitoikkoista, ilotonta oli hänen elämänsä. Parooni oli kyllästynyt matkoihin, oli liian kivulloinen ja vanha käymään tanssiaisissa ja suuremmissa seuroissa ja oli sitäpaitsi nähnyt liiaksi voidakseen löytää tyydytystä siitä vähästä, mitä sikäläinen pikkukaupunki voi tarjota. Muutaman kerran viikossa otti hän osaa johonkin peliseuraan joko kotonaan tai jonkun tuttavan luona kaupungissa, muuten hän tavallisesti aina pysyi kotona, istui lepotuolissaan luki tai kirjoitti tai neuvotteli pehtoorinsa kanssa, joka yksinomaan hoitikin maatilaa. Parooni oli hyvin tyytyväinen nuoreen vapaaherrattareensa, joka osasi luoda hienoa suloa emännän osaansa, oli alati ystävällinen, myöntyväinen, taipuisa ja vaatimaton ja liikkui hiljaa huoneissa, silloinkun parooni oli pahoinvointinen, mikä sattui usein. Olihan Ragnhild luvannut sekä Jumalalle että itselleen koettaa uskollisesti täyttää puolisonvelvollisuudet, ja tämän lupauksensa piti hän peräti tunnollisesti. Jos Ragnhild oli odottanut siitä tunnustusta tai kiitosta, oli hän perinpohjin pettynyt, sillä parooni ei ollut niitä miehiä, jotka ilmaisevat sellaiset tunteensa, vaikkakin sisässään niitä olisi kätkenyt. Hänestä kaikki Ragnhildin puuhat ja vaivat kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa ja tämän kaiken palkitsi hän jollain "kiitos ystäväni" tai joskus kohteliaasti suutelemalla hänen kättään.

Ragnhild olisi tyytynyt tunnustustakin saamatta, jos hän tosiaankin olisi saanut tehdä enemmän miehensä hyväksi, hän juuri isosi ja janosi velvollisuuksia, jotakin, joka vaatisi ponnistusta ja olisi hyödyllistä, mutta tositeossa hänellä oli sangen vähän tekemistä. Paroonilla oli vanha kamaripalvelija, eikä kukaan muu voinut auttaa paroonia tai olla hänelle mieleen. Ainoa, mitä Ragnhild sai tehdä, oli istua käsitöineen miehensä huoneessa, lukea joskus ääneen, mutta useimmin istua sanatonna ja olla vaan siinä, jos paroonia haluttaisi puhella. Usein hän silloin toivoi pois tuosta tupehtuneesta huoneesta, josta pieninkin raittiin ilman henki oli poissuljettu ja jossa pitkät rivit rohtopulloja tekivät surullisen vaikutuksen. Toisinaan istui hän ja katseli paroonia siinä kun hän silmät suljettuina nojasi lepotuoliinsa. Miten paljon erosikaan tämä siitä nuorekkaasta, kohteliaasta ja vilkkaasta miehestä, joka oli häntä uupumatta palvellut koko kihlausajan sekä jo sitäkin ennen. Tuossa hän nyt istui hampaatonna, kalpeana, väsyneenä, harmahtavin hiuksin — aivan äskettäin olivat ne vielä kiiltävän mustat — tyytymättömyyttä ilmaiseva piirre suun ympärillä, kokoonlyyhistyneenä ja kärsivänä. Ragnhild tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta oih! eihän hän koskaan, koskaan voisi oppia häntä rakastamaan ei edes isällisenä ystävänään, kuten oli toivonut. Ja miksikä ei? Tämän kysymyksen teki nuori rouva itselleen satoja kertoja. — Hänhän on pohjaltaan hyvä ja ansaitsee kunnioitusta, tuumi Ragnhild, mutta me emme ole samanmielisiä, meidän ajatuskannoillamme ja mielipiteillämme ei ole mitään yhteistä, ja paitse sitä — rakkaus ei synny pakosta, emme voi rakastaa ketä tahansa vain senvuoksi, että olemme päättäneet sen tehdä.

Ei ollut vierinyt puolikaan vuotta, ennenkun Ragnhildille jo oli selvinnyt, ettei hän milloinkaan tule viihtymään tässä avioliitossa, ja hän katui että oli siihen ruvennut. Hän oli entistään onnettomampi, sillä nyt hänen oli pakko viettää samaa kuollutta, hengetöntä, yksitoikkoista elämää kuin ennenkin, mutta oli senlisäksi kytketty mieheen, jota hän ei voinut rakastaa, eikä näitä kahleita muu kuin kuolema voinut katkaista. Usein kun kyllästys valtasi hänen mielensä, huomasi hän hämmästyksekseen toivovansa, että kuolema tulisi ja murtaisi ne, mutta hän kauhistui samassa tätä syntistä ajatusta. Rukoillen taisteli hän oppiakseen kärsivästi ja nöyrästi kantamaan kohtaloaan.

Alussa oli parooni parisen kertaa ehdottanut, että Ragnhild kävisi huvittelemassa kaupungin tanssiaisissa, vaikkeikaan häntä haluttanut tulla mukaan, mutta kun Ragnhild vakuutti, että hän paljoa mieluummin jäisi kotiin, lakkasi paroonikin kehoittamasta jopa näytti iloitsevankin hänen kotiinjäännistään. Ainoa Ragnhildin ilo oli siinä, kun sai käydä Eedit Bergiä tervehtimässä, eikä hän niitä käyntejään laimiinlyönyt. Hän tietysti ei edes tälle lapsuudenystävälleen voinut kertoa koto-oloistaan eikä katumuksesta, jota tunsi siitä että oli mennyt tähän avioliittoon, mutta hän tunsi vahvistuvansa seurustelusta tuon lujaluontoisen tytön kanssa. Keskustelunsa olivat hupaisia ja koskettivat sangen opettavaisia aineita, ja mielenkiinnolla kuunteli Ragnhild, kun Eedit kertoili opinnoistaan ja suunnitelmistaan. Samoinkun Maria Stålen läheisyys sai hänet hiljaiseksi, lempeäksi ja tyynemmäksi, samoin hän aina Eeditin seurassa tuli mielestään lujemmaksi. Mariaa hän tapasikin enää harvoin. Ragnhildin uusi koti ei kuulunut pastori Stålen seurakuntaan, ja parooni osoitti ilmeisen vastenmielisyytensä, kun Ragnhild kerran ehdotti että lähtisivät sinne vierailulle, joten Ragnhildissa heräsi epäluulo, että hänen äitinsä olisi tehnyt huomautuksia siihen suuntaan.

Ragnhildin kertomuksissa kotitoimista oli yhtä ja toista, mistä Eedit voi huomata, että nuoren rouvan päivät kuluivat sangen vitkaan ja ilottomasti. Senvuoksi ehdotti hän muutamia huvittavia kirjoja Ragnhildille luettavaksi, ja kiitollisena noudatti Ragnhild tätä hänen neuvoaan. Itsellään hänellä oli aivan vähän kirjoja, eikä hän ilman Eeditin neuvoja tuskin olisi ymmärtänyt valita hyödyllistä ja huvittavaa kirjallisuutta. Hänen kasvatuksensa oli ollut pintapuolista, joten toisinaan hänen kävi vaikeaksikin ymmärtää kirjan sotkuisia ja syvämietteisiä aineksia, mutta Eedit oli, viisaasti kyllä, valinnut sellaisia, jotka eivät olleet peräti syväoppisia, ja vähitellen oppi Ragnhild niitä käsittämään, ja hänelle oli suurta huvia siitä, kun sai oikein ahdistella aivojansa niillä. Siinähän oli jotakin tekemistä, siinähän hänen sielunsa kehittyi, näköpiirinsä laajeni, ajatuksensa tarkistui.

Tämä ei juuri paroonia miellyttänyt, mutta hän antoi Ragnhildin kuitenkin jatkaa lukemistaan, kuitenkaan ei hän hänen huoneeseensa saanut kirjaansa tuoda, siellä piti hänen yksinomaan olla seuraksi miehelleen.

Näin oli Ragnhildin elämä saanut hitusen enemmän sisällystä, mutta ei estänyt sekään häntä tuntemasta avioliiton kahleiden raskautta.

Monikin nuori tyttö, joka uneksii rikkautta, arvoa ja toimetonta elämää korkeimpana onnenaan, pitää Ragnhildia varmaankin ruti hulluna, mutta olihan se luonnollista Ragnhildille, jolla oli niin arka omatunto, palava halu hyödylliseen toimintaan ja vakava luonne. Hän ei myöskään voinut tyytyä miehensä laimeaan lempeen, samoinkuin hän soimasi itseään, ettei voinut häntä rakastaa.

Hän oli niin elävästi mielessään kuvitellut tuota syvää tunnetta, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, eikä saisi hän koskaan sitä tuntea. Toisinaan hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kenties hän vielä kerran kohtaa miehen, joka herättää hänen uinuvan sydämmensä, nuoren, kuin hän itse, jalon, hyvän ja helläsydämmisen miehen, joka saisi hänen myötätuntonsa, johon hän voisi katsoa kuin arvokkaampaansa. Mitä tekisi hän silloin? Niin, hänen täytyisi taistella sitä rakkautta vastaan, kuolettaa ja tukahuttaa se, sillä rikostahan on rakastaa toista kun on toiseen sidottu. Ja vaikka hänen kärsimyksensä tulisivat kuinka suuriksi, täytyi hänen yksin ne kantaa ja napisematta, sillä olihan hän avosilmin ja vapaaehtoisesti kohtalonsa valinnut, sitoutunut mieheen voimatta antaa hänelle sydäntään.

Kun sellaiset ajatukset nousivat Ragnhildin mieleen, halusi hän aina silloin mieluummin kuolla, kuin joutua niin epätoivoiseen asemaan.

Ja kaiken surunsa, kaikki mietteensä piti hänen painaa yksin poveensa. Miehensä ei häntä ymmärtänyt. Kas siinä Ragnhildin suurin suru.

24.

Pelastuksen enkeli.

Melkeinpä puolisen vuotta oli Eedit urheasti taistellut velvollisuuden ja taipumuksen välillä ja kotiutunut viimein perheenemännän tehtäviin ja tuhansiin suurempiin ja pienempiin askareihin. Hän oli tutkinut kaikkea tätä kuin mitäkin tiedettä tahansa, mutta tullut piankin huomaamaan, ettei ollutkaan aivan helppoa saavuttaa siinä taitavuutta, kuten oli luullut, koska ei löytynyt siinä niin täydellisiä oppikirjoja kuin muissa tieteissä. Tässä puolessa vuodessa oli hän kuitenkin suuresti edistynyt, ja ijäkäs professori sai ilokseen hyvin valmistettuja aterioita oikealla ajalla, paidoissa pysyi napit ja purkissa senappia. Mutta sensijaan ei hänellä ollut likimainkaan niinpaljon seuraa rakkaasta tyttärestään kuin ennen. Entiseen tapaansa Eedit tosin vielä luki isälleen, mutta hän ei harjoittanut opintojaan läheskään yhtä ahkeraan kuin puoli vuotta sitte eikä edistynyt yhtä kiitettävästi tiedoissaan. Eedit, joka oli saanut pojan kasvatuksen, oli nimittäin yhtä saamaton naisten askareissa, kuin kuka tahansa hänen ikäisensä nuorukainen, ja tottunut kun oli miettimään ja ajattelemaan kirjojaan, täytyi hänen oikein ponnistaa ajatuksiansa muistaakseen mennä keittiöön Sohvi-neittyä katsomaan. Häneltä kuluikin senvuoksi äijän enempi aikaa järjestyksen saamiseen kuin monelta vähempilahjaiselta tytöltä, jota oli totutettu taloustoimiin ja jota ne miellyttivät. Paitse sitä täytyy ottaa huomioon, että Sohvi oli ammattinsa kehnoimpia, hän ei halunnut eikä voinut tulla siistiksi, luotettavaksi eikä täsmälliseksi. Kolme neljä kertaa paistoi hän paistin erinomaisen hyvin, ja Eedit jo toivoi opetuksen ja opastuksen viimeinkin tehonneen, mutta viidennellä kerralla poltti hän sen pahanpäiväiseksi. Samoin kävi kaiken muun. Kuitenkin onnistui Eeditin moninverroin lyhyemmässä ajassa tulla taitavaksi ja saavuttaa huolellisuuden suuri lahja kuin edellä kerrotun nuoren Liina-rouvan. Syy oli siinä, että Liina oli lapsellinen, ajattelematon ja kokematon tyttö, joka ei milloinkaan ollut tottunut kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään vakavaan, ei milloinkaan aikaansaanut mitään hyödyllistä, häntä oli vain hyväilty ja hemmoteltu, hän oli kuluttanut aikansa kulkemalla metsiä ja maita tai korkeintaan lukemalla helppotajuista kirjallisuutta tai soittamalla vähäpätöisiä pikkukappaleita, joiden harjoittaminen ei vaivoja vaatinut. Eedit taas oli tottunut syventymään asioihin, pohtimaan niitä ja tunkeutumaan yrityksensä ytimiin. Liinan ei milloinkaan tarvinnut tehdä sitä, mikä hänestä tuntui ikävältä, Eeditillä oli luja luonne, eikä hän vaikeuksia kammonut, kun vain tie hänelle avautui.

Professori kyseli väliin tyttäreltään, miksei tämä enää lukenut yhtä ahkerasti kuin ennen vai oliko hän jo kyllästynyt. Eedit vastasi, ettei hän väsynyt ollut lukuihinsa, mutta ettei hänellä ollut aikaa.

— Mitä sinä sitte teet, lapseni, kysyi isä.

— Kas, isä, minun täytyy pitää Sohvia silmällä, tiedäthän miten hän oli huolimaton yhteen aikaan.

— Kyllähän, mutta ei kaiketi sinun silti tarvitse seistä päivät pitkät hellin vieressä, tyttöseni, arveli tuo epäkäytännöllinen opinmies. Käske Sohvin tehdä tehtävänsä paremmin ja palaa kirjojesi luo.

— Kyllä, isäni, sittenkun Sohvi on oppinut senverran, että voin luottaa häneen, saat nähdä minut jälleen kirjaini ääressä, vastasi Eedit suudellen hellästi isäänsä.

Mutta Sohvi ei oppinut. Eeditille koitti monta tuskanhetkeä ja yhä palavammin kaihoten silmäili hän rakkaita kirjojaan kirjakaapissa.

Silloin tuli eräänä päivänä pelastuksen enkeli keski-ikäisen lesken muodossa, jolla oli ymmärtäväiset kasvot ja erittäin soma siisti puku. Enkeli toi mukanaan kirjeen Maria Stålelta. Se kuului:

Rakas Eedit!

Tässä lähettää äiti sinulle oivan aarteen, jonka hän on löytänyt jonkun isän seurakuntalaisen luota. Hän on lapseton leski, jonka on ollut pakko ruveta palvelukseen. Hän on ennen palvellut herrasperheissä, on taitava tavallisessa ruuanlaitossa ja sitäpaitsi siisti, rehellinen ja hyväsydämminen. Eikös se ole mainiota! Äiti sanoo jo kauvan etsineensä sinulle sopivaa palvelijaa, joka vapauttaisi sinut taloushuolista, jotta sinä kokonaan voisit antautua luvuillesi, koska mielesi ja luonnonlahjasi sinne vetävät. Nyt kun itse olet perehtynyt kotisi järjestämiseen ja tullut huomaamaan, mitä sen hauskuus vaatii, ei tarvitse sinun muuta kuin sanoa Annalle ohjelmasi, ja äiti on vakuutettu, että kaikki käy kuin hihnoilla vain, kunhan Anna ensin tottuu talon tapoihin. Iloitsen sanomattomasti, että jälleen saat tarttua kirjoihin, joista sinun on täytynyt niin kauvan pysyä erillään. Äiti sanoo, että jos sinulla olisi ollut kelvollinen palvelija, ei sinun olisi tarvinnut riistää luvuiltasi läheskään niin paljon aikaa.

Pikkusiskojen pitäisi kaikkien saunaan illalla, joten en jouda kirjoittamaan enempää. Hyvästi, ja onnea, herra tohtori!

uskollinen Mariasi.

