SISÄLLYS: (continued 6)
Fanny Sipari translation
— Näen, ettet ole unohtanut opettajamme kehoitusta pitää tätä kirjaa ystävänäsi kaikissa elämän kohtaloissa, sanoi Eedit.
— En luekaan muuta enää, vastasi Hildur synkästi.
— Etkö? Ja kuitenkin on niin paljon hyviä, opettavaisia, sivistäviä ja jaloja kirjoja mailmassa.
— Mutta minun mieleni on liiaksi musta löytääkseen tyydytystä mistään muualta.
— Alakuloiselle mielelle tässä onkin paras lohdutus. Ja Eedit avasi Uuden testamentin ja luki:
— Minä olen hyvä paimen, minä tunnen lampaani ja he tuntevat minut, — — minä olen elämän leipä; joka minun tyköni tulee, hän ei koskaan isoo, ja joka minuun uskoo, hän ei koskaan janoo, — — tämä on totinen sana ja kaiketi mahdollinen vastaan ottaa, että Jesus Kristus on tullut mailmaan syntisiä vapahtamaan, — — katso minä olen teidän kanssanne joka päivä, mailman loppuun asti, — — — kääntykäät Herran puoleen, sillä hän on armollinen, vanhurskas, kärsivällinen, aivan hyvä ja katuu pian rangaistustaan, — — minä etsin eksyneitä, palautan kadonneen, lohdutan murheellista, vahvistan heikkoa. — —
— Tätä en ole koskaan lukenut. Olen ainoastaan lukenut muutamia psalmia ja Jeremiaan valitusvirsiä.
— Etkä Uutta testamenttia, et Vapahtajamme lempeitä, lohdullisia, armorikkaita sanoja, et tätä "tulkaa minun luokseni", jonka pitäisi houkutella suurimmankin pahantekijän polvillaan ryömimään armoistuimen eteen ja syvimmänkin surun kuivaamaan kyyneleensä. Oi Hildur, silloin et ole raamattua oikealla tavalla lukenut.
Hildur kallisti päänsä Eeditin povelle ja huudahti:
— Oi, minä olen niin onneton, saatan toiset ihmiset onnettomiksi enkä tiedä, mitä tekisin, tahtoisin mieluimmin kuolla. Ja kuitenkin, kun kuulen sinun puhuvan ja näen sinun kirkkaan katseesi, täytyy minun uskoa, ettei mailma kaikille ole murheenlaakso, mutta — mutta minun suurin onnettomuuteni on se, että itse olen kurjuuteeni syypää.
Ja itkien kertoi Hildur Eeditille surullisen historiansa. Eedit antoi hänen purkaa sydämmensä. Tämä selvitti paremmin, kuin mikään siihen asti, Hildurin luonnetta ja katsantokantaa, ja Eeditin oli verrattain helpompi nyt toimia. Ensin koetti hän näyttää Hildurille, ettei sellainen mietiskely ja suruun hautautuminen ollut "surua Jumalan mielen mukaan, eikä auttanut autuuteen", vaan kulutti päinvastoin sitä elämää ja terveyttä, jonka Jumala on antanut käytettäväksemme oikean ja hyvän palvelukseen. Sitte osoitti hän Hildurille, mikä onni oli, että pako oli väärinkäsityksestä syntynyt, niin että Hildur jo hairahduksensa alussa estyi jatkamasta paheen tietä. Hän puhui siitä, miten Hildurin piti olla kiitollinen, kun hänellä oli anteeksiantavia, rakastavia omaisia, joiden luo hän katuvana voi palata, ja sanoi selvästi Hildurin velvollisuuden olevan rakkaudella ja palvelevaisuudella palkita heidän hyvyytensä sensijaan, että nyt itsepäisellä surullaan ja synkällä mielellään lisäsi vaan heidän murhettaan. Hän pyysi Hilduria vertaamaan asemaansa muiden onnettomien osaan, ajattelemaan yksinäisiä, hyljättyjä, köyhiä, sairaita, kurjia ja halveksittuja olentoja, kaikkia harhaan osuneita, väärinkäsitettyjä, kovan kohtalon ajamia ihmisiä, joita ei rakkaus eikä hellyys lämmittänyt, joilla ei ollut kotia, ei Jumalaa tai armahtavaa pelastuksen kättä. Ihmisparat! vielä surkuteltavampia sentakia, etteivät älyä etsiä pelastustaan sieltä, mistä yksin sen voi saada, nimittäin Jumalan, isämme, luota!
Suurella mielenkiinnolla kuunteli Hildur hänen sanojaan. Seurustelu Eeditin kanssa oli jo vähitellen alkanut herättää häntä horrostilasta, jossa hän melkein koko nuoruutensa oli hapuillut ja antanut hänen ajatuksilleen selvemmän muodon. Näytti kuin tämä keskustelu olisi hänet kokonaan valveille saanut. Hän ihmetteli itsekin, ettei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi asioita tältä näkökannalta. Hänen mielensä oli Eeditin vaikutuksesta vähitellen sulanut ja oli nyt valmis vastaanottamaan toivoa ja lohdutusta.
Eedit valitsi potilaalleen hyvää lukemista ja kehoitti häntä työhön. Halu tulla diakonissaksi oli hävinnyt Hildurista viimeisen surullisen kokemuksen perästä, eikä Eeditkään tahtonut kehoittaa häntä siihen, koska Hildur oli osottanut niin vähän taipumusta ja halua sairaanhoitoon. Mutta täytyihän ihmisen toki työtä löytää, kun oli halua. Hildur sanoi ennen kaikkia haluavansa auttaa täti Riikkaa, ja siitä Eedit erittäin iloitsi. Käydessään Hildurin kodissa oli hän huomannut noiden yksinkertaisten kunnon ihmisten uupumattoman rakkauden kasvattitytärtään kohtaan ja nähnyt myöskin, millä tavalla Hildur vastaanotti tämän hyvyyden, nimittäin piti sitä luonnollisesti itselleen kuuluvana. Nyt tulisi toinen leikki taloon. Täti Riikan silmät olivat jo käyneet heikoiksi ja Maija-Sohvin piti keväällä mennä naimisiin Lundströmin kanssa. Hildurin apu oli siis hyvinkin tervetullut. Hän, joka työtä tehdessään aina mieluummin valitsi hienompia töitä, oppi ennen pitkää taitavasti ompelemaan, ja täti Riikan tarvitsi enää vain kehrätä villoja ja neuloa sukkia. Eukko alussa ensin vähän vastusteli, sehän oli jotakin aivan uutta. Hilduria oli tähän asti pidetty kuin lasikaapissa, mutta kun Eedit kerran salavihkaa kuiskasi hänelle, että se oli yksi parannuskeino, myöntyi hän. Täti Riikka uskoi nimittäin sokeasti Eeditin menettelytapaan, siitä lähtein kun päivä päivältä näki Hildurin paranemistaan paranevan. Toipuva terveys ja hyödyllinen työnteko tekivät Hildurista vähitellen toisen ihmisen. Hän kävi useasti Eeditin ja Ragnhildin kodissa ja tunsi sekä hyötyvänsä että virkistyvänsä näistä käynneistään. Ei ollut hän myöskään unohtanut Hanna Rosenqvistin hellää huolenpitoa elämänsä vaikeimpana hetkenä. Tuon tuostakin pistäysi hän Hannan herttaiseen paratiisiin, joka paraillaan oli juhlaisassa talvipuvussaan, ja tunsi ennen aavistamatonta huvia tuon elämänhaluisen, hyväsydämisen Hannan seurassa. Täälläkin voi Hildur olla avuksi. Milloin ompeli hän koltin pienokaisille, milloin lauloi heille soman laulun, ja ennenkaikkia kertoili heille satuja ja tarinoita loppumattomasta varastostaan. Ja kun Hannaa haettiin kaupungille, eivät lapset milloinkaan olleet onnellisempia kuin täti Hildurin ollessa heidän luonaan.
Hartaalla mielenkiinnolla seurasi setä Janne Hildurin asteettaista muutosta ja huomasi ilokseen, miten terveyden ruusut vähitellen nousivat hänen poskilleen ja ilo ja tyytyväisyys alkoivat säteillä silmistä. Eräänä päivänä, kun Hildur juuri oli lähtenyt saattamaan Hannan lapsia, jotka olivat käyneet täti Riikkaa katsomassa, seisoi ukko porttikäytävässä ja katseli kostein silmin hänen jälkeensä. Samassa tuli Eedit hakemaan Hilduria.
— Hyvää päivää, herra tohtori, huudahti huonekalutehtailija riemastuneena ja ojensi leveän kämmenensä tervehdykseksi. — Käykää sisään. Minulla on pari sanaa sanottava. Käykää, käykää!
Eedit meni sisälle.
— Kuulkaas nyt, sanoi ukko ja yskäsi salatakseen liikutustaan. Te olette tehneet taiturin työn, neiti Eedit. Toiset tohtorit ovat vain oppipoikia Teidän rinnallanne. Täällä ne kävivät sekä kaupunginlääkäri että piirilääkäri, eikä tyttö tullut tyhjää viisaammaksi. Mutta eukkoni on paras eukko mailmassa, ja hän se keksi keinon. Nähkääs ei se ole sivistynyt se meidän Riikka, mutta hänellä on sangen hellä sydän, ja sydän se hänelle tietä näytti. Hilduristahan on tullut ihan toinen ihminen, on terve ja iloinen ja tyytyväinen koko mailmaan, ja kuitenkin on sillä lapsella ollut paljon suruja, ensin teatteri, sitte se romaani, sitte se saksalainen hassutus ja sitte — — hm! — niin sitte kaikenlaisia vastoinkäymisiä, mutta nyt on kaikki jälleen hyvin ja se on neidin ansio. Ja vielä kerran sen sanon: olipa se taiturin työ. Nyt voi neiti surutta pitää itseään täysinoppineena. Mutta työmies on palkkansa ansainnut. Saako olla rahaa, niin sanokaa pois. En minä mikään iso rikas ole, mutta toimeenkin tulen. Ja siitä ilosta, että Hildur jälleen on terve, ei mikään uhraus ole liian suuri. — Nyt tuli taas siniruutuinen nenäliina esille. — Hänellä ei ole isää, lapsi rukalla, ei isää eikä äitiä, he ovat kuolleet kumpikin. Hän tuli meille neljän vuoden vanhana, eikä ole muusta kodista milloinkaan tiennyt.
Eedit vakuutti, ettei hän voinut ottaa vastaan maksoa, hänellä ei ollut oikeutta harjoittaa lääkärin tointa, oli vain serkkunsa, tohtori Bernhardin apuna. Tämä tapaus oli sitäpaitsi aivan erityistä laatua. Hän oli Hildurin koulutoveri ja lapsuuden aikalainen, eikä kai voinut tulla kysymykseen palkan maksaminen siitä, että joskus kävi häntä katsomassa.
Mutta huonekalutehtailija oli itsepäinen. Eeditin piti ainakin valita joku kaunis huonekalu. Ukko avasi oven varastoaittaansa.
— Täällä on sohvia, sänkyjä, kirjoituspöytiä, tuoleja ja tualettipöytiä. Ottakaa mitä haluatte.
Eedit vakuutti vielä kerran, ettei hän tavallisesti ottanut maksoa käynneistään sairaiden luona.
Mutta tuo kunnon ukko pyysi silloin, että saisi muistoksi lähettää kauniin kirjoituspöydän, ja ettei loukkaisi häntä, lupasi Eedit ottaa sen vastaan.
Eedit lähti sitte Hilduria vastaan ja tapasi hänet tiellä Hannan luota. Kun he kävelivät yhdessä kaupunkiin päin ja keskustelivat hilpeästi, kohtasi heidät tohtori Bernhard. Kunhan myöhemmin sitte näki Eeditin kysyi hän:
— Kuka se nainen oli, jonka kanssa tänään kävelit?
— Se oli Hildur Jonson. Häntähän sinä hoidit yhteen aikaan.
— Hildur Jonson? Se kalpea, hermostunut romaanisankaritar, diakonissa taivaaseen luotuine katseineen? Ei ikä mailmassa!
— Kyllä se oli hän.
— Mutta mikä ihme on voinut hänet muuttaa.
— Työ ja raitis ilma.
— Sitte sinä olet mennyt hutiloimaan minun ammatissani, sanoi tohtori nauraen.
— Niin olenkin ja olen myöskin saanut taiturin todistuksen, pilaili Eedit.
35.
Mitä pieni Jenny on toimittanut.
