SISÄLLYS: (continued 2)

— Te olette säälimättömän ankara, neiti Alice, huudahti hän hengästyksissään ja tahtoi pitää tytön käsiä omissaan.

— Pitäisikö minun antautua leskelle, vastasi Alice naurahtaen ja viuhkoen mielistelevästi nenäliinallaan, minä en pidä leskistä.

— Se ilahuttaa minua äärettömästi, iloitsi luutnantti, olen ollut kovasti mustasukkainen pormestarille, sille vanhalle pöhkölle, joka yhtenään teitä kursastelee.

Alice nauroi sydämmellisessti: — Ha, ha, ha, hänhän kelpaisi minulle isoisäksi.

— Niin no, minä olen sitäpaitsi mustasukkainen kaikille ihmisille, jotka teitä lähentelevät.

Alice veti kätensä irti, ja ikäänkuin ei olisi kuullutkaan viimeisiä sanoja, virkkoi: — Mennään nyt takaisin, muuten luulevat meidän vuoreen kadonneen.

— Yksi sana ensin, kallis neiti Alice, pyysi luutnantti.

— Ei, te vasta olette vallan sietämätön, tuskitteli Alice silmäkulmiaan rypistäin, mutta hymyillen niin lumoavasti, että luutnantti vaan sai enemmän rohkeutta.

— Oletteko sitten jo kokonaan unohtanut sen kauniin kukan, jonka viimeksi annoitte minulle, neiti Alice, ja ne sanat, jotka silloin — —. He saapuivat nyt metsänrantaan ja vastattuaan nopeasti luutnantin kädenpuristukseen juoksi hän kiireesti niitylle sitä ennen kuitenkin kuiskaten: — Minulla on hyvä muisti.

Nyt oli luutnantti jälleen tyytyväinen ja katseli ylimielisen levollisesti, kuinka apteekkari uutterasti tavotteli Alicen suosiota. Kyllähän Alice edelleenkin mielisteli tätä, mutta olihan luutnantilla varma todistus siitä, että hän se sittenkin sai etusijan ja hän mietiskeli vain itsekseen: — Kylläpä osaat keikailla, ilkimys, mutta varokoon vaan pilleriprinssi joutumasta hänen pauloihinsa, hän on minun, minä en ole häntä päästävä.

Ja tyytyväisenä kierrellen viiksiään pyrähti luutnantti kannallaan ympäri.

Samallainen seikkailu tapahtui iltapäivällä rannassa. Jotkut nuorista olivat ongenvapa kainalossa lähteneet rannalle ja hajaantuivat onkimaan. Liina oli etsinyt itselleen kalvepaikan pensaikon varjossa ja seisoi siellä vapa kädessä, kun joku herroista, äskenmainittu opettaja lähestyi häntä. Hän asettui nuoren tytön rinnalle ja heitti onkensa aivan lähelle. Liina lausui jonkun pilasanan, mutta nuori mies pysyi totisena, ja ennenkun Liina edes ennätti sitä ihmetellä, esitti hän suoraan kosintansa. Liina punastui ja hänen somilla, lapsellisilla kasvoillaan vaihteli hämmästyksen, pelvon ja kainouden sekainen ilme. Hän tunsi hyvin vähän nuorta opettajaa. Hän oli tosin koulun ylimmällä luokalla ollut yhden lukukauden hänen oppilaanaan ja senjälkeen joskus tavannut hänet seuroissa, mutta sillä välin ei hän ollut häntä milloinkaan muistellut. Tämän ilmaisi hän nyt opettajalle aivan suoraan päästyään ensi hämmästyksestä.

— Te ette siis voi päättää — — —

— En — en, änkytti Liina, olen niin nuori, en ole sellaista vielä ollenkaan ajatellut, pidän eniten isästä ja äidistä —. Mutta kun hän näki nuoren miehen tuskasta vapisevat huulet ja surullisen katseen, heitti hän pahlaimen luotansa ja tarttui lapsellisella osanotolla häntä käteen lausuen: — Oi, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille surua! en voi muulla tavoin menetellä — en — — — en ole milloinkaan nähnyt teissä muuta kuin suositun, maltillisen opettajan, jos käytökseni on saattanut teitä muuta ajattelemaan, on se tapahtunut ilman tarkoitusta — — — uskonette kai sen?

— Uskon, uskon, viaton lapsi! huudahti nuori mies lämpimästi, unohtakaa, mitä olen sanonut, älkääkä antako murheeni iloanne häiritä. — Opettaja poistui äkkiä.

Koko lopun päivää oli Liina tavallista hiljaisempi ja vakavampi, mikä seikka suuresti tuotti seuralle pilan ja ihmettelyn aihetta. Herroista, erittäinkin entisestä opettajastaan, koetteli hän varovasti pysytellä erillään — näytti siltä kuin olisi hän tahtonut karttaa mahdollisuutta samallaiseen kohtaukseen kuin äsken rannalla.

Kun ilma illalla vilvastui, alkoi tanssi. Soittoniekka oli varattu mukaan ja niin sitä pyörittiin viheriällä nurmikolla. Ragnhild ja Eeditkin näyttivät siitä nauttivan tavallista runsaammin, sillä täällä luonnon helmassa pysyi mieli hilpeänä ja virkeänä. Nyt esiintyivät eri ryhmät, joista Alice Lagerin keksimä oli somin, ja siihen kuuluivat sitäpaitsi parhaat tanssijat. Amy otti myöskin osansa siitä ylistyksestä, jota niin runsin tuhlattiin tälle ryhmälle, ja oli aito onnellinen. Hän oli todellakin tanssinut entistänsä sirommin ja pukukin sopi hänelle paremmin kuin tavalliset salonkivaatteet.

Luutnatti M—, joka oli hänen kavaljeerinansa, mielisteli häntä kohteliaisuuksilla herättääkseen Alicessa mustasukkaisuutta ja rangaistakseen häntä käytöksestään apteekkaria kohtaan, toiselta puolen senkin vuoksi, että häntä huvitti katsella, kuinka yksinkertainen Amy luuli näiden kohteliaisuuksien lähtevän suoraan sydämmestä. Mutta Alicepa ei suinkaan ottanut tästä säikähtyäkseen. Hän ymmärsi hyvin luutnantin aikeet eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Hän oli aivan varma siitä, ettei tämä tosissaan voinut pitää parempana tuota ulkomuodon suhteen kovaosaista Amya kuin häntä, kaupungin ja koko seudun viehkeintä naimaikäistä impeä.

Vasta myöhään illalla alkoi seurue hankkia paluumatkalle.

Siinä mylläkässä, mikä syntyi, kun kaikki etsivät tavaroitaan, kun venheitä vieretettiin vesille ja koreja kannettiin rantaan, sai apteekkari tilaisuuden pyytää Alicea hetkeksi keskustelemaan kanssansa. Alice suostui. Hän aavisti asian tarkoituksen ja mietiskeli, mitenkä pääsisi antamasta varmaa vastausta. Heidän käyskennellessään muun seurueen huomaamatta pitkin metsänrantaa lehtevien puiden suojassa ilmoitti apteekkari sydämmellisin ja miehekkäin sanoin asiansa: hän pyysi Alicea vaimokseen. Alice käsitti, ettei tätä sopinut lyödä kokonansa leikiksi, ei hän myöskään tahtonut olla käyttämättä mielistelytaitoansa. Hän olisi kyllä voinut sanoa hänelle totuuden, nimittäin ettei hän apteekkaria rakastanut eikä luultavasti olisi vastaisuudessakaan sitä tekevä, mutta sitä hän ei tahtonut, koska tiesi sillä tavoin kadottavansa yhden ihailijoistaan. Ja Alice halusi suurta saattuetta. Hän pyysi senvuoksi miettimisaikaa. Hän ei ollut tullut tätä ajatelleeksi, sanoi hän, ei ollut aavistanut apteekkarin tunteita, hän miettisi asiaa, ei voinut varmasti sanoa, pitikö hänestä, kenties tulevaisuudessa, …. oli niin nuorikin vielä. — Apteekkari kysyi, saisiko hän puhua vanhemmille asiasta. Ei, sitä ei Alice tahtonut. Hän tiesi vanhempainsa mielistyneen apteekkariin ja pelkäsi joutuvansa pulaan. Ei, hän neuvoi häntä olemaan asiasta hiiskumatta, lupasi itse sitä ajatella — sillä välin he seurustelisivat niinkuin ennenkin.

Apteekkari ei ollut tähän oikein tyytyväinen, mutta hän mietti mielessänsä: — Kun tyttö pyytää miettimisaikaa, on hän jo puoleksi vallassamme. — Ja kun hän tähän liitti kaikki ne palavat silmäykset ja lumoavat hymyilyt, jotka tänään olivat langenneet hänen osalleen, arveli hän tytön häntä jo rakastavan, vaikkei vielä tähän asti ollut siitä selvillä. — Ja kukaties, tahtoo tyttö, lisäsi hän ajatuksissaan, hiukan leikkiä kanssani kuten kissa hiiren kera. Se olkoon hänelle sallittu, minä vaan en päästä häntä käsistäni. Luutnantti ylpeilee ja komeilee kannuksillaan ja viiksillään, mutta joskus ovat tytöt toki siksi järkeviä, että ennen valitsevat miehen, jolla on mukava koti, kuin sen, joka asuu kasarmissa eikä ole muuta tarjottavana kuin velkoja.

Näin oli Alice voinut tyydyttää kummankin kilpailijan. Kuinkahan kauan tätä kestäisi? Sitä hän ei viitsinyt ajatella. Hän toimi aina hetkellisen mielenjohteen mukaan ja sillä tavoin, kuin häntä itseään parhaiten miellytti. Kun Alice ja apteekkari palasivat muun seurueen luo, oltiin juuri lähdössä ja auringon laskiessa karahtivat venheet kotirantaan. Iloinen seurue hajaantui tyytyväisenä loistavaan huviretkeen.

12.

Köyhän lapsen onni.

Oli myöhäinen iltapäivä. Fanny Ruth palasi kotiin soittotunnilta. Hän oli väsyksissä, sillä hän oli antanut kolme tuntia peräkkäin koululapsille, jotka vapaina lauantai-iltoina harjoittivat soittoansa. Eivät nämä oppilaat olleet sanottavasti innostuneita, eivät myöskään musikaalisia, vielä vähemmän ahkeria. Nuorella opettajalla, joka itsekin oli vielä melkein lapsi, oli siitä paljon vaivaa, ja ainoa, mikä piti hänen joskus jo lannistumaisillaan olevaa mieltänsä vireillä, olivat ne pienet piljetit, joita hän sai tuntein päätyttyä ja joista hän lukukauden lopulla tiesi saavansa rahaa, millä edes hiukan saattoi hankkia rakkaalle äidille hupia ja mukavuutta. Fanny oli saanut enemmän oppilaita, kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja hän piti sitä todellisena onnena, jos siitä oli vaivaakin.

Asuessaan kahden äitinsä kera ei taloustoimiin kulunut paljon aikaa, ja kun äiti enimmäkseen piti siitä huolen, sai Fanny käyttää päivänsä musiikkiin. Jos Fanny olisi harjoittanut sitä ainoastaan huviksensa, ei hänen tunnollisuutensa olisi milloinkaan sallinut hänen siihen niin kokonaan antautua eikä jättää kaikkea muuta äidin huoleksi. Mutta soittamisesta oli koitunut tulolähde, ja senvuoksi piti hänen nyt käyttää kaikki vapaat hetkensä sen harjoittamiseen voidakseen edistyä niin, että hän kykenisi edelleenkin ohjaamaan oppilaitansa ja — vaikka sehän oli hämärä tulevaisuuden unelma — ehkä kerran vielä itse saisi nauttia jonkun taitavan opettajan opetusta. Muutamia vuosia oli muuan musiikinopettaja asunut X:ssä ja kuultuaan Fannyn soittavan, kun tämä vielä oli pahanen koulutyttö, oli hän tarjonnut tälle maksutonta opetusta sillä ehdolla, että Fanny valvoisi hänen nuorempien oppilaittensa harjoitustunteja. Kiitollisena myöntyi Fanny tähän tarjoukseen ja näiden vuosien kuluessa oli hän edistynyt niin huomattavasti, että hänen opettajansa joka kerta kuullessaan hänen soittavan sitä ihmetteli. Kovasti kehotti hän tyttöä lähtemään ulkomaille valmistuakseen pianonsoittajaksi, mutta Fanny ei voinut mitenkään ymmärtää, mistä hän saisi varoja siihen. Herra E., Fannyn opettaja, muutti kuitenkin paikkakunnalta pois, joten tyttö oli pakotettu omin päin jatkamaan. Itse ymmärsi hän vallan hyvin, kuinka vaillinaista hänen soittotaitonsa oli, ja hän epäili voivansa ilman opetusta edistyä. Siitä huolimatta hän edelleenkin työskenteli uutterasti. Paitsi tuntejaan ja omia kirjoituksiaan ompeli Fanny vielä kaikki, mitä kodissa tarvittiin, koska hän tahtoi säästää äidin heikkoja silmiä. Äiti salli tämän mielellään senkin tähden, että hän pelkäsi Fannyn terveyden kärsivän alituisesta soittamisesta.

Kuten sanoimme, oli Fanny nyt kotimatkalla soittotunniltaan. Kadut pienessä kaupungissa olivat jokseenkin pimeät ja tyhjät, niinkuin ainakin, ja Fanny kulki ajatuksiinsa syventyneenä mietiskellen mielessään rakastettua soittokonettaan.

— Jospa voisin kerran ostaa itselleni uuden soittokoneen, ajatteli Fanny, mutta koskapa saisinkaan kokoon niin suuren summan? — Ehkä sentään …. — Ja nyt risteili joukko valoisia tuumia hänen päässään. Käynti tuntui tämänvuoksi kevyemmältä, kadut näyttivät valaistuneemmilta, ja pian seisoi hän eteisen ovella. Äitikulta avasi oven ja otti ilomielin hänet vastaan. Huoneessa tuntui valoisalta, lämpimältä ja kodikkaalta, ja kohta istuivat äiti ja tytär yksinkertaisen illallispöytänsä ääressä. Senjälkeen istui Fanny soittamaan.

— Eiköhän olisi parempi, että lepäisit lapseni?

— Ei, äiti, en olekaan enää väsyksissä — minun pitää välttämättä vielä tänään oppia tämä säveljuoksutus Steibellin sonaatista, se ei anna minulle vähääkään rauhaa, vastasi Fanny.

Äiti otti kutimensa ja sitten istuivat he niinkuin niin monena iltana ennenkin pienessä vierashuoneessaan.

Joskus Fanny pysähtyi kertomaan äidille vaikeuksia juoksutuksessa ja äiti virkkoi suudellen tytärtään, että tämä oli ahkera ja kiltti.

Yhtäkkiä kilkahti eteisen kello.

— Kukahan se lienee, näin myöhään, kellohan on kohta yhdeksän.

Kun äiti avasi oven, astui vanha, harmaahapsinen, kunnioitusta herättävä herrasmies sisään; hänellä oli suuret vilkkaat silmät, ja ystävällisesti hän tervehti köyhää leskeä.

— Suokaa anteeksi, että tulen näin myöhään teitä häiritsemään, mutta kuulin soittoa täältä sisältä, mestarillisesti soitetun säveljuoksutuksen, enkä saanut oltua tiedustamatta, kuka tällaisessa syrjäisessä pikkukaupungissa osasi soittaa niin mainiosti. Anteeksi, en vielä sanonut nimeänikään: soittotaiteilija D.

— Ah, huudahti Fanny riemastuneena, Herra D, joka huomenna antaa täällä konsertin.

— Juuri sama. Pistäydyin tuosta lähellä olevasta apteekista kysymässä, kuka täällä asui, sillä soittonne, nuori neiti miellytti minua. Sitäpaitsi on minulla eräs itsekäs aikomus. Tarvitsisin avustajan huomenna, olen vanha mies, joten hetken lepo numerojen välillä olisi minulle tarpeen. Koko kaupungissa ei tietääkseni ole ainoatakaan soittajaa. Jotkut piaanonumerot tekisivät hyvän vaikutuksen — saanko pyytää teitä, neitiseni, avustamaan konserttiini.

Fanny joutui äkkiarvaamatta hämilleen, mutta äiti vastasi:

— Tyttäreni on ainoastaan oppilas, ei ole milloinkaan esiintynyt julkisesti eikä hän luultavasti siihen kykenekään.

— Täydellinen taiteilija ei luonnollisesti saata kukaan olla noin nuorena, mutta voitte luottaa sanoihini, rouvani, teidän tyttärellänne on erinomaiset lahjat ja hyvä kouluutus. Ja jos herrasväellä ei ole mitään muuta tätä vastaan, on neiti huomenna esiintyvä edukseen.

Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi iäkäs herra:

— On jo myöhäinen ja olisi ehkä sopimatonta pyytää neitiä soittamaan joitakuita kappaleita minun kuulteni.

— Tyttäreni täyttää hyvin mielellään Teidän toivonne, vastasi rouva Ruth ja Fanny asettui piaanon ääreen.

Fannya hiukan pelotti ja ujostutti soittaa noin kuuluisan taiteilijan kuullen. — Mutta, tuumi hän toisekseen, hän tietänee, mihin alottelija kykenee, ja minulle voi olla hyötyä hänen huomautuksistaan.

Fanny soitti ensin pienen laulunomaisen kappaleen Sebastian Bachilta. Hänen kosketuksensa oli pehmeä ja miellyttävä, hänen esityksensä yksinkertaista ja luonnollista, hän oli täydelleen käsittänyt säveltäjän tarkoituksen. Iäkäs taiteilija istui hiljaa; mielenkiinnolla ja tarkkaavasti kuunnellen tytön soittoa. Fannyn lopetettua pyyhkäsi hän kädellään kostuneita silmiään. Vanha piaano, yksinkertainen huone, vielä hento lapsellinen vartalo koruttomassa puvussa, lempeät kainot kasvot, joilla nyt eloisa puna väikkyi, oli liikuttanut häntä, ja kun tyttö nyt käänsi loistavat silmänsä kysyvin katsein häneen, virkkoi hän kehoittaen:

— Soittakaa vielä, soittakaa vielä!

Fanny soitti vielä muutamia kappaleita eri säveltäjiltä. Hän tuli rohkeammaksi, jota enemmän hän painui soittoonsa ja unohti kuulijat.

— Soittakaapa nyt jokin Weberin kappale, pyysi herra D.

— Ah, pelkään, etten lainkaan osaa soittaa Weberiä, vastasi Fanny, olen viimeksi soittanut muuatta hänen konserttiansa, mutta — — —

— Soittakaa se, soittakaa, vaikkette sitä osaisikaan, kehoitti herra D.

Fanny totteli, ja nyt seisoi herra D. hänen vieressään tehden silloin tällöin jonkun huomautuksen.

— Tässä enemmän intohimoa — — — tässä ailakoiden — — — leikitellen, soittakaa leikitellen — noin! nyt synkästi, — — — seis! kiitos siitä! Tämä fortissimo on soitettava kuin ukkosen pauhu — — — j.n.e.

Kun Fanny lopetettuaan nousi ylös vavisten mielenliikutuksesta, puristi iäkäs herra hänen päätään molemmin käsin ja suuteli häntä otsalle.