Mikä ilo ja lohdutus Eeditille! Miten suloista olikaan nähdä tuon ymmärtävän Annan tyynesti ja säännöllisesti tekevän tehtäviään eikä tarvinnut häntä muistuttaa eikä oi'aista! Mikä nautinto, kun sai syventyä rakkaihin lukuihinsa, eikä kiusannut ajatus: mitähän tyhmyyksiä se Sohvi taaskin tekee. Eedit nautti täysin siemauksin ja kuitenkin, kun hän taas istui äitivainajansa pienessä, rauhallisessa kammiossa, oli hän iloinen ja kiitollinen että tarve oli pakoittanut hänet toden teolla käymään käsiksi taloustöihin ja huoliin. Joka tapauksessa oli häpeäksi naiselle olla niin typi tyhmä ja saamaton siinä, mikä kuitenkin kuului enemmän hänen kuin miehen tehtäviin. Hän ajatteli toteuttaa senkin paikan äidin kirjeessä, jossa tämä lausui toivomuksensa, että tytär, jos niin tarvittiin, voisi täyttää paikkansa myöskin tässä suhteessa. — Niin, rakas, lempeä äitini, ajatteli hän, olihan se väliin hyvinkin vastenmielistä, mutta minä koetin kumminkin.

Professori oli ihastuksissaan, kun jälleen sai pitää tyttärensä melkein ainaisena seuranaan ja nosti tavantakaa katseensa kirjasta suunnatakseen sen pöydän toiselle puolen, missä Eedit istui syventyneenä lukuihinsa, aivan kuin ei yksikään kyökkihuoli koskaan hänen rauhaansa olisi häirinnyt.

25.

Serkku Oskari.

Melkein samaan aikaan tuli uusi lääkäri X:n kaupunkiin. Hän oli professorin sisaren poika, ja hän otettiin talossa vastaan niinkuin rakas poika. Eedit varsinkin iloitsi hänen tulostaan, koska isältään kuuli, että serkku oli nuori mies, jolla oli runsaat tietovarat, ja hän riemuitsi jo ennakolta sisältörikkaista keskusteluista ja viehättävistä lukuhetkistä, joita varmaankin tarittaisiin. Serkku Oskari näyttikin olevan vilkas seuramies, jota lääkärin ammatti miellytti samassa määrässä, kuin professoria ja Eeditiä. He olivat senvuoksi tuskin puolen tuntia olleet yhdessä, kun jo punoutui mieltäkiinnittävä keskustelu. Ei voi soimata nuorta tohtoria, vaikkakin hän melkein ällistyi nähdessään Eeditin ottavan keskusteluun osaa ja hämmästyi hänen tiedoistaan ja harrastuksistaan. Eikä sekään ollut ihmeellistä, että hän siitä hiukan harmistui. Siihen aikaan ei katsottu tarpeelliseksi eikä sopivaksikaan, että naisella oli muita kirjallisia tietoja, kuin nuo kaikkein yksinkertaisimmat, joita koulu opetti, ja joiden täysi määrä oli saavutettu 14:n vuoden iässä. Eedit ei kuitenkaan kuulunut niihin naisiin, jotka naurettavalla tavalla kerskuvat tiedoistaan tai kainostelematta ja vakuuttavalla varmuudella väittelevät jokaisen kanssa opillisista aineista, mutta hän oli tottunut vapaasti ja peittelemättä lausumaan ajatuksensa isälleen sekä tyynesti ja vakavasti keskustelemaan sivistyneiden miesten kanssa. Hänen ei kuullut milloinkaan puhuvan tuota iloista sisällötöntä lipilaaria, mikä on niin tavallista nuorten tyttöjen ja nuorten miesten kesken tanssisaleissa ja muissakin seuroissa, osaksi ei tehnyt hän sitä periaatteesta, osaksi oli hänellä aina parempaa puhuttavaa. Nuorten tyttöjen opillisia tietoja pidettiin niihin aikoihin epänaisellisuuden merkkinä ja nuori tohtori Bernhard pahasti hämmästyi huomatessaan serkkunsa tuollaiseksi "sinisukaksi".

Ymmärtävä nuori lukija, joka on tottunut arvailemaan romaanien lopputulosta, tai ehken ollut tilaisuudessa sellaista elämässä näkemään ja kokemaan, arvelee varmaan: — Kyllä hän vielä tyttöön ihastuukin. — Ja minä voin yhtähyvin nyt kun sittekin sanoa, että todellakin niin kävi, mutta ei huolita kiirehtiä kertomuksen edelle.

Ja seuraavana päivänä toi tohtori Bernhard kasan kirjoja, mieltäkiinnittäviä teoksia, joista professori tyttärineen siellä kaukana maaseutukaupungissa ei ollut kuullut puhuttavankaan, ja nuo kolme oppinutta olivat unohtaa koko mailman menon selaillessaan niitä ja lukiessaan kappaleita niistä toisilleen, kun lisäksi vielä nuori tohtori kertoi jännittävistä tapauksista käytännön alalta, uusista kokeiluista ja keksinnöistä.

Kun tohtori taas palasi yksitoikkoiseen nuorenmiehenhuoneeseensa, täytyi hänen väkisinkin ajatella tuota omituista nuorta tyttöä. — Miten narrimaista, että tuollainen nuori nainen istui kuuntelemassa opillisia keskusteluja, ajatteli hän; mutta hän näyttää voivan seurata. Varmaankin on hän lukenut paljon ja perinpohjaisesti. Aikansa olisi hän kuitenkin oikeammin käyttänyt, jos olisi pysynyt nypläystyönsä tai ompelunsa ääressä, siitä olen vakuutettu, Uh, miten epänaisellista tutkia lääketiedettä! Kenties haluaisi hän tarttua leikkausveitseenkin. No kaikkea vielä, ei se sovi naiselle. Muuten olisi tyttö miellyttävä. On hellä ja huomaavainen isäänsä kohtaan, heidän välillään on oikein kaunis suhde. Sitäpaitsi on hän vaatimaton, joistakuista lausunnoistaan vain voin päättää, että hänellä on harvinaiset tiedot. Kun tarkastelee hänen ulkomuotoaan, luulisi häntä tuiki tavalliseksi tytöksi, jollei ota huomioon hänen viisasta katsettaan ja ajattelevaa otsaansa.

Seurasi ihana aika. Vanha professori ihan elpyi uudelleen, Eedit ahmien ahmi kirjat, joita nuori serkkunsa hänelle lainasi, eikä serkku voinut olla mieltymättä tuohon tiedonhaluiseen, syvämietteiseen, uuraaseen tyttöön.

Eräänä päivänä, kun tohtori taaskin oli professorin luona, näyttäytyi Anna ovessa ja pyysi Eeditiä silmänräpäykseksi keittiöön. Hän meni ja herrat kuulivat hänen päästävän kauhunhuudahduksen. Kalman kalpeana palasi hän takaisin.

— Anna raisu on lihakirveellä melkein katkaissut sormensa. Hyvä Oskari, sinun pitää heti auttaa häntä.

— Kas tässäpä, nuori tohtori, pannaan lääkärirohkeutesi kovalle koetukselle, ajatteli Oskari ilkkuen.

Hän ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan, käski vain sairaan sisälle.

— Tässäpä saan erinomaisen tilaisuuden antaakseni sinulle käytöllistä opetusta sitomistaidossa, sanoi hän leikillään. — Mutta Eedit loi häneen nuhtelevan katseen ja huomautti ranskankielellä asettaessaan Annaa nojatuoliin:

— Kuinka voit laskea leikkiä tällaisena hetkenä? Näethän, että hän tuntee tuskaa ja sitäpaitsi on peloissaan tapahtuvan toimituksen johdosta.

Nuori lääkäri oli kahden vaiheilla, hämmästyisikö vaiko pahastuisi tästä huomautuksesta ja vaikeni senvuoksi sekä alkoi riisua kättä, joka oli kiedottu karkeaan vaatteeseen. Hän oli päättänyt koetella Eeditiä ja antoi hänen siksi olla apunaan sitomisessa, pakotti hänen tarkoin tarkastamaan haavaa, koskettamaan runsaasti vuotavaan sormeen, joka ainoasti nimeksi riippui kiinni kädessä, kuvaili ja selitteli aina samassa oppineeseen, tieteelliseen tapaan. Nuori tyttö oli hieman kalpea, mutta katse ei säikkynyt, käsi ei vähintäkään vavahtanut, kun hän taitavasti ja vikkelästi autteli tohtoria ja mielenkiinnolla kuunteli hänen selityksiään. Tohtoria harmitti hänen rohkeutensa, viisautensa ja käsityskykynsä, ja hänen täytyi kuitenkin ihailla niinhyvin sitä kuin hänen kätevyyttään, hänen hellää, tosinaisellista huolenpitoansa potilaasta ja hänen valpasta tieteellistä harrastustaan.

— Ei siis mikään saamaton haikailija eikä saamaton kuhnuri, ei epänaisellinen eikä kovasydämminen, päätteli Oskari ja puri huultaan. — Ja nyt lepoa ja varovaisuutta, sanoi hän, kun side oli valmis. Kättä ei saa käyttää, ennenkun sormi on kasvanut sijoilleen.

— Mutta mitä minä sitte voin tehdä? huudahti Anna säikähtyen.

— No, tyynnyhän nyt, lohdutti Eedit ystävällisesti. Saanhan minä auttaa.

— Tahtoisin kernaasti nähdä sen sopan, jonka hän keittää, ajatteli tohtori ja pyyhki käsiään ivallisesti hymyillen. Ja ääneen hän lisäsi:

— Sinä Eedit, joka tutkit näitä seikkoja, saat tarkata potilasta, minä sitte väliin katson häntä.

Eedit lupasi, ja serkku Oskari lähti sekavin tuntein. Hän ei voinut salata itseltään, että Eedit oli herättänyt hänessä vilkasta mieltymystä, ja hän oli iloinen, kun sai syytä usein käydä sukulaistensa luona. Hän kävikin jokikinen päivä, muka sairasta katsomassa. Eedit oli täsmällisesti noudattanut kaikkia määräyksiä, eikä tohtorilla ollut muistutuksen sijaa. Hän todella toivoi pääsevänsä sanomaan: — Siinä se nähdään, kun naisväki ryhtyy moiseen työhön. — Mutta ei saanut syytä. Väliin jäi hän päivälliselle tai teelle. Kunnon tohtorimme ei ollut mikään herkkusuu, joka tarkoin nuuski joka ruokalajin ja pippuri- ja suolamäärän niissä, mutta hän harrasti innokkaasti naisen taloudellista kasvatusta ja teki ehdottoman erotuksen naisen ja miehen töiden ja harrastuksien välillä. Senvuoksi tutki hän Eeditin liemiä ja muhennoksia vain vikoja keksiäkseen ja "saadakseen vettä myllyynsä" sillä hänestä oli aivan mahdotonta, että yhtäaikaa voi keittää liemiä ja tutkia lääketiedettä. Siitä huolimatta tuli päivällinen pöytään niin maukkaana ja hyvin valmistettuna, kuin vain voi toivoa, ja Eedit tarjoili tyynesti, miellyttävästi ja huolta pitäen, mikä sopi hänelle sanomattomasti.

— Varmaankin on hän hankkinut emännöitsijän täksi aikaa, tuumi tohtori. — Mutta kun hän meni kyökin läpi Annaa katsomaan, ei hän nähnyt muuta kuin puolikasvuisen tytön, joka siellä hääräili ja hommaili. — Anna kait on päänä kuitenkin ja ohjaa tyttöä, arveli taas tohtori.

Mutta eräänä päivänä tapasi hän hämmästyksekseen Eeditin hihat käärittyinä suuri esiliina edessä korppuja leipomassa.

Tohtori jäi ällistyneenä ovelle, mutta Eedit pyyhkäsi tyynesti kättään ja ojensi sen tohtorille tervehdykseksi.

— Tätä en toki luullut saavani nähdä, huudahti tohtori.

— Sitäkö, että leivon korppuja, kysyi Eedit nauraen.

— Sitä juuri. Puhutaanko siitäkin lääkeopillisissa kirjoissasi?

— Ei, mutta meidän naisten täytyy olla monipuolisia, olin sanoa jokapuolisia, vastasi Eedit huoahtaen.

— Ja senvuoksi sinä huokaat, sanoi tohtori ja seurasi ihaillen nuoren serkkunsa tottumusta ja taitavuutta todistavia liikkeitä. Sinun ei tarvitse suunnata voimiasi eikä mieltäsi kahteen suuntaan, valitse jompikumpi.

— Se ei käy päinsä, vastasi Eedit vakavasti. Olen kyllä ajatellut asiaa monet kerrat. Kirjojani en tahdo eikä minun tarvitsekaan jättää, mutta tyttärenä ja emäntänä en myöskään voi jättää taloutta oman onnensa nojaan. Elä sinä suinkaan luule, että minä joka päivä olen näin harras taloustoimissa. En ensinkään, Anna on minun kotoinen kaitselmukseni, ja ainoastaan kun hän ei pysty hoitamaan tehtäviänsä, ryhdyn minä taloustoimiin.

— Mutta sittenpä en käsitä, kuinka sinä voit menetellä noin taitavasti. Pantaisiinpa vain minut leipomaan, niin varmaankin tekisin hyvin kelvotonta leipää.

Eedit nauroi.

— Me naiset olemme aivan toista ainesta kuin te miehet, sanoi hän leikillään ja lisäsi sitte vakavammin: — Te halveksitte meidän intelligenssiämme, mutta kaiken lopuksi me kuitenkin — — —.

— Jatka vain.

— En, en tahdo lausua sitä ajatustani. Ei moni vanhempi ja kokeneempikaan ole päässyt selvyyteen siitä. Kas niin, herraseni, mene nyt sisälle isän luo, tämä on heti lopussa, ja sitte käymme yhdessä sairasta katsomassa.

Eedit oli pyytänyt isältään, että saisi ruveta lukemaan serkkunsa kanssa. Isä oli mielellään suostunut tuumaan ja illalla piti asia ratkaista. Kun Eedit kysyi, luuliko Oskari ehtivänsä lukemaan hänen kanssaan muutamia aineita, vastasi hän hitaasti:

— No, miksikä en.

— Mutta sinua kenties ei haluta, sanoi Eedit. Siinä tapauksessa jätämme koko jutun. Voinhan edelleenkin lukea isäni johdolla sekä itsekseni. Isäni sanoo, että hän on vanha ja ränsistynyt, ettei hän enää voi seurata aikaansa etteikä hänen muistinsa eikä voimansa riitä lukemaan kaikkea uutta, mitä yhtenään ilmestyy. Sentakia ajattelimme, että sinä — — — mutta jollet sinä tahdo, niin olkoon olollaan.

— Ei, kyllähän minulla aikaa on, vastasi tohtori ja huomattuaan vanhan professorin vaipuneen sanomalehtensä lukemiseen jatkoi hän:

— Minusta sinä vaan voisit käyttää aikasi paljon parempaan.

— Miten niin? kysyi Eedit.

— Ompelisit, kutoisit ja tekisit sitä kuin muutkin naiset tekevät.

Eedit loi häneen katseen, josta kuvastui pettymystä, surua ja suuttumusta.

— Sinäkin, sanoi hän hitaasti.

— Ovatko siis muutkin ennen minua antaneet sinulle tämän neuvon?

— Ovat, kaikki ihmiset, paitsi isä, mutta minä luulin — — minä olin ajatellut, että valistunut mies, kuten sinä, toki tietäisi, miten ihana kutsumus lääkärinammatti on, ja toivoisi, että useat sen alan valitsisivat.

— Tuo on kaikki varsin hyvin sanottu, sanoi tohtori hiukan kärsimättömästi, mutta sanoppas minulle, ole niin hyvä, miten kävisi kotien, talouden ja lasten, jos kaikki naiset alkaisivat lukea?

— En olekaan sanonut, että kaikkien naisten tulisi lähteä lukutielle. Mutta naisten, kuten miestenkin joukossa on erilaisia taipumuksia. Anna kunkin seurata omaansa, jolleivät lähimmät velvollisuudet tee sitä mahdottomaksi.

— Kas siinä juuri, mitä tahdoin sanoa, huudahti tohtori, naisen velvollisuudet rajoittuvat talouspiirin sisäpuolelle eikä lukuhuoneeseen.

