SISÄLLYS: (continued 5)

— Mutta kovasti häntä ei lie sentään ihaeltu, arveli joku nuori tyttö. — Hänhän on hirveän ruma.

Säälien silmäili Alice täti Ullan terävää nenää, kuihtunutta poskea ja harvennutta tukkaa. — Ihmisparka! Senpävuoksi hän ei ole joutunut naimisiinkaan.

Tämän kuuli joku äideistä ja sanoi:

— Muistan täti Ullan kauniina nuorena tyttönä. Ihailijoita hänellä oli yhtä paljon kuin sinullakin, rakas Alice, ja kosijoitakin yllin kyllin, mutta hän ei varmaankaan suostunut kelle hyvänsä. Kuka tietää, mitä hänenkin sielussaan on liikkunut, onhan sekin kerran ollut nuori.

Alice katsahti täti Ullaan, ja väristys vavahutti hänen ruumistaan.

— Miten hirveätä tulla vanhaksi! ajatteli hän ja silmäsi kukoistavia kasvojaan kuvastimessa vastaisella seinällä. Kuinka vanha hän lienee? kysyi hän.

— Ei hän ole niinkään vanha, noin neljäkymmentä vuotta.

— Neljäkymmentä vuotta! huudahtivat Alice ja Amy. — Eikös siinä jo ole ikää?

— Ei liikoja. 60, 70, 80 on paljoa enempi.

— On, on, mutta — — —

— Niin, teillä onkin vielä pitkä matka sinne.

— On, Jumalan kiitos!

— Mutta eläs, tuossa tulee Maria Ståle, huudahti Alice ja kiiruhti häntä vastaan. Sepä kummallista, että sittekin pääsit.

— Näetkös, selitti Maria vastattuaan ensin moneen ystävälliseen tervehdykseen, minulle on luvattu tunti viikossa soitannollista opetusta täällä kaupungissa, ja silloin arveli äiti, että samalla voisin käydä ompeluseurassa, koska sinä olit niin ystävällinen ja tahdoit minua mukaan ja koska työskentelemme hyvää tarkoitusta varten. Jos aiheena olisi vain huvittelu, en olisi voinut enkä edes tahtonut poistua kodista niin usein.

— Niin usein! toisti Alice. — Vain kerran viikossa, ja sinähän muuten käyt peräti harvoin jossakin.

— Käynkö? Kenties. Mutta meillä onkin sangen hupaista kotona ja monenlaista viihdykettä, niin etten ole huomannut, miten harvoin olen poissa, aika kuluu niin nopeaan. Paitsi sitä mielestäni huvitus maistuu paremmalta kun sitä saa vain poikkeustapauksissa, vaihteeksi uutterassa työssä.

— Sama viisaudenesikuva, kuin ennenkin! nauroi Alice ja keinutteli päätään. Mutta minne jätit Ninnin, kaunottaren?

— Ninni jäi kotiin. Hän paraillaan oli pallosilla poikien kanssa, kun lähdin.

— Ohhoh! mutta miksei hän tullut mukaan?

— Äiti sanoo, että hän on vielä liian nuori.

— Tyttöhän kohta täyttää 16 vuotta, sanoi Alice. — Ja minä kun jo niin iloitsin ja luulin saavani hänet kuvaelmiimme.

— Ei, ei toki, Alice! Hentoisitko tosiaankin turmella lapsen? nuhteli Maria hymyillen. Hän kukaties sitte kuvittelisi kaikenlaista kauniista pikkunaamastaan.

— No, kas tätä sitte! Hän tietääkseni näkee sen joka päivä kuvastimessa ja tietää, että hän on kaunis.

— Vaikka hän sen tietäisikin, ei hänessä varmaankaan vielä ole noussut ilkeitä ajatuksia sen johdosta, luulen mä, sanoi Maria hellästi. — Mutta annappas minulle työtä!

— Ei sinun tarvitse olla kovin ahkera, minä en ole vaativainen lainkaan. Mutta jos nyt haluat työtä, niin käänny äitien ja tätien puoleen.

Maria kävi kohta muutamaan vanuttuun nuttuun käsiksi, ja äidit katselivat mielihyväkseen hänen sormiensa näppäryyttä ja taitavuutta, kun hän hilpeästi puheli milloin yhden, milloin toisen kanssa.

— Maria Ståle on sopiva esikuva nuorille tytöille, sanoi täti Ulla muutamalle tutulle rouvalle.

— Se hän on, ja syy on siinä, että hänen äitinsä on äitien esikuva, vastasi tämä huoaten. Hänellä oli itsellään nuori tytär, joka ei tuottanut iloa, ja, hän toivoi voivansa alottaa tyttärensä kasvatuksen uudelleen.

Aivan toiset olivat Alicen ja Amyn mielipiteet siinä, kun he istuivat ja supattivat erään ompelupöydän ääressä, eikä työ näyttänyt heiltä sujuvan.

— Ovat ne kummallisia ihmisiä, sanoi Alice, nyt heistä Ninni on liian nuori käymään huveissa. Minä olen kuulunut seuraelämään niinkauvankun muistan.

— Täti Ståle sanoi kerran, että on edullista pysyä lapsena niinkauvankun voi.

— En käsitä minkävuoksi.

— Juu, silloin pysyy kauvemmin nuorena.

— Se ei olisi hullumpaa, mutta en minä sitä usko.

— Ja sitte sanoi hän, ettei ole hyvä ajaa lapsen päähän muita ajatuksia niinkauvankun hänellä on leikkinsä, eikä olo hyvä kasvavalle tytölle väsyttää itseään tanssilla ja valvonnalla.

— Minä en voi kuulla! Ei lystistä kipeäksi tule. Äiti ei milloinkaan ole niin terve ja voimissaan, kuin seuraelämän humussa.

— Luulenpa koko syyn olevan siinä, että pelkäävät Ninnin saattavan Marian varjoon, sanoi Amy ilkeästi.

— Tokkopa? Täti Stålehan on oikea hyveen esikuva.

Amy hymyili ilkkuvasti:

— Marialla on syytäkin peljätä kilpailijaa, onhan hän näöltään kuin terve talonpoikaistyttö.

— Niin, mutta hauskannäköinen hän on, vakuutti Alice, ja hyvä ja ystävällinen. Jollei hän vaan olisi niin ruti ymmärtäväinen. Mutta hänessä on aika paljo pappilanihanteita, ja sitte on hänellä surkean huono maku vaatetuksen suhteen. Katsoppas vaan tuota mustaa paramattaleninkiä, joka on hänen päällään. Se on varmaankin sama leninki, joka hänellä oli ripille päästessään.

— Niin onkin, vahvisti Amy.

— Kummallista. Eikä kukaan enää käytä vinottuja helmoja, vaan reunusteita. Miksei hän lahjota tuollaista vanhaa pukua kamarineitsylleen tai kelle tahansa ja osta itselleen uutta.

— Onnellinen Alice, ajatteli Amy. — Hän ei edes aavista, ettei kaikilla ole varaa pitää kamarineitsyjä eikä lahjoitella leninkejään. Mutta hän varoi sanomasta sitä. Hän vain ihmetteli itsekseen, miksei Maria pyytänyt äidiltään uutta reunustetta tai jotakin, mikä olisi tehnyt puvun uudennäköiseksi.

Marialla itsellään ei ollut aavistustakaan, että oli huonosti puettu. Hänen leninkinsä oli ainoastaan kolmen vuoden vanha, oli maannut kauniissa käärössä kirstussa ja otettu esille vain juhlatilaisuuksia varten. Se oli siis eheä ja tahraton. Tosin oli se käynyt hiukan pieneksi, mutta voiko sille mitään, että kasvaa? Paitsi sitä oli hän auttanut asiaa liittämällä pari pientä jatkoa, jotka olivat niin somasti ja viisaasti sovitetut, ettei kukaan voinut niitä huomata. Maria oli kyllä huomannut, että oli alettu käyttää "ristineitä" reunusteina, ja jos hän olisi saanut uuden puvun olisi hän kai reunustanut sen uuteen tapaan — jos rahat olisivat riittäneet — mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ratkoa vanhasta leningistä sen aivan eheitä helmuksia pannakseen muodinmukaisia reunustuksia sijaan. Niin erilaiset voivat mielipiteet olla. Alicen mielestä oli hyvin puettu samaa kuin muodinmukaisesti puettu, ja kaunein, kalleinkin puku kadotti viehätyksensä, niinpiankun se oli puolikin vuotta kuosia jälessä. Alice, jonka itsensä ei milloinkaan tarvinnut olla mitään vailla, mitä rahalla vain voi saada, ei voinut käsittää, ettei ollut varaa. Ei myöskään voinut hän ymmärtää sitä itsenäisyyttä, joka muutamia ihmisiä pidättää seuraamasta jokaikistä uutta kuosia ja auttaa ainoastaan käyttämään sitä, mikä pukee, on käytännöllistä ja sopivaa. Hän luuli, että ne, jotka eivät pukeutuneet viimeisen kuosin mukaan, olivat typeriä ja vailla arvostelukykyä sekä makua. Kolme vuotta takaperin oli Alice itsekin pitänyt vinoja helmuksia kauniina, mutta nyt ei mikään mailman mahti olisi saanut häntä ompeluttamaan sellaista leninkiinsä. Amy oli aivan samaa mieltä, mutta köyhyys esti häntä halunsa mukaan seuraamasta kuosin kulkua. Mutta olemme jo hyvin tulleet huomaamaan, että hän millä keinoin tahansa pyrki sitä saavuttamaan.

Mariaa oli äitinsä opettanut pukeutumaan varojensa ja ikänsä mukaisesti. Ei saanut käyttää vaatekappaletta, joka äärettömän vanhanaikaisuutensa kautta herätti huomiota, ei myöskään kiirehtiä omaksumaan kaikkia oudoimpia kuoseja. Kernaasti saa ja pitääkin, kun voi, valita sellaisia, jotka sopivat ja pukevat, mutta ei pidä tuskailla mallin keksimisessä eikä käyttää aikaa eikä rahaa moiseen. Sillä sekä aikaa että rahaa voi käyttää parempaankin. Maria omisti nämä periaatteet, vakuutettu kun aina oli, että äitinsä kuitenkin parhaiten asiat ymmärsi, ja siksi kulki hän tyynesti tietään huolimatta siitä, mitä ihmiset ehkä hänestä ajattelivat. Ja totta puhuen, ei juuri muut kuin Amy ja Alice häntä siitä soimanneet. Useimmat tiesivät, että Marian vanhemmilla oli suuri lapsiparvi kasvatettavana, ja pitivät sitä kiitettävänä, ettei vanhin tytär liiaksi rasittanut vanhempainsa kukkaroa puvuillaan. Ja ne, jotka tätä eivät tienneet, keksivät harvoin hänessä moitteen syytä juuri senvuoksi, että hän pukeutui niin sanoaksemme luonteensa mukaisesti. Itse oli hän yksinkertainen ja koruton, samoin hänen pukunsakin. Ja niinkun hänen kasvonsa, olematta kauniit, kuitenkin miellyttivät, niin oli hänen pukunsakin soma ja sievä vaikka vailla komeutta ja erinomaisuuksia.

— Luulenpa, että Maria haluaa herättää huomiota, sanoi Amy, hän pitää ylpeytenään käydä erilaisessa puvussa kuin muut.

— Sitä tuskin uskon Mariasta, vastusti Alice, mutta hän ei ymmärrä eikä hänen äitinsäkään. Siellä he ovat maalla kuin säkissä vuodet pitkät eivätkä näe he muotilehtiä eivätkä teetä pukujaan neiti Sundströmillä, vaan ompelevat kaikki itse, sanoo Maria. Miten ihmeellä he sitte tietäisivät mitä käytetään mitä ei? He sitäpaitsi ajattelevatkin vain patojaan ja pannujaan ja kankaitaan.

— Eipä niinkään! He lukevat jotenkin paljon, väitti muuan nuori tyttö, joka hetkisen oli istunut saman pöydän ääressä ja kuunnellut keskustelua. Olen käynyt heillä ja sitäpaitsi muiltakin kuullut, että heillä on laaja kirjasto.

— Mutta, Ella hyvä, eivät ne syväoppiset kirjat, joita he luullakseni lukevat, puhu puvuista.

— Ei, ei, mutta — minä tarkoitan vaan, etteivät he typeryydestä — — —

— No ei, ja nyt jätämme sen ikävän aineen, sanoi Alice, ja haluamme tanssia tai laulua. Tuolla näen herra Schönbergin tulevan.

Herra Schönberg oli tuo ennenmainittu laulunopettaja, synnyltään saksalainen, joku vuosi takaperin asettunut Suomeen ja nyt hankkinut itselleen laulun- ja kielienopettajanpaikan kaupungin poikakoulussa. Kun Alice pianoa avatessaan ja nuottia asetellessaan hymyili ja liverteli nuorelle muukalaiselle tavalla, joka sai ei ainoastaan luutnantti M:n ja apteekkarin, vaan myös useiden muidenkin nuorten miesten sydämmet mustasukkaisuudesta kouristumaan, istuivat hänen äitinsä, rouva Cederskiöld ja pari muuta rouvaa huoneen toisella puolella syventyneinä keskustelemaan tyttäristään ja heidän tulevaisuudestaan.

— Ai, ai, rouva Lager, nyt on Alice viimeinkin satimessa, sanoi joku joukosta.

— Kuinka niin?

— Katsokaas, miten säteileviä silmäyksiä hän suo herra Schönbergille.

— Niinkö? vastasi rouva Lager kylmästi ja katsoi nuoriin toiselle puolelle.

— Niin se on, ja herra Schönberg voi epäilemättä panna nuoren tytön pään pyörälle. Hän on kaunis mies.

— En ole sitä huomannut. — Rouva Lager päästi pienen haukotuksen nenäliinaansa.

— Ettekö? Sepä kummaa! — — Mutta kaikki ihmiset sanovat häntä kauniiksi.

— Pikku Alice on toki järkevämpi, huomautti nyt rouva Cederskiöld. — Mieshän on köyhä ja vain tuollainen koulunopettaja. Ei! Paremmat naimiset moista tyttöä odottavat!

— Alicea voi verrata kissaan, kun se on saanut hiiren kynsiinsä, — jos saan käyttää sellaista vertausta, — arveli toinen rouva. — Hän leikkii koko joukolla eikä huoli ainoastakaan.

— Ei, ja hän onkin vielä aivan liian nuori sitoutuakseen kehenkään, selitti rouva Lager ja nojausi mukavasti nojatuoliinsa.

— Niinkö rouva Lager luulee? pisti rouva Cederskiöld. Minä taas olen niin levollinen, kun ovat surusta pois. Kiitän onneani joka kerta kun näen Ragnhildini käyskelevän kauniissa kodissaan jalosukuisen puolisonsa rinnalla keskellä komeutta ja rikkautta.

Tämän kuultuaan ajatteli monikin, ettei Ragnhild kaiken tuon hallitsijana näyttänyt erittäin onnelliselta, mutta rouva Lager sanoi:

— Voi se olla hyväkin ja onnistua toisinaan, mutta minun periaatteeni on tämä: antaa tytön huvitella ja pitää iloa vapaudessaan niinkauvankun se on mahdollista s.t.s. niinkauvankun hän ei vielä näytä "kuluneelta", sitte on kyllä aikaa ajatella avioliittoa. Hyvä Jumala! Mikä autuus sitte on paraassakaan avioliitossa? Kahle se on, vankeus, tauteja, lapsia ja talouspuuhia. En tällä tahdo sanoa, että toivoisin tyttöjen jäävän naimattomiksi. Varjelkoon! Tarkoitan vaan, että parasta on siirtää välttämätön paha niin myöhäksi kuin mahdollista. Senvuoksi päästin Alicenikin nuoresta mukaan — juuri siksi, että ennättäisi nauttia enemmän. Kun hän sitte on huvitellut vielä muutamia vuosia päälle kahdenkymmenen, voi hän sitoutua, tulla puolisoksi ja äidiksi niinkuin me muutkin. Sitäpaitsi alkaa siitä uusi taival. Tyttö 25 vuoden iässä on vanha, samanvanhuinen rouva taas nuori, ja jos onni varjelisi sairauksista ja liian monista pienokaisista, voi hän pitää lystiä vielä monet vuodet. Niin minä olen tehnyt. Pian kasvavat lapset, ja sitte saat seurata kaitsijana heitä huvituksiin ja nauttia nähdessäsi heidän nauttivan nuoruudestaan.

— Mutta lieköhän niin varmaa, että tyttö, joka koko nuoruutensa on kuluttanut huvituksiin, sitte on kypsynyt puolisoksi ja äidiksi ja että hänellä edes on halua ottaa harteilleen edesvastuuta ja velvollisuuksia, joita avioliitto edellyttää? kysyi muuan nuorempi rouva epäillen.

— Äh, äidin tietysti täytyy pitää huolta, että tyttärensä joutuu sellaisiin naimisiin, missä tämä edesvastuu ei liiaksi rasita, vastasi rouva Lager.

— Juuri niin, vahvisti rouva Cederskiöld.

— Paitse sitä, jatkoi rouva Lager, ei hänellä ole muuta neuvoa. Ei ole sekään hauskaa, kun jää vanhaksipiiaksi, ryppyhuuleksi, saa istua kököttää tanssijaisissa ja nuoremmat ja kauniimmat tirskuvat ja ivaavat häntä selän takana. Siis mennään naimisiin, kuten olen sanonut. Jos sattuu joutumaan hyviin, on taakka kevyt. Alicella ei ole syytä hätäillä. — Ja sitte alkoi rouva Lager tehdä matkasuunnitelmia ensi kesää varten, ja niin unohtuivat kaikki naimapuuhat.

Nuoretkin olivat jo väsyneet ompelemiseen, joku hyväntahtoinen äiti rupesi soittamaan, ja pian oli tanssi täydessä vauhdissa. Alice oli ihastuksissaan illatsujen onnistumisesta ja päätti itsekseen, ettei yksikään talvi saisi mennä ilman niitä. Kun kaupungin köyhät saataisiin vaatteeseen, keksittäisiin aina jotakin hottentotteja tai muita, joiden hyväksi tehtäisiin työtä. Aika aina neuvon tuopi. — Ja hän leijaili pois Valssin pyörteeseen uusimman suosikkinsa, herra Schönbergin keralla hurmautuneena hänen sysimustiin silmiinsä.

29.

Pimeitä päiviä.