— Rouvani, lausui hän tytön äidille, näitä lahjoja ei saa tukehuttaa, ei haudata pikkukaupungin tyhjyyteen. Hänen voimiaan ei pidä haaskata soittotunteihin. Antakaa hänen matkustaa ulkomaille.

Rouva Ruth istui kalpeana ja liikutettuna pyöritellen vihkisormustaan.

— Hyvä herra, virkkoi hän viimein, me olemme köyhiä, me voimme töin tuskin ansaita jokapäiväisen leipämme.

— Pyytäkää valtioapua, ehdotti vanhus innokkaasti.

— Meillä ei ole ystäviä eikä tuttavia, jotka voisivat Fannya suositella ja ilman jonkinlaista puoltolausetta — — —.

— Se on luonnollista. Voi lapsi, lapsi, jospa olisit minun musiikkikoulussani Tukholmassa, — — — mutta joku keino on meidän keksittävä. Luvatkaa ainakin soittaa huomenna konsertissani. Otamme tämän alkusoiton Bachilta ja lisäksi jonkun Hummelin kappaleen.

Fanny lupasi, ja iäkäs taiteilija lähti pyydettyään vielä kerran anteeksi, että hän ventovieraana myöhään illalla oli tunkeutunut heidän asuntoonsa.

Seuraavana päivänä harjoitteli Fanny edelleen kappaleitaan ollen iloissaan siitä arvostelusta, jonka herra D. oli hänen soitostaan langettanut. Ja entistä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu lahjojensa kehittämiseen jonkun etevän opettajan johdolla.

Kuinka suuresti hämmästyikään yleisö konserttisalissa nähdessään Fanny Ruthin astuvan piaanon ääreen kalpeana ja vavisten, mutta vanhan herra D:n rohkaisemana, joka asetteli nuotteja ja käänsi lehteä.

— Kuka olisi uskonut tällaista pienestä vähäpätöisestä Fannysta, joka on kuljeksinut vanhassa ruskeassa palttoossa soittotuntia antamassa, ihmetteli Alice Lager. Ja moni muukin puhkesi sanomaan "kuka olisi uskonut". Mutta köyhän tytön ystävät tunsivat iloa hänen menestyksestään.

Herra D. oli kuitenkin tiedustellut yhtä ja toista leskestä ja tämän tyttärestä, mutta ei ollut muuta kuullut kuin hyvää. Konsertin jälkeisenä päivänä kävi hän jälleen rouva Ruthia tapaamassa. — Minulla olisi eräs ehdotus neidille, alkoi hän kiitettyään ensin sydämmellisesti avustuksesta konsertissa.

— Minulla on Tukholmassa pieni musiikkikoulu, oikeastaan vain omaksi huvikseni, ja sinne otetaan ainoastaan rikaslahjaisia oppilaita — tule sinne soittamaan, Fanny Ruth, minun vanha vaimoni ottaa sinut avoimin sylin vastaan, olen ohjannut jo useita soiton suojatteja hänen luoksensa. Köyhät oppilaat ovat usein asuneet luonamme, syöneet meidän pöydässämme. Tule kerallani Tukholmaan. Tuletko? — Fanny ei hämmästykseltä, ilolta ja kiitollisuudelta saanut sanaa suustaan, puristi vain vanhan miehen kättä ja puristi uudelleen katsoin häneen loistavin silmin.

— Se olisi suuri onni lapselleni, virkkoi rouva Ruth, mutta tehän ette tunne meitä — — —

— Luulen tuntevani tarpeeksi, hymyili vanha mies, mutta ymmärrän, että ehdotukseni kaipaa miettimisaikaa. Matkustan nyt Helsinkiin ja Turkuun antamaan konsertteja. Senjälkeen palaan Tukholmaan. Sillä välin Te mietitte asiaa, rouvani, ja me voimme kirjeellisesti keskustella asiasta. Tuntisin todellista iloa saadessani ottaa vastaan tyttärenne oppilaakseni — toivon siis hänen tulevan.

Vilkkaan vanhan herran mentyä heittihe Fanny äitinsä syliin ja huudahti ihmeissään:

— Äiti, uskallanko luottaa sellaiseen onneen?

Äiti hyväili häntä hellästi.

— Vaikea lienee sitä vielä uskoa, mutta voimme sitä ajatella. Ennen kaikkea tulee sinun, lapseni, muistaa, että ankara työ sinua odottaa, suuria vaikeuksia saat voittaa, kenties koettelemuksiakin.

— Niin äiti, sen tiedän; olen siitä kuullut puhuttavan ja kirjoista lukenut. Mutta tunnen sielussani sellaisen voiman ja rohkeuden, jota et luulisi pienen Fannysi omistavan. Jos vaan pysyn terveenä, ei mikään työ, eivätkä mitkään vaikeudet saata minua lannistaa, ja jos se kerran on minun kutsumukseni, niin tottahan Jumala on tukenani. Eikö niin, äiti?

— Aivan varmaan, rakas lapsi.

— Ikävintä on elää erotettuna armaasta äidistäni.

— Siihen meidän on alistuminen, huokasi äiti, ehkä saat rouva D:stä äidillisen ystävän.

Oli puoliyö, ennenkun Fanny ja hänen äitinsä lopettivat keskustelun ja menivät nukkumaan, ja kauan vielä oli Fanny vuoteellaan valveilla muistellen viime päivien tapahtumia. Hän oli liiaksi riemuissaan nykyhetken onnesta voidakseen ajatella loitolle tulevaisuuteen, liiaksi lapsellinen uneksiakseen kunniaa ja menestystä, liiaksi lempeä ja viaton miettiäkseen kilpailua muiden taiteilijain kanssa. Hänen unelmansa keskittyivät siihen! sanomattomaan onneen, että hän saisi taitavan opettajan ohjausta, että hän vähitellen oppisi soittamaan niitäkin kauniita kappaleita, jotka nyt olivat liian vaikeita hänelle ja saisi kuulla hyvää musiikkia. Uskaliain tulevaisuudentuuma oli se, että hän soitollaan voisi keventää äidin elämän huolia ja — ostaa itselleen uuden piaanon.

Rouva Ruth valvoi yökausia tämän asian vuoksi. Pitäisikö hänen lähettää nuori lapsensa noin yksinään mailmaan? Ja olikohan tämä nyt Fannyn kutsumus. Hän keskusteli siitä Fannyn kummi-isän, paikkakunnan tuomarin kanssa, joka oli ollut tytön isän parhaita ystäviä. Tämä kehotti matkustamaan. Tuomarilla oli Tukholmassa muuan sukulainen, jonka tytär kävi herra D:n musiikkikoulua; lupasi kirjoittaa sinne ja suositella Fannya. Sen lisäksi tunsi hän erään naisen, joka talven suussa matkustaisi Tukholmaan. Ehkä tämä ottaisi Fannyn hoiviinsa matkan kestäessä. Tästä kirjoitettiin herra D:lle ja Fannyn lähtöpäivä läheni. Kyynelsilmin ompeli rouva Ruth tyttärensä matkapukua. Fanny suuteli kyyneleet pois koettaen lohdutella äitiänsä.

— Sittenkun minä olen päättänyt opintoni, vuokraan minä oman asunnon, sinä asut luonani ja saat vapaapiljetin kaikkiin konsertteihin — me olemme niin kovin onnelliset. Ja, lisäsi hän vakavammin, me kirjoitamme toisillemme ja rukoilemme toistemme puolesta. Ehkä tulen jo ensi kesänä sinua katsomaan.

Niin lähti Fanny, mutta kesä toisensa jälkeen kukki ja talvi vieri, ennenkun hän takaisin palasi.

13.

Liinan koti.

— Nyt äiti, ei sinun kannata ruveta vastustelemaan, sillä olen tullut kotiin lujassa mielessä olla ymmärtäväinen ja hyödyllinen, enkä aio luopua päätöksestäni.

Rouva von Rosen istui neuvotonna nojatuolissaan. Viimein virkkoi hän puoleksi nauraen, puoleksi vastustellen tytön jyrkkiä sanoja:

— Sinä et pysty tähän työhön, et ole koskaan ennen sitä tehnyt.

— Sitä suurempi syy on nyt ruveta sitä opettelemaan, huomautti Liina. Mikä tämä on? Paita? Onko se paikattava?

— On. Mutta kyllä minä sen teen, lapseni, olen aina ennenkin tällaiset tehnyt.

— Siksipä juuri olet niin ymmärtämätön äiti. Olet syntymästäni saakka saarnannut, että minun pitää olla järkevä ja ahkera, mutta kun sitten tulen kotiin ymmärtäväisenä ja täysikasvuisena, niin sinä suostuttelet minua jatkamaan samaa laiskurin elämää. Olet todella kummallinen äiti. Tiedätkö, mitä Maria Ståle saa aikaan? Hänet aion ottaa esikuvaksi pyrkiessäni täydelliseksi naiseksi. Hänen toimialansa miellyttää minua eniten. En minä kelpaa lääkäriksi, niinkuin Eedit Berg, enkä näyttelijäksi, kuten Hildur Jonson, mutta paitojen paikkaamista, ruuan valmistamista — sitä luulen kyllä oppivani.

— Kyllähän se on totta. Mutta niinkauvankun sinä kuljet tuolla lailla hiukset hajalla, ei yksikään ihminen usko sinua täysikasvuiseksi, järkeväksi tytöksi, nauroi äiti.

— Sekö se vaan onkin! No ei siitä haittaa. — Ja Liina hypähti kuvastimen eteen, pyyhkäisi vaaleat, vallattomat kutrinsa korvan taakse, kietoi ne verkkoon ja sitasi silkkinauhan tiukasti ympärille. — Katsos nyt, äiti, enkö nyt näyttäne kyllin arvokkaalta, jotta uskallat luovuttaa tuon paidan minun huostaani.

Tuo hilpeä tyttö tempasi puoliväkisin työn käteensä, istui hyvin viisaan näköisenä äitinsä viereen ja alkoi ommella huimaa vauhtia. Äiti ryhtyi toiseen työhön, mutta silmäsi tuon tuostakin epäilevin katsein nuorta ompelijaa. Sillä hän oli suuresti peloissaan, että paita pikemmin tulisi pilatuksi kuin paikatuksi. — Hetken kuluttua astui Liinan isä, herra von Rosen, huoneeseen. Hän seisahtui ovelle ilmeisesti ihmeissään silmälasiensa alta tarkastamaan tätä pientä ryhmää.

— Kuka siinä sinun vieressäsi istuu, äiti? No, jopa nyt jotakin, eikö se vaan ole meidän yltiöpää. Ha, ha, ha, vai jo Liina ompelee!

— Niinpä vaan — paikkaa paitaasi, ukko kulta, vastasi Liina päätään nostamatta.

— Ja mihin ovat kutrisi kadonneet?

— Etkö näe, että ne ovat vangitut. Äiti oli huolissaan, että pitäisivät minua poikana, jos ne vapaina leijailisivat, kuului tytön vakainen vastaus, mutta veitikka ilkkui jo suupielissä.

— Äh, minä vaan en voi sietää tuota verkkopeliä. Anna kutrien olla valloillaan. Nähnevät toki ihmiset pitkät hameesi, vaikken minä niitä suurin ihaile.

— Sinä olet kunnon ukko! huudahti Liina, hypähti tuoliltaan, viskasi työnsä pöydälle ja istui isänsä syliin. Toisen kätensä kietoi hän isänsä kaulaan, mutta toisella irroitti verkon hiuksistaan, niin että kevyet kutrit laineissa kiertelivät hänen iloisia kasvojaan.

— Kas noin, se on minun mieleistäni! huudahti isä ihastellen tytärtänsä. — Äläkä sinä, äiti, aseta verkkoja ja siteitä tytön tukkaan.

— Isä kulta, minä vaan tein pilaa Liinasta.

Liina nauroi iloisesti ja juoksi äidin luo ollen tukehduttamaisillaan hänet suudelmiin.

— Sinä olet parhain äiti mailmassa ja senvuoksi ansaitsisit paljon paremman tyttären.

— Hyvä tytärhän minulla onkin, riensi äiti vastaamaan katsellen hellästi rakastettua lastaan.

— Ja nyt on paita valmis — ei siitä ainakaan enää monta pistosta puutu. Olen istunut paikallani ainakin koko puoli tuntia ja tarvitsen niin muodoin liikettä. Vai kuinka, isä?

— Tietysti. Mene noutamaan niityltä kotiin Polle, minä lähden ajelemaan pariksi tuntia.

— Kyllä, isä, lupasi Liina, sieppasi hatun päähänsä ja lennätti ulos. Ovella pyörähti hän ympäri. — Lepää sinä vaan, äiti, kyllä minä palattuani paikkaan lopunkin.

— Hyvä, hyvä, vastasi äiti, otti Liinan työn ja purjettuaan kurttuisen paikan ompeli sen uudelleen.

— Tyttö on sentään jo seitsemännellätoista, lausui hän päätään pudistaen.

— Ole huoletta, lohdutteli isä. Tyttöä ei mikään vaivaa, hän on iloinen ja reipas — muuta ei vastaiseksi ole tarpeenkaan. Tarvinnet apua, ota ompelija.

— Ei ollenkaan senvuoksi, vaan hänen itsensä tähden.

— Hänen itsensä tähden en muuta toivo, kun että saa olla rauhassa.

— Niin, niin, ystäväni, nauttikoon vaan nuoruudestaan ja vapaudestaan, myönnytteli heikko äiti tyytyväisenä, sillä samaa hänkin sydämmessään toivoi, vaikka näön vuoksi katsoi velvollisuudekseen huomauttaa, kuinka välttämätöntä Liinan oli tasoittua ja vakaantua. Alati iloinen, yltiö ja rakastava tytär oli vanhempainsa silmissä niin peräti täydellinen, niin rakastettava, ettei hänessä ollut pienintäkään poispantavaa. Jos hän ei ollutkaan niin kelpokäytännöllinen kuin Maria Ståle, niin oppinut kuin Eedit Berg, niin musikaalisesti etevä kuin Fanny Ruth, — niin mitäpä siitä. Eiväthän kaikki ihmiset ole samaan kaavaan valetut. Mitä taas hänen kykyihinsä tuli, ei niitä vielä oltu sanottavasti koeteltu. Äiti oli kaikessa hiljaisuudessa varmasti vakuutettu, että Liina kykeni mihin hyvänsä, kunhan vaan olisi pakko tosissaan yrittää. Ja isä vakuutti Liinalla olevan laajat tiedot, vaikkei hän ollut kärkäs niitä näyttämään. Musiikkiin oli hän niin perehtynyt, että hänen pilalaulunsa, valssinsa, polkkansa ja idyllinsä ihastuttivat vanhempia paljon enemmän kuin kaikki maailman sonetit ja capricit. Mitäpä syytä olisi senvuoksi kiristää ohjaksia, joskin tyttö on käynyt muutaman viikon papille lukemassa ja alkanut käyttää pitkiä hameita.

Liina oli nuorin suuresta siskoparvesta, jotka olivat parhaassa kukoistuksessaan menneet manalle, eikä siis sovi ihmetellä, että vanhemmat hellävaroin hoitivat tätä nuorteata tainta peljäten jollain tavoin häiritsevänsä sen vapaata kehitystä. Huonompi luonne olisi voinut tällaisesta leväperäisyydestä turmeltua, tulla oikulliseksi, itserakkaaksi, omapäiseksi ja itsekkääksi, mutta Liina oli luonnostaan taipuisa, helläsydäminen ja iloinen. Vaikkakin hän alati omaa tahtoansa noudattaen teki oman mielensä mukaan, niin ei syynä ollut se, että hän välttämättä olisi tahtonut oman tahtonsa esille, vaan se, ettei kukaan häntä vastustanut, eikä hän koskaan tullut vakavasti ajatelleeksi, että hän olisi toisinkin saattanut menetellä, että hänellä ihmisenä ja tyttärenä myöskin oli velvollisuuksia. Laulellen ja tanssien kulutti hän aikaansa iloisena kuin perhonen, eikä tarvinnut hänen enempää kuin kedon kukkasen surra tai huolehtia toimeentulostaan. Onnellinen, iloinen Liina! luuletko tuollaisen vapauden iän kaiken kestävän? Jollei — oletko valmis oikealla tavalla koettelemustenkin kautta kulkemaan velvollisuuksien tietä?

14.

Ensi askel.

Rehellisen huonekalutehtailijan, Johan Jonsonin oli onni olla tulevan näyttelijättären, runollisen Hildurin setä. Tytön isä oli ollut joku alhaisempi virkamies, mutta kuollut parhaassa iässään niinkuin hänen vaimonsakin. Pienenä paitaressuna oli Hildur tullut setänsä taloon, jossa hän sai hellää hoitoa, mutta ei varsin järjellistä kasvatusta. Tehtailija oli mennyt hiljan naimisiin ja kun ei hänellä ollut omia lapsia, tuli Hildurista pian perheen silmäterä. Jos hän jo syntyjään oli luonteeltaan oikullinen ja juonikas, toisinaan yltiö ja iloinen, toisinaan synkkä ja juro, toisinaan taas yrmeä ja kärtyisä, niin pääsi kaikki tämä yhä suurempaan voimaan ymmärtämättömien, mutta helläsydämmisten kasvatusvanhempain luona. Täti Riika oli hyväntahtoinen, mutta typerä täyttäen lapsen kaikki mielihalut.