— Missä niin on kirjoitettu? kysyi Eedit. Minä tietysti myönnän olevan aivan luonnollista, että kodissa vaimo hoitaa taloutta ja mies lukee tai hoitaa virkaansa, mutta naimaton nainen, jolla ei ole taipumusta tai halua ompelemiseen tai keittämiseen, olkoon oikeutettu harjoittamaan lukujaan, jos hänellä siihen on aikaa ja varaa sekä halua ja lahjoja. Näetkös, Oskari, kun olin vielä pieni lapsi, oli minulla jo lukuhalu. Nuket ja ompeleminen eivät minua laisinkaan huvittaneet. Isä ei suinkaan aikonut minusta mitään "sinisukkaa", mutta huomatessaan minun palavan opinhaluni rupesi hän pitämään huolta luvuistani, ja hänen tahdostaan olenkin saanut melkein pojan kasvatuksen. Mistä sainkin tämän lukuhaluni? Mikseivät tavalliset tyttöjen leikit minua huvittaneet? Miksi kiinnyin enemmän kirjoihin kuin käsityöhön? Alussa minun kasvatukseni oli samanlainen kuin muidenkin pienten tyttöjen.

— No, voihan tämä olla poikkeustapaus, sanoi tohtori vielä hieman epäilevän näköisenä. — Mutta jos menet naimisiin, Eedit, niin mistä Herran nimessä saa miehesi vaatetta ja ruokaa?

— Vuosi takaperin olisin varmasti vastannut, että antaisin palvelijain niistä pitää huolen, mutta nyt vastaan:

— Ellei minulla olisi varaa pitää niin monia tai niin taitavia palvelijoita, että he pystyisivät niistä huolta pitämään — tosin minun johdollani — sanoisin jäähyväiset kirjoilleni ja sitaisisin talousesiliinan eteeni. Sillä jos kerran menen naimisiin, koskee ensimmäinen velvollisuuteni kodin hoitoa, siihen vakuutukseen olen tullut. Mutta senpävuoksi juuri en menekään naimisiin, ennenkun tapaan miehen, jonka takia iloiten uhraan rakkaat, rakkaat kirjani.

— Siihenpä ei lie pitkiä aikoja, nauroi tohtori, — Amor on aika veitikka.

— Niinhän sanotaan. Sen varalta en menekään varmasti vakuuttamaan, etten koskaan mene naimisiin, sillä eipä tiedä, miten vielä mieli kääntyy, mutta nyt en voi kuvitellakaan, miltä mailma näyttäisi, kun miehen tähden jättäisin kaiken, mikä minulle on kallista ja nykyiset harrastukseni.

— Kun näin olen päässyt huolistani tulevan miehesi suhteen, niin voimmehan sitte alottaa lukemisen.

— Kiitos, hyvä Oskari, huudahti Eedit iloissaan.

— Mutta sittenkin on minusta synti, että niin kaunis ja miellyttävä tyttö kuin sinä — — —

Eedit keskeytti hänet ja sanoi vakavasti, melkein ankarasti:

— Oskari, jos tahdot pysyä ystävänäni, niin sinun täytyy luopua tuosta tavastasi, jota miehet tavallisesti käyttävät nuoria tyttöjä kohtaan. Minä vihaan kohteliaisuuksia sekä pintapuolista, kevyttä ja sisällötöntä puhetta. Puhuttele minua kuin toveriasi ja muista kerrankin, että imartelu ei minua vähääkään miellytä, päinvastoin on se hyvin kiusallista.

— Mutta, intti tohtori itsepäisesti, se on totta, että olet silmissäni kaunis. Tiedäthän sen itsekin.

— Tiedän kyllä, että minulla on säännölliset piirteet ja heleä hipiä, myönsi Eedit suorasti — Olen rakkaan isäni näköinen, ja olen siitä sangen iloissani, mutta ei sinun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sitä minulle kertailla. Ei luullakseni pistäisi päähäsikään sanoa sellaista jollekin miehelle.

— Ei toki. Mutta naiset kernaasti sitä kuuntelevat, sanoi tohtori kevyesti.

Eeditin silmät salamoivat.

— On naisia, jotka ovat niin turhamaisia senvuoksi, etteivät ole parempaa oppineet, ja juuri te miehet enimmäkseen heihin sen luulon istutatte että heidän arvonsa on kauneus, jota he eivät itse ole itselleen hankkineet, eivätkä myöskään pysty säilyttämään. Mutta ei kaikille nämä kohteliaisuudet ole mieleen. Moni nuori tyttö punastuu kuullessaan imartelua, jota tuhlaamalla hänelle tuhlataan, sillä hän joutuu hämilleen eikä tiedä, mitä vastata, ja silloin olette te valmiit huomaamaan, että hän tuli imartelusta hyvilleen.

— Puhutpa kuin vanha kokenut nainen, sanoi tohtori puoleksi ivaten, puoleksi myöntäen.

— En ole juuri kumpikaan, mutta olen pitänyt silmäni auki ja monastikin harmistunut seuraelämän epäkohtiin.

— Olkoonpa, myönsi tohtori sytyttäen uuden sikaarin, mutta ainakin ne naiset, joita tähän saakka olen tuntenut, sisareni niihin luettuina, rakastavat imartelua ja pintapuolista puhetta. Minä en ole niitä miehiä, joita moinen huvittaisi, mutta mistäpähän sitä puhuisi naisten kanssa?

— Et ole koettanut puhua heidän kanssaan järkevistä asioista. Sisariasi en tunne, mutta tunnen moniaita kunnon tyttöjä, jotka harrastavat kaikkea, mikä on suurta, ihanaa ja jaloa. Tuntisitpa vain ystäväni Maria Stålen ja Jennyn, tuon pikku opettajan, ja vielä muitakin oivia esimerkkiä.

— No sittenpä tämä on tavattoman siunattu seutu, ainakin mitä kunnon tyttöihin tulee, sanoi tohtori hymyillen.

— En tiedä, olen niin vähän käynyt muilla seuduilla, mutta luulen vaan teidän miesten kerran saaneen niin nurinkuriset käsitteet tytöistä, ja minusta tuntuu, kuin tahtoisitte heidät pysymään sellaisina ja jäämään sellaisiksi, joiksi työttömyys ja hengenviljelyksen puute on heidät tehnyt.

— Sinä puhut naisesta, ikäänkuin et itse nainen olisikaan.

— Niin, myönsi Eedit hymyillen — en tosiaankaan ole pitänyt itseäni oikein naisena. Jo pienestä pitäen olen huomannut itselläni olevan niin peräti erilaisia harrastuksia, kuin muilla tytöillä, olen eniten ollut isäni ja kirjaini parissa ja paitsi sitä ovat kaupungin naiset aina pitäneet minua jonkinlaisena epäsikiönä. Senvuoksi minä naisista puhuessani tavallisesti käytän nimitystä "he" ikäänkuin itse olisin mies.

Serkku Oskari pudisti tyytymättömänä päätään.

— Eräs ranskalainen kirjailija sanoo, että naisellisuus on naisen suurin hyve, sanoi hän. — Jos nyt tämä häneltä puuttuu, mikä hän silloin on?

— Ensiksi pitää olla selvillä, mitä naisellisuudella tarkoitetaan, huomautti Eedit vilkkaasti. — Jos se on turhamaisuutta, pintapuolisuutta, ajattelemattomuutta, avuttomuutta, ei kannata sitä kovinkaan havitella. Minun luullakseni oikeaan naisellisuuteen kuuluu hyvyys, uhraavaisuus, hellyys ja vaatimattomuus, ja nämä kaikki voi omata nainen, joka on antautunut lukutielle.

— Puhut kuin kirjasta, serkku hyvä, sanoi tohtori vähän terävästi. — Minä vain pahoin pelkään, että naiselle, joka on hautautunut kirjoihinsa, ensiksikin on vaikeaa olla nöyrä ja vaatimaton siitä syystä, että hän huomaa, miten paljon hän tiedoissaan on muita naisia edellä, enkä sitäpaitse ymmärrä, missä hän osottaa uhraavaisuuttaan ja niitä muita kauniita ominaisuuksiaan, kuu hän istuu ja lukee päivät pitkät.

— Mutta en minä tarkoita, että hän aina vaan lukisi ja lukisi, vaan että hän kartuttaisi tietojaan, sivistäisi itseään ja hyödyttäisi sitte lähimmäisiään sillä, mitä on oppinut.

— Vai niin, vai niin, vai aijot sinä oikein ruveta harjoittamaan lääkärin tointa, nauroi tohtori.

— Jumala suokoon, että niin pitkälle pääsisin, vastasi Eedit niin lämpimästi ja vakavasti, että tohtori herkesi nauramasta.

He istuivat hetken äänettöminä. Nuoren tohtorin täytyi sydämmessään myöntää Eeditin monessa kohden puhuneen oikein, mutta hän ei vieläkään halunnut luopua periaatteestaan eikä niistä mielipiteistä, joita hänellä tähän saakka oli ollut naisista.

— Kysytään paljon työtä ja vaivaa, ennenkun voi saavuttaa kaikki ne tiedot, joita taitava lääkäri tarvitsee, alkoi tohtori nyt entistään vakavampana. Ja jos tahtoo seurata aikaansa, saa lukea yhä vaan läpi koko elämän. Entäs käytännöllinen lääkärintoimi, pelkäänpä sinun katselevan sitä liian romanttisen runolliselta kannalta. Voihan se olla kaunista kaikki tuo, mitä romaaneissa kerrotaan armeliaisuussisarista, jotka kostuttavat sairaan huulia raittiilla vedellä ja valvovat heidän vuoteidensa ääressä. Ja sitte se loppuu pieneen rakkausjuttuun. Mutta tuleepa siinä monta kovaa hetkeä, paljon huolta ja vaivaa puhumattakaan kauheista silpomisista, haavoista ja kaikenlaisista vahingoista, tarttumista ja myrkytetystä ilmasta. Ei ole leikkiä lääkärin toimi.

— Ja sinä luulet, ettei minun voimani, rohkeuteni ja haluni riittäisi kestämään kaikkia vaikeuksia? kysyi Eedit.

Vanha professori oli pannut pois sanomalehtensä ja kuunnellut jo hetken aikaa nuorten keskustelua. Hän nousi tuoliltaan, laski kätensä tyttärensä päälaelle ja sanoi:

— Tämä tyttönen on seurannut minua sairashuoneisiin ja sairaiden luo köyhien majoihin aina 15:nnestä ikävuodestaan saakka. Hän on nähnyt monenlaisia kipuja, on monasti ollut apunani sitomassa katkenneita luita ja ruhjoutuneita jäseniä eikä ole peräytynyt. Olen antanut hänen kulkea mukana koetellakseni häntä, ja hän on koetuksen kestänyt. Hän on kuin luotu lääkäriksi. Hänellä on kaikki siihen vaadittavat ominaisuudet. Minä olen ollut lääkärinä lähes 50 vuotta, olen nähnyt paljon kurjuutta ja tullut vakuutetuksi, että naislääkäreistä olisi suuri siunaus ihmiskunnalle. Naisella on hienompi huomiokyky, hän on hellempi ja kärsivällisempi kuin me miehet ja esimerkiksi lastentauteihin meitä miehiä paljon sopivampi puhumattakaan kaikista niistä naisista, joita olisi voitu pelastaa kuolemasta ja kituvasta elämästä, jos olisi ollut naislääkäreitä, joille olisivat vaivojaan valittaneet, sillä monet häpeävät puhutella mieslääkäriä siksi kunnes jo asia useinkin on auttamattomissa. Iloani ei voi sanoin kuvata, kun huomasin Eeditin taipumukset. Olen pitänyt häntä suurena Jumalan lahjana. Tiedän, ettei tähänsaakka ole kuultu puhuttavankaan tieteellisesti sivistyneestä naislääkäristä, ei ainakaan meidän maassa — taitavia puoskareita kyllä on ollut — ja luulen varmaan, että monia vastuksia nousee Eeditin tielle, mutta niinkauvankun minä elän, tahdon kaikin voimineni hänen asiaansa edistää. Toivon senvuoksi, että sinä, hyvä Oskari, — tietysti palkintoa vastaan tuhlatusta ajastasi ja vaivastasi — ryhdyt ohjaamaan Eeditin niinhyvin tieteellistä kuin käytännöllistä opetusta, kunnes saan nähdä, onko mitään mahdollisuutta hänelle päästä kuuntelemaan luentoja yliopistossa. Minulla on vanhoja toveria professorien joukossa, minä kirjoitan heille. Tahdothan sinä ottaa ohjataksesi häntä niinkauvan?

Tohtori Bernhard kumarsi vakavasti ja lupasi.

Kalpeana ja säteilevin silmin oli Eedit kuunnellut isänsä puhetta. Ja suudeltuaan häntä hellästi kiitollisuuttaan näyttääkseen kiirehti hän omaan huoneeseensa saadakseen rauhassa ajatella tulevaisuuttaan ja rukoilla Jumalalta voimaa ja siunausta.

Tohtori Bernhardilla oli suuri kirjasto ja laveat tiedot. Paitse sitä oli hän mies, joka rivakasti vei perille sen, mihin kerran ryhtyi. Jo seuraavalla viikolla alkoivat Eeditin lukulunnit.

Paitse niitä tunteja, jolloin tohtori tuli Eeditin luo lukemaan hänen kanssaan, määräsi hän, mitä teoksia hänen omin päinsä tuli lukea. Sen lisäksi kulki Eedit hänen kanssaan kaupungin sairashuoneella sairaita katsomassa. Aina silloin oli vanha professori mukana, joka mitä hartaimmin seurasi tyttärensä opintoja. Mutta olisipa kuultu kaupunkilaisten arvelu asiasta! Jos ennen Eeditin kasvatus heistä oli ollut kiero ja hän itse paikallaan epäkelpo, oli hän nyt suorastaan häpeämätön, narrimainen, melkeinpä järjiltään.

Mutta Eedit kulki tietään tyynesti ja huoletonna. Hänellä oli suuri tarkoitusperänsä silmäinsä edessä.

26.

Perheneuvottelu.

Miten vanha sinä nyt olet, Amy, kysyi herra Lundin eräänä iltana, kun koko perhe oli koolla ruokasalissa, missä pari pahaista talikynttilää tuikutti.

— Kaksikymmentä vuotta, vastasi Amy ihmeissään, melkeinpä loukkaantuneena.

— Kohta ei siitä enää sovi pitää kovin tarkkaa lukua, isä hyvä, ehätti rouva Lundin puoliääneen, puoleksi leikillään.

— Miksikä ei? kysyi isä suuresti kummastuen.

— Katsos, selitti äiti vähän epäröiden ja yhäkin vielä matalalla äänellä, jotteivät lapset kuulisi, kun tyttö on yli kahdenkymmenen, ei pidä — — — ei ole tarpeellista — — — viettää juuri jokaista syntymäpäivää. Tiedäthän isä mailman mielen. Kun tyttö ei enää ole nuori, ei häntä kukaan huomaa, vaikka hän olisi miten hyvä ja kunnollinen tahansa.

— Mutta ethän kai tarkoittane, että kahdenkymmenenvuotias tyttö vielä olisi vanha?

— En, en, mutta näes, jos antaa ihmisten tietää, milloin hän täyttää 21, 22 ja 23 vuotta, pitävät he kyllä tarkkaa lukua miten pitkällä on 25:een ja 30:een.

— En ymmärrä äiti, miksei voida jutella hauskemmista asioista, sanoi Amy kärsimättömästi. Hän oli itse hyvin levoton, että oli täyttänyt 20 vuotta ja mielikarvaudella ajatteli hän, ettei vielä ainoatakaan kosijaa ollut ilmestynyt. Alicella oli niitä jo puoli tusinaa.

— Pitihän minun vastata isälle, puolusteli äiti.

— Minulla onkin juuri ehdolla keskusteluaine, sanoi herra Lundin, ja huolen varjo laskeusi hänen ryppyiselle otsalleen.

— Mikä niin? kysyi joku pikku tytöistä vilkkaasti ja uteliaana.

— Ei se juuri sinua koske, typykkäni, vastasi isä hellästi ja veti tytön syliinsä.

— Mutta koskee se meitä kaikkia.

Amy istui ja nypläsi hienoa pitsiä. Hänkin loi odottavan katseen isään.

— Sinä tiedät, Amy, alkoi herra Lundin hetken vaiettuaan, että olemme antaneet sinulle parhaimman kasvatuksen, minkä olemme voineet. Minä kyllä toivoin sen käyvän toisella tavalla, perinpohjaisemmin, mutta on myöhäistä siitä enää puhua. Kuitenkin on se maksanut meille jotenkin paljo, ja hyvä lapsi koettaa aina myöhemmin työllään palkita vanhempainsa vaivat joko ollen apuna kotona tai ansaitsemalla itse leipänsä.