Muistutuksista, moitteista ja soimauksista huolimatta oli Eedit innokkaasti jatkanut lukujaan. Hänen serkkunsa, nuoren tohtorin piti vasten tahtoansakin ihailla häntä yhä enemmän ja enemmän. Sellaista sitkeyttä, työvoimaa ja käsityskykyä ei hän ikinä uskonut naisessa löytyvän vielä vähemmin tytössä, joka oli vasta vähä yli 20 vuotta. Tytön tarkka silmä, selvä pää ja erinomainen muisti saivat hänet ihmetyksiinsä. Ja sitte kun hän pitemmän aikaa oli seurannut Eeditin sairaanhoitoa sairashuoneella, ei hän enempää epäillyt, ettei tämä ollut syntynyt lääkäriksi. Oli totta, mitä vanha professori oli sanonut: hän oli yhtä rohkea, tarkkanäköinen ja varma kuin oli kärsivällinen, hellä ja hienotunteinen. Kätensä ei tutissut hoitaessaan pahimpiakaan haavoja tai vammoja, mutta samalla oli hän nainen, piteli hellävaroen sairasta ja näytti edeltäpäin arvaavan sen toivomukset, oli uupumattoman kärsivällinen kärtyisiä, hermostuneita ja kieroja ihmisiä kohtaan. Sanansa soivat ystävällisyyttä, kun hän tyynnytti ja lohdutti potilasta, ja viimein kävi niin, ettei olleet hyvin asiat, jollei neiti Eedit ollut saapuvilla, kun piti ryhdyttämän vaikeaan leikkaukseen tai muuhun arkaan asiaan. Tulisimmatkin tuskat lientyivät, kun hän hoivaili ja lohdutteli, ja kuolevaiset laskivat kätensä tuon nuoren tytön käteen ja kuuntelivat vieno hymy huulillaan hänen palavia rukouksiaan ja suloisia raamatunlauseita, joita hän luki heille. Pienokaiset kurottivat käsiään ja ottivat katkerimpiakin rohtoja hänen kädestään. Monet yöt keinutteli hän sylissään kärsivää, levotonta pikku potilasta ja ystävällisellä katseellaan, reippaalla, iloisella käytöksellään rohkaisi hän monen pikku pelkurin. Nuoren tohtorin ei pälkähtänyt päähänkään pitää häntä enää epänaisellisena.

Mutta mitä oli tullut professorin tuumista saada Eeditiä yliopistoon? Ajatus, että nainen kuuntelisi luentoja yliopistossa ja opiskelisi anatomiasalissa, ei ollut noussut yhdenkään aivoihin. Se professori, jonka puoleen Eeditin isä kääntyi kysymyksineen tästä asiasta, joutui senvuoksi aivan ymmälleen moisesta ajatuksesta ja pudisti päätään elähtäneelle vanhukselle, joka siellä maaseudun yksinäisyydessä näytti tulevan lapseksi uudelleen, kuten voi päättää hänen merkillisistä tuumistaan. — Tyttö saattaa olla lujaa laatua ja omata enemmän kirjatietoja kuin ikäisensä nuoret naiset — nimittäin liikanaisen hellän isän kannalta katsottuna — ajatteli hän, mutta yliopiston luvuissa varmaan piankin tulisi tenä eteen. Tätä ei professori tietystikään hennonnut suoraan sanoa vanhalle isälle. Hän kirjoitti puhutelleensa muutamia virkaveljiään, kuten oli tehnytkin, mutta he luulivat, ettei sellainen asia kävisi laatuun, sen pitäisi kiertää pitkiä teitä, konsistorissa, kanslerinvirastossa jopa keisarissakin, ja toivo onnistumisesta näytti heikolta. Mutta saisihan koettaa kuitenkin. Jos kerran niin pitkälle tultaisiin, että nainen saisi opiskella miehen rinnalla — jota tuo opinmies itsekseen suuresti epäili — ei se aika ainakaan vielä ollut koittanut.

Sellainen oli sen kirjeen sisältö, jonka professori Berg sai vastaukseksi kysymyksiinsä. Tätä kaiketi hän odottikin, mutta masensi se sittenkin ukon mieltä. Eedit ja tohtori Bernhard olivat saapuvilla, kun hän avasi kirjeen. Eedit ei siitä niinkään huolestunut. Hänhän ei, kuten kerran sanoi Marialle, halunnut suorittaa julkisia tutkinnoita eikä toivonut suurta menestystä juuri senvuoksi, että naiset aivan harvoin antausivat lukutielle. Hän oli kyllä perusteellisesti tutkinut anatomiaa isänsä johdolla, mutta serkku Oskarilta oli vielä paljon oppimista, käytöllistä harjoitusta oli kyllin tarjolla kaupungissa, hän voi siis vastaiseksi pysyä levollisena, kuka tietää, mitä tulevaisuudessa vielä tapahtuisi, hän oli nuori, ja professorihan oli luvannut koettaa. Täten koetti hän lohdutella isäänsä.

— Mutta sinähän et itse saa milloinkaan kirjoittaa reseptiä, lapseni, huomautti professori.

— Mitäpä siitä, isä, niinkauvankun sinä elät, ja serkku Oskari on täällä, ei minun tarvitse kuin kertoa sinulle taudin oireet ja neuvotella teidän kanssanne, ja isä ja Oskari voitte kirjoittaa reseptit, sanoi Eedit hilpeästi.

Vanha professori istui hetken ääneti, mutta sitte hän nousi ja sanoi liikutetulla äänellä:

— Mutta koittaa se aika kuitenkin kerran, jolloin naiset pääsevät lääkäriksi, vaikkenkaan minä, kukaties et sinäkään, saa sitä nähdä. Kenties ehdotukseni tuli liian aikaiseen, mutta sellainen aika kerran vielä koittaa, siitä olen varma. — Hän oli kuin kunnianarvoisa profeetta, tuo hopeahapsinen, kirkasotsainen vanhus, seisoessaan siinä käsi ojennettuna, katseessaan ilme, ikäänkuin olisi hän jo hengessään nähnyt sen ajan ensi sarastuksen.

Eedit kuljetti hänet lepotuoliin, suuteli kunnioittavan hellästi hänen kättään ja puheli tulevaisuudesta, kuinka jo ulkomailla oli alettu antaa naiselle perusteellisempaa kasvatusta ja kuinka ne aatteet vähitellen raivaisivat tiensä meidänkin pieneen, kaukaiseen maahamme, kunnes professori jälleen ilostui ja lohduttui pettymyksestään.

Tohtori Bernhard istui toisella puolen huonetta ja katseli kaunista ryhmää edessään. Hän huomasi suorastaan iloitsevansa, ettei Eedit joutunut yliopistoon, ja kuta kauvemmin hän katseli noita nuoria, sielukkaita kasvoja, jotka nyt loistivat niin kauniina ja puhtaan naisellisina, kun hän koetti lohduttaa vanhaa isäänsä ja viihdyttää tämän mieltä tulevaisuudentuumillaan, sitä elävämmin tunsi hän, että Eedit oli saanut syvemmän sijan hänen sydämmessään, kuin hän oli luullutkaan. Mutta samassa huomasi hän myöskin miten heikot toiveet hänellä oli voittaa Eeditin rakkautta. Koko ajan, kun olivat tunteneet toisensa, oli Eedit kohdellut häntä kuin toveriaan ja ankarasti vaatinut samaa häneltäkin. Mitähän mahtaisi hän ajatella rakkaudentunnustuksesta? Voisikohan hän milloinkaan häntä rakastaa? Voisikohan hän ylipäänsä rakastaakaan kuin nainen? Tyttären hellyyttä ja ihmisrakkautta hän kyllä tunsi, — sen hän oli huomannut — mutta käsittikö puolison rakkautta? Eikö hän juuri itse ollut sanonut, ettei hän voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi rakastaa jotain miestä siinä määrässä, että tämän takia luopuisi luvuistaan ja tulevaisuustuumistaan.

Kuluipa niin jokunen aika. Vähitellen alkoi Oskari tuoda ilmoille tunteitaan. Eedit vaan ei sitä huomannut. Tyynesti ja ystävällisesti kuin ennenkin vastasi hän tohtorin palaviin katseihin, ja helliin kädenpuristuksiin, hänen tähtäilynsä sanoissa ymmärsi hän aina toisin. Sillä Eeditin mieleen ei edes juolahtanut, että Oskari tai kukaan muukaan mies voisi rakastua häneen. Hänellä oli satoja asioita ajateltavana, ja hänen sydämmensä oli täydellisesti vapaa. Oskari päätti selvemmin selittää. Mutta kauvan hän epäili. Eikö tehnyt hän väärin häiritessään Eeditin rauhaa kosinnallaan, kun selvästi huomasi, ettei tämä älynnyt hänen rakkauttaan eikä itse millään tavalla näyttänyt omaavan hellempiä tunteita häntä kohtaan? Mutta nainen on niin omituinen. Eedit tosin ei ollut kiemailija, mutta voi sitä selittää naiselliseksi kainoudeksi, joka esti häntä näyttämästä rakkauttaan. Oskari ei voinut kauvemmin kestää tätä tiedottomuutta. Hän päätti käyttää ensimmäistä sopivaa tilaisuutta ilmaistaksensa salaisuutensa Eeditille. Sitä hänen ei kauvan tarvinnut odottaa, sillä tapasivathan he joka päivä toisensa, ja ensimmäisellä tunnilla, kun nuori opettaja turhaan oli koettanut kiinnittää ajatuksiaan siihen, mitä luettiin, keskeytti hän äkkiä esityksensä ja puhui suoraan Eeditille rakkaudestaan. Hetken istui nuori tyttö sanatonna hämmästyksestä, viimein kohotti hän katseensa ja sanoi:

— Hyvä Oskari — — en voinut tällaista odottaa — — olen pahoillani — —

— Sinä siis et luule voivasi rakastaa minua — — et edes tulevaisuudessa — — sinä niin hämmennyit nyt — — ehkä tahdot koetella itseäsi — — minä odotan.

— Ei, Oskari, sanoi Eedit ystävällisesti mutta varmasti — en tahdo pettää sinua turhilla toiveilla. Sisaren, ystävän hellyyttä voin sinulle tarjota, mutta rakastaa sinua en voi. Kenties sinäkin olet sekoittanut ystävyyden ja rakkauden, toivotaan niin.

— En ole, vastasi Oskari vakavasti, — olen liiankin kauvan tutkinut sydäntäni voidakseni siihen määrin erehtyä.

Syntyi kiusaava äänettömyys.

Viimein alotti Oskari jälleen:

— Tarjoat minulle ystävän hellyyttä. Minä tyydyn siihen vastaiseksi. Rupea vaimokseni, kenties minä aikaa voittaen saavutan rakkautesi.

Eedit pudisti päätään:

— Ei, ei, ei! En milloinkaan tohtisi solmita sellaista avioliittoa. Muistatko, mitä kerran sanoin, etten luopuisi kirjoistani ennenkun tapaisin miehen, joka — — —

— Tiedän sen, mutta ei sinun tarvitsisikaan niistä luopua, lupaan pyhästi että saat viettää samanlaista elämää kuin tähänkin saakka, me lukisimme yhdessä, kävisimme yhdessä sairaita katsomassa. Me asettaisimme taloutemme niin, ettei perheenemännän huolet sinua häiritsisi. Kallis Eedit, tule omakseni!

Eeditiin koski kipeästi Oskarin into.

— Anteeksi, mutta en voi, pyysi hän hiljaa.

— Jos sydämmesi on vapaa, niin anna minun koettaa voittaa rakkautesi, rukoili Oskari.

— Sydämmeni on vapaa, mutta elä koeta voittaa rakkauttani, koeta pikemmin unohtaa minut, tai vielä paremmin olkaamme ystäviä kuten ennenkin. Vakuutan sen olevan parasta. En luule voivani tehdä ketään miestä onnelliseksi. Ei ole minulla niitä ominaisuuksia, jotka tekevät naisesta hyvän vaimon.

Oskari tarttui tulisesti hänen käsiinsä ja huudahti:

— Sinä olet suloisin nainen maan päällä! Sinulla on sekä sydäntä että päätä — tekisit minut äärettömän onnelliseksi!

Eedit irroitti hiljaan kätensä ja sanoi:

— Olen kovin pahoillani täytyessäni evätä pyyntösi, sillä olet ollut hyvä ja ystävällinen minulle, ja minä olen kiitollinen siitä, mutta minun täytyy kieltää, minusta olisi synti sinun hellään rakkauteesi vastineeksi antaa oma laimeuteni, ja me tulisimme varmasti onnettomiksi. Ole mies, Oskari! Sinä kyllä vielä tulet onnelliseksi ja löydät itsellesi sopivamman vaimon kuin minä olisin ollut.

Puristettuaan hellästi nuoren miehen kättä poistui Eedit huoneesta.

Tohtori jäi katsomaan hänen jälkeensä. — Mikä jumaloitava nainen, kuinka suora, hellä ja vapaa valheesta!

— Sitte tarttui hän lakkiinsa ja läksi vertavuotavin sydämmin.

Eedit päätti lopettaa lukutunnit joksikin aikaa voidakseen siten välttää serkkuaan. Häneen koski kipeästi tämän ystävyyden menettäminen, sillä näiden vuosien kestäessä oli hän oppinut panemaan arvoa nuoreen lääkäriin, ja tämä oli nähnyt paljon vaivaa hänen opetuksessaan. Se oli sitä kiitettävämpää, koska se ei laisinkaan sopinut hänen mielipiteihinsä naisen kutsumuksesta sekä kasvatuksesta. Kuitenkin lohdutteli Eedit itseään sillä, että Oskari piankin huomaisi erehdyksensä rakkaudessaan, pysyisi edelleenkin hänen ystävänään ja menisi naimisiin jonkun hyvän taloudellisen tytön kanssa, joka tekisi hänet oikein onnelliseksi, ja silloin hän sydämmestään kiittäisi Eeditiä siitä, että nyt kieltäysi.

Muutama päivä tämän tapauksen jälkeen sairastui vanha professori arveluttavasti. Hän oli jo kauvemman aikaa ollut kipeänlainen, mutta nyt piti hänen ruveta vuoteelle, ja tohtori Bernhard tuotiin häntä katsomaan. Tauti oli ankara ja kesti kauvan. Häntä piti hoitaa hyvin ja huolellisesti. Eedit oli yksin hoitamassa. Jollei tohtori Bernhard jo ennestään olisi häntä ihaellut, olisi hänen nyt ainakin pitänyt oppia. Tyttö näytti olevan uupumaton. Isä tuskin voi silmänräpäykseksikään päästää häntä luotaan. Usein lepäsi hän käsi Eeditin kädessä, ja kun tämä kuulumattomin askelin kulki huoneessa, siivoili tai valmisteli juomaa sairaalle, seurasi ukko häntä silmillään. Kirjat olivat nyt unohtuneet, paitsi kun professori oli parempi ja halusi kuulla luettavan. Silloin vaivasi Eedit silmiään lukemalla isälleen puolihämärässä huoneessa tai yölampun himmeässä valossa, siksi kunnes sairas väsyi kuulemaan.

Heti taudin alkaessa oli Oskari ilmaissut Eeditille arvelunsa, ettei professori enää taudistaan nousisi. Eeditin sydän oli haleta surusta, mutta hänellä oli kyllin sielunvoimaa pysyäkseen isänsä luona levollisena. Vanha professori tunsi itsekin elämän ehtoon lähenevän. Hän puhui tyttärelleen siitä, kiitti häntä tuhansin kerroin siitä huolenpidosta ja rakkaudesta, jota aina oli isälleen osottanut ja suri vain sitä, että piti jättää hänet niin nuorena turvattomaksi. — Mutta minä jätän sinut Jumalan haltuun, ja joka sen tekee, voi olla levollinen, sanoi hän kirkas hymy kasvoillaan.

* * * * *

Eedit oli siis yksin ja turvaton.

Tuo pitkä ankara aika, jonka hän oli omistanut yksinomaan sairaan hoitoon, oli arveluttavassa määrässä heikontanut hänen terveyttään sekä voimiaan. Tohtori Bernhard määräsi hänen olemaan erittäin varovaisen, lepäämään ja pysymään tyynenä. Eedit noudattikin tätä määräystä osaksi sentakia, että tunsi olevansa sen tarpeessa, osaksi että häntä suretti liiaksi, kun ei voinut heti ryhtyä lukuihinsa entisellä innolla. Eräänä päivänä kuitenkin tarttui hän muutamaan kirjaan hälventääkseen suruista mielialaansa. Mutta kauhukseen huomasi hän, ettei voinutkaan lukea. Hän tunsi sietämätöntä tuskaa silmissään, niiden edessä oli kuin sumuharso, joka teki mahdottomaksi erottaa kirjaimia. Paikalla lähetti hän sanan serkulleen ja pyysi häntä tulemaan luokseen. Tohtori selitti taudin arveluttavaksi silmäsairaudeksi, jonka Eedit oli saanut liikanaisesta rasituksesta, ja kehoitti häntä heti lähtemään Helsinkiin, missä kuuluisa ulkomaalainen lääkäri paraillaan oleskeli. Itse hän ei arvannut ruveta häntä hoitamaan, kun ei ollut spesialisti asiassa. — En halusta sinua peloita, lisäsi hän — mutta minä tiedän, miten helposti sinä unohdat pitää huolta terveydestäsi ja senvuoksi pitää minun sanoa: pikainen ja tehoova apu on ainoa, joka voi pelastaa näkösi.

Suruiset ajatukset ahdistivat Eeditin mieltä koko seuraavan yön. Eikö ollut kauheata kadottaa silmäinsä valo! Ei saisi hän silloin enää milloinkaan nähdä ihanaa luontoa, lukunsa pitäisi hänen jättää ikipäiviksi ja viettää toimetonta elämää pimeydessä ja synkkyydessä. Mutta vielä hän ei voinut luopua toivosta. Hän tahtoi noudattaa Oskarin neuvoa ja heti matkustaa Helsinkiin. Uskollinen, hyväntahtoinen Anna seurasi Eeditiä ja jäi hänen luokseen koko ajaksi.

Vieras lääkäri oli yhtä kohtelias ja ystävällinen, kuin oli kuulu ja taitava. Ei viipynyt kauvankaan, ennenkun hän kysymyksistä, joita Eedit teki hänelle tautinsa johdosta, tuli huomaamaan, että tällä itsellään oli paljonkin tietoja lääketieteessä, ja mieltyi häneen suuresti, kun johdettuaan taitavasti keskustelun tälle alalle näki, miten lahjakas hän oli ja miten lämpimästi harrastunut lääkärintoimeen.

Alussa hoiti lääkäri Eeditin silmiä joka päivä, ja melkein aina johtuivat he keskustelemaan samasta viehättävästä aineesta, mutta sittenkin, kun silmät huomattavasti olivat parantuneet, tuli hän usein, jos aika vaan myönsi, puhelemaan potilaansa kanssa. Tarvinnee tuskin mainita, että Eedit äärettömästi nautti näistä keskusteluista, ja se sai aikaan, että hän kaksinverroin kärsiväisemmin kesti sairautensa ja pitkän työttömyyden. Eedit ei saanut lukea, ei kirjoittaa eikä tehdä käsitöitä ja kun hänellä tuskin oli ainoatakaan tuttavaa kaupungissa, kävi aika useinkin hyvin pitkäksi. Alice Lager kyllä vietti talvea pääkaupungissa, mutta hänen aikansa kului aina huveihin, niin ettei hän ennättänyt käymään Eeditin luona kuin pari kertaa. Eedit oli senvuoksi iloinen ja kiitollinen, kun tuo vieras lääkäri toisinaan toi muassaan jonkun kirjan ja luki siitä hänelle ja siitä sitte punousi viehättävä, opettava keskustelu.

Tuli sitte päivä, jolloin tohtori julisti potilaansa täydellisesti parantuneeksi. Hänen pitäisi vaan jonkun aikaa vielä varoa hienoa painosta, liian vahvaa valoa sekä välttää rasitusta ylipäänsä. Eedit lupasi noudattaa kaikkia määräyksiä. Hän oli äärettömän kiitollinen, kun oli saanut takaisin terveytensä. Tohtorin piti käydä vielä kerran hänen luonaan, ja sitte olisi parantelu päätetty.