Hän on soittamistaan soittanut. Hän taitaa sointuopin ulkoa, hänen sormensa ovat pehmeät kuin puuvilla, niin, hän on pieni ihmelapsi, tuo Fanny. Ja pikku Fannyksi häntä yhä vieläkin kutsutaan, vaikka hän lapsuuden jo aikoja sitte on jättänyt. Hän on hento ja hieno, hänellä on lapselliset kasvot, joista kuvastuu hyvyys ja vaatimattomuus. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun hän jätti kotimaansa. Tultuaan Tukholmaan sai hän paljon riemun päiviä nähdä, vaikkakin työ oli raskasta. Herra D. ei ollut ainoastaan hyvä opettaja, hän oli myöskin hellä isä Fannylle. Ja ijäkäs rouva D. otti hänet äidilliseen hoivaansa. Ankarasta työstään huolimatta kaipasi Fanny kuitenkin sanomattomasti äitiään. Usein kirjoitti hän kotiin, kertoi työstään, edistymisestään ja tulevaisuustuumistaan. Mutta ne raukesivat hyvinkin pian. Ystävällinen vanha herra D. kuoli äkkiä noin pari vuotta sen jälkeen kuin Fanny oli saapunut Tukholmaan, ja niin oli hän taas yksin, turvatonna vieraalla maalla ilman ystävää, ilman tukea. Soitantokoulu lakkautettiin, ja sanottuaan Fannylle sydämmelliset jäähyväiset muutti rouva D. muutamaan pikkukaupunkiin, koska miehensä oli uhrannut kaikki soitannon hyväksi ja kuollessaan jättänyt raha-asiat huonoon kuntoon, niin että rouva vanhuksella ei enää ollut varaa asua pääkaupungissa. Se suomalainen perhe, jonka luo Fannyä oli suositeltu ja joka hänelle oli suurta hyväntahtoisuutta osottanut, oli jo paremmin kuin vuosi sitte palannut Suomeen takaisin, niin että Fanny oli vallan oman onnensa varassa. Täytyisikö hänen todellakin jättää soitannolliset opintonsa, kun jo oli näin pitkälle päässyt ja useat etevät soittotaiteilijat olivat kiittäen hänen lahjojaan arvostelleet? Mutta miten voisi hän jatkaa opinnoitaan? Fannyn suureksi iloksi tarjosi muuan herra D:n ystävä hänelle apuopettajan paikan Tukholman musiikkiopistossa. Pelko, että piti sanoa jäähyväiset tulevaisuustoiveilleen, oli pusertanut monta katkeraa kyyneltä tuon nuoren tytön silmästä. Nyt pilkotti päivä jälleen. Fannyllä oli paljon työtä musiikkiopistossa, mutta hän jatkoi yhä soittamistaan. Joka näki tuon kalpean, hennon, vaatimattoman tytön, ei voinut arvatakaan, mitä voimaa ja uutteruutta hän voi osoittaa. Päästyään vapaaksi tunneiltaan, soitti hän ja luki itse uskomattoman ahkerasti. Hän oli vuokrannut vähäpätöisen, pienen ullakkokamarin syrjäkaupungilla, ja siellä taisteli hän kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan voidakseen vaan päästä eteenpäin. Hän kävi jokainoissa ansiokkaammissa laulajaisissa, mutta saadakseen varoja täytyi hänen luopua välttämättömimmistäkin tarpeistaan. Seuraavana kesänä kirjoitti hän äidilleen ja pyysi häntä muuttamaan Tukholmaan. Hän oli niin yksin, ja kenties äitikin siellä voisi ansaita paremmin kuin pienessä kotikaupungissa. Mielihyvällä suostui äiti tähän ehdotukseen, ja sitte asuivat he taaskin yhdessä, onnellisina omatessaan jälleen toisensa. Äiti kauhistui nähdessään Fannyn kuihtuneen muodon, ja hän aavisti, mitä Fannyn oli täytynyt kestää ja itseltään kieltää yksinäisyydessään. Nyt tapahtuisi muutos. Kun äidin pieni eläke ja se mitä hän käsityöllään voi ansaita liitettiin Fannyn tulojen lisäksi, ja äiti piti huolta pienestä taloudesta, tulivat olot entistään paljoa paremmiksi, eikä Fannyn enää tarvinnut tyytyä leivänsyrjiin ja kaljaan, kuten ennen useinkin. Musiikikoulun johtaja oli suuresti mieltynyt ahkeraan ja taitavaan oppilaaseen ja hankki viimein hänelle vapaaoppilaan paikan musiikkiopiston ylimmällä luokalla, Fanny oli aito onnellinen. Samaa miestä sai hän myös kiittää muutamasta apurahasta, jonka avulla hän voi matkustaa Saksaan muutamaksi vuodeksi laajentamaan tietojaan.
Senjälkeen palasi Fanny jälleen Tukholmaan, missä sai opettajapaikan, avusti konserteissa ja antoi niitä itsekin.
Eräänä kesänä kävi Fanny kotikaupungissaankin ja antoi siellä konsertin. Suuri oli noiden kunnon kaupunkilaisten hämmästys, kun näkivät mikä etevä taiteilija Fanny Ruthista oli tullut. Mutta ei yksikään voinut soimata häntä ylpeydestä, itserakkaudesta, turhamaisuudesta tai kunnianhimosta. Hän oli yhä vieläkin entinen vaatimaton, koruton tyttö.
36.
Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä.
Oli syksyn sumuinen aamupäivä. Alice Lager koetteli kuvastimen edessä uutta pukuaan. Hän näytti tyytymättömältä.
— En ymmärrä, mitä isä ajatteli ostaissaan tällaista kangasta; värihän on kerrassaan sietämätön, kiukutteli hän, näytän siltä kuin olisin keltatautiin sairastunut.
Vanha tuttavamme Eelin Björkman oli polvillaan lattialla, harsien hameen lievettä. — Valkean valossa se näyttää erittäin somalta, virkkoi hän hiljaa.
— Saattaa niin olla, sanoi Alice levollisempana, olen niin väsynytkin tänään, en saanut yöllä unta. Kuuleppa Eelin, tältä kohdalta sopii hiukan kutistaa, olen laihtunut hirveästi viime aikoina; ja eiköhän sitä saisi paremmin mukautumaan tuolta hartioilta.
— Aivan hyvin, hiukan puuvilloja vaan hyvä neiti.
— No, pankaa niitä sinne.
— Mutta minä en voi luvata tätä valmiiksi ennenkun perjantai-illaksi, sillä minulla on paljon työtä, ja yksi ompelijoista on sairastunut.
— Sepä ikävä, mutta jos saan sen perjantaina hyvissä ajoin, niin käy se päinsä.
— Kyllä, neiti saa olla aivan levollinen.
— Koetan. Te olette luotettavin ompelija mitä tunnen. Kuinka neiti Sundström voi?
— Kiitos, hän on reipas, mutta hänen silmänsä ovat jo hyvin heikot. Minä olen ottanut osalleni kaiken homman, täti antaa vaan hyviä neuvoja. Vaan hyvästi nyt, täällä minä seison viivyttelemässä neitiä.
Eelin jätti hyvästi ja kiiruhti pois. Alice seurasi mietteisiinsä vaipuneena häntä silmillään, katsellen, kuinka hän käärö kainalossa mennä liidetti katua eteenpäin nyökäyttäen joskus iloisesti päätään jollekin tuttavalle.
— Kaikki ihmiset näyttivät niin iloisilta ja tyytyväisiltä, ja kuitenkin tuntuu elämä minusta niin viheliäiseltä, huokaili Alice istuutuen jakkaralle vaatetuspöytänsä eteen. Hän katsahti kuvastimeen.
— Täytynee koristaa syyshattuni keltaisella, hymyili hän itsekseen.
Mihin oli nyt joutunut entinen kauneus? Kadonnut. Silmät olivat vailla loistoa, iloisuutta, hipiä kalvakan harmaa, posket luiset, kiharat harventuneet ja ohuet, ja otsalla, tuolla ennen niin kirkkaalla ja valkealla, näkyi hienoja uurteita, tosin hienon hienoja, mutta kuitenkin huomattavia. Alice oli nyt noin yhdeksänkolmatta. Hän oli huvitellut, minkä suinkin oli voinut; nyt alkoi määrä olla täynnä. Hän oli tanssinut ja iloinnut; hän oli matkustellut ja nähnyt mailmaa enemmän kuin useimmat muut tytöt; nyt oli hän äkkiä tullut vanhaksi ja kaikesta päättäen unhotetuksi. Mailma oli hänet jättänyt, ennenkun hän luulikaan. Ennen ei hänen pistänyt päähänsäkään vertailla itseään muihin tyttöihin: hän oli aina kaunein, rikkain, kaikkein ihailema. Nyt havaitsi hän yhtäkkiä olevansa syrjäytetty. Parvi nuoria tyttöjä oli kasvanut hänen ympärilleen kuin kukkaset taimitarhassa. He eivät ehkä olleet yhtä kauniita kuin hän oli ollut parhaina päivinään, mutta oi! — he olivat nuoria. Heidän silmänsä säteilivät, hipiä oli hieno, poski punotti, huulilla majaili ruso. Tämän kaiken oli Alice kadottanut. He silmäilivät säälien Alicea, kun tämä sai istua franseesin toisensa jälkeen, aivan samalla tavoin kuin Alice aikonaan oli katsellut vanhoja, elähtyneitä tanssikaunottaria. Oli kyllä olemassa suuri joukko kavaljeereja, mutta useimmat heistä olivat Alicea nuorempia, olivat käyneet vielä koulua, kun luutnantti M— ja muut herrat jo häntä ihailivat. Nämä tanssittivat mieluummin tuttujaan ja ikäisiään. Joskus tuli joku Alicen entinen ihailija pelastamaan hänet "Bänkendorffista" — kuten X:ssä oli tapa sanoa — jos joku jäi tanssin ajaksi istumaan. Useimmat olivat naineita miehiä, istuivat pelipöydässä tai rouvainsa luona. Apteekkari oli jo ollut joitakuita vuosia naimisissa ja käyskenteli usein Alicen ikkunan alla pienen, sievosen tyttärensä kera. Luutnantti M—, joka oli ylennyt kapteeniksi, oli äskettäin esitellyt nuoren morsiaimensa seurapiirille. Herra Schönberg oli muuttanut pois paikkakunnalta. Siten Alicen ihailijaparvi ei ollut ainoastaan harvennut, vaan kokonaan hajonnut. Mutta entä kreivi? kysynee lukija. Kreivistä ei kukaan enää hiiskahtanut sanaakaan. Samana talvena, jona häät piti vietettämän, oli rouva Lager tyttärineen matkustanut Helsinkiin ostamaan myötäjäisiä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Kihlaus oli purjettu. Pahat kielet tiesivät kertoa, että kreivi sen oli purkanut, mutta ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan pahaa. Ne, jotka uskalsivat tiedustella asiata Alicelta itseltään tai hänen äidiltään, saivat lyhyen vastauksen: "He eivät sopineet toisilleen." Sen jälkeen ei enää kuultu kosijoista puhuttavan, mutta mahdollista on, että niitä edelleenkin kulki. Miten lieneekään ollut — Alice pysyi yhä naimatonna ja alkoi vanhettua. Rouva Lagerissa, joka niin suuria oli toivonut kauniista, rakkaasta tyttärestään, kasvoi tyytymättömyys päivä päivältä, nähdessään ajan vierivän ja Alicen kauneuden kuihtuvan kuulumatta mitään naimishommista. Hän näki tytön toisensa perään kihlautuvan ja kuunteli mieliharmin, kuinka äidit riemuiten kertoilivat tulevista vävyistään ja sitten kysäsivät: — No rouva Lager, eikö tähän taloon jo piakkoin vävypoika ilmesty? — Yksi ja toinen irvihammas pikku rouva lisäsi itsekseen: — Joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa.
Kun Alicea ei enää tanssitettu, menettivät tanssiaiset hauskuutensa. Kahvi- ja teekutsut olivat peräti ikäviä. Ennen niin hupaisia iltamia ei enää ollut olemassa, taikka olivat ne paremmin sanoen muuttaneet todellisiksi ompeluseuroiksi, joissa hyötyä pidettiin pääasiana ja joissa Maria, Eedit ja Ragnhild olivat johtavina henkilöinä. Alice ei niihin ottanut koskaan enää osaa. Aika alkoi tuntua kärsimättömän pitkältä, jonka vuoksi piti paljon matkustella. Mutta eräänä päivänä ilmoitti tuo kummallinen isä, että matkat tulivat hänelle liian kalliiksi. Äiti ja tytär katselivat häntä ihmeissään. Isä ei ollut ikinä ennen heiltä rahaa kieltänyt. Mutta nyt piti heidän ainakin joku aika pysyä kotona. Yrjö oli tehnyt velkoja, ne olivat kuluttaneet aimo loven isän rahakukkaroon, niin että se tarvitsi aikaa jälleen täyttyäkseen. Mitä nyt piti tehdä? Istua kotona ja harmitella päiviään. Äiti sai tuon tuostakin hermostumiskohtauksia, ja Alice kulutti aikaansa miten parhaiten taisi. Pikku Alman iloton elämä täällä maan päällä oli onnellisesti päättynyt. Alicen terveys oli lopulta särkynyt yövalvonnan, hullunkuristen kuosien ja luonnottoman ravinnon vuoksi. Hän oli hermostunut, uneton, väsynyt ja haluton, kadotti ruokahalunsa ja hilpeän mielialan ja piti, kuten äsken lausui, elämää viheliäisenä. Alice muisteli ikäisiään. — Kuinka reipas ja toimelias onkaan Eedit, kuinka levolliselta ja onnelliselta tuntuukaan Ragnhild, kuinka iloiselta ja herttaiselta näyttää Maria, kuinka innostuneena mietti Fanny tulevaisuuden tuumiaan, — niin, yksinpä tuo yksinkertainen ompelija Eelinkin on tyytyväinen vähäpätöiseen toimeensa, ja Hildur Jonson, tuo tragikoomillinen olento näyttää tyytyvän itseensä ja koko mailmaan. Ja nuoruus on heistäkin jo pois kaikonnut — mikä heidän iloonsa on syynä? — Sitten muistui Alicen mieleen Amy Lundin. Häntä ei voitu laskea onnellisten ja tyytyväisten joukkoon. Ja kuitenkin olemme viettäneet yhdessä, niin monta hupaista hetkeä, ajatteli Alice surumielin. Oi, miksei saata pysyä alati nuorena! Ja mitä tekee vanhaksi tultuaan? Pitää mennä naimisiin, sanoo äiti. Mutta se ei ole niin vaan menemisessä. Pitää tehdä työtä.
Amy astui sisään. Hän pukeutui yhä vieläkin nuorten tyttöjen tavoin ruusunpunaseen tai taivaansiniseen, vaaleihin väreihin, hulmuavine nauhoineen, joka teki hänet entistään naurettavammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän oli suureksi surukseen havainnut rupeavansa lihoamaan ja hän ompeli leninkinsä tiukkaa tiukemmiksi. Kaksi hammasta katsoivat myöskin sopivaksi irtautua ja se lisäsi surun taakkaa. Amy rukalla oli niin monta murhetta. Agnes siskosta oli kehittynyt kaunis, siro nuori neito, joka sekin oli alussa kaivellut Amyn mieltä. Hänen rajattomaksi ihmeekseen ei Agnes kuitenkaan näyttänyt tietävän taikka välittävän tästä etevämmyydestään. Hän pysyi pienenä, ahkerana talonmyyränä, joka päivät pääksytysten istui ompelemassa tai hyöriskeli keittiössä, tyytyi Amyn vanhoihin, paikattuihin ja värjättyihin vaatteisiin. Kun kaupungissa oli kutsut tai tanssiaiset, pyysi hän usein saada jäädä kotiin isän luo, luki hänelle tai kirjoitti puhtaaksi pitkiä, ikävystyttäviä pöytäkirjoja, joista hän silloin tällöin sai sievosen rahasumman. Vanha isä näki tässä lemmikissään kaiken sen, mitä oli toivonut vaimoltaan ja vanhimmalta tyttäreltään. Agnes puolestaan rakasti häntä hellästi, oli veljien uskottu ja heidän rakkain sisarensa.
Niin vähän kuin Agnes itse näyttikin havaitsevan sulouttaan, ei Amyn silmältä jäänyt salaan, että veljien nuoret tuttavat perheessä käydessään etsivät Agnesin seuraa ja mielellään hänen kanssaan pajattelivat. Siitä kuohui lisää kateutta. Kun Agnes sitten joutui kihloihin, katkeroittui Amyn mieli niin, että hänestä isän melkein olisi pitänyt lausua Labanin sanat: ei ole tapa naittaa nuorempaa tytärtä ennen vanhempaa.