Äiti loi pikaisen, aran katseen Amyyn. Hän tiesi että tästä aiheesta Amy kaikkein vähimmin tahtoi puhua.

Isä jatkoi:

— Olin aina toivonut, että sinä, Amy, vanhimpana tyttärenä piankin rupeaisit äidille avuksi, mutta — — —

— Onhan hän minua auttanut, kiirehti rouva Lundin huomauttamaan.

— Niin sinä sanot, sillä sinä olet heikko, liian heikko ja hellä äiti. En tahdo soimata sinua tästä kauniista ja luonnollisesta tunteesta, sanoi herra Lundin ja puristi vaimonsa kättä. — Toivon vain, että Amyn itsensä takia käyttäisit häntä enemmän apunasi.

— Hän on vielä nuori, isä.

— Hän on 20 vuotta vanha eikä tietääkseni ole muuta tehnyt kuin huvitellut ja kulkenut katuja Alice Lagerin kanssa. Moni nuori tyttö saa jo paljoa aikaisemmin tehdä jotain hyödyllistä. Sinä, rakas vaimoni, istut ja ompelet myöhään yöhön. Miksi en näe Amyn milloinkaan tekevän muuta kuin noita hetaleitaan ja pitsejään tai korkeintaan itselleen leningin, mutta silloinkin sinä autat häntä? Jollei hän tahdo ommella, voisi hän hoitaa taloutta. Elä sanokaan, että hänellä on viikkovuoronsa. Juuri päivällisaikaan näkee hänet aina kävelyllä, sillaikaakun sinä tärvelet heikot silmäsi hellin ääressä. Tiedän kyllä, miten hän hoiti taloutta, kun sinä talvella olit kipeänä. Olen sanonut kaiken tämän näyttääkseni, ettei Amysta tähän saakka ole ollut suurtakaan apua ja että nyt jo olisi aika sitä häneltä vaatia.

— Mutta mitä Herran nimessä sinä häneltä vaadit sitte? kysyi äiti nyreästi.

— Siitähän meidän nyt juuri pitäisi päättää. Kuten tiedät on minulla suuria menoja Ruudolfin takia. Poika rukka on kyllä säästävä ja huolellinen, mutta oleskelu lukiossa, huoneen vuokra, ruoka ja kirjat vaativat kuitenkin melkeän summan meikäläisiin oloihin nähden. Pojat täällä kotona tarvitsevat rahaa kouluunsa ja kirjoihinsa, samoin pikkutytöt. Minulla ei ole varaa pitää huoneessani hyödyttömiä ihmisiä.

— Miten sydämmettömästi voit puhua! Oma lapsesi.

— Voi se kuulua kovalta. Mutta jos tietäisit miltä tuntuu, kun on uppoamaisillaan velkoihinsa, ja menot yhä vaan kasvavat eikä tiedä mistä ottaa tarpeisiinsa. Enhän voi tehdä vääryyttä nuoremmille lapsille. Mitään perintöä en voi heille jättää, kun kuolen, saakoot siis edes sivistystä ja sellaisen kasvatuksen, että voivat tulla omin neuvoin toimeen, kun minä poistun.

Herra Lundin nojasi otsaansa käden varaan ja istui hetken vaiti. Hänen vaimonsa huokasi syvään ja sanoi viimein:

— Jos voisimme vieläkin supistaa menojamme — — —

— Tiedän, että olet koettanut kaikki, mitä olet voinut, olet tehnyt työtä, olet valvonut ja raastanut. Usko minua, minun on ollut vaikea sitä katsella. Sinä et voi tehdä enempää, ei yksikään vaimo voisi. Jos Amysta kerran tulisi yhtä uhraava vaimo ja äiti, — —

— Suokoon Jumala, ettei hänen ikinä siksi tarvitse tulla, sanoi äiti huoaten, ja Amy ajatteli: — Se ei milloinkaan tapahdu!

— Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo muassaan, sanoi herra Lundin vakavasti.

Seurasi hetken äänettömyys. Amy nypläsi niin kiivaasti, että lankakin välistä katkesi, pikkulapset haukottelivat kirjojensa ääressä, ja äiti, joka ei tahtonut lasten kuullen keskusteltavan tästä arasta aineesta, kehoitti heitä käymään levolle. Halusta he lähtivätkin, koskei isällä ollut sen hauskempaa kerrottavaa. Mennessään Agnes kuitenkin tokasi nenäkkäästi: — Minusta Amy voisi opetella ompelemaan tai pukemaan hattuja, sehän on hyödyllistä, ja se Eelin, joka on neiti Sundströmin luona, näyttää niin hyvältä.

Amy iski vihaisen katseen pieneen, typerään sisareensa, ja äiti, joka aina oli tottunut välittämään ja oli valmis lepyttämään vanhinta tytärtään, ehätti sanomaan:

— Lapsi kulta, kuinka voit noin tuhmasti puhua? Ei se työ sovi parempain ihmisten lapsille. Eelin on köyhän käsityöläisen tytär, ja se on vallan toinen asia. Ompelija ei ole herrasväkeä.

— Minusta se oli oivallinen mieleenjuolahdus, sanoi herra Lundin. — Vaatteiden ompeleminen on varsin tuotteliasta, ja meidän pieni kaupunkimme on muutamassa vuodessa kasvanut niin suuressa määrässä, että kyllä kaksikin ompelijaa kannattaisi.

Äiti kääntyi Agnesin puoleen ja sanoi ankarasti:

— Mene siitä nukkumaan! — Hän oli harmissaan ja levoton siitä, että lapsi oli tehnyt sellaisen ehdotuksen. Isä, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä sopi, oli suorastaan ottanut asian vakavalta kannalta, ja hän oli vuosi vuodelta tullut yhä itsepäisemmäksi ja mahdottomammaksi. Miten siis saada hänet tästä ajatuksesta?

— Tahtoisiko isä todellakin nähdä tyttärensä kaupungin ompelijana? kysyi Amy hehkuvin poskin.

— Oo, miksei, sanoi tuo parantumaton isä. Eikö ole parempi ommella vaatteita, kuin kuluttaa nuoruutensa huveissa ja tuhlata aikansa kävelemiseen ja tyhjiin lörpötyksiin?

Silloin avasi rouva Lundin suunsa. Viime aikoina oli hän mikäli mahdollista koettanut puhua sävyisästi ja varovasti saadakseen miehensä helpommin myöntymään, mutta tämä oli jo liian karkeata. Senvuoksi sanoikin hän suuttuneella äänellä:

— Isä, sinä et ajattele, mitä sanot. Neiti Sundström on kunniallinen ihminen, mutta ei yksikään perhe kaupungissa ottaisi häntä vieraakseen. Tahdotko sinä todellakin, että Amy suletaan pois seuraelämästä ja että ystävät häntä halveksivat?

— Mitä sanoisi Alice, huudahti Amy kauhistuksissaan, kun sitä vain ajattelikin.

— Elleivät ystäväsi enempää ymmärrä eivätkä sinusta enempää välitä, kuin että halveksivat sinua senvuoksi, että itse ansaitset leipäsi, eivät he ansaitse ystävän nimeä eikä käyne sinulle vaikeaksi jättää heitä.

— Elä siitä enää haasta, sanoi rouva Lundin kiivaasti. — Amystä ei eläissään tule ompelijaa, ei ikinä, niinkauvankun minun pääni on pystyssä. Sitenhän heti menettäisimme kaiken toivon saada hänet hyviin naimisiin.

— Jokainen kunniallinen mies luullakseni ottaa ennen kunnollisen, osaavan vaimon, kuin jonkun tyhjäntoimittajan.

— Sitä he eivät tee, elä luulekaan.

— Olethan itsekin ollut emännöitsijä.

Tumma puna kohosi rouva Lundinin kasvoille, kun hän muisti tätä alennuksensa aikaa.

— Se ei kuulu tähän, sanoi hän hätäisesti ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: — Paitse sitä en voi juuri sanoa joutuneeni kovinkaan loistaviin naimisiin.

— No, et, siinä olet oikeassa, sanoi herra Lundin vitkaan ja katkerasti.

Syntyi kiusallinen äänettömyys. Hetken päästä sanoi herra Lundin:

— Olen nähnyt naisia myyjinä leipuripuodeissa. Mitäs siitä sanot Amy?

Amy hörpisti halveksivasti huultaan.

— Myymään leipää kaikille talonpojille, piioille ja oppipojille, sanoi hän.

— Ohhoo, siihenkin näyt olevan liian hyvä. Mitä sinä sitte tahdot tehdä?

— Ainoa, mikä minusta olisi sopivaa, olisi opettajatoimi, vastasi Amy.

— Ahaa, nytpä johtui jotakin mieleeni, sanoi isä. — Kauppias Lager, Alicen isä, kysyi joku aika takaperin minulta, tiesinkö sopivaa kotiopettajatarta hänen nuoremmalle tyttärelleen, tuolle kyttyräselkäiselle Almalle. Hän kuulemma on liian heikko käymään koulua. On mahdollista, että hän ajatteli Amya.

— Voisiko hän olla niin hävytön, huudahti rouva Lundin.

— Kyllä, äiti, se on niin hänen tapaistansa, sanoi Amy. — Hän on raaka, sivistymätön mies, ylpeilee rahoistaan ja on mielestään parempi muita ihmisiä.

— Mutta virkamies lienee toki ylempänä halpaa kauppamiestä.

— Rakas vaimoni, huomautti herra Lundin, jos virkamies on köyhä, en ymmärrä miksei hänen tyttärensä voi ottaa kauppiaan kädestä palkkaansa rehellisestä työstä.

— Mutta se ei saa tapahtua, tenäsi rouva Lundin, ja Amy lisäsi: — Mitenkä voisin minä tulla sinne kotiopettajattarena, mitä Alicekin sanoisi! Ja Alma on sietämätön, vastenmielinen kakara, ruma ja viallinen. — — —

— Amy, Amy, varoitteli isä, voiko hän mitään muodolleen?

— Ei, mutta hän on ilkeäkin ja kiero.

— Jos häntä on laimiinlyöty ja hänelle tiuskuttu, jos hän aina on nähnyt vanhemman, parempiosaisen sisarensa ensi sijassa, ei se ele ihmekään. Sitä tärkeämpi on opettajan tehtävä siellä, sitä kiitollisempi toiminta-ala hänellä olisi, puolusteli isä.

— Amylla ei ole taipumusta opettajaksi eikä olisi viisastakaan antaa hänen valita sitä uraa. Sinä, isä, et milloinkaan ajattele, millaisia miehet ovat. Eivätkö kotiopettajattaret tavallisesti saa jäädä ikipäivikseen naimattomiksi ja tulevat sitte kärtyisiksi, äreiksi, nyreiksi, lyhytnäköisiksi ja laihoiksi. Ei! jos tytön pitää tulla naiduksi, niin täytyy hänen ottaa osaa seuraelämään, olla iloinen ja liehakoitu, ja silloin hän tulee huomatuksi. Siinä nyt on Ragnhild Cederskiöld. Niin jäykkä ja kylmä kun onkin, on äitinsä onnistunut saada hänet naitetuksi rikkaalle paroonille.

— Ragnhildilla oli kauniit myötäjäiset, muistutti isä.

— Oli kyllä, mutta ei silti nuoren tytön tarvitse ennen aikojaan ruveta rahan edestä työskentelemään, silloinhan heti kaikki näkevät, että hän on köyhä.

— Luuletko, ettei tunneta meidän köyhyyttä? kysyi herra Lundin suruisesti.

— Ei niin varmasti ja minä olen pannut parhaani, jottei Amy esiintyisi huonommin puettuna kuin muutkaan.

— Kas siinä se on juuri onnettomuus, sanoi herra Lundin: — Sinä tahdot Amyn esiintymään rikkaana tyttönä eikä voi hän sitä tehdä muuten kuin toisten siskojensa sekä sinun terveytesi kustannuksella.

— Äiti uhraa kaikkensa lapsensa hyväksi, vakuutti rouva Lundin. — Ja mitä enemmän me uhraamme Amyn eteen, sitä parempi mahdollisuus on saada hänet miehen turviin.

Herra Lundin huokasi syvään. — Mitä voisikaan tämä ihmeteltävän uhraava ja kestävä äiti vaikuttaa, jos hänellä olisi toiset mielipiteet, ajatteli hän.

— Minua ei tosin lasten opettaminen huvita, sanoi Amy, mutta jos olisi tarjolla johtajattaren paikka jossain koulussa, silloin mahdollisesti voisin myöntyä sen vastaanottamaan.

— Siihen ei ole sinulla kyllin perusteellisia tietoja, väitti isä, eikä tarpeeksi kokemusta voidaksesi täyttää niin vastuunalaista paikkaa.

— Sitäpaitse on sellaisissa viroissa enimmäkseen iäkkäitä naisia, vanhoja-piikoja, entisiä kotiopettajattaria ja muita samanlaisia, huomautti äiti halveksivasti.

— Mutta on kovin vastenmielistä olla opettajana yksityisissä perheissä, sanoi Amy itku kurkussa. — Ylhäisissä ja rikkaissa kodeissa pidetään häntä palvelijana, ja lapset ovat hänen ainoa seuransa, ja sivistymättömien ja alempiarvoisten luona en tahdo olla. Muistan kyllä, kuinka Alicen opettajaa kohdeltiin. Lapset häntä kiusasivat, herrasväki ei hänestä vähääkään välittänyt, paitsi sitä että hän luki lasten kanssa, piti hänen vielä ruokkia heitä pöydässä ja käydä heidän kanssaan kävelemässä. Minä menehtyisin häpeästä, jos minun täytyisi kävellä oppilaitteni kanssa yleisillä kävelypaikoilla ja siellä kohdata entisiä tuttaviani, jotka kukatiesi eivät minua tervehtisi.

— Sinulla on aivan väärä mailmankatsantotapa, tyttö parka, sanoi isä suruisesti. — Sinä häpeät sekä työtä että köyhyyttä, joita kumpaakaan et voi välttää.

— Jollei valopäätä ala näkyä, huokasi äiti.

— Minä puolestani katson työnteon niinhyvin nuoren tytön kuin miehenkin velvollisuudeksi, sanoi herra Lundin.

— Ei, asian laita on aivan toisin. Nuoren tytön ei tarvitse olla mikään työjuhta, väitti hänen vaimonsa.

— Mutta jos hän nyt joutuu naimisiin varattomalle miehelle, ja — — —

— Siihen asemaan ei Amy eläissään tule. Sitä en minä ikinä salli.

— Eikö sittenkään, jos hän sattuisi sellaiseen rakastumaan? kysyi herra Lundin vakavasti.

— Ei siinäkään tapauksessa, vastasi äiti päättävästi. — Eikä Amykaan milloinkaan tule niin hulluksi.

— En suinkaan. Olen jo saanut kylläkseni kärsiä köyhyyttä ja puutetta ja kuunnella alituisia valitusvirsiä, sanoi Amy.

Levottomuus ja suru täyttivät vanhan isän mielen, kun hän katseli tytärtään. Vähemmän kuin kukaan oli hän saanut tuntea köyhyyden kouraa. Hänen piti aina olla hyvin puettu, piti saada huvitella, ottaa osaa seuraelämään, hänen ainoa huolensa oli oma itsensä, häntä säästettiin mikäli mahdollista työstä ja vaivasta, sai nukkua suureen päivään, ja sittekin kehtasi hän puhua köyhyydestä. Mutta olihan se luonnollistakin, hän kun aina vertasi olojansa Alicen ja muiden varakkaampien kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan verrata itseänsä onnellisempiinsa; sehän vaan synnyttää kateutta ja tyytymättömyyttä, kun sitävastoin verratessamme asemaamme vähempiosaisten kanssa, mielemme täyttyy kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, ja me tyydymme osaamme.

— Sinulla ei niinmuodoin ole halua mihinkään, Amy, sanoi isä lopulta ja istui hänen viereensä.

— Enhän voi sekoittua huonompiin ihmisiin ja ruveta ompelijaksi tai puoti-ihmiseksi, ja lapsia taas en voi sietää, vastasi Amy. Enkä ymmärrä, miksi isä välttämättä tahtoo minut pois luotaan, lisäsi hän itkusilmin.

Herra Lundin laski ystävällisesti kätensä Amyn olalle ja sanoi hellästi:

— Ei mikään olisi minulle suloisempaa, kuin saada pitää sinut täällä kotona. Miten onnellinen olisinkaan, jos näkisin sinun tunnollisesti täyttävän täällä velvollisuuksiasi. Sinä voit ohjata pikkusisariasi, sinulla on hyvä äiti, jota voit auttaa ompelussa ja taloustoimissa, kuinka saat omaltatunnoltasi kulutettua vuoden toisensa perään pelkkään huviin ja ajanhukkaan.