Helsinki oli tarjonnut monta nautintorikasta hetkeä Eeditille, pääkaupunki oli hänen silmissään niin kaunis, että hän surren ajatteli palaamistaan tyhjään, autioon kotiin. Hän päätti sentakia jäädä sinne vielä joksikin aikaa osaksi nähdäkseen, mitä siellä oli nähtävää, osaksi ostaakseen uusimpia teoksia kirjastoonsa.

Samana päivänä kun tohtori oli julistanut Eeditin täydellisesti parantuneeksi, lähti Eedit kaupungille nauttimaan raittiista, ihanasta kevätilmasta. Meri oli hiljakkoin luonut jääkuorensa ja kimalteli siintävänä auringonloistossa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Varpuset visersivät, ja puutarhoissa olivat koivut ja pihlajat nupulla. Kadut olivat kuivat, ja suuri oli kävelijäin joukko. Siellä tapasi Eedit Alice Lagerinkin. Hän kulki vanhemman naisen kanssa, mutta nähtyään Eeditin pysähtyi hän ja lausui mielihyvänsä hänen palautuneesta terveydestään, tarttui sitte hänen käsipuoleensa ja saattoi häntä kappaleen matkaa.

— Hän kuuluu olevan aito taitava mies, tuo kaunis lääkärisi, huomautti Alice. Hän hoitaa sairaita ylhäisemmissä piireissä.

— Hyvin taitava, myönsi Eedit.

— Sinä tietysti olet häneen yhtä ihastunut kuin kaikki muutkin? Toivonpa, että minunkin silmäni olisivat kipeät, lisäsi hän pilalla. Mutta tuossa hän tuleekin! Katsoppa Eedit!

Aivan oikein, vieras lääkäri tulikin heitä vastaan, miellyttävän näköinen ja vielä nuori nainen käsipuolessaan. Kun tohtori huomasi Eeditin, levisi säteilevä hymy hänen kasvoilleen ja hän tervehti iloisesti. Senjälkeen kumartui hän naisen puoleen käsipuolessaan ja sanoi pari sanaa, ja sitte nainenkin hymyili ja tervehti.

Kun he olivat menneet ohitse, kysyi Eedit:

— Kuka se nuori nainen oli?

— Hän oli tohtorin rouva, vastasi Alice.

— Onko hän sitte naimisissa? kysyi taas Eedit hetken päästä.

— On, kuin onkin, monen potilaansa suureksi suruksi, nauroi Alice. Tiedäppä, hän on oikea sydäntensytyttäjä. Jumala tiesi, mikä hänessä niin viehättää, mutta hurmaava hän on. Luulenpa hänen vakavuutensa vaikuttavan vastakohtana noille tanssiaiskeikareille, jotka heti voi tuntea sekä sisältä että ulkoa. Paitsi sitä ei hän huomaa ketään, muuta kuin oman rouvansa, mikä myöskin on kaunis piirre hänessä. Rouva kuuluu olevankin hyvä ihminen, mutta ulkomuotonsa ei suinkaan ole komeampia. Heidän naimisjuttunsa on hyvin huvittava. Rouva oli tohtorin potilas siellä kotimaassa. Tohtori hankki hänelle näön takaisin ja rouva palkinnoksi siitä lahjoitti hänelle sydämmensä. Rouva näyttää suuressa määrin ihailevan miestään eikä, kumma kyllä, ole rahtuistakaan mustasukkainen.

Alice tapasi tuttuja ja sanoi hätäisesti hyvästi Eeditille.

Eedit pysähtyi silmänräpäyksen ja veti henkeään. Kuinka oli hänestä vielä äsken aurinko niin kirkkaasti paistanut, meri niin somasti siintänyt ja ilma kevättä henkinyt? Taivashan oli pilvessä, meri musta ja tuuli kylmä ja kolea.

Seuraavana päivänä tuli lääkäri viimeisen kerran. Hän tutki vielä kerran tarkoin potilaansa silmiä ja sanoi olevansa täysin tyytyväinen niiden tilaan.

— Mutta te olette vielä kalpea ja heikonnäköinen, neiti, sanoi tohtori totuttuun, ystävälliseen tapaansa. — Kenties määräämme jotain vahvistavaa?

— Jopahan, sanoi Eedit hymyillen. — Olen viettänyt toimetonta elämää näinä aikoina ja istunut sitäpaitse paljon sisällä. Olen tottumaton siihen, siinä koko juttu. Huomenna aijon matkustaa kotiin.

— Jo huomenna! Ja minä kun ajattelin pyytää saada tutustaa teitä vaimooni. Hän on kovasti mieltynyt teihin. Oikein jo iloitsin siitä. Eikö pääkaupunki enää teitä viehätä, neiti? Onhan täällä paljon katsomista ja tilaisuutta huviinkin. Eikö teidän sovi jäädä?

— Ei käy päinsä. Emme tapaa enää toisiamme, herra tohtori. Tuhannet, tuhannet kiitokset vaivastanne sekä hyvyydestänne!

— Minähän olen kiitollisuuden velassa, sanoi tohtori ja pudisti sydämmellisesti Eeditin kättä. — Olkaa varovainen! Jääkää hyvästi!

— Hyvästi! sanoi Eedit soinnuttomasti.

* * * * *

Eedit oli ollut tuskin muutamaa tuntia kotona, kun jo Oskari tuli hänen luokseen. Hän ei ollut ensinkään tyytyväinen Eeditin ulkonäköön ja sanoikin sen hänelle. — Näytät niin kalpealta ja väsyneeltä, melkeinpä sairaammalta kuin lähtiessäsi ja katseesi on raukea. Mistä se tulee?

— Matka on väsyttänyt, Oskari, siinä kaikki. Olen voinut erinomaisen hyvin viimeisinä viikkoina, ja kun nyt pääsen työn alkuun, saat nähdä, että voimani palaavat jälleen.

Ja sen sai Oskari todellakin nähdä, sillä Eedit ryhtyi uupumattomalla innolla lukuihinsa. Näytti kuin olisi hän muutamassa viikossa tahtonut saavuttaa sen, mitä puolessa vuodessa oli hukkaan mennyt. Viimein täytyi Oskarin kieltää häntä lukemasta niin paljoa, mikäli hän ei tahtonut toista kertaa näköänsä menettää. Se tehosi. Eedit hellitti lukemistaan, mutta kävi sensijaan useammin sairashuoneella ja kaupungin köyhien sairaiden luona, jotka venyivät kurjissa hökkeleissään, ei ollut heillä varoja kääntyä lääkärin puoleen tai hankkia lääkkeitä, ja usein olivat kipeästi hoidon puutteessa.

Oskari huomasi serkkunsa uupumattoman toimeliaisuuden ja tarkasteli häntä miettivin katsein. Mitähän oli hänelle tapahtunut? Hän ei ollut entisellään. Hän kyllä ennenkin oli mieltynyt ja innostunut tehtäväänsä, mutta ei tällä tavalla. Näytti kuin olisi hän tarvinnut alituiseen työtä päästäkseen entiseen tasapainoonsa, kuin olisi hän tahtonut tukahuttaa tuskaa, karkoittaa raskasta ajatusta.

Kaupunkilaisten mielestä oli Eedit kaunistunut, käynyt lempeämmäksi, naisellisemmaksi kuin ennen.

— Sen on vaikuttanut suru isän kuolemasta, sanoivat he. Oskari mietiskeli kauvan ja tutkieli tarkasti muutoksen syytä. Vähitellen kypsyi hänessä muuan ajatus. Hän piti häntä tiukasti silmällä, otti huomioon joka katseen, sanankin.

Eräänä päivänä tuli tohtori tuomaan muuatta kirjaa Eeditille. Eedit istui akkunan pielessä ja katseli haavemielin puutarhaa, missä kesä helotti täydessä vehreydessään. Hän vastasi ystävällisesti serkkunsa tervehdykseen, mutta ajatus näytti muualla aikailevan, kasvoista kuvastui surua ja väsymystä. Oskari istui hetken vaiti. Sitte alkoi hän:

— Eedit, muistatko, mistä puhuin sinulle joku aika takaperin? Vieläkö vastauksesi on sama kuin ennenkin?

Eedit säpsähti. Hän nähtävästi ei ymmärtänyt, mitä serkkunsa tarkoitti.

Oskari huomasi erehtyneensä, mutta hänen piti jatkaa, koska kerran oli koskettanut asiaan.

— Tarkoitan, Eedit, — — — tunteeni sinua kohtaan ovat samat kuin silloinkin — — —.

Eedit teki kieltävän liikkeen kädellään, ja hänen katseestaan kuvastui niin syvää surua, että Oskari tunsi hellää liikutusta.

— Hyvä Oskari, pyysi hän hiljaa, elä milloinkaan enää koske tähän aineesen. En voi koskaan tulla vaimoksesi enkä kenenkään muunkaan, jos siitä on sinulle lohdutusta, lisäsi hän heikosti hymyillen. — Ole veljenäni? Nyt jos koskaan tarvitsen ystävää — — olen niin turvaton, sitte kun isä jätti minut.

— Koetan olla veljenäsi, sanoi Oskari synkästi, mutta onnistumisesta en takaa. Ystävänäsi pysyn aina, Eedit, uskollisempana kuin kukaan maan päällä. Jää hyvästi!

Paljoa helpommin, kuin tohtori oli luullut, unohti hän rakkautensa Eeditiin, sillä vuosi ei ollut vielä umpeen mennyt, kun hän jo oli kihloissa nuoren, terhakan tytön kanssa, joka oli oikea pieni talonmyyrä, hilpeä ja leikkisä, kuin soma kissanpoika. Eikä kukaan iloinnut siitä enemmän kuin Eedit. Hän näytti aivan elpyvän uudelleen. Hän se järjesti Oskarin asunnon, hän toimitti palvelijan, hän valmisti tulijaiskemut ja lopuksi hankki kukkia huoneiden somistamiseksi, niin että ne piankin olivat muuttuneet hymyileväksi kukkatarhaksi, kun nuorta rouvaa odotettiin. Kun Oskari hääpäivänään vertaili Eeditin vielä kauniita ja jaloja, mutta liian vakavia ja hiukan vanhenneita kasvonpiirteitä, hänen pitkää, solakkaa, mutta kenties liian jäykkää vartaloaan tuohon pieneen rusoposkiseen, pehmeään, terhakkaan, hilpeään olentoon, joka seisoi siinä hänen vierellään kauniina, ihanana löyhyvässä morsiuspuvussaan, ei hän voinut uskoa muuta, kuin että oli erehtynyt tunteittensa suhteen ja pitänyt sitä ihailua ja ystävyyttä, jota tunsi Eeditiä kohtaan, rakkautena. Ja nyt hän tosiaankin oli sydämmestään kiitollinen Eeditille, että tämä oli kieltäynyt rupeamasta hänelle.

Entistä tyynemmin ja halukkaammin autteli Eedit Oskaria tämän lääkäritoimessa ja oli sangen tervetullut vieras hänen kodissaan. Alussa tosin pikku rouva tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä tuota oppinutta neitiä kohtaan, joka oli niin "hirveän vanha" hänen mielestään, mutta Eeditin ystävällinen, luottamusta herättävä käytös sai hänet piankin muuttamaan mieltä. Pikku rouva oli myöskin luullut, että Eedit päivät pitkät puhelisi syväoppisista, käsittämättömistä asioista, mutta hämmästyksekseen huomasi hän, ettei Eedit milloinkaan niin tehnyt, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Ja hän alkoi oikein pitää Eeditistä kuin vanhemmasta rakkaasta sisaresta. Eeditkin näytti voittaneen sen taistelun, joka jonkun aikaa uhkasi masentaa hänen muuten raitista mieltään. Hän oli melkein entisellään, mutta muuan lempeä piirre oli jäänyt hänen kasvoilleen, joka antoi hänelle entistä enemmän viehätystä.

30.

Vapaa.

Lähes viisi vuotta oli vierinyt Ragnhildin hääpäivästä.

Oli myöhäinen syksy. Satoi ja myrskysi päivät pitkät, tuuli tuiversi alastomissa puissa eikä yksikään päivänsäde päässyt pilkistämään pilvien lomitse. Avarat huoneet Ragnhildin kodissa tuntuivat entistään kolkommilta. Muutamassa pienemmässä kamarissa istui Ragnhild itse surupuvussa, syvissä mietteissä. Muutama viikko takaperin oli halvaus lopettanut paroonin elämän. Ragnhild oli siis leski. Hän kulki muistellen kuluneita viittä vuotta, ja ne tuntuivat hänestä ainoalta loppumattoman pitkältä surun vuodelta, sillä niin olivat ne olleet toistensa kaltaisia. Ja kuitenkin — mitä oli viisi vuotta? Tämä avioliitto olisi voinut kestää 20, 30, 40 vuotta. Nuori leski pani kätensä ristiin sitä ajatellessaan. Miten oli hän pitänyt sen lupauksen, jonka teki hääpäivänään? Miten oli täyttänyt velvollisuutensa? Nämä kysymykset saivat hänet useinkin levottomaksi. Hänen täytyi tunnustaa, että oli tehnyt sen ainoastaan ulkonaisesti — sydän oli aina kapinoinut. Ja Jumala katsoo sydämmeen. Mutta hän, joka näkee meidän heikkoutemme, oli myöskin nähnyt Ragnhildin hyvän tahdon ja ponnistukset, oli kuullut hänen rukouksensa, nähnyt hänen tuskansa. Hän oli myöskin valmistanut hänelle lohdutuksen, joka herätti syvää kiitollisuutta Ragnhildissa. Hänen miehensä oli viime sanoikseen vakuuttanut, että Ragnhild oli ollut hyvä vaimo, hänen katseensa oli viime hetkessä etsinyt Ragnhildin katsetta. Ja tätä johdatti Ragnhild aina mieleensä, kun omantunnonnuhteet saivat hänet levottomaksi.

Mihinkä ryhtyisi hän nyt? Vanhempansa olivat vuosi sitte muuttaneet pääkaupunkiin, ja kuultuaan paroonin kuolleen oli valtioneuvoksenrouva heti kirjoittanut ja kehoittanut Ragnhildia myymään maatilan ja muuttamaan hänkin Helsinkiin. He viettivät hurmaavaa elämää, kertoi valtioneuvoksenrouva. Elsa oli jo kihloissa, siellä oli suurempi mahdollisuus päästä hyviin naimisiin, kuin siellä kurjassa pikkukaupungissa, eikä voinut hän käsittää, miten oli siellä tullut toimeen niin monta vuotta. Ragnhild ymmärsi ylen hyvin äitinsä tarkoituksen. Nuorena leskenä ottaisi Ragnhild osaa siihen loistavaan elämään, jota hänen kodissaan vietettiin, ja sitte äiti taas toimittaisi hänet "hyviin" naimisiin. Mutta sitä ei Ragnhild tahtonut.

Toimimies oli juuri lähtenyt surutalosta, jonne hänet oli kutsuttu pitämään huolta maatilan myymisestä ja asiain järjestämisestä. Ragnhild tuumi nyt miten asettaisi vastaisen elämänsä, jotta siitä olisi hyötyä ja se olisi hänen makunsa mukaan. Hän oli nuori ja rikas. Hän voi valita. Tosin oli hänen terveytensä viime aikoina vähän heikontunut, mutta hän toivoi toimekkaan elämän vaikuttavan sen eduksi. Viimein koitti päivä, jolloin hänen tuli jättää se koti, jossa viisi pitkää vuotta oli taistellut ja toivonut. Hän seisoi huoneessaan ja silmäili seutuja. Oli kirkas, kylmä syyspäivä ja pakkasen uho kimmelsi kauniisti auringon paisteessa. Pikku lintuset piipittivät iloisesti pihlajapuissa, kohottivat siipensä ja löyhyttivät lentoon. — Vapaus! huudahti Ragnhild, oi mikä ihana Jumalan lahja. — Ja hän kiitti Korkeinta sekä riemun että onnettomuuden päivistä ja anoi armoa voidakseen edespäin vaeltaa oikeata tietä.

Vielä samana iltana seisoi Ragnhild soman, vaatimattoman pikkutalon edustalla kaupungissa. Sen akkunat olivat päivän puolella, ja edustalla oli sievonen pieni puutarha. Se oli vuokrattavana ja Ragnhild oli päättänyt vuokrata sen. Hän juuri ajatteli miltä mahtoi tuntua elämä noin aivan yksin, kun samassa Eedit Berg seisoi hänen vieressään. He hämmästyivät kumpikin ja huomasivat pian ajatelleensa aivan samaa. Eedit oli isänsä kuoltua asunut muutaman vanhan naissukulaisensa luona, mutta tämän piti nyt muuttaa naimisissa olevan tyttärensä luo ja Eedit oli silloin päättänyt vuokrata pari huonetta ja asua itsekseen, vaikka tuttavansa kyllä vakuuttivat, ettei se ollut sopivaa.

— Sittenpä en tiedä muuta neuvoa, kuin että vuokraamme tämän huoneuston yhdessä, sanoi Ragnhild. — — Oi Eedit! Tehdäänpäs niin! Olemmehan kumpikin niin yksin, ja sitte sinullakin on minussa "kaitsija" lisäsi hän hymyillen.

Eedit oli iloissaan tästä ehdotuksesta ja suostui siihen heti. Talossa oli riittävä määrä huoneita, oli lisäksi kauniilla paikalla, ja koska oli asumaton, voivat he heti muuttaa sinne. Kun Eedit oli sijoittanut sinne kirjastonsa ja Ragnhild kauniit huonekalunsa ja taidelaitoksensa, tuli siitä mitä herttaisin pikku koti. Ja nyt vasta Ragnhild mielestään alkoi elää. Eedit tunsi pienemmänkin hökkelin kaupungissa. Hän tiesi sairaita, jotka tarvitsivat lääkkeitä, lapsia, joilta puuttui vaatetta ja hoitoa, leskiä, jotka kaipasivat lohdutusta, sokeita, joille voi lukea, vanhoja ja voimattomia, yksinäisiä, hyljättyjä ja unohdettuja, jotka olivat jos jonkin avun tarpeessa, langenneita ja halveksittuja, joita hellä käsi voi auttaa nousemaan, joiden riutuvaa mieltä rohkaiseva sana voi vahvistaa. Nyt ei Ragnhildin enää tarvinnut valitella työn puutetta. Hän neuloi ja ompeli, paikkaili ja jatkeli niille turvateilleen, jotka syystä tai toisesta itse eivät tainneet työtä tehdä. Toisille hän taas hankki ansiota. Hän valmisti lientä ja leipoi kakkuja Eeditin varattomille potilaille. Hän ei suonut itselleen lepoa muulloin kuin yöllä. Kun Eedit väliin kehoitti häntä lepäämään, vastasi hän: — Olen jo levännyt 26 vuotta, nyt on aika tehdä työtä. Eedit oli ylen onnellinen. Itse ei hän tähän saakka paljoakaan voinut auttaa, kun rahaa vaadittiin. Nyt pyysi Ragnhild päästä hänen kukkarokseen, kun köyhien auttaminen oli kysymyksessä.