Amyn vastoinkäymisten sarja ei loppunut. Rouva Lundin raukka! hän oli hyörinyt ja pyörinyt, kärsinyt ja taistellut tämän tyttärensä vuoksi — eikä hän saanut siitä mitään palkkaa. Syrjään oli Amy joutunut ja sinne jäänyt, ei ainoatakaan kosijaa ilmestynyt, ei vaatimattomintakaan — eikä tytär itsekään ansainnut äidin huolenpitoa. Hän tuli vuosi vuodelta yhä kärtyisemmäksi ja katkerammaksi. Se kai olikin luonnollista? Yhä vieläkin riippui hän Alicen kyljessä. Ja tämä oli entistä ehommin kiintynyt häneen. Amy oli ainoa, joka vielä ihaili ja imarteli häntä sekä jouti letustelemaan hänen kanssaan. Eeditin ja Ragnhildin päivä kului yhtenään köyhien ja lastenseimien hoitoon sekä ompeluseuroihin, Maria ei ollut Alicea koskaan miellyttänyt. Ne nuoret tytöt, joihin hän oli viime aikoina tutustunut, eivät oikein häneen kiintyneet, he nauroivat ja tirskuivat mieluummin ikäistensä seurassa, ja kun Alice heitä läheni, niin vaikenivat. Heistä oli Alice "hirveän vanha", — sanoivat, että hänet oli "lyöty laudalta", eivät lausuneet koskaan "sinä" vaan "Alice" ja ihmettelivät itsekseen, miksei hän pysytellyt rouvien seurassa ja jättänyt heitä rauhaan. — Todellista ystävyyttä ei ollut milloinkaan ollut olemassa Alicen ja Amyn välillä. Huvit vain olivat heitä toisiinsa liittäneet. Alice unhotti Amyn niinpiankun hän jätti kaupungin ja sai parempia ystäviä. Amy taas oli liiaksi kateellinen voidakseen häntä rakastaa.
Nyt kun Alicen oli pakko oleskella kotona, kulki hän jälleen Amyn luona; he tarkastelivat huviksensa Alicen pukusäiliötä; neuvottelivat uusista kuoseista, juorusivat viimeisistä kahvikesteistä ja lukivat novelleja sanomalehdistä.
— Oletko kuullut, että herra Schönberg on mennyt naimisiin? kysyi Amy heti sisään astuessaan.
Alicen kasvot värähtivät, mutta hän vastasi levollisesti:
— En, mistä sinä sen tiedät?
— Hän on siitä kirjoittanut jollekulle täällä kaupungissa. Pormestarin luona siitä eilen kerrottiin. Hän asuu Turussa ja kuuluu olevan kovasti onnellinen.
— Vai niin.
— Niin hän on kirjoittanut. Menetkö perjantaina kenraalille? Siellähän on suuret kutsut morsiaimen, kapteenin morsiaimen kunniaksi.
— Kyllä me menemme sinne. Äiti on tosin hiukan pahoinvoipa, mutta kai hän siksi virkistyy. Minäkin olen hyvin väsynyt ja haluton, mutta jotakin tässä pitää tehdä — tällaiset pilviset syyspäivät ovat uskomattoman ikäviä.
— Niinhän se on, huokaili Amy myöntäen.
— Viisainta on kuitenkin karistaa synkät ajatukset mielestään ja viettää aikansa niin hupaisesti kuin voi, virkkoi Alice hymyillen, se on aina ollut minun tapani.
Mutta Amyn mentyä jäi Alice kuitenkin istumaan poski käden varaan ajatuksien kierrellessä pimeitä polkujaan. Hän oli kyllä niin sanoaksemme jakanut sydämmensä pieniin palasiin ja lahjoittanut sirpaleet "flammoilleen"; sitäpaitsi oli hän liian pintapuolinen ja itsekäs tunteakseen syvää, todellista rakkautta, mutta yhteen näistä "flammoista" oli hän kuitenkin kiintynyt niin syvästi kuin hänen laiselleen oli mahdollista. Nyt tämäkin ainoa oli naimisissa ja onnellinen toisen kanssa — ja hän oli hyljätty. Vaan miksei tämä olisi unhottanut? Hänhän oli jättänyt hänet siinä toivossa, että pääsisi kreivittäreksi ja pitänyt rakkauttaan vähäpätöiseen laulunopettajaan heikkoutena — miksei tämä häntä unhottaisi?
Kenraalin luona oli jälleen loistavat kemut, aivan kuin kaksitoista vuotta takaperin. Mutta kuinka toisin nyt olikaan! Komea kenraali oli huomattavassa määrässä käyristynyt, hänen puolisonsa hiukset olivat entistä harmaammat, luutnantti oli ylentynyt kapteeniksi, jolla oli tuuhea poskiparta ja pienoinen morsian. Hänen ei tarvinnut enää taistella "tuskan ja epätoivon vaiheilla".
Alice oli hänkin siellä uudessa leningissään, jonka väri oli sietämätön, mutta joka kuitenkin valkean valossa näytti sangen somalta, niinkuin kokenut Eelin oli ennustanut. Alice kävi pää pystyssä, kuten ennenkin. Älköön kukaan havaitko, että suru kalvaa hänen sydäntään. Älköön kukaan luulko, että hän näki itsensä syrjäytetyksi. Jospa ei hän enää ollutkaan nuori, oli hän kuitenkin rikas, ja tarkkaan katsoen oli hän vielä kauniskin. Hienot piirteet olivat säilyneet, ja lampun valossa näytti hipiäkin valkeammalta, silmät kirkkaammilta. Kapteeni alotti tosin tanssin morsiaimensa kera, mutta sitten tuli hän heti Alicen luo, joka tanssi kevyesti ja nuorteasti kuin kuka muu tahansa. Alice tiesi sen itse ja katsahti ylimielisesti noihin nuoriin tytön huitukkoihin, jotka eivät olisi osanneet käyttäytyä niin sulavasti, vaikka henki olisi mennyt. Ja kuitenkin olivat nuo heilakat yhtenään lattialla, mutta Alice sai istua katselemassa. Niin, nyt sai Amy lämmittää mieltänsä sillä, että Alice oli samassa kadotuksessa kuin hän itsekin, ja se tuottikin hänelle paljon lohdutusta. Hän istui aina nuorten tyttöjen parissa, puhui puuta heinää heidän kanssansa, nauroi ääneen ja näytteli nuorta, heitteli harventuneita kiharoitaan ja kulki vähän väliä pukuhuoneessa peilailemassa ja vöitänsä tiukentamassa. Erään franseesin aikana meni Alice salin viereiseen huoneeseen ja istui ikkunalle paksujen verhojen taakse. Heti sen jälkeen kuuli hän kapteenin kulkevan vitkaan huoneen poikki.
— Mutta hän on vielä sangen kaunis, — virkkoi muuan naisääni.
— On ollut, lapsi kulta, vastasi kapteeni ja lisäsi nauraen: — Luulenpa minäkin poikuusajoillani olleeni häneen hiukan niinkuin mieltynyt, mutta siitä on jo vuosikausia. Kauhean koketti hän oli, mutta ei hän yhtäkään miestä olisi saattanut onnelliseksi tehdä. Joka tapauksessa tulee tyttöä sääli.
— Kuinka niin?
— Juu — hän on kallistanut huvin maljan pohjaan ja nyt on ainoastaan sakka jäljellä. Vaan mitäpä siitä — franseesi on loppunut, nyt tulee mazurka, sitähän sinä tanssit kuin enkeli. Tule!
— Ainoastaan sakka jäljellä, toisti Alice itsekseen. Ja se maistuu niin karvaalta.
— Hän on kalpea, tuo neiti Lager, ja näyttää sairaalta, kuiskasi apteekkarin nuori rouva miehelleen, kun Alice jälleen tuli saliin.
— Hän onkin luullakseni kivulloinen, vastasi apteekkari, ainakin nauttii hän runsain määrin morfiinia ja hermorohtoja, tiedän mä. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän vielä reipas ja elinhaluinen tyttö, mutta hänpä onkin kaikin voimin koettanut terveyttään murtaa ja nauttii siitä leikistä karvaita hedelmiä. Emmekö mene puhelemaan hänen kanssaan joitakuita ystävällisiä sanoja, hän näyttää olevan niin yksin, ei kuulu nuoriin eikä vanhoihin.
— Niin, mennään; huudahti nuori rouva innoissaan.
* * * * *
— Se on vilkosen vissiä, ettei minulla ole ollut pienintäkään iloa lapsistani, valitteli rouva Lager loikoillessaan seuraavana päivänä sohvallaan väsyneenä, pää kipeänä. — Alma oli onneton vikaperä, josta ei milloinkaan saattanut mitään tulla, vaikka hän olisi elänytkin, — rouva Lager pyyhki hienolla nenäliinallaan silmiään. Yrjö on kunnoton vetelys, joka jonakuna kauniina päivänä hävittää koko meidän omaisuutemme, ja sinä, Aliceni, saat lähteä kaikesta päättäen taivaltamaan kyöpelin korkeata vuorta. Siinä menettelit myös kauhean varomattomasti, kun päästit sen kreivin käsistäsi. Sellaista tarjousta ei tehdä toista kertaa.
— Mutta äiti — näinhän selvästi, että hän oli mieltynyt toiseen.
— Ja entä sitte? Jos olisit vaan osannut oikein pelata, niin olisi kreivi tänäkin päivänä sinun.
— Olin liiaksi ylpeä kiinnittääkseni häntä sellaisten olosuhteiden vallitessa itseeni.
— Ylpeä, ylpeä, ymisi rouva Lager, liehutellen nenäliinaansa, onko nyt parempi pysyä vanhana, naimattomana neitinä? Ei, meidän pitää jälleen lähteä matkalle — terveyteni ei tätä siedä, ja sinä olet kalpea ja laiha.
— Luulen puolestani olevan parasta jäädä kotiin.
— Ja mitä me tekisimme?
— Se on totta — parempi on matkustaa, siitä on sentään jotain hupia.
— On tietenkin.
— Ja sittenkin — mietti Alice, tunnen minä, ettei ole enää, niinkuin ennen. Pikari on tyhjennetty, "ainoastaan sakka on jäljellä."
37.
Jennyn onni.
Mikä ilo onkaan nähdä hedelmää työstä, joka on aljettu rukouksin ja viisain päätöksin ja joka on tunnollisesti ja uutteruudella loppuun suoritettu. Me emme aina mailmassa saa sellaista odottaa, mutta Jennyn oli suotu se nähdä. Hän oli nähnyt oppilaansa kasvavan rehellisiksi ihmisiksi, miehiksi, jotka itse kykenivät kirjoittamaan kirjeensä ja tekemään tilinsä, nuoriksi naisiksi, joista oli tullut kunnon äitejä ja emäntiä, jotka ompelivat sekä omat että lastensa vaatteet, pitivät pienokaisensa siistinä ja puhtaina ja itse valmistivat ne kouluun. Hän oli nähnyt taidottomien lasten, jotka suurimman osan aikaansa olivat viettäneet lastenseimessä, kasvavan reippaiksi koulupojiksi. Ja hän oli iloksensa kuullut vanhan isäntänsä kehuvan, että niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka tehdas oli ollut hänen hallussaan, ei alustalaisten siveellinen eikä aineellinen tila ollut milloinkaan ollut niin hyvä kuin näinä viimeisinä vuosina, s.o. niinä vuosina, jolloin hedelmä hyvän opettajan työstä ja vaivasta alkoi kypsyä, jolloin hänen esimerkkinsä, opetustensa ja säädöstensä vaikutus alkoi tuntua. Ei tietenkään häneltäkään puuttunut suruja ja vastoinkäymisiä. Joitakuita toivorikkaita oppilaita oli syöksynyt turmion teille, nuoria poikia oli joutunut harhateille, nuoret tytöt olivat alkaneet halveksia yksinkertaista työtä, heittäytyneet laiskuuden ja turhuuden helmaan tai siirtyneet kaupunkiin, jossa paheen kurimus oli heidät nielaissut. Mutta tällaiset onnettomuudet kiihottivat vain uskollista opettajaa enempään tunnollisuuteen, opettivat häntä etsimään syitä niihin sekä koettamaan niitä pois juurruttaa.
Niinpä selvisi hänelle entistä selvemmäksi, että kodin ja koulun on käytävä käsi kädessä. Opettajan varoitukset ja opetukset voitiin helposti unohtaa tai tukehuttaa huonossa kodissa ja huonon esimerkin kautta. Vaan miten parantaa kodit? Oli äärettömän vaikea mennä tekemään suoranaisia huomautuksia tai antamaan neuvoja henkilöille, jotka usein olivat vanhempia kuin antaja itse. Jenny oli vähitellen hankkinut itselleen kokonaisen kirjaston lastenhoitoa ja kasvatusta, naisten velvollisuuksia ja korkeata kutsumusta koskevia kirjoja. Hän oli niitä ahkerasti ja vakavasti tutkinut sekä ajatellut tarkoin lukemaansa. Nyt alkoi hän kirjoittaa pieniä kyhäelmiä näistä aineista. Ne olivat hyvin yksinkertaisia ja helppotajuisia, ja niihin oli sovitettu paljon valaisevia esimerkkiä sekä omasta että muiden ajattelevien naisten ja miesten kokemuksesta. Näitä pieniä kirjoitelmia luki hän ompeluseuroissa ja puhui usein lämpimiä ja sydämmellisiä sanoja äideille samoista asioista. Seudun väestö oli jo tottunut suositun opettajattaren vierailuihin, ja kun Jenny yhä enemmän oppi kohtelemaan heitä oikealla tavalla, ottivat sekä lapset että vanhemmat hänet ilolla vastaan. Näillä käynneillään joutui hän joskus tilaisuuteen harjoittaa lääketaitoaan perheenäitien tarpeeksi. He oppivat ennen pitkää luottamaan hänen yksinkertaisiin lääkitsemistapoihinsa ja neuvottelivat monasti hänen kanssaan yhdestä ja toisesta seikasta. Silloin tällöin antoi Jenny jonkun pienen viittauksen terveidenkin lasten hoidosta ja kasvatuksesta ja kun nämä neuvot olivat käytännöllisiä sekä helppoja seurata, alkoivat äidit vähitellen ottaa niitä varteen. Kun he lisäksi kuulivat näiden ohjeiden olevan kirjoista, oikein painetuista kirjoista, rupesivat he yhä enemmän kunnioittamaan ystävällisen opettajan tietoja. Ilokseen havaitsi Jenny, että useat hänen neuvoistaan olivat painuneet syvään. Joku äiti koetti pitää tupaansa puhtaana, toinen, joka ennen oli istuskellut kylässä uutisia urkkimassa, alkoi tästä lähin pysytellä kotosalla. Monet äidit rupesivat panemaan suurempaa arvoa lastensa käytökselle, pitämään heitä kurissa, totuudessa ja työssä. Mutta eniten ilahuttavaa oli se, että raamatun lukeminen tuli entistä yleisemmäksi. Sillä tämä kirjahan se sittenkin on tekojemme ojennusnuora, paras opettaja.