— Voinhan ruveta valmistamaan Lilliä kouluun, sanoi Amy vastahakoisesti, ja ompelua on yllin kyllin kotona.

— Niin, jos todenteolla siihen ryhdyt, olen tyytyväinen, sanoi isä ja suuteli hellästi tytärtään.

— Ja nyt hyvää yötä, on jo myöhä. Hän poistui huoneesta.

— Oi, miten onneton olen! valitteli Amy, kun ovi sulkeutui ja isän askeleet häipyivät käytävään. Ja talvella kun Alice oli aikonut saada toimeen tanssiaisia joka viikoksi; pidettäisiin niitä vuoroon kunkin luona. Tulisi tanssia, kuvaelmia, seuranäytelmiä ja mitä kaikkia lystiä keksittäisiinkään. Ja minä juuri aijoin pyytää isältä, että mekin katsoisimme vuoroamme, sillä on ilettävää aina kulkea muiden luona ottamatta itse milloinkaan vastaan vieraita.

— Kuinka voit kuvitellakaan mielessäsi, että se kävisi päinsä, kysyi äiti ihmeissään.

— Minä luulin, että isä toki myöntyisi, ja nyt tuli tämä vielä.

— Voi lapseni, huokasi äiti ja kääri kokoon pienen hameen, jota oli paikkaillut. — Isä on heltymätön eikä hän ymmärrä, miten välttämätöntä on peitellä köyhyyttään ja kulkea pää pystyssä. Sellaisia ne ovat miehet, ja isä on siksi itsepäinen, ettei häntä voi saada myöntymään.

— Niin, ajatteleppas, että hän aivan tyynesti voi ehdottaa, että rupeaisin ompelijaksi, pöyhisteli Amy.

— Kaikeksi onneksi olemme saaneet hänet luopumaan noista ansiosuunnitelmista. Nyt on vaan kysymyksessä Lillin lukujen ohjaaminen. Raskastahan se on, lapsi rukka, mutta asia ei ole autettavissa, ja on kuitenkin parempi näin, kuin ansaita leipäänsä mailman kyljessä. Voinhan minäkin väliin auttaa sinua, kun tahdot mennä Alicen luo. Elä nyt ole suruissasi, tanssijaisten suhteen vielä keino keksitään. Tietysti et saa ajatellakaan että meillä niitä pidettäisiin. Kahvikestejä nyt sentään voimme silloin tällöin panna toimeen; sekin on tyhjää parempi. Kukapa tietää, isä vielä talvemmalla suostuu tuumiimme, kun näkee sinun ensin ahkeraan auttelevan täällä kotona, puheli äiti rohkaisten.

— Uh, että täytyykin raastaa ja rääpiä kuin orja, huokasi Amy, eikä Alice pitkänä päivänä pane rikkaa ristiin.

— Alice on rikas. Sanotaan, että kulta on multaa, mutta kyllä se vaan vie eteenpäin maailmassa. Kas niin, mene nyt nukkumaan lapseni, käyt niin kalpeaksi yövalvomisesta.

— Entäs sinä, äiti?

— Minä vielä valvon hetkisen. Agnesilla ei ole huomiseksi esiliinaa, kun menee kouluun.

Aavistus siitä, mitä tämä äiti on saanut kestää ja mitä hän on ollut lapsilleen, alkoi nousta Amyn sielussa, hän tunsi piston sydämmessään ja sanoi sovittaakseen:

— Ehkä minä voisin — — —

— Ei, ei, mene sinä nukkumaan, ei minua väsytä.

— Hyvää yötä, äiti.

Kello ilmoitti jo kaksitoista, ennenkun pienoinen esiliina oli valmis, ja tuhansittain pyöri katkeria, karvaita ajatuksia tuon väärälle tielle eksyneen äitiparan päässä.

Kun Amy sinä iltana kävi huoneeseensa, oli hän entistään katkerampi ja napisevampi. Hänen mieltään karvasteli isä, jolla oli niin suuret vaatimukset hänen suhteensa, Ruudolf, jonka olo lukiossa maksoi niin paljo, tuo aina nenäkäs Agnes, Lilli, jonka muka välttämättä piti oppia lukemaan, muutkin lapset, jotka alilakkaamatta kuluttivat rikki ja kasvoivat sopimattomiksi vaatteensa, jotta äiti oli uupua työhön, Alice, joka oli rikas ja sai mitä halusi, häntä suututti köyhyytensä, nurisipa hän vielä Jumalaakin vastaan, joka oli suonut hänelle niin onnettoman osan mailmassa. Eikä ollut hänellä heikointakaan toivon kipinää päästä ahtaasta asemastaan. Miten selittäisi hän luutnantti M:n käytöstä? Olihan tämä ollut huomattavan kohtelias aina pukujuhlasta saakka — miksei hän kosinut? Kaikkea vielä, hänhän hyöri ja pyöri vain Alicen ympärillä kuin perhonen ruusun kehässä eikä voi irtautua hänestä, vaikka Alice jo aikoja sitte oli antanut hänelle rukkaset — niin hän ainakin itse kertoi. Nyt Alice ihasteli nuorta laulunopettajaa, joka oli lahjakas, mustakulmainen, komea mies, vaikka köyhä kuin kirkonrotta. Miksei hän siis voinut suoda luutnanttia Amylle? Johan nyt, piti vain kiemailla ja pidätellä häntä ihailijaparvessaan, jotta joukkue pysyisi mahdollisimman suurena.

Sama tyytymättömyys, joka illalla samensi Amyn mieltä, kangasti siinä vielä seuraavana aamuna, vaikka talviaurinko kirkkaana ja hempeänä hymysi pakkasen kukittamien akkunaruutujen lävitse. Ei päättänyt Amy päiväänsä itsetutkistelulla eikä alkanut uutta rukouksella eikä hyvillä aikeilla. Pienen aakkoslukijan olo ei ollut kadehtittavimpia. Opettaja oli äkäinen ja hajamielinen, kävi kärsimättömäksi, ja ensi tunti päättyi nuhteisiin ja kyyneleihin. Seuraavat olivat samanlaisia. Amylla ei tosin ollut opettajalahjoja, mutta ei ollut hänellä rakkauttakaan eikä hyvää tahtoa. Hän teki työtään vastenmielisesti, vilkui kadulle ja ajatuksensa aikailivat luutnantti M:n ja Alicen luona ja hän harmitteli, ettei hän kenties tänään pääsisi luistinradalle, minne koko ylhäisen seurapiirin nuori väki aamupäivin keräytyi.

Jos vain tunnollisesti ja hyvällä tahdolla täyttää velvollisuuttaan, vaikka raskastakin, tuottaa se tyydytystä ja saa mielen keveäksi ja hilpeäksi. Mutta niin ei ollut Amyn laita. Hänen mielensä oli valju, kärsimätön ja napiseva kuin aina ennenkin. Ei edes isän kiitos, ei hänen iloinen katseensa, kun kotiintullessaan näki hänet työssä, saanut häntä sulamaan. Isähän juuri häntä työhön pakoitti ja esti huvittelemasta.

Tyttären, jolla varsinkin on terveyden kallis lahja, pitäisi olla kodin auringonsäteenä. Vanhemmilla on huolet ja murheet osallaan, he tekevät pääasiallisen työn, he saavat vastata lastenkasvatuksesta, heillä on vaikeuksia sekä kodissa, että kodin ulkopuolella, he saavat valvoa öitä, kestää vaivoja, paitse sitä ovat he jo siinä ijässä, jolloin mieli ei enää ole nuoruuden joustava, heillä kukatiesi on ollut suruja, katkeria kokemuksia, heidän terveytensä kenties on tärveltynyt. Mutta tyttärellä on nuoruutensa, on terveyttä ja voimaa, tukea ja hoivaa, vanhemmat, joihin voi luottaa ja joilta neuvoa kysyä, häntä on säästetty suurimmista suruista ja edesvastuusta, hänen tulisi olla iloinen ja tyytyväinen, tulisi lohduttaa, levittää päivänpaistetta ympäristöönsä ja auttaa omaisiaan. Mutta Amy kulki kuin ukonpilvi uhaten ratketa vihan voimaksi ja salamoiksi vähimmänkin vastustuksen tai vastoinkäymisen osuessa tielle. Hän ei yrittänytkään hillitä luontoansa, oli mielestään onneton, kärsi vääryyttä ja kovaa kohtelua ja luuli senvuoksi olevansa oikeutettu syöttämään ympäristölleen kaikki ikävyydet, joita paha tuuli matkaansaattaa. Hän ei tietänyt, että korkein onni on siinä, kun unohtaa itsensä ja etsii vain muiden onnea. Senpätakia ei hän milloinkaan tuntenut onnea, ei edes kaihoamiensa huvitusten pyörteissä, koska silloinkin toisen kallisarvoinen puku, ihaeltu kauneus tai jokin muu herätti hänessä kateutta ja katkeroitti hänen ilonsa. Senlisäksi pyrki Amy aina näyttäytymään toiselta, kuin oli, mikä seikka ajan pitkään tietystikin väsytti ja nostatti alituista käninää. Samaten kun Amy seuraelämässä pani kasvoihinsa rakastettavan ilmeen ja käytti imartelevaa puhetapaa, vaikka povessaan hautoi kateutta ja katkeruutta, halusi hän myöskin kalliimpia pukuja ja hattuja, kuin varansa kannattivat, tai ainakin koetti hän reunustuksilla ja koruilla muovaella vanhoja. Samaa maata oli hänen huoneensa: joka puolella verhoja, käytettyjen tanssipukujen kaistaleita, kauhtuneita tupsuja, pölyttyneitä nauharuusuja. Tässäkin tahtoi hän välttämättä matkia Alicea, jonka lumoava neitsytkammio ruusunpunaisessa silkissä ja lumivalkeassa nokkoispalttinassa oli Amyn loppumaton ihastus.

Voiko hän sitte eksyttää ihmisten epäilykset? Ei ensinkään. Useat hänelle nauroivat, toiset häntä moittivat, parhaimmat häntä surkuttelivat.

Onneton se, joka tahtoo kohota korkeammalle kuin siivet kannattavat, onneton, joka ehdottomasti tahtoo päästä kohtalostaan koettamatta edes tutkia, eikö siinäkin voisi jollain tavalla onnea löytää.

27.

Rauhala.

Jättäkäämme tämä iloton kuva ja kiinnittäkäämme katseemme toiseen, josta ilo ja hempi heijastaa.

On lauvantaipäivä. Pappilan asukkaat askaroivat ahkeraan lopettaakseen hyvissä ajoin viikon työt ja voidakseen sitte levossa ja rauhassa alottaa pyhäpäivän. Pastori käveli edes takaisin pienessä kamarissaan ja mietti seuraavan päivän saarnaa. Pastorinrouva parsi sukkia ja ohjaeli kahta tyttöstään reikäompelussa. Pojat lukivat maanantain läksyjä, ja kyökissä vastasi Maria taikinaa sanellen ranskaa Ninni-sisarelleen. Sisäkkö oli juuri lopettanut kankaan ja laski sitä paraillaan tukista, keittäjä kiillotti keittoastioita, jotka piankin hohtivat kuin kulta. Mikä ahkeruus, kodikkuus, sopu ja vilkas toiminta vallitsikaan tässä kodissa! Olisitpa vain nähnyt talon reippaat mustasilmäiset pojat, jotka otsa innosta rypyssä tutkivat kielioppia ja sanakirjaa ja nuo herttaiset, punaposkiset pikkutytöt, jotka nytystivät reikäompeluansa ja tavan takaa kysäsivät: äiti, onkos tämä hyvin? — tuon rakastettavan äidin, jonka kasvoista loisti hyvyys, tyytyväisyys ja onni ja jonka käsi osoitti taitoa ja ahkeruutta, tuon onnellisen hyvän vaimon ja hellän, ymmärtävän äidin ilmeisen kuvan — ja Ninnin ja Marian! Ninni kuin vasta auennut ruusunnuppu, hento ja hieno ja syvästi harrastunut ranskan lukuunsa ponnistellen pientä päätään muistaakseen kaikki mutkat ja säännöt, Maria kodikkaassa arkipuvussaan hihat käärittyinä, niin että pyöreät, tanakat, terveyttä ja voimaa todistavat valkeat käsivarret näkyivät, kasvoissa ystävällinen ilme. Valpas, eloisa katse osoitti, että hänen huomionsa riitti sekä taikinaan että saneluun. Mariassa ei ollut mitään varsinaisesti kaunista, lukuunottamatta hänen tervettä hipiäänsä, sinisilmiään ja paksuja vaaleanruskeita palmikoltaan, mutta hän teki sangen miellyttävän vaikutuksen joka ihmiseen, sillä pieninkin piirre hänessä ilmaisi hyvyyttä, iloista tyytyväisyyttä ja terveyttä. Joku pikkuveljistä oli kerran sanonut: — Maria sisko on aina tyytyväinen, ja oli siten tietämättään antanut täydellisen kuvan vanhimman sisarensa luonteesta ja ulkomuodosta.

Kyökin ovelta kuului iloisia ääniä, ja pojat ja tytöt törmäsivät sisälle. — On jo aika lopettaa, kirja pois Ninni! huusivat he. Ei tarvinnut tätä sanoa Ninnille kahdesti. Hän kyllä oli innostunut ranskanlukuun, mutta kaikella on aikansa, ja niinpiankun tunti oli lopussa, oli hän valmis jättämään sen. Oli näet vielä paljo tekemistä, ennenkun pyhänaatto voitiin kunnialla vastaanottaa. Innoissaan kiiruhtivat lapset sovittuihin askareihinsa. Bruuno ja Kustaa siivosivat huolellisesti kouluhuoneen, Ruusa pesi ja kasteli ruukkukasvit. Aina nouti puhtaita pyyheliinoja, suun pyyhkimiä ja lakanoita liinakaapista ja jakeli ne keittiöön, makuusuojaan ja ruokahuoneeseen. Pikku Huugo hakkasi suolaa ja pippuria. Ninni auttoi näppärästi Maria-siskoa leipomisessa. Sunnuntaiaamusin jaettiin kullekin lapselle tuores vehnäkakkunen, ja nyt oli Ninni saanut tärkeäksi tehtäväkseen leipoa ne ja hän tekikin ne ylen tunnollisesti, jotta kaikki vaan tulisivat saman suuruisia, pyöreitä ja somia, että rusina osuisi aivan keskelle ja istuisi tarpeeksi syvään, jottei noustessa pulpahtaisi ulos. Pikku työmiehetkin tekivät tehtävänsä tarkasti, reippaasti, tottuneen tapaan, huudellen toisilleen silloin tällöin pilapuheita tai muistuttaen ajan kiirehtivän. Kun sitte kakut kauniina ja tuoksuvina oli saatu säilykköön, olivat muutkin askareet lopussa. Nyt kiirehtivät sekä pojat että tytöt huoneisiinsa, sukivat päänsä ja pesivät kätensä. Kun kello kaiutti kuutta salin vanhasta kellokaapista, kokoontuivat perheenjäsenet vähitellen toinen toisensa perästä. Isäkin ilmestyi ovelle piippuineen, kirjoineen. Äiti istui sohvan kulmassa ja oli tyytyväinen saatuaan suuren sukkakasansa parsituksi. Nyt kuunteli hän huvikseen lasten iloista pakinaa. Palvelusväkikin kyökissä istui jutellen keskenään leväten töiden loputtua. Vanha Musti loikoili takkavalkean ääressä ja veti unta ja puuropata porotti hiljalleen liedellä.

Isä avasi kirjansa ja luki siitä ääneen. Vanhemmat lapset kuuntelivat, nuorimmat leikkivät takan luona. Tuontuostakin keskeytti pienoinen kysymys tai huomautus luvun ja lapset lausuivat vapaasti vaatimattomat ajatuksensa ja mielipiteensä iloissaan, jos isä ja äiti ne hyväksyivät, mutta tarkkaavasti pannen korvansa taa oikaisun tai ystävällisen huomautuksen. Niin kului tunti rauhassa ihanasti.

Silloin kuului kulkusten kilinä kartanolta.