Eräänä pimeänä, kylmänä talvi-iltana palasi Eedit tavalliselta kiertokulultaan kaupungilta. Hän naputti ovelle. Ragnhild itse avasi oven, mutta hämmästyi suuresti nähdessään ystävänsä kantavan käsivarsillaan jonkinlaista suurta, myttyä, joka näytti raskaanlaiselta, päättäen Eeditin taajasta hengityksestä. Eedit laski hiljaan myttynsä sängylle ja avasi peitteen, joka oli kääritty sen ympärille. Sieltä pilkisti pieni kaksi-kolme-vuotiaan tytön pää ja pari suurta ihmettelevää silmää.

— Mistä ihmeestä tuon löysit, kysyi Ragnhild innostuneena, otti pienokaisen syliinsä ja syötti sille kupin lämmintä maitoa.

— Se on pieni, orpo-raukka. Äiti sen tuotiin tänään kuolemankielissä sairaalaan, ja juuri illalla heitti henkensä. Katsoppas, miten sievä pieni taimi se on. Lapsi raisu! En hennonnut jättää häntä yöksi yksin kuolleen äitinsä luo, ja niin toin hänet tänne.

— Siinä teit oikein, rakas Eedit, ja tänne hän nyt jääkin. Juuri lasta meidän herttainen kotimme kaipasikin. Sinulla on luja luonne ja laajat tiedot, sinä saat olla isän sijassa, ja minä — minä voin vain rakastaa ja hoidella häntä.

Ja lämmitellessään pienokaisen kätösiä takkavalkean loisteella ja kammatessaan sen hienoa kullankellervää tukkaa laski jo Ragnhild mielessään, miten paljon kangasta tarvittiin sille uuteen vaatekertaan, sillä ne, jotka pienokaisella oli yllään, olivat surkean huonot ja kuluneet. Annankin piti tulla katsomaan uutta tulokasta, ja hän oli heti halukas hankkimaan vuodetta pienelle vieraalle.

Ilokseen huomasivat Ragnhild ja Eedit, miten hyvin heidän kasvattinsa näytti viihtyvän heidän luonaan, ja kun tämä oli kylläkseen juonut maitoa, nukkui hän turvallisesti Ragnhildin syliin. Ruusaksi oli kuoleva äiti kutsunut tyttöään, ja vielä myöhäiseen yöhön valvoivat molemmat kasvatusäidit ja puhelivat hänestä. Hyvä hoito, uudet vaatteet ja ennen kaikkea hellä kohtelu saivat pienokaisen piankin kotiutumaan, ja kun hän hilpeänä ja iloisena juoksenteli huoneessa tai hellästi kietasi pienet kätensä Ragnhildin kaulaan, ymmärsi tämä, että nyt vasta tyhjyys hänen sydämmessään oli täyttynyt. Lapsen rakkautta hän oli kaihonnut, sen hän nyt oli saanut. Sillä pieni Ruusa tietysti piankin unohti oikean äitinsä. Lapsi tuli yhdyssiteeksi Ragnhildin ja Eeditin välille, ja jokaisen puolueettoman kaupunkilaisen täytyi pitää tätä kotia ja tätä ystävyyttä mallikotina ja malliystävyytenä. Ja miten onnelliset olivatkaan nämä molemmat naiset! Heillä oli siunausta tuottava toimiala, kodissaan vallitsi rauha, rakkaus ja suloinen sopusointu. Kerran kysyi Eedit pilallaan:

— Sanotko vieläkin Ragnhild, että rikkaus on maallisen onnemme ja ijankaikkisen autuutemme tiellä?

— En, en vastasi Ragnhild liikutettuna. Rikkaus on ihana Jumalan lahja, mutta tietystikin hyvin edesvastuullinen.

31.

Hannan paratiisi.

Erään X:n kaupungin syrjäkadun varrella asui matami Rosenqvist, uuras ja säyseä eukko. Hänellä oli pieni oma talo. Elatuksekseen vuokrasi hän huoneita ja piti ruokaa vaatimattomille matkustajoille sekä pesi ja silitti hienompaa pesua herroille. Täällä Hanna Sandbergkin sai turvapaikan, kun hänen äkisti piti lähteä palveluksestaan. Hannan äiti oli asunut leski Rosenqvistin talossa, ja tämä oli siis tuntenut Hannan jo pahaisena paitaressuna. Hän oli aina pitänyt tuosta reippaasta, iloisesta tytöstä, ja äidin kuoltua, mikä tapahtui vähää ennen Hannan rippikoulunkäyntiä, oli hän hoivannut häntä. Matami Rosenqvistin johdolla oli Hanna oppinut pesemään ja silittämään, äitinsä taas ohjasi häntä ruoanlaitossa ja leipomisessa. Rouva Sandberg nimittäin oli ollut kuulu "kokki" ja taidossaan Kaisa Wargin ja mamseli Nylanderin veroinen. Hanna oli jo pikku tyttönä, kun oli vapaa koulunkäynnistä, seurannut äitinsä apuna, kun tätä oli pyydetty valmistamaan pitoja jonnekin. Hän sai silloin vispilöidä munaa, hienontaa sokeria, voidella vehnäsiä tai puhdistaa rusinoita, ja ymmärtävä äiti oli näin vähitellen opettanut tyttärelleen monta hyödyllistä seikkaa keittotaidossa. Hanna, jolla oli valpas mieli, tarkka silmä ja käytännöllinen luonne, edistyi silminnähtävästi ja oli aimo ylpeä ja iloinen, kun äiti joskus jätti hänen toimekseen jonkun vaikean tehtävän. Tämä aikainen harjoitus käänsi Hannan mielen taloustoimiin, ja sen tähden tuli hän hakeneeksi emännöitsijän paikan, kun äidin vähät varat eivät riittäneet antamaan tyttärelle enempää koulusivistystä.

Kun matami Rosenqvist sai kuulla, että Hanna oli menettänyt palveluspaikkansa, ja kuuli syynkin, jonka Hanna lyhyesti ja avomielisesti hänelle kertoi, ehdotti eukko, että Hanna vastaiseksi asuisi hänen luonaan ja koettaisi samaa elatuskeinoa kuin äitinsäkin. Siihen aikaan ei ollut ainoatakaan etevää kokkia koko kaupungissa; sellaista siis kipeästi tarvittiin. Hanna suostui kernaasti ehdotukseen ja piankin huomasi hän voivansa hyvin tulla toimeen niillä tuloilla, varsinkin kun matami Rosenqvist ei millään ehdolla suostunut ottamaan vuokraa Hannan pienestä kamarista. Se oli sama huone, jossa Hanna ennen äitinsä kanssa oli asunut.

Hannan taito tuli piankin tunnetuksi, ja työtä oli yllin kyllin. Hänen ripeä, takkela tapansa, ystävällinen luontonsa, mutta ennen kaikkia hänen ikäänsä nähden tavaton taitavuutensa tuotti hänelle paljon kannattajia. Taitavia keittäjiä oli harvassa siihen aikaan, sillä perheenemännät puuttuivat itse enemmän taloustoimiin, kuin nykyään on tapana, ja senvuoksi oli sangen suloista emännälle, kun suuremmissa kemuissa tai tyttären häissä sai istua sisällä ja puhella vieraiden kanssa tietäen, että keittiössä oli kätevä, luotettava henkilö, joka valmisti aterian ja virvokkeet, asetteli ne somasti astioihin ja toimitti ajoissa sisälle. Siihen aikaan ei vielä ollut, ei X:ssä ainakaan, piirakantekijää, sokurileipojaa tai makkarantekijää, ei saanut myöskään ostaa olutta, lihalientä tai punssia. Kaikki piti kotona valmistettaman hienosta näkkileivästä krokaanin koristeihin, kotitekoisesta sahdista kotona puhdistettuun ja maustettuun paloviinaan saakka. Taitavallekin emännälle oli apu siis tervetullut, kun piti suuria pitoja valmistettaman. Mutta niitä ei tietysti pidetty joka päivä. Vapaapäivinä pesi Hanna pitsejä, parsieli hienoa pöytävaatetta, kutoi silkkikäsineitä, joita siihen aikaan paljo käytettiin, sekä auttoi matami Rosenqvistiä silittämisessä. Tällä tavalla ansaitsi Hanna jokapäiväisen leipänsä, oli tyytyväinen ja luotti tulevaisuuteen. Hän oli vaatimaton elintavoissaan, tarpeensa olivat tuiki pienet, eikä hän halveksinut mitään työtä. Senvuoksi voikin hän aika ajoin lisätä pienen summan säästövaroihin, joita ensi palvelusvuodesta alkaen oli ruvennut kokoamaan.

Niin kului viisi vuotta. Silloin toteutui, mitä Liina ensi luvussa jo ennusti, nimittäin että Hanna keittäisi liemiään ja ruokiaan siksi että päättäisi häihin ja krokaaniin. Matami Rosenqvistilla oli ainoa poika nimeltä Tuure. Hän oli alottanut uransa juoksupojasta pastori Stålen, Marian isän luona, mutta kun oli harvinaisen rautainen ja eläväinen poika, mieltyi pastori häneen siinä määrässä, että antoi hänen lukea yhdessä omien poikiensa keralla, eikä tarvinnut pastorin sitä koskaan katua. Poika oli ahkera ja tarkkaavainen ja syvästi kiitollinen siitä, mitä sai oppia. Sen ohessa toimitti hän edelleenkin käytännöllisiä askareitaan, etenkin puutarhassa, ja kun poika osoitti erityistä halua ja taipumusta kukkien hoitoon, päätti pastori hankkia hänelle perusteellista opetusta siinä ammatissa. Itsellään oli pastorilla suuri lapsilauma kasvatettavana, mutta hän antoi kuitenkin senverran kuin riitti, jotkut ystävät avustivat, ja muutamana kauniina kesäpäivänä sanoi Tuure jäähyväiset äidilleen ja hyväntekijälleen sekä matkusti Ruotsiin puutarhurikouluun. Kun hän oli suorittanut tarpeellisen oppimäärän, sai hän edullisen puutarhurin paikan suuremmalla maatilalla, ja hänellä oli hyvät tulot. Mutta mieli paloi kotimaahan, ja Tuure tuumi matkustaa kotiin, perustaa oman puutarhan kotikaupungin läheisyyteen ja hankkia elatuksensa myömällä hedelmiä, vihanneksia, kukkia ja kasvinsiemeniä. Hän kirjoitti tästä hyväntekijälleen, ja vanhan äitinsä ilmeiseksi iloksi tulikin hän kotiin jäädäkseen, kuten toivoi, sinne ikipäivikseen.

Matami Rosenqvist oli paljon puhunut Hannalle tästä pojastaan. Hanna oli lapsena monet kerrat leikkinyt ja lukenut hänen kanssaan, ja äidille sekä Hannalle oli suurta huvia muistella niitä aikoja, kun hän vielä oli kotona. Vieläköhän lie entisensä näköinen? Jopahan, hän on toki kaunistunut ja tullut miehekkäämmäksi näinä 12 vuotena, hänhän oli vain poikanappula lähteissään. Mutta tuo kunnon eukko joutui aivan ymmälleen hänet nähtyään, niin oli poika muuttunut. Onnellinen äiti ei voinut kyllikseen katsella tuota rotevaa nuorta miestä, jolla oli niin kauniit ahavoittuneet kasvot, sinisilmät, ja niin herramainen käytös. — Ja kuinka hyvin tuo viheriä nuttu ja olkihattu pukevat häntä! sanoi hän Hannalle, kun tämä keittiössä valmisteli iltasta, — aivan hienointa verkaa, näyttää voivan hyvin. Ja eikös hän puhu kauniisti?

Nuori puutarhuri oli saanut erittäin hyvät todistukset koulusta sekä siltä tilanomistajalta, jonka puutarhaa oli hoitanut, ja pastori Ståle kannatti senvuoksi hänen tuumaansa perustaa oma puutarha. Kaupungin ulkopuolella oli varsin sopiva paikka.

Puutarhuri otti pienen lainan, liitti siihen omat säästövaransa, osti kappaleen maata, ja parissa vuodessa oli hän kasvattanut mitä somimman puutarhan, jossa "kasvoi korvien kuullen", kuten matami Rosenqvist sanoi. Siellä kasvoi vihanneksia, hyötymansikoita, kukkia, pumppuja, kurkkuja, hedelmäpuut rehoittivat, marjapensaat vihannoivat — mitä kaikkea ne tuottaisivatkaan, kun vaan kärsiväisesti odotti! Hyvä menekki olikin puutarhatuotteilla sekä kaupungissa että maalla, ja siemeniä ostettiin ympäri Suomea, sillä siihen aikaan olivat siemenkaupat hyvin harvinaisia maassa.

Tuure asui aluksi äitinsä luona kaupungissa ja kävi joka päivä puutarhallaan sekä itse työskentelemässä että katsomassa työväkeään. Puutarhalla oli ainoastaan työkaluvaja sekä pieni huvihuone, johon sai pistäytyä sateensuojaan ja jossa hän toisinaan nautti äitinsä lähettämän päivällisen, kun ei ollut aikaa kotona käydä. Väliin kutsui hän äitinsä ja Hannan sinne kahville, ja Hanna, joka oli suuri luonnon ihailija, nautti sanomattomasti näistä hetkistä. Puutarha olikin kauniilla paikalla. Viheriä kumpu, jossa kasvoi koivuja sekä pihlajoita, kohosi keskellä puutarhaa, ja siitä aukeni näköala järvelle ja toisella puolen avaroille pelloille, niityille ja metsille. Puutarha kierteli kumpua ja loiveni vähitellen järven rantaan, jota vanhat raidat, koivut ja lepät koristivat.

Kaksi kesää oli tuo uuttera puutarhuri uupumatta pengonnut puutarhassaan. Syksyllä alkoi hän ajattaa sinne hirsiä, tiiliä, savea ja muita rakennusaineita. Matami Rosenqvist tosin ajatteli kaihomielin, ettei poika siis enää asuisikaan hänen luonaan kaupungissa, — mutta — lohdutteli hän mieltään — sehän todistaa, että hän aikoo jäädä kotimaahan, ja siitä olen iloissani. Kun onkin vain yksi lapsi, niin tietysti sen kernaasti tahtoo pitää luonaan. Eikö sinustakin Hanna?. — Tietystikin. Kun pieni talo oli valmis — se oli aivan yksinkertainen: kaksi kamaria, sali ja keittiö — kutsui puutarhuri äitinsä ja Hannan sitä katsomaan. Sielläkös oli kaunista! — Onhan se vähän avaranlainen poikamiehelle, arveli eukko, mutta voithan mennä naimisiin, ja silloin se on tarpeen.

Sitähän puutarhuri juuri oli ajatellutkin. Mutta kuka tulisi hänen vaimokseen? Kukas muu kuin Hanna. Ja tuskinpa on koskaan kaksi hyvää ihmistä paremmin sopineet toisilleen. Matami Rosenqvist vakuutti, ettei hän milloinkaan olisi voinut toivoa sopivampaa ja rakkaampaa miniää. Häät vietettiin vähin äänin uudessa talossa ja vaikka oli sydäntalvi, kukkivat ruusut, hyasintit ja lakkaorvokit sisällä, ja morsiamen päätä somisti myrttiseppele sulhasen istuttamista ja tätä varten hoitamista myrteistä. Kesän tultua rappautti Tuure talon ja istutti ruusuja ja köynnöskasvia seinämille. Ja silloin selitti hänen vaimonsa, että heidän kotinsa oli maallinen paratiisi, ja siitä lähtein kutsuttiin puutarhaa kaupungin ulkopuolella aina "Hanna Rosenqvistin paratiisiksi."

Hannan naimisiinmeno huoletti alussa emäntiä ja rouvia, vaikkakin he toiselta puolen iloitsivat, että tuo hyvä, rakastettu tyttö sai oman kodin, jonka kernaasti soivat hänelle. Mutta Hanna, joka oli älykäs nainen, ei ruvennut istumaan kädet ristissä naimisiinkaan mentyään. Hän jatkoi yhä entistä työtään ja oli onnellinen, kun voi auttaa miestään kantamalla kortensa kotiin hänkin. Hän kävi entisissä paikoissaan ja toi työtä kotiinkin. Siten tuli tuo onnellinen pariskunta erittäin hyvin toimeen. Ja onnellisia he olivatkin. He rakastivat toisiaan, olivat jumalaapelkääväisiä, ahkeroita ja iloisia, ja tästä onnestaan kiittivät he Jumalaa joka päivä.

Joku lukijoista, joka mahdollisesti on mieltynyt tähän vaatimattomaan tyttöön, kysynee kenties, eikö Hanna sittemmin enää kuullut mitään nuoresta kapteenista, Aukusti herrasta, jonka takia Hanna menetti kodin, jossa hänellä oli turva ja toimeentulo. Alussa oli Hanna hiukan levoton kapteenin uhkauksen johdosta, että hän nimittäin kirjoittaisi ja etsisi Hannan käsiinsä, mutta suureksi ilokseen huomasi hän levottomuutensa aiheettomaksi. Kirjettä ei koskaan kuulunut eikä liioin kapteeniakaan. Muutamalta matkustavaiselta sai Hanna myöhemmin kuulla, että kapseeni joku vuosi Hannan lähdettyä oli nainut ylhäisen nuoren neidon, jonka Hannakin oli nähnyt emännöitsijänä ollessaan. Oli ollut herttainen, hyvännäköinen tyttö, ja Hanna toivoi sydämmestään heille kaikkea mahdollista onnea.

Siten päättyi se pieni romaani sopuun ja rauhaan.

32.

Diakonissa.

Vaikea oli Hildur Jonsonin toipua saamastaan nöyryytyksen iskusta, ja hän oli jo hyljätä kaiken toivonkin tulla kuuluksi enää. Eteviä ominaisuuksia häneltä ei puuttunut, siitä hän oli varma, mutta ihmiset eivät ymmärtäneet hänen arvoaan, ja sille hän ei voinut mitään. Silloin kuljetti sattuma hänen käteensä kirjan, joka käsitteli diakonissantointa Saksanmaalla. Se miellytti Hilduria. Häntähän ei kukaan mailmassa ymmärtänyt, aina sattui hänen tielleen suuria vastoinkäymisiä, ja kun ei enää ollut luostariakaan, jonne olisi voinut sulkeutua loppuijäkseen, oli hänestä diakonissan puku, tuo musta leninki, valkea esiliina ja suuri valkea kaulus, sangen houkutteleva. Tässäkin, kuten ylipäänsä kaikessa, otti Hildur huomioon ainoastaan asian romanttisen puolen. Hänellä oli palava kiihko ruveta diakonissaksi suoraa päätä. Vahinko vaan, että oli rauha Euroopassa niihin aikoihin. Olisihan ollut niin ihanaa keskellä vihollisen tulta ja kuulasadetta sitoa haavoitettuja, ja kukatiesi — sattuisi joku kuula häneenkin. Silloin seisoisi sanomalehdissä: — nuori diakonissa Suomesta j.n.e. — Ja Hildur uneksi taas loppumattomia unelmia. Mutta sotaan hän ei nyt voinut päästä. Hän siis matkustaisi johonkin diakonissalaitokseen Saksaan.

Kunnon kasvatusvanhemmat hämmästyivät ja huolestuivat hyvinkin, kun Hildur esitti heille uudet tuumansa.

— Ja sinä hennoisit jättää meidät ja matkustaa niin kauvas pois, tyttöseni, sanoi setä Jonson ja silitti Hildurin tummia kutria.

— Oi, kyllä näin suuren ja pyhän asian vuoksi, vastasi Hildur juhlallisesti.