Tähän tarvittiin luonnollisesti aikaa — vuosikausia, mutta edistystä tapahtui kuitenkin, ja sehän oli pääasia. Jenny oli jo ensimmäisinä vuosina istuttanut isäntänsä luvalla puutarhan kouluunsa. Keväällä ja kesällä käytettiin aina muutamia tunteja puutarhan hoitoon. Ja kuinka iloisia olivatkaan lapset saadessaan syksyllä koota omenia ja vihanneksia talven varalle tai sitoa, seppeleen omista istuttamistaan, hoitamistaan ja kastelemistaan kukista. Riemumielin vietiin ne kotiin, jossa herättivät sekä pienten että suurten ihastusta, sillä ei niitä muualla viljelty kuin Jennyn isännän ja kirkkoherran tiloilla. Muille ei ollut pistänyt päähänkään hankkia kotinsa ympärille hedelmäpuita tai kukkia. Kun Jenny huomasi tämän, rupesi hän palkinnoksi ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä jakamaan siemeniä ja taimia koululapsille. Hän seurasi heitä kotiin ja auttoi penkereiden laittamisessa ikkunan alle. Ensin olivat ne hyvin pieniä, ainoastaan parin metrin pituisia. Mutta kun vanhemmatkin niihin mieltyivät nähdessään niistä nousevan kauniita kukkasia, laajensivat he puutarhan alaa sekä pyysivät enemmän siemeniä ja neuvoja kyökkikasvien viljelemiseen. Toisinaan eivät vaimot edes tienneet, mihin noita vihanneksia ja juurikasveja piti käyttää, sillä he olivat tottuneet elämään enimmäkseen perunoilla ja nauriilla. Silloin tuli Jenny ohjeineen, valmisti muhennosta porkkanoista, keitti papuja maidossa tai laittoi jotakin muuta terveellistä ja halpaa ruokaa. Jotkut yritteliäämmät rupesivat myötäväkseen viljelemään hyötymansikoita, sipulia, pippurijuuria y.m. — Viidentoista vuoden kuluttua ei ollut ainoatakaan mökkiä koko kylässä, jonka edustalla ei olisi ollut hedelmäpuita ja istukkaita sekä kukkasia ikkunalla. Kauniina kesäiltoina saattoi nähdä koko perheen, isän, äidin ja lasten käyttävän vapaahetkiään kukkien kastelemiseen tai rikkaruohojen kitkemiseen — kaikki iloissaan ja innoissaan.
Muuan seikka Jennyä erityisesti huoletti: kasvava ylellisyys työtätekeväin naisten keskuudessa. Varsinkin nuoret tytöt ponnistelivat kaikin voimin saadakseen leninkinsä tehdyksi samalla tavoin kuin herrasnaisten ja tuhlasivat rahojaan vääristeltyihin kultasormuksiin, pitseihin, helmiin ja nauhoihin. Kun isät eivät antaneet rahaa, otettiin villoja, pellavia, voita ja munia, jotka salavihkaa vaihdettiin kauppiaalle helyihin ja koristuksiin. Jenny puhui siitä sekä tytöille että äideille, mutta ilman huomattavaa menestystä. Jenny itse ei ollut milloinkaan osottanut turhamaisuutta vaatetuksessaan, mutta nyt alkoi hän pukeutua vielä yksinkertaisemmin, sillä hän ymmärsi, ettei tässä muu voinut auttaa kuin hyvä esimerkki. Se vaikuttikin, sillä opettaja oli kerta kaikkiaan heille esikuvana. Mutta niinkauankun nuoret tytöt näkivät sekä kaupungissa että maalla herrasnaisten käyvän uusmuotisissa puvuissaan kaikkine rimsuineen ja röyhellyksineen, löytyi aina niitä, joiden teki mieli myöskin koreilla. Kuinka halulla Jenny olisikaan tahtonut kaikkia sivistyneitä naisia köyhässä maassamme osottamaan hyvää esimerkkiä, rohkeasti luopumaan turhasta pukuprameilusta, joka saattaa soveltua rikkaan maan asujamille, mutta ei meille. Vaan sitä hän ei voinut. Itse saattoi hän olla yksinkertainen sekä vakavasti kehottaa työtätekeviä naisia käyttämään rahansa hyviin kirjoihin tai panemaan ne säästöön. Tässäkin hän osaksi onnistui, sillä Jenny oli vastustamaton ryhtyessään lämmöllään jotakin asiaa ajamaan. Mutta mitä olisikaan hän voinut saada aikaan, jos monta, monta hänen sisartaan olisi ollut häntä tukemassa!
Jenny oli usein nähnyt, miten sunnuntai-iltoja kylässä kulutettiin. Tavallisesti oli tansseja, joissa useimmiten vietettiin hurjaa elämää ja joissa kortinpeli kaikessa kukoistuksessaan rehoitti. Vavisten ajatteli hän nuoria, rakkaita oppilaitaan, jotka monasti jo viidentoista ikäisenä saivat ottaa osaa näihin huveihin ja hän mietiskeli heille jotakin sopivampaa ajanvietettä. Aamupäivällä oltiin tosin tavallisesti kirkossa, mutta iltapäivät kuluivat enimmäkseen huvitteluun, usein kaikista katalimpaan. — Tästä puhui hän isännällensä. Tämä, joka vuosien kuluessa oli oppinut kunnioittamaan kunnon opettajatarta, suostui enimmäkseen mielellään hänen tekemiinsä ehdotuksiin kansan sivistämiseksi ja jalostamiseksi. Lukusali pantiin kuntoon. Lainakirjastoon hankittiin uusia kirjoja ja sanomalehtien lukua lisättiin. Sunnuntai-illoin oli lukusaliin vapaa pääsy kaikilla, ja suuri osa solui tänne nurkkatansseista. Isännän tehtaan liikkeessä toimiva poika hoiti lukusalia ja kirjastoa. Vanhus näki tuuman ilokseen onnistuvan ja osti vuosittain uusia kirjoja luettavaksi. Hyvä tulos houkutteli pitäjän säätyhenkilöitä keräämään varoja lukusalin perustamiseksi niille asukkaille, jotka eivät kuuluneet tehtaan alueelle, jota sitäkin alettiin ahkerasti käyttää.
Kului näin viisitoista vuotta.
Oli lämmin, säteilevä syyskuun päivä. Päivän kehrä oli korkeimmillaan. Jenny lähti kävelemään pitkin tasaista, varjoista maantietä. Hän muisteli kuluneita aikoja ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut terveyttä ja voimia sekä siunannut hänen työtään. — Tien käänteessä kulki vaunut väsyneiden kyytihevosten vetäminä hiljalleen hänen ohitsensa. Vaunuissa istui keski-ikäinen, hienon ja miellyttävän näköinen nainen. Jenny säpsähti, ja matkustajankin huomio näytti heränneen. — Se oli varmasti joku tuttu, mutta kuka? muistutteli Jenny. — Ai — Ragnhild Cederskiöld! Hän seisahtui, mutta vaunut vierivät eteenpäin. Jo pysähtyivät nekin ja nainen kääntyi taaksepäin. Niin, se oli Ragnhild! — Jenny — Jenny Björkman! huudahti hän, astui vaunusta ja tervehti entistä koulukumppaniaan sydämmellisesti suudellen. Ragnhild oli matkalla erään sukulaisen luo, joka asui näillä seuduilla, ja tapasi iloksensa sattumalta Jenny Björkmanin, josta hän ei ollut kuullut moneen vuoteen ja jota hän ei ensi hetkessä enää tuntenut. Jenny nousi vaunuihin, ja hilpeästi puhellen ajettiin tehtaalle, jossa Jenny vei Ragnhildin pieneen kotiinsa. Ragnhild viipyi täällä lopun päivää — hän tahtoi kuulla kaikki ja nähdä kaikki, mitä Jenny oli aikaan saanut. Ensinnä kuunteli hän opetusta, ihmetellen sitä järjestystä ja tarkkaavaisuutta, joka vallitsi lasten keskuudessa, heidän iloisia, vilkkaita kasvojaan ja sitä ystävällistä vakavuutta, jolla opettaja heitä kohteli.
— Ja sinä olet onnellinen sekä tyytyväinen toimialaasi, rakas Jenny? kysyi Ragnhild.
— Olen, olen hyvin tyytyväinen.
— Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, etkö ole milloinkaan toivonut omaa kotia?
— Tässä on kotini ja tuolla ovat lapseni, virkkoi Jenny säteilevin silmin, osottaen oppilaitaan, jotka iloiten juoksentelivat pihamaalla.
Tunnin loputtua vei Jenny Ragnhildin lastenseimelle. Vanha Tiina oli nyt poissa, hän lepäsi hiljaisessa kirkkomaassa, mutta toinen vanha ystävällinen eukko oli hänen sijassaan.
Nuori talonpoikaistyttö, joka lasten paljouden tähden oli täytynyt ottaa apulaiseksi, istui jakkaralla ja syötti erästä lihavaa poikaa. Kaikkialta huokui vastaan tyytyväisyys ja ilo. Nyt juuri saapui moniaita siististi puetuita äitejä hakemaan lapsiaan, jotka riemuiten kurottivat käsiään heitä kohti. Vanhemmatkin koululapset pistäytyivät täältä etsimään pikku siskojaan, jotka puettuina poistuivat saatuaan jäähyväiseksi korpun käteensä ja suukkosen poskelleen.
Lastenseimeestä tultuaan kulkivat ystävykset kylän läpi. Kaikki vastaantulijat tervehtivät ystävällisesti Jennyä; pienet tiitiäiset juoksivat häntä vastaan kurottaen kättään tervehdykseksi. He poikkesivat pieneen, sievään tupaan, jonka edustalla oli soma puutarha. Sisällä istui nuori vaimo tehden käsityötä sillaikaakun äsken työstä palannut mies luki ääneen sanomalehtiä. He olivat molemmat Jennyn oppilaita. Huone oli mallikelpoisessa järjestyksessä, ja pienoinen pojan pallukka nukkui kätkyessään, puhtaana ja valkeana kuin prinssi. Jenny jutteli hetkisen nuoren pariskunnan kanssa, jonka jälkeen he jatkoivat kävelyään. He pistäytyivät erääseen toiseen majaan. Siellä oltiin paraikaa illallishommissa. Lapset olivat korjanneet koulukirjansa ja auttoivat äitiänsä. Poika teki makkaratikkuja ja tyttö kattoi pöytää äidin sekoittaissa puuropataa; toinen pikku tyttönen nukutteli nuorinta veljeänsä. Jenny antoi linjamenttia perheenisälle, joka poti luuvaloa, ja sitten jatkettiin jälleen matkaa. Ragnhild oli näkemistään aivan ihmeissään.
— Kun sinun koulusi on voinut muuttaa tavallisen suomalaiskylän tällaiseksi mallikyläksi, niin saatan ymmärtää, että tunnet itsesi onnelliseksi, sanoi hän.
— Ei se koulu yksin; monta asianhaaraa yhdessä ovat sen vaikuttaneet. Enkä minä yksinäni ole sitä tehnyt, hyvä Ragnhild, vaan ovat ystävälliset, asiaa harrastavat henkilöt minua auttaneet. Mutta onnellinen olen, oi niin onnellinen! Olen saanut niin paljon iloa rakkaista oppilaistani, ja heidän äideistään olen saanut useita hyviä ystäviä. En tahtoisi vaihtaa työtäni mihinkään muuhun.
38.
"Ahkeruus kovankin onnen voittaa."
— Artturi, eikö tänään ole hääpäivämme?
— Kenties.
— Kenties! Uh, sinun vanhaa, kivikovaa sydäntäsi! Etkö edes häpeä unohtaissasi niin tärkeää asiaa?
— En, nauroi Artturi, ethän sitä itsekään tiennyt.
Pikku rouva nipisti Artturia hiljaa päivänpolttamasta poskesta ja sanoi: — Tiesin kyllä, vaikka tahdoin sinua siitä muistuttaa. Kas niin, mene nyt pukemaan yllesi valkoinen kesänuttusi, jonka äsken juuri silitin ja tule sitte takaisin.
— Ja mitä sitten?
— Sen saat kyllä aikanaan tietää. Mene nyt vaan.
Tottelevainen aviomies nousi tuoliltaan ja meni huoneeseenpa. Mutta sieltä sai hän käsiinsä uuden maanviljelystä koskevan teoksen, syventyi lukemaan sitä ja unhotti sekä valkoisen nutun että käskyn tulla takaisin.
Hetken kuluttua sipsutti Liina sisälle.
— Parantumaton! Mitä käskin sinua tekemään? Kas tuossa on nuttusi, ja nyt mukaani, mutta sinun pitää olla juhlatuulella.
— Hyvä, hyvä.
Puolisot kulkivat käsitysten puutarhaan. Somaan lehtimajaan oli katettu teepöytä, ja kaksi iloista lasta tuli juosten heitä vastaan.
— Isä, riennä katsomaan, äiti on leiponut suuren häätortun, iloitsi poikanen.
— Ja minä olen kaivanut kivet luumuista, ehätti tyttönen lisäämään.
— Torttu on verraton, vakuutti isä, sulkien pienokaiset syliinsä ja suudellen heidän rusohuuliaan.
— Kun minä menen naimisiin, pitää minunkin rouvani katata näin kaunis hääpöytä, virkkoi poika.
— Vai niin, aikooko se Herbertkin mennä naimisiin? kysyi isä huvitettuna.
— Totta kai, vastasi poika totisena. Tultuani niin suureksi, että kykenen kyntämään, ostan maatilan ja menen naimisiin.
— Mutta mistä saat rouvan? uteli pikku Elna.
— Oo, kyllä hän jo on jossain olemassa. Minä olen nyt kymmenen vanha, hänen pitää siis olla viiden. Isäkin on viisi vuotta äitiä vanhempi. Enkö laske oikein, isä?