— Älä itke lapseni, saat sitä tai sitä, oli hänen tapansa sanoa. — Setä Janne ei aina ollut yhtä myöntyväinen, tuinahti silloin tällöin, olipa jo pari kertaa näyttänyt vitsaakin. Mutta hänen oli vaikea nähdä vaimonsa itkevän, joka luonnollisesti kuului asiaan tällaisissa kohtauksissa, ja lisäksi oli pikku Hildur hänellekin sellainen lemmityinen, ettei tuolle hennonnut suuttua. Sitäpaitsi osotti tyttö suuria taipumuksia tanssiin, lauluun ja lausuntoon, niin että häntä väkisinkin täytyi ihailla, niin juonikas kuin hän olikin. Illoin sedän tultua tehtaasta ja istuuduttua saliin polttelemaan, sai Hildur aina näyttää hänelle tanssitaitoansa. Hän osasi pienillä jaloillaan, joita punaset sahviaanikengät koristivat, tehdä niin siroja liikkeitä ja sedän hyräillessä jotakin vanhaa polkkaa taikka valssia seurata niin tarkasti tahtia, että ukko ilmi-ihastui ja palkitsi häntä kuuluvalla suudelmalla. Tyttö oli myöskin kaikenmoisista laulu- ja virsikirjoista yllättänyt säkeitä, joita hän lausui ulkoa ennenkun vielä osasi edes lukea. Vedet vierivät Riika tädin silmistä kun tyttönen mustat kutrit hajallaan asettui tuolille ja silmät ylöspäin käännettyinä innokkaasti lausui jotakin runoa. Setä ja täti eivät suinkaan säästäneet kiitosta ja ylistystä vaan kertoivat kaikille tuttavilleenkin Hildurin erinomaisista lahjoista, eikä yksikään vieras saanut lähteä pois kuulematta tytön lausuvan tai näkemättä hänen tanssivan. Tästä piintyi lapseen se luulo, että hän oli ihmelapsi, ja hän esiintyi mielellään. Saattoipa käydä niinkin, että jonkun unohdettua pyytää häntä näyttämään taitoansa hän itse siitä huomautti sanoen: — Etkö tahtoisi kuulla runoja? tahi: — Tanssinko ma sinulle? — Tultuaan hiukan vanhemmaksi ymmärsi hän olla muiden kuultavaksi tai nähtäväksi kykyjään tarjoomatta, mutta ei hänellä toki ollut mitään sitä vastaan, jos häntä siihen kehotettiin. Rehellinen tehtailija tahtoi antaa kasvatilleen loistavan kasvatuksen. Hän oli näet varakkaanpuolinen mies, ja joskin oma pieni taimitarha jo oli kasvanut hänen ympärilleen, olivat ne vain "käsityöläistaimia", kuten hän itse tapasi sanoa ja sitäpaitsi siksi pieniä, ettei heidän kasvatuksestaan tarvinnut vielä huolehtia. Huonekalutehtailijan mielestä oli opin ja sivistyksen huippu siinä, että kävi läpi kaupungin tyttökoulun, missä oli yksi opettaja, joka oli käynyt Saksassa ja niin muodoin osasi "puhua sujuvasti saksaa". Tähän kouluun pantiin Hildur. Lukemiseen ei tällä pienellä ihmelapsella näyttänyt olevan erityisiä taipumuksia, jos emme ota lukuun runonlausuntoa, joka sekin kävi aivan väärällä tavalla, niin että opettaja sai nähdä paljon vaivaa poistaakseen hänestä vanhan tavan. Kun Hildur jo kymmenen vuoden vanhasta sai lukea romaaneja ja kaikkia, mitä vaan käteen sattui, niin voimme ymmärtää, ettei maantiede, aritmetiikka tai kielioppi nuorta neitosta sanottavasti miellyttäneet. Hän ikävystyi niin ollen pian kouluun ja opettajiin, jotka eivät ollenkaan häntä ihailleet. Väliaikoina hän tosin hämmästytti tovereitaan kertomalla heille kappaleita romaaneista taikka näytelmistä, mutta koululasten ymmärrys ei tällaisiin ulottunut, he juoksivat mieluummin naattaa tai löivät palloa. Kun Hildur oli täyttänyt neljätoista vuotta, luuli hän olevansa täysi-ikäinen nainen, valmis kosittavaksi, ritarien ryöstettäväksi, valmis menemään luostariin, tai elämään minkä romaanin sankarittaren elämää tahansa. Kun ei häntä koulussa pidetty erityisempänä tai suurempana kuin muitakaan neljätoistavuotisia, vaan vaadittiin häneltä samaa kuuliaisuutta ja tarkkaavaisuutta kuin muiltakin, vieläpä uskallettiin rangaista ja antaa ala-arvoisia numeroita, kiukustui hän ankarasti ja päätti nolata johtajattaren jättämällä hänen koulunsa. Hildur pyysi senvuoksi eräänä päivänä vähää ennen lukukauden alkua, että hän saisi lopettaa koulunkäynnin.

— Ei, kissa vieköön, lausui setä Janne painavasti, sinulla on kaksi luokkaa jäljellä ja ne sinun on ensin käytävä läpi.

Hildur hiukan hämmästyi setä Jannen tavatonta varmuutta — hän ei ollut luullut tämän pitävän hänen koulunkäyntiänsä noin tärkeänä.

— Mutta setä, minä en enää tahdo käydä koulua, ankkasi tyttö.

— Et tahdo? Mitä päähänpistosta se on? Sinun on meneminen kouluun, tiedä se, ja muista, että minä olen sen sanonut, minä Johan Jonson.

Nyt olisi varmaankin moni muu pikkutyttö aito peljästyneenä alistunut noudattamaan ankaran sedän tahtoa, mutta Hildurhan ei ollutkaan mikään pikkutyttö, vaan täysi nainen, ja lisäksi tunsi hän tuiki tarkoin setä Jannen. Hänen piti aina ensin saada hiukan torua ja sitte vasta myöntyä. Hän taipui kuin savi viisaan, juonikkaan suosikin käsissä. Tämä houkutteli hänet minne tahansa.

— Mutta hyvä setä, sanoi Hildur uudelleen, minähän olen jo neljätoista vuotta.

— Neljätoista vuotta, mitä se on! tavallinen koiranikä, vastasi setä kiivaasti.

— Uh, kun setä käyttää karkeata kieltä, sanoi Hildur loukkaantuneena, isä ei olisi ikinä noin sanonut.

— No, no, niin — sinä tunnet sedän, pahoitteli tuo rehellinen mies, isäsi oli virkamies ja käynyt koulua, mutta setäsi on ollut ainoastaan oppipoikana ja katso sellaisissa piireissä ei opita niin hienoja tapoja.

— Mutta setä on kuitenkin rehellinen ja kunnon mies, vakuutti Hildur mairitellen, ja osaat kylläkin, jos vaan tahdot käyttäytyä hienosti.

— Kyllä vaan, ei sitä turhaan ole seurustellut parempain ihmisten kanssa, kehasi setä mielissään. — Enkä ole toki ollut kirjallisuuttakaan viljelemättä. Katsoppa tuota romaanipinoa tuolla kaapin päällä; ja sitten olen minä lainannut pastorilta Begnerin käsitteet, joka sekin merkitsee jotakin. Siksipä juuri pitää sinunkin käydä koulua ja saada oppia, tönöseni. Oppimaton ihminen on kuitenkin aina kuin luontokappale. — Hildur aivan ällämystyi tällaista asian käännettä; hän oli odottanut peräti toista hyvin sovitetusta imartelustaan.

— Mutta setähän ei ole käynyt koulua ja on kuitenkin kaikin puolin kunnon mies, jatkoi Hildur itsepintaisesti.

— Kunnollinen ja oppinut ei ole samaa, huomautti setä, ja sitäpaitsi olen minä vasta vanhana hankkinut sivistykseni, mutta sinun tulee tehdä se nuorena. Isästäsi olisi voinut tulla pormestari taikka mikä muu hyvänsä, ja älköön kukaan pääskö sanomaan, että sinut on huonosti kasvatettu.

— Sitä ei voikaan kukaan sanoa, olenhan käynyt neljä vuotta koulua, osaan saksaa, ranskaa, maantiedettä, historiaa — kaikkia, mitä tarvitseekin osata. Kuulithan setä, kuinka minä joku päivä sitten puhuin sen saksalaisen posetiivinsoittajan kanssa.

— Niin, niin, kyllähän sinä oppinut tyttö olet, mutta laajempi tietokaan ei ole haitaksi.

Nyt tuli Riika täti kutimineen sisälle.

— Täti kulta, sano sedälle, ettei minun enää tarvitse käydä koulua.

— Varjele, hyvä lapsi, huudahti hyväntahtoinen rouva, setä ei tahdo kuulla siitä edes puhuttavankaan.

— Mutta nyt kuluttaa setä niin paljon minun tauttani — mitä jää sitte serkuille, pisti Hildur kekseliäästi väliin.

Tämä kosketti arkaa kieltä Riika tädin sydämmessä, mutta tuo hyvä eukko oli mieleltään jaloin ja parhain ihminen mailmassa.

— Serkut, rakas Hildur, sanoi hän vaatimattomasti, eivät tarvitse niin paljon oppia ja tottahan sitä silloinkin keino taasen keksitään. Setä kyllä meille rovon hankkii, lisäsi hän taputtaen ukkoaan leveälle olkapäälle.

— Siitä saatte olla huoletta, ylvästeli setä. Janne Janson ei vielä hetikään herkeä toimistaan, kyllä sitä riittää ryysyä meidänkin ympärillemme. Voit suruti jatkaa kouluasi.

— Sinä olet kiltti tyttö, kun muistat noin meidän lapsiamme, päätteli täti liikutettuna, mutta mene sinä vaan kouluun. Suon kernaasti sinun oppivan, olet aina tuottanut kunniaa perheellemme.

Mutta nyt puhkesi Hildur kyyneliin. Hän ei jaksaisi enää lukea, hän oli usein niin väsyksissä ja luuli rintansakin olevan heikon, opettajat menettelivät väärin, rankaisivat häntä syyttömästi, häntä jo hävettikin käydä koulua, kun oli niin pitkä ja herratkin puhuttelivat häntä neidiksi ja tanssittivat häntä ja Lundströmkin — setä Jannen vanhin sälli — oli sanonut, että hän pitkissä hameissa näyttäisi aivan täysikasvaneelta.

Setä ja täti eivät voineet nähdä Hildurin itkevän. Täti kammoksui jo pelkkää ajatustakin, että Hildur saisi keuhkotaudin, ja setä vannoi vahvasti, että opettajat etsikööt kouluunsa muualta oppilaita, jos aikovat Hilduria rangaista, ikäänkuin ei hän olisi oppineempi kaikkia muita tyttöjä, hän, joka kykeni lausumaan runoja jo aikoja ennen kuin osasi edes sisästä lukea. Hildur lakkasi itkemästä. — Minä osaan ulkoa koko ihmiskunnan historian, kerskasi hän, setä voi kysyä mitä kohtaa tahansa.

— Sen kyllä uskon, tyttöseni, myönteli setä hieroen tyytyväisenä käsiään, ja kun asiaa tarkoin harkitaan, olet sinä näinä neljänä vuotena oppinut yhtä paljon, kuin muut tytöt kahdeksana.

— Niin, Hildurhan on aina ollut hyväpäinen tyttö, säesti täti Riikakin, ja kun täällä on käynyt teatteri, on hän kertonut minulle koko kappaleen ja näytellyt kaikki osat yksinään, niin että oli kuin olisin ollut teatterissa katsomassa, vaikka istuin kotona.

— Niin, tietääkö täti, että minäkin rupeen näyttelijättäreksi, virkkoi Hildur.

— Sitä sinä et tee, sanoi setä Janne jyrkästi ja täti lisäsi huolissaan:

— Ethän sinä sitä tahdo, lapseni, tuommoiset komeljantit eivät koskaan ole oikein rehellistä väkeä.

— Enkä minä ole tuhlannut rahojani sitävarten, että sinä ilvehtisit teatterissa muiden ihmisten ilonpidoksi, jatkoi setä.

— Mutta täti kulta, en minä aiokaan sellaiseksi, joka kiertelee paikasta toiseen, vaan oikein sellaiseksi, joka asuu Helsingissä taikka Saksanmaalla, käy silkissä ja sametissa ja saa rannerenkaita ja laakeriseppeleitä kuninkailta ja keisareilta, puhui Hildur innoissaan.

Setä ja täti pudistelivat vielä päätään, mutta vuosien kuluessa totutti Hildur heidät siihen ajatukseen, että näkisivät hänet näyttämöllä. Kouluun ei hänen tarvinnut enää mennä, mutta setä kehotti häntä alituiseen "sivistämään itseänsä", ja Hildur totteli häntä sillä tavoin, että luki romaaneja ja näytelmäkappaleita, mitä käteen sattui, ensin kaikki "kaapin päältä", ja luettuaan niitä lukemasta päästyäänkin, kunnes osasi ne ulkoa, lainasi hän tuttaviltaan ja kaupungin kirjastoista yhä uusia. Ja setä Janne oli hyvillään nähdessään hänet kirja kädessä. — Se on oikein, tyttöseni, tapasi hän sanoa silittäin hänen kauniita, hyvin hoidetuita kutrejaan. Ja vaimolleen ylisteli hän: — Se tyttö lukee kuin hevonen, hänestä tulee sorja neito, niin että meidän pitää hankkia hänelle kunnon mies.

— Niin, Lundström näyttää katselevan häntä halukkain silmin, vastasi Riika.

— Lundström? Hävetköön kehno, tiuskasi ukko kiukuissaan, älä nuolase, ennenkuin tipahtaa! Ylemmä, ylemmä! Hänen isästänsä olisi voinut tulla pormestari.

— Mutta olithan itsekin vaan puusepänsälli, ukkoseni, muistutti täti Riika katsellen miestään ihailua ja rakkautta säteilevin silmin.

— Niin, niin, mutta nytpä ovatkin ajat muuttuneet. Lundströmiltä puuttuu senlisäksi sivistys, näetkös.

— Niin, kyllähän minä puolestani soisin tytöstä tulevan vaikka apteekkarin rouvan tai jotakin muuta ylhäistä ja hienoa.

— Meidän täytyy toimittaa lapsi parempain ihmisten seuraan, hänen pitää käydä rippikoulua yhdessä kauppias Lagerin ja valtioneuvos Cederskiöldin tyttärien sekä muiden hienojen neitojen kanssa tänä kevännä.

— Mutta käyköhän se päinsä?

— Miksei kävisi. Minä lähetän tuon mahonkituolin pastorille, ottakoon hän vaan tytön vastaan.

Täten tuli Hildur "parempain ihmisten" seuraan. Häntä ei tosin kovin paljo muistettu hienoimmissa kutsuissa, mutta niin pienessä kaupungissa kuin X ei ollut vaikea päästä "hienojen" piiriin. Hildurilla ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttuja. Ne nuoret tytöt, jotka kuuluivat huonekalutehtailijan seurapiiriin, olivat hänestä liian sivistymättömiä, niin että hän tuskin suvaitsi heitä puhutella. Hänen koulutoverinsa taas eivät hänestä suurin välittäneet. Yleensä pidettiin Hilduria eriskummallisena, ja usein ei muuta tarvitakaan kuin tämä maine, niin nuoren koulutytön kumppanit häntä arasti karttavat. Lisäksi oli Hildur jossain määrin itserakas ja luulevainen, joka sekin osaltaan esti häntä saamasta ystäviä. Näin oli asian laita rippikoulun jälkeen. Hildur eli teatteriunelmissaan ja suunnitteli tulevaisuuttaan tuhansille tahoille. Hän odotti odottelemistaan kiertelevää teatteriseuruetta kaupunkiin tulevaksi, missä se oli luvannut antaa muutamia näytäntöjä. Setä ja täti olivat jo aikoja sitten taivutetut. Sedän pää oli aivan pyörällä ihastuksesta, kun hän ajatteli Hildurin loistavaa tulevaisuutta, kuinka tämä esim. esiintyisi hovissa ja setä Janne saisi vapaapiljetin hoviteatteriin ja näkisi veljentyttären ruhtinasten ja prinssien rinnalla. Mutta täti Riika, hän huokaili surusta. Sillä hän ei päässyt varmuuteen, oliko nyt oikein kunniallista olla komeljattina; mutta hän pani kuitenkin kuntoon Hildurin vaatteet ja katseli hartaasti kädet ristissä tytön "opinnoita" kuvastimen edessä, kun tämä opetteli luomaan lumoavia silmäyksiä, vääntämään käsiään tai muuta sellaista, jonka luuli kuuluvan murhenäytelmän alaan. Pikku serkut, jotka luonnollisesti myöskin olivat kuulleet puhuttavan Hildurin tuumista, katselivat häntä uteliaina ja kertoilivat toisilleen, kuinka Hildur serkku seisoisi päällään, söisi tappuroita ja kuinka hän sitten lautanen kädessä kulkisi ympäri keräämässä rahaa, jolla hän ostaisi namusia heille. Niin olivat he asian ymmärtäneet.

Viimeinkin saapui teatteriseurue. Se oli kehnonlainen, mutta paremman puutteessa otettiin se riemuiten vastaan. Useat kaupunkilaisista eivät milloinkaan olleet parempaa nähneet, ja ne, jotka olivat käyneet pääkaupungissa, katselivat vaihtelun vuoksi tällaistakin. Hildur oli tietenkin setänsä kanssa ensimmäisessä näytännössä. Seuraavana päivänä pukeutui tuo tuleva primadonna parhaaseen pukuunsa ja meni teatterin johtajan puheille. Täti Riika jätti hänet hyvästi kuin olisi hän mennyt vihille tai hautaan viety, setä Janne toivotti iloisesti onnea, ja pikku serkut seisoivat kauan portilla katsellen hänen jälkeensä. Hildurin sydän sykki sangen nopeasti hänen astuessaan ylös majatalon portaita, jossa johtaja asui. Ei hän ollenkaan peljännyt, ettei häntä otettaisi vastaan, sehän ei voisi tulla kysymykseenkään, mikäpä seura olisi niin järjetön, että työntäisi luotaan lupaavan kyvyn; mutta Hildur oli tottumaton puhuttelemaan vieraita henkilöitä ja siitä hän oli levoton, kuinka osaisi esiintyä edukseen. Hän koputti ovelle. Sisältä kuului naurua, miesten ja naisten ääniä, lasien ja kuppien kilinää, ja sakea tupakansavu levisi aina eteiseen asti. Vanha paksu herra avasi oven. Joukko ihmisiä tarkasteli uteliaasti Hilduria kiireestä kantapäähän. Hän saattoi töintuskin erottaa muutamia herroja ja naisia, jotka istuivat aamiaispöydässä tupakansavun täyttämässä huoneessa.

— Mikä on neidillä asiana? kysyi paksu herra.

Hildur vastasi haluavansa puhutella herra johtajaa.

— Vai niin, kyllä se olen minä, ehkä saan luvan pyytää neitiä astumaan tänne sisään. — Hän osotti pientä huonetta salin laidassa. — No, nyt voitte puhua.

— Minä haluaisin teatteriin, virkkoi Hildur hiukan loukkaantuneena johtajan hänen mielestään liian vapaasta käytöksestä.

Pitkä "hm" tuli vastaukseksi.

— Olen jo kauvan havainnut itselläni olevan taipumusta näyttelemiseen, jatkoi Hildur haaveellisesti katsellen ja nojaten arvokkaasti sohvan kulmaa vastaan.

— Niin monet nuoret naiset kuvittelevat samoin, sanoi johtaja levollisesti, mutta koettakaamme, lukekaa minulle jotakin. — Hän ojensi Hildurille kirjan, josta tämä luki kappaleen.

— Eipä niinkään huonosti, katkasi johtaja, mutta melkein liiaksi pontta. Olkaa hyvä ja lausukaa jotain ulkoa, joku runo tai kappale näytelmästä.

Hildur oli aika päiviä tätä varten valmistunut. Hän nousi ylös, asettui loitommalle huoneessa ja lausui osan Lessingin näytelmästä "Emilia Galotti".

— Ahaa, nuori neitini, ihmetteli johtaja Hildurin lopetettua, korkeallepa te lennättekin kappaleita valitsemaan. Te olette kovin nuori vielä ja — — — ei juuri — — — no niin, saattaahan se olla. No entä huvinäytelmä?

— Huvinäytelmä ei minua miellytä, vastasi Hildur ylvästellen, ainoastaan murhenäytelmä vaikuttaa minuun, ja sinnepäin vievät taipumuksenikin.

— Ha, ha, ha, nauroi johtaja, sinnepäin ne vievät kaikilla. Nuori neitini, me saamme kauan, kauan näytellä kamaripalvelijan osia ja sivuhenkilöltä, ennenkuin me pääsemme murhenäytelmään. Mutta jos teillä on halua ja rohkeutta, niin voimmehan koettaa. Muuan parhaista kamarineitosistani meni hiljan naimisiin, hänen paikkansa voisitte te mahdollisesti saada — kestää tosin kauan, ennenkuin te saavutatte hänen taitavuutensa, sillä teidän lausuntonne on hyvin virheellistä ja käytöksessänne jotain teeskenneltyä, mutta me voimme yrittää. Jos teillä on todellista taipumusta, karisevat pienet viat vähitellen pois.