— Mutta miksi sinä oikeastaan sitte tahdot ruveta? kysyi täti Riikka. — Ethän vaan taas teatteriin?

— En, en! Diakonissa on sama kuin laupeudensisar. He hoitavat sairaita, lukevat niille ja käyvät mustassa puvussa ja valkeassa esiliinassa.

— Nehän ovat nunnia, huudahti setä Janne. — Kuuleppas Hildur, sinä et saa ruveta katolilaiseksi, siinä teen minä pystyn sinulle. Isäsi oli harras luterilainen, ja hän uskoi sinut minun huostaani.

— Elä pelkää setä, diakonissat ovat puhtaita luterilaisia ja hyvin hurskaita.

— Mutta miksi ne sitte hassuttelevat valkeissa esiliinoissa? intti setä vieläkin. — Sehän on naurettavaa.

— Näes, Janne hyvä, miten voisivat he muuten varjella mustia leninkejään? toimitti täti Riikka sovitellen.

— Paitsi sitä kieltäyvät he sen kautta mailman turhuudesta, selitti Hildur.

— Kyllä kai, mutisi epäuskoinen huonekalukauppias, — niinkuin ei turhamaisuus tarttuisi yhtähyvin mustaan, kuin punaiseenkin nuttuun. Sanoisitko tosiaankin jäähyväiset kauniille puvuillesi, Hildur, ja pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan?

— Kyllä, setä.

Setä Jannella oli kärsimätön sana jo huulillaan, mutta lauhkea täti Riikka nykäsi häntä takinliepeestä. Helläsydämminen täti oli kärsinyt nähdessään Hildurin niin alakuloisena ja sanattomana aina tuon onnettoman romaanin ajoilta asti, eikä hän sallinut miehensä loukata häntä epäystävällisillä sanoilla.

— Minusta tuo saksalaisten keksintö on siunatun kaunis, sanoi tuo kunnon eukko, — ja ellei se olisi niin peräti kaukana, niin — — —

— Ei Saksaan kovinkaan pitkä matka ole, selitti taaskin Hildur, — hänhän osasi maantieteensä kannesta kanteen, 12 vuotta sitte — eikä sitäpaitsi meidän maassa ole yhtään sellaista laitosta. Mutta kun minä olen täysin oppinut, palaan kotimaahan jälleen ja perustan diakonissalaitoksen, jossa kaikki sairaat ja kuolevat saavat sijaa, ja kaikensäätyisiä nuoria tyttöjä tulee sinne diakonissoiksi. Niin on tehty Saksassa.

— Mutta tuollaisen laitoksen perustaminen vaatii rahaa, huomautti käytännöllinen huonekalukauppias. — Mistähän sitä saat?

— Sellaisiin tarkoituksiin lahjoittavat ruhtinaat ja rikkaat ihmiset suuria summia, vakuutti Hildur.

— Useimmin vain keskinkertaisia, ynisi setä epäillen. — Mutta jos sinun nyt välttämättä pitää siihen luostariin, niin parasta on lähteä pastorin puheille, sillä, näes, yksinkertaiset ihmiset, kuten mekin, eivät voi suoriutua noin monimutkaisista asioista. Enkä tosiaan ymmärrä, kuinka voit matkustaakaan yksin niin pitkän matkan. Mutta pastorihan ne kaikki järjestää.

Rehellinen huonekalukauppias lynkytti pappilaan ja sai tietää, mitä halusi. Mutta ei ollut se eduksi tulevan diakonissan tuumille. Ensiksikin sai setä Janne kuulla, että Saksaan oli hyvinkin pitkä matka ja että se huonojen kulkuneuvojen takia meidän maassa tulisi vaivaloiseksi varsinkin yksinäiselle naiselle. Ja kun pastori laski, mitä sellainen matka suunnilleen tulisi maksamaan, joutui setä Janne niin ymmälleen, ettei voinut virkata sanaakaan. Sitte sanoi vielä pastori, että, jos Hildur halusi antautua sairaanhoitajaksi, hänellä oli yllin kyllin tilaisuutta siihen omassa maassa jopa kotikaupungissaan, ja Eedit Bergissä ihanin esikuva mailmassa. Mutta senvuoksi ei hänen tarvinnut käyttää erityistä pukua, ja mitä opetukseen tulee, luuli pastori jokaisen naisen, jolla oli lämmin sydän ja hyvä tahto, oppivan sairasta hoitamaan, varsinkin lääkärin ohjatessa, tarvitsematta oleskella vuosikausia diakonissalaitoksessa. Pastorin mielestä olivat diakonissalaitokset kyllä siunattuja laitoksia, ja ne olivat vaikuttaneet sanomattoman paljo hyvää, hän vaan tarkoitti, ettei Hildurin pitänyt käydä alakuloiseksi, vaikkei hänen sedällään ollutkaan varaa kustantaa matkaa Saksanmaalle. Olisi suotava, että meidänkin maassa olisi diakonissalaitoksia, ja kerran päästäisiin varmaan niin pitkälle. Mutta vaikkei Hildur voinutkaan sitä perustaa, voi hän lohduttaa itseään sillä, että joku toinen sen tekee.

Kaiken tämän kertoi setä Janne sanasta sanaan veljensätyttärelle ja sanoi lopuksi huoaten:

— Tahtoisin mielelläni täyttää toivosi, tyttöseni, vaan en voi. Siihen tarvitaan paljo rahaa — — — ja minulla on itselläkin lapsia.

Hildur tuli sangen noloksi tästä uudesta vastoinkäymisestä, mutta päätti hetken aprikoituaan sittekin ruveta laupeudensisareksi kotiseudulleen, vaikkei se läheskään ollut yhtä viehättävää. Tuon omituisen puvun hän kuitenkin hankkisi, sehän se oli hauskin puoli koko jutussa.

Jonkun ajan perästä tuli Hildur kaupungin sairaalaan ja ilmoitutti itsensä lääkärille, joka ei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme tohtori Bernhard. Hän tarkasteli tulijaa tuskin huomattava hymy huulillaan, tytön kummallinen puku ja haaveellinen kasvojen ilme ihmetyttivät häntä. Tohtori Bernhard ei vielä ollut kaupungissa siihen aikaan, kun Hildur esiintyi näyttämöllä, mutta hän oli kuullut kerrottavan sekä siitä että romaanista, ja arveli tytön taaskin haaveilevan jotain samantapaista. Kun hän kuuli Hildurin asian, epäili hän pahasti hänen kelpoisuuttaan niin vaivanalaiseen ja tärkeään tehtävään, mutta ei hän tahtonut suorastaan kieltääkään, ja lupasi sentakia ottaa hänet koetukselle. Tohtori meni sitte Eeditin luo, joka sattui olemaan sairaalassa ja paraillaan riipi nöhtää eräässä sisähuoneessa. Hänelle kertoi hän uudesta diakonissasta ja sanoi viimein naurettavan epätoivoisesti:

— Mitä herran nimessä teen minä sillä pellonpelätillä! Meneppäs katsomaan, Eedit, hän on oiva otus, luulisi elävänsä pari vuosisataa aikaisemmassa ajassa, kun näkee hänen pitkät kiharansa ja koko pukunsa alusta loppuun.

— Tyttö rukka, sanoi Eedit säälivästi, häntä on kasvatettu hyvin ymmärtämättömästi. Kasvatusvanhempansa ovat kyllä hyviä, kunnon ihmisiä, mutta eivät ole kyenneet johtamaan tytön haaveksivaa luonnetta. Sinä et saa ivata häntä, Oskari. Kenties tulee hänestä vielä taitavakin sairaanhoitaja. Luulen hänen kyllästyneen toimettomaan elämäänsä ja ikävöivän hyödyllistä tointa, siinä pitää auttaa ja tukea häntä.

— Aina sinä olet sama oikeinajatteleva, lempeä nainen, sanoi tohtori hellästi.

Eedit meni Hildurin luo, tervehti ystävällisesti, muistutti olevansa rippikoulutovereita ja ehdotti, että sinuttelisivat toisiaan, kuten ennenkin, varsinkin kun nyt antausivat samalle työalalle.

— Ilahuttavaa, että rupesit sairaanhoitajaksi, sanoi Eedit muun muassa. — Palkatut hoitajat, jotka tavallisesti ovat sivistymätöntä väkeä, ovat harvoin yhtä helliä, kärsivällisiä ja taitavia, kuin ne, jotka harrastuksesta ja ihmisrakkaudesta sille alalle antautuvat.

Sitte kuljetti Eedit Hilduria sairaalan eri saleissa, kuvaili ja selitteli kaikkea mitä piti tarpeellisena, esitteli hänelle muutamia sairaita ja antoi olla apunaan haavain sitomisessa, kääreen muuttamisessa ynnä muussa. Hildur, joka aikaisemmissa yrityksissään oli kokenut niin paljon vastarintaa, heltyi vallan Eeditin ystävällisestä kohtelusta, unohti hiukeat ilmeensä ja ajatteli, että hän viihtyisi hyvin diakonissantoimessa.

Hän kävi joka päivä sairashuoneella ja avusti sairaiden hoidossa, mutta tohtori Bernhard ei ollut tyytyväinen häneen. Hän oli surkean kömpelö, pelkuri ja osaamaton, niin että häntä tuskin voi käyttää muuhun kuin aivan yksinkertaisimpaan työhön. Paitsi sitä oli hänellä onneton taipumus pyörtyä pienimmästäkin syystä. Suurempi haava, verenvuoto, kuumetautisen houreet saivat hänet tiedotonna, — vaikkakin erittäin somasti ja taiteellisesti — vaipumaan tuolille tai lattialle. Sellaisesta hoitajasta oli tietysti lääkärille huono hyöty, ja tohtori Bernhard olisi jo monet kerrat halusta ajanut hänet tiehensä, mutta Eeditin esirukoukset saivat hänet aina lauhtumaan ja koettamaan vielä.

— Se on vaan pieni paha tapa, sanoi Eedit, jonka hän kukaties on saanut siitä, että pyörtyminen alussa oli hänestä huvittavaa, mutta kyllä se vähitellen jää. Minä puhun siitä hänen kanssaan.

Vaikeampi oli Eeditin puolustaa turvattiaan, kun isorokko rupesi raivoamaan ja uusi diakonissa useista kutsuista huolimatta pysyi poissa sairashuoneelta.

— Hän pelkää tarttumista, sanoi tohtori suutuksissaan, siinä koko juttu. Vaikka ei minusta hänen kauneutensa senkautta suuriakaan kärsisi.

— Se on hirveä tauti, sanoi Eedit. Ei sovi ihmetellä, että ihmiset sitä kauhistuvat. Sillä eihän siinä yksin kauneus ole vaarassa, vaan myöskin näkö sekä kuulo jopa henkikin.

— Mutta nyt juuri häntä tarvittaisiin. Kaksi hoitajaa on sairastunut, eikä ole helppo äkkiä saada uusiakaan. Mutta entäs sinä Eedit, sinun pitäisi pysyä poissa täältä jonkun aikaa eikä myöskään käydä köyhiesi luona, sinä voit sairastua itsekin — — sehän olisi kauheata, jos sinä — — —

Eedit loi häneen nuhtelevan katseen:

— Äskenhän juuri sanoit, että tarvitsemme hoitajia enemmän kuin koskaan. Näyttäisinkö minä huonoa esimerkkiä vetäytymällä vaaran suusta. Et kai sitä tarkoittanut? Soimasit Hildur Jonsonia samasta syystä.

Tohtori kääntyi akkunaan päin ja rypisti kulmiaan. — Se on toista — sanoi hän kuin itsekseen. Mutta Eedit ei huolinut väitellä hänen kanssaan, vaan lähti saliin vastaanottamaan vieläkin erästä sairasta.

Uskollisesti pysyi hän paikallaan koko ajan, kun isorokko raivosi, ja oli kuin Jumalan käsi erityisesti olisi varjellut tuota rohkeata tyttöä, sillä ihmeeksi hän itse säästyi taudin kourista.

* * * * *

Osuipa jonkun ajan perästä kaupunkiin ylhäinen matkustaja. Se oli muuan nuori kreivi Hermanson, kaunis, komea mies, jolla oli pienet sievät viikset ja "hurmaavat" silmät, kuten naiset sanoivat. Piankin tiesi huhu kertoa, että hän oli Alice Lagerin armastelija. Eikä siitä ollut epäilystäkään. He kulkivat käsitysten suuremmilla liikekaduilla. He ajelivat yhdessä Alicen äidin tai veljen seuraamina, ja jokikisen illan vietti kreivi Alicen kodissa. Ennen pitkää pidettiinkin muhkeat kihlajaiskemut kauppias Lagerilla ja niitä miekkosia, jotka saivat kutsun näihin kemuihin, pidettiin oikeina onnen suosikkeina. Kreivejä ei nähty joka päivä moisessa pikkukaupungissa, ja kihlajaisissa oli aina hupaista. Oli myöskin suuri joukko sellaisia, joita ei ollut kutsuttu, ja he lohduttelivat itseään tirkistelemällä avonaisten akkunain takaa häikäisevän valoisiin huoneisiin, tehden siten huomioitaan sekä ääneen että itsekseen.

— Kas, nytkös rouva Lager on mielissään, arveli joku joukosta. — Koko kreivin saa vävykseen, se ei ole mitään vesivelliä se.

— Mutta kuuluu olevan köyhä, tiesi toinen.

— Vähätpä siitä, onhan tytöllä rahaa kuin roskaa, rehenteli kolmas.

— Kyllähän se on totta, mutta olisi Alicen sittekin sopinut ottaa apteekari, hän on rehti mies.

— On, on, mutta ei ole kreivi.

— Nääs, kuinka hyvin se mies tanssii. Noin vaan lennättää, jotta oikein pahaa tekee katsellakin. Niin, niin ompa lystiä nuorelle rouvalle tanssia Helsingissä.

— Vai asuu hän siellä?

— Vai niin?

— Hän näyttää nuoremmalta kuin Alice.

— Tottahan, Alice on jo lähemmä — — — jaa, on hän hyvän matkaa kolmannellakymmenellä. Mutta mitä se tekee, hänhän on rikas. Kyllä sitä sietää vanhempaakin vaimoa, kun se tuo muassaan yhtä monta tuhatta kuin on vuosia hartioilla.

— Juu, juu. Ihmeellistä ettei se tyttö ennemmin ole joutunut naimisiin.

— Kas, niin usein käy paljon liehakoiduille tytöille. Miehet häiläköivät heidän ympärillään ja maikastelevat kauniilla sanoillaan, mutta eivät kysy: tahdotkos tulla vaimokseni? — ja ilman sitä ei kuitenkaan synny mitään naimista. Köyhä mies taas ei uskalla tosissaan lähestyä. Kuinka voisi Alice viihtyä muuten kuin silkissä ja kullassa, tansseissa ja huveissa, ja sitä ei joka miehen kukkaro kestä. Eikös siellä nyt ole juossut apteekaria, lääkäriä, konttoristia, luutnantteja, opettajia, maatilanomistajia, asessoreja, jopa tuo totinen pikku pappikin, entinen apulaisemme, joka sittemmin sai keuhkotaudin ja lähti tiposen tiekseen. Kaikki ne ovat häntä pokkuroineet, hänelle runoja rustailleet ja kukkia lähetelleet, mutta siihenpä se on jäänyt. Minä sen tiedän, sillä sisarentyttäreni Jaana palvelee siellä kamarineittynä, Jeanettiksi kutsuvat he häntä hienommuuden vuoksi.

— Totta kai joku niistä kosikin?

— Kosi, kosi, mutta eihän Alice suostunut kelle tahansa, kun oli tiedossa parempiakin kosijoita.

— Ja nyt hän sitte on pois surusta.

— Juu, ja hyviin naimisiin joutuikin.

— Missähän lievät tutustuneet?

— Helsingissä, ja sitte hän kävi kerran heidän kanssaan Tukholmassa. Heillä piti välttämättä olla herra muassaan, ja Alicen veli kun nyt on sellainen heittiö, eikä isä milloinkaan lähde nurkkiaan ulommaksi, tarjoutui kreivi matkatoveriksi. Hän tietysti sai vapaan kyydin. Niin, nähkääs, rouva Lager tietää mitä tekee.

Kreivi Hermansonilla oli vain lyhyt virkaloma, ja kun hän muutaman hupaisen viikon loisti pikku kaupungin tähtenä, piti hänen jälleen matkustaa pois.

Kihlaus tapahtui kesällä, ja talvella piti häät vietettämän, sitte kun kreivi palaisi takaisin.

Päivää ennen kreivin lähtöä tehtiin jäähyväishuviretki metsään. Lagerin perhe, muutamia läheisiä ystäviä, niiden joukossa Amy Lundin, joka ei saanut koko edellisenä yönä unta pelkästä ilosta ja ylpeydestä, sekä kreivi ottivat osaa retkeen. Naiset ja vanhemmat herrat ajoivat vaunuissa, nuoret herrat ratsastivat. Kreivi oli taitava ratsumies ja esiintyi sinä päivänä erittäin edukseen. Alice oli ihastunut ja kaikilla oli sanomattoman hauskaa. Kun tuo iloinen seura illalla palasi, piti nuoren kreivin kannustaa hevostaan komeaan hyppyyn Lagerin talon edustalla. Oliko sitte samppania vaiko rakkaus huumannut hänet ja saattanut epävarmaksi, tai säikähtikö hevonen, siitä ei oltu varmat, mutta hevonen suisti ratsastajansa ja kaikkien kauhuksi makasi nuori mies näköjään tiedottomana maassa. Taintumisia, hätähuutoja. Paikalle kutsuttu lääkäri selitti kuitenkin, että kreivi eli, etteikä hän ollut aivan pahasti loukkaantunut. Huolellinen hoito ja hiljaisuus tekisivät hänet ennen pitkää terveeksi. Kreivi kannettiin Lagerille, vierashuone pantiin kuntoon, ja kun lääkäri oli tarkkaan tutkinut vamman, sitonut haavan päässä ja pannut kääreen polvelle, joka oli loukkaantunut, lähti hän pois ja lupasi palata aamulla aikaiseen. Kreivin palvelijan piti valvoa ensimmäinen yö kreivin luona.

Seuraavana päivänä valitteli rouva Lager tyttärelleen, ettei koko yönä saanut unen kiventä silmäänsä pelkästä pelosta, miten nyt saisi järjestetyksi ylhäisen sairaan hoidon. Lääkäri oli sanonut, että sairaanhoitaja oli hankittava, oli luvannut ajatella sopivaa, mutta miten ihmeessä tavallinen apumuija kelpaisi? Kreivi ei tietystikään ollut tottunut moisiin yksinkertaisiin ihmisiin, jotka sitäpaitse taisivat vain suomea. Kreivi oli Helsingistä, puhui siis ruotsia, eikä ne akat edes ymmärtäisi, mitä hän heille puhuisi. Ja lisäksi oli lääkäri vielä sanonut, että kreivi kenties jo jonkun päivän perästä sietäisi, jopa tarvitsisikin hiukan seuraa, saisi vähän puhella ja kuunnella helppotajuisempaa lukua. Kuinka herran nimessä joku matami siihen pystyisi?