— Aivan oikein, poikaseni. Jospa vaan laskusi pitäisivät yhtä, silloin kun on tosi edessä.
Herbert katsoi kysyvästi isäänsä. Tämä silitti hymyillen hänen kullankellervää tukkaansa ja virkkoi:
— Kuluu vielä muutama vuosi, ennenkuin osaat kyntää; siihen asti pitää sinun lukea ahkerasti, sitte kyllä lähettää Jumala sinulle vaimonkin — ja niin hyvän vaimon kuin isälläsikin on.
— Mutta tänä iltana sanoi äiti meillä olevan lupaa, huusi Herbert mielissään; Elna tule sitomaan kukkapenkereeltä seppele isälle ja äidille.
Ja tuulena kiiruhtivat lapset kukkia poimimaan. Vanhemmat seurasivat heitä kostein silmin, ja Artturi sanoi:
— Kiitos Jumalalle näistä vuosista!
— Niin, kiitos Jumalalle! Silloin kuului ratasten tärinää.
— Saamme luultavasti vieraita, päätteli Artturi.
— Niistä en välittäisi, virkkoi Liina hiukan pahoillaan. Olisi ollut niin hauskaa viettää tämä päivä pelkkien omaisten parissa.
Kohta saapuivat lapset juoksujalassa kertomaan, että vieraita todellakin saapui. Artturi kiiruhti pihalle ottamaan heitä vastaan, Liina tuli jäljestä lapsineen. Mutta kuinka suuresti hän hämmästyikään nähdessään Artturin pitelevän sylissään vanhaa, lyhyttä rouvaa ja sitten auttavan vaunuista kyyryistä, harmaahapsista herraa, joka nyt puolestaan syleili Artturia.
Liina ei voinut muuta kuin huudahtaa ilosta ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äitinsä povella, nauraen ja itkien ilosta.
— No tule nyt tänne tyttöseni, huudahti vanha isä syvästi liikutettuna. Jumalan olkoon kiitos, että sain vielä silmäini valon, jotta vielä saatoin sinut nähdä. Nyt kuolen mielelläni, elettyäni tämän ilonhetken. — Ja hän syleili tytärtään, hellämielin katsellen noita yhä vieläkin viehättäviä, rusottavia kasvoja.
Sillä välin hyväili isoäiti Herbertia ja Elnaa, jotka kainostellen, mutta uteliaina tätä kaikkea tarkastelivat. Ei hän kyllikseen voinut suudella ja hyväillä rakkaita pienokaisia, jotka hän oli vain kerran vuosia sitte nähnyt. Isoäidin sylistä menivät he isoisälle, eivätkä auttaneet pikku Elnan yritykset suojella itseään vanhan herran karkeilta viiksiltä, hänen täytyi alistua ottamaan vastaan puoli tusinaa suudelmia. Ihmeissään katseli hän kirkkaita kyyneliä, jotka valuivat vanhuksen heikoista silmistä pitkin ryppyisiä poskia.
— Oi, Liina, Liina, tämähän on elävä kuva sinusta, huudahti isoisä, — katso noiden hiusten vaaleutta ja silmien veitikkamaista ilmettä. Äiti, etkö uskoisi, että tämä on meidän oma Liinamme viisikolmatta vuotta takaperin.
— No, onpa tosiaan, vastasi isoäiti kaivaissaan matkalaukustaan lapsille tuliaisia.
— Mikä odottamaton ilo, huudahti Liina ja kiersi sisään mennessä käsivartensa äitinsä vyötäisille. — Ja juuri hääpäivänämme.
— Niin, virkkoi äiti, isä ei saanut rauhaa, ennenkun sai lähteä tänne, ja kun hänen silmänsä leikkauksen jälkeen paranivat siksi, että uskalsimme liikkeelle, niin matkustimme tänne. Voit ymmärtää, rakas lapseni, että olen näinä vuosina luoksesi halannut.
— Niin, äiti, enkö sinua ymmärtäisi! Minäkin olen sanomattomasti sinua kaivannut, olemmehan naimisiin mentyämme käyneet ainoastaan kerran siellä kotona.
— Niin, niin — tämä tie on niin pitkä.
Isoisä oli lapsilta kuullut, että puutarhaan oli katettu juhlapöytä ja ehdotti, että mentäisiin sinne. Kun oli ihana, lauha kesäkuun ilta, nouti Artturi vaan pari mukavaa lepotuolia vanhuksille, ja sitte istui onnellinen perhe teepöydän ääressä keskenänsä pajatellen.
— No, Liina, sinä olet nyt siis oikein ovela emäntä, virkkoi vanha herra von Rosen, — sepä on todella naurettavaa. Tule tänne tyttöseni ja istu isäsi polvelle. Niin, ihmettele sinä vaan silmät suurina, pikku Elna, sanoi ukko tyttärensä tyttärelle, joka kummissaan näki äitinsä noin tavattomalla paikalla. — Äitisi on minun pikku Liinani, oma tyttöni.
— Mutta hän on myöskin minun äitini.
— Sekin saattaa olla mahdollista, mutta minun tyttöni on hän aivan varmasti. Lienee kaiketi välttämätöntä, että kutrisi ovat noin sileässä järjestyksessä tuon pitsin palasen varaan asetettuina, mutta kaunista se ei ole. Vaan muutoinhan sinua pidettäisiin vielä tyttöheitukkana.
— Isä rakas, sinun tulee muistaa, että minun pitää herättää kunnioitusta nuoressa sukupolvessa.
— Sinun herättää kunnioitusta? No kaikkea vielä.
— Totta kai. Eikö asia ole niin, Artturi?
— On tietenkin. Kyllä sinä sen taidon taidat. Isä varmaankin aamulla näkee, kuinka hän leikkii hevosta esikoisensa kanssa tai keittää mustikkahilloa nukkekeittiössä.
Kaikki nauroivat.
— No niin, myönsi Liina vihdoin, — kun näen tasasen ruohokentän, en saata olla juoksematta ja saatuani nämä lapset, olen ikäänkuin nuortunut uudestaan, heidän leikkinsä ja telmeensä saa hereille kaikki vanhat lapsuusmuistot, ja kiusaus paisuu niin voimakkaaksi, etten jaksa sitä vastustaa.
— Ja leikkiä sinun pitääkin, lausui vanha isä painolla, — tahtoisin katsoa sitä ihmistä silmiin, joka sinua siitä kieltää. Olet luotu auringonpaisteeksi, Liinani. Vaan — hyvää yötä, toivon sinulla olevan vuoteen vanhalle isällesi.
Liina säpsähti. — Oi, minua muistamatonta, Riitta ei ole saanutkaan lakanoita. — Nopsa emäntä kiiruhti pois kevyesti kuin seitsentoista vuotias.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli rouva von Rosen varhain liikkeellä vanhan tapansa mukaan. Ei edes matkan rasitus pidättänyt häntä kauemmin vuoteella. Hän tapasi nuoren emännän jo keittiössä maitoa mittaamassa.
— Mitä minä näen, Liina, oletko sinä jo ylhäällä. Nukuit ennen aina aamuisin niin mielellään.
— Se on kyllä totta, äiti, mutta nyt olenkin emäntä.
— Niin, niin — mutta jos olisit illalla minulle sanankaan virkkanut, niin minä kyllä — — —
— Oi, äiti kulta, olisinko hennonnut vaivata sinua, kun kerran tulit luokseni.
— Olisin sen tehnyt mielelläni, vastasi äiti lempeästi.
— Olen jo tottunut nousemaan aikaisin, alussa se kyllä oli raskasta.
— Kuinka se kävi sinulle mahdolliseksi, lapseni?
— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", virkkoi Liina iloisesti, mutta mieleen muistuivat ne lukemattomat aamut, jolloin hän istui vuoteessaan sukka toisessa, yönuttu toisessa kädessä purskahtamaisillaan itkuun väsymyksestä ja harmista.
Vanha äiti seurasi Liinaa askel askeleelta tämän tehdessä aamuaskareitaan, auttaen missä vain voi, ikäänkuin olisi peljännyt vilkasluontoisen emännän väsyttävän itsensä jo ennen aamiaista.
— Kunhan et vaan tekisi yli voimiesi, muistutti hän tuon tuostakin.
— Oi en, äiti kulta, tämä käy minulta niinkuin ei mitään.
— Tämähän on erittäin maukasta leipää, lapseni, oletko sitä itse leiponut.
— Olen, äiti. Sepä hauskaa, että se sinusta on hyvää.
— Kyllähän sen aina tiesin, että kykenisit, mihin vain tahdoit.
— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", vastasi Liina jälleen.
Aamiaisen jälkeen halusi äiti käydä katsomassa aittoja, kellaria, kutomahuonetta, navettaa, maitohuonetta ja yksinpä ylisiäkin. Kaikki oli parhaimmassa järjestyksessä, käytöllistä ymmärrystä ilmeni kaikissa laitoksissa.
— Et voi uskoa, isä, kuinka kunnollinen emäntä tämä meidän Liinamme on, sanoi äiti päivällispöydässä. — Olen tarkastanut koko talon.
— Kyllähän sen uskon. Ainahan sen olen tiennyt. Miksei hän olisi yhtä hyvä emäntä kuin kaikki muutkin.
Artturi ja Liina katsoivat hymysuin merkitsevästi toisiaan; he muistivat ne suuret vaikeudet, jotka Liinalla alussa oli voitettavana ja hymyilivät vanhempien järkkymättömälle uskolle hänen täydellisyydestään.
— Näetkö nyt, äiti, tahdoit aina kiusata tyttöä tyhmillä ruokahommillasi — myönnä nyt sen olleen tarpeetonta. Maistappa tätä paistia, intoili ukko leikatessaan taitavasti terävällä veitsellä mehukasta paistia, — et itsekään osaisi sitä paremmin valmistaa.
— Olen vähitellen oppinut, rakas isä, huomautti Liina. — "Ahkeruus kovankin onnen voittaa".
— Äh, lörpötystä! neito on valmis emännäksi vihkituoliltaan noustuaan, se on aivan luonnollista, ja Liina varmaankin oli valmis jo kätkyessään.
— Aivan varmasti, nauroi Liina. — Muistatko, isä, sitä perunajauhovelliä, jota sinulle kerran keitin äidin ollessa sairaana?
Isä hymyili.
— Sinä olit silloin vasta viidentoista vanha, jo miksei keittiössä sanottu, ettei siitä mitään syntyisi. En ole ikinä voinut kärsiä perunajauhoja.
Vanhemmat viipyivät tyttärensä luona moniaita viikkoja ja iloitsivat hänen onnestaan. Artturi oli heille kuin hellä, kelpo poika. Ukko kuljeskeli hänen kanssaan ympäri vainioita, katseli peltoja ja niittyjä, karjaa, riihiä ja latoja. Äiti kudoskeli sukkia lapsensalapsille, vastaili väsymättä heidän kysymyksiinsä ja kertoili heille kaskuja nuoruuden ajoilta.
— Sinulla on niin kovasti suloisia lapsia, Liina. Herbert on niin järkevä ja kehittynyt ja Elna samallainen huimapää kuin olit sinäkin, rakas lapsi.
— Hänelläkin on kyllä oma päänsä, kun ei saa tahtoansa toteutumaan.
— Niinkö? Sellaista ei sinussa ollut. Mutta, hyvä Jumala, miksei hänen tahtonsa saisi toteutua, eihän siinä kuitenkaan mitään pahaa asusta.
— Ei muuta, paitsi että sen on sitten vanhempana hiukan vaikea ojentua muiden mukaan, vastasi Liina hymyillen.
— Siihen kyllä tottuu vuosien kuluessa, vakuutti äiti.
* * * * *
Niinkuin olemme nähneet Liinan päiväkirjasta, oli hänellä alussa avioliitossaan paljonkin vaikeuksia voitettavana. Ne aiheutuivat etupäässä osaamattomuudesta, kokemattomuudesta ja tottumattomuudesta hyödylliseen toimintaan. Syksyllä sen jälkeen, kun he olivat olleet vähän yli vuoden naimisissa, tuli Artturin äiti, rouva Palm, lupauksensa mukaan opastamaan Liinaa talouden hoidossa. Hän oli pohjaltaan hyvä ja kunnon nainen, vaikka hiukan jyrkkä ja ankaranlainen. Itse kun kelpasi vaikka esikuvaksi kelpoisuudessa, järjestyksessä ja tahdonlujuudessa, ei hän voinut käsittää sitä taitamattomuutta ja lapsellisuutta, mikä ilmeni miniän kaikissa yrityksissä. Ihminen, joka on yhdeksäntoista vuoden vanha, ollut naimisissa toista vuotta eikä osaa tuon paremmin hoitaa emännyyttä, oli eukolle selviämätön arvotus. Hän oli itse neljäntoista vanhana paistanut kalkkunoita, kutonut hienointa kangasta ja leiponut senkin seitsemän laista leipää. Kuinka saattoikaan hän niin ollen päästä sellaisen raukan perille kuin Liina oli. Anoppi ryhtyi työhön miestä, paraten ja pani ennen pitkää kodin mitä parhaimpaan järjestykseen. Palvelijat saivat oppia tottelemaan ja olla jalkeilla puoli neljästä aamulla. Liina koetti oppia niin paljon kuin suinkin mahdollista. Oikein alkoi päätä pakottaa. Mutta anoppi oli niin tavattoman ketterä, häntä oli kamalan vaikea seurata. — Kas noin sen pitää käydä, selitteli hän pyörittäen rukkiaan, että pyörä tulta tuiski. Mutta kun Liina istui kehräämään, katkesi säe heti tai kietoutui paksuksi takkulaksi rullaan. — Kas noin sen pitää käydä, sanoi anoppi ja kasteli kynttilöitä niin nopeasti, että ne olivat valmiita, ennenkuin Liina oli päässyt tekotavan jäljillekään. — Kas noin sen pitää käydä, virkkoi anoppi ja kaulasi taikinaa, kunnes se tuli ohueksi kuin paperi, pisteli ja koristeli sen yhdessä silmänräpäyksessä, mutta kun Liina aikoi viedä leivän pois, putosi se hänen käsistään palasiksi. Anoppi oli kuitenkin ihmeteltävän kärsivällinen — se täytyy meidän myöntää — mutta ei hänellä ollut varsin korkeita ajatuksia Liinan äidistä. Vastoinkäymisten määrää lisäsi vielä se seikka, että Liina usein tunsi itsensä väsyneeksi ja pahoin voivaksi. Rouva Palm, joka ei koko elinaikanansa ollut kivusta mitään tiennyt, oli taipuisa pitämään sitä hemmottelun seurauksena tai laiskuutena. Ihminen on joko terve tai sairas, välitilaa ei ole olemassa. Sairaudella taas hän ymmärsi hermokuumetta, hampaansärkyä, punatautia. Jos kääntyi sairaaksi, otti oksennuspulveria, söi parisen päivää kauravelliä — ja oli terve jälleen. Pienistä pistoista ei pidä välittää.