Syvästi loukattuna ja toiveissaan pettyneenä palasi Hildur kotiin. Hänkö näyttelisi kamarineitsyen osaa! Mokoma tehtävä! Tuoda sisään vesilasi, lausua pari sanaa, keikistää ja mennä tiehensä! Jos hän ei olisi hävennyt setä Jannea ja kaikkia muita, jotka olivat kuulleet hänen tulevaisuuden unelmistaan, olisi hän antanut palttua koko teatterille. Vaan se ei käynyt päinsä. Ja kukapa tietää, vaikka hämmästyttäisi hän ensi kokeellaan teatterin johtajaa siihen määrään, että tämä piammiten uskoo hänelle arvokkaampia osia. Ja nyt palasivat entiset unelmat kunniasta ja maineesta. Mutta kun tyttö seisoi rehellisen huonekalutehtailijan portin takana, laimeni rohkeus. Kuinka hän voisi niellä tämän nöyryytyksen, tunnustaa, miten kaikki oli käynyt, että hänen oli pakko tyytyä kamarineitsyen osaan. Tässä tuskassa pälkähti jo hänen päähänsä kertoa jotakin aivan toista ja sitten jollakin tavoin estää setää tulemasta teatteriin; mutta sellainen ajatus häntä kuitenkin hävetti, ja hän ymmärsi sitäpaitsi, että setä toiselta taholta piankin saisi kuulla asian oikean laidan. Hildur esitti asian senvuoksi totuudenmukaisesti jättäen kuitenkin pois joukon nöyryyttäviä lauseita, jotka olivat koskeneet hänen ulkomuotoaan, esiintymistään, käytöstään ja lausumatapaansa ja huomautti saaneensa vähäpätöisen osan siitä syystä, ettei hän ennättäisi ensi harjoitukseen pitempää oppia. Setää ja tätiä tämä tyydytti verrattomasti, ja täti Riikakin lupasi tulla teatteriin, vaikkei hänen ennen ollut tapana sellaisissa huveissa käydä.

Monien harjoitusten ja uusien nöyryytysten perästä oli Hildur viimeinkin valmis esiintymään. Hän ei ollut voinut edes aavistaakaan, että mokoman kamarineidon tähden piti pitää moista melua. Milloin oli sanassa väärä korko, milloin keikistys liiaksi syvä, milloin askel liian lyhyt, milloin liian pitkä, ja kauheinta kaikesta oli se, että katala johtaja oli sadatellut häntä vakuuttaen, ettei hänellä ollut taipumusta senkään vertaa kuin pahasella karjapiialla. Niin, ken saattoikaan olla niin typerä ja luulla, että Hildur näyttelisi sievoista kamarineidon osaa, hän, joka tunsi milloin hyvänsä kykenevänsä esiintymään Opheliana tai Emilia Galottina.

Hildur oli vuodattanut vuolaita kyyneleitä häpeästä, harmista ja loukatusta turhamielisyydestä, vaikka salassa tietenkin, sillä ei yksikään ihminen saisi aavistaa hänen pettymystään, kaikista vähimmin setä ja täti, jotka niin kauan olivat olleet hänen teatteriin menoaan vastaan. Toki toivoi Hildur yhä edelleen tästä halpuudesta ylenevänsä. Hänen lohdutuksenansa olivat lukemansa kertomukset monen muun näyttelijättären hankaluuksista ensi kertoja esiintyessään. Viimein tuli tuo suuri päivä. Ensi surun tuotti se, että Hildurin täytyi peittää kauniit hiuksensa — ainoa, mitä hänessä kaunista oli — myssyllä, mutta sitä nyt ei voitu auttaa. Setä ja täti seurasivat juhlavaatteissaan tyttöä teatteriin.

— Jumala siunatkoon sinua, huudahti täti mielenliikutuksissaan, kun Hildur kääntyi takaportille, josta käytiin pukuhuoneisiin ja näyttämölle. Alkusoitto soitettiin, esirippu nousi. Hildur seisoi vavisten kulissien takana. Hänen tuli esiintyä vasta toisessa näytöksessä, joten hänellä oli aikaa malttua. Hän luulikin jo pysyvänsä levollisena, mutta juuri kun hänen piti astua sisälle, kuiskasi johtaja tehden samalla uhkaavan liikkeen: — Heittäkää herran tähden hiiteen tuo opheliailme kasvoiltanne! — Tämä närkästytti ja hämmensi siihen määrään nuorta näyttelijätärtä, että hän ihan unhotti sanottavansa. Muuan näyttelijöistä työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Kun Hildur ennätti valaistulle näyttämölle ja näki suuren yleisön edessään, hämmentyi hän yhä enemmän. Vaivoin saattoi hän ottaa pari askelta eteenpäin ja kantaa tarjotinta, jolla olevasta lasista toinen puoli meni maahan. Typertyneenä säikähdyksestä ja häpeästä oli hän pudottamaisillaan tarjottimen lattialle, mutta onneksi se henkilö, jonka tuli ottaa lasi vastaan, sieppasi nopeasti tarjottimen hänen käsistään. Epätoivoisena kääntyi Hildur ympäri, unohti keikistyksen ynnä lyhyet askeleet ja riensi ulos luullen koko yleisön nauravan hänen tyhmistymistään.

Näyttämön ulkopuolella kohtasi hän johtajan, joka kiukuissaan soimasi ja haukkui häntä aasiksi.

Hildur ei voinut muuta kuin juosta pukuhuoneeseen, heittäytyä sohvalle ja puhjeta kyyneliin. Kiukku, häpeä, epätoivo kiistelivät hänessä.

Se oli Hildurin ensi askel näyttämöllä.

15.

Velvollisuus ja taipumus.

Eeditiä oli kohdannut paljon ikävyyksiä, jotka uhkasivat lamauttaa hänen tavallisesti niin reippaan mielensä. Lisäksi oli niiden joukossa sellaisia, joita hän ei arvellut voivansa poistaa. Jos se olisi ollut joku harvinainen sana, olisi hän etsinyt sen sanakirjastaan, jos se olisi ollut sekava lause tahi jotakin muuta vaikeatajuista ja käsittämätöntä, olisi hän tiedustellut sitä isältään taikka kirjoistaan, mutta ei — vaan olivat ne noita kurjia jokapäiväisiä vastahakoisuuksia: pohjaanpalanutta velliä, nenäkkäitä palvelustyttöjä, siivottomia huoneita. Milläpä sitä auttoi? Ja miksi piti nuorta tyttöä, jonka päämääränä oli ihana, työläs lääkärinura, vaivattaman ja kiusattaman tällaisella? Mitä oli hänellä tekemistä elämän pikkuseikkain kanssa, ne sopivat paremmin naiselle, jolla on sekä halua että taipumusta sellaiseen. — Tämänlaatuisia olivat ne valitukset, joilla Eedit oli huojentanut sydäntänsä ystävälleen Maria Stålelle, joka oli tullut hänen luoksensa iltaa viettämään. Samassa astui professori Berg sisälle puhtaaksi silitetty paita kädessä.

— Hyvä lapsi, virkkoi hän lempeään tapaansa, tulenko kovin sopimattomasti? Tästä paidasta puuttuu nappi. Voisitko sinä auttaa sitä?

Eedit, joka jo ennestään oli nyreissään, rypisti kulmiaan, mutta kysyi kuitenkin ystävällisesti:

— Isä parka, eikö sinulla ole toista paitaa?

— On kyllä, mutta kaikista ovat napit irti. En olisi sinua vaivannut, mutta minun pitää pistäytyä hetkeksi kaupungilla.

— Tulen heti ompelemaan sen, lupasi Eedit, olen pahoillani, ettei Sohvi ole pitänyt siitä huolta — mutta se on nyt juuri hänen tapaistaan.

Professori poistui jälleen, ja Eedit rupesi hakemaan nappia laatikostaan, mutta ei löytänyt yhtäkään.

— Ne ovat ehkä ompelupöytäsi laatikossa, huomautti Maria.

— Oi, Maria hyvä, nauroi Eedit, se on vain nimeltä ompelupöydänlaatikko, — ja hän näytti joukon papereita ja kyniä, jotka olivat järjestyksessä toistensa vieressä.

— Minä juoksen johonkin puotiin ostamaan tusinan nappeja, ehdotti Maria.

— Ei, malta, kysyn ensin Sohvilta, ehkä hänellä on varastossaan, sillä hänen asiansa on pitää vaatteistamme huolta, vaikka hän tekee sen sangen puutteellisesti, kuten huomaat.

Sohvilla oli onneksi muutamia likaisia kangasnappeja, joita hän löysi minkä mistäkin rasiasta ja laatikosta.

— Annas kun minä ompelen ne, pyysi Maria, minulta ei mene siihen kuin silmänräpäys, isäsi voi suuttua, kun saa niin kauvan odottaa.

— Ei hän siitä juuri suutu, hän on niin hyvä ja kärsivällinen, mutta mielellään soisin hänen saavan paitansa niin pian kuin suinkin, vastasi Eedit katsellen, kuinka Marian neulaan tottuneet sormet ketterästi kiinnittivät napin paikoilleen. Hetken päästä oli kaikki tehty.

— Tottumus sen saa aikaan. Jos tietäisit, kuinka monta tuhatta nappia minä olen iässäni ommellut, niin et suinkaan ihmettelisi.

— Mutta eikö se ole kauhean kuolettavaa työtä? Tiedätkö Maria, että minä aina siihen asti, kuin opin sinut tuntemaan luulin löytyvän ainoastaan kahdenlaisia naisia: sellaisia, jotka lukivat, ajattelivat ja harrastivat yleisiä asioita sekä sellaisia, jotka keittivät, ompelivat, juorusivat ja olivat yksinkertaisia. Mutta nyt olen havainnut, että sinä harrastat kaikkea, mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, niin että voin puhua kanssasi mistä hyvänsä, että olet ajatellut ja lukenut paljon ja kuitenkin — olet sinä noin ihmeen taitava kaikissa kotiaskareissa. Se on minusta selittämätöntä. Kuinka voivat nämä olla yhdistettyinä? Kertomustesi mukaan kuluu sinulta koko päivä kotitoimiin. Kuinka voit harrastaa muuta sen lisäksi? Etkö aivan uppoa noihin ruoka- ja vaatehuoliin?

— Sinä teet minulle yhtaikaa niin monta kysymystä, etten tiedä, miten sanani sovittaisin vastatakseni järjestyksessä kuhunkin erikseen, naurahti Maria.

— Saatat ihmetellä minun mielenpurkaustani; mutta mieleni oli niin kovin alakuloinen ja apea, ja sinä tulit kuin käskystä saadakseni sitä sinulle keventää. Sillä miten lieneekään, olet sinä ainoa tyttötovereistani, jolle saatan ajatuksiani ilmaista, ja näissä asioissa pitäisi sinun olla oikea neuvonantaja.

— Nuori olen neuvonantajaksi, mutta asetun mielessäni äitini sijaan ja ajattelen, kuinka hän sinulle vastaisi.

— Oi niin — onnellinen se, jolla on äiti!

— Kenellä on äiti, sydämmellinen, mielevä äiti, niinkuin on minulla, äiti, joka ei ainoastaan anna neuvoja, vaan on itse elävänä esimerkkinä hyvään elämään — hänellä on aarre, josta ei koko elinkautenaan voi kyllin kiitollisuutta osottaa. Vaan haluatko vastausta kysymyksiisi?

— Haluan.

— Ne olivat: eikö minusta jokapäiväinen työni tunnu ikävältä? Kuinka on mahdollista, ettei mieleni kokonaan kiinny niihin? Kuinka voin harrastaa kaikkea korkeata, jaloa ja kaunista mailmassa tuon yksinkertaisen jokapäiväisyyden ohessa? Ensiksi pitää minun ilmoittaa sinulle, rakas Eedit, että vanhempani ovat opettaneet minua pitämään velvollisuutta korkeana, jalona ja kauniina, ilmaantukoonpa se sitten lukemisessa, kirjoittamisessa, maalaamisessa, ompelemisessa tai keittämisessä, lastujen poimimisessa tai missä hyvänsä muussa.

— Kaikki tuo kuuluu kauniilta ja oikealta, mutta eikö sinusta noita viimeksi mainitsemiasi velvollisuuksia voida pitää jokapäiväisinä ja halpoina senvuoksi, että alhainen, ymmärtämätön kansa niitä täyttää?

— En tiedä. Jos asiata tyystin tutkii ja juuri korkeammalta näkökannalta, niin en luule niiden tulevan niinkään jokapäiväisiksi. Jos ajattelemme, mikä on tulos tämän työn uskollisesta täyttämisestä, mikä sen laiminlyömisestä, niin täytynee meidän käsittää niiden tärkeys. Terveys ja hupi — eivätkö ne ole tärkeitä asioita? Mutta mitenkä niiden käy, jos ateria myötäänsä valmistetaan huolimattomasti ja epäsäännöllisesti? Ajattele, miltä maistuu ruoka, pohjaanpalanut tai muuten onnistumaton ruoka — sinä, joka olet tutkinut ihmisruumista ja siihen kuuluvia asioita, ymmärtänet sen hyvin.

— Aivan niin. Olen toisinaan ollut ihan epätoivoinen niiden todellakin murhaavien aterioiden takia, joita Sohvi usein meille valmistaa. — Maria jatkoi:

— Jos taas otamme huomioon kodin ulkonaisen järjestämisen, niin tiedät hyvin, kuinka puhtaus, ilmanvaihto ja kohtuullinen lämpö ovat terveydelle välttämättömiä.

— Tiedän kyllä.

— Hyvä. Se oli siis herra tohtori, joka vastasi näihin kysymyksiin, sillä ne koskivat terveyttä. Mutta tiedän sinussa myöskin olevan kylliksi naisellisuutta rakastaaksesi somia, eheitä ja siistiä vaatteita, olkootpa ne sitten omiasi tai lähimmän ympäristösi.

— Aivan varmaan, ja on todellakin menettämäisillään kärsivällisyytensä, kun tahtoessaan muuttaa puhtaan kauluksen havaitsee laatikkonsa tyhjäksi, taikka niinkuin isä raukka äsken, on ilman nappeja ja nauhoja.

— No niin. Myöntänet niin muodoin näiden seikkain tärkeyden?

— Myönnän tietenkin. En ole todellakaan ennen tullut ajatelleeksi näitä asioita tältä näkökannalta, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Mutta Maria — — koska kerran on olemassa erilaisia luonnonlahjoja ja erilaisia taipumuksia, pitäisi jokaisen saada mielensä mukaan niitä noudattaa, sillä yhtä hullunkurista, kuin olisi panna Sohvi tutkimaan fysiologiaa ja lääketiedettä, yhtä ankaraa ja naurettavaa on vaatia, että minä käyttäisin kallista aikaani keittämiseen ja ompelemiseen. Se on vakuutukseni. En ole niin itserakas, että luulisin mailman siitä kärsivän, jos minusta ei tulisi lääkäriä. Mutta, Maria, enhän voi sille mitään, että mieleni palaa juuri tällä alalla vaikuttamaan, ja tunnen kykyni vievän juuri tälle alalle eikä millekään toiselle. Siitä asti kuin olen ajattelemaan ruvennut, olen tätä halunnut. Olen ajatellut, kuinka vähän löytyy lääkäreitä esim. maaseuduilla, olen ajatellut kaikkia niitä kärsiviä ja vaivaisia, joiden tuskaa voisin keventää, ja ennen kaikkia olen ajatellut naisia, joiden olisi helpompi nais- kuin mieslääkäriä puhutella. Olen kuullut isäni sanovan, että tuhansia naisia kuolee lääkärin hoidon puutteesta. Kun minulla kerran on taipumusta, halua ja kykyä sekä hyvä tilaisuus lukea isäni johdolla — niin miksen sitä tekisi? Jos taas ottaisin tehtäväkseni kodin hoidon ja järjestämisen, niin ei minulle jäisi hetkeäkään opintojeni jatkamiseen.

Eedit puhui tulisella innolla. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, ja hän odotti nyt vastausta kaikkeen tähän. Maria oli kuunnellut häntä hartaasti. Hän istui pää kättä vastaan nojautuneena ajatuksissaan. Viimein virkkoi hän:

— En oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata ja millä tavoin tämä epäkohta olisi poistettavissa, sillä en ole itse siitä kärsinyt. Mutta sanon kuitenkin, kuinka asia minun mielestäni on käsitettävä. — Jos tämä mailma olisi täydellinen, ei epäkohtia olisi ollenkaan olemassa, mutta olojen nykyisellä kannalla ei muuta voitane kuin pyrkiä oikeaan, ja missä sekin on mahdotonta — tyytyä siihen, mitä ei muuttaa voi. Jos löytyisi täydellisiä palvelijoita, sellaisia, jotka jo syntyessään olisivat kyvykkäitä ja taitavia ammatissaan, siistejä, rehellisiä ja ahkeria — silloin ei mikään olisi luonnollisempaa, kuin että he ilman tuskaa ja suuttumusta pitäisivät huolta taloudesta, ja sinä saisit häiritsemättä syventyä lukuihisi, aina olisi kauluksesi puhtaina, ruokasi hyvin valmistettua ja napit isäsi paidassa. Mutta sellaisia palvelijoita on harvassa. Ja minkätähden? Sentähden, että ihmistä ei ohjaa vaisto, vaan tarvitsee hän oppia ja harjoitusta. Mutta kuka häntä opettaa? Monella on ollut ymmärtämättömät vanhemmat, toisilla ei ketään, joka olisi heistä huolta pitänyt, toiset ovat saaneet tyytyä kehnojen, mielettömien emäntien hoitoon. He ovat kasvaneet ilman rakkautta, ilman hoitoa ja kasvatusta. Voimmeko vaatia heiltä täydellisyyttä? Ja sitte huomattakoon erilaiset luonnonlahjat. Sillä ethän kieltäne, hyvä Eedit, että nämä, kuten sivistyneetkin ihmiset, ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Jotkut ovat erittäin oppivaisia, ja luonnostaan siistejä, herttaisia ja ahkeria, toiset taas kaikkeen tähän mahdottomia. Kukapa takaa, vaikka Sohvista olisi tullut taitava lääkäri, jos vaan olisi saanut opetusta, vaikka hän yhtä vähän kuin sinä kykenee paikkaamaan ja keittämään.

Eeditin silmät ensin suurenivat, mutta hän sanoi sitten nauraen:

— Sinä et ole niinkään väärässä. Kukapa olisi tutkinut tyttöraukan luonnonlahjoja, olosuhteet ovat tehneet hänestä palvelijan.

— Niin. Mutta se ei silti ole mikään puolustus hänelle, sillä kunkin kohdaltaan on täytettävä ne velvollisuudet, jotka hänelle kuuluvat. Mutta se seikka saattaa häntä enemmän puolustaa, ettei hän ole saanut opetusta näissä toimissa ja että hän on liian nuori hoitamaan taloutta, missä emäntä istuu lääketiedettä tutkimassa.