— Setä Werner se on, huusivat lapset ja kiiruhtivat ulos. Hieno puna nousi Marian kasvoille, ja hän lähti keittiöön kysymään oliko nuoren apulaisen huone kunnossa ja sanomaan että iltaspöytään katettaisiin sija vieraallekin. Samassa astui sisälle saapunut matkamies, pastori Werner, Lyydian veli, joka oli määrätty Marian isälle apulaiseksi. Hän oli jo ennestään tuttu ja ystävä talossa, ja senvuoksi kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi. Kun hän nyt istui tuossa kodikkaassa salissa, jota paksut, siistityt talikynttilät valaisivat, ja antoi katseensa kulkea perheenjäsenestä toiseen alkaen kunnianarvoisesta, herttaisesta pastorista aina pyöreään, valkeatukkaiseen Huugoon, valtasi hänen mielensä kodikkuuden tunne, ja hän uskoi varmasti talossa viihtyvänsä.

Piankin ympäröi Edvard Werneriä riemuisa lapsiparvi, joka jo kauvan aikaa oli iloinnut hänen tulostaan. He tiesivät kokemuksesta, ettei se vakavuus, joka ympäröi tuon nuoren miehen koko olemusta, ollut ankaruutta, ja senvuoksi puhelivat he pelkäämättä ja tekivät kysymyksiään. Pastori vastaili heille ystävällisesti ja kyseli heidän luvuistaan sekä askareistaan, mutta tarkka silmä olisi piankin huomannut, että hänen katseensa kesken keskusteluakin kiintyi talon vanhimpaan tyttäreen, joka tyynesti puuhaili iltaspöydän kattamisessa ruokasalissa tai väliin istahti äitinsä viereen ja otti osaa keskusteluun levollisella, miellyttävällä tavallaan.

Iltasen syötyä avasi äiti vanhan klaveerin ja sitte soitettiin ja laulettiin hyvän aikaa. Arvostelijan korvalle se ei ollut mitään erikoista, mutta Edvard Werner kuunteli kernaasti lasten heleitä ääniä, kun he lauloivat somia laulujaan. Ja he näyttivät ilokseen laulavankin ja vaatimattomasti. Mariankin piti laulaa säestettyään ensin pienokaisia. Hänellä ei ollut ollut muuta soitannon opettajaa kuin äiti, oma hieno korvakuulonsa ja lämmin sydäminensä: Hänellä ei ollut varoja hankkia paljon nuottia, suurimmaksi osaksi oli hän käyttänyt äitinsä nuoruudenaikuisia nuottivähiä ja oli sitäpaitsi silloin tällöin jäljentänyt kappaleita Alicelta, Fannyltä tai muilta tuttaviltaan. Monet laulut oli hän oppinut vain korvakuulolta. Koreista, vaikeista lauluista ei Maria pitänyt, niihin oli hänen soitannolliset kykynsä liian kehnot ja makunsa yksinkertainen, mutta hän taisi monta sekä iloista että suruista laulua, kansanlauluja ja paimenlauluja, ja ne sopivat erinomaisesti hänen äänelleen ja koko olemukselleen. Hänen äänensä ei ollut laaja, mutta soinnukas, pehmeä ja lämmin, ja hänen laulunsa lähti sydämmestä. Tuona iltana oli hänen äänensä vielä tavallista hellempi, melkeinpä väreili se liikutuksesta. Lempeä äiti, joka oli tottunut huomaamaan vienoimmankin väreen lapsensa mielialassa, istui ajatuksiinsa vaipuneena ihmetellen, mitkä tunteet mahtoivat niin velloa tämän nuorta rintaa. Sattumalta osui hänen katseensa Edvard Werneriin. Hän istui erillään muista syrjässä huonetta, ääneti, tarkkaavana, mutta katse, joka oli kiinnitetty Mariaan, antoi äidille paljon ajattelemisen aihetta.

Kun Maria sinä iltana saattoi sisariaan ylös makuuhuoneeseen, riitti heille paljon puhumista perheen uudesta jäsenestä, ja he tahtoivat tietää, oliko Mariakin yhtä iloissaan kuin he siitä, että saivat pitää hänet nyt pitemmän ajan luonaan. Maria myönsi olevansa, sillä rupeaisihan Edvard nyt ohjaamaan Ninnin ja poikien lukuja, niin että hän saisi paremmin aikaa auttaa äitiä ja itse lukea sekä soittaa. Kun Maria oli auttanut lapsia riisuutumaan ja lukenut iltarukouksen, aikoi hän palata saliin, missä vanhemmat sekä Edvard vielä istuivat ja keskustelivat, mutta silloin kysyivät lapset, miksei Maria nyt kuten ennenkin jäänyt heidän luokseen lukemaan ja sitte mennyt nukkumaan. Maria punastui. Hän ei sinä iltana voinut oikein tehdä tiliä tunteistaan itselleenkään, ja senvuoksi lapsen sanat sattuivat saaden hänet hämille. — Palaan paikalla, sanoi hän vältellen, ja lähti alas.

Illalla myöhemmin istui nuori apulainen ullakkokamarissaan ja ajatteli itsekseen miten Rauhala oli omiansa tämän kodin nimeksi. Hän oli usein ennenkin käynyt siellä, mutta ei milloinkaan ennen niin selvästi kuin sinä iltana tuntenut sen ihmeellistä rauhaa ja iloa, joka kuulti esiin kaikkialta. Hän ajatteli Mariaa ja huomasi, että sitte kun ensin on nähnyt ja oppinut tuntemaan hänen äitinsä, vasta voi käsittää, miten on mahdollista hänen ikäisenään olla niin ymmärtäväinen, niin hyödyllinen, niin hyvä, niin rikasaatteinen.

Hän ajatteli armasta pikku Lyydiaansa, miten hellästi tämä oli Mariaa rakastanut, ja miten Marian seura oli hyvää vaikuttanut, ja hän ylisti onnellisiksi vanhempia, joilla oli sellainen tytär.

Siinä istui hän vielä kauvan mietteissään akkunan ääressä, katseli lumen peittämää pihamaata, ja kuunteli kun tallirenki hyräili iltavirttään pannessaan silppua yöksi hevosille.

* * * * *

Maanantaiaamulla heräsi Edvard omituiseen surinaan, jonka hän tuokion tuumattuaan keksi rukin hyrinäksi. Kello oli noin kuuden vaiheilla, ja oli vielä aivan pimeä.

Kun pastori tuli alas arkihuoneeseen, kohtasi häntä mitä herttaisin, kodikkain näky: keskellä lattiaa seisoi pieni pyöreä pöytä siinä pari paksua talikynttilää, ja ympärillä pastorinrouva, Maria ja muutamia palvelustyttöjä rukkineen. Vieläpä viisitoistavuotias Ninnikin istui siinä toimessaan, pienet sormet ahkerassa työssä. Suuressa, vanhanaikaisessa takassa loimotti iloinen tuli, lähellä sitä istui vanha pastori kiikkutuolissaan kirjoineen, piippuineen. Vähitellen saapuivat lapsetkin reippaina ja iloisina, ja sitte alkoi jo päiväkin hämärtää. Silloin siirrettiin rukit nurkkaan ja palvelusväkikin kerääntyi yhteiseen aamuhartauteen. Saatuaan voimaa Jumalan sanasta lähti sitte kukin toimilleen.

Pojat ja Ninni tottuivat piankin uuteen opettajaansa ja olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli yhtä oppinut kuin isäkin, löysipä vielä paremminkin nimet kartalta, mutta se kenties seurasi siitä, että isän silmät olivat käyneet vanhoiksi. Kaikkikin lukivat uutterasti ja innostuneina, mutta Ninni varsinkin oli väsymätön. Hän uskoikin kerran Marialle tulevaisuudenunelmansa, että hän halusi tulla lääkäriksi kuten Eedit Berg. Kuitenkin kävi tyttö paljosta lukemisesta kalpeaksi ja muistamattomaksi eikä tahtonut käsityö enää sujua.

Silloin puuttui äiti asiaan. Lukutuntien lukua vähennettiin, ja Ninni-neiti sai monet kerrat juosta aitoissa, kellareissa, keittiössä ja säilyköissä, hän pantiin leipomaan, suolaamaan, sokeroimaan, kehräämään, karstaamaan ja kutomaan, sillä voimistelu oli vielä varsin vähä käytännössä, ainakin maaseuduilla. Nuoresta opettajasta tuntui tämä ensin hieman kovalta, sillä hänen mielestään oli vahinko, ettei tyttö saanut tyydyttää lukuhaluansa. Mariakin tarjoutui monasti toimittamaan sisaren askareita, mutta äiti oli heltymätön, sillä hän menetteli kypsän harkinnan mukaan.

— Se on hänen omaksi parhaakseen, sanoi hän eräänä päivänä, ja minä kyllä varon rasittamasta häntä. Marian laita oli aivan toisin. Hän oli aina tukeva ja terve sekä taipuisa naisten töihin. Kouluaikana luki hän ahkeraan tärvelemättä kuitenkaan terveyttään, ja sittekin riitti hänelle aikaa alituiseen auttaa minua taloustoimissa. Mitä hän sillä alalla osaa, on hän oppinut, kuin itsestään. Ninni on heikompi, hän ei siedä niinpaljoa istumista ja käy pikaan muistamattomaksi. Hänellä ei ole ikinä ollut taipumusta taloustoimiin, senvuoksi täytyy häntä opettaa, ja samalla kun saa opetusta, auttaa hän äitiään ja saa olla liikkeellä.

Parannuskeino näytti tehoavan. Ninni vahvistui, tuli jotenkuten terveeksi ja reippaaksi, oppi piankin sievästi askaroimaan keittiössä ja luvuissaan edistyi hän huomattavasti, koska koetti saada opetustunneista mahdollisimman suuren hyödyn. Hän oli kiintynyt opettajaansa ja rakasti häntä hellästi. Ennen oli hän lepohetkinään aina leikkinyt ja temmeltänyt kahden nuoremman veljensä keralla, nyt käveli hän mieluummin "setä Edvardin" kanssa, keskusteli luetun johdosta ja kyseli tuhansista seikoista. Pastori Werner oli hänkin yhtä kiintynyt oppilaaseensa. Ilokseen vastaili hän tämän tiedonjanoisiin kysymyksiin, ja kun tämä lapsellisessa viattomuudessaan kyseli hänen elämästään, voi hän useinkin kertoa hänelle asioista, joita hän tuskin olisi antanut vanhempienkaan ihmisten tiedustella.

Sekavin tuntein katseli Maria tätä heidän ystävyyttään. Ennen oli yhtä sydämmellinen ja ystävällinen suhde vallinnut hänen ja Edvardin välillä. Varsinkin rippikouluaikana ja Lyydian pitkän sairauden kestäissä olivat he melkein joka päivä olleet yksissä, he olivat usein keskustelleet vakavista asioista, ja rakkaus Lyydiaan oli lähentänyt heitä toisiinsa. Miten oli kaikki voinut näin muuttua? Marialla tosin oli työtä ja puuhaa aamusta iltaan, mutta riitti toki aikaa keskusteluunkin. Edvard oli kokonaan luopunut ystävällisestä tavastaan, jolla hän ennen oli kohdellut Mariaa. Nyt hänen käytöksensä todisti enää vain kunnioitusta, ja ainoastaan tuo tuttavallinen "sinä" muistutti menneistä päivistä. Hän oli vieläkin ystävällinen, mutta koko hänen olossaan oli jotain kaihtavaa, joka suretti Mariaa, ja välistä huomasi Maria hämmästyksekseen kantavansa katkeruutta Ninniä kohtaan siitä, että tämä oli ryöstänyt hänen ystävyytensä häneltä. Mutta sellaisia kateuden tunteita ei tuo ajatteleva tyttö kauvan kärsinyt. Ja kun hän katseli nuorta herttaista sisartaan, täytyi hänen myöntää: — Hänhän on suloisin tyttö mailmassa, kuinka voisikaan Edvard olla häntä rakastamatta? — Mutta taistelua vaadittiin. Marialla oli herkkä omatunto, ja alinomaa syytteli hän itseään mielettömistä ajatuksista, rikollisista tunteista. Tästä taistelusta ei yksikään tietänyt, ei edes hyvä äitikään. Maria, joka ennen oli uskonut äidilleen jokaisen ajatuksen ja tunteen, ei voinut puhua tästä hänelle. Ja sekin lisäsi nuoren tytön levottomuutta, sillä eikö ollut väärin ja luonnotonta peitellä salaisuuksia äidiltä — ja sellaiselta äidiltä? ajatteli hän. Toisinaan toivoi hän, että äiti älyäisi kysyä häneltä asiasta ja lempein sanoin houkutteleisi hänet tunnustamaan, kuten usein ennenkin oli tehnyt. Maria mielestään voisi helpommin kantaa surunsa, jos voisi puhua siitä äidilleen, mutta tämä ei kysynyt. Pastorin rouva oli hellä, kuin ennen, kenties hellempikin ja hämyhetkinä, kun rakas tyttärensä istui hänen vierellään sohvassa, sulki hän monasti hänet syliinsä ja istui sitte äänetönnä ikäänkuin odottaen, että tytär avaisi sydämmensä, mutta kysyä hän ei tahtonut. Eikä Marian käytöksessä vielä ollut mitään levottomuuden syytä. Vaikkakin väliin surumielinen, miettivä ilme laskeusi hänen vereville, nuorteille kasvoilleen, liikkui hän kuitenkin hilpeänä ja iloisena kuin ennenkin ja täytti tehtävänsä halusta ja huolellisesti, eikä kalvennut siltä poski, ei himmennyt silmä. Marialla ei ollut aikaa haaveiluihin, paitse sitä oli hän pienestä pitäen tottunut katsomaan Jumalaa isäkseen ja uskomaan, että Hän ohjaa kaikki parhaaksemme. Niin huomasi tuo hyvä äiti sopivimmaksi antaa tytön taistella yksin Jumalan avulla, kunnes tunsi tarvetta itsestään uskoa salaisuutensa jollekin. Äiti myöskin arkaili herättää eloon tunteita, jotka itse asiassa kukaties vielä uinuivat kätkössä nuoren tytön sydämmen syvyydessä.

Kun Maria tunsi alakuloisuutta, etsi hän lohdutusta virrenvärsystä tai ankarasta työstä, ja niin oli hän tyyni ja tyytyväinen jälleen.

Marian elämä oli siihen saakka vierinyt tyynesti ja tasaisesti. Hän oli kasvanut kodissa, jossa hyvät tavat ja hyvä esimerkki vaikuttivat paremmin hänen kasvatukseensa, kuin varotukset ja nuhteet, ja huomaamattaan omistanut sen hyvät tavat sekä ylevän mailmankatsomuksen. Äidin älykkäät määräykset, ajan jako vaihtelevaan työhön sekä lepo ja huvitus olivat jo varhain totuttaneet hänet hyödylliseen toimintaan, joka pidätti mielen tasapainossa ja tuotti tyydytystä, jota velvollisuuden täyttäminen aina antaa. Marian lämmin rakkaus vanhempiin ja siskoihin sekä tottumuksensa elämään enemmän toisten, kuin itsensä hyväksi, vaikuttivat, että hän halusta ja keveällä sydämmellä teki tehtävänsä. Alusta pitäen oli Marialla lempeä luonne ja rakkauden, rauhan ympäröimänä sattui hänen tielleen harvoin kiusauksia pahaan. Suuri sisarparvi, vaikka olikin hyvin kasvatettu, oli usein vallattomalla päällä, kuten lapset enimmäkseen ovat, ja pani Maria-siskon kärsivällisyyden toisinaan kovallekin koetukselle.