Sillä tavoin oli rouva Palm kasvattanut seitsemän tytärtään ja Artturin ja terveitäpä heistä oli tullut. Artturi oli nyt, kuten ainakin kesäisin ja syksyisin, hartaasti kiintynyt maanviljelykseensä, niin ettei hänellä ollut sanottavasti aikaa seurata vaimonsa askartelua. Hänestä tuntui vaan miellyttävältä ja turvaisalta ajatella, että tottunut käsi ohjasi taloutta, hän söi erinomaisella ruokahalulla voimakasta, hyvin valmistettua ruokaa, nauttien siitä, että oli päässyt kuulemasta valituksia palvelusväen kehnoudesta, erehdyksistä ja vaikeuksista. Toisinaan herättivät kuitenkin Artturin huomiota kelmeä väri Liinan poskilla ja hänen ennen niin kirkkaan sinisten silmiensä himmeys. Silloin tuli hän levottomaksi, suuteli häntä hellästi ja kielsi häntä rasittamasta liiaksi itseään. — Kyllä hän voimistuu, jahka nämä syyspuuhat ovat ohitse, lohdutteli rouva Palm, ja Artturi luotti siihen mieluisasti.
Sitte syntyi Herbert. Liina olisi tuntenut nuoren äidin suurinta onnea, jos olisi vain osannut hoitaa pienoistaan. Mutta itse hän oli ollut nuorin sisaruksista. Tosin oli hän tuttavien luona nähnyt pieniä lapsia, olipa joskus pitänyt sylissäänkin, mutta ei hänellä ollut aavistustakaan, miten heitä tuli hoitaa. Rouva Palm oli kahden vaiheilla, pitikö hänen nauraa vaiko suuttua nähdessään ne pienet vaatteet, jotka siroiksi silitettyinä olivat sievästi järjestettyinä laatikossa. Liina oli ne ilmeisesti valmistanut vanhoja kotoisia nukkejaan mielessään kuvaillen, sillä niin pieniä ne olivat, joskin hienosta ja somasta kankaasta ommeltuja. Onneksi oli Liinan äiti lähettänyt esikoisen varalle vaatteita, joita nyt sopi käyttää.
Jonkun viikon kuluttua matkusti anoppi kotiinsa. Hänellä oli itsellään suuri talous sekä maatila, jota hän hoiti omin päin, niin ettei hänellä ollut aikaa kauan vieraissa viivyskellä. Liina sai nyt itse ruveta poikaansa hoitamaan. Se olikin hänelle mieleisintä mailmassa, mutta myöskin vaikeata. Nuori äiti saattoi joskus olla tuntikausia polvillaan kehdon ääressä ja ihastellen katsella noita pieniä, vienoja kasvoja. Jos heräsi pienoinen ja alkoi itkeä, niin valtasi äidin suuri pelko: hän luuli lapsensa sairastuneen tai jollakin lailla loukanneen itsensä eikä tiennyt mitä tehdä. Eräänä yönä oli Artturikin herännyt pojan huutoon ja kuullut, kuinka Liina laulamalla ja liekuttamalla koetteli nukuttaa lasta. Mutta kun ei pienokainen näyttänyt tyytyvän tähän, otti äiti hänet kehdosta ja alkoi tuuditella sylissään. Yhtäkkiä kuuli Artturi kummallisen tukehtunutta itkua. Hän sytytti kynttilän ja näki nuoren äidin istuvan vuoteessaan puolinukuksissa. Hänellä oli sylissään kehtopeite, jonka alta äidin olkapään yli pisti esiin lapsen pienet, paljaat jalat. Poika oli äitinsä sylissä pää alaspäin. Artturia rupesi naurattamaan. Liinakin valpastui ja yhtyi nauruun. Artturi otti pojan syliinsä ja pani hänet vuoteelleen; kääri sitten peitteen väsyneen äidin ympärille ja pyysi häntä rauhassa nukkumaan, luvaten itse vuorostaan olla lapsenhoitajana. Tätä ei Liinalle tarvinnut uudistaa; viiden minuutin kuluttua nukkui hän sikeästi. Isä sai tulla toimeen, miten parhaiten taisi, ja hyvin se onnistuikin. — Pikku Herbert oli levoton pieni yltiö, ja äiti tarvitsi hyvinkin isän apua yövalvonnassa. Liinan oli jäljestäpäin tapana ihmetellä, kuinka poika saattoi kestää kaikki ne kokeilut, joita hän taitamattomuudessaan teki. Onneksi oli lapsi reipas ja terve, sietäen sekä kylmettymistä että hoidon puutetta.
Liina ei luonnostaan ollut ahkera. Häneltä puuttui päättäväisyyttä ja yritteliäisyyttä, joka seikka tuotti hänelle paljon vaivaa. Sen, mikä oli vaikeata ja vastenmielistä, oli hän kärkäs jättämään tekemättä. Mutta rakkaus ja parantumisen halu veivät häntä eteenpäin. Ei Liinasta koskaan tullut sellaista emännän esikuvaa, jolta kaikki kävi kuin vettä vaan, ilman keskeytystä, erehdyksiä, onnettomuuksia. Mutta ei hän enää ainakaan vahinkoa tuottanut taitamattomuutensa takia eikä ollut riippuvainen palvelusväestä.
Kodinhoito ei pysynyt raskaana taakkana hänen hartioillaan, vaan tuli vuosi vuodelta keveämmäksi, ja mielen hilpeys kotiutui myöskin jälleen. Kun sitten pikku Elna syntyi, saattoi tämä iloita paremmasta hoidosta ja suuremmista vaatteista kuin Herbert veli.
Artturi oppi päivä päivältä yhä enemmän kunnioittamaan ja rakastamaan vaimoansa ja katui usein alussa asettamiaan suuria vaatimuksia. Muistellessaan nyt kahdentenatoista hääpäivänään kulunutta aikaa ja ajatellessaan, kuinka herttainen ja hellä Liina oli hänelle ollut, puristi hän vaimoaan lempeästi rintaansa vasten ja sanoi:
— Muistaissani kuinka kokematon, lapsellinen tyttö sinä olit naimisiin mennessämme, en voi ymmärtää, kuinka sinusta nyt on tullut näin viisas ja hyvä vaimo.
— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." Jos sinäkin oikein parhaasi mukaan koettelet parantua, niin saattaa tapahtua, että sinustakin tulee kunnon aviomies, virkkoi Liina veitikkamaisesti ja juoksi pois salatakseen kyyneleen, joka päilyi silmäkulmassa.
39.
Maria.
Palatkaamme jokunen vuosi ajassa taaksepäin ja etsikäämme Maria Stålea pappilastaan. Me jätimme hänet viimeksi taistelemaan kaikenlaisten uusien, outojen tunteiden kanssa, jotka tuottivat levottomuutta hänen muuten niin tyytyväiseen mieleensä.
Kolme vuotta oli Edvard Werner ollut Kauhalan pappilassa. Mitään erityisempää ei sinä aikana ollut tapahtunut. Ninni oli käynyt rippikoulun ja oli arvossa kohonnut "suuren sisaren" Marian rinnalle, Sama suloinen, eloisa lapsi hän oli kuin ennenkin, joskaan ei enää puuhaillut puhemiehenä. — Hän ei enää toivonut näkevänsä Edvardia ja Mariaa parina, kun ei suurta perintöä kuulunutkaan. Bruuno ja Kustaa kävivät koulua, pikku tytöt ja Huugo lukivat vuorostaan "setä Edvardin" johdolla. Pastorin rouvalla ja hänen vanhimmalla tyttärellään oli mielestään tavattomasti aikaa nyt, kun Ninni oli heitä auttamassa, eikä lapsista enää ollut niin suurta huolenpitoa. Ompelemista kyllä riitti, kun ei ollut konetta, ja kaikki valmistettiin kotona, isän kauluksista pikku Huugon koltteihin ja myssyihin asti. Mutta käsitöitä tehdessä saattoi kuunnella lukemista, ja useaan hyvään kirjaan oli sillä tavoin tutustuttu ja monta opettavaista keskustelua oli niiden johdosta syntynyt.
Eräänä keskikesän iltana istui Maria käsitöineen portailla, hyräillen itsekseen surunvoittoista säveltä. Hänen mielensä oli tänään niin alakuloinen ja hän soimasi siitä itseään, koettaen vakuuttaa itselleen, kuinka hyvä hänen oli elää herttaisessa kodissaan ja kuinka onnellinen hänen pitäisi olla. Vaan ei se auttanut. — Hän kuuli askeleita eteisestä. Edvard tuli ulos. — Kummallisen säteilevä hohde loisti hänen kasvoillaan. Hän seisoi hetken paikallaan äänetönnä, katsellen kaunista maisemaa, joka siinä auringon laskiessa lepäsi tyynenä ja ihanana.
— Maria, virkkoi hän vihdoin, — olen saanut tänään iloisia sanomia — — en tiedä, mikä siihen lienee syynä — — mutta minun täytyy saada se jollekin ilmaista, sydämmeni on niin täynnä.
Maria ei voinut vastata mitään; ajatus, että hän valitsi juuri hänet uskotukseen, valtasi hänet kokonaan. Edvard jatkoi:
— Olen useita vuosia levähtämättä kääntänyt erästä suurenlaista, jumaluusopillista teosta. Joku viikko takaperin sain sen valmiiksi, ja tänään saapui tieto, että minulle maksetaan siitä hyvä palkkio ja tarjotaan lisää työtä. Sinä et ehkä tiedä, Maria, että elän ahtaissa taloudellisissa oloissa, niin ahtaissa, että — että — olen ollut murtumaisillani. Ei sen vuoksi, että itse niin paljon tarvitsisin — — —.
Hän vaikeni ja kääntyi jälleen tarkastamaan kaunista näköalaa. — Nyt toivon pitemmäksi aikaa saavani tuloja. Olen tästä ylen onnellinen, niin kiitollinen. Jonkun ajan, kenties muutaman vuoden kuluttua on minulla taattu toimeentulo.
— Mutta, Edvard, et ajattele ollenkaan terveyttäsi, huomautti Maria. Hän koetti puhua levollisella äänellä, mutta se ilmaisi sittenkin mielen liikutusta.
Edvard asettui hänen viereensä.
— Kiitos, sanoi hän puristaen Marian kättä. Tyttö katsahti ylös. Hän aikoi vieläkin kehottaa häntä varovaisuuteen, mutta Edvardin katse huumasi hänet niin, ettei hän kyennyt sanaakaan virkkaamaan, vaan tarttui nopeasti työhönsä ja oli iloinen, kun Ninni tuli ehdottelemaan venematkaa joelle. Mitä olikaan tämä hetki saanut aikaan! Mihin säikkyi surumielisyys? Maria oli niin iloinen ja hilpeä, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. Luontokin oli lauhempi kuin milloinkaan ennen.
Seuraava aamu oli oikea kesäaamu, paisteinen, lämmin ja valoisa. Oli sunnuntai ja tyyni juhlarauha vallitsi pappilassa. Aamiaisen jälkeen kävelivät kaikki, vanhat sekä nuoret, lehtevien koivujen varjostamaa tietä kirkkoon. Pappilan portailla istui Kyökki-Kaisa virsikirjoineen; nyt oli hänen vuoronsa jäädä taloa vartioimaan. Musti loikoili hänen jalkainsa juuressa tähystellen lähteviä viisailla silmillään. Se tiesi hyvin, ettei ollut lupa juosta mukaan. Pikku Huugo nyökäytti sille vielä jäähyväisiksi, mutta käveli sitten vakavana Marian rinnalla.
Edvard Wernerin oli vuoro saarnata. Vanha pastori oli kyllä tarjoutunut sen tekemään hänen sijastaan, koska havaitsi hänet kalpeaksi ja heikoksi, mutta Edvard oli vastannut: — Ei se ole vaarallista. Usein ennenkin ovat väsymys ja pahoinvointi häipyneet, kun olen saanut julistaa Jumalan evankeliumia.
Ja hän näytti todellakin saarnatessaan voipuvan ja voimistuvan. Hänen sanoistaan huokui henkeä ja elämää, joka lämmitti kuulijoita, ja koko hänen olennostaan heijasti kirkkautta, rauhaa ja iloa, jota ei kukaan voinut olla huomaamatta. Silmänräpäyksen auringon säteen leikkiessä hänen kasvoillaan tunsi Maria käsittämätöntä tuskaa — nuoren saarnaajan katseessa oli jotakin niin yliluonnollista.
Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoontui perhe jälleen kotiin. Vanha pastori kiitteli Edvardin saarnaa. Herrat menivät huoneisiinsa siksi, kunnes naiset saivat päivällisen valmiiksi. Hetken päästä olivat kaikki ruokasalissa paitsi Edvard. Pikku Huugo lähetettiin yliskamariin, mutta palasi äkkiä tuskan ilme kasvoilla.
— Hän jättää meidät, äiti, hän jättää meidät! huusi lapsi haltioissaan. Kaikki syöksyivät ylös, ja pastori rouvineen kiiruhti yliskamariin. Siellä istui Edvard nojatuolissa, kalman kalpeana silmät ummessa — verensyöksy oli vienyt hänet tajulta.
Tämän jälkeen seurasi useita levottomuuden ja murheen viikkoja Rauhalan perheelle. Oma poika tai veli ei olisi voinut olla heille Edvardia rakkaampi, ja kaikki koettivatkin voimainsa mukaan häntä kilvan hoitaa. Hänen vanhempansakin tulivat pappilaan ja viipyivät siellä vaikeimman ajan. Lääkäri selitti, ettei tila ollut toivoton, mutta oleskeleminen etelässä olisi erittäin tarpeellista. Tämä koski kipeästi Mariaan. Mistä hän saisi varoja siihen? Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Edvard Wernerillä oli varakas tuttava, jonka pojan lääkäri oli määrännyt lähtemään ulkomaille. Kun isä ei voinut jättää kotia niin pitkäksi aikaa eikä myöskään lähettää nuorukaista yksin vieraille maille, kirjoitti hän ystävälleen pyytäen häntä seuraamaan poikaa ja siellä ollessa ohjaamaan hänen opinnoitaan. Edvard saisi vapaan matkan ja työstään palkkion. Tarjous hyväksyttiin kiitollisin mielin. Kun Edvard oli sen verran tointunut, että hän saattoi matkustaa, pantiin kaikki kuntoon lähtöä varten. Viimeisenä päivänä — se oli syyskesällä — meni Edvard yliskamariinsa järjestämään kirjoja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Siellä tapasi hän rouvan, joka paraikaa järjesteli hänen vaatteitaan.