— Siinäpä se juuri pulma. Mitenkä sinun mielestäsi asia olisi autettava? Onko todellakin minun velvollisuuteni luopua rakkaista kirjoistani ja tulevaisuuden tuumistani ryhtyäkseni selvittämään kotiaskareiden sotkuista vyyhtiä ja pitääkseni ikäni kaiken sitä selvänä?

— Sitä minä en luule. Tarkoitusperäsi on korkea ja ihana ja siunausta tuottava, enkä muuta parempaa halua, kuin että vapaasti saisit sen täyttämiseksi työskennellä. Mutta sinulla on vanha isä ja ehdoton velvollisuutesi vaatii, että sinä jollakin tavoin pidät hänestä huolta ja hoivaa.

— Aivan niin, sen hyvin ymmärrän. En ole vaan löytänyt oikeata tapaa. Minun täytyy sanoa, etten lapsempana ollenkaan huomannut näitä lukemattomia kiusoja ja vastahakoisuuksia, ja tunnen todellista tuskaa ajatellessani, mitä vanha isäni noina vuosina on mahtanut kärsiä. Minäkin asetan velvollisuuden korkealle, Maria. Mutta olen tähän asti luullut velvollisuudekseni luontaisen taipumukseni noudattamista ja kehittämistä. Vasta nyt ovat silmäni auenneet. Luontoperäinen halu estää minua ryhtymästä toimiin, jotka ovat harrastusteni ulkopuolella, mutta minä olen käyttävä kaiken tarmoni pakottaakseni itseäni siihen. Kuitenkin — lisäsi Eedit miettiväisenä — kuitenkin on hartain toivoni, ettei minun tarvitsisi luopua opinnoistani! En halua mainetta, en tahdo loistaa tiedoillani, niinkuin jotkut luulevat, en lukisi edes ulkonaisia tutkinnolta varten. Tahtoisin ainoastaan sammuttaa tiedonjanoani ja sillä tavoin olla lähimmäisilleni hyödyksi.

— Uskon niin olevan, Eedit, ja ymmärrän sinut täydellisesti, virkkoi Maria puristaen hellästi ystävänsä kättä. Siksi olenkin vakuutettu, ettei sinun tarvitse poiketa siltä uralta, jonka jo olet viitottanut. Jos haluat, kysyn äidin mieltä tässä asiassa?

— Oi ystävä, tee se! Sillä välin minä kuitenkin koetan, mihin Sohvi kykenee ja autan siinä, mikä hänelle on mahdotonta. Mutta se on onnettomuuteni, etten saata samalla tavoin kuin sinä ajatella ja toimittaa useita tehtäviä, vaan kääntyy ajatukseni aina yhteen asiaan kerrallaan. Kun syvennyn kirjoihini, katoaa koko muu mailma ajatuspiiristäni. Mutta sitäpä juuri koetankin parantaa. Kiitos sinulle, hyvä ystävä, että aikaasi uhraamalla olet antanut minulle järkeviä neuvoja.

— Olisin hyvin tyytyväinen, jos olisin saanut sinut vakuutetuksi, etteivät kotiaskareet ole "jokapäiväisiä ja ikäviä" taikka vähäpätöisiä.

— Siitä saat olla varma. Sinun näkökannaltasi katsottuna ne eivät ole, sen hyvin ymmärrän.

— Silloin olen tyytyväinen. Kun sinä nyt alat niitä toimittaa, niin tuntuvat ne ikäviltä, mutta muista silloin sen tulevan siitä, ettei sinulla ole niihin taipumusta ja että se aika, minkä niihin käytät, riistetään opinnoiltaisi ja tulee niin muodoin huonosti käytetyksi. Mutta muista samalla vanhaa isääsi, jota niin hellästi rakastat, ja jonka hyväksi olet valmis uhraamaan vielä enemmänkin.

— Sitä tahdon muistaa.

— Vaan tässäpä puhellessamme on aika tietämättäni pitkälle kulunut. Hyvästi! tulen kohdakkoin jälleen taikka kirjoitan, mitä äitini asiasta arvelee. Häntä miellyttää suuresti sinun opintosi ja on hän sitäpaitsi kotitoimiin hyvin perehtynyt: hän on kyllä välikeinon keksivä. Sanon sinulle, mitä äitini kerran minulle lausui. Ollessaan nuori oli hän oikea kirjatoukka, mutta siihen aikaan ei sallittu "tuhlata aikaa lukemiseen." Koko päivä kului kehräämiseen, kutomiseen ja keittämiseen.

— Ja lukuhalu piti hänen tukehuttaa! Ja nyt hänestä on tullut taitava emäntä, ja on hyvin hoitanut ja kasvattanut monet lapsensa. Kuinka se kävi hänelle mahdolliseksi?

— Täytyi, ystäväni — hänen oli mahdoton ajatella, että hän saisi seurata taipumustaan, ja hänestä oli aivan luonnollista, että hän niinkuin kaikki muutkin tytöt auttoi äitiä kotiaskareissa. Mutta onneksi sattui hän rakastumaan sivistyneeseen ja oppineeseen mieheen. Äidin jouduttua naimisiin käytettiin ensimmäiset vuodet, jolloin kodinhoito ei vielä vienyt paljon aikaa, kirjatietojen kartuttamiseen. Isä valitsi sopivia, opettavaisia ja sivistäviä kirjoja, joita sitten yhdessä lukivat. Äiti kun oli hyvin tottunut taloutta hoitamaan, osotti kaikki tarkoituksen mukaiselle kannalle, joten häneltä riitti aikaa lukuihin. Koko tuona aikana, olipa hänellä kuinka paljon tahansa työtä, ei kulunut päivääkään, jolloin hän olisi ollut lukematta — jos hän ei ennättänyt muulloin, niin ainakin illalla pienten rauhanhäiritsijäin mentyä levolle. Ja äiti on opettanut meidätkin niin, että jaamme aikamme ja harrastuksemme opintojen ja käytännöllisten askareiden välillä. Hän on kehittänyt meitä kummallekin taholle ja tutkinut lahjojamme, niin ettei mikään tulisi laiminlyödyksi tai tukahutetuksi. Jos minussa on harrastusta kaikkeen mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, kuten äsken lausuit, niin on se vanhempaini ansio, jotka ovat tämän harrastuksen osanneet herättää ja keskusteluillaan ja ajatustavallaan minuun vaikuttaneet.

— Hyvästi vihdoinkin, Eedit.

Eedit jäi yksinään miettimään, mitenkä hän parhaiten täyttäisi nämä hyvät aikomuksensa. Hänellä oli terästä tahdossa, selvä järki ja hän rakasti hellästi isäänsä. Kun hän kerran oli päässyt pahan perille, ei hän levännyt, ennenkuin oli sen syyt löytänyt ja sen parantanut. Liiaksi tottumaton kun hän omien sanojensa mukaan oli, oli hän tähän asti ainoastaan ikäänkuin aavistuksen tapaisesti tuntenut tuon pahan, mutta äskeisestä keskustelusta käytännöllisen ja samalla älykkään Marian kanssa oli hän päässyt asiasta jokseenkin selville. Mitä piti hänen ensiksi tehdä? Pitää huolta, että päivällinen valmistui oikeaan aikaan, sillä hänen isänsä oli usein valittanut ruokahalun katoavan kun sai kovin kauan odottaa ja jättävän jälkeensä ainoastaan kiusallisen hiukastuksen.

Eedit meni keittiöön. Sohvi oli kömpinyt vuoteelleen ja luki jotakin risaista romaania.

— Kuuleppa Sohvi, virkkoi Eedit, kello on jo kaksitoista ja minä toivon päivällisen olevan valmiina kello kaksi tänään ja tästä lähtien joka päivä. Se on isäni tahto, sillä epäsäännölliset ruoka-ajat vaikuttavat häneen haitallisesti.

Sohvi tarkasteli ihmeissään nuorta emäntäänsä, kunnes vastasi nenäänsä nyrpistäen:

— Ei sitä edeltäpäin voi mennä mitään lupaamaan, kaikki riippuu siitä, mitä milloinkin on tekemistä.

— Mutta sinun pitäisi asettaa tekemisesi niin, että päivällinen valmistuu oikeaan aikaan.

— Hyvä on neidin niin sanoa, joka istuu kirjojensa ääressä tietämättä vähääkään, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin päivällinen on pöydällä.

Eeditin täytyi itsekseen myöntää, ettei tyttö ollut niinkään väärässä, sillä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan, mitä siihen tarvittiin. Hän tunnusti sen suoraan ja sanoi levollisesti:

— Kyllä se on totta, Sohvi, sillä en ole ikinä sellaista työtä tehnyt, mutta — — —

Hänet keskeytti Sohvi, joka noustuaan ylös viskasi kirjan pöydälle ja ärjäsi:

— No olkoon neiti sitten hyvä ja käytelköön koneitaan ja kirjojaan, mutta antakoon minun rauhassa tehdä tehtäväni.

Mutta Eedit vastasi päättävästi:

— Ei, Sohvi. Järkeni sanoo, ettei se ole mikään mahdottomuus, koskapa muissa perheissä on säännölliset ruoka-ajat ja niin meilläkin äitini eläessä.

Sohvi kohautti äkeissään olkapäitään voimatta käsittää, mikä nuorta emäntää oikein vaivasi, mutta Eeditin lujuus ja varmuus vaikutti kuitenkin sen verran, ettei hän enää uskaltanut antaa nenäkästä vastausta. Päivällinen oli todellakin pöydällä täsmälleen kello kaksi. Mutta millainen se oli? Paisti oli päältä palanutta ja sisältä raakaa, perunat kovia ja liemiruoka ei ollut vettä valkosempaa. Eedit pyysi isältään anteeksi sanoen sen olevan hänen syynsä, sillä hän oli kiiruhtanut sen valmistamista. Vanha professori joutui ihmeisiinsä, hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut Eeditin syyttävän itseään tällaisissa tapauksissa.

— Lienee turhaa ruveta Sohvin kanssa torailemaan, virkkoi hän, päätään pudistaen, hänellä on omat tekotapansa, ja joskaan ei se aina ole niin viisasta ja muille mieleistä, niin pahemmaksi muuttuu, jos pääsee suuttumaan — olen sen havainnut.

Eedit oli vaiti, sillä hän ei tahtonut ennen aikojaan ilmaista aikomuksiaan, mutta päivällisen jälkeen meni hän uudelleen keittiöön.

— Sinun tulee tarkasti varoa, että ruoka on kypsää, hyvä Sohvi, sillä on kovin epäterveellistä syödä palanutta tai kypsymätöntä ravintoa.

Sohvi suuttui silmittömästi.

— Mitä minä sille voin, kun ruoka kerran on välttämättä oleva pöydällä kello kaksi. Jos se olisi saanut kiehua kolmeen, olisi se ollut valmista. Se on herrasväen oma syy.

— Jospa olisit alkanut aikasemmin, huomautti Eedit.

— Aikasemmin — neitihän ilmoitti vasta kello kaksitoista. Paistia ei paisteta kahdessa tunnissa.

— No kuinka pitkä aika siihen kuluu?

— En minä sitä niin tarkoin arvaa — ei ole ollut aikaa kello kädessä sitä vartioida. Kun asetan padan tulelle, annan kiehua siksi kun valmistuu.

Eedit ei viitsinyt kauemmin kiistellä vihastuneen palvelijan kanssa, vaan päätti itse tunkeutua keittotaidon salaisuuksiin. Luettuaan illalla isälleen erästä mieltä kiinnittävää, äsken painosta julaistua tieteellistä teosta ukon istuessa puolinukuksissa nojatuolissa piippuineen ja sanomalehtineen otti Eedit kynttilän ja meni äitinsä huoneeseen. Se oli jäänyt melkein entiselleen sen asukkaan kuoltua. Pöydällä ja tuoleilla oli paksulta pölyä, mutta Eedit ei siitä syyttänyt Sohvia, vaan itseään, kun ei ollut paremmin siistinyt sitä huonetta, jossa rakastettu vainaja oli asunut. Muutamia keskeneräisiä käsitöitä oli ompelukopassa, alku jonkun ystävän kirjeeseen pöydällä. Eedit luki sen. Se loppui tähän lauseeseen: — Pyydät tietoa pienestä tyttärestäni. Niin, hän on erinomaisen lahjakas lapsi, isä tahtookin antaa hänelle pojan kasvatuksen ja opettaa häntä uutterasti, niin että naisaskareihin ei jää ollenkaan aikaa. Se on minua hiukan surettanut, mutta lienen vanhanaikainen — tytöllä on terävä pää, hän oppii kyllä kaiken sen pitemmittä harjoituksitta ja sitten on hänellä niin herännyt oikeuden tunto, että hän kyllä tarvittaissa täyttää perheenäidinkin tehtävät, kenties paremminkin kuin minä, joka jo pienestä pitäin olen siihen perehtynyt. Suokoon Jumala minulle niin paljon ikää, että saisin nähdä tämän kalliin ja rakastetun, melkeinpä jumaloidun lapsen tarpeeksi kypsyneenä, että — — — Tähän loppui kirje. Eedit painoi sitä kunnioittavasti huulilleen. Voi, hän oli liian, liian nuorena jäänyt äidistään orvoksi, hän ei edes osannut kyllin rakastaa eikä kunnioittaa äitiään, ennenkun hänet jo riistettiin pois. Mutta nyt hän tunsi, mitä hän oli kadottanut. Äidin pieni sievä raamattu oli ollut kirjeen päällä, jonkatähden Eedit ei ollut sitä huomannut. Hän olikin harvoin käynyt tässä huoneessa, se oli ollut tyhjä ja suljettu ja herättänyt tyttäressä surullisia muistoja. Hän tarkasteli vaatimatonta kirjahyllyä. Siellä oli ainoastaan muutamia kirjoja: joitakuita Tegnérin ja Franzénin runokokoelmia, vanha kirja lapsenkasvatuksesta sekä yhtä ja toista uskonnollista kirjallisuutta. Eedit etsi ja etsi, kunnes löysi keittokirjan. Hän istui pöydän ääreen sitä selailemaan. Hän tuijotti toivotonna tuohon muna- ja voipaljouteen, sokeriin ja mausteihin, joita siellä määrättiin ja luki lukemistaan noita epävarmoja lauseita, kuten "hyppysellinen," "hiukan muskattia," "maun mukaan," y.m. — Oh, huudahti Eedit väsyneenä, kuka voisi tällaista oppia ja kuka voisi noudattaa noin epävarmoja lauseita? Ei, ihan toisin on tieteellisissä teoksissani, joissa kaikki on pienintä piirtoa myöten täsmälleen ja selvästi ilmoitettu. Tähänhän tarvitaan kymmenien vuosien kokeilua ja kokemusta. — Hän oli jo heittämäisillään kirjan pois, kun samassa pieni kirjoitettu vihko valahti sen välistä. Se oli hänen äitinsä käsialaa. Se sisälsi useita käytännöllisiä ohjeita, huomautuksia ja neuvoja, joita pitkän kokemuksen varrelta oli kerääntynyt keittokirjaan, vastauksia kysymyksiin "kuinka kauan," "kuinka paljon" sekä joukon jokapäiväisiä ruokalajeja ynnä muita tarpeellisia ohjeita. Eedit syventyi kohta sitä tutkiskelemaan. Juuri tällaistahan hän tarvitsi. Ensin otti hän selville, millä lailla paistia oli valmistettava ja huomasi tarkoin määrätyksi, kuinka pitkä aika siihen kului, jotta se hiljaisella tulella hyväksi kypsyisi. — Ahaa, hymähti hän itsekseen, Sohvi pani padan tulelle pari tuntia liian myöhään — siitä täytyy minun häntä huomauttaa. Nytpä ymmärrän, että minun on itseni jotain tietäminen ja tajuaminen voidakseni häneltä vaatia ja hänen toimiansa tarkastaa. Ja näissä asioissa on todellakin jotain huvittavaa, kun muistaa miten tärkeätä on, että ateria on samalla kertaa sekä terveellinen, että maukas ja huokea.

Eedit pisti kirjan taskuunsa, mutta ennenkuin hän poistui huoneesta, pyyhki hän huolellisesti tomun huonekaluista ja kirjoista sekä avasi senjälkeen erään kohdan äitinsä raamatusta, johon yksi merkeistä oli asetettu. Se oli Johanneksen evankeliumi. Hänen mieleensä muistuivat rippikoulun rauhaisat ajat, opettajan lämpimät, vakuuttavat sanat ja hän katui sydämmessään, että kaikelle sille oli niin varhain kylmennyt. Hän luki suurella mielihalulla noita kauniita sanoja. — Tämän jälkeen tuli Eedit usein tähän hiljaiseen huoneeseen, pyyhki pölyn ja luki kappaleen äitinsä raamatusta — tuntui kuin olisi hän päivä päivältä oppinut syvemmin rakastamaan tätä äitiään, jonka hän jo oli ollut unohtamaisillaan.

Eräänä aamuna tuli Eedit jotenkin varhain keittiöön ilmoittaen Sohville, että hän nyt itse aikoi pitää silmällä päivällisen valmistamista.

— Olkaa hyvä vaan, virkkoi tyttö nyrpeästi.

— Ensiksi pitää sinun asettaa paisti tulelle ja niin pian kuin suinkin mahdollista.

— Vai niin, jahka vaan saan sen teurastajalta kotiin.

— Pane sitten yllesi ja mene.

Sohvi totteli yrmeästi. Sillaikaa kierteli Eedit keittiössä ja ruokakammiossa. Jälkimmäinen näytti sangen tyhjältä, sillä Sohvi juoksi tavallisesti aina tarvittaissa torille ja myymälöihin pitämättä mitään varastossa. Mutta keittiössä, sen kaapissa ja ja laatikoissa vallitsi sellainen epäjärjestys, ettei luonnostaan järjestystä rakastava Eedit ollut osannut edes mielessään kuvitella, ja jommoista voi verrata ainoastaan siihen, mistä Harriet Beecher-Stowe niin nerokkaasti kertoo puhuessaan Dinah'in keittiöstä St. Clares'issa, jonka nuoret lukijani hyvin tuntevat.

Sohvin palattua katsoi Eedit, että liha tuli pataan.

— Nyt hiukan mausteita sekaan, huomautti nuori emäntä.

— Herranen aika, ei liene pippuriakaan kotona, hämmästeli Sohvi. — Eikä niitä ollutkaan.