— Sinun ei sovi istua hänen luonaan, lopetti rouva Lager, ei ainakaan niinkauvankun hän on vuoteessa, ja minun heikot hermoni taas eivät kestä sairashuoneen ilmaa, niin että en ymmärrä mitä tehdä. Kunpa edes tuntisi jonkun köyhän "paremman" ihmisen, joka sopisi.

Alice oli huonolla tuulella. Sulhasensa onnettomuus oli sattunut pahaan aikaan, sillä morsiamena hän ei voinut lähteä huvittelemaan niinkauvankun sulhasensa makasi sairaana, ja juuri parhaillaan puuhailtiin useita huviretkiä, tanssiaisia ja kahvikestiä. Sen lisäksi pelkäsi hän vielä, että sulhasensa jäisi rammaksi tai saisi ruman arven, ja silloinhan täytyisi hänen purkaa kihlaus; äh, miten harmillista! Senvuoksi ei nuori morsian ollut kärkäs äitinsä avuksi tuumimaan pelastuskeinoa, vaikkakin olisi voinut.

Mutta Jaana, Alicin kamarineitty, joka paraillaan laitteli nuoren emäntänsä tukkaa, uskalsi alamaisuudessaan ilmoittaa, että hän luuli tietävänsä sopivan henkilön.

— Kuka se on? kysyi rouva Lager.

— Huonekalutehtailijan veljentytär. Hän on käynyt tyttökoulua ja näyttääkin herrasväeltä. Ja herrasväkeä hän onkin, jos tarkkaa tekee, sillä isänsä oli oikein kirjaa lukenut mies. Hän käy sairashuoneella sairaita hoitamassa, ja hän kai tulisi.

— Se on hyvä, Jeanette, sanoi rouva Lager armollisesti. — Saat hankkia ihmisen tänne, minä maksan, mitä hän vaatii.

Hildur Jonson suuresti ihastui saadessaan tämän sanan. Kreivi, joka oli pudonnut hevosen selästä! Siinähän nyt oli hänen unelmainsa toivo! Hän lupasi heti tulla. Mutta rouva Lagerpa vasta joutui hämilleen, kun tuo maan kuulu diakonissa tuotiin hänen luokseen. Hän oli luullut näkevänsä vanhan lujatekoisen naisen, kasvoissa selvä "huonomman ihmisen" merkki, ja nyt astui hänen eteensä hieno neiti, aaltoavin kutrin, diakonissan puvussa, Alicea kenties pari vuotta vanhempi. Rouva Lager puhui pari sanaa hänen kanssaan ja meni jälleen Alicen luo.

— No nytpä minä vasta pulaan jouduin. Sehän on nuori tyttö mitä hullunkurisimmassa puvussa, kiharat harteilla, ja sitte on vielä nimeltään Hildur.

— Ai, mutta sehän on se surkea näyttelijä, muistatko äiti? huudahti Alice huvitettuna. Hän kaiketi on sanonut jäähyväiset mailmalle ja ruvennut laupeudensisareksi. Kas! tämäkös huvittaa Alarikia!

— Mutta kuinka voi lähettää moisen hienon neidin hänen luokseen. Voi vielä ihastua tyttöön.

Alice kohotti halveksien huultaan.

— En ole rahtuakaan levoton. Jos oikein muistan, ei Hildurin ulkomuoto ole erityisen hurmaava.

— No ei hän missään tapauksessa voi mennä niin pitkälle, kun on vieraana morsiamensa kodissa, sanoi rouva Lager rauhoittuneena. — Mutta jos tyttö on vehkeilijä, voi syntyä vielä ikävyyksiäkin.

— Alarik on siksi ylpeä nimestään ja arvostaan, ettei sano hänelle sanaakaan enempi, kuin mikä on välttämätöntä, vakuutti Alice ylpeänä, ja se rauhoitti hänen äitinsäkin.

Hildur vietiin sairaan luo. Nuorta kreiviä huvitti suuresti runollinen hoitajattarensa, mutta hän koetti näyttää vakavalta. Kun tohtori Bernhard sai nähdä diakonissan, jonka arvo ei vieläkään ollut kohonnut tohtorin silmissä, tuli hän hyvin tyytymättömäksi, mutta eipä voinut häntä aivan aiheetta poiskaan ajaa, ja sitäpaitsi oli hän rouva Lagerin mielestä paljon hienompi ja sopivampi kuin joku suomalainen mummoparka, niin että tohtorin piti suostua. Hilduria tietysti ei voitu käyttää oikeaan sairaanhoitoon, tohtori ja kreivin palvelija saivat siitä huolen pitää, mutta hän nyt istui sairaan luona, toi raitista vettä ja ilmoitti ajan kulun, sillä hän oli tavattoman kömpelö, arkaileva ja oppimaton.

Kun sairas kävi hiukan paremmaksi, sai hoitajakin enemmän tunnustusta. Hildur luki tosiaankin kelpo hyvin, kenties liian suurella painolla paikottain, kuten jo tuo hirveä teatteritirehtöörikin sanoi. Kreivi oli ikävystynyt, ja kuunteli mielellään pieniä novelleja tai huvinäytelmiä sekä puheli hoitajansa kanssa. Hän oppi piankin tuntemaan Hildurin heikot puolet, sanoi pilallaan pieniä kohteliaisuuksia hänelle saadakseen nähdä taas hänen hiukuvia silmäyksiään ja teatterimaisia liikkeitään, jotka häntä niin sanomattomasti huvittivat. Tuo liian tunteellinen tyttö rukka luuli kaikki todeksi ja alkoi paikalla rakennella suloisimpia tuulentupiaan. Hän kuvitteli mielessään mitä päättömimpiä asioita ja oli ennen pitkää varmasti vakuutettu, että sairas oli rakastunut hoitajaansa. Kun kreivi oli senverran parantunut, että voi nousta vuoteeltaan, sai Hildur mennä. Tuo sydämmetön mies nauroi makeasti, kun kuvasi morsiamelleen hurmaavaa diakonissaa ja kevyeen, sukkelaan tapaansa matki tämän kasvojenilmeitä, liikkeitä ja puhetapaa. Alice nauroi mukana, sillä kreivi oli ymmärtänyt jättää kertomuksestaan pois pienet kohteliaisuudet ja hellät sanat, joita oli kuiskannut hoitajalleen, ja paitsi sitä oli Alice vilkosen varma sulhasensa rakkaudesta voidakseen hetkeäkään peljätä hänen totta tarkoittaneen. Ja jos se taas oli pilaa, — kuinka voikaan joku olla niin tyhmä ja uskalias, että luuli Alice Lagerin sulhasen tosissaan moisia puhuvan, ei sääli, jos pettyikin. Niin olisi Alice arvellut, jos olisi tiennyt näistä kohteliaisuuksista.

Mielihyvällä katseltiin kreiviä, kun hän kaupungilla käveli keppiinsä turvaten. Hän oli vielä hiukan kalpea ja tuhannesti entistään kauniimpi. Onnellinen Alice!

Oli ilta ennen kreivin lähtöä. Hän oli juuri saattanut kotiin morsiamensa ja tulevan anoppinsa ja kääntyi nyt mennäkseen asuntoonsa vierastalolle. Hän oikaisi sivukatuja, joita vehreä ruoho peitti, rauhassa siellä kun sai rehottaa. Joukko lampaita piti siinä laidunta ja niiden pienet kellot pälpättivät somasti illan hiljaisuudessa, muuten ei näkynyt elävää olentoa. Akkuna oli auki muutamassa keltaiseksimaalatussa talossa, ja kun kreivi tuli lähemmä, näki hän siinä naisen, joka mietteihinsä vaipuneena nojasi käteensä tummakutrista päätään.

— Oo, suloinen hoitajani, jopa vihdoinkin teidät löydän! huudahti kreivi.

Hildur säpsähti ja punastui. Kreivi pysähtyi, kohotti hattuaan ja tervehti kohteliaasti.

— Iloitsen sanomattomasti saadessani vielä kerran kiittää teitä, neitini, niistä monista ihanista hetkistä, joita teidän seuranne tuotti sairauteni yksinäisyydessä, sanoi kreivi kohteliaasti. Hildur änkötti pari sanaa, että se oli ollut hänelle suuri ilo.

Keskustellessaan sairaan kanssa oli Hildur kerran sanonut suuresti haluavansa matkustaa, nähdä edes maansa pääkaupunkia. Kreivi oli silloin, varomattomasti kyllä, huomauttanut, että hänen vaunuissaan vielä oli yhdelle tilaa ja pyytänyt Hilduria mukaan Helsinkiin, jossa tämä sanoi erään tätinsä asuvan. Jos tuo vallaton nuori mies olisi voinut aavistaa, mitä ne sanat vaikuttivat tuohon liian haaveelliseen tyttöön, ei hän varmaankaan olisi niitä sanonut. Hildur, joka oli pitänyt pienintäkin kohteliaisuutta totena ja luulotellut näkevänsä rakkautta joka katseesta ja äänen väreestä, piti näitä sanoja karkaamisen kehoituksena. Mitä kaikkia olikaan hän uneksinut nuo onnettomat sanat kuultuaan! Hän oli jo kuvitellut, miten hän hunnutettuna hiipisi kodistaan jonakin pimeänä yönä, kreivi odottaisi häntä sovitussa paikassa, hän oli kuvitellut ihanaa matkaa mukavissa, silkillä vuoratuissa vaunuissa, vihkimistä vähinäänin jossain maalaiskirkossa, jalokivisormuksia ja silkkipukuja, joita kreivi tuhlaten hänelle ostelisi; oi, hän oli jo kuvitellut pitkiä keskustelujakin! Ainoa levottomuutta herättävä loukkauskivi oli setä Janne ja täti Riikka. He olivat vanhanaikuista, yksinkertaista väkeä, ja pitäisivät moista pakoretkeä suurena syntinä. Mutta Hildur lohdutteli mieltään sillä, että kaikki vihankauna sulaisi kuin lumi auringonpaisteessa, kun he Helsingistä saisivat kirjeen, jonka olisi allekirjoittanut "Hildur Hermanson, kreivitär." Sitte lähettäisi hän komeita lahjoja, sillä kreivi tietysti oli rikas, kuinka voisikaan kreivi olla köyhä?

Järkevämpi tyttö olisi varmaan ihmetellyt, miksi pakeneminen oli tarpeen, suora kosinta olisi ollut paljon luonnollisempi, eikä setä Janne tietystikään olisi kieltänyt veljensätytärtä kreiviltä. Mutta Hildurista oli pako luonnollinen, jopa välttämätönkin. Olihan kreivi ensinnäkin toisen sulhanen, Alice ei suinkaan vapaaehtoisesti luopuisi moisesta sulhasesta. Paitse sitä kuului kreivi ylhäiseen sukuun, joka ei varmaankaan antaisi suostumustaan hänen liitolleen suvuttoman tytön kanssa. Ja sitte oli niin runollista matkustaa läpi kesäisen yön ja antaa vanhan, hopeahapsisen papin vihkiä heidät somassa maankirkossa. Mutta eikö Hildur sitte ensinkään tullut ajatelleeksi, että oli väärin paeta toisen sulhasen kanssa ja kuinka voi hän rakastaa miestä, joka oli toisen pettänyt? No, sellaista oli Hildur monet monituiset kerrat lukenut kirjoissa, miksei hän saanut menetellä samoin? Tyttö rukan oikeudenkäsitteisiin oli sekaantunut niin paljo haaveilua ja yliluonnollisia unelmia, hänen periaatteensa olivat niin sekaantuneet siveettömien kirjojen lukemisesta, etteivät omantunnon soimaukset voineet suurestikaan kuuluviin päästä.

Kreivi Hermansonilla ei tietysti ollut pienintäkään aavistusta näistä unelmista ja hän sanoi siksi aivan viattomasti:

— Matkustan huomenna, aamulla aikaiseen. Miten on matkatoverini laita? Vaununi ovat lähimmässä kestikievaritalossa. Aijon sinne ensin ratsain. On niin ihanaa ratsastaa varhaisena kesäaamuna, eikä tiekään ole pitkä, runsas penikulma. Jääkää hyvästi, neiti! Kukaties me vielä tapaamme huomenna, jos neiti päättää lähteä mukaan, pilaili hän, kohotti hattuaan ja katosi.

Hildur istui tunteittensa valtaamana ja ajatteli äsken kuulemiaan sanoja. Hän käsitti ne taaskin omalla tavallaan. Kreivi ei tietysti voinut selvemmin puhua. Naapurit olisivat saattaneet kuulla. Senvuoksi oli hän vain ilmoittanut hänelle, milloin ja miten aikoi matkustaa, lopun edellytti hän hänen itsestään ymmärtävän. Koko yön valvoi Hildur pelosta, että nukkuisi liian kauvan. Aikansa kuluksi kirjoitti hän pitkän kirjeen setä Jannelle, missä kiitti häntä kaikesta hänen hyvyydestään, kertoi, että aikoi matkustaa pois kreivin seurassa, pyysi anteeksi rohkeuttaan ja lohdutti lopuksi setäänsä, että hän kyllä kreivittäreksi tultuaan antaisi tietoja itsestään.

Kun kirje oli suljettu, riisui Hildur diakonissanpukunsa, puki ylleen tumman villaleningin, suki huolellisesti pitkät kiharansa ja alkoi sitte laskea rahojansa. Niitäpä oli aivan vähän, ainoastaan senverran, että sievästi pääsi kestikievaritaloon, jossa vaunut odottivat. Mutta mistä saisi hän hevosen ja kuinka voisi päästä huomaamatta kaupungista. Tuumaillen tätä mutkaista kysymystä nukahti Hildur istuessaan siinä lepotuolissa akkunan pielessä.

33.

Janne Jonsonin suurin suru.

Kun Hildur heräsi, oli aurinko aikoja sitte noussut ja helotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Hildur säikähti, hän pelkäsi nukkuneensa liiaksi, mutta katsottuaan kelloa huomasi hän, ettei vielä ollut myöhä. Kello läheni neljää. Kiireesti järjesti hän pukunsa, pisti kukkaron taskuunsa, otti hattunsa ja vaippansa ja sitoi tiheän harson kasvoilleen. Kirjeen asetti hän pöydälle ja avasi sitte oven kuulumattomasti. Kaikki tuon pienen talon asukkaat lepäsivät syvässä unessa. Varpaillaan hiipi Hildur salin läpi. Kasvatusvanhempainsa oven taakse pysähtyi hän hetkeksi, ja sydämmensä tykytti ankarasti. Hämärä aavistus, että hän kiittämättömyydellä palkitsi näiden hyvien ihmisten rakkauden, heräsi hänessä, mutta pakoretken romanttisuus ja loistava kreivittären nimi saivat kuitenkin voiton, ja Hildur jatkoi matkaansa hyväiltyään ovea jäähyväisiksi. Nopein askelin kiiruhti hän kaupungin kestikievaritalolle astuen syrjäisimpiä katuja, jottei tapaisi tuttuja. Tätä hänen ei olisi tarvinnut peljätä, sillä koko kaupunki uinui vielä unen helmoissa lukuunottamatta muutamia työmiehiä, jotka olivat matkalla toimilleen, ja palvelustyttöjä, jotka pihoillaan pesivät pyykkiä tai kiillottivat astioita. Kestikievarista sai Hildur heti hevosen ja painui kiiruusti matkalle suureksi ihmeeksi parille töllistelevälle kyytipojalle, jotka turhaan tiheän harson läpi koettivat arvailla, kuka se nuori nainen oli, joka niin varhain ja ilman seuraa lähti matkalle. Saavuttuaan sovittuun kestikievariin, kysyi Hildur hämmästyneeltä palvelustytöltä, oliko matkustava kreivi jo saapunut. Ei ollut. Hildur tuli silloin ajatelleeksi, että kreiville oli viiden aika vielä yötä, ja päätti odottaa puutarhassa. Hän keksi tuuhean lehtimajan akkunain alla ja kävi sinne, väsynyt kun oli ja nälkäinen, eihän hän ollut palaakaan maistanut sitte eilisillan. Kun tunti oli kulunut, alkoi Hildur käydä levottomaksi. Mitä, jos hän olisi kuullut väärin, jollei kreivi matkustaisikaan tänään, jos hänelle olisi tullut esteitä, ehkäpä vielä oli sairastunut. Eikä ollut, sillä alkoi kuulua kavioiden kapsetta, ja kohta näkyi nuori kreivi saapuvan ratsullaan. Hildurin ensi ajatus oli juosta häntä vastaan, mutta hän oli liiaksi liikutettu ja päätti senvuoksi odottaa. Nyt kuuli hän reipasta astuntaa ja iloista vihellystä huoneesta lehtimajan kohdalta. Palvelija tuli huoneeseen, kreivi käski valjastaa päivää ennen tilaamansa hevoset. Hildur voi eroittaa joka sanan avonaisen akkunan läpi.

— Ai niin, täällä oli äsken eräs nainen, joka kysyi kreiviä, sanoi tyttö.

— Nainen? kysyi kreivi ihmeissään — ei hän voinut minua kysyä, se oli varmaan erehdys.

— Kenties. Hän meni sitte ulos, ehkä on mennyt matkoihinsa.

— Minkä näköinen hän oli?

— Rahvaan lapsia.

— Oliko hän nuori.

— No, ei eilispäivän lapsia. Hiukset riippuivat hajallaan pitkin selkää.

— A — — haa! huudahti kreivi ja tapaili otsaansa. Sitte alkoi hän kiivaasti astella edes takaisin lattialla. Hildur alkoi aavistaa, että erehdys oli syntynyt ja toivoi sydämmensä pohjasta, että lehtiseinä olisi tarpeeksi taaja kätkemään hänet, ei, hän toivoi, että maa olisi hänet niellyt.

— Ja sanoit, että hän meni matkoihinsa? kysyi kreivi.

— Meni varmaankin, koska ei ole tuntikauteen häntä näkynyt.

— Jos hän palaisi, — — niin — — anna hänelle tämä paperi.

Seurasi hetken äänettömyys. Kreivi kaiketi kirjoitti. Senjälkeen kuului hopearahan kilahdus ja piian iloiset kiitokset. Hevoset olivat nyt valjaissa, kreivi nousi vaunuihinsa, ja hevoset laukkasivat ripeästi tasaista, kuivaa maantietä. Hildur istui kuin lumottuna. Yksi ajatus täytti vain hänen mielensä. Pois, pois täältä! Ja tiheiden pensaiden suojaamana hiipi tyttö rukka maantielle ja alkoi nopein askelin rientää takaisin kaupunkia kohti. Kun hän oli niin kulkenut tunnin verran matkaa, täytyi hänen levätä metsikössä tien poskessa. Nyt vasta voi hän rauhassa ajatella surkeaa tilaansa. Kuinka uskaltaisi hän palata setänsä luo enää? He olivat jo ennättäneet lukea hänen kirjeensä. Eikö setä Janne, joka luonnoltaan oli niin kiivas, nykistäisi häntä vihoissaan? Eikö sulkisi hän oviansakin häneltä? Eiköhän jo koko kaupunki tiennyt hänen paostaan? Eikö ollut hän ikiajoiksi häväisty? Ei, hän ei tohtisi palata. Mutta minne hän menisi? Hänellä ei ollut edes senvertaa rahaa, että olisi päivän elänyt. Monta turhaa tuumaa tehtyään, monta katkeraa kyyneltä vuodatettuaan, päätti Hildur palata kotiinsa, rukoilla sedältään anteeksi ja sitte — niin sitte hän ei tiennyt, mihin ryhtyisi. Mutta keskellä päivää hän ei voinut saapua kaupunkiin, jossa pieninkin pojan patukka hänet tunsi, ja hän kuvitteli jo mielessään, miten kaikki ihmiset kurkistelisivat häntä akkunoistaan ja palvelustytöt tirskuisivat porttikäytävissä. Ei, hänen täytyi odottaa iltaa. Paitsi sitä oli hän väsynyt ja nälissään, niin ettei hän jaksanutkaan pitemmälle. Hildur rukka riisui hattunsa, kietasi vaipan ympärilleen ja heittäysi pitkälleen pehmeään ruohostoon. Täällä oli hän suojassa ohitsekulkijain katseilta. Täällä tahtoi hän hetkisen levätä.