— Kas tässä on kudottu villapaita, hyvä Edvard, sanoi rouva, — se on valmistettu hienosta, kevyestä langasta, ei liene liiaksi lämmin, mutta suojelee kylmettymästä.
Edvard tarttui hänen käteensä, jonka painoi huulilleen.
— Te olette pitänyt minusta huolta, hyvä täti kuin omasta pojastanne; en voi teitä kyllin näistä vuosista kiittää.
— Oletkin ollut meille rakas poika, Edvard, virkkoi rouva — kyynelsilmin pyyhkien hiuksia hänen kalvakalta otsaltaan. — Jumala antakoon sinun terveenä palata.
— Ja jos palaan, sallitteko minun silloin kutsua teitä äidiksi, tahdotteko lahjoittaa minulle tyttärenne Marian?
— Tahdon, Edvard. Ei ole ainoatakaan, jolle hänet mieluummin antaisin.
Seuraavana aamuna oli Edvardin määrä matkustaa. Vähää ennen seisoi Maria puutarhan portilla. Hän katseli lähellä olevalle, viheriöivälle niitylle, jonka poikki joki hopeavyönä kiemurteli. Kuinka raskaalta tämä hetki tuntuikaan hänen sydämmelleen, kuinka palavia olivatkaan hänen rukouksensa rakastetun onnelliseksi palaamiseksi. — Samassa seisoi Edvard hänen vieressään.
— Jäähyväisten hetki lähestyy, Maria. Kiitän sinua sydämmellisesti kaikesta siitä ajasta, jonka olen saanut seurassasi viettää täällä kodissasi. — — — Jos en seisoisi haudan partaalla — — — niin olisi minulla sinulle enemmänkin puhuttavaa — — — nyt tahdon ainoastaan sanoa, että — — että — — jos emme enää tapaa täällä mailmassa, niin onhan meillä molemmilla toivo kohdata toisemme taivaassa — taivaassa, jossa yhteys on eroamaton. — — Jää hyvästi!
— Jumala siunatkoon sinua! sai Maria vaivoin sanotuksi. Tuntia myöhemmin vierivät vaunut hiljalleen ulos vanhasta portista. Palaisiko Edvard? Ja milloin ja millaisena?
Kaikki perheen jäsenet jäivät katselemaan, kunnes vaunut katosivat tien käänteeseen. Alakuloisina, niinkuin hyvän ystävän lähdettyä, menivät he viimein sisälle. Kun Maria tuli huoneeseensa, lankesi hän katkerasti itkien äitinsä syliin. Vuodatettuaan murheen vuolaita kyyneleitä sai hän hoivaa surullensa niistä lempeistä, toivoa ja luottamusta herättävistä sanoista, joita hellä äiti kuiskaili hänelle.
Jumalan avulla oli hän kestävä kovatkin koettelemukset.
* * * * *
Ne vuodet, jolloin Edvardin terveys oli heikko, eikä tiedetty, saattoiko pysyväistä parantumista toivoakaan, olivat Marialle todellakin koettelemusten aika. Niin kauan kuin Edvard oleskeli pappilassa, saattoi aina tehdä jotakin hänen ratokseen ja hyvinvoinnikseen, ja olihan hän täällä ystävien ympäröimänä. Mutta nyt oli hän vierailla mailla, ventovierasten ihmisten keskuudessa, mitäpä voi tehdä hänen hyväkseen — vieri jo viikkoja, ennenkuin edes kirjettä tai tietoa häneltä kuului. — Ensi aikoina Edvardin lähdön jälkeen tunsi Maria melkein vastustamatonta halua antautua surullisten ajatustensa valtaan niin kokonaan, ettei välittänyt lohdutuksesta, työstä tai mistään, mikä olisi mustaa mieltä kirkastanut. Mutta pian hän huomasi tekevänsä väärin. Ja hän koetti ryhtyä entisiin toimiinsa, täyttää pienimmätkin tehtävät. Tämä huojensi hänen suruansa ja antoi erinomaisesti elämänhalua. Kuinka lohduttavaa olikaan voida kärsimysten päivinä turvata taivaalliseen isään. Joskin sydän toisinaan värjyi heikkouttaan, oli pohjalla kuitenkin paisteinen vakuus siitä, että kuinka käyneekin, kaikki tapahtuu Herran tahdosta.
Viimein alkoi kuulua iloisempia uutisia rakkaasta sairaasta. Ilmasto oli ihana, ja lääkärit taitavia. Edvard oli mieltynyt nuoreen seurakumppaniinsa, he viettivät yhdessä hupaisaa elämää, oleskelivat lauhan luonnon helmassa, lueskelivat, minkä voimat myönsivät ja tunsivat päivä päivältä voimistuvansa. Myöhemmin saapui kertomuksia huvittavista jalkamatkoista ja arvokkaista uusista tuttavuuksista. Sellaiset kirjeet vaikuttivat aivan määräävästi pappilaisten yksitoikkoiseen, hiljaiseen elämään, olivat omiansa vähentämään kaipausta ja enentämään toivoa.
Kolmen pitkän vuoden kuluttua koitti vihdoin jälleennäkemisen hetki. Edvard Verner palasi täysin paranneena. Heti kotona käytyään matkusti hän Rauhalaan.
Ainoastaan se, joka vuosikausia on mielessään vieritellyt kaihon ja kaipauksen tunnetta, voi kuvitella, mitä Maria ja Edvard tunsivat lempeänä kesäiltana taasen istuessaan syreenien suojassa puutarhassa sydän täynnä onnea ja kiitollisuutta ihaillen edessään olevia niittyjä ja metsiä.
Nyt täyttyi Ninnin lempiunelma. Edvard ja Maria vihittiin kauniina kesäpäivänä vanhassa kirkossa metsän toisella puolen. Morsiaimen iäkäs isä yhdisti heidän kätensä.
40.
Erilaisia tulevaisuudenaikeita.
Lehtolan hupaisassa arkihuoneessa istuivat useita vuosia myöhemmin Maria Verner ja Liina Palm peitettä ommellen ja ystävällisesti keskustellen. Edvard oli äskettäin päässyt pitäjän kirkkoherraksi, niin että entiset koulutoverit olivat nyt naapureita — suureksi iloksi Liinalle, joka usein oli kaivannut lapsuutensa ja nuoruutensa ystäviä täällä, kotoa niin etäällä olevassa seudussa.
Toukokuu oli loppumaisillaan. Avonaisesta ikkunasta huokui lauha, raitis, nuorten koivujen lemuava tuoksu huoneisiin. Puutarhasta kuului lasten iloisia ääniä, naurua ja temmellystä.
— Muistatko, Liina tätä päivää kaksikymmentä vuotta sitte? kysyi Maria.
— Enkö muistaisi — meidän ripillepääsöpäivämme. Sitä en ikinä unhota. Ajattele — siitä on jo kaksikymmentä vuotta!
— Niin, kaksikymmentä vuotta suruineen ja iloineen, virkkoi Maria miettivästi.
— Ja muistatko meidän jäähyväiskemujamme Ragnhild Cederskiöldin luona ja tulevaisuuden suunnitelmiamme?
Maria hymyili:
— Muistan kyllä. Sinä piirtelit silloin varmoin piirtein meidän tulevaisuudenkuviamme; ei ole moni toteutunut.
— Mutta osa kuitenkin. Sinä olet hyvinvoipa papin rouva, ja minä sain maanviljelijäni, vaikka velvollisuudet tulivat kaupan päällisinä, virkkoi Liina nauraen. — Oletko kuullut Alice Lagerista? Hänhän on naimisissa jonkun suurellisen herran kanssa Helsingissä.
— Niin on. Ninni opiskelee nykyjään jatko-opistossa ja on saanut kokea Alicen ystävyyttä. Hän oli entuudesta mielistynyt Ninnin sieviin kasvoihin.
— Miltähän Alicesta elämä tuntuu?
— Ei kuulu Ninnin huomioiden mukaan näyttävän onnellisilta. Hänen terveytensä on hyvin heikko, mutta sittekin rasittaa hän yhä voimiansa yövalvonnalla ja seurustelulla. Miehen ulkomuoto ei Ninniä miellytä. Puolisoja näkee harvoin yhdessä, heillä on eri huoneustot, eri ajopelit ja melkeimpä eri tuttavapiirikin. Pieni tyttönen heillä on, kalpea hentonen kuin valkovuokko.
— Ja Ninni se opiskelee jatkolla. Ajat ovat peräti toiset kuin meidän nuoruudessamme. Hänessä on aina ollut palava halu opinnoihin, ja kun kaikki veljet nyt ovat päässeet turvattuun asemaan ja vanhempain taloudellinen tila on parantunut, arvelivat isä ja äiti, että he mielellään valmistivat Ninnille tilaisuuden lahjojensa kehittämiseen. Hän voi huoletta jättää kodin, Ainasta ja Ruusasta kun on kasvanut kaksi viisasta ja kilttiä tyttöä, jotka nyt vuorostaan auttavat äitiä.
— Olisipa se jatko-opisto ollut olemassa silloin kun Eedit oli nuori taikka jospa naiset olisivat saaneet tulla ylioppilaiksi, huomautti Liina.
— Niin, kuinka onnellinen hän olisikaan ollut. Mutta onnellinen hän on nytkin ja sanomatonta siunausta tuottaa hänen toimintansa.
— Ja hän tutkiskelee yhä edelleen?
— Suurella innolla.
— Kummallinen Eedit! Hän lienee jo yhtä viisas kuin nuo kolme itämaalaista.
— Luulen hänellä olevankin hyvin syvät ja laajat tiedot. Mutta tieteen laitahan on niin, että siihen tulee syventyä ikänsä kaiken voidakseen pysyä sen edistyksen rinnalla. Vuosittain tehdään uusia havainnoita ja työtä on jo siinäkin, kun lukee uusien, yhä ilmestyvien kirjojen nimet.
— Asuuko Ragnhild edelleenkin hänen luonaan?
— Asuu — he ovat erottamattomia. Eedit harjoittaa opinnoita ja tekee kierroksensa sairaalassa sekä sairaiden luona kaupungissa, Ragnhild hoitaa taloutta ja kasvattaa lasta.
— Vai niin; Ragnhild on siis todellakin alentunut keittämään ja ompelemaan, niinkuin me muutkin köyhät ihmiset? kysyi Liina.
— Onpa niinkin. Sitäpaitsi pitää hän huolta kaikista köyhistä, lastenkodista ja ties mistä kaikesta.
— Vai niin — rouva valtioneuvoksetar varmaankin kääntyisi haudassaan, jos saisi tämän nähdä, ilveili Liina.
— Kyllä hän sen jo eläissäänkin tiesi, mutta luulen hänen jo aikoja sitten luopuneen toivosta taivuttaa Ragnhildiä oman mielensä mukaiseksi. Nuoremmat tyttäret ovat kuitenkin joutuneet loistaviin naimisiin, joten heistä on ollut hänelle enemmän iloa.
— Hän on kovasti muuttunut. Kaikki se väsähtänyt ja välinpitämätön, joka ennen ilmeni hänen olemuksessaan, on nyt kadonnut ja hänestä on tullut hilpeä, iloinen ja toiminnanhaluinen. Harvat rikkaat ovat tehneet niin paljon hyvää köyhille kuin hän, sillä hän ei ainoastaan jaa heille rahojansa, vaan myöskin aikansa, työnsä ja rakkautensa. Ja hän menettelee toimissaan viisaasti. Hän auttaa ainoastaan turvattomia lapsia, sairaita ja työhön kykenemättömiä. Nuoret ja terveet saavat itse tavalla tai toisella elatuksensa hankkia. Ragnhild auttaa heitä ainoastaan neuvoillaan sekä hankkimalla heille soveliasta työtä. Hän on viime aikoina saanut muitakin asiaan innostumaan, niin että on perustettu naisyhdistys. Mutta yksi hänen aikeistaan on rauennut. Hän oli muodostanut Jenny Björkmanin tapaan lastenseimen siinä tarkoituksessa, että kaupungin nuoret tytöt, joiden aika ja terveys salli, auttaisivat lasten hoidossa ja muissakin askareissa. Mutta hän erehtyi. Nuorilla tytöillä ei ollut sellaiseen halua, panivatpa jotkut suorastaan pahakseen, että heille sellaista ehdotettiinkin. Minä puolestani olen kuitenkin sitä mieltä, että tällaisen toiminnan pitäisi olla luonnollisen ja mieleisen jokaiselle naiselle. Sitäpaitsi löytyy tyttöjä, joilla ei ole ollenkaan nuorempia sisaria, jotenka he eivät saa mitään kokemusta lasten hoidossa. Eivät kaikki naimisiin jouduttuaan voi saada äitinsä apua, niin että monen on hyvinkin vaikea tulla toimeen omia pienokaisiaan hoitaissaan.
— Olet oikeassa, ystäväni. Kun katselen tuota pitkää, nuorta herraa, joka istuu tuolla koivun alla latinaa lukemassa, niin tuntuu minusta kuin olisi hän ihmeen kautta noin pitkäksi kehkeytynyt. Surullista ja hullunkurista on ajatella hänen ensi vuosiaan. Vaan sinullahan oli kodissasi siinä suhteessa yllin kyllin käytöllistä harjoitusta, niin ettei sinun tarvinnut lastenseimessä sitä oppia. Mutta sinunpa pikku palleroisesi näyttävätkin siltä kuin olisi terveys ja ilo itse heissä ilmi eläväksi pukeutunut.
Maria katsahti lempein silmäyksin paria tummakutrista poikaa, jotka juoksivat kuin kaksi parihevosta pitkin puutarhan käytäviä. Liinan nuorin tytär, pieni päivänpaahtama tuulikerä oli ajajana.
— Fred ja Frid, huusi Liina akkunasta, — äiti kaipaa teitä.