Turhaan haettuaan kaikki mahdolliset paikat täytyi Sohvin juosta noutamaan pippuria. Niin saatiin paisti siunattuun alkuun. Eedit selitti edelleen, miten oli meneteltävä, varotti suuresta valkeasta ja ilmoitti, milloin muita ruokia oli alotettava. Mutta kyökissä vallitseva sanomaton epäjärjestys hidastutti kaikkea; ja Sohvi sai vieläkin kerran käydä hakemassa jotakin ruokaan kuuluvaa. Kun kaikesta tästä oli vihdoinkin onnellisesti päästy, havaittiin huoneiden jääneen siistimättä, niin että pari vierasta, jotka sattuivat tulemaan, täytyi käskeä huoneeseen, jossa huonekalut olivat pölyssä ja kirjat ja sanomalehdet hujan hajan. Sohville ilmoitettiin, että hänen tuli siistiä aikasemmin. Mutta siitäpä tyttö syvästi loukkaantui ja sanoi, ettei hän tahtonut työllä itseänsä tappaa, oli jo päivällisen tähden juossut kuin hevonen, ja laulun loppu oli se, että nuori neiti, joka ei näitä asioita ymmärtänyt, jätti asian sinälleen. Itse tunsi Eedit parhaiten, kuinka kykenemätön hän oli järjestystä aikaan saamaan. Hetkeksi joutui hän epätoivoon menestyksen suhteen, mutta muistaissaan, että nämä olivat ensimmäisiä kokeiluja, ajatteli hän, että lujalla tahdolla viimein täytyi voittaa esteet. Tuskastumatta ja peräytymättä taisteli uskalias tyttö kaikkia tukaluuksia ja vastoinkäymisiä vastaan, koetti tunkeutua pahan juureen ja tutustua oloihin. Tämä vei häneltä niin paljon aikaa, voimia ja kärsivällisyyttä ja uuvutti hänen mieltänsä siinä määrin, ettei hän enää tilaisuutta saatuaan jaksanut lukea eikä ajatella. Sohvi oli itsepäinen, taitamaton ja alati äkeissään eikä todellakaan tehnyt mitään keventääkseen nuoren emäntänsä huolia.

Vaan jättäkäämme Eedit Berg toistaiseksi tähän jatkamaan velvollisuuden ja taipumuksen yhteensovittamista.

16.

Mitä on minun tekeminen?

Ragnhild Cederskiöldin mielestä kului aika kovin vitkaan. Päivä oli toisensa kaltainen; joko oli vieraita tai oltiin vieraisilla. Ja muut hetket vietti Ragnhild mietteissään ja unelmissaan. Yhä vastenmielisemmältä alkoi hänestä tuntua tuo tyhjä, viheliäinen huvienpyörre ja hänen elämänhalunsa heikkoni heikkonemistaan. Kun hän joskus pyysi äidiltään lupaa jäädä kotiin, seurasi siitä kyyneleitä ja nuhteita, joita hiljainen ja rauhaarakastava Ragnhild koetti karttaa. Tottunut kun hän oli tottelemaan äitinsä voimakasta tahtoa, ehkäisi se myöskin osaltaan hänen yrityksiään asettua häntä vastaan. Itseksensä mietiskeli hän kuitenkin, mitenkä noista kuolettavista seurahuveista voisi pysyä erillään, ja mihin hän oikeastaan ryhtyisi. Toisinaan saattoi hän, kaikki keinot koeteltuaan ja sittenkin sopivaa löytämättä puhjeta vaikerruksiin. — Toivoisin olevani niin köyhä, että olisin itse pakotettu leipäni ansaitsemaan, toivoisin olevani ruma ja rampa, jottei äidilläni olisi iloa minua huvitteluissa kuljettaa, toivoisin jo ikäloppu olevani, niin ettei minua enää voitaisi kosijoille suostuttaa, toivoisimpa jo nauttivani haudan tyyntä rauhaa! Mutta hauta ei olekaan kaiken loppu. — Olenko valmis tulevaan elämään? Oi epäilen, voinko asemassani ijäisyyttä varten valmistuakaan. Helpompi on kameelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Niin on kirjoitettu, ja niin se on.

Ragnhild oli rippikouluaikanaan oppinut tajuamaan raamatun kauneutta. Sitä hän tutkiskeli salaisesti, sillä äiti joutui aivan epätoivoon nähdessään tyttärensä raamatun ääressä. Hän luki Ragnhildin vastenmielisyyden huveihin, hänen hitaisuutensa ja uneksivan mielensä yksinomaan pietismin syyksi ja pani parhaansa huvittaakseen ja ilahuttaakseen häntä. Se ei onnistunut. Niinkauankun tytär kuuliaisesti seurasi häntä huvituksiin, oli hän verrattain levollinen, vaikkakin sydäntä kaiveli tytön välinpitämätön käytös ja mielistelyn puute.

Alituisella mietiskelyllään ja lukemisellaan ei Ragnhild kuitenkaan päässyt selvyyteen eikä rauhaa löytänyt. Hänestä oli kummallista, että voitiin puhua raamatusta elämän "ainoana ojennusnuorana." — Minä ainakin, mietti hän, olen kuin verkkoon kietoutunut — kuulen, näen, tajuan, mutta en saata ulos tullakseni kättä tai jalkaa liikuttaa.

Kuitenkin luki hän yhä edelleen. Hänen oli tapa ajatella: — Tunnen väsymystä tuntematta sitä työstä, olen huolissani jäykkyyteni, olosuhteiden, äitini mielipiteiden ja pakotuksen tähden sekä siksi, etten tiedä, mitä minun on tekeminen — vaan ehkäpä Jumala minua armahtaa. — Ja hän rukoili Jumalaa osottamaan tietä ja antamaan voimaa sitä kulkemaan.

Eräänä päivänä oli Ragnhild taas ollut Lyydian, tuon lapsen, luona, joka hänestä oli Jumalan tänne lähettämä, mutta pian jälleen pois liitelevä enkeli. Lyydia oli hiukkasen tointunut, hän istui mukavassa sohvassa nyperrellen jotakin käsityötä. Hän teki sitä erään köyhän perheen tarpeeksi, josta isä oli kuollut, äiti oli sairaana, ja parvi turvattomia lapsia vailla jokapäiväistä leipää. Saatuaan selville heidän asuntonsa kiiruhti Ragnhild sinne. Siellä istui äiti nuorin lapsi sylissä kalpeana ja riutuneena vuoteellaan ja useita ryysyisiä pienokaisia tungeskeli hänen ympärillään. Tervehdittyään istui Ragnhild tuolille. Kun hän ei ollut tottunut seurustelemaan köyhän, oppimattoman kansan kanssa, tuntui hänestä ensin hiukan neuvottomalta, mutta hän rohkaisi mielensä kysyen, voisiko hän jollain tavoin heitä auttaa. Leski vastasi kiitellen, että hän kyllä toivoi voivansa työllään elättää lapsensa, jos Jumala vaan antaisi terveyttä.

— Mutta te näytätte niin kelmeältä ja heikolta; oletteko puhutelleet lääkäriä?

— En. Kun ei ole varaa heille maksaa, niin ei tahdo vaivatakaan. Ja sitte he määräävät aina lääkkeitä, mutta milläpä niitäkään? Jospa vaan olisi leipää lapsille niinkauvan, niin … nyyhkytti vaimo kumartuessaan helmassaan olevan pienokaisen yli.

Ragnhild tunsi syvää liikutusta.

— Älkää itkekö, lohdutti hän tyhjentäen kukkaronsa pöydälle, tahdon mielelläni teitä auttaa, katsokaa tässä on hiukan etukäteen, ja nyt menen hakemaan lääkäriä. Älkää olko huolissanne, olen hyvin tuttu vanhan professorimme kanssa, hän tulee varmasti, ja lääkkeet minä kyllä puolestani hankin.

Sairas kiitteli siunaten.

— Tullessani takaisin tuon lääkärin kerallani — hyvästi!

Kaukaan aikaan ei Ragnhild ollut tuntenut sellaista elämänhalua, onnea, reippautta ja vapautta.

— Ehkä on minullekin jotain tehtävää, riemuitsi hän kiitäissään katua alas.

Ystävällinen professori, Eeditin isä, lähti heti Ragnhildin seurassa sairaan luo, määräsi hänelle vahvistavaa ravintoa ja kuultuaan Ragnhildin pitävän huolen lääkkeistä lisäsi hän, että viini tekisi erittäin hyvää. Ragnhild vei itse reseptin apteekkiin ja täytettyään korinsa leipurissa pisti hän sen ohimennessään turvateilleen luvaten palata päivemmällä tuomaan viiniä, ruokaa ja rohtoja.

Kevein askelin juoksi hän rappusia ylös kotiinsa. Nyt vasta jäähdytti muisto äidistä kuin kylmä tuulahdus hänen vilkasta, iloista mielialaansa. Hän soitti vitkastellen. Äiti istui tapansa mukaan ompelukehystensä ääressä. Ragnhild esitti varovasti asiansa. Hän kuvaili hädänalaisten tilaa ja pyysi äidiltänsä lupaa lähettää sairaille viiniä ja ruokaa. Äiti kuunteli välinpitämättömästi surullista historiaa ja kysyi Ragnhildin lopetettua:

— Kuinka saatoit olla niin ajattelematon ja itse mennä tuon ihmisen luo, ajattele jos joku olisi nähnyt sinun kulkevan tuossa viheliäisessä kopissa — ja kaiken lisäksi saattoi tauti olla tarttuvaa.

— Sitä en ajatellut, mutta onneksi se ei ole tarttuvaa; lepo ja ravinto saavat hänet jälleen paranemaan, sanoi professori.

— No, niin — olen aina ollut antelias, virkkoi rouva Cederskiöld, sanon palvelijalle, että laittaa ruokaa, ja toinen saa mennä viemään sekä sen että viinin.

— Mutta hän ei tiedä heidän asuntoaan; enkö minä saisi mennä häntä opastamaan.

— Kernaasti minun puolestani, jos se sinua huvittaa, mutta älköön se tapahtuko useammin.

Kiitollisena saadessaan tämänkään verran seurata taipumustaan jätti Ragnhild äitinsä. Kun valtioneuvoksenrouva monien määräysten, paljon homman ja touhun jälkeen oli saanut ruuan valmiiksi, oli tytön viimeinkin aika lähteä. Koreapukuinen palvelija kulki hämillään ja äkeissään hänen jäljessään ruokakori kainalossa, häntä suorastaan hävetti kulkea näitä mutkikkaita, kapeita laitakaupungin katuja, joilla ei milloinkaan tavattu parempia ihmisiä.

Tultuaan perille käski Ragnhild palvelijan mennä, viipyi itse vielä hetkisen sairaan luona, antoi hänelle rohtoja, neuvoi vanhinta tyttöä lämmittämään keittoa ja jakoi lapsille voileipiä. Sillaikaa oli hän tarkastellut lasten kuluneita vaatteita. Lyydialta oli hän saanut kuulla, että äiti samoinkuin isäkin oli rehellisesti ja uutterasti tehnyt työtä, mutta isän pitkällinen sairaus oli kuluttanut säästöt ja ansiot loppuun. Ragnhild päätti itse valmistaa vaatteita lapsille ja iloitsi siitä, että kerrankin saisi jotain hyödyllistä tekoon. Mutta sallisiko hänen äitinsä sitä? Sitä oli kysyttävä. Tyttö toi palatessaan köyhien lämpimät kiitokset äidilleen. Valtioneuvoksenrouva ei niistä sanottavasti välittänyt ja tytär alkoi epäillä, saisiko hän lupaa ommella pienokaisille. Hän rohkeni kuitenkin sanoa:

— Lapsiraukat olivat niin repaleisissa ja huonoissa vaatteissa.

— Niin, sellaisia ne ovat aina. Isät juovat ansionsa ja äidit istuvat kahvikesteissä juoruamassa sen sijaan kun pitäisi neuloa ja paikata vaatteita.

— Mutta olen kuullut näiden vanhempain olleen uutteria ja kunnollisia, mutta sairaus ja vastoinkäymiset ovat heitä kauan rasittaneet. Mies oli ollut hyvin raitis.

— Vai niin! Mistä olet saanut kuulla kaiken tämän? Kenties kertoili leski itse sinulle näitä satuja.

— Ei, kuulin sen Lyydia Werneriltä, jonka veli on pappi ja tuntee hyvin vaivaiset.

Oo! Halveksiva ilme levisi valtioneuvoksenrouvan kasvoille. — Se sopii erinomaisen hyvin papille ja se kuuluu hänen tehtäviinsäkin, mutta minä toivon toki, ettet antaudu rakkaussuhteisiin tuohon pappiin — käyt siellä niin usein.

— Oi, äiti, virkkoi Ragnhild närkästyksestä punastuen, enkö voi käydä sairaan ystävän luona tai hoivailla köyhää perhettä tarvitsematta sen puolesta — — —

— Niin, niin — tahdoin vaan varoittaa sinua, sillä isälläsi ja minulla on aivan toiset aikeet.

Ragnhildin pää painui alas, hän tuskin uskalsi puhua äitinsä kanssa, mutta ajatus, että hän mahdollisesti voisi saada itsellensä toiminta-alan innostutti häntä uudelleen.

— Äiti, kysyi hän vakaasti, ei sinulla liene mitään sitä vastaan, että käytän osan aikaani ommellakseni vaatteita noille lapsukaisille?

Valtioneuvoksenrouvalta valahti työ kädestä.

— Sinä! huudahti hän.

— Niin. Rahaa sinun ei tarvitse antaa, minulla on sitä tähän tarkoitukseen yllin kyllin.

— Ja sinä ompelisit näitä riekaleita. Sinä tietenkin toimittaisit niitä tai antaisit leskelle rahaa?

— Ei, ei — minä itse ompelisin. Leski on sairas, kuten tiedät, eikä niinmuodoin kykene työhön. Lapset taas ovat liian pieniä. Ja miksikä minä teettäisin vaatteita? Onhan itsellänikin niin kovin hyvää aikaa.

— En ole ikinä kuullut naurettavampaa, harmitteli valtioneuvoksenrouva, neiti Cederskiöld istuisi ompelemassa vaatteita kerjäläisten vesoille, vaikka on ompelijoita sekä kotona että kylässä.

— Oi, äiti, etkö ymmärrä tarvettani tehdä jotakin hyödyllistä, jotakin itsepuolestani, niin etten eläisi ainoastaan vanhempaani rahoja sirotellen.

— En, sitä en todellakaan ymmärrä. Eikö sinulla ole kylliksi toiminta-alaa täällä kotona?

— Tunnetko todellakin, äiti, tyytymystä mennessäsi illalla levolle, kun päivä on kulunut hyödyttömään koruompeluun tai kyläilyihin?

— Tunnen, tunnen varmasti. Olen emäntänä mieheni kodissa ja kasvatan lapsiani — siinä kaikki, mitä minun asemassani oleva henkilö tällaisissa varallisuussuhteissa voi ja mitä hänen on tarvis tehdä.

— Varallisuus ja arvo — sepä se juuri on onnettomuus, virkkoi Ragnhild melkein itsekseen.

Äiti katseli tytärtään aivan kuin olisi peljännyt hänen menettäneen järkensä.

— Eikö päinvastoin pitäisi kiittää Jumalaa ja kohtaloa, kun on joutunut näin ylhäiseen asemaan? kysyi hän.

Ragnhild näytti vaikenevan, hän ei tahtonut säikyttää äitiänsä vastaan sanomalla vaikka sanat jo olivat hänen huulillaan.

— Sallitko minun ommella lapsille? kysyi hän hetken kuluttua.

— En, oli äidin pikainen vastaus, sitä en voi sallia, sillä se ei sinulle sovi. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta se saattaisi herättää ympäristössä huomiota ja ihmettelyä. Sitäpaitsi on se aivan tarpeetonta, enkä voi todellakaan puoltaa sinun mielipuolenomaisia päähänpistojasi. Äitinäsi olen velvollinen ohjaamaan sinua sopimattomilta teiltä. Rahoja ei sinun myöskään sovi tuhlata tuollaiseen. Tarvitset paljon uutta talveksi, ja vaikka itse oletkin huolimaton, on minun katsottava, ettet esiinny Noan aikaisissa vaatteissa valjenneine nauhoineen. Jos välttämättä tahdot vaatettaa noita vesoja, niin pyydän isän antamaan osan rahoista, jotka olemme määränneet hyväntekeväisyyttä varten, sinun käytettäväksesi. Ne voit lähettää tuolle leskelle taikka, jos se ei sinua tyydytä, teettää ompelijalla vaatteita täällä kotona, vaikka en luule hänen siitä suuresti kostuvan. No niin, jääköön asia siihen ja sinä alat kirjailla.

Ragnhild istui ikkunan pieleen ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näytti todellakin surullisen toivottomalta ja alakuloiselta.

Tyttö käsitti hyvin, etteivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset auttaisi, vaan sai hän alistua tässä, niinkuin muussakin. Äiti katsahti tuon tuostakin tutkivasti häneen. Hetken kuluttua alkoi hän ystävällisemmin:

— Kuuleppas Ragnhild! Heitä mielestäsi kaikki ajatukset ruveta laupeuden sisareksi sekä muut moiset hullutukset — minulla on sinulle muuta ajateltavaa. Olet yhdeksännellätoista ja on jo aika ruveta ajattelemaan sopivaa — sopivaa naimista — — —

Ragnhild istui liikkumatta, kuulematta katsellen haaveillen ulos ikkunasta. Äiti jatkoi:

— Piakkoin tulee meille mieleinen vieras, isäsi ja minun vanha tuttava, parooni Falk. Aavistan hiukan, että hän tulee — — tulee sinun tähtesi. Se on ollut vanha unelma, että nämä perheet liittyisivät toisiinsa. Hän on vanhaa aatelia ja on varakas. Siksipä on toivoni, että eritoten huolehtisit vaatevarastostasi, sillä hän vierailee luonamme pitemmältä, kunnes asuinrakennus hänen maatilallaan valmistuu. Meillä käy luonnollisesti tavallista useammin vieraita, ja useammin meitä kylälle kutsutaan.

— Vielä useammin kylälle, huokasi Ranghild.

Tätä kuulematta jatkoi äiti:

— Hän on hienosti sivistynyt ja vakaaluontoinen mies, ei tosin enää nuori, mutta sinuahan eivät nuorison huvit ilahutakaan. Muistatko vielä häntä?

Ranghild katsahti hajamielisesti ylös.

— Enhän minä ole häntä koskaan nähnyt.

— Moista anteeksiantamatonta huolettomuutta! Minä puhun tässä ääneni käheäksi tulevaista parastasi ajatellen, ja sinä tuskin tiedät, mistä on kysymys. Tottakai olet hänet nähnyt, koska olet lapsena hänen polvellaan istunut. Hänhän kävi meillä ulkomaille lähteissään, neljä vuotta sitten, sinä otit silloin jo osaa seuraelämään, niin että sinun pitäisi hänet muistaa. Mutta sinä olet aina ollut ajattelematon ja haaveellinen. Jumala tietänee, mikä sinun mieltäsi vilkastuttaisi. Toivoisin sen tietäväni.

Ranghild kääntyi äkkiä äitiinsä päin.

— Tahdotko todellakin saada siitä tiedon? Salli minun joskus olla kotona, hanki minulle työtä, hyödyllistä askaretta, älä pidä esimerkiksi ompelijaa vaan jätä minun huolekseni sisarien ja omien vaatteittesi ompeleminen tai anna minun käydä omin neuvoin huojentamassa hädänalaisten kärsimyksiä — silloin saat nähdä, että minusta tulee toinen ihminen, silloin ei sinulla ole enää syytä valittaa minun huolettomuuttani ja välinpitämättömyyttäni. Oi, äiti, äiti! älä anna minun menehtyä tähän toimettomuuteen äläkä tuhlata kallista nuoruuteni aikaa huveihin, jotka eivät minulle huvitusta tuota. Ei se ole hullutusta, äiti, minä tunnen, ettei se sitä ole.

Ranghild oli puhunut innokkaammin kuin milloinkaan ennen, kyyneliä kiilsi hänen silmissään hänen suudellessaan äitinsä kättä. Valtioneuvoksenrouva katseli nuorta tyttöä ihmeissään ja tuskissaan.