Lopetettuaan koulunkäyntinsä oli Maria useita tuntia päivässä edesvastuullisessa ja kärsivällisyyttä koettelevassa opettajatoimessa, eikä ollut siis ihmeellistä, jos hänen hyvä luonteensa väliin horjuikin. Mutta hänen herkkä omatuntonsa, tottumuksensa ottamaan vaaria itsestään sekä tukahuttamaan häijyt ajatukset ja taipumukset jo niiden herätessä, estivät ne ilmipuhkeamasta. Senvuoksi ei ollutkaan kumma, että nuoremmat sisaret, joilla ei vielä ollut samaa itsensähillitsemiskykyä, tai muuten oli kiivaampi luonne, sekä monet Marian tuttavat pitivät häntä täydellisyyden esikuvana. Että hänenkin oli taisteleminen virheitä ja heikkouksia vastaan, tiesi, lähinnä Jumalaa, parhaiten äiti, jolle Maria, kuten ennen jo on sanottu, kertoi kaikki pienet huolensa. Vanhemmat olivat tarkimman huolellisesti valinneet lastensa seuran sekä lukemisen. Senvuoksi oli Maria vielä 17, 18 vanhana "todellinen viattomuus", kuten Alicen oli tapana sanoa, ei ollut hänellä aavistustakaan asioista, joihin monet tytöt 14, 15 ikäisinä jo ovat hyvinkin perehtyneet. Kodissa ei milloinkaan laskettu pilaa "flammoista" eikä rakkausjutuista, vaan kun tuli puheeksi avioliitto, pideltiin sitä vakavin sanoin, joten Mariakin oli oppinut pitämään rakkautta ylevänä ja pyhänä eikä minään leikkikeränä. Hänen tyyni, kunnioitusta vaativa käytöksensä seuraelämässä oli varjellut häntä joutumasta nuorten miesten liehakoimisen esineeksi ja kaiketi myöskin hillinnyt häntä itseään "syttymästä" yhteen ja toiseen, kuten on nuorten tyttöjen tapana. Ne tunteet, jotka joku aika sitte olivat alkaneet versoa Marian rinnassa, olivat senvuoksi aivan outoja ja saivat hänet levottomaksi toisinaan. Hänen avomieliselle luonteelleen käsittämätön kainous esti häntä selvittelemästä niitä itselleen vielä vähemmin uskomasta niitä toiselle. Nyt alkoi hänkin kaihtaa Edvardia, ei tahallaan, vaan tietämättään. Tämä huomasi sen hyvin, mutta ei näyttänyt yrittävänkään palauttaa entistä avomielistä väliä.

Tuli kevät ja lämmin, ihana kesä. Nuori opettaja vaelsi oppilaineen metsiä ja maita, opastellen heitä sekä kasvi- että eläintieteessä. Näillä matkoilla oli väliin Mariakin mukana, nuoremmat lapset ja äitikin, jos aika myönsi, yhtyivät matkaan. Ne olivat runsaan riemun päiviä kaikille. Ja Edvard liittyi yhä lujemmin perheeseen. Mutta ei edes kesän vapaampi elämä eikä olo luonnon helmassa näyttänyt saavan häntä lähestymään Mariaa. Heidän välinsä oli melkein samanlainen kuin ensi iltana. Sekä äiti että Maria alkoivat huomata, että muutos oli tapahtunut Edvardissa. Hän oli käynyt vakavammaksi, terveytensäkin näytti huononevan. Pastorinrouva, jolla riitti sydäntä kaikille ihmisille, tiedusteli äidillisen hellästi hänen terveyttään ja varotti liian ankarasta työstä.

Palvelijat olivat väliin nähneet valoa hänen huoneestaan melkein aamuun saakka. Nuori mies punastui hiukan ja kiitti lämpimästi pastorinrouvaa hänen huolenpidostaan, mutta jatkoi yhä työntekoaan. Kärsivällisesti ryhtyi hän koettelemaan muuatta ikivanhaa kotiparannuskeinoa jota pastorinrouva hänelle suositteli, mutta yskä ei tahtonut lähteä. Maria muisti hänen sisarensa sairautta ja kuolemaa ja tunsi sydämmensä surusta kutistuvan, kun hän väliin tarkasteli noita hänelle yhä rakkaammiksi käyneitä, kalpeita, kuihtuneita kasvoja, hänen kauniita, tummia silmiään, jotka toisinaan saadessaan syvemmän kiillon muistuttivat niin Lyydiaa.

Niin saapui syksy. Eräänä iltana, kun Maria ja Ninni olivat menneet huoneeseensa — pikkusiskot nukkuivat jo — näytti Ninni tavattoman miettiväiseltä ja Maria huomasi, että hän tuon tuostakin päästi syvän huokauksen. Mikähän niin mahtoi huolettaa lapsikultaa? Maria, joka aina oli hellä ja osanottavainen, istui viimein hänen vierelleen ja kysyi ystävällisesti, mikä hänen mieltänsä painoi?

— Niin, tiedätkö, vastasi Ninni, minulla on eräs harras toivomus, ja äiti on kuitenkin sanonut, että tulee varoa liian monia toiveita, koska helposti tulemme tyytymättömiksi jolleivät ne sitte täytykään. Mutta eihän minulla, Maria, ylipäänsä ole monia toiveita, tämä ainoa vain, mutta oi! miten saisin sen toteutumaan?

Maria, joka odotti saavansa kuulla tuon nuoren sydämmen hennon salaisuuden, veti sisaren povelleen ja kysyi:

— Mikä toivomus sinulla sitte on? Jos haluat, sano se minulle, Ninni pieni.

— Minä toivon, huudahti Ninni, minä toivon, että setä Edvard tulisi hyvin rikkaaksi, saisi perinnön tai jollain muulla tavalla tulisi äkkiä rikkaaksi.

— Miksi niin, Ninni? Mistä sinä tiedät, että hän on köyhä.

— Minä tiedän, vastasi Ninni toimessaan, sillä hän on sen minulle sanonut. Muutama vuosi takaperin menetti hänen isänsä toisten petollisuuden takia suuremman rahasumman ja sai ottaa itse lainan. Nyt auttaa setä Edvard häntä ja maksaa hänen velkojaan. Ja tiedätkö, miksi sitä toivon?

— En, vastasi Maria, ja hänen sydämmensä tykytti ankarasti.

— Arvaappas, riemuitsi Ninni säteilevin silmin, sillä silloin voisi hän naida sinut!

Vanhempi sisar joutui peräti hämilleen tästä asiainkäänteestä, hänhän odotti jotain aivan toista, niin että hän suudellen tuota herttaista lasta ja koettaen hillitä liikutustaan sai sanotuksi:

— Milloinka moiset ajatukset ovat pyörineet pieneen päähäsi, Ninni?

— Oi kauvan sitte, vastasi Ninni. — Näetkös, sinun pitää kerran kuitenkin naimisiin — — —

— Mistä sen tiedät, Ninni? kysyi Maria hiukan suruisesti, eiväthän kaikki ihmiset mene naimisiin.

— Tiedän sen, mutta sinä varmasti joudut naimisiin. Sinä et itse tiedä, miten kovasti sinä olet äidin näköinen, ja kun sinä hääräät keittiössä tai istut kangaspuissa, näytät sinä niin emäntämäiseltä — — — ja kerran kun pikku Huugo oli nukahtanut syliisi, kysyin minä setä Werneriltä, etkö sinä hänestäkin näyttänyt somalta pieneltä äidiltä, nauroi hän, katseli sinua kauvan ja vastasi:

— Kyllä.

Maria oli hyvillään, että hämärä kätki hänen punastumisensa. Ninni jatkoi:

— Setä Edvard on niin kaunis, kun hän hymyilee, eikös sinustakin? Muuten on hän aina totinen, ja usein näyttävät hänen silmänsä, kuin näkisi hän jotain hyvin, hyvin kaukana ja ajatuksensakin olisivat siellä, mutta kun hän sitte hymähtää, tuntuu kuin palaisi hän jälleen meidän luoksemme. Minä pidän kovasti paljon hänestä ja siksipä juuri toivonkin, että hän naisi sinut, sillä minä en soisi sinua kellekään toiselle. Paitsi sitä sopisi se mainiosti, sillä silloin jäisit sinä tänne kotiin niinkun ennenkin, eikä meidän tarvitsisi menettää sinua, Maria kulta. Kun sinä päivällispöydässä istut hänen vieressään, kuten äiti istuu isän rinnalla, ajattelen minä aina, että tekin olette mies ja vaimo, ja teidän lapsillennekin saisimme kyllä vielä tilaa pöydässä.

Marian piti hymyillä.

— Miten pitkälle sinä ajattelet, Ninni! Ethän sinä edes tiedä, tahtooko — tahtooko — hän — naida minua. Sinä rakastat minua, sillä olet sisareni, mutta — — —

— Ja setä Edvard pitää sinusta, keskeytti Ninni kiiruusti.

— Ethän liene sitäkin häneltä kysynyt? huudahti Maria hätäisesti.

— Tietysti olen kysynyt, vastasi Ninni. Oliko se väärin? Hän sanoi, että joka ihmisen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, kuin sinä, joka olet niin hyvä tytär sekä sisar. Ei! Siitä ei ole estettä, lisäsi Ninni päätään pudistaen. — Mutta hän on köyhä, ja se on pahinta. — — Oi! jospa hän tulisi rikkaaksi! Näetkös, eihän voi elättää vaimoa ja lapsia tyhjällä.

— Sellaiset huolet jätämme Jumalan käteen, sanoi Maria hiljaa pyyhkäisten kiharat siskonsa otsalta ja suudellen häntä. — Hän tietää, mikä kullekin on hyödyllistä.

— Niin, kyllähän siinä on lohdutusta, huokasi Ninni, mutta sanoppas, Maria, pidäthän sinä hänestä? Etkö kernaasti tahtoisi hänen vaimokseen?

— Sisko kulta, — — nyt on jo aika käydä nukkumaan, vastasi Maria ystävällisesti keskeyttäen. Ei hätäillä tulevaisuuden takia.

— Ei tietystikään, mutta voithan sinä minulle sanoa, pidätkö setä Edvardista. Et voi olla pitämättäkään, siitä olen varma.

— Kuuleppas Ninni, alkoi Maria epäröiden, hän ei tiennyt, miten sovittaa sanansa tuolle viattomalle lapselle. — Ninni kulta, — — lupaa minulle — — voitko luvata minulle, ettet puhu setä Edvardille — — tästä — — tästä, mitä sanoit minulle tänä iltana — — tarkoitan — — sinun ei pidä koskettaa siihen naimisjuttuun — — ymmärrätkö — — niissä asioissa pitää jokaisen saada seurata taipumustaan — — ja — —

— Setä Edvardin taipumus on kyllä naida sinut, vakuutti Ninni, mutta jos tahdot, en puhu siitä hänen kanssaan.

— Niin, muista se, Ninni! On asioita, joita ihmiset mieluimmin pitävät omina salaisuuksinaan. Kun tulet vanhemmaksi, käsität kyllä itsekin sen. Hyvää yötä nyt, sisko kulta! Kiitos, että vastenmielisesti luovut minusta ja että pidät minusta.

— Kuinka en pitäisi sinusta, Maria! huudahti Ninni ja kietasi kätensä siskon kaulaan.

— Hyvää yötä, minä rukoilen kuitenkin Jumalalta, että setä Edvard tulisi rikkaaksi.

Hetken päästä lepäsi tuo pieni puhemies syvässä unessa, kädet ristissä rinnalla. Uni oli yllättänyt hänet kesken rukousta. Maria nojasi kauvan hänen vuoteensa yli ja katseli kyynelsilmin hänen lapsellisia, suloisia kasvojaan. — Ja minä kun luulin tuon viattoman lapsen seisovan onneni tiellä! Hän kun vain sitä on toivonut, ajatteli hän.

Monet, monet ajatukset pyörivät Marian päässä sinä iltana. Mutta luonto vaati toki osansa, ja heittäen kaikki taivaallisen isänsä huomaan nukahti hänkin pian — hän oli juuri äsken antanut sisarelleen sen hyvän neuvon, ettei "huolisi huomisesta."

28.

Alice.

Tätä nuorta tyttöä emme vielä kertaakaan ole tavanneet kodissaan. Mutta totta puhuen vaikeaa olisi ollut häntä siellä tavatakin. Sillä ennen kymmentä ei hän ollut visibel. Jos hän sattuikin olemaan jo ylhäällä, istui hän vielä paperirullat hiuksissa — kamarineitsy ei ollut saanut häntä vielä puetuksi — ja ennenkun tämä tärkeä työ oli toimitettu, ei Alice näyttäytynyt yhdellekään ihmiselle, lukuunottamatta Amy Lundinia ja paria muuta läheistä tuttavaa. Kello 10:stä kului tavallisesti koko päivä kodin ulkopuolella kävelyihin, vierailuihin, kahvikesteihin, illanviettoihin, puodeissa käyntiin, joita tosin oli harvassa ja nekin huonosti varustettuja, mutta olihan sekin ajanviettoa. Ruman ilman sattuessa tai huvitusten puuttuessa ei Alice tiennyt mitä tehdä. Hän kulki huoneesta huoneeseen, katseli akkunasta ulos, tarttui kirjaan ja, jollei se ollut jännittävä romaani, pani sen pois jälleen, haukotteli, paleli, kinaili äitinsä kanssa ja toivoi sydämmestään, että tulisi vieraita, ketä tahansa. Väliin noudatti hän isänsä puodista karamellia tai marmelaatia, pureskeli niitä sohvan nurkassa, ja oli äärettömän ikävystynyt päiviinsä. Mutta kaikeksi onneksi olivat tuollaiset ikävät päivät harvinaisia. Sillä niin rikkaalla perheellä kuin Lagerilla, jossa vielä oli nuori, kaunis tytär, oli tietystikin niin suuri seurapiiri, kuin tuo pieni kaupunki saattoi tarjota. Milloin oli nimipäivä, milloin syntymäpäivä, milloin mikin syy käydä toisissaan, pitää kahvikestejä tai tanssijaisia. Alice oli niitä tyttöjä, jotka niin sanoakseni ovat pohjattomia huvituksiin nähden. Ja vaikka hän oli miten väsynyt ja uninen tahansa aamulla yön tanssittuaan, oli hän valmis alottamaan uudelleen ja ajattelemaan pukuaan tulevia tanssijaisia tai senpäiväisiä kutsuja varten. — Antaisin monta vuotta elämästäni, jos voisin sijoittua Tukholmaan tai edes Turkuun tai Helsinkiin, tapasi Alice sanoa. Mutta Alicen isä oli itsepintainen siinä suhteessa, niin myöntyväinen kuin hän olikin muuten. X:ssä oli hän syntynyt, siellä rikastunut, siellä tahtoi hän kuollakin. Muuten oli hän hyvin suopea isä. Juoksupojasta oli hän alkanut erään kaupungin kauppiaan luona, jonka puodissa oli vain nuoraa, tervaa, suolaa, nahkaa ja muuta samanlaista. Siihen aikaan taisi herra Lager tuskin lukea sisältä ja auttavasti kirjoittaa nimensä. Mutta hän oli oikea nero laskennossa, ja, kuinka hän nyt laski ja laski, pääsi hän ensin puotipojaksi, sitte kauppakumppaniksi ja viimein vallan oraille, jaloilleen, ja 50 vuoden iässä oli hän upporikas mies. Eikä hän vielä sittekään lakannut tekemästä laskujaan.

Herra Lager ei ollut niitä miehiä, jotka kokoavat saadakseen sitte istua ja ihaella kultaansa. Hänen rouvansa ja tyttärensä kyllä pitivät huolta, etteivät rahat homehtuneet kirstun pohjalle. Mutta ukko ajatteli: — Ei lie liikakaan vahingoksi. — Ja niin piti hän, hienon rouvansa mieliharmiksi, yhä kauppaa, istui itse ja kirjoitti "suureen kirjaan" tai palveli aamusta iltaan ostajia. Yhtä ystävällisesti, kuin hän niittasi 60-70 kyynärää hollantilaista palttinaa "hänen armolleen" rouva Cederskiöldille, tai punnitsi hienointa teetä kenraalinrouva M:lle, palveli hän köyhää eukkoa, joka halusi puolta naulaa kahvia tai paria talikynttilää; kaikkihan oli kassan avuksi, yksi enemmän, toinen vähemmän.

Kun sitte hänen rouvansa pani toimeen illalliset tai suuret päivälliset, pani herra Lager kaulaansa puhtaan kauluksen, ajoi partansa, pukeutui hännystakkiin ja kiiltonahkasaappaisiin ja koristeli paksut, punaiset sormensa monilla kultasormuksilla, joissa kimmelsi kaikenvärisiä kiviä. Kellarista noudettiin vanhaa viiniä, ja tuo puodissaan ahkerasti työskentelevä, vaatimaton ukko oli nyt hyväntahtoinen, vieraanvarainen isäntä.