Läheisillä niityillä tehtiin heinää. Hildur saattoi selvästi kuulla heinäväen hilpeän naurun ja hoilotuksen. Heinäsirkkain sirinä ja koivujen vieno suhina tuudittivat tuon surujen runteleman tytön viimein virkistävään uneen.

Oli jo puolisen aika, kun Hildur heräsi. Hänen oli niin nälkä, että täytyi mennä läheisimpään talonpoikaistaloon ostamaan hiukan leipää. Ystävällinen emäntä tarjosi hänelle maitoakin, jonka hän ahnaasti harppasi. Mutta kun tuo kunnon eukko maalaisten avomieliseen tapaan alkoi udella, kuka Hildur oli, mistä hän tuli ja minne aikoi, alkoi Hildur peljätä, että hänet keksittäisiin ja sanoi hätäisesti hyvästi annettuaan muutamia kierteleviä vastauksia.

Aurinko paahtoi kuumasti pölyiselle maantielle. Hildurin ohuet kengät olivat melkein säpäleinä ja häntä sekä janotti että väsytti. Levättyään muutaman tunnin voi hän kuitenkin jatkaa matkaansa, ja kun aurinko oli laskemaisillaan, lepäsi pieni, tuttu kaupunki hänen edessään. Miten loistavat toiveet täyttivätkään hänen mielensä aamulla, kun sen jätti, miten murtunut oli nyt hänen mielensä, miten raskaat ajatuksensa! Kuta lähemmä, hän läheni, sitä heikommaksi kävi hänen rohkeutensa. Olihan valoinen kesäilta, hän ei voinut huomaamatta päästä setänsä taloon, ja ottaisikohan tämä häntä vastaan? Jospa hän sittekin saisi sanan lempeälle hyvälle Riikka tädille! Ei ollut Hildur milloinkaan ennen kaivannut häntä niinkuin nyt, ei milloinkaan ennen tuo ystävällinen eukko ollut siinä valossa hänelle näkynyt. Hän luuli jo kuulevansa koirain haukuntaa ja ajopelien kolinaa kaupungista. Hän pysähtyi suuren kauniin puutarhan eteen kaupungin ulkopuolelle. Keskellä puutarhaa seisoi pieni, soma, valkeaksi sivelty talo köynnöskasvien ja ruusujen ympäröimänä, ja rappusten edustalla leikki pari pientä, iloista lasta yksinkertaisissa, mutta siistissä ja somissa puvuissa. Tämä rauhan kuva teki tuohon surulliseen yksinkertaiseen tyttöön sen vaikutuksen, kuin olisi hän saanut tirkistää itse paratiisiin, kuten oli saanutkin, sillä talo oli juuri Hannan paratiisi, puutarhuri Rosenqvistin koti. Tätä ei Hildur tuskaisessa tilassaan tullut ajatelleeksi, vaan avasi pienen portin ja hiipi hiljaa sisälle, hän oli niin uupunut ja liikutettu, ettei kyennyt ottamaan askeltakaan enää. Hän vaipui penkille aidan viereen ja sulki silmänsä. Lapset, jotka kuulivat portin käyneen, juoksivat katsomaan, kuka tuli. Hämmästyneinä ja peloissaan katselivat he vierasta, kalpeaa naista, joka istui siinä silmät kiinni. Hattu oli liukunut päästä, ja hän näytti nukkuvan. Kiireesti livistivät he sisälle ja huusivat äitiä. Hanna tuli ulos rappusille. Hän oli melkein entisensä, terve, reipas ja iloinen. Vuodet tuskin olivat jättäneet jälkiään, päinvastoin kenties kaunistaneet häntä. Onni ja hyvinvointi olivat myöskin tehneet osansa, eikä Hanna näyttänyt juuri vanhemmalta, kuin kymmenen vuotta takaperinkään. Lasten kertomuksesta käsitti hän portilla olevan jonkun sairaan tai avunhakijan, ja luuli sen kerjäläiseksi. Kun Hildur avasi silmänsä ja tunsi Hannan, kavahti hän seisaalleen ja aikoi paeta, mutta Hanna pidätti häntä ystävällisesti ja sanoi:

— Miten on laitasi, Hildur; onko jotakin tapahtunut siellä kotona? Sinä luullakseni olet hyvin kipeä. Tule sisälle, minä hoidan sinua.

— Ei, ei, esteli Hildur tuskaisesti, anna minun vain mennä pois.

— Sitä en voi sallia, olet kalpea kuin kuolema. Tule sisälle lepäämään.

Noustuaan penkiltä huomasi Hildur tuskin voivansa ottaa askeltakaan ja myöntyi viimein tulemaan sisälle. Hanna antoi hänelle raitista vettä juoda, valeli sillä hänen ohimoltaan ja kietoi sitte tukevan käsivartensa Hildurin vyötäisille ja talutti hänet varovasti mutta varmasti huoneeseen. Hannalla oli pienen pieni vierashuone, pieni pyhäkkö, jossa oli korkeaksi kasattu sänky lumivalkeine peitteineen, uutimet akkunoissa, ruusuja sekä myrttiä pöydällä. Tänne vei hän Hildurin, teki kiiruusti vuoteen, riisui Hildurin kuin pienen lapsen ja pani vuoleesen. Ei ainoatakaan kärkästä kysymystä, ei uteliasta silmäystä, vain hellää hoitoa ja tyyntä ystävällisyyttä. Hildur antoi hoidella itseään kuin pientä, sairasta lasta, mutta kun Hanna aikoi mennä jättääkseen vieraansa rauhaan, huusi Hildur häntä nimeltä ja pyysi puhella hänen kanssaan.

— Tahtoisin saada sanaa täti Riikalle, alkoi Hildur heikolla äänellä.

— Toimitetaan paikalla. Makaa sinä vain hiljaa ja koeta nukkua. Pyydetäänkö täti Riikkaa tulemaan tänne?

— Kyllä — ei — en minä tiedä. — — — Hildur epäröi. Hän huomasi, ettei Hanna ollut mitään kuullut hänen paostaan, hänen täytyi kertoa kaikki hänelle. — Voi Hanna! jatkoi Hildur nyyhkyttäen, sinä et tiedä, kuinka onneton minä olen — — — olen käyttäytynyt kovin rumasti, — ja itkien ja huokaillen kertoi Hildur päivän kummalliset vaiheet. Hanna kuunteli osaaottavasti ja ymmärsi hyvin tyttö paran pelon ja häpeän.

— Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin, sanoi Hanna päättävästi, kun Hildur oli lopettanut, ja pyyhkäsi pari kyyneltä rehellisistä, ystävällisistä silmistään. — Kenties huhu ei vielä ole ennättänyt levitä. Menen huonekalukauppiaalle. Täti Riikka osaa kyllä selvitellä asiat setäsi kanssa. Ukkohan on peräti hyvä ihminen. Kas niin, pane nyt kauniisti maata ja nuku Jumalan nimeen. Suljen oven ja mieheni saa pitää huolta, ettei kukaan sinua häiritse. Mahtavat olla huolissaan sinusta siellä kotona.

Vetäistyään vielä kerran pehmeätä villapeitettä vieraansa ympärille ja kehotettuaan häntä lepäämään rauhassa, lähti Hanna. Hildur katseli hänen jälkeensä omituisin tuntein. Aina oli Hildur pitänyt tuota karkeatekoista, jokapäiväistä emännöitsijää hyvin vähäpätöisenä tyttönä, ja kun Hanna kävi täti Riikan luona, joka oli ollut Hannan äidin ylimäinen ystävä, oli Hildur tuskin suonut hänelle paria sanaa tai vain ohimennen tervehtinyt. Ja kun hän vielä päällisiksi meni naimisiin puutarhurille, jonka rahvaanomainen nimi oli Tuure Rosenqvist, silloin Hildur ei enää voinut häntä kunnioittaa. Sillä Hildur luuli, että kuta ylhäisempi joku henkilö oli, sitä jalompi hän oli, kuta korkeammassa arvossa, sitä hienotunteisempi, hellempi ja teräväpäisempi. Hän ei myöskään katsonut arvolleen sopivan seurata täti Riikkaa, kun tämä kävi Hannan luona, eikä senvuoksi tiennyt mitään Hannan paratiisista. Hilduria liikutti sekä ihmetyttikin Hannan hienotunteisuus ja hyvyys. Halpa puutarhurinvaimo on palkinnut Hildurin kylmyyden ja nurjuuden hellällä osanotolla ja huolenpidolla. Kuinka rauhaisa ja suloinen olikaan tämä pieni koti! Hildur tarkasti valkeaksi siveltyjä seiniä yksinkertaisine tauluineen, kukkia akkunalla ja kauniita, ruudukkaita, kotikutoisia mattoja. Talossa vallitsi äänetön hiljaisuus, viereisessä huoneessa vain joku hiljaan hyräili, tuudittaen lasta nukkumaan. Tämä pieni koti niin hellästi rauhoitti Hildurin kuohuista, surun murtamaa mieltä.

* * * * *

Palatkaamme nyt takaisin aamun tapahtumiin nähdäksemme, miten kunnon huonekalutehtailija ja hänen hyvä vaimonsa ottivat vastaan tiedon kasvattityttärensä paosta.

Janne Jonson lähti aamusta aikaiseen työpajaansa, ja eukolla oli kahvi jo valmiina kello viiden ajoissa. Hildur, joka tavallisesti luki myöhään yöhön, nousi myöhään, jonka takia ei sinäkään päivänä huomattu mitään, ennenkun kello kahdeksan tienoilla. Eteisen ovi ei tosin ollut lukossa, mutta tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa ei pidetty kovinkaan vaarallisena, vaikka eteisen ovi väliin jäikin sulkematta, sillä palovartija käyskeli kaiken yötä pitkin katuja. Mutta kun ei Hilduria vaan kuulunut, lähti täti Riikka katsomaan, oliko hän kenties kipeä. Eukko tirkisti ovesta sisälle, huone oli tyhjä. — Tyttö on kai mennyt kävelemään, tuumi hän, — mutta varainpa on mennytkin. Täti Riikka piti kahvia lämpimänä hänelle, mutta Hilduria ei vaan kuulunut. Maija-Sohvi, joka tavallisesti siivosi Hildurin huoneen, tiesi kertoa, että vuode oli koskematta, näki selvästi, ettei siinä kukaan ollut maannut. Huonekalutehtailija, joka paraillaan oli murkinalla, tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa. He lähtivät yhdessä Hildurin huoneeseen ja löysivät nyt kirjeenkin. On mahdotonta kuvata huonekalutehtailijan surua sekä suuttumusta. Hän milloin sadatteli milloin itki, hän kirosi kreivin ja Hildurin ja diakonissakirjat jopa koko Saksanmaan. Ja vähän väliä huudahti hän: — oi Hildur, lapseni, kuinka voit minulle tämän surun tuottaa! — Täti Riikka istui kalpeana ja sanatonna ristissä käsin ja Maija-Sohvi seisoi vavisten nurkassa. Kun huonekalutehtailija oli kyllikseen raivonnut, kääntyi hän vaimonsa puoleen ja sanoi:

— Lähden paikalla ja panen koko kaupungin poliisivoiman liikkeelle, matkustan hänen perässänsä, lähetän häntä etsimään kaikkialta, annan kuuluuttaa kirkossa — minä — minä — oi Hildur, Hildur, sinä mieletön lapsi! ja tuo luja mies istui tuolille ja nyyhkytti kuin lapsi.

Täti Riikka meni hänen luokseen, silitti hiljaa hänen päätään ja sanoi:

— Janne, ukko kultani, tuumikaamme mitä tässä on tekeminen.

— Meillä ei ole aikaa tuhlata tuumailuihin, huusi huonekalutehtailija kiivaasti, sinä et tiedä mitä puhut. Kreivi on veijari. Jos hän aikoisi naida tytön, olisi hän pyytänyt häntä minulta. Ei, heti paikalla tahdon matkustaa hänen perässään.

Täti Riikka sulki oven ja sanoi sitte:

— Kuuleppas nyt ensin minua ukkoseni. Jos sinä kutsut poliisin, tai jos itse matkustat, leviää huhu ympäri kaupunkia, ja silloin on tyttö menettänyt kunniansa ikäpäiväkseen. Koettakaamme aivan vähin äänin päästä hänen jäljilleen, mikäli se on mahdollista. Kenties saamme hänet takaisin. Kuten sanoit, eivät he vielä ole pitkälle päässeet. Anna vanhimman poikamme Vilpun lähteä häntä etsimään. Kreivihän matkusti Helsinkiin; Vilppu on niin ovela ja kiltti; hänhän on jo aika mies, ja hänen poissaoloaan ei niin helposti huomata kuin sinun.

— Oletpa sinä hyvä, kunnon vaimo! Olet oikeassa. Kutsu Vilppu tänne.

Vilppu tuli, sai tietää surullisen tapahtuman ja tarkkaan teroitettiin hänen mieleensä, miten hänen tuli menetellä serkkuaan etsiessään. Janne Jonson laski käärön rahaa poikansa käteen.

— Elä rahaa surkeile, poikani, sanoi hän, eläkä hevosiakaan. Jos ajat kuoliaaksi, maksa kaksinverroin ja jatka matkaasi, mutta ennen kaikkia ole varovainen, ettet ilmaise tytön nimeä. Herra siunaa, hänhän on parempain ihmisten lapsia.

Vilppu lupasi ja lähti matkalle. Heti ensimmäisessä kestikievaritalossa sai hän tietää, että sellainen nainen todellakin aamulla oli sinne saapunut, mutta heti saavuttuaan jälleen kadonnut, ei kukaan tiedä minne, ja että heti sen perästä kreivi oli saapunut, mutta matkustanut yksin eteenpäin, jättäen kirjeen sille naiselle. Ja kun häntä ei ollut kuulunut, oli kirje yhä paikoillaan. Vilppu avasi sen arvelematta. Vaivaloisesti tavaili hän sen hienoa, kaunista kirjoitusta. Neiti oli käsittänyt hänet väärin. Hänhän oli toisen kanssa kihloissa. Jos hän olikin tullut sanoneeksi asioita, joita voi toisin selittää, ei ollut hän sitä tarkoittanut j.n.e. Sellainen oli kirjeen sisältö. Mitä piti nyt tehdä? Kysyttyään vielä kerran, matkustiko kreivi yksin, ja turhaan tiedusteltuaan, minnepäin Hildur oli hävinnyt, palasi hän kotiin. Kuultuaan pojan kertomuksen, tuli Janne Jonson vielä entistään enemmän murheelliseksi ja levottomaksi. — Hän on hukuttanut itsensä, hän sai tietää, että hänet oli petetty, ja hän on lopettanut elämänsä. Voin sanoa kuin kuningas David: oi poikani, Absalon, olisipa Jumala suonut minun kuolla sijastasi!

Täti Riikka sai panna parhaansa, surullinen ja levoton kun oli itsekin, tyynnyttääkseen miestään, jotteivät naapurit hänen äänekkäistä valituksistaan saisi ennen aikojaan vihiä asiasta. Päivä kului tehdessä suunnitelmia uusia etsimisretkiä varten. Nuo kokemattomat, yksinkertaiset ihmiset olivat aivan neuvottomia tällaisessa tapauksessa. — Jollei hän matkustanut kreivin mukana, valitteli setä, niin miksei hän ole tullut kotiin? On päivän selvää, että hän on hukuttanut itsensä. — He eivät tietysti voineet aavistaa, että Hildur oli niin lähellä, ja syy, minkätakia ei Vilppu ollut häntä tavannut, oli se, että Hildur silloin nukkui metsän siimeksessä.

Myöhään illalla, kun Janne Jonson jo oli sulkemassa eteisen ovea, tuli Hanna Rosenqvist. Huonekalutehtailija kummasteli tietystikin hänen myöhäistä tuloaan, mutta kun Hanna usein ennenkin oli käynyt kysymässä neuvoa vanhalta ystävältään, täti Riikalta, pulmaisissa asioissa, arveli ukko lapsen sairastuneen tai jotakin muuta tapahtuneen, jonkatakia hän huusi eukkoaan. Hannaan koski kipeästi kasvatusvanhempain syvä suru. Huonekalutehtailija näytti kymmentä vuotta vanhemmalta, ja täti Riikka oli kalpea ja itkettynyt.

Istuessaan täti Riikan kamarissa kertoi Hanna kiireimmiten, että Hildur oli hänen luonaan, oli terve ja järjissään, hiukan vaan väsynyt. Vielä puhui hän tyttö paran levottomuudesta, katumuksesta ja pelosta setä Jannen vuoksi. Ilokyynelten vieriessä kuunteli täti Riikka hänen kertomustaan. Hildur oli löytynyt, sehän oli pääasia, setä Janne kyllä leppyisi. Päätettiin, että täti Riikka ilmoittaisi miehelleen, missä Hildur oli, ja sitte lähtisi Hannan mukaan. — On kyllä hyvin myöhä jo, mutta lapsihan ei voi nukkua yötänsä, jollei saa tietää, että kotinsa ovet ovat hänelle avoinna kuin ennenkin. — Mutta siinäkös saivat tehdä työtä, ennenkun setä Janne otti kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta. Nyt kun tiesi Hildurin olevan tallessa ja aivan lähellä, muuttui hänen surunsa vihaksi, kuten usein käy kiivaiden ihmisten. Ja hän vannoi pyhät valat, ettei Hildur ikäpäivänä saisi avata hänen oveaan.

Mutta täti Riikka tunsi ukkonsa, eikä piitannut vähääkään hänen sanoistaan. Hän laati hänelle vuoteen, sitoi yömyssyn hänen päähänsä, ja asetti kaljatuopin päänaluksen kohdalle, puhellen työnsä ohessa rakkauden ja anteeksiannon sanoja. — Ja nyt lähden sen lapsirukan luo ja jään yöksi sinne.

— Mene vaan, huusi Janne Jonson julmistuneena, — ja sano, että kiroan häntä.

— Sitä orpolastako? kysyi hänen vaimonsa nuhdellen. Setä Janne kääntyi pois ja vaikeni. — Huomenaamulla varhain, jos hän on terve, tulemme kotiin. Näytäppäs nyt ukkoseni, että osaat olla varovainen etkä puhu liikoja. Hyvää yötä! Villapaitasi riippuu tuolin sarjalla, jos tulee kylmä.

Hildur oli levottomasti heitellyt itseään vuoteellaan. Mitähän hänen kasvatusvanhempansa mahtoivat sanoa, minkähän vastauksen Hanna toisi? Nämä ajatukset kiusasivat häntä lakkaamatta eivätkä jättäneet häntä rauhaan. Silloin kuuli hän ulkoa askeleita, tunsi täti Riikan äänen ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äidillisen ystävänsä povella.

— Anteeksi, anteeksi! sai Hildur ainoastaan sanotuksi, kun tunsi tädin kuumat kyyneleet vierivän kasvoilleen.

— Olen kaikki anteeksi antanut, sanoi tuo kunnon eukko, tyynny nyt vaan lapseni, niin kaikki on ennallaan.

— Mutta entäs setä Janne? kysyi Hildur pelokkaasti.

— Niin, setä on nyt hirveän suuttunut, sanoi täti Riikka epäillen, mutta tiedäthän hänen sydämmensä, ja hän pitää paljon sinusta, lapseni. Levottomuus ja suru ovat saaneet hänet vallan kipeäksi, siksi hän ei tiedä, mitä sanoo. Mutta hän kyllä hillitsee itsensä. Ennenkun aurinko on huomenna ehtinyt nousta, on hän jo antanut sinulle anteeksi.

— Mutta kuinka voin koskaan näyttäytyä enää X:ssä? kysyi Hildur alakuloisena, — koko kaupunki kai tietää — — —

— Ei, en luule kenenkään tietävän. Tänään iltapäivällä oli Johanna meillä, tiedäthän sen Johanna Valinin, ja hän nyt tietää kaikki sekä tapahtuneet että tapahtumattomat, mutta ei näyttänyt älyävän mitään. Sinua hän kyllä kysyi, mahdollisesti haistoi hän, ettei kaikki ollut, kuin olla pitää, mutta minä sanoin, että olit lähtenyt Hanna Rosenqvistille. Herra minulle anteeksi antakoon, tietääkseni tapahtui se ensikerran, kun valhe pääsi huuliltani. Sitte hän taas kysyi, minne Vilppu matkusti, ja minä sanoin hänen kulkeneen isän asioille, nääs toinen valhe tekee tietä toiselle. Mutta sitte minä tukin hänen suunsa kahvilla ja korpuilla, eikä hän enempää kysellyt. Hän joi, niin totta kun istun tässä, 3 kuppia kahvia 2 korpun kanssa ja kolmannen palalla. Ja sitte hän läksi. En tänäkään hetkenä tiedä, kuinka pisti päähäni sanoa, että olit täällä. Se oli onnellinen mielenjohde ja vei totuutta lähemmälle kuin olisin uskonutkaan. Voi lapsi, lapsi, kuinka huolissani olen tähtesi ollut! — Ja täti Riikan piti vielä kerran syleillä tyttöä ja itkeä pienet itkut. Sitte kietoi hän peitteen hänen ympärilleen ja kehoitti nukkumaan rauhassa. Hätäpikaan laittoi Hanna täti Riikalle vuoteen sohvalle, ja niin tuli viimeinkin yö. Hildur vaipuikin pian uneen, sillä pitkä vaellus ja senpäiväinen suuri mielenliikutus olivat hänet lopen uuvuttaneet.

Setä Jannella oli uneton yö. Se oli jotain tavatonta tuon kunnon ukon elämänjärjestyksessä eikä suinkaan ollut omiaan parantamaan sedän huonoa tuulta. Ja kun hän näki Hildurin tulevan ja ajatteli, minkä ruman tahran tämän käytös oli tuottaa hänen rehelliselle talolleen, leimahti jälleen vihan liekki hänen mielessään ja yksin hänen vaimonsa rukoilevat katseet ja kenties Hildurinkin murtunut muoto pidättivät hänen kielensä soimauksista. Mutta mitään hellyydenosoituksia ei tullut tällä kertaa. Hän salli Hildurin suudella suurta karkeata kättään, ja mutisi jotain, että oli hyvä, kun oli tullut kotiin jälleen, mutta siinä olikin kaikki. Hilduriin, joka oli tottunut sydämmelliseen, isällisen hellään kohteluun, teki tämä kylmyys syvän vaikutuksen; ei täti Riikan eikä Maija-Sohvin ystävyys voinut häntä lohduttaa. Nyt vasta näytti hän alkavan käsittää, ettei hän ainoastaan ollut varomaton ja herkkäuskoinen, vaan tosiaankin tehnyt rikoksen. Ja hänen surunsa ja katumuksensa oli yhtä ankara ja järjetön, kuin hänen tunteensa ylimalkaan. Sen sijaan, että hän ennen kulutti aikansa mielettömiin haaveiluihin, toivotti itselleen kunniaa, mainetta ja loistoa, tuhlasi hän sen nyt mietiskelyyn ja pahoittelemiseen. Hän sai käteensä täti Riikan raamatun ja luki sieltä katumuspsalmia sekä kertomuksia rangaistuksista ja koettelemuksista. Hän ahmimalla ahmi sellaisia paikkoja kuin: — huokaus on minun jokapäiväinen leipäni ja kyynel minun juomani, — jotka vaivaa ja onnettomuutta kylvävät, saavat sen myöskin niittää, — leijonan karjunta on vaijennut ja nuoren leijonan hampaat ovat muserretut, — — jos minun valitukseni punnittaisiin, ja kärsimykseni va'alla mitattaisiin, huomattaisiin ne raskaammiksi, kuin meren hiekka, — — sillä Kaikkivaltiaan nuolet ovat minuun tähdätyt, joiden hirmuisuus minun henkeni kuolettaa ja Jumalan kauhistus on minun kohdallani — — —. Hänellä oli pitkiä tylsän surumielisyyden puuskia, hysteerisiä itkunkohtauksia ja siitä tietysti kärsi hänen terveytensä. Hän kalpeni ja laihtui, menetti ruokahalunsa, ei voinut nukkua, ja alituiseen vaivasi häntä hermois-päänsärky. Setä Janne huomasi sen, ja se koski kipeästi hänen pohjaltaan hellään, rehelliseen isän sydämmeensä. Hän oli jo tuhannet kerrat katunut kiivauttaan ja kylmyyttään ja olisi kernaasti entiseen tapaansa hyväillyt lemmikkiään ja puhutellut häntä ystävällisesti, mutta hänen pieniä yrityksiään siihen suuntaan kohteli Hildur sanattomalla välinpitämättömyydellä, ja se hämmensi ukkoparan niin, ettei hän tiennyt, miten menetellä. Hän tietysti ei voinut käsittää tytön haaveellista surua. Hän käski vaimonsa sanoa Hildurille, että hän oli hänelle anteeksiantanut, ja luuli että silloin kaikki oli hyvin. Hän ei voinut ymmärtää, mitä Hildurilla oli oikeastaan suremista, eikä ymmärtänyt sitä Hildur itsekään. Täti Riikka oli hyvin huolissaan sekä Hildurin terveydestä, että hänen synkästä surumielisyydestään. Hän oli koettanut puhua häneen järkeä, vakuuttaa, että he olivat kaikki anteeksiantaneet ja lohduttaa häntä joka tavalla, mutta ei mikään auttanut. Viimein arveli hän, että Hildur kenties oli syvemmin kreiviin kiintynyt ja suri onnetonta rakkauttaan. Hän kysyi siitä Hildurilta. — Ei, ei, vastasi Hildur kiivaasti, — elä puhu hänestä, minä vihaan häntä, hänhän juuri on syynä koko onnettomuuteen. — Se ei siis ollut syynä.

— Kuuleppas Riikka, sanoi setä Janne, jonakin kauniina päivänä hän kuolla kuukahtaa silmäimme edessä, hänhän on laiha kuin höylänlastu ja kalpea kuin palttina. Meidän pitää noutaa lääkäri.

Täti Riikka pudisti päätään.

— En luule hänen näyttäyvän lääkärillekään, hänhän ei tahdo nähdä ainoatakaan ihmistä enää.

Setä Janne tapaili otsaansa.

— Minä peto kun voin olla niin kova hänelle. Mitä, jos hän vielä menee sekaisin. Haetaan vaan lääkäri.

Lääkäri tuli, koetteli Hildurin valtasuonta, naputteli niskaan, määräsi pilleriä ja lupasi tulla takaisin. Hildur nautti pillerinsä enemmän vain täti Riikan mieliksi kuin tullakseen terveeksi. Hän ei tahtonut tulla terveeksi, kertoi hän eräänä päivänä säikähtyneelle tädilleen, hän tahtoi mieluimmin kuolla, se oli parasta, mitä voisi tehdä, täällä hänestä ei ollut kenellekään iloa taikka hyötyä, oli vain suruksi ja vaivaksi. Täti Riikan nuhteet eivät tehonneet, ei, "hän tahtoi täältä eritä mikä olikin parempi", sanoi hän Paavalin sanoilla. Mutta ei elähyttänyt häntä kristityn toivo Jumalan luo ja elämään Hänessä, hän oli vaan tyytymätön ja valitti onnettomuuksia, joihin itse oli syypää, ja hautoi mielessään uneksijan haaveellista surua ja nautti siitä. Tohtori Bernhard tuli jälleen, pudisti päätään ja määräsi uusia pilleriä, sanoen: — Hänen pitää rohkaista mieltään. — Hilpeälle pikku rouvalleen kotona sanoi hän:

— Nuo vanhanpuoleiset naimattomat neidit ovat niitä vihdon viimeisiä potilaita. He ovat hysteerisiä, hermostuneita ja pelkästään siitä syystä, että aina ajattelevat ainoastaan itseänsä. He eivät saa unta eikä ruokahalua sentakia, että istuvat kädet ristissä. Kas sellaiseksi sinäkin olisit tullut, pieni ruusunnuppuni, jollen minä olisi tullut ja korjannut sinua. Nyt sinulla on mies ja talous hoidettavana, ja senvuoksi olet raitis kuin keväinen aamu ja iloinen kuin leivo siintävällä taivaalla.

Ja ruusunnuppu sai suutelon siitä, että oli terve ja onnellinen. Ja pikku rouva vastasi hellästi miehensä suudelmaan, mutta sanoi sitte miettivänä:

— Mutta Oskari, Eedit Berg on myöskin vanhahko, naimaton neiti eikä ole rahtuakaan hermostunut tai hysteerinen. Minusta hän on reippaampi ja iloisempi kuin moni rouva.

— Se tulee siitä, että hänellä on tointa, selitti oppinut tohtori.

— No, sittenpä näyttää siltä kuin se, eikä naiminen olisi tärkeämpää, huomautti rouva.

— Kas, kas vaan, kuinka pikku rouvani on ruvennut filosofeeraamaan, pilaili tohtori, — hän jo väittelee kumoon koko tohtorin. Meneppäs nyt vaan katsomaan, ettei kastikkeesi kuohu maahan, se sopii paremmin sinulle.

Setä Janne katseli lemmikkiään, ja hänen levottomuutensa yltyi. Ja kun hän ei huomannut parantumisen merkkiäkään, sanoi hän:

— Minä lähden piirilääkärin luo, kenties hän on taitavampi.

Piirilääkäri tuli. Hän tutki samalla tapaa kuin tohtori Bernhard, määräsi rohtoja otettavaksi aamuisin ja pulveria iltaisin, mutta ei sekään auttanut. Ja hänkin sanoi:

— Sairaan tulee olla hyvällä mielellä, ja määräsi huonekalutehtailijan hankkimaan huvia veljentyttärelleen.

Kun Hildur kuuli tämän ehdotuksen, huudahti hän:

— Minäkö huvittelemaan! Ja hän kääntyi selin ja lähti huoneeseensa, missä ryhtyi lukemaan mielikirjaansa, Jeremian valitusvirsiä. Mutta setä Janne oli aivan onneton.

— Minäpä sanon sinulle, mikä on parasta, vakuutti täti Riikka. — Minä menen neiti Bergin luo. Hän kuuluu olevan yhtä oppinut, kuin mikäkin tohtori tahansa, ja on hyvä ja helläsydämminen. Kenties hän voi meitä auttaa. Hänhän on nainen, hän voi ymmärtää toisenkin surun ja heikkouden.

— Niin, koeta sitte, Riikka, jotakin pitää tehdä, hän kuihtuu vähitellen. Ja rehellinen huonekalutehtailija veti taskustaan siniruutuisen nenäliinansa ja kääntyi akkunaan päin, jottei vaimonsa näkisi, että hän pyyhkäsi pois kyyneltä.

34.

Taiturin työ.

Somassa vierashuoneessaan istuivat Eedit ja Ragnhild käsitöineen. Oli jo myöhäinen syksy, niin että takkavalkea oli tarpeen ja paloikin paraillaan suuressa tulisijassa, luoden suloisen, lempeän loimonsa pehmeälle matolle, missä pieni Ruusa istui leikkimässä aimo suuren nuttunukin kanssa, jonka Ragnhild juuri oli tehnyt hänelle. Samassa kuului varovasti soitettavan ovikelloa.

— Siellähän on rouva Jonson. Hyvää iltaa!

Täti Riikka keikisti syvään ja tarkasteli somaa, hienoa huonetta.

— Olkaa hyvä ja istukaa, kehoitti Eedit ystävällisesti.

Täti Riikka istui tuolin syrjälle, ja hänen näytti olevan vaikea tuoda esille asiaansa. Viimein kysyi hän, oliko Ragnhildilla iloa kasvatistaan.

— Oi on, vastasi Ragnhild, — hän on niin kiltti ja terve ja pitää niin paljo meistä.

— Niin, niin, on suuri onni, kun saa iloa lapsistaan. — — Meidän Hildur hän tuottaa vanhemmilleen surua, hän. Hän on kipeä eikä näy mikään tohtori voivan häntä parantaa.

— Hän ei ole moneen kuukauteen käynyt sairashuoneella, sanoi Eedit. — Kun olisin tiennyt, että hän itse on kipeä, olisin käynyt häntä katsomassa, mutta, olen luullakseni nähnyt hänet väliin kadulla — — —.

— Kaiketikin, ei hän vuoteessa olekaan, sanoi täti Riikka epäillen. Mutta hän on kalpea ja laiha, ei syö eikä nuku ja pilleriä on hän jo nauttinut monen markan edestä. En tiedä, mitä tytölle tehdä, ja silloin sanoin ukolle: minä menen neiti Bergin luo. Sillä nähkääs neiti, ukko on menehtyä suruunsa. Hildur on hänen silmäteränsä, eikä voi ukko nähdä hänen kärsivän. Jumalan kiitos, hän kyllä pitää omistakin lapsistaan, mutta Hildur on hienompaa perää, sanoo hän, ja ukko on ainakin hiukan ylpeillyt tytön tiedoista ja hienoista tavoista. Mutta mitä Herran nimessä ne nyt auttavat häntä, hän vain kuihtumistaan kuihtuu kuin kuoleva kukka.

— Mutta jos kummatkin lääkärimme jo ovat häntä hoitaneet, en voi minäkään häntä auttaa.

Täti Riikka yskäsi ja katseli lattiaan. Hän ei voinut ilmoittaa Hildurin taudin oikeata syytä.

— Kas miehet ovat aina niin äkkipäisiä, sanoi hän viimein, eikä Hildur tahdo kuulla puhuttavankaan heistä enää, he ovat hänet niin ikävystyttäneet. Mutta neiti Eedit, köyhä kansa kiittää Teitä taitavaksi, voisittehan kuitenkin koettaa, Hildur onkin niin yksin. Meidän Maija-Sohvi on kyllä hyvä tyttö, vaikka itsekin sen sanon, mutta hänestä nyt ei ole Hildurin seuraksi, nähkääs. Hän ei ole muuta saanut oppia, kuin katkismustaan ja hiukan kirjoitusta. Eikä hän muuta tarvitsekaan. Eikös neiti tahtoisi tulla jonakuna päivänä. Mutta — — ei pidä sanoa, että minä olin täällä, tyttö on toisinaan hyvin itsepäinen, — — vaikka pohjaltaan hyvä tyttö. Hyvästi nyt vaan!

Eeditin ei ollut helppo päästä uuden potilaansa perille. Hildur alkoi epäillä, että täti Riikka oli kutsunut Eeditin lääkäriksi Hildurille ja rupesi välttelemään häntä. Ennen pitkää huomasi Eedit, että potilaan oli paremmin sielu kuin ruumis sairaana ja oli senvuoksi erityisen varovainen. Sensijaan että virkaveljiensä tapaan lyhyesti olisi kehoittanut Hilduria "pysymään hyvällä mielellä", koetti hän, käyttäen naisen hienoa vaistoa ja kärsivällisyyttä, keskustelujen kautta ohjata hänen ajatuksensa iloisemmille aloille, ja oman terveen mielensä ja raittiin näkökantansa avulla vaikuttaa hänen sairaihin mielikuviinsa. Sen ohessa koetti hän asteittain vahvistaa hänen ruumiinvoimiansa. Kun Eedit huomasi, ettei Hildur sallinut puhuttavankaan minkäänlaisista lääkkeistä, rupesi hän tekosyillä houkuttelemaan häntä ulos raittiiseen ilmaan. He kävelivät yhdessä väliin lyhyempiä, väliin pitempiä matkoja, mikäli potilaan voimat sietivät, useimmin maalle päin, osaksi sentakia, ettei Hildur halunnut nähdä ihmisiä, osaksi senvuoksi, että ilma siellä oli puhtaampi. Kaunis luonto antoi aihetta moneen keskusteluun ja vaikutti virkistävästi Hilduriin, joka viikkokausia oli istunut ummehtuneessa huoneessa jonkun kirjan yli kumartuneena tai vaipuneena sairaalloisiin unelmiin. Nämä kävelymatkat antoivat ruokahalua ja unta, ja silloin oli Eedit voittanut suuren askeleen. Mutta Hildurin luonnetta oli vaikeampi saada taipumaan. Eeditillä ei ollut pienintäkään aavistusta pakoyrityksestä ja sen tuottamista riidoista kotona, mutta arveli, että jonkin syyn, vaikka luulotellunkin, täytyi piillä moisen surumielisyyden ja synkän katsantokannan takana. Hän ajatteli onnetonta rakkautta ja tunsi piston sydämmessään muistellessaan jotakin oman elämänsä kulusta, mistä nyt oli vain surullinen muisto jälellä. Rukous ja työ tehovat sitäkin vastaan, sanoi hän itsekseen ja toivoi voittavansa potilaansa luottamuksen, sillä ilman sitä tuskin voi odottaa varmaa edistystä.

Alussa oli Hildur kohdellut Eeditiä kylmästi ja vältellen. Mutta ei yksikään voinut kauvemmin vastustaa tuon sydämmellisen naisen hyvyyttä, hänen miellyttävää käytöstään ja hienotunteisuuttaan. Ja Eedit oli yhtä viisas kuin oli hyväkin. Hän tiesi aina rajansa, ja hänen selvä katseensa näytti hänelle aina oikean tien. Vähitellen Hildurkin lämpeni ja liittyi luottamuksella Eeditiin. Hänen arka, haaveellinen luontonsa kaihti setä Jannen kiivautta ja jöröyttä, ja hänen luultu viisautensa ja etevämmyytensä estivät häntä liittymästä tätiin, ja muita ystäviä taas hänellä ei ollut. Hän tarvitsi niinkuin muutkin ihmiset ystäviä ja tukea, ja Eedit oli hänelle kumpaakin. Vieläkin oli hän arka ja kaino, mutta hän piti jo Eeditistä ja lopullisen askeleen täyteen luottamukseen otti hän eräänä päivänä, kun he istuivat kahden Hildurin huoneessa ja Eedit näki raamatun auki pöydällä.