— Totta näyttää olevan, etten voi sinua milloinkaan ymmärtää ja kipeästi koskee minuun ollessani pakotettu näkemään tuollaisia hedelmiä kasvatuksestani, olen kuitenkin tehnyt — tehnyt kaikkeni, jotta — — jotta — — —, siinä katkasi kyyneltulva puheen, tavallinen loppu tällaisille keskusteluille.

Ragnhild koetti rauhoittaa ja lohduttaa äitiään, nouti vettä ja puhui lempeästi luvaten, joskin tuskallisella sydämmellä, olla vastedes näistä asioista puhumatta. Niin kuivui kyyneltulva vähitellen, ja äiti jatkoi edelleen tyttärensä tulevaisuudentuumailua, kuinka hänestä tulisi kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuinka hänen miehensä kantaisi häntä käsillään ja kuinka rauhallinen oli kuolema vanhemmille heidän tietäissään vanhimman tyttären olevan hyvässä turvassa — — kaikkea tuota, jota niin monet nuoret tytöt ennen Ragnhildia olivat saaneet kuulla. Ja Ragnhild — hän istui jälleen ikkunan pielessä, mutta noilla kauneilla kasvoilla ei ollut enää välinpitämätön, vaan tuskainen ilme.

Joku saattaa ihmetellä, kuinka Ragnhildin ikäinen tyttö oli niin väsynyt ja kyllästynyt huveihin, mutta kun muistaa, että hän oli tanssinut ja huvitellut jo neljäntoista vanhasta ja lisäksi asui pikkukaupungissa, jossa huvit aina olivat yhtä ja samaa: tanssiaisia ja kahvikestejä, kenties joskus joka seuranäytelmä taikka oikea teatteri, kun joku kiertävä seurue osui seudulle — niin ymmärtänee, ettei Ragnhildin kaltainen haaveksiva, hiljainen luonne siitä ajan pitkään huvitusta löytänyt. Sen lisäksi oli rippikoulun jälkeen kaikellaisia ajatuksia ja mietteitä herännyt, osaksi seurauksena opettajan sanoista, osaksi seurustelusta tyttöjen sellaisten kanssa kuin Maria, Eedit ja Jenny. Toiset lukijoistani, joilla on aika niukalla ja suuri halu lukemiseen, kysynevät kenties, miksei Ragnhild hankkinut hyviä kirjoja, lukenut, soittanut ja piirustanut. Nuori tyttömme oli saanut sangen pintapuolisen ja kieron kasvatuksen. Muuan ranskalainen kotiopettaja, joku sveitsiläinen puotineiti, oli joitakuita vuosia puhunut ranskaa hänen kanssaan, opettanut hänelle hiukan maantiedettä ja historiaa, runolausuntoa ja korko-ompelua. Siinä koko hänen opetuksensa. Se ei voinut edes herättää halua syvempään tietämiseen, sillä se annettiin järjettömällä, ikävällä ja lasta kiusaavalla tavalla. Kotona ei ollut lukuunottamatta eräitä ranskalaisia romaaneja ja vanhoja aikakauskirjoja, sanottavasti kirjoja ollenkaan, ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat olleet omiaan kehittämään ja ylentämään nuorta sielua tai herättämään siinä tiedonhalua.

Tytön isä oli niitä vanhoja, mukavuutta rakastavia herroja, jotka eivät mielellään anna niin mutkikkaan asian ajattelemisen, kuin on lasten kasvatus, itseään häiritä. Hän piti paljon herkku- ja pelipöydästä. Hän luki sanomalehtensä ja poltti sikarinsa hyvin tyytyväisenä siitä, että hänen vaimonsa tarmokkaasti ja ymmärtäväisesti hoiti perhe oloja, s.o. palkkasi keittäjän, ompelijan, opettajattaren ynnä muut palvelijat. Joskus seurasi hän hyvin puettua rouvaansa sekä tytärtänsä vieraisille ja osottihekin kotona kohteliaaksi isännäksi vieraiden ollessa, mutta muuten ei hän omaisilleen näyttäytynyt muulloin kuin ruoka-aikoina. Lasten kasvatuksen suhteen luuli hän täyttäneensä velvollisuutensa maksettuaan opettajattaren. Hänellä oli myöskin heikko aavistus siitä, että hänen vaimonsa, joka aina oli niin tunnokkaasti ja järkevästi edustanut heidän arvoaan ja asemaansa elämässä, pitäisi tästäkin tavalla tai toisella huolta.

17.

Jälleen turvatonna.

Jätimme viimeksi nuoren, reippaan ja toimeliaan Hanna Sandbergin suureen herraskartanoon emännöitsijäksi. Hän oli ollut siellä lähes kaksi vuotta ja oli melkoisesti edistynyt. Ja hänestä oli tämä talo tai ainakin pieni yliskammari alkanut tuntua omalta kodilta. Tosin eleli hän edelleenkin yksinäistä elämäänsä kuulumatta oikeastaan isäntä- tai palvelusväkeen, mutta överstinrouva oli kuitenkin tavallaan osottanut hänelle ystävällisyyttä ja luottamusta. Myöskin monet palvelijoista kunnioittivat häntä. Varsinkin oli hän päässyt vanhan Maijan suosioon. Se kaikki tuotti iloa. Mutta monen monta vaikeata hetkeä oli hän saanut viettää taistellessaan vastoinkäymisten kanssa. Siitä huolimatta ajatteli Hanna: köyhän tytön, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei sovi odottaa, että elämä olisi ruusuilla karkeloimista. Ja eihän minulla ole suurempaa hätää kuin monella muullakaan: jos käyttäydyn hyvin ja edistyn ammatissani yhä pitemmälle, niin saan olla täällä, jossa on kotini ja saan työstä toimeentuloni.

Nuoret lukijani, jotka ovat kasvaneet ja varttuneet hyvässä kodissa, huoletonna viettäin päivän toisensa perästä, tuskin voinevat mielessään kuvitella, kuinka paljon nuorella emännöitsijällä oli tehtävää. Me kerromme päivän toimet aamusta iltaan.

Joka aamu nousi Hanna ylös kello neljä, sillä hän eli "vanhaan hyvään aikaan", jolloin ymmärrettiin antaa arvoa aikaiselle aamuhetkelle. Hänen tuli pitää huolta, että palvelijat menivät aamuaskareilleen navettaan tai ryhtyivät kehräämään ja karstaamaan. Itse istui hän puolaamaan päivän varalta kutojalle. Palvelijain tultua navetasta täytyi hänen mitata ja kuoria maito sekä laittaa kaikki kuntoon kirnuamista varten. Kello kuusi söi palvelusväki aamiaista, mutta sitä varten tuli emännöitsijän jakaa jokainen muru, antaa jokaiselle osansa maidosta, leivästä ja silakoista, sillä sellainen oli tapa; palvelijain käsiteltävänä ei ollut muuta kuin vettä ja suolaa. Kahdeksalta söi herrasväki aamiaisensa, jossa tavallisesti oli kahvia ja jotakin lämmintä ruokaa. Sekin kulki emännöitsijän käden kautta. Mutta sillä välin piti hänen myöskin huolehtia huoneiden siivoamisesta, muistuttaa unisia ja väsyneitä, tottumattomia tahi huolimattomia palvelijoita yhdestä ja toisesta, panna lakasemaan huone tai pyyhkimään pöly uudelleen. Sitten alkoivatkin jo päivällishommat, ja kun muistaa, että perheeseen kuului seitsemän kahdeksan jäsentä, kahdeksan piikaa ja yhtä monta renkiä, paimenpoika, ruotulaisia ja apueukkoja, niin voi ymmärtää, että siinä oli työtä ruuan valmistamisessa. Kello kaksitoista oli päivällisaika, jonka jälkeen nuorella emännöitsijällä oli lyhyt lepohetki, s.o. hän istui kammarissaan puolaamassa, ompelemassa, paikkaamassa tai jossakin muussa hommassa. Niin kului päivä illallispuuhiin, jonka jälkeen Hannan vielä piti punnita pellavat tai villat palvelijoille seuraavana päivänä kehrättäväksi. Ja ennen levolle menemistään täytyi hänen vielä käydä tekemässä överstinrouvalle tilit päivän kuluessa olleista menoista, ilmoittamassa maidon ja voin tulomäärän, kertomassa, jos lehmä oli poikinut, selittämässä palvelijain käsitöistä ja ruokavarojen kulusta y.m.s. Vasta sitten oli hän vapaa, mutta usein myöskin niin väsyksissä, että hän heti huoneeseen tultuaan riisuutui kiireesti ja vaipui kuin lapsi syvään uneen. Kertomaamme tapaan päivä tavallisesti kului. Mutta usein sattui leipomisia, teurastuksia, suolaamisia, makkarantekoa, pesua, silitystä, marjain puhdistamista ynnä muita ylimääräisiä toimia. Silloin oli nuorella emännöitsijällä työtä kaksin kerroin, hänen piti olla kaikkialla läsnä, ateriain tuli olla valmiina määrälleen ja huonosti keitettyä ruokaa ei ollut hyvä tuoda pöydälle. Viisi minuuttia ennen ruoka-aikaa tuli rouva keittiöön maistamaan ruokaa, ja jos kasti oli liian vetelää, velli liian sakeata tai suolasta, silloin tuli toria ja moitetta. Se tuntui joskus raskaalta, sillä erehtyminen oli harvinaista ja tapahtui ainoastaan muiden liian kiireellisten tointen vuoksi, mutta tuo kunnon tyttö otti moitteet nöyrästi vastaan mielessään miettien: — Herrasväki ei voi syödä onnistumatonta ruokaa, se on luonnollista, ja koska minun velvollisuuteni on pitää huolta sen valmistamisesta, niin ei minun sovi suuttua eikä tuskastua, vaan seuraavalla kerralla pitää ajatukset tiukemmin koossa.

Kuinka paljon parempia ja onnellisempia olisivatkaan ihmiset, jos voisivat nöyrästi tunnustaa vikansa ja puutteensa sekä suostua oikaisuihin.

Kaikki vaivat, kaiken työn, yksinpä moitteetkin olisi Hanna mielellään kärsinyt, jos vaan olisi ollut yksikin ihminen, joka olisi hänen kohtaloistaan huolehtinut, hänestä välittänyt. Mutta semmoista ei ollut. Perheen nuoret tyttäret eivät ensi aluksi näyttäneet huomaavankaan, että hän oli olemassa, hänhän olikin vaan palvelija. Toki kasvoi heidän kunnioituksensa Hannaa kohtaan, kun hän kerran sai tehtäväkseen hienojen pitsien pesun, joka häneltä hyvin onnistui. Tämä kunnioitus oli siinä, että hänelle aina uskottiin pitsien pesu ja kaikki muut vaikeanlaatuiset työt, joita eivät itse tahtoneet tai voineet tehdä.

— Kiltti, hyvä, kelpo Hanna, tee tämä, sanottiin silloin ja sitten: — Kiitos, kiitos, hyvä Hanna. Ja siinä kaikki. Oliko hänen ikävä tai hauska, oliko hän terve tai sairas, kaipasiko hän ystävää, tarvitsiko hän lepoa ja virkistystä uutterassa työssään — sitä ei kysytty. Ja kuitenkin — jos he olisivat viitsineet puhutella häntä hetkenkään aikaa, olisivat he havainneet hänessä ajattelevan tytön, joka ei ollut elämäänsä ummessa silmin viettänyt, olisivat oppineet tuntemaan hänen iloisen, reippaan luonteensa, saaneet ihailla hänen oikeudentuntoaan, vaatimattomuuttaan ja sydämmellisyyttään. He eivät tienneet, että saattoi oppia paljon ilman kirjojakin. Mutta vaikka he olisivatkin oppineet tuntemaan hänen arvonsa, eivät he kuitenkaan olisi hänen kanssaan seurustelleet, eivät pyytäneet häntä sisään kuuntelemaan lukemista tai syömään yhteisessä pöydässä — juuri senvuoksi, että hän oli "vaan emännöitsijä". Heidän mielestään emännöitsijän välttämättä täytyi olla sivistymätön ihminen, jonka harrastukset eivät ylettyneet patoja ja kattiloita ylemmäksi. He eivät ymmärtäneet, että kirjatietojen puute pakottaa köyhän tytön etsimään käytännöllistä työtä ja ennen kaikkea he eivät tunteneet työn kunniaa, vaan luulivat ruuan valmistamisen ja talouden hoitamisen olevan alhaisempaa kuin soittaminen, neulominen, romaanien lukeminen, jota itse tekivät. He puhuivat nenäänsä nyrpistäin emännöitsijän talonpoikaisesta muodosta tarkoittaen sillä Hanna paran turpeata nenää ja tukevaa leukaa, mutta eivät havainneet hänen kirkasta otsaansa, viisaita, iloisia silmiään ja tuota herttaista piirrettä suun pielissä. He vertailivat Hannan työstä rosottuneita ja punottavia käsiä omiin hienoihin ja valkoisiin käsiinsä muistamatta, että Hanna teki vuodessa enemmän hyötyä käsillään kuin he koko elinaikanaan. Kun taloon tuli vierasta, iloista nuorisoa, joka siellä hilpeästi puheli, lauloi ja soitti, sai Hanna hääriä tarjoiluhuoneessa ja ainoastaan ovenraosta tähystellä nuorten riemuisaan seuraan. Se oli tosin aivan luonnollista — Hanna itse parhaiten sen siksi käsitti — — että hän taloudenhoitajana oli velvollinen tehtävänsä täyttämään ja eritoten silloin, kun oli vieraita, vapauttamaan emännän kaikista huolista sekä pitämään huolta, että kaikki oli hienosti ja hyvin valmistettua. Mutta vaikka hänellä oli vapaitakin hetkiä, ei nuorten tyttärien päähän pistänyt pyytää häntä yhteiseen iloon, ja vieraat olisivat varmaankin vetäytyneet hämillään syrjään, jos joku olisi esittänyt heille emännöitsijän. Ja kuitenkin oli Hanna, asiaa ankarasti arvostellen, täysin yhtä sivistynyt kuin monet niistä hupakoista, jotka salissa livertelevät. Hänkin oli käynyt koulua ja ollut säätyläishenkilöiden seurassa; sitäpaitsi oli hänellä luonnostaan selvä järki, joka esti häntä päästelemästä sellaisia typeryyksiä ja puhumasta sellaista roskaa kuin monet nuoret naiset; lisäksi oli hänellä siksi paljon hienotunteisuutta, ettei hän sekaantunut keskusteluun, jota ei käsittänyt, mutta joka puuttuu monelta "sivistyneeltä". Mutta kaikesta tästä ei Hannan isäntäväki tiennyt mitään, sillä he eivät milloinkaan viitsineet tarkemmin tutustua hänen sivistyskantaansa. Hän oli nyt kerran emännöitsijä, jonka sija oli keittiössä tai yliskammarissa, mitäpä oikeutta hänellä oli olla nuori, haluta samanikäisten seuraa, virkistystä ja lepoa. Hänen toimenansa oli keittää, paistaa ja puolata, sitä varten hänet oli otettu, ja siitä hän sai palkan. — Tulee aika, jolloin tällainen kertomus näyttää vääristellyltä ja käsittämättömältä, mutta se on kuitenkin kuva todellisuudesta.

Oli juhannuksenaika, lämmin, vihannoiva, ihana. Syreenit levittivät tuoksuaan, lintuset visertelivät ja sinervä taivas kuvastui järven kalvoon. Odotettiin vieraita juhannusaatoksi, jonka vuoksi talossa oli verrattomasti puuhaa ja häärinää. Vanhinta poikaa, merikapteenia, Augusti-herraa, joksi häntä palvelijain kesken kutsuttiin, odotettiin kotiin. Hän oli ollut poissa lähes kolme vuotta, ja vanhemmat sekä sisaret odottivat häntä ilon sekaisella jännityksellä. Vanha Maija oli juhlaleipiä leipoessaan kertonut Hannalle tästä nuoresta herrasta. Hän tuntui olevan Maijan ja koko palvelusväen suosikki. — Hän on niin iloinen ja herttainen, kertoi Maija, hän puhuttelee meitä kuin vertaisiaan ja jakelee runsaita juomarahoja, se siunattu poika. Ja aina osaa hän tasottaa ja sovittaa kaikki parhaaksi. Jos herran ja rouvan välille joskus sattui pieni niukahdus, oli hän heti leikkisellä, herttaisella mielellään sitä sovittelemassa, eikä armollinen äiti voi häneltä mitään kieltää, niin rakas ja mieleinen on hän tällekin. Niin no — hänhän onkin äidin esikoinen. Överstin mielestä hänen pitäisi mennä naimisiin, mutta nuori herra ei sitä tahdo. Enkä mä sitä ihmettele. Hän on kaunis ja iloinen, että hän varmasti saisi tytön joka sormelleen, mutta siinäpä sitä onkin valitsemista. Kuulin hänen kerran sanoneen isälleen: Rakas isä, sanoi hän, tullessani vanhaksi ja vakavaksi sidotan itseni vaimon esiliinan vyöhön, niin, niin juuri hän sanoi, mutta nyt olen vielä nuori ja näen omin päinkin kulkea. Ja siinä hän oli aivan oikeassa. — Se oli Maijan mielipide asiasta. Hän kieräytti voimakkaasti taikinaansa ja huokasi: — Suokoon Herra hänelle kelpo vaimon.

Nuoren kapteenin piti saada asuttavakseen kaunis huone sivurakennuksessa, mutta sinne tarvittiin uudet seinäpaperit. Nekin oli jo ostettu, mutta verhoilijaa oli mahdoton hankkia tähän hätään. Hanna sai tämänkin tehtävän erään renkipojan avulla toimittaakseen. Hänellä oli kaksi niin erinomaisesti luotua kättä, että mitä ikinä niiden huostaan uskottiin, sen ne suorittivat ja suorittivat hyvin. Niinpä nytkin. Poika liisteröi ja antoi Hannalle, joka tuolilla seisten kiinnitti ne seinään. Samalla hän lauleskeli jotain iloista laulua. Se oli hänen tapansa, sillä se tuotti huvia yksinäiselle. Keittiössä uskalsi hän ainoastaan hyräillä, jottei herrasväki kuulisi, mutta nyt hän arveli olevansa kyllin loitolla voidakseen laulaa rohkeasti. Kuinka kovasti hän joutuikaan hämilleen kuullessaan laulun lopetettuaan takanaan jonkun huudahtavan: — Sepä oli vietävän kirkas ääni! — Hanna kääntyi äkkiä ympäri. Ikkunalla istui vaaleaverinen, iloinen sotilas, jonka hienoilla kasvoilla leikki veitikkamainen ilme. Hanna arvasi vieraan kapteeni Aukustiksi, vaikkei ollut häntä koskaan nähnyt ja hänen vasta huomenna piti saapua.

— Mikä laululintu te olette? kysäsi nuori kapteeni.

— Olen emännöitsijä täällä, vastasi Hanna.

— Ah — — — h! hymähti kapteeni sivellen miettiväisenä viiksiään. Sitten hypähti hän pihalle jälleen sanoen: — Herrasväki lienee kotosalla?

— Kyllä he ovat, mutta odottivat kapteenia vasta huomenna.