Syytös, jonka Amy Lundin edellisessä luvussa sälytti hänelle, nimittäin, että hän muka rehenteli rikkauksillaan, oli perin perusteeton. Hän kyllä oli hieman ylpeä, että omalla työllään oli tyhjästä noussut oman ahkeruutensa ja älynsä avulla, ja on mahdollista, että hän kumarsi hiukan syvempään sille, jolla oli 1,000 ruplan vuotiset tulot, kuin sille, jolla oli 500. Mutta muuten oli hän ystävällinen ja suopea kaikille. Tuo yksinkertainen ukko ylpeili seuraelämään tottuneesta rouvastaan ja kauniista tyttärestään, ja kuuli mielellään sanottavan itseään anteliaaksi isäksi. Vaikkei hän ottanut kuuleviin korviin naisten pyyntöjä, että muutettaisiin suurempaan kaupunkiin, antoi hän kuitenkin heidän joka vuosi matkustaa pääkaupunkiin tai Ruotsiin. Pitemmät ulkomaanmatkat eivät olleet vielä niin paljo muodissa kuin nykyään. Kun Alice yövalvonnasta ja ajattelemattomasta elintavasta oli käynyt kalpeaksi ja menettänyt ruokahalunsa, ilmoitti äiti, että ilmanvaihdos tai matka terveyslähteelle oli välttämätön, ja isä avasi kernaasti kukkaronsa, laski aimo tukun punasinisiä seteleitä vaimonsa eteen, ja uupumaton äiti tyttärineen matkusti muutaman viikon kestävälle matkalle. Äidin hermot näet olivat hyvin heikot, eikä voinut niitä terästää eikä hillitä muu kuin yksi keino — huvittelu. Kun ei ollut vierailullemenoa eikä kuulunut kutsua minnekään tai ei ollut aihetta odottaa vieraita, silloin olivat hermot huonossa kunnossa. Äiti makasi sohvalla, päätä kivisti, ja tuuli oli yhtä huono kuin tyttärelläkin moisessa tapauksessa.

Alicella oli myös veli sekä sisar, mutta he olivat vähäpätöisiä olentoja, jotka aivan häipyivät vanhemman sisaren rinnalla. Yrjö oli siihen aikaan viisitoistavuotias pojan vetelys, joka loma-ajoilla kekkaloi pitkin katuja harjoittaen ilkitöitä. Hänellä ei näyttänyt olevan erityisiä laskulahjoja, ja ihmiset arvelivat, ettei hänestä paljon sopinut toivoa. Mutta eihän voitukaan pojalta, jonka isä seisoi päivät pitkät puodissa, äiti sairasti päänsärkyä tai oli kaupungilla huvittelemassa, odottaa parempaa. Kun herra Lager näki poikansa, kysyi hän tavallisesti: — Oletko rahan tarpeessa? — Ja kun hän tuli äidin näkyviin, huudettiin: — Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö! — Alicen huoneeseen ei Yrjön ollut astuminen. Hän nyrpisti nenäänsä nähdessään pojan märät saappaat, häntä kauhistutti tämän useinkin likaiset kädet, joka silmänräpäys pelkäsi Alice hänen kaatavan tuolit ja pöydät tai särkevän kukka-astiat tai repivän hänen kuvateoksensa ja kirjansa.

Alicen sisar oli pieni, raajarikko, kivulloinen olento, ärtyinen ja nyreä, laimiinlyöty ja unohdettu keskellä rikkauttakin. Äidin hermot eivät voineet kestää hänen yskäänsä eikä itkuansa eikä Alicen luonne sietää hänen kärtyisyyttään eikä kiivauttaan. Hän oli ruma kyttyräselkä, ei kannattanut senvuoksi pukea ja pyntätä häntä. Hän oli kivulloinen ja vielä nuori, eikä voitu siis viedä häntä seuraelämään. Mitä piti hänelle siis tehdä? Alice oli aina ollut kaunis, iloinen ja miellyttävä. Huvikseen oli äiti suunnitellut hänelle uusia pukuja ja kuljettanut häntä mukanaan vieraisilla, aina siitä saakka, kun tämä vielä käytti pieniä punaisia sahviaaninnahkakenkiä ja lyhyttä valkeata pukua. Tämä ei voisi tulla kysymykseenkään Almaan nähden. Kun äiti ja Alice olivat poissa, tai heillä oli vieraita, istui hän lastenkamarissa vanhan Tiina-muorin kanssa ja leikki hiljaksiin. Jos hän oli sairas ja kärsi kipua, otti Tiina-muori hänet syliinsä ja tuuditti uneen. Silloin Alma oli onnellinen. Tiina-muori riitti hänelle, hän ei kaivannutkaan äitiään, joka väliin pistäysi häntä katsomassa, suuteli otsalle ja pyysi olemaan kiltisti. Mutta nyt oli Alma kasvanut suureksi ja vieraantunut Tiina-muorista, nuket eivät häntä enää huvittaneet, ja hän alkoi tehdä vertailuja omansa ja äidin sekä sisaren elämän välillä. Pitkinä, yksitoikkoisina talvi-iltoina oli hänellä yllin kyllin aikaa sitä ajatella, ja kaiho ja katkeruus täytti hänen sydämmensä. Hän kävi kärtyiseksi ja tyytymättömäksi, valitti, että häntä hyljittiin ja sysättiin syrjään ja vaati koreita pukuja, loistavia värejä ja tahtoi mukaan vieraisille sekä vierashuoneeseen, kun äidillä oli vieraita. Alice loi ihmettelevän, melkeinpä suuttuneen katseen tuohon rumaan, rampaan, pieneen olentoon. — Kuinka voi hautoa niin mielettömiä ajatuksia, kun luonnosta on noin kovaosainen! ajatteli hän. Väliin sanoikin hän sen, ei juuri ilkeydestä, mutta kun oli pahalla tuulella tai Alma pani hänen kärsivällisyytensä liian kovalle koetukselle. Se ei suinkaan ollut omiansa tyynnyttämään tai lohduttamaan pikku sisarta. Äitikään ei sen enempää Almaa puoltanut. Kun tyttö rukka jonkun aikaa oli itkenyt ja valittanut, ja äiti turhaan selitellyt, ettei tämä ollut sellainen kuin Alice, eikä siis voinut viettää samanlaista elämää, kadottivat hermot tasapainonsa, ja silloin piti Alman palata lastenkamariin. Äitiä säälitti tuo pikku raukka, ja hän hankki hänelle seuraksi kotiopettajan. Itse hän ei joutanut puuhailemaan hänen kanssaan, eihän voinut tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi aikaansa tuolle onnettomalle lapselle. Alice vielä vähemmin. Alice oli nuori, ja hänen piti saada huvitella mahdollisimman runsaasti ja kauvan, tuollainen itkupussi pikku sisar ei saanut häntä rasittaa. Kaikeksi onneksi oli kotiopettaja hyväluontoinen nuori tyttö. Hän ei loistanut tiedoillaan, mutta hänellä oli osaaottavainen, hyvä sydän, ja ystävällinen, puoleensavetävä käytös. Alma liittyi hellästi häneen, ja vaikkeikaan hän voinut tukahuttaa halua käydä hienossa puvussa ja kulkea vieraisilla, sai hän kuitenkin joltistakin lohdutusta kertomuskirjoista ja muista hommista, joita opettaja keksi hänelle. Kun nyt rouva Lager toisinaan kurkisti lastenkamariin ja huomasi Alman melkeän ilon ja tyytyväisyyden, heittäysi hän jälleen rauhoittuneena huvitusten ja mailman pyörteisiin. Siitä rakkaudesta, joka oikeutta myöten kuului äidille ja joka nyt vaihdettiin Tiina-muorista opettajaan, ei hän vähääkään välittänyt.

Herra Lager seisoi, kuten jo on mainittu, kaiken päivää puodissaan, mutta iltasin, kun äiti ja tytär olivat poissa, otti hän itselleen pienen lepohetken ja lähti nuoremman tyttärensä luo. Taskunsa täytti hän rusinoilla, viikunilla tai muilla makeisilla, joista tuo pikku raukka ilostuisi, ja sitte istui hän hänen luonaan ryypiskellen "puolikasiansa" Alman juodessa olutjuustoaan. Nämä illat olivat hyvin hupaisia kummallekin, ja kuta vanhemmaksi Alma varttui, sitä hellemmäksi muuttui hänen rakkautensa hyväntahtoiseen, vaatimattomaan isään. Sateisina syysiltoina ja talven pitkinä pimeinä puhteina sattui toisinaan, että Yrjö hiipi ylös rappusia ja surumielisenä tirkisti puoliavoimesta ovesta lämpöiseen huoneesen, missä isä ja sisar näyttivät niin hyvin viihtyvän toistensa seurassa. Hän oli kuin kulkurikoira, tuo rikkaan poika. Omaisensa hänestä vähän välittivät ja harvoin hellivät, ja kun toverit olivat lähteneet kukin kotiinsa ja Yrjö itsekin väsynyt temmellykseensä, ja kun läksytkin jo oli luettu, tunsi hän olevansa kaikkien hylkimä. Ja siinä kun hän seisoi lastenkamarin ovella ja katseli, tunsi hän kummallisen kaipuun hänkin saada olla jonkun kanssa ja pitää hauskaa. Ystävällinen opettaja keksi hänet piankin siinä, pyysi häntä käymään sisälle ja työnsi hänelle tuolin pöydän ääreen, jossa lamppu helotti ja iltanen höyrysi. Yrjö oli kaino ja kömpelö naisten seurassa, mutta lämmin iltanen ja hupainen seura sai hänet piankin puheliaammaksi. Tosin sattui, että hän teki tahran pöytäliinaan, kaatoi suolasäiliön tai astui rikki opettajan hameenliepeet, mutta itsessään oli hän Alman mielestä paljon hauskempi kuin Alice, sillä hän kohteli heikkoa pikku siskoaan kuin säröä porsliininukkea ja taisi sitäpaitsi kertoa monta hupaista tarinaa ja uutta leikkiä. Jos Yrjö suureksi tultuaan pysyi jonkun illan kotosalla, eikä tapansa mukaan istunut ravintolassa enemmän tai vähemmän huonojen toverien seurassa, ei se ollut äidin eikä Alicen ansio, sillä he eivät milloinkaan olleet koettaneet tehdä kotia hauskaksi ja miellyttäväksi hänelle, vaan oli se pikemmin muisto näistä hiljaisista iltahetkistä lastenkamarissa ja rakkaus tuohon yhä edelleenkin unohdettuun ja hyljeksittyyn nuorempaan siskoon, jotka pidättivät häntä paheista.

Kun Yrjö oli 19-20 vuotta, äkkäsivät äiti ja Alice, että hänestä oli sukeunut kaunis nuori mies, ja he antoivat hänelle armollisen luvan seurata heitä tanssijaisiin tai olla näkyvissä, kun heillä itsellään oli vieraita. Mutta silloin päästi Yrjö remakan naurun ja huudahti halveksivasti:

— Minäkö tulisin keikailemaan teidän hienoihin saleihinne ja alentuisin armollisten neitostenne naurupalikaksi! Ei kiitoksia! Minulla on parempaakin hupia.

— Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö, tuskitteli äiti ja vei kätensä kolottavaan päähänsä.

— Onko kukaan koettanutkaan minua sivistää, kysyi Yrjö katkerasti, tarttui lakkiinsa ja lähti ravintolaan.

Oli aika, jolloin hellä ymmärtävä äiti olisi tuosta mellastavasta, mutta hyväsydämmisestä pojasta voinut kasvattaa rehellisen, kelpo miehen, ja seurustelu sivistyneiden naisten kanssa olisi karkoittanut hänen kömpelyytensä ja sievistänyt hänen tapojansa. Mutta ei millonkaan riittänyt aikaa pitämään huolta Yrjöstä, ja kun hän näin omavaltaisena oli saanut kulkea lapsuutensa eikä suureksi tultuaan senvuoksi täyttänyt hienon mailmanmiehen vaatimuksia, pidettiin häntä heti menneenä miehenä. Mutta palatkaamme jälleen Aliceen.

Noista ennenmainituista tanssijaisista oli nyt tullut tosi. Alice oli toivonut ainoastaan nuorten niihin osaaottavan, koska, kuten hän sangen epäkohteliaasti sanoi, äidit ja tädit aina olivat niin ikävystyttäviä. Mutta äidit ja tädit olivat vanhanaikuista väkeä, joiden mielestä se "ei sopinut", ja he selittivät, ettei tanssittaisi niin tuumaakaan, jollei ainakin muutamia "kaitsijoita" olisi mukana. Muutamat ankarammat ja ymmärtävämmät äidit arvelivat, että siten tulisi liikaa huviteltua, jos joka viikko olisi illatsu, kun sillävälin vielä usein sattui tanssia tai nimipäiväkutsuja, ja kielsivät tyttärensä niihin osaa ottamasta. Mutta silloin kuiskasi joku rikkiviisas Eevan tytär Alicen korvaan, että jos kutsuttaisiin ne "ompeluseuroiksi", varmaan jokainen ankarinkin äiti antaisi suostumuksensa. Niin, mutta mitä sitte ommeltaisi? Joululahjojako? Ei toki! Niistähän ei lähtenyt vähintäkään hyötyä. Ei, pitäisi etsiä jokin köyhä lapsi tai joku hyvä tarkoitus tai muuta sentapaista, ja sitten ommeltaisi jakkuja, paitoja, nuttuja y.m. Alice ei tosin eläissään ollut ommellut juuri muuta kuin helmiä ja silkkiä, kirjaillut kaulustimia ja nypläillyt pitsiä toisinaan aikansa kuluksi, kun ei ollut muuta tekemistä, mutta hän nauroi ja sanoi, että jos työn piti välttämättä olla jotain hyödyllistä, voi illatsuja kernaasti kutsua "ompeluseuroiksi", eihän sellaisia vielä ollut X:ssä, ja uutuutena voivat ne käydä hyvinkin hauskoiksi. Mutta hän lupasi pitää hyvää huolta, ettei "hyödyllinen" puoli — joka aina oli kuivaa — pääsisi voitolle. Ja niin saatiin ompeluseura. Hupaista sen kokouksissa olikin. Äidit ja tädit leikkasivat ja harsielivat, tytöt pistivät pistoksen silloin, toisen tällöin, naurelivat, puhelivat, laskivat leikkiä. Nuoret herrat pitivät heille seuraa, pistivät väliin lauluksikin. Heitä käytettiin kerinpuina ja pistämään lankaa neulan silmään, mikä antoi aihetta moneen hullunkuriseen menoon. Hetken kuluttua selitti Alice olevansa väsynyt ompelemiseen ja ehdotti, että hiukan tanssittaisiin, voitaisiinhan sitte taas ommella. Mutta tavallisesti ompelu jäi silleen, sillä kun kerran päästiin tanssin alkuun, ei siitä hevillä heretty. Toisinaan oli Alice toimittanut kauniita kuvaelmia. Silloin siirrettiin työt syrjään "siksi aikaa", ommeltiin ja harsittiin päiväkaudet verhoja, sumua ja pilviä, laiteltiin kruunuja, tähtiä ja enkelinsiipiä, apteekarin piti hankkia bengaalisia tulia, ja kaunista ja hauskaa saatiinkin. Voi ymmärtää, ettei työ juuri edistynyt, mutta Alicen tehtävähän olikin estää "hyödyllisen" voitollepääsöä. Äidit kyllä pudistivat viisaita päitään, mutta, minkäs teit? Tytöt rukoilivat ja pyytelivät niin hartaasti ja lupasivat ommella kotona sitä ahkerammin. Ja sitte ne olivat niin somia, ne veitikat, istuessaan kuvaelmissa posket punattuina ja kaikin puolin kaunistettuina, ja silleen se sitte jäi. Huvitelkoot nyt lapsikullat, niinkauvankun vielä ovat nuoria, sanoivat äidit. Ja niin kävikin, vaikka itsepintaisimmat ja vanhanaikaisimmat äidit pakottivatkin tyttärensä työhön tai vain toisiksi ilmoiksi päästivät heitä illatsuihin.

— Kaikkina aikoina on ollut tuo päätön tapa, että nuoriso huvittelee liiaksi, huomautti täti Ulla. — Kun nuoruus sitte on mennyt ilman vähintäkään hyötyä, ilman vakavaa pohjaa, tuntuu vanhuus tyhjältä ja kolkolta.

— Siinä hän nyt taas saarnaa siveysoppiansa, kuiskasi Alice harmistuneena Amylle. — Nuo vanhatpiiat ovat sietämättömiä.

— Liekö hän tosiaankin huvitellut niin mahdottomasti? kysyi Amy.

— Kaiketikin puhuu hän omasta kokemuksesta, vastasi Alice. — Ja ikävää hänen elämänsä nyt on, siitä olen varma. Muuta ei ole tekemistä kuin nuuskaa ja juo kahvia.