Pojat lähenivät juosten ja kiipesivät ketterästi kuin oravat akkunasta äidin syliin. Siinä istuivat he sitten läähättäin ja nauraen. Maria suuteli heidän lämpimiä, pulleita poskiaan ja loistavia silmiään; kokonainen mailma rakkautta loisti hänen silmistään lapsia katsellessaan.
Kun lapset olivat hetken levänneet ja kertoilleet leikeistään, saivat he mennä jälleen.
Vilkas emäntä alotti keskustelun uudelleen.
— Vai niin, vai Jenny Björkmanin tapaan se Ragnhildin lapsenseimi on muodostettu. Niin, se Jennyhän levittänee tiedon valoa kohta yli puolen Suomea eikä kestäne kauan, ennenkun minun ennustukseni hänestä toteutuu, nimittäin ennustus torpanpoikien latinasta ja tyttöjen pianonsoitosta. Näitkö, kuinka olin kauas näkevä kuudentoista vanhana.
— Jenny on kovasti mielissään seminaareista ja kansakouluista, hän toivoo vaan itse olevansa nuori voidakseen mennä seminaariin ja ylistelee niiden onnea, jotka nyt saavat itse oppia opettamaan. Sitä hän ainoastaan ihmettelee, etteivät useammat säätyläisnaiset antaudu kansakoulun alalle, se kun on niin siunausta tuottava toimiala.
— Niin — mikseivät antaudu? Minä puolestani luulen heidän olevan laiskanpuoleisia, aivan kuin itsekin olin nuorena.
— Se ei ole mikään helppo tehtävä. Sellainen toimi kysyy kärsivällisyyttä, luontaista taipumusta ja synnynnäistä halua. Jos ei jo nuorena ole oppinut pitämään silmällä muiden etua, käyttämään aikaansa hyödyllisiin toimiin määrätyn tarkoitusperän saavuttamiseksi, niin ei liene helppoa ottaa vastaan noin vastuunalaista tehtävää. Monesta tuntunee myöskin ikävältä jättää rattoisa kaupunkilaiselämä ja viettää aikansa maalaiskylässä, jossa seurustelu säätyläisten kanssa ei voi tulla kysymykseen. Vaikka minä kyllä kokisin monin kerroin mieluummin vaivaa ja vastoinkäymistä suuri tarkoitusperä silmämääränä kuin kuluttaisin ihanan nuoruuteni huvituksiin ja mitättömään työskentelyyn.
— Sinä olet niin vanhoillinen, Maria hyvä, ja olet aina ollut sellainen siveellinen suuruus, ilveili Liina. — Mutta siksipä ei sinun ole tarvinnutkaan harmitella pohjaan palaneen vellin tai huolimattomien palvelijoiden tähden. Niin, olen itsekseni päättänyt, että minun tyttäristäni pitää tulla naisellisen täydellisyyden ihmelapsia. Kun Elna oli neljän vanha, ompelin hänelle talousesiliinan ja sitte sai hän juoksennella rinnallani avainkimppu kädessä, joka sivumennen sanoen oli hänelle sangen mieleistä, ja niin olen vähä vähältä ohjannut häntä talouden salaisuuksiin.
Maria nauroi:
— Olet yhäti sama iloinen olento, täynnä elkeitä. Olisitpa edes odottanut, kunnes hän olisi täyttänyt kahdeksan vuotta.
— "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa," vastasi Liina nauraen.
Nyt astui sisään vanha, valkeahapsinen rouva, jonka lempeille kasvoille vanhuus oli vakonsa piirtänyt.
— Rakas lapsi, virkkoi hän Liinalle, — pikku Elna on illallispöytää kattamassa; eiköhän lapsen olisi hupaisampaa olla nuorten seurassa? Minä käskin hänen mennä, mutta sanoi sinun määränneen kattamaan.
— Kyllä määräsin, rakas äiti. Elna on kohta työnsä suorittanut, sitten on hän vapaa menemään. Se on hänelle hyödyksi, äiti.
— Menen joka tapauksessa auttamaan häntä, sanoi vanhus ja poistui.
— Sitä rakasta, hyvää eukkoa, virkkoi Liina. — Hänestä minä olen ilmeinen barbaari, kun pidän lapsia työssä ja järjestyksessä. Äiti muistelee minun nuoruuttani enkä ole hennonnut kertoa hänelle niitä suuria vaikeuksia, joita minulla oli alussa voitettavana. Teen kaiken voitavani pelastaakseni lapseni samoista vaikeuksista, eivätkä he lainkaan havaitse sitä pientä sidettä, jolla heidän vapauttaan ja huvitteluaan kahlehdin, sillä rakkaus tekee sen keveäksi. Äidin muutettua meille isän kuoleman jälkeen olen toisinaan ollut hiukan peloissani, että hän liiaksi hemmottelisi lapsia, sillä vaikea on minunkin tuolta rakkaalta vanhukselta mitään kieltää. Kaikki on kuitenkin menestynyt hyvin. Sillä lapsilla on onneksi tavattoman ymmärtäväinen äiti. Vaan kuulehan, Maria, koska tässä nyt verestämme vanhoja muistoja, niin palaavat mieleeni myöskin Hildur Jonson, Amy Lundin sekä Eelin Björkman. Ei suinkaan Eelin enää ole hoviompelijana?
— Ei — hän on hyvin haluttu ja luotettu muotiompelija kotikaupungissaan ja on koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Sitäpaitsi hoitaa hän vanhaa tätiään kuin hellä tytär. Eelin oli aina kunnon tyttö, tunnollinen ja vähässä uskollinen, nöyrä ja vaatimaton sekä oloonsa tyytyväinen. Hän on ottanut hoiviinsa köyhiä tyttöjä, joille opettaa ammattiansa ja pitää heistäkin äidillisen hellää huolta. Hän tietää, mitä kaikkia kiusauksia köyhällä, turvattomalla, tytöllä saattaa olla. Ragnhildin ja Eeditin avulla on hän hankkinut hyviä kirjoja, joita luetaan ääneen työtä tehtäessä. Eikö se ole hyvä tuuma?
— On kerrassaan. Niin — ihmiset ovat nykyään niin viisaita, että oikein hirvittää.
— Hildur Jonson on vanhain kasvatusvanhempainsa ilo ja ylpeys nyt kuten ennenkin, mutta entistä suuremmalla syyllä.
— Hänen teatteriaikeistaan ei tullutkaan mitään, huomautti Liina. — Se oli vahinko, sillä hän oli kuin luotu näyttämöllä hurmaamaan; ja entäs ne mustat kutrit sitten!
— Ne ovat nyt siivosti palmikolla.
— Ai sitä vahinkoa! Mutta Amy Lundin? Sitä tyttöä en ikinä voinut sietää. Hän ei ollut milloinkaan oma itsensä.
— Hänen elämänsä lienee sangen iloton. Hän näyttää olevan tyytymätön itseensä ja koko mailmaan ja on todellakin surkuteltava. Jospa hän vaan olisi ryhtynyt johonkin hyvään ja hyödylliseen, olisi hän vallan toinen ihminen. Se on oikein kummallista, kuinka samasta kodista voi lähteä kaksi niin erilaista ihmistä kuin Amy ja Agnes. Syy lienee etsittävä erilaisista luonteista. Agnes on ajatteleva ja luonnostaan uhrautuva; Amy on aina ollut itsekäs. Sitä paitsi oli Amy aina äitinsä lemmikki, häntä hemmoteltiin toisten kustannuksella. Se on heille kääntynyt hyväksi. Surullista on ajatella, kuinka toisenlaiseksi Amyn elämä olisi saattanut muodostua, jos hän olisi saanut toisenlaisen kasvatuksen ja itse asettanut päämääränsä huvittelua korkeammalle.
— Olen lukenut eräästä kirjasta, virkkoi Liina, että useimmat sanovat "onnellinen ja hyvä", kun päinvastoin pitäisi sanoa "hyvä ja onnellinen". Se on mieleen painettava lause. Ensin on minun pitäminen huolta, että olen hyvä ja sitten, jos Jumala suo, onnellinen.
— Pahinta Amyssa on se, että hän on niin kärtyinen ja kiittämätön äidilleen, joka kuitenkin on uhrannut kaikki hänen tähtensä.
— Niin — niin se on. Olen huomannut, että heikot, ymmärtämättömät äidit usein saavat näin karvaan palkan suuresta rakkaudestaan. Vaan siksi päätin, etten minä ainakaan äitiäni sillä tavoin palkitsisi. Heikko hän oli, mutta pelkästä rakkaudesta, ja tämän rakkauden tahdon palkita hellimmällä rakkaudella ja huolenpidolla.
Saapui posti tuoden kirjeen Eeditiltä, Ragnhildilta ja Jennyltä, jotka kaikki olivat muistaneet tätä päivää ja arvanneet, että Liina ja Maria olivat yhdessä. Eeditin kirjeessä oli sydämmellisiä terveisiä Hildur Jonsonilta ja Hanna Rosenqvistilta, jotka hän oli tavannut samana päivänä.
— Ai niin, Hanna Rosenqvist, huudahti Liina, — hänet olin kokonaan unohtanut, tuon oivan emännöitsijän. Hänhän on naimisissa erään Thure nimisen puutarhurin kanssa.
— Niin on ja kuuluu olevan onnellinen ja tyytyväinen.
— On todellakin omituista, Maria, muistella noita entisiä aikoja. Silloin olimme nuoria, kokemattomia tyttöjä elämän kynnyksellä, nyt olemme saapuneet keski-ikään ja saaneet nähdä osan elämämme tuloksista. Niistä kahdestatoista, jotka silloin olivat koolla, on mailman jättänyt ainoastaan rakas pikku Lyydia, joka sai "hetkisen elää vaan sydämmin puhtoisin povessaan". Me elämme niin erilaisissa oloissa, mutta tuntuu siltä kuin lämmin tunne, näkymätön side meitä yhdistäisi. Hauska olisi kerran vielä kokoontua, mutta se lienee mahdotonta. Fanny Ruth ei ole edes kotimaassakaan.
— Hän on kuitenkin varmasti aikonut asettua asumaan Helsinkiin, kun kaupunki kerran on jo niin suuri, että voi taiteilijan elättää. Sitäpaitsi hän on melkein joka kesä käynyt X:ssä antamassa konsertteja. Hänenkin uransa on ollut vaivaloinen, mutta pontevasti ja uskollisesti on hän sitä kulkenut.
— Niin olemmekin muistiimme johtaneet koko entisen tyttösarjan, rakas Maria. Hauska oli vanhoja ystäviä muistella ja kiltisti tekivät Eedit ja Ragnhild, kun tänään meille kirjoittivat. Lopputulos on se, että "kun kukin työnsä oikein hoitaa, käy kaikki hyvin, jos mikä kohtaa". Ja että ihmisiä sukeutuu sellaisistakin jolpista kuin minä olin kunhan vaan — — — kunhan vaan onni on mukana. Tuolla ne tulevat herrat miehemme. Katso, Maria, tuota verratonta paria! Minun ahavoittunut, leveäharteinen Artturini, vilpittömine, sinisine silmineen ja sinun Edvardisi, jonka korkea, kirkas otsa, miettivät silmät ja solakka vartalo muistuttavat paremmin romaanisankaria kuin pappia. Jaa — sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kyllä meidän naisten korkein onni kytkeytyy kotiin, rakastettuun puolisoon ja rakkaisiin, pieniin lapsiin. En vaihtaisi tätä toimialaani mihinkään muuhun.
— En minäkään, vastasi Maria säteilevin silmin. — Mutta on toisin ajatteleviakin ja hyvä on, että heillekin löytyy työtä ja Jumalan kiitos sitä löytyykin kaikille, joilla on vaan halu tehdä.
— Mutta, Maria, minusta tuntuu kuin olisivat ne naiset, joilla on virkoja ja tehtäviä kodin ulkopuolella, useimmiten epänaisellisia; he esiintyvät kovasti varmoina ja ovat olevinaan miehisten virkakumppaniensa tovereita voimatta kuitenkaan irtautua mielittelyn pauloista. Ja sehän on vastenmielistä. Ennen istuisivat nurkassa sukankudin kädessä tai kuivaisivat maltaita.
— Ei tämä seuraa välttämättömästi kodin ulkopuolisesta toiminnasta, vastasi Maria innostuneena. — Todellisen naisen tulee voida työskennellä satojen miesten keskuudessa kadottamatta hitustakaan naisellisuudestaan. Saat olla varma, että ne, jotka kerran ovat naisellisia, ovat sitä missä olosuhteissa hyvänsä. Miehet eivät ole niinkään väärässä ollessaan hyväksymättä naisemansipatsioonia. Monet naiset ovat vahingoittaneet asiaamme ja häväisseet sukupuoltamme liiallisella pintapuolisuudella, pikkumaisuudella, turhamaisuudella, ja mielistelyllä. Mutta annettakoon meidän enemmän valistua ja ennen kaikkea — vaikuttakoon todellinen uskonnollisuus määräävästi henkemme toimintaan, silloin tulevat jalot, lämminsydämmiset naiset saamaan suuria aikaan sen kautta ollenkaan kadottamatta sitä hienotunteisuutta ja naisellista puhtautta, jonka tulee ilmetä meidän sukupuolessamme.
— Mutta eikö sinusta olisi onnellisinta, jos kaikki naiset joutuisivat naimisiin.
— En tiedä varmasti. Kyllähän se näyttää luonnollisimmalta, mutta koska suuri joukko syystä tai toisesta jää naimattomaksi, täytyy uskoa Jumalan asettaneen heille muita tarkoitusperiä. Väärin menettelee se tyttö, joka ei muuta ajattele kuin naimisiin menoansa. Hän istuu ja odottelee kosijaa, ja jos sitä ei tule, on hänen elämänsä mennyttä; hän on kenties kykenemätön vanhoilla päivillään mihinkään muuhun toimeen, kun hän oli yksinomaan aviovaimoksi valmistunut. Ei, ajatukseni on tämä: kehittäköön tyttö henkensä lahjoja ja oppikoon tarvittaissa leipänsäkin ansaitsemaan, mutta älköön myöskään laiminlyökö harjaantumista äidin ja emännän tehtäviin. Hyvä on, jos hän joutuu naimisiin; mutta jos hän ei joudu, niin käyttää hän oppiaan ja taitoaan toisella alalla ja tajuten elämänsä tarkoitusperän täyttää hän ilolla ja tyytyväisenä velvollisuutensa. Onnellinen se, joka on saanut seurata luontaisia taipumuksiaan ja joka elämänsä ehtoolla taakseen katsahtaen saattaa nöyränä sanoa: olen tehnyt voitavani, ilman Jumalan apua en olisi mitään voinut.