— Niin, minä tiedän, mutta sattuma toi minut aikaisemmin. Hyvästi! Sen laulun saat laulaa minulle toisenkin kerran.

Hannan sormet alkoivat liikkua kahta näppärämmin. Huone oli saatava valmiiksi niin pian kuin suinkin, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin seinät olivat verhotut, paperin ja liisterin jäännökset siivotut ja pari piikaa pantu lattiata pesemään. Ennen iltaa oli kaikki siistiä ja puhdasta, koivunlehtiä uunissa ja syreeninkukkia pöydällä.

Herrastalossa alkoi hilpeä kesäelämä. Toinen ilonpito seurasi toista, ensin juhannuskokko, sitten veneretkiä, kävelymatkoja, marjaretkiä ynnä kaikellaisia muita huvimatkoja. Talo vilisi vieraista, ja usein vedettiin esille vanhat perhevaunut, joissa isä ja äiti lapsineen ajoivat naapureita tervehtimään.

Nuori kapteeni oli sieluna kaikkialla. Hän oli oikea taituri soutamisessa, renkaan heitossa, pallonlyönnissä, juoksussa ja tanssissa; hänellä oli kaunis ääni, ja hän soitti sekä pianoa että paimentorvea. Sisaret jumaloitsivat häntä herttaisin katsein. Että silloin oli emännöitsijällä tavallista kiireempää, on helposti ymmärrettävissä. Vierashuoneet oli järjestettävä, pöytä aina katettava tavallista hienommilla ruokalajeilla ja tuon tuostakin laitettava eväitä huvimatkoja varten.

Hannalle ei näin ollen jäänyt huvituksiin aikaa, mutta sitä hän ei vaatinutkaan. Hän, kaupungin lapsi nautti maaelämän sulosta, vaikkei saanutkaan siitä muuta kuin jonkun lempeän tuulahduksen huoneensa akkunasta tai syreenien tuoksua pöydältään sekä sunnuntai-illoin rauhallisen hetken puiston laidekäytävillä. Kapteenikaan ei sentähden ollut häntä sittemmin nähnyt eikä häntä enää muistanutkaan. Mutta eräänä päivänä, jolloin oli päätetty harjottaa moniäänistä laulua, huomautti kapteeni:

— Tähän tarvittaisi hyvä, täyteläinen alttoääni, mutta mistä se saadaan?

— Niin, ei tule tuohesta takkia, nauroi muuan sisarista, Cecilia S— matkusti eilen pois vieden mukanansa oivallisen alttonsa.

— Mutta minäpä tiedän talossa löytyvän aarteen, josta teillä kenties ei ole aavistustakaan, virkkoi veli.

— Mitä? Kuka se on? kyselivät kaikki ihmeissään.

— Se on hyvä altto.

— No mutta sano nyt, sano — — —

— Se on emännöitsijä.

Hetkeen ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes nuorin sisarista sanoi pisteliäästi:

— Näytät todellakin tietävän enemmän kuin me, vaikka olet ollut kotona vain muutamia päiviä.

— Hän ei voi kuitenkaan missään tapauksessa tulla kysymykseen, arveli vanhin sisar.

— Miksei? kysyi veli veitikkamaisesti, toivottavasti hän ei sinua nokeisi, Emiilia hyvä.

— Voisi sattua, vastasi sisar suuttuneena, mutta muut nauroivat ymmärtäen kapteenin puhuvan pilojaan ja tahtovan kiusottaa sisartaan.

— Vaan minä puhun tosissani, sanoi kapteeni, tämä g ja f on teidän mahdoton laulaa, niin että se kuuluisi, mutta äidin emännöitsijällä on erinomainen alttoääni, niin puhdas ja syvä, etten ole kaukaan moista kuullut.

Tytöt alkoivat udella, missä hän oli sen kuullut. Kapteeni kertoi heille, että hän tullessaan kotiin lehtokujalla oli kuullut laulua ja kun hänen sisarillaan oli sopraanoäänet, oli hän arvellut talossa olevan vieraita. Tultuaan sivurakennukseen tirkisti hän alhaalla olevasta ikkunasta sisälle ja näki Hannan seiniä verhoamassa.

— Tuollaisilla ihmisillä ei ole älyä kahden pennin vertaa, isosteli Emiilia olkaansa kohottaen, mutta nuorempi Seliina arveli: — Ei tuo minusta nyt ollut niin vaarallista, kun hän ei laulanut täällä ylhäällä. Muuten on mielestäni turhaa kuluttaa aikaa kiistoihin emännöitsijästä, parempi on alottaa harjoitus. Jos tuo g on meidän mahdoton laulaa, niin Aukusti sen kyllä muuksikin sovittaa.

— Sinä satutat aina oikeaan kohtaan, virkkoi veli, aletaan harjoitus.

Muutamia päiviä tämän jälkeen, istui Hanna eräänä sunnuntai-iltana puiston lehtimajassa. Päivällishommat olivat ohitse, joten hän oli vapaa illalliseen asti. Päivä oli ollut helteinen, erittäinkin hellan edessä seistessä. Sitä enemmän nautti hän nyt levosta, rauhasta ja viileästä ilmasta. Yhtäkkiä ilmestyi kapteeni hänen eteensä. Hän oli kulkenut useissa lempipaikoissaan, joissa lasna oli leikkinyt ja saapui viimein tännekin.

— Ah, täällähän se on laululintukin, huudahti hän iloisesti ja istui penkille Hannan viereen. — Missä olette oppinut laulamaan, neiti Hanna?

— En ole saanut muualla opetusta laulussa kuin kotikaupunkini X:n koulussa, vastasi Hanna.

— Laulu teitä huvittaa?

— Hyvin suuresti.

Kapteeni kyseli edelleen nuoren tytön kotiseudusta, kuinka hän viihtyi täällä y.m. Häntä ihmetytti hänen levollinen, yksinkertainen, miellyttävä käytöksensä, jossa näkyi yhtä vähän hämmästystä kuin mielittelyä. Ja kuta enemmän hän tyttöä puhutteli, sitä enemmän miellytti häntä tämän selvät ja järkevät vastaukset. Kapteeni ei nähtävästi luullut häntä noin kelpo tytöksi. Mutta pian nousi Hanna penkiltä, jätti hyvästi sanoen illallisen kiirehtivän.

— Ettekö te ole edes sunnuntainakaan vapaa? kysyi kapteeni.

— En, ruuatta ei tulla toimeen, mutta onhan minulla sentään vapautta nauttiakseni kesästä niinkuin nytkin täällä.

Hanna poistui.

Tullessaan jälleen sisartensa pariin virkkoi kapteeni:

— Äidillähän on oikein kelpo, emännöitsijä, istuin äsken puhelemassa hänen kanssaan puistossa. Hän on järkevä, herttainen ja sivistynyt tyttö.

— Hänpä vasta on soma tuossa Hannan ihailussaan, nauroi Seliina.

— Älä sinä mene istuttamaan tyhmyyksiä tytön päähän, varoitti överstinrouva etusormeaan kohottaen.

— Hän on minun oikea käteni, enkä tahdo, että hänet turmellaan turhamaisuudella ja ylpeydellä.

— Ole huoleti, äiti, — mutta eikö se ole totta, tytöt?

— Meistä ei ole ollut tarpeellista häntä kovin lähennellä, virkkoi Emiilia kylmästi, moisista ihmisistä sopii pysyä vähän loitommalla, kuinka "järkeviä" ja "oivallisia" nuo sitten lienevätkään. Mutta luulen sen sivistyksen, jonka hänellä arvelet olevan, hupeutuvan muutamiksi romaaneista opituiksi korulauseiksi.

— Hän sanoi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta lukea romaaneja, mutta oli suuresti halunnut jotakin kirjaa.

— Oo, Aukusti, sinähän osaat hänet vallan ulkoa! Mitä hän vielä kertoi? ivailivat toiset sisaret.

— Ei hän kertonut, vaan minä kyselin. Minusta te voisitte silloin tällöin lainata tyttö paralle kirjoja.

— Ei, hyvä veli, sanoi Seliina kauhuissaan katsellen hienokantisia kirjojaan, minä vaan en mistään hinnasta tahtoisi kirjoihini rasvapilkkuja ja kissankorvia.

— Tytöllä oli hyvin puhtaat kädet, huomautti veli.

— Aukusti on nyt kiistelytuulella, sanoi Emiilia, antaa hänen olla.

— Te voitte sanoa mitä tahansa, mutta minua säälittää, ettei ihmisellä, joka lomahetkinään tahtoisi lukea, ole ainoatakaan kirjaa.

— Niin, niin, virkkoi överstinrouva nenäliinaa liehuttaen, jahka sinä saat oman emännöitsijän, niin voit laittaa kokonaisen kirjaston häntä varten. No niin — lienee jo aika ruveta laulamaan.

Ei kellään ollut halua jatkaa keskustelua ja päätökseksi oli pari kaunista ooperasäveltä aivan paikallaan.

Tämän jälkeen puhutteli kapteeni huviksensa Hannaa aina kun tapasi hänet. Sunnuntaisin etsi hän hänet puistosta ja arkipäivinä lasketteli hän pilojaan keittiön ikkunan edustalla Hannan puuhaillessa sisällä, tai tuli hän juomaan maitoa maitokammariin tahikka leipomatupaan lämpymäisiä odottelemaan. Ihmiset tunsivat Aukusti-herran hulluttelut eivätkä sentähden sitä kummastelleet.

— Noin hän pienenä ollessaan minunkin jäljessäni juoksenteli, selitteli Maija, aina pitäisi hänelle olla lämmintä leipää ja maitoa, tuolle siunatulle lapselle.

Mutta överstinrouva oli pahoillaan.

— Olet aivan liiaksi varomaton, Aukusti. Mitä tyttö tästä arvelee? Sinun tulee muistaa, ettet enää ole mikään pikkupoika. Minun täytyy todella kieltää sinua moisesta sopimattomasta käytöksestä.

Aukusti nauroi, mutta se oli väkinäistä.

— Olkaa huoleti, äiti, hän on kyllin järkevä ymmärtääkseen, että leipä ja maito se minua houkuttelee. Ja minua huvittaa katsella hänen reippaita kokeilujaan sekä hänen kaikkia vaivoja ja vastoinkäymisiä uhmailevaa luonnettaan.

Kapteeni noudatti kuitenkin äitinsä neuvoja hereten vähitellen puhuttelemasta Hannaa, nimittäin — muiden läsnä ollessa. Hän oli hankkinut kirjoja, joiden luuli olevan Hannalle mieleisiä ja osasi tuon tuostakin kenenkään huomaamatta antaa niitä hänelle. Joka sunnuntai-iltapuoli etsi hän tyttöä puistosta ja tapasi hänet joskus muutenkin. Mutta millainen oli tämän kuluessa Hannan käytöstapa? Alussa oli hän ollut hyvin kiitollinen kapteenin osottamasta ystävällisyydestä. Ei yksikään ihminen ollut siihen asti hänen kanssaan sanaakaan vaihtanut, ja kun Hanna oli nuori, kokematon, avomielinen tyttö, oli hän puhellut ja vastaillut aavistamatta kenenkään löytävän siitä mitään sopimatonta. Hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut, että kapteeni olisi häntä etsinyt, sillä siihen nähden oli hän liian vaatimaton, vaan luuli heidän sattumalta toisiansa kohtaavan. Kun kapteeni ensi kerran eräänä iltana toi hänelle kirjan puistoon, huudahti hän kyynelsilmin: — oi, kuinka te olette hyvä! Kirja! Ja hän alkoi heti lukea välittämättä kapteenista, joka hetkisen tyttöä tarkasteltuaan tavallista totisimmin katsein nousi ja loittoni pois.

Hannalla oli, kuten olemme huomauttaneet hyvä luontainen ymmärrys ja selvä katse. Niinkauankun kapteeni ainoastaan toi hänelle kirjoja ja puhui hänen kanssaan vakavista asioista, oli hän tyyni ja selitti kaikki ystävällisyydeksi ja hyvyydeksi. Mutta kun tämä alkoi seurata häntä kaikkialle katsellen häntä omituisin silmäyksin ja laususkellen sanoja, joita saattoi selittää monella eri tavalla, alkoi hän karttaa kapteenia.

Puistossa vaihtoi Hanna alati olinpaikkaa, mutta kapteeni löysi hänet sittenkin. Vihdoin jäi hän huoneeseensa lukien avonaisen ikkunan pielessä. Mutta hänen piti käydä maitokammarissa, jääkellarissa ja aitoissa, jotka olivat koko loitolla asuinrakennuksesta. Hänen täytyi poimia hedelmiä ja vihanneksia puutarhasta, ja silloin oli kapteeni aina läheisyydessä.

Eräänä sunnuntaina lähetettiin Hanna viiden kilometrin päässä olevaan kylään asialle. Hän oli siitä mielissään kuin lapsi, sillä sinne vei yksinäinen, vihanta, vilpoinen metsätie eikä hänellä muuten ollut aikaa käydä kävelemässä. Tämä tapahtui elokuussa. Metsä oli kaikessa kauneudessaan, ja Hanna oli poiminut itselleen soman kukkavihkon metsäkukkasista. Eräässä käänteessä ilmaantui kapteeni äkkiä hänen eteensä. Hanna astui askeleen taaksepäin, mutta tervehti kohta ja lähti eteenpäin. Kapteeni pyörsi ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

— Sanoin kotona lähteväni metsälle, sillä kuulin teidän kulkevan tätä tietä, virkkoi kapteeni vanhaan iloiseen tapaansa.

Hanna käveli äänetönnä katsellen totisena alaspäin. Hänen muuten niin helakka poskensa oli kalpea. Äsken hän oli ollut niin iloinen, poiminut kukkia, hyräillyt ja ihmetellyt luonnon ihanuutta. Kapteeni tarkasteli häntä salaa, yritti puhua pilaa ja lasketella leikkiä, mutta kun Hanna edelleen oli vaiti, alkoi se häntä ihmetyttää.

Äkkiä pysähtyi nuori tyttö, kääntyi päin kapteenia, katsoi häntä kirkkaasti ja terävästi silmiin lausuen:

— Herra kapteeni, te olette ollut minulle sanomattoman ystävällinen, — — — minä pyydän, kääntykää ja antakaa minun mennä yksin.

— Minkätähden? kysyi kapteeni kohdistamatta katsettaan tyttöön.

— En sitä saata sanoa.

— Mutta minun täytyy se tietää, ennenkuin palaan, väitti kapteeni puoleksi suutuksissa puoleksi piloillaan.

Hanna mietti hetkisen, sitten lausui hän epävarmalla äänellä:

— Älkää uskoko, herra kapteeni, että minä kuvittelen teillä olevan jotakin hupia minun seurastani, mutta — — — mutta ihmiset ovat niin kärkkäitä kääntämään kaikki pahaksi, ja jos överstinrouva kuulisi sanankaan minusta, suuttuisi hän hirveästi.

Tämän sanottuaan kääntyi Hanna pois kiiruhtaen nopeasti eteenpäin. Kapteeni jäi hetkeksi häntä katselemaan kummallinen ilme kasvoissa. Sitten riensi hän tytön jäljestä ja kävellessään jälleen hänen rinnallaan virkkoi hän:

— Tiedän kyllä ihmisten meistä puhuvan, mutta en siitä välitä. Tulin tänne tänään sanoakseni teille, että rakastan teitä.

Nuoren neitosen poski muuttui valkeaksi kuin lumi, vuolaat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

— Herra kapteeni, sanoi hän päättävästi ja tyynesti, punnitkaa sanojanne. Te ette voi ikinä mennä naimisiin minun kanssani, ette ikinä, sillä minä olen halpa, sivistymätön, köyhä tyttö. — Hän osotti käsiään. — Katsokaa näitä, niillä tehdään ainoastaan karkeita töitä, eivät ne sovi hienoon leninkiin. Ja ajatelkaa sisarianne ja äitiänne, joka teitä jumaloi — — — sehän särkisi hänen sydämmensä. Kuinka minä soveltuisin heidän piiriinsä, minä heidän palvelijansa? Herra kapteeni, olette ollut hyvä minua kohtaan, olen pitänyt teitä jalona, oikeamielisenä miehenä, jättäkää minut älkääkä kanssani seurustelko. Antakaa minun pysyä sillä paikalla, johon Jumala on minut asettanut ja jossa tyydyn olemaan, niin kauan kuin omatuntoni on puhdas. Hyvästi, kiitos ystävällisyydestänne!

Hanna lähti ja nuori mies ei häntä enää seurannut. Kapteeni heitti pyssyn olalleen ja kääntyi kotiin päin allapäin, totinen ilme muuten niin hilpeissä kasvoissa.

Juuri heidän erotessaan tuli vanhanpuolinen nainen metsäpolkua tielle. Hän katsahti tylysti Hannaan ja kiersi salavihkaa herrastaloa kohti. Vaimo oli ennen palvellut herrastalossa, mutta oli Hannan kehotuksesta erotettu epärehellisyyden takia. Hannan palatessa kylästä oli jo hyvin hämärä ja hän peljästyi kovasti kohdatessaan puutarhan portilla mieshenkilön. Se oli kapteeni, joka kuiskasi hänelle:

— En jätä teitä rauhaan, ennenkuin olen voittanut rakkautenne. Kirjoitan teille ja aina kun minulla on virkalomaa, tulen teitä tapaamaan. — Hän poistui nopeasti.

Samana iltana kutsuttiin Hanna emännän puheille. Hän luuli asian koskevan taloustoimia ja jäi levollisena odottamaan määräyksiä. Överstinrouva katsasti häntä tiukasti ja tutkivasti.

— Olen pitänyt teitä kunniallisena ja järkevänä tyttönä, Hanna. Toivoisin voivani lähettää teidät pois siksi aikaa, kuin poikani Aukusti vielä täällä viipyy. Eikö teillä ole sukulaisia, joiden luo voisitte matkustaa?

Rouvan ääni oli kylmä ja ankara. Hanna ensinnä säikähtyi, mutta tyyntyi jälleen ja katseli suoraan rouvaan, kun tämä jatkoi:

— Olen kuullut kerrottavan, että olette antautuneet seurustelemaan ja puhelemaan kapteenin kanssa — olette unohtaneet erotuksen asemassa ja säädyssä?

— En, hyvä rouva, sitä en ole tehnyt, enkä ole koskaan näitä keskusteluja muuna pitänyt kuin ansaitsemattomana hyvyytenä hänen puoleltaan.

Hänen vilpitön katseensa tyynnytti rouvaa ja tytön arvokas esiintyminen vaikutti edullisesti emäntään.

— Sen mielellään uskon. Nuoret miehet ovat tottuneet huviksensa puhuttelemaan neitosia ja — — ja luulen varmasti, ettei poikani, jos hän on jotain sanonut, ole sillä juuri mitään tarkoittanut, mutta — — — tässä nypisteli rouva kuumeentapaisesti kalvosimiaan — hän on niin nuori ja ajattelematon; te tiedätte, että hän on meidän vanhin poikamme, översti ja minä olemme valinneet hänelle vaimon samasta yhteiskunta-asemasta ja säätyluokasta — — —. Ettekö voisi elokuun ajaksi matkustaa äitinne luo? Minä luonnollisesti pitäisin tätä loma-aikana ja maksaisin teille täyden palkan.