SISÄLLYS: (continued 3)

— Olen jo muutama tunti sitten päättänyt pyytää eroa, vastasi Hanna väräjävällä äänellä.

— Ei, ei sillä lailla, olen teihin hyvin tyytyväinen, kunhan te vaan joksikin aikaa — — —

— Ei — haluan kokonaan erota. Ei siksi, että olisin tyytymätön, vaan minulla on muita syitä. Minulla ei tosin ole ketään, jonka luo matkustaisin, jatkoi Hanna liikutettuna, vanhempani ovat kuolleet eikä ole minulla sukulaisiakaan, mutta toivon kotikaupungissani sentään tulevani toimeen, kunnes saan toisen paikan.

— No, niin no, pääsi rouvalta helpotuksen huokaus, koska tahtoisitte matkustaa?

— Huomenaamuna.

Rouva katseli häntä epäilevästi, mutta virkkoi sitten:

— Olkaa hyvä ja istukaa, minä kirjoitan päästökirjan.

Hanna istui. Rouva piirsi joitakuita sanoja paperille, painoi sinettinsä alle ja ojensi sen tytölle. Samalla antoi hän Hannalle rahaa ja hymisi jotain "ikävästä" ja "olojen pakotuksesta."

Hanna poistui hyvästellen. Tänä iltana itki hän katkerammin kuin milloinkaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Mailmaan piti jälleen hänen matkansa, ilman tukea ja turvaa, ilman ystävää ja suojaajia — mutta se ei vielä ollut pahinta. Enemmän itketti häntä se, että ihmiset, jotka kaksi vuotta olivat joka päivä hänet nähneet, saattoivat epäillä häntä lemmenvehkeistä, saattoivat hänet niin julkeaksi, että tunkeutuisi perheeseen, jossa niin selvästi oli osotettu hänen paikkansa. — Mutta reipas mieli sittenkin sai lopulta vallan. Hän pyyhki pois kyyneleet, avasi ikkunan, niin että viileä illanleyhkä sai hivellä hänen hehkuvia poskiaan.

— Miksikä itkisin; niinkauvankun minulla on kaksi tervettä kättä, voin ansaita leipäni niin hyvin muualla kuin täällä. Mitä taas epäilyksiin tulee, tuntuu tämä kovin ikävältä, mutta jos omatuntoni on puhdas, ei ole minun syytä sillä mieltäni samentaa. — Ja rivakasti kuten ennenkin kokoili Hanna tavaroitaan hiljaa hyräillen.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna koko talon vielä nukkuessa istui Hanna vihanneskuormalla, jota muuan renki lähti viemään lähimpään kaupunkiin, ja jätti sen talon, joka jonkun aikaa oli ollut hänen kotinansa. Hänen kasvoillaan oli sama entinen reipas, tyytyväinen ilme, niissä ei näkynyt jälkeäkään yöllisestä itkusta. Ainoastaan silloin, kun hän sanoi hyvästi vanhalle Maijalle ja parille nuoremmalle palvelustytölle, jotka olivat olleet hänelle ystävällisiä, ja jotka nyt vuodattivat kyyneleitä, ilmestyi surun voittoinen piirre hänen ystävällisille kasvoilleen. Niin lähti hän tietämättä, mistä kotinsa löytäisi, mutta täynnä toivoa, uskallusta, luottamusta.

18.

Kirjailija.

Ensimmäisen onnistumattoman yrityksen tehtyään luopui Hildur Jonsson näyttelijäuraltaan. Tämäkin osotti häneltä puuttuvan todellista synnynnäistä taipumusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa olisi hän ilomielin ottanut vastaan muistutuksia, uutterasti työskennellyt edistyäkseen, luopumatta menestyksen toivosta, vaikkei ensi yritys onnistunutkaan, sillä ei ole kukaan seppä syntyissään.

Setä Janne tosin ehdotti, että hänen lemmittynsä "nolaisi tuon nurkkatirehtöörin menemällä Helsinkiin ja kohoomalla siellä primadonnaksi", mutta Hildurin teaatteri-into oli laimennut ja hän lohdutteli setäänsä sillä, että hänestä nyt nähtyään, "mitä kulissien takana tapahtuu," oli viisainta jättää koko tuuma siksensä. Se vaikutti rehelliseen huonekalutehtailijaan ja vielä enemmän tämän eukkoon, joka päätään pudistellen arveli, että hän aina oli peljännyt "tuon teaatterijoukkion olevan hiidestä kotoisin" ja että hän oli iloinen, kun ei Hildur enää sinne mielisi. Niin siitä selvittiin, mutta Hildurin sydäntä kaiveli vielä kauan tuo kärsitty tappio, ei senvuoksi, että hänen piti tukahuttaa näyttelijähalunsa, vaan siksi, että tapaus oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, joiden hän arveli hänelle makeasti nauravan.

Tämän jälkeen hautoi Hildur yöt päivät päässään, mihin hän ryhtyisi puhdistuakseen häpeästä. Hän mietti ja mietti keinoja, jotka näyttäisivät hänet oikeassa valossa, sillä siitä hän oli vakuutettu, että jotain suurta ja erinomaista hänestä piti tulla.

Eräänä aamuna oli Hildurille käynyt selväksi, että hänestä piti tulla kirjailija. Niin — nyt hän hämmästyttäisi noita pikkumaisia kaupunkilaisia kirjoittamalla romaanin. Ja kun sanomalehdet sitten kilvan kiittäisivät sitä, ja kirjaa leviäisi tuhansia kappaleita muutamassa päivässä, silloin he saisivat vasta nähdä, mikä hän oikeastaan oli, ja iloita siitä onnesta, että saivat asua kuulun kirjailijan syntymäkaupungissa. Hildur uneksi jo suunnattomasta kunniasta ja kuuluisuudesta, ennenkun oli kirjoittanut romaaninsa ensimmäistä sanaakaan, ennenkuin oli tutkistellut, oliko hänellä taipumusta ja kyllin tietoja tällaisen tuuman toteuttamiseen. Mutta hänen oli alkaminen. Ensin osti hän kirjan paperia, mustetta ja kynän ja istui sitten huoneeseensa kovasti varoittaen, ettei kukaan saisi häiritä häntä. Mikä pantaisi romaanin nimeksi? "Nuoren tytön elämäntarina." Ei, se oli niin tavallista. "Kuningas ja orja." Ei. "Nuoren miehen sydänveri." Ei. "Kaksi kilpailijaa." Ei. Hildur vaivasi hyvän aikaa päätään; vihdoin keksi hän sopivan. "Kamala ennustus." Se kuului niin salaperäiseltä, niin "jylhän kauniilta." Nyt piti saada nimi sankarille ja sankarittarelle. Hildur poimi muististaan kaikista runollisimpia nimiä: Ossian, Roderik, Adelbert, Heribert, Osvald, Angelika, Adelgunda, Aimée, Lavinia, Oinesima y.m. Tulos oli: Astolf Stjernsporre, kreivi ja Alida Rosenfalk — ikivanhaa aatelia olevan rikkaan linnanherran tytär. — Näin oli asian vaikein kohta ratkaistu, nyt ei enää tarvittu kuin sisällys. Se kävi kuin hihnoilla. Helppohan oli saada kokoon liikuttavia kohtauksia kyyneleineen, rakkausseikkailuja kuutamossa y.m. Romaani vilisi vaan pohjattomista rotkoista, noita-akoista, turnauksista, myrkkypulloista, tikareista, vaaleista ja tummista kutreista. Kaikki tämä oli Hildurille päivän selvää, sillä mitään muuta kuin tällaista ei hänen päässään ollutkaan; tätä hän oli imenyt ja ahminut ensin Jannen romaanivarastosta ja sitten kaupungin kirjastosta lainaamistaan kirjoista. Kirjoittaminen kesti kuitenkin moniaita viikkoja, sillä romaanista piti tulla pitkä, kolme neljä nidosta kauniissa kansissa. Jotta kertomus pitenisi, täytyi sankarin tuon tuostakin kuolla ja sitten jälleen jollakin kummallisella tavalla herätä; sankarittarella taas oli usein keuhkotauti, niin että hän "riutuneena odotti kuolemaa puutarhan yksinäisellä käytävällä", mutta sitten hän parani jälleen, kierteli maita mantereita puettuna milloin ritariksi, milloin noita-akaksi tai maalaistytöksi kulkien monien seikkailujen kautta. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei Hildur ollut tehnyt ja hänen täytyi usein lukea pitkät pätkät alusta muistaakseen, mitä oli kirjoittanut, jotteivät kuolleet henkilöt enää esiintyisi.

Setä Janne, joka kaipasi Hilduria, etsi häntä aina tehtaasta tultuaan kaikkialta kysellen eukolta, mitä sillä tytöllä oikeastaan oli tekeillä. Eukko sitä ei tiennyt, hän oli vaan kieltänyt lapsia menemästä Hildurin huoneeseen, koska tämä oli pyytänyt olla häiritsemättä. Setä Janne hiipi silloin varpaisillaan ja tirkisti oven raosta huoneeseen. Sitten tuli hän takaisin kasvoissaan kirkas loiste ja virkkoi täti Riikalle salaperäisesti:

— Hän kirjoittaa. Se tyttö tulee vielä tekemään jotakin suurta, sen saat nähdä, Riika. Me kumpikaan emme kykene sitä ymmärtämään. Mutta olen suuresti utelias sitä näkemään.

Ja setä Janne kolusi edes takaisin salin lattialla, paukutteli sormiaan ja hyräili hyvillään.

Päivällispöydässä tarkasteli hän Hilduria salamyhkää tehden pilaa tämän kotiarestista. Tyttö hymyili salavihkaan.

— Voisihan tuota paperia nyt sentään hiukkasen saada tähystellä, virkkoi setä viimein.

— Niin, nähkääs setä, eihän siinä mitään salattavaa ole, arveli Hildur, minä kirjoitan.

— Niin, niin, kirjoitat kyllä, mutta mitä? Siinäpä se juuri piilee pulma. Ei kai se liene sanomalehtiäkään — — —, vai lieneekö kuitenkin? tuumaili hän kasvoissaan ilme, kuin olisi hän keksinyt hyvinkin nerokkaan selityksen.

— Ei, romaania.

Setä Janne pudotti veitsen kädestään ja löi nyrkkiään pöytään.

— Enkö minä sanonut, että jotain erinomaista se oli, huudahti hän hämmästyksestä tuijottaen, sitten jatkoi hän kyynelsilmin: — Niin niin, tyttöseni, jospa isäsi olisi saanut tämän nähdä ja iloita. Mutta Herra ei nähnyt sitä hyväksi. No, koska se tulee valmiiksi?

— Sitä en saata vielä sanoa, vastasi Hildur itsetietoisesti.

— Ja saammeko mekin sen lukea, kysyi täti Riika.

— Eukko kulta, kuinka voit noin tyhmästi kysyä, oikaisi mies, kirjaa tietysti myödään ympäri maata. Jaa, siitä kertyy sievät rahat, Hildur. Niin, sinä olet tähti tyttöjen joukossa, se olet ollut syntymästäsi asti. No, mikä on romaanisi nimi?

— Kamala ennustus.

— Uh, sehän on niin hirveätä, että oikein jo karmii selkäpiitäni. Mistä oletkin moisen nimen keksinyt?

— Omasta päästäni tietenkin, ylpeili Hildur.

— Jaa, sellaisia nimiäpä ei kasvakaan kaikkien kallossa, ylvästeli setä hyvillään omasta sukkeluudestaan.

Levottomina sitä sitten odotettiin tuota suurta päivää, jolloin romaani olisi valmis. Hildur oli luvannut lukea sen ennen painattamista sedälle ja tädille, joka seikka luonnollisesti oli heille suuri kunnia. Tyttö oli pyytänyt, että asia vastaiseksi pidettäisi salassa, mutta setä Janne ei malttanut olla ylvästelemättä veljentyttärestänsä eikä iloisissa seuroissa kertomatta luotettavalle ystävälleen tuosta suuresta salaisuudesta, joka ystävien ja taas näiden ystävien kautta levisi yhä laajemmalle. Ei niin muodoin sovi ihmetellä, että osa kaupunkilaisia ihmetellen katselivat Hilduria hänen kulkeissaan pitkät aaltoilevat kutrit hartioillaan pitkin katuja, mutta toiset silmäilivät häntä epäilyksen sekaisella hymyllä. Mutta Hildur ajatteli: — Niin, niin — odottakaa vielä hetkinen, niin jopa korotatte minut pilviin ja pidätte suurena suosionosotuksena kuulua minun seurapiiriini.

Kun setä Janne eräänä iltana istua rehenteli nahalla päällystetyssä nojatuolissaan piippuaan poltellen, ja täti Riika istui pellavia kehräämässä lasten leikitellessä lattialla, astui Hildur ylväänä sisälle suunnaton paperipinkka kainalossa sanoen nyt olevansa valmis lukemaan romaaniansa. Setä Janne tempasi piipun suustaan.

— No jopa nyt jotakin. Kas niin, istuppa nyt tähän sohvaan ja laske paperit pöydälle. Äiti, hanki sinä pari talikynttilää noiden tuikkiaisten sijaan, kyllä minä tässä pidän huolta niistämisestä, jottei sinun Hildur, tarvitse keskeyttää. Pitäkää suunne siellä, tenavat, ja sinä Sohvi-Maija, pane pois katkismus ja tule tänne istumaan, niin saat kuulla jotakin kaunista. Ja te pahaset siellä, heretkää teuhaamasta taikka saatte maistaa Janne Jonsonin kepistä. Sinäkin äiti voit hyvästi työntää loukkoon tuon surisevan rukkisi ja ottaa sukankutimesi. Kas noin — tuolla tulee Lundström, astu sisään, Hildur tässä lukee pienen kappaleen eräältä tuntemattomalta kirjailijalta — — — ha, ha, ha, niin, ei saa olla utelias, Lundström, paina puuta, paina puuta. — Lundström istui ujosti erään tuolin kulmalle, setä Janne sytytti jälleen piippunsa, täti Riika kalisteli hiljalleen sukkapuikkojaan ja kaksitoista vuotias Sohvi-Maija istui ompelemassa silloin tällöin tähystäin aralla ihailulla serkkuansa. Niin se alkoi.

— Kamala ennustus.

— Mitäs siitä arvelet, Lundström? Eikö se jo haiskahda ruudilta, vai? Vaan anteeksi, en enää toistamiseen sinua keskeytä. Mutta kuules, käykö se ennustus toteen?

— Sen saamme nähdä, vastasi Hildur salaperäisesti ja rupesi lukemaan.

Yksinkertaisiin, oppimattomiin vaikutti mahtavasti pöyhkeilevä kieli ja suuri joukko tuon tuostakin esiintyviä käsittämättömiä, eriskummallisia tapauksia, vaikkeivät monasti ymmärtäneet hitustakaan sotkuisesta kertomuksesta, vaan täytyi lukijan vähän päästä keskeyttää antaakseen valaisevia selityksiä. Niin paljon he toki ymmärsivät, että pysyivät ankarassa jännityksessä, ja kun tuli levolle menemisen aika, löi Janne Jonson jykevää nyrkkiään pöytään vannoen, ettei koko avarassa mailmassa löytynyt parempaa romaania, niin paljon oli siinä hirmuisuuksia.

Täti Riika oli kahden vaiheilla siitä, eikö ollut synti antaa ihmisen toisensa jälkeen kuolla. Mutta setä Janne vastasi, että hän puhui parhaan ymmärryksensä mukaan. — Sehän on kaikki vaan kokoonsotkettua. Hyvä Jumala kyllä näkee, että tuo murhaaminen tapahtuu ainoastaan paperilla eikä koskaan todellisuudessa. Mutta, Hildur, mistä hiidestä olet kaiken tuon keksinyt, sitä en ole mies selvittämään. Vaikka minut tapettaisi, en saisi moista aikaan. Siinä kertoilee hän linnoista ja ritareista aivan kuin olisi niissä piireissä syntynyt, ja naiset laskettelevat runoja kuin vettä vaan.

Täti Riika kuivasi silmiään arvellen sen kauttaaltaan olleen kaunista, mutta että hän eniten piti siitä kohdasta, jossa nuori Alida valkeassa yönutussaan kultakutrit hajalla linnankirkon kylmällä lattialla polvillaan rukoili lemmittynsä puolesta. — Hän on aivan selvänä silmien edessä ja tekisi mieli heittää saali hänen hartioilleen, jottei kylmettyisi kylmänä syysyönä.

Iloa, ylpeyttä ja toiveita sykkivällä sydämmellä meni Hildur sinä iltana levolle, ja suloisia olivat unelmat. Lukemista kesti monta iltaa peräkkäin, sillä yksinkertaisessa käsityöläisperheessä ei valvottu pitkältä iltaa, ja päivät oli setä tehtaassa ja täti taloushommissa.

Kun romaani oli loppuun luettu ja runsailla kiitoksilla palkittu, meni Hildur kaupungin ainoan kirjakauppiaan luo.

— Kuinka hän voisi maksaa siitä sen arvon, sitä en ymmärrä, arveli setä Janne.

Hildur astui kirjakauppaan tuiki varmana asiansa menestyksestä. Hänen takanaan seisoi hänen serkkunsa Fille Jonson, joka oli suostunut papereita kantamaan. Joitakuita kaupungin nuorista herroista oli paraikaa kirjakaupassa, joka samalla oli jonkinmoinen sanomalehti- ja lukuhuone. He katselivat ihmeissään nuorta tyttöä. Hildurin se hiukan hämmensi, mutta rohkeasti astui hän kuitenkin pöydän luo. Siellä seisoi kirjakauppias, pieni, punakka ja iloinen vanhapoika, jolta Hildur koulutyttönä oli ostanut kirjoja, paperia ja kyniä.

— Hyvä päivää, neitiseni, mitä saisi olla?

Hildur pyysi puhutella häntä yksityisesti.

— Hyvin mielellään, vastasi kauppias hiukan kummissaan ja pyysi kohteliaasti kumartaen Hilduria astumaan sisälle. Hildur viittasi serkulleen ja otti tältä paperit.

— Onko se joku käsikirjoitus, kysyi vanha herra.

— Se on muuan kyhäämäni romaani ja tulin kysymään, tahtoisitteko ostaa sen minulta.

— Hm. Paljonkohan neitiseni siitä tahtoisi?

— En voi sitä niin tarkalleen sanoa, vastasi Hildur hämillään, kun ei tiennyt, paljonko piti pyytää. — Ehkä määrättäisi palkkio arkilta.

— Varjelkoon! huudahti kauppias niperrellen kynää korvansa takana. — Siihenhän menisi puolet vuosituloistani. Tässähän on enemmän arkkeja kuin suurimmassa sanakirjassa. — Hän selaili paperipinoa, luki kappaleen sieltä toisen täältä, katseli alkua ja loppua, pudisti joskus päätään ja näytti olevan ymmällä. Hildurin luottamus alkoi raueta — Mitä, jospa ei hän kykenisikään sitä ymmärtämään, tuollainen maalaiskirjakauppias.

— Kuinkahan vanha te olette, neitiseni?

— Kahdeksantoista vuotta.

Kirjakauppias taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi:

— Menkää kotiin ja tulkaa hieman vanhemmaksi, pikku ystäväni, tutkikaa ahkerasti historiaa ja — — — ja — — oikeinkirjoitusoppia ja ruvetkaa sitten uudelleen kirjoittamaan, mutta älkää suinkaan romaania, vaan ensin jotakin pientä kertomusta. Sitten voimme nähdä, mitä tästä syntyy.

Fille katsoa töllötti siinä suu selällään. Hän tuli siihen käsitykseen, ettei kirjakauppiaalla ollut kyllin rahaa lunastaa papereita. Näin hän kertoi kotonakin isälle ja äidille, ja suurin muuta eivät kaupunkilaisetkaan saaneet tietää tästä matkasta, sillä Hildur vältti itsepintaisesti selvityksen antamista sanoen vaan, että kirjakauppias ei tahtonut ottaa romaania. Mutta tultuaan huoneeseensa viskasi Hildur vihoissaan nuo suurta vaivannäköä maksaneet paperit uuniin, jossa iloinen takkavalkea räiskyi.

— Mokoma, hävytön, typerä mies kehottaa minua lukemaan historiaa ja oikeinkirjoitusoppia! Enkö minä ole lukenut historiaa koulussa?

Synkät aatokset täyttivät tyttöparan mielen, kun hän katseli liekehtiviä papereita. Mihin hän nyt ryhtyisi? Äkkiä välähti hänen päässään itsemurhan ajatus, ja hän kuvitteli jo mielessään, minkälaista kummastusta se herättäisi, kuinka ihmiset tulisivat katsomaan häntä, kun hän valkeissa kääriliinoissa paareilla lepäisi pitkät kutrit kaareillen kuolonkelmeiden kasvojen ympärillä. Mutta sitten muuttuivat aatokset jälleen valoisemmiksi, hän koettaisi sentään vielä elää jonkun aikaa, kuka tietää, mitä hänestä vielä koituisi. Ehkä joku kummallinen onnen sattuma ohjaisi tänne jonkun kreivin tai prinssin, joka ryöstäisi hänet mukaansa taikka pyytäisi suorastaan setä Jannelta hänen kättään, veisi hänet ällistyneen kaupungin ihmetellessä suurella loistolla ja komeudella linnaansa, jossa hän silkkiä kullalla kirjailisi ja kannelta helkyttelisi, sillaikaa kun hänen miehensä ratsastelisi haukalla metsästämässä. Tämä aatos lohdutti haaveilevaa tyttöä. Hän vietti tästä lähtein aikaansa joko pitkissä romaaniunelmissa, joissa hän itse oli sankarittarena tahi kirjoittamalla surujen ja huolien uurtamaa elämäkertaansa. Tämän elämäkerran hän sitten lahjoittaisi setä Jannelle, joka hänen kuolemansa jälkeen toimittaisi sen painetuksi.

Setä ja täti olivat syvästi huolissaan nähdessään lemmikkinsä tuntikausia istuvan mietteisiinsä vajonneena ja pelkäsivät jonkun suuren surun häntä painavan.

— Ehkä hän sittenkin pitää Lundströmistä, virkkoi täti Riika erään kerran miehelleen.

— En jaksa kuunnella moista hullutusta, vastasi Janne Jonson kiukuissaan. — Hänkö nyt pitäisi tuollaisesta sivistymättömästä miehestä — ja mitä suremista siinä olisi? Eihän tytön tarvitsisi muuta kuin kerran sormellaan viitata, niin mies jo olisi hänen. Ei, — se romaanihan se vaivaa. Minä haluaisin ottaa sen kerta mukaani ja mennä siitä puhumaan kirjakauppiaan kanssa.

— Mutta ukko kulta, hänhän on tungennut sen tuleen. Sohvi-Maija sai vaan osan siitä hiiltyneenä pelastetuksi.

— Sepä oli ikävä.

Nuo herttaiset ihmiset tekivät kaikkensa ilahuttaakseen ja hemmotellakseen Hilduria. Entä Hildur?

Niin — hän piti sitä aivan luonnollisena, antoi heidän vaalia ja hoitaa itseänsä panematta omalta osaltaan rikkaa ristiin. Täti Riika ompeli, pesi ja paikkasi hänen vaatteensa ja laittoi, mikäli varat myönsivät, Hildurin mieliruokia päivälliseksi. Setä Janne osti hänelle uusia leninkejä, hattuja, romaaneja ja helyjä. Ja pienet orpanatkin häntä kilvan palvelivat. Hildur ompeli ja virkkasi omiksi tarpeikseen, lueskeli ja kirjoitteli. Ei hänen päähänsäkään pistänyt osottaa kiitollisuutta kaikesta siitä hyvyydestä, jota hän pienestä pitäin oli nauttinut, hoitamalla lapsia tai auttamalla tätiä käsitöissä. Ei, Hildur elikin kokonaan unelmien mailmassa, jossa ei ole rukkia, ei lapsia eikä patoja, ja siksi hän kulkikin sokean tai unessakävijän tavoin elämänsä halki.

19.

Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta.

Lehtola heinäkuussa 18..

En ole vielä oppinut uskomaan, että olen emäntänä Lehtolassa, että minulla on mies ja talous, palvelijoita ja omaisuutta. Kaikki kävi kuin varjoa kääntäen, ohjaton Amor sinkautti nuolensa lapsellisen, vallattoman Liinan, tuon isän silmäterän ja äidin lemmikin sydämmeen kääntäen kaikki aivan toiseksi. Enhän oikeastaan aikonutkaan mennä naimisiin, ainakin piti sen jäädä siksi kuin yksinäisenä ja vanhana väsyisin poikamaisiin kujeihin. Mutta toisinpa tuo kävi. Kukapa saattoikaan olla rakastumatta Artturiin? Hän on niin kelpo mies, hyvä, jalo, voimakas ja järkevä, niin ihmeen sopiva tukemaan tällaista lapsellista, ymmärtämätöntä ja kokematonta tyttöhuitukkaa. Isä ei olisi minusta luopunut; hän kysyi hiukan tyytymätönnä, olinko jo kyllästynyt isään ja äitiin, oliko minulla niin kauhea hätä kiinnittää itseni ensimmäiseen mieheen, mikä tielle sattui, mutta kun hän havaitsi, kuinka syvästi Artturia rakastin ja kun vakuutin alati hellyydellä muistelevani rakkaita vanhempiani, niin hänkin suostui. Äiti käyttäytyi toisin. Oi, sinä rakas, lempeä äiti! Luulinpa, että kaikki äidit mielellään suovat tyttäriensä joutuvan naimisiin, niin sydäntä särkevältä kuin ero tuntuukin. He ovat niin käsittämättömän uhrautuvia. He eivät muuta toivo kuin tyttärensä onnea, he ovat peloissaan, että nuo rakkaat lapset yksin mailmaan jäätyään tulevat turvattomiksi, siksi he nurisematta heistä luopuvat. Niin teki minunkin äitini. Hän painoi minua itkien povelleen, mutta virkkoi samassa Artturille: "Vie hänet kerallasi ja tee hänet onnelliseksi!" Näytti siltä, kuin olisi isä epäillyt, ettei Artturi oikein käsittäisi sen aarteen arvoa, jonka hän oli löytänyt, sillä ukko kuvaili avujani, useinpa minun läsnäollessani, niin että häpeissäni juoksin tieheni — mutta Artturia se näytti huvittavan. Äiti ei minua niin viljalta ylistellyt, antoi sen sijaan tuhansia varovaisuussääntöjä terveyteni varalta. Äiti parka, hän on kadottanut niin monta rakastettua lasta, ei arvaa hän luottaa helakoihin poskiini eikä todellakin hyvään terveyteeni. Lyhyt kihlausaika oli ihana kuin paisteinen päivä, houkuttelin Artturin aina kerallani mäille ja metsiköille, olimme kuin kaksi pienoista lasta. Morsiuskiireistä en mitään tiennyt, sillä äiti ei hennonnut viimeisinä päivinä rasittaa minua ompelemisella arvellen sitäpaitsi itse tekevänsä kaikki paremmin kuin minä, mikä onkin aivan totta. Mutta kuinka minun on tekeminen tästä lähtien tarvitessani uusia vaatteita, sitä en todellakaan tiedä, lienee matkustettava kotiin äidin luo, tai äidin tultava tänne. Mutta sinnepä onkin vielä aikaa ja kyllä hätä keinon keksii. Kykeneväthän muutkin rouvat ompelemaan vaatteensa, kenties se taito seuraa rouvanarvoa. — Olen ollut naimisissa jo lähemmä pari kuukautta, ja tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä vaan kihlausajan jatkoa. Lehtola on erinomaisen kaunis paikka, yksi Suomen tuhansista järvistä uurtelee sen rantaa. Ei se ole mikään herrastalo linnamaisine rakennuksineen ja vilkkaine liikkeineen, vaan rauhaisa, miellyttävä maalaistalo, jossa on yksikerroksinen, punaseksi maalattu asuinrakennus neliskulmaisine ikkunoineen ja taittokattoineen. Täällä on hevosia, lehmiä, lampaita, porsaita ja kanoja, joista on minulle niin paljon hupia; Artturi on minulle kertonut, kuinka monta niitä on ja paljonko niistä on tuloja, mutta sen olen jo unhottanut. Hän on myöskin kuljettanut minua niityillä ja pelloilla, sillä hän on taitava maanviljelijä, mutta minä tietämättömyydessäni ymmärsin hyvin vähän kaikista hänen selityksistään ja kuuntelin mieluummin lintujen laulua ja sirkkain sirinää. Hauskimmalta tuntuu kuitenkin, kun Artturin kera soutelemme tai kalastelemme järvellä, kiertelemme metsiä taikka viemme kahvia heinäväelle. Artturin täytyy silloin pitää minua kädestä, etten arvokkaisuuteni unohtaen heittäisi kuperkeikkaa lemuavassa heinässä, niinkuin muinen kotona tein. Kunnon isääni ja hellää, herttaista äitiäni kaipaan usein ja monta kyyneltä on se jo silmästäni pusertanut. Asumme lähes viidenkymmenen peninkulman päässä entisestä kodistani, eikä ole siis meidän helppo tavata toisiamme. Kyllähän me olemme kirjevaihdossa, mutta sekin on niin lyhyttä ja vaillinaista. Senvuoksi olen päättänyt kirjoittaa jotain päiväkirjan tapaista ja lähettää sen äidille, jotta hän saisi tietää, mitä täällä puuhailemme, mitä mietin, tunnen ja ajattelen.

Lehtola syyskuussa 18..

Hauskalta tuntuu pitää emännöitsijää, kun ei itse osaa mitään, mutta tuottaa se joskus ikävyyksiäkin. Justiina matami on hoitanut Artturin taloutta monta vuotta ja jumaloitsee häntä. Siksi lieneekin mustasukkainen minulle. Hänen kasvoillaan oli niin hapan ilme, kun hän ensi kerran minua tervehti, että minua oikein pudistutti, sillä siellä kotona piti väki niin paljon minusta. Artturi rauhoitteli minua vakuuttaen, että Justiina oli matamien parhaita, rehellisyys, ahkeruus ja säästäväisyys ruumiutuneina ja ettei tuo kasvojen sävy suinkaan pahaa tarkoittanut. Enkä hänen toimiansa ensi aikoina suurin tarkastellutkaan, sillä minulla oli kyllin puuhaa kotoa tuotujen korujeni ja helyjeni järjestelemisessä ja sijoittelemisessa, ja paljon kului aikaa kävelyihin ja keskusteluihin Artturin kanssa. Ensimmäisenä aamuna tuli Justiina kysymään, mitä rouva halusi päivälliseksi. Rouva oli puhkeamaisillaan nauruun. Voi tätä mailmaa! Minäkö määräisin päivällisestä! Etten sanoisi tyhmyyksiä, pyysin matamia laittamaan, mitä itse parhaaksi katsoi ja mistä tiesi Artturin pitävän. Lisäsin vielä, että hän, joka niin kauvan oli ollut talossa, tunsi sen asian paremmin kuin minä. Tämä näytti häntä miellyttävän, sillä hapan sävy suli hymyilyksi. Hän keikisti ja meni matkaansa eikä ole senjälkeen päivällisestä kysellyt. Kun kerroin tämän Artturille, tuli hän totiseksi ja sanoi:

— Niin ei sinun olisi pitänyt menetellä. Sinä olet sentään oleva emäntä talossa, Justiina täyttää vaan sinun käskyjäsi.

— Mutta Artturi, en ymmärrä hitustakaan taloudesta, vastasin, ajattele, jos antaisin aivan nurinkurisia määräyksiä. — Artturi suuteli minua nauraen:

— Se on totta, lapsihan vielä olet. Olkoon Justiina meidän kaitsijamme, huvittele nyt ja perehdy ympäristöösi, mutta pistäydy joskus keittiön puolelle katsastamaan matamin laitoksia, se luullakseni ilahuttaisi eukkoa, sillä hän on hyvin ylpeä järjestämistaidostaan.

Muuanna sateisena päivänä, jolloin Artturi oli matkustanut kauppa-asioilleen, menin katselemaan keittiön puolista taloamme. Siellä vallitsi todellakin erinomainen järjestys, sekä matami että molemmat palvelustytöt näyttivät ahkerilta ja toimekkailta. Justiina seurasi minua hieman epäröivin katsein ja kysyi, oliko rouvalla jotakin sanottavaa. Vastasin aikomukseni ainoastaan olevan silmäillä hiukan ympärilleni ja että Artturi oli kiitellyt hänen säännöllisyyttään. Matami näytti hyvin tyytyväiseltä, kertoili tarkalleen, missä oli palvellut ja oppinsa saanut, kuinka hän katsoi velvollisuudekseen pitää hyvää huolta muiden tavaroista y.m.s. Sitä oli ikävä kuunnella, ja olin iloinen istuissani jälleen omassa pienessä ja valoisassa huoneessani hupainen kirja kädessäni. Saimme aina hyvän päivällisen ja oikeaan aikaan, elimme, niinkuin olen aina elänyt, kuin "taivaan linnut ja kedon kukkaset." — Kun sitten saapui elokuu, arveli Artturi, että minun pitäisi opetella marjojen hilloamista, vihannesten kuivaamista ja muuta sellaista. Muistuivat silloin mieleeni herttaiset marjanpuhdistusajat siellä kotona, sitasin esiliinan vyötäisilleni ja menin kyökkiin. Tuntui siltä kuin olisi matami peljännyt minun varastavan häneltä taidon tai tempaavan ohjakset hänen käsistänsä, sillä hän oli äreä ja nyrpeä, heitteli ja työnteli astioita, ja kun kysyin, saisinko häntä auttaa marjain perkaamisessa, vastasi hän aina ennenkin itse peranneensa ja toivoi sen nytkin tekevänsä, mikäli minulla oli häneen luottamusta. Kiiruhdin ilmoittamaan, ettei sitä suinkaan puuttunut, mutta että halusin saada oppia. Silloin pillahti Justiina itkuun ja kysyi, olinko havainnut hänessä epärehellisyyttä tai olinko muuten häneen tyytymätön, koska mielin lähettää hänet pois. Vakuutin hänelle, etten ollut sinnepäinkään ajatellut, mutta hänestä täytyi sen olla tarkoituksena, koska minä itse tahdoin perehtyä taloudenhoitoon. Koetin selittää ja lohduttaa niin hyvin kuin taisin, mutta se ei auttanut. Ja osottaakseni, että täydellisesti luotin hänen taitavuuteensa ja rehellisyyteensä, menin pois jättäen hilloamisin sille palkalleen. Olin hyvin kiukuissani; en ole tottunut kieroihin katseihin, valitusvirsiin ja väärinkäsityksiin, niin ei äiti koskaan tehnyt — siellä kotona on pelkkää päivänpaisteita. Mitä minä hillosta ja vihanneksista. Jos en sitä voi oppia ilman toraa, pitkiä puheita ja selityksiä, niin olkoon oppimatta. Ja mitäpä se kannattaisikaan, kun on kerran tuollainen vanha kunnon emännöitsijä. Ei, rauhaa haluan, iloinen tahdon olla itse ja nähdä muut iloisena, ei liene hillo tärkeintä mailmassa!

Lehtola lokakuussa.

Matami alkaa käydä aivan sietämättömäksi. Joku aika sitten oli Artturi sairaana. Lähetin noutamaan lääkäriä, hankin rohtoja ja hoidin häntä parhaani mukaan. Mutta matami ei sallinut minun sitä tehdä. Teeskennellen syyksi vähäisiä voimiani, jotka eivät kestäisi yövalvontaa ynnä muuta, osasi hän aina työntää minut syrjään ja itse astua sijalleni. Artturi kielteli minua myöskin rasittamasta itseäni vakuuttaen matamin ennenkin häntä hyvin hoitaneen. Mutta minä olen itsepäinen, niin usein kuin mahdollisia istuin sisässä, seurasin kelloa ja muutin kääreitä. Matami oli tähän asti aina valvonut yöt, mutta erään yön päätin minä valvoa. Kun kaikki oli yön varalta järjestetty, otin kirjan ja istuin yölampun ääreen lukemaan. Kello yksitoista oli Artturin määrä saada rohtoja. Mutta minun, joka olen tottunut menemään levolle, kuten hyvät lapset ainakin, kello yhdeksän, tuli pian kamalasti uni, kirjaimet pyörivät silmieni edessä — minä nukuin. Herättyäni löysin kirjan lattiasta, lamppu paloi himmeästi ja katsoessani säikähtyneenä kelloa oli se puoli kaksitoista. Hiivin varpaisillani vuoteen ääreen. Artturi oli hereillä ja matami seisoi vieressä, Jumala tiesi millä tavalla lie pujahtanut sisälle, lämmittäen hänen jalkojaan lämpimillä kääreillä. Vanhassa höllykässään, hiukset tummissa suortuvissa oli hän kuin kummitus taikka noita katsahtaissaan minuun terävillä ruskeilla silmillään. Minua sekä harmitti että hävetti ottaissani pullon antaakseni rohtoja sairaalle. "Hän on jo nauttinut, sanoi matami, täsmälleen kello 11 annoin hänelle, ja rouva nukkui niin ihmeen makeasti", lisäsi hän pilkallisesti naurahtaen. Nyt oli aivan mahdotonta saada häntä pois, hän ei huolinut mistään estelyistä, istui vaan hereillään ja pirteänä jakkarallaan sukkaa kutoen. Jotten häiritsisi Artturia kiistelyllä, hiivin ulos. Mutta suutuksissani olin. Kiistäisikö hän kaikki oikeudet? eikö minulle, vaimolle, kuuluisi mitään? Itkin itseni uneen. Artturi parani Jumalan kiitos pian, ja kun valitin hänelle kertoen matamin itsepintaisuudesta, nauroi hän sydämmellisesti ja virkkoi:

— Älä ole huolissasi, pikku Liinani, näinhän hyvän tahtosi. Justiinalta ei puutu voimia ja tottumusta, ja hän pitää minusta todellakin kuin omasta pojastansa. Antaa hänen olla. Ei olisi minulle mieleistä nähdä Liinani rusottavien poskien kalpenevan vaivoista ja valvomisesta. — Olin lohdutettu. Mutta uusia ikävyyksiä olen saanut kokea. Kerran juolahti mieleeni pyytää eukkoa leipomaan eräänlaista mausteleipää, jota siellä kotona syötiin ja jota Artturi oli kiitellyt. Justiina on kärkäs suuttumaan, kysyi nytkin heti, eikö hänen leipomansa leipä kelvannut. Kelpaa hyvinkin, vastasin, mutta Artturi oli pitänyt paljon mausteleivästä ja tahdoin häntä sillä arvaamatta ilahuttaa. — Eukko vastasi teeskennellyllä nöyryydellä, että hän mielelläänkin sitä leipoisi, kunhan minä vaan kerron sen tekotavan. Hän lienee arvannut, etten ollut siitä selvillä minäkään, koskapa hymyili niin ivallisesti. Enkä suureksi harmikseni tiennytkään muuta kuin että anisia ja korintteja tahi pomeranssikuorta siihen tarvittiin. Sanoin senkin myhkämähkää, sillä varmasti en sitä muistanut. Eukon kasvoissa näkyi ilkamoiva ilme, kun hän kysyi, pitikö se tehdä nisu- vaiko ruisjauhoista. Eiköhän ruisjauhoista. Lesityistä vai lesimättömistä? Voi hyvä Jumala, enhän minä tiennyt mitään eroa niiden välillä ja vastasin jälleen umpimähkään: lesimättömistä. Eukko arveli, että selitys oli hyvin vaillinainen, mutta sopiihan tuota yrittää. Leipä valmistui illalliseksi. Maistoin sitä; se ei ollut sinnepäinkään. Maistettuaan palasen ihmetteli Artturi:

— Mitä kumman töherrystä tämä on, onko eukko kulkenut unissaan? Eihän se maistu honkalle eikä haavalle, on vaan kauhean tahmaista. — Matami oli oven takana kuuntelemassa. Hän astui sisälle helakka puna terävissä poskipäissä, sanoi vihasta vapisevalla äänellä, että leipä oli tehty rouvan tahdon ja selityksen mukaan, vaikka hän kyllä tiesi sen olevan päin seiniä. Sitten alkoivat pitkät selonteot siitä, kuinka sitä oikeastaan oli valmistettava, että hän oli sellaista leipää satoja kertoja leiponut maaherralla, pormestarilla ja tullinhoitajalla palvellessaan. Artturi on pikaluontoinen ja alkoi käydä levottomaksi. — No, kun teillä oli kaikki noin selvillä, niin miksette tehneet sitä oikealla tavalla? kysyi hän. — No vieläpä mitä, huudahti eukko kyyneleet silmissä, — minäkö arvaisin ruveta rouvaa vastustelemaan, ei, ennemmin tehtäköön mitä hullutuksia hyvänsä. Herra on aina leipomaani leipään ollut tyytyväinen, mutta nyt olen käynyt vanhanaikuiseksi — lienee parasta tehdä ero. Rouva ei näytä minuun suostuvan. — Olin liiaksi suuttunut voidakseni saada sanaa suustani, mutta Artturi, joka katui kiivauttaan muistaessaan eukon monivuotisen uskollisen palveluksen, koetti rauhoittaa häntä selittäen, ettei ollut niin pahaa tarkoittanut, että leipä kelpasi syötäväksi — he olisivat ystäviä jälleen, sillä ilman matamia ei tultaisi toimeen. Eukon mentyä moitti Artturi minua siitä, että sekaannuin asioihin, joita en ymmärtänyt. Selvitin asian oikeata laitaa, itkin mielikarvaudesta ja sanoin, että eukko kenties oli ehdon tahdon sillä tavoin menetellyt saadakseen pilkata minua ja näyttääkseen, kuinka tuiki välttämätön hän oli talossa. Artturi torui minua vain rumista ajatuksista arvellen olevan paljon viisaampaa, että koettaisin opetella jotakin, jotten toista kertaa erehtyisi. Sitten suuteli minua, kehoitti olemaan iloisen ja unohtamaan koko asian. — Mutta leipä jäi syömättä. Päivä päivältä palaset kuivuivat korissa, kunnes sanoin palvelustytölle, ettei niitä enää tarvitse panna pöydälle. Tullessani samana päivänä keittiöön silittämään kysyi eukko tavalliseen muka nöyryyttä osottavaan tapaansa, mitä leivällä nyt tehtiin, kun rouva oli kieltänyt tuomasta sitä pöydälle. Palvelustytöt tirskuivat salaa rukkiensa takaa; minä sanoin vihoissani: — Käyttäköön matami sitä mihin hyvänsä, syöttäköön vaikka sioille. Sen hän tekikin ja niin pääsin sitä näkemästä. En ennen milloinkaan luullut voivani yhtäkään ihmistä vihata, mutta nyt vihaan Justiinaa, hän katkeroittaa iloisen mieleni, joka päivä kiusaannun hänen tauttansa, ja vaikkei hän mitään tee eikä sanokaan, niin jo pelkästään hänen rumat, ryppyiset kasvonsakin minua harmittaa. Oi, äiti, äiti! Kuinka olikaan kaikki niin herttaisen valoisata siellä kotona!

Lehtola lokakuun lopulla.

Matami on pyytänyt eroa, ja luulenpa sen olevan viisainta, mitä hän tänne tultuaan on tehnyt. Iloissani siitä olen jo pistänyt senkin seitsemän hyppyä huoneessani. No, minun ei siis tarvitse enää nähdä tuota vanhaa viheliäistä noitaa! — Näin se kävi:

Oli tulossa suuri teurastus. Artturi pyysi minua mukaansa lihantarkastukseen. Minä meninkin, ja matami tietysti taaskin soi minulle kieroja silmäyksiä. En ollut niitä näkevinänikään, seisoin vaan tyynenä katsellen lihan paloittelua. — Ensi tilassahan laitatte meille patapaistia, sanoi Artturi iloisesti matamille, ja poistui sitte rengin mukana antaakseen hänelle jotain kaluaitasta. Matami, joka ei milloinkaan siedä, että hänen asioihinsa puututaan, muikisti suutansa, ja kun minä aina vielä seisoin paikallani, alkoi hän teurastajan läsnäollessa tehdä minulle kysymyksiä lihan suolaamisesta, palvaamisesta ja sen semmoisista. Olen varma, että hän teki sen nöyryyttääkseen minua. Vastasin, että hän saisi tehdä, niinkuin oli ennenkin tehnyt. Muistin kuin unennäköä, että äiti joskus oli sanonut teurastuksen olevan tärkeän osan maalaistaloudessa ja päätin senvuoksi, ja juuri Justiinan kiusalla, olla läsnä suolaamistoimituksessa ja makkaranteossa. Artturi tuli tästä varsin iloiseksi ja imarrellen kiitteli Justiinaa muutamin sanoin. Mutta sekös loukkasi syvästi eukkoa. Hän tiesi, että minä luottamuksen puutteessa vartioitsin hänen askeleitaan, älysi olevansa liian vanha ja pelkäsi, että joku olisi kannellut hänestä. Mutta hän kyllä välttäisi pois. Kuitenkin hän sitä ennen näyttäisi koko taloutensa kuin viisi sormea ja silloinpa nähtäisiin, että kaikki oli vaan pelkkää panettelua. Siitä voisi hän vaikka tuota kättä mennä valalle. — Kun kerroin tämän Artturille, suuttui hän ensin kovasti ja sanoi, ettei hän milloinkaan ennen ollut huomannut matamia niin kärtyiseksi; kenties minä olin hänet pilannut. Mutta kun vakuutin, että aina olin koettanut olla ystävällinen ja antaa hänen olla rauhassa, leppyi hän ja koetti kääntää matamin mieltä. Mutta hän sai puhua kuuroille korville. Matami pyysi päästökirjaa ja saamatonta palkkaansa, ja siitä ei hän hitustakaan hievahtanut. Luulen hänen saaneen piiat myöskin jättämään talomme, koska he molemmat ovat pyytäneet eroa. Nyt ei tosin ole oikea aika, mutta kun he lupasivat toimittaa sijaiset, ei Artturi tahtonut jatkaa toraa heidän kanssaan, vaan antoi heidän mennä tiehensä. Pyhäinpäivästä muuttavat he kaikki, ja uudet tulevat tilalle.

Lehtola joulukuussa.

Kun siellä kotona huoletonna hyppelin mäkiä ja männiköitä, ja kotiin tultuani istuuduin hauskaan päivällispöytään, en voinut edes uneksiakaan, miten paljon vaivaa, huolta ja taitavuutta vaadittiin ruuan valmistukseen ja talouden järjestyksessä pitoon. Kaikki kävi niin tyynesti ja tasaisesti äidin käsissä. Tuossa tuokiossa oli ruoka valmista, pöytä katettu. Kun Justiina matami lähti talosta, tunsin niin suurta helpotusta, että olin valmis kiittämään Jumalaa siitä. Uudet palvelustytöt näyttivät hyvin kunnollisilta, ja minä luulin, että taloudenpito kyllä kävisi päinsä, kun vaan oli hyvää tahtoa. Tunsivathan muutkin rouvat sen taidon. Artturi kyllä pyysi Justiina matamia ennen lähtöänsä kuljettamaan minua aitoissa ja kellarissa, maitohuoneessa, säiliössä ja vinneillä, ja hän lupasikin sen tehdä, mutta huomasin hyvin, että se oli hänelle vastenmielistä, sillä ei riittänyt hänelle aikaa milloinkaan: milloin oli tämä, milloin tuo esteenä. Minä en pitänyt siitä suurta lukua, sillä luulin pystyväni yksinkin tekemään kiertomatkan. Mutta kun sen sitte tein, olin lopen uupunut ja aivan pyörällä päästäni. Tarvitseeko sitä tosiaankin tuommoisen tavarajoukon voidakseen elää? — ruokaa niin hirvittävästi, ja mitä kaikkea mahtoi siellä ollakaan. Löysinpä esineitä, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut harmaata hajua: nautaeläinten karvoja, vanhoja luita, kummallisia kapineita ja koneita puikkoineen, piikkineen. No, kait sitä vielä kerran saan tietää, mihin nekin kelpaavat. —

Niinpä piti minun sitte valmistaa ensimmäinen päivällinen. Mitähän minä laittaisin? — Tietystikin jotain sellaista, jonka osaamisesta olin varma, esim. kokonaisia perunoita ja silavaa sekä mannasuurimavelliä. Ne onnistuivat jotakuinkin, paitsi että velli hiukan paloi pohjaan, ja liha jäi vähän raa'aksi. Mutta tuohan oli vähäpätöistä, ja Artturi söi perunan keralla silliä ja pieni "pispan kokkihan" ei ole vaarallinen. Olin ylpeä kuin kuningas ja ajattelin, että Justiina matami oli päättömiä päätellyt luullotessaan minun häntä kaipaavan. Nythän se taas päivä paistoi elämälleni, sain mielin määrin hääräillä keittiössäni, ilman että kukaan minua karsain silmin katseli. Mutta tuon ensi päivän jälkeen on minulla ollut lukemattomia vaikeuksia ja ikävyyksiä. Oi kallis, hellä äitini, kuinka paljon onnellisemmaksi minut olisitkaan saattanut, jos olisit minulle opettanut, miten taitavuus talouden pidissä on tärkeä nuorille tytöille. Miten monesta kireästä hetkestä olisinkaan säästynyt, jos sinun hellän huolenpitosi johdolla vähitellen olisin oppinut kaiken sen, mitä minun nyt samalla erää pitää osata. Uudet piikani eivät ymmärrä suorastaan mitään, sen huomasin hyvinkin pian. He ovat palvelleet talonpojissa, eivätkä osaa muuta kuin keittää perunoita ja jauhopuuroa, lypsää ja ruokkia sikoja. Kuulin minä äidilläkin väliin olleen oppimattomia piikoja, mutta — hänhän taisi neuvoa heitä, johon minä onneton en pysty. Sitäpaitsi ovat he huolimattomia ja epäsiistejä: he panevat likaiset sukkansa kuivamaan maitokiulun päälle, sekoittavat lehmänjuomaa hiilikoukulla, pitävät kampojaan puulusikkain joukossa ja pesevät käsiään maitovadissa. He unohtavat siivota huoneet, unohtavat kattaa pöydän, unohtavat panna ruokaa tulelle, unohtavat kerrassaan kaikki. Enkä minä tohdi pysyä hetkeäkään levollisena, sillä pelkään heidän aina tekevän jotain nurin kurin. Kun menen Artturin kera kävelemään, antavat he maidon kuohua maahan, liemen kuivuta tai kalan kiehua piloille. Yölläkään en saa unta pelosta, että taasen olisin unohtanut tai jättänyt tekemättä jotain, ja jos nukahdinkin, uneksin vaan ruuasta, piioista ja sen semmoisista. Enhän tietysti voinut laittaa perunoita ja silavaa joka päiväksi ja yritin senvuoksi muita ruokalajia. Mutta ne eivät onnistuneet. — Milloin olivat pavut raakoja, kun Artturi tuli kotiin ja pyysi päivällistä, milloin joutui ruoka niin aikaiseen, että se kuivui ja jäähtyi, ennenkun sitä tarvittiin. On suotta luetella niitä monia erehdyksiä, joita tuon tuostakin tein: kuinka minä esim. aijoin keittää hernesoppaa vedestä ja herneistä tietämättä, että siihen tarvittiin myöskin lihaa, miten minä olutkeitosta valmistaessani kaadoin maidon ja kaljan yhtaikaa pataan, josta tietysti tuli suuri juustomöhkäle ja hapanta kellervää heraa, j.n.e. Milloin keitin minä niin runsaasti, että suuria vadillisia jäi yli happanemaan ja homehtumaan, milloin taas niin niukalti, ettemme saaneet kylläksemme. Tuhannentuhatta kertaa olen koettanut panna sen mieleeni, mutta unohdan unohtamastanikin taasen, sillä miten voin muistaa niin monia ruokalajia, kun minulla on paljon muuta tekemistä. Ja mikä tuntuu kaikkein raskaammalle, on se, että Artturi vakuuttaa ettei meillä ole varaa heittää hukkaan suuria määriä ruoka-aineita, jotka olen raiskanut, emmekähän me voi niitä syödäkään. Alussa oli hän niin hyvä ja anteeksiantavainen, mutta nyt hän on usein tuskainen. Tokkohan isä olisi pahastunut, jos olisin turmellut hänen ruokansa? Mutta kyllä siinä kuitenkin on perää, niinkuin Artturi sanoo, että poikkeustapauksissa voi tyytyä pohjaanpalaneeseen tai muuten epäonnistuneeseen ruokaan, tai syödä maitoa ja leipää, mutta ettei sitä kovinkaan kauvan voi kestää. En tahtoisi mitenkään pahoittaa Artturin mieltä. Ja kaiken tämän olisin voinut välttää, jos olisin käyttänyt aikani viisaammin siellä kotona. Luulenpa, etten lähetäkään päiväkirjaani äidille, sillä kaikki tämä karmisi hänet kuoleman omaksi, ja hän pitäisi sitä soimauksena minun puoleltani. Oi, enhän saata soimata häntä, kun tiedän kaiken syynä olleen hänen liikanaisen rakkautensa. Mutta, kuinka paljon vaikeuksia minulla on tämän rakkauden takia!

Lehtola joulukuun lopulla.

Olen saanut ikäviä uutisia kotoa. Isä rukka on tulemaisillaan sokeaksi. Pyysin äitiä tulemaan tänne auttamaan ja opettamaan minua, sillä voimani eivät enää kauemmin kestä näitä huolia ja vaikeuksia, mutta äiti kirjoitti, ettei hän voinut sitä ajatellakaan, koska isä tarvitsee alituista hoivaa ja huolellista hoitoa. Hän kaipaa suuresti minua, kohta on joulukin käsissä. Kuinka iloitsinkaan ennen tästä juhlasta! Ja nyt? Niin, nyt minun pitää vaan ajatella mitä ruokaa valmistaisin siksi. Livekalaa. Kala luullakseni liotetaan lipeässä, mutta kuinka tehdään livettä? No, sen kait piiat tietävät, jotka ovat pesseet pyykkiä. Ja sitten torttuja. Luumuja niihin pannaan, sen tiedän, mutta miten taikina? Riisisuurimapuuroa, no, sitä osaan kyllä keittää. Kinkkua. Jaa, se kuuluu teurastukseen, ja voi! — se on kauhea seikka! Miten tehdään makkaroita? Sullotaan verta tai suurimapuuroa makkarasuoleen. Mutta mistä saan makkarasuolta? Makkaran teon aikana ei äiti päästänyt minua milloinkaan keittiöön, etten tahraisi vaatteitani. Olisin silloin päässyt, niin nyt myöskin tietäisin mistä saan makkarasuolta. Mutta voin kysyä Artturilta. Olen koettanut ommella tohveleja Artturille joululahjaksi, mutta en ennätä saada niitä valmiiksi, talouteen menee koko päiväni.

Lehtola tammikuussa.

Minun täytyy taaskin kirjoittaa pari sanaa päiväkirjaani, vaikken enää aijokkaan lähettää sitä äidille. Siten saan lausua ajatukseni ja huojennella huoliani jollekulle. Artturi ei näytä enää jaksavan niitä kuunnella. Hän ei voi asiaa auttaa, sanoo hän ja lisää, että minun olisi pitänyt koettaa pidättää Justiinaa. Ja sittenpä sanoi hän kerran minulle, ettei hän voinut käsittää, miten tytöt voivat olla niin yksinkertaisia, että menevät naimisiin osaamatta keittää muuta kuin perunoita ja kahvia. Onhan se totta, enkä voi minäkään ymmärtää, kuinka voin olla niin lyhytjärkinen ja ajattelematon, mutta on kuitenkin kovaa saada noin katkerasti siitä kärsiä ja kuulla Artturin niin sanovan. Oi jospa voisin huutaa kaikille tytöille: — Opetelkaa, opetelkaa niinkauvan kun teillä on tilaisuutta tai elkää sitte milloinkaan menkö naimisiin. Jouluilta oli niin surullinen, että vieläkin nousevat kyyneleet silmiini, kun sitä ajattelen. Ensiksikin emme voineet syödä livekalaa, sillä siinä oli kitkerä maku, se oli aivan keltaista ja hajusi hirveästi. Enkä minä ymmärrä mistä se tuli. Sitten olivat tortut aivan epäonnistuneita, kinkku raakaa ja olin unohtanut suolata sen. Niinmuodoin saimme syödä riisisuurimapuuroa ja perunoita, mutta piiat eivät luullakseni olleet tyytyväisiä. Artturi oli tosin hyvin ystävällinen ja lohdutti minua parhaan kykynsä mukaan, mutta minä tiesin, että hänestä oli suuri vahinko heittää hukkaan kala, joka oli niin hyvin kuin koskematon. Sain muutaman joululahjan Artturilta, mutta kaikki oli niin kuolettavan hiljaista, enkä minä uskaltanut ajatella muuta kuin mitä laittaisin joulupäivälliseksi. Sitäpaitsi näin, miten Artturi söi ainoastaan joulurinkilän syrjää, jättäen sisäosan syömättä, ja minä tiesin hyvin minkä vuoksi: leipä ei ollut kystä. Mutta mitäs tein? Uuni oli niin kuuma, että jos olisin antanut leivän olla kauemmin uunissa, se piankin olisi hiileksi palanut. Ajattelin, ettei sitä leipomiseen niinkään suurta taitoa vaadittaisi: sekoittaa maitoa, jauhoja ja nostetta taikinaksi, tekee siitä pikku kakkuja ja paistaa ne uunissa. Mutta olen tullut huomaamaan, ettei se käy kovin helposti. Miten paljon tarvitaan nostetta? Kauvanko tulee taikinan nousta? Milloin pannaan uuni lämpiämään? Olen jo kerran jos toisenkin koettanut, mutta melkein aina on siinä jossain suhteessa ollut vikaa. Itkin katkerasti sinä iltana, ja toivoin — mitä itsekään en tiedä.

Lehtola kesäkuussa.

Nyt olen ollut naimisissa kokonaisen vuoden. Miten onnellinen pitäisi minun ollakaan! Tosin on minun täydellinen tietämättömyyteni perheenemännän velvollisuuksista tuottanut moniaita katkeria hetkiä, mutta toivoakseni nämä surut nyt ovat lopussa, sillä taannoin kävi Artturi kaupungissa ja toi minulle keittokirjan, josta minä lukemalla voin ammentaa tietoja ja viisauksia. Ja oli niin ihanaa tänäin puhella Artturin kanssa. Pyysin häntä unohtamaan vahingot, joita olin hänelle tuottanut, epäonnistuneet päivälliset ja kaikki mieliharmit, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät, kun hän sanoi: — Minulla on yhtä paljon syytä pyytää sinulta anteeksi, sillä olen ollut ajattelematon, vaativainen ja kärsimätön enkä ole ottanut kyllin huomioon, ettethän sinä ole syynä siihen kasvatukseen, minkä kotisi sinulle antoi. Olet pannut parastasi ja edistytkin aika askelin, rakas Liinani. Kyllä sinusta vielä tulee oiva perheenemäntä. Kärsivällisyyttä vaan kummankin puolin, ja kaikki käy hyvin. Monasti olen aikonut hankkia sinulle emännöitsijän, mutta ei ole ollut minulla siihen varaa. Sato tuli niukka ja sitten olemme tapaturmaisesti menettäneet useita nautoja, niin etten voi maksaa niin korkeata palkkaa, kun emännöitsijälle menee.

Sanon mielelläni tahtovani tulla yhä taitavammaksi ja taitavammaksi, kunhan hänen kärsivällisyytensä vaan kestäisi, ja hän lupasi olla tuskastumatta pienistä vastoinkäymisistä. — Mutta on tämä vuosi paljon toista tuonut, kuin mitä kihlausaikana olin kuvitellut.

Lehtola elokuussa.

Niinköhän minä sittenkin olen tyhmempi kuin muut rouvat? Elin siinä uskossa, että keittokirja vapauttaisi minut kaikista taloushuolista, mutta kuinkas kävi? Luin ja luin ja tein aivan sen mukaan, kuin kirjassa määrättiin, mutta en siitä sen viisaammaksi tullut. Ei ollut aina sanottu, miten paljon ja miten kauan mitäkin tuli keittää, ja sellaiset lausetavat kuin "tarpeen mukaan," "maun mukaan" saivat minut hyvin levottomaksi. Mutta toimeenpa sitä tultiin, ja Artturi kiitteli minun keittotaitoani! Kyllähän minä monasti olin neuvoton, kun esim. kirjassa sanottiin: hauki puhdistetaan avaamatta, mutta päätin kuitenkin vastoin kirjan neuvoa halaistuttaa hauen. Vähitellen kuitenkin opin kaikki tuollaiset.

Eräänä päivänä saapui sitte Artturin äiti. Hän oli ankara vanha rouva ja erittäin taitava emäntä, sen oli Artturi sanonut. Vehnäleipä oli lopussa, olin unohtanut leipoa, ja munia ja sokeriakin oli niukalta kotona. Ja mitä laittaisin päivälliseksi? Epätoivoisena kääntelin keittokirjani lehtiä, sillaikaa kun Artturi salissa puheli äitinsä kanssa. Tahdoin laittaa jotain oikein hienoa ja näinkin siellä nimiä sellaisia kuin "vaal-au-vent" "filard", ja muita sellaisia, joista en elämässäni ollut kuullut puhuttavankaan. Mutta sitte päätin kuitenkin laittaa tuttuja ruokalajeja. Päivällinen onnistui jotakuinkin. Mutta kun illalla kerroin Artturille, että sokeri ja munat olivat melkein lopussa, sanoi hän kummissaan: — Nytkö jo lopussa! Matamin aikana kesti sokeritoppi tavallisesti kolme kertaa enemmän, ja juurihan sinulla oli useita tiuta munia.

— Mutta ruuanlaitto vie niin paljon, puolustelin minä. Artturi arveli, että jos aina menisi näin pohjattomasti, emme mitenkään voisi tulla toimeen ja pitää tätä taloa. Olin hyvin pahoillani, mutta en keksinyt neuvoa. Anoppini viipyi ainoastaan muutaman päivän. Hän oli hyvin huvitettu maanviljelyksestä ja tahtoi kaikesta tarkkoja tietoja. Kävi hän keittiössäkin, ja jollei hän olisi näyttänyt niin ankaralta, olisin kysynyt häneltä neuvoa monessakin asiassa. Mutta nyt en arvannut. Hän kysyi, valmistinko aina ruuan keittokirjan mukaan, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän Artturille: — Mutta sehän on suurinta hullutusta! Pohatoillakaan tuskin olisi varaa sellaiseen elämään varsinkin kun näen vaimosi valmistavan neljä kertaa niin suuria annoksia, kuin teidän pöytänne vaatisi. Nyt ymmärsimme, mihin munat ja sokeri olivat menneet. Rohkaisin mieleni ja kysyin anopilta, miten sitte pitäisi menetellä. Hän luetteli joukon määräyksiä, joita ei tarvinnut noudattaa, ja arveli, että noin neljäsosa kirjassa määrätystä annoksesta kyllä riittäisi. Ja monta muuta hyvää neuvoa hän antoi, kunhan minä ne vaan muistaisin! Mutta ei siinä kaikki. On paljon seikkoja, joista ei keittokirja virka sanaakaan, niinkuin esim. varalla pitäminen, milloin mikin aine loppuu ja huolenpito siitä, että ajoissa uutta hankitaan, lihan suolaaminen niin, ettei se pahene, jäännösten käyttäminen, ajan oikein jakaminen ja tuhannet muut, jotka minä vasta vähitellen ja ankarain kokemusten kautta opin ymmärtämään. Kokenut yksin tietää, miten kalliiksi taitamattomuus käy. Soisin niin hartaasti tulevani oivaksi perheenemännäksi ja kunnon vaimoksi. Sehän on minun velvollisuuteni, ja minä koetan siten sovittaa hukkaanmenneen nuoruuteni. Anoppi oli lähteissään hyvin ystävällinen minulle ja lupasi vähäksi aikaa syksyllä tulla opettamaan minua. Siinä teki hän kiltisti. Mutta oi, hän ei kuitenkaan ole minun äitini, ja minä häpeän kysyä häneltä niin paljoa. Omaa äitiäni olen kaivannut sanomattomasti, mutta hän ei voi tulla, isä on nyt aivan sokea ja tarvitsee häntä alituiseen, emmekä mekään voi matkustaa sinne. Tulee se matkakin kalliiksi, eikä Artturi voi jättää talonpitiä eikä väkeä. En ymmärrä, minne minun hyvä tuuleni on hävinnyt. Usein soimaa Artturi minua kärtyisyydestä. Mistä se tulee, sillä kotona en minä milloinkaan suuttunut. Voiko olla mahdollista, että ruokahuolet ja vaatesurut saattavat tehdä sellaisia muutoksia? Enpä luule. Syy lienee siinä, että kun lakkaamattaan näkee, miten on kykenemätön täyttämään velvollisuuksiaan, tulee tyytymättömäksi itseensä, ja kun kerran on huonolla tuulella, sitä helposti voi suuttua muillekin. Paitse sitä on tottumattomuus huoliin ja velvollisuuksiin tehnyt minut hermostuneeksi. Usein olen niin väsynyt, että pitää itkeä. Äiti ei milloinkaan ollut väsynyt tai hermostunut. Ja sitten on eräs seikka, jota olen vielä ajatellut — oi, tänä yhtenä vuonna olen ajatellut enemmän kuin koko entisenä elämäni aikana. Siellä kotona luullakseni kaikki pitivät minua tuollaisena herttaisena lapsena, jonka tuli saada mitä tahtoi. Isä täytti kaikki toivomukseni, äiti poisti tieltäni kaikki vastukset ja vaikeudet, sentähden en siellä tiennytkään, mitä merkitsi olla surullinen tai vihainen. Se voi käydä päinsä niinkauvan kun on tyttärenä kodissa, mutta ei sitte enää, kun on vaimo ja perheenemäntä. Mutta jos äidit kerran omasta kokemuksestaan tämän tietävät, mikseivät he sano tyttärilleen sitä. Olen alkanut uskoa, ettei ole hyvä nuorena saada kaikkea mitä toivoo, koska ei läpi elämän niin voi käydä.

20.

Sananen Jennystä.

Noin kolme vuotta oli Jenny Björkman ollut opettajana. Järkevä tyttö kun oli ja suuresti viehättynyt työstään, oli hän jo tuona lyhyenä aikana saavuttanut joukon kokemuksia. Monia vastuksia oli noussut hänen tielleen, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hän oli tullut huomaamaan, ettei siinä kyllin, että itsellä on joku määrä tietoja; täytyy myöskin olla kykyä opettaa ja opettaa niin, että lapset helposti sen tajuavat ja innostuvat siitä ja asettua opettaessaan lasten käsityskannalle. Eikä siinäkään kyllä, täytyy myöskin rakastaa lapsia ja osata saavuttaa heidän rakkautensa. Nyt oli Jenny myöskin enemmän tutustunut lasten koteihin. Kesäiltoina hän tavallisesti kävelyillään kulki kylän läpi. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen pari ystävällistä sanaa vaimolle, joka työskenteli perunamaassaan, tai istahti hän vanhan eukon viereen, joka mökkinsä kynnyksellä kutoi sukkaa, tai lohdutti lasta, joka langetessaan oli loukannut itsensä. Ystävällisellä ja vaatimattomalla käytöksellään saavutti hän vähitellen alussa hiukan epäluuloisten vanhempien luottamuksen. Edellinen opettaja oli ollut ankara ja kiivas lapsille ja pitänyt arvolleen sopimattomana käydä lasten kodeissa tai edes puhutella heidän vanhempiaan. Vaikeaksi kävi senvuoksi Jennylle saada heitä luottamaan hänen ystävällisyyteensä. Mutta vähitellen se onnistui kuitenkin. Nuori opettaja oli pyytänyt tehtaanisännältä, että saataisiin viettää joulujuhla kuusineen, kakkuineen, ja että kukin lapsi saisi pienen joululahjansa. Kesälläkin pantiin toimeen juhla luonnon helmassa, tanssittiin ja laulettiin kukitetun salon ympärillä. Juhlissa olivat myöskin lasten vanhemmat ja pikkusiskot läsnä katselemassa. Nämä tilaisuudet olivat kenties paremmin, kuin opetus omiansa houkuttelemaan lapsia kouluun ja herättämään vanhemmissa mieltymystä opettajaan. Alussa tämä Jennyä suuresti ihmetytti. Mutta kun hän ajatteli, että tuskin ainoakaan heistä oli saanut enempää opetusta, kuin että korkeintaan oli oppinut välttävästi lukemaan sisältä ja katekismuksensa ulkoa ja että he, niinkuin he itse vakuuttivat, siltä olivat tulleet toimeen mailmassa, niin hän ymmärsi hyvin, etteivät he vielä voineet käsittää koulutietojen hyötyä, ei myöskään panna arvoa opettajan vaivaloiseen työhön. Heistä ei ollut niinkään raskasta istua lämpimässä, valoisassa huoneessa, opettaa lapsia lukemaan ja saada tuommoisesta työstä palkka ja asunto. Mutta kun he näkivät lapsensa ilosta ja onnesta säteilevin silmin pyörivän kukkaissalon ympärillä tai laulavan joulukuusella ja näkivät heidän saavan pieniä lahjasia, alkoi heistä koulu tuntua hauskalta ja opettaja hyvältä, kun hankki lapsille moista huvia. Kaikille pikku lapsille tuli halu kouluun saadakseen olla mukana näissä ilonpidoissa, ja vanhemmat huomatessaan, miten pahimmat pölkkypäätkin, joista heillä itsellään oli ollut sanomaton vaiva, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat arvella, että voi olla hyvinkin mukavaa lähettää lapset kouluun, koska pappi kinkereillä kuitenkin vaatii että osaavat lukea. Koulussa he päälle päätteeksi oppisivat kirjoittamaan ja laskemaan, ja jos kohta se ei ollutkaan niin välttämätöntä, voi siitä aina jossain suhteessa olla hyötyäkin, jollei muulla tavoin, niin ainakin senvuoksi, että pitäjän muut lapset eivät sellaista tainneet, sillä siihen aikaan ei maassamme vielä ollut kansakouluja eikä opettajaseminaareja.

Muutamana päivänä oli Jenny mennyt tervehtimään erästä oppilastaan, jonka oli kerrottu olevan sairaana. Ilonhymy kirkasti tämän pienet kasvot, kun nuori opettaja astui sisälle. Äiti, joka oli ystävällinen, rehellinen työmiehenvaimo, vastasi sydämmellisesti Jennyn tervehdykseen sanoen: — Voi, neiti on kovin hyvä kun vaivojaan katsomatta tulee tänne, mutta onhan siitä pojulle suuri ilo. Hän on nyt niin rakastunut opettajaansa, lisäsi hän pyyhkäisten hiukset pojan otsalta.

— Ei tämä mikään vaiva ole, vakuutti Jenny, käyn mielelläni pienokaisten luona, ja tietäkääs matami, olen oppinut hiukan lääkintötaitoa äidiltäni, niin luulen joskus ehkä voivani auttaakin.

— Jumala teitä siitä siunatkoon! Köyhällä ei aina ole varaa noutaa lääkäriä, eikä sitä itsekään mitään ymmärrä.

— Toivotaan, ettei poika ole pahasti sairas, ja jos niin olisi, niin kyllä tehtaan isäntä hankkii rohtoja.

— Ei se sen vaarallisempaa ole, kuin että hän loukkasi jalkansa, eikä haava tahdo parantua.

— Vai niin. Minulla on laastaria, joka on erittäin hyvää semmoiseen. Pikku Miinahan voi illalla käydä noutamassa.

— Miina kyllä mielellään sen tien juoksee, kertoi äiti hymyillen ja veti esille pienen seitsenvuotisen tytön, joka piilottelihen äidin hameeseen. — Hän niin menisi kouluun hänkin ja joulukuuselle.

— Senpä luulen, sanoi Jenny ystävällisesti. Siksipä lukeekin Miina nyt ahkerasti aakkosia täällä kotona ja opettelee tavaamaan kunnollisesti ja sitte kun hän osaa lukea sisältä, tulee hän kouluun.

— Olen ajatellut — — —, alkoi äiti hypistellen esiliinansa kulmaa, — meneppäs Miina ulos katsomaan, mitä pikku veikka huutaa — olen ajatellut, että jos neiti tahtoisi ottaa nyt jo tuon tyttösen kouluun, olisi niin hyvä. Sain pauhata kauheasti Petterin kanssa, ja nyt hän taitaa sekä kirjoittaa että laskea, ja kaiken tuon on hän oppinut vähemmässä ajassa, kuin mikä meni siihen että oppi lukemaan.

— Ei ole minulla mitenkään aikaa opettaa alkavaisia eli niitä, jotka eivät osaa tavata tai lukea sisältä; on yllin kyllin tekemistä niissäkin lapsissa, kuin minulla nyt on. Mutta tehän olette itse hyvä lukija.

— Kyllähän tuota ennen sain kiitokset luvustani, kehasi äiti, mutta on niin vaivaloista opettaa lapsia lukemaan.

— Jos minulla olisi tuollainen kiltti, näppärä tytön typykkä, sanoi Jenny, en toki raahtisi lähettää häntä pois luotani kouluun, vaan lukisin itse hänen kanssaan, kunnes olisin opettanut hänelle kaiken, mitä itsekin taidan.

Jenny oli koskettanut oikeaan kieleen. Äiti katseli lempeästi hymyten pientä pellavapäätä, joka iloisassa leikissä telmäili pikku veikan kanssa kartanolla. Hän tosin piti paljon lapsistaan, muttei ollut hän milloinkaan tullut ajatelleeksi, että lastensa lukemaan opettaminen oli mikään kallis oikeus. Ja Jenny lisäsi:

— Ajatelkaapas vain; kun tyttö kasvaa suureksi ja saa kiitosta luvustaan, on hän aina muistava, että äitinsä hänelle ensiksi pani kirjan käteen, samatenkuin hän myöskin opetti hänelle ensimmäisen rukouksen, jopa ensimmäiset sanatkin, kun häntä pienenä puhumaan opetti.

Kyyneleet nousivat köyhän vaimon silmiin opettajan noin puhuessa.

— Äitinipä se minutkin lukemaan opetti, sanoi hän, ja monasti olen sydämmestäni kiittänyt häntä vielä hänen kuoltuaankin.

— Kas siinä sen nyt näette, huomautti Jenny.

— Mutta aika on niin tiukassa, ja aina on palattava leivän eteen.

— Sen kyllä ymmärrän, myönsi Jenny ystävällisesti. Minunkin äitini oli köyhä, muistan hyvin, miten hän sai ponnistella. Mutta kun te teette käsityötä tai teillä on jotain muuta askaretta täällä sisällä, voi lapsi kirjoineen istua vieressä.

— Kyllä niinkin, naurahti äiti. Mutta totta puhuakseni on se kirjainten opetus hiukan pitkäpiimäistä, kun lapset ovat kärsimättömiä, haukottelevat ja tekevät jos jotakin.

— Ettehän pane pahaksenne, jos annan teille erään neuvon? Näettekös, minä olen paljon opettanut lapsia, ja olen paitse sitä lukenut kirjoista, miten tulee opettaa.

— En suinkaan, huudahti vaimo. Kuinka voisin minä pahastua Teille, neiti, joka olette opettanut meidän Pekkaa.

— Niin, nähkääs, lapsen kanssa ei saa lukea, kuin lyhyen hetken kerrallaan, vaikka useasti päivässä.

— Ja minä kun luulin, että mitä kauemmin, sitä parempi!

— Ei niin; sillä silloin lapsi väsyy, eikä voi oppia mitään.

— Voi niin olla, sanoi äiti miettivästi.

Kun Jenny jonkun aikaa oli puhellut Pekan kanssa asioista, joiden tiesi häntä huvittavan sekä katsonut hänen jalkaansa, lähti hän jälleen pois. Pihalla pysähtyi hän hetkeksi pikkulasten luo ja kehotti Miinaa ahkerasti tavaamaan, jotta kerran oppisi lukemaan yhtähyvin kuin äitinsä. Ja Miina lupasi iloisesti.

— Vähän matkaa kauvempana kylässä istui eräs vaimo mökkinsä rapuilla kehräämässä. Jenny tervehti ystävällisesti ja istui hänen viereensä. Puheltuaan hetken aikaa yhdestä ja toisesta asiasta kysyi opettaja:

— Miksei Janne ollut tänään koulussa? Onko hän sairaana?

— Eei, mutta hänellä ei ollut saappaita, vastasi äiti.

— Se on paha seikka, kun lapset ovat poissa koulusta, selitti Jenny. Toiset ennättävät edelle ja sitte on jälelle jääneiden vaikea seurata. Eikö Janne voisi tulla kouluun saappaittakin, onhan vielä lämmin kesä?

— No, miksipä ei, mutta ei sitä tahtoisi antaa lastensa käydä huonommassa puvussa kuin on varaa, koska kerran on paremmissa oloissa, kuin moni muu, lisäsi eukko ylpeästi.

— Onhan se hyvä, kun lapset ovat siististi puetut, ja huvikseen katseleekin, miten teidän Janne aina on niin sileä ja siisti ja hyvässä vaatteessa, mutta tarkoitan vaan, että koulunkäynti on niin tärkeä seikka, ettei sitä saapaspari saa estää. Ajatelkaas nyt, että ne toiset lapset ovat ehtineet viisi tuntia edelle, milloin korvaa hän kärsimänsä vahingon?

— No, niin, sanoi äiti vähän leppeämmin, sillä Jennyn kiitos oli hänelle mieleen. — Isä aikoi paikata pojan saappaat illalla, ja niinpä sitte voi hän aamulla tulla kouluun.

— Hyvä.

— Ajattelin niinkin, jatkoi vaimo, ettei tuollaisen tenavan niin väliä ollut, oliko hän päivän poissa vai ei, onhan hänellä vielä aikaa yllin kyllin.

— Se on kyllä totta, myönsi Jenny, ja jos hän lukisi yksin, ei olisi erin vaarallista silloin tällöin pitää lupapäivää, mutta minä en voi antaa koko luokan odottaa häntä, ja jos sen tekisin, voisi tytöllä tai pojalla toisensa perään olla estettä, ja silloin tulisi hyvin vähän luettua. Ei, antakaa te vaan Jannen toisella kertaa mieluummin tulla kouluun saappaitta, kuin jäädä pois. Tällä lukukaudella on hän edistynyt kirjoituksissaan juuri sen takia että on ollut vähemmän poissa.

Äiti ei näyttänyt vieläkään vallan varmalta, mutta lupasi kuitenkin pitää huolta, että poika kävisi säännöllisesti koulussa.

Jennyllä oli ääretön työ koettaissaan saada lapsia ja vanhempia vakuutetuksi sen seikan tärkeydestä.

Lapset eivät ymmärtäneet omaa parastaan, eikä ollut vanhemmille mieleen, että opettaja sekaantui heidän asioihinsa. He arvelivat, ettei hänellä ollut käsitystäkään kaikista vaikeuksista ja esteistä, joita kodissa voi ilmestyä. Jennyn mielestä nämä esteet useimmissa tapauksissa voitiin poistaa, jos vaan äidit itse ymmärtäisivät säännöllisen koulunkäynnin tärkeyden. Mutta sitä he eivät käsittäneet. Silloin pisti tuon uutteran opettajan päähän koettaa uutta keinoa.

Kun lapset eräänä aamuna tulivat kouluun, näkivät he suuren ruudutetun paperin koulusalin seinällä. He tirkistelivät sitä uteliaina.

— Tulkaappas tänne lapset, kuului opettajan ääni. Tässä minä olen seinälle ripustanut taulun, johonka olen kirjoittanut kaikkien teidän nimenne. Joka aamu minä tästälähtein piirrän punaisen ristin kunkin läsnäolevan nimen alle, mutta poissaolevat saavat mustan ristin, jos ei sairaus ole ollut esteenä. Ne joilla on liian monta mustaa ristiä, eivät pääse mukaan joulukuuselle, sillä, joka ei ole ollut ahkera, ei hän myöskään saa huvitella. Katsotaanpas nyt, ketkä ovat läsnä. — Jenny luetteli lasten nimet ja merkitsi heidän punaset ristinsä.

— Tänään ovat kaikki muut täällä, paitsi Liisa Rundqvist. Hänen pitää saada musta risti, sillä tiedän että hän on terve, näin hänet juuri taannoin leikkimässä siskojensa kera niityllä.

— Liisa parka, surkuttelivat toverit ja katselivat totisina tuota mustaa, rumaa ristiä.

Tämä keksintö näytti olevan erinomaisen tehokas.

Lapset pitivät tarkkaa huolta saadakseen punaiset ristinsä ja koettivat itsepuolestansa, mikäli mahdollista, poistaa kaikki esteet. Ja lopulta tuli oikein kunnianasiaksi omistaa mitä korkein mahdollinen määrä ristiä.

Mutta tuli sitte uusia vaikeuksia. Tuon tuostakin valitettiin, etteivät lapset kouluintonsa takia ollenkaan enää tahtoneet auttaa vanhempiansa, että jotkut olivat luvattakin juosseet tiehensä ja jättäneet pikku siskot, jotka oli jätetty heidän hoidettavikseen, oman onnensa nojaan pelkästään vaan noiden punaisten ristien vuoksi. Useankin äidin täytyi itse käydä ansaitsemassa, ja kenen huostaan sitte jätti pienokaisensa, jos isommat kävivät koulua? Silloin piti opettaja paraana pitää taaskin puhe lapsille ja selittää heille, että heidän sellaisessa tapauksessa pitäisi jäädä kotiin, etteivätkä he mitenkään saisi vanhempainsa luvatta kouluun tulla. Mutta lapset alkoivat itkeä ja sanoivat, että jos heidän alituiseen pitäisi jäädä kotiin siskojen takia, heille piankin keräytyisi niin monta mustaa ristiä, etteivät pääsisikään joulukuuselle.

Se tuotti Jennylle paljon ajattelemista.

Viimein juolahti hänen mieleensä muuan tuuma. Eräänä päivänä, kun hän oli tehtaanisännän luona, tuli asia puheeksi, ja sitä harkittiin kaikilta puolin. Viimein sanoi Jenny, että hänellä oli ehdotus, jos vaan sen toimeenpano kävisi mahdolliseksi. Kaikki olivat uteliaita kuulemaan, mikä se olisi. Ei sen vähempi kuin että perustettaisiin lastenseimi. Kaikkien mielestä se oli hyvä ehdotus, ja isäntä lupasi antaa apua sekä huoneen. Isännän tyttäret vuorostansa olisivat valvojina seimessä ja yksi heistä olisi siellä vakinaisesti leikkimässä lasten kanssa ja hoitamassa heitä. Papin molemmat tyttäret, jotka myöskin olivat saapuvilla, pyysivät vuoropäiväänsä valvonnassa. Se heille kernaasti myönnettiin. Joku vanha akka haettaisiin avuksi lasten hoidossa. Eräässä tehtaaseen kuuluvassa rakennuksessa oli suuri sali, joka oli luovutettu työväen tanssihuoneeksi. Sitä saivat käyttää. Tehtaanisäntä antoi rahasumman kätkyeiden, pikkutuolien ja pöytien ostamiseksi, ja koko pitäjän nuoriso oli avussa tuomalla sinne kaikenlaisia vanhoja leikkikaluja.

Jenny oli ylen onnellinen. Eräänä päivänä kutsui hän luoksensa kaikkien koululasten vanhemmat, ja kun hän oli virkistänyt heitä kahvilla, alkoi hän varovasti ohjata keskustelua lastenseimeen. Alussa se herätti suoraa vastarintaa. Suomen kansa ei ole herkkä uskomaan uutuuksia eivätkä eukot voineet saada päähänsä, miksi herrasväet huolivat siitä, miten he lapsensa hoitivat.

— Minulla on ollut yhdeksän lasta, ja olen ne kaikki itse ilman muiden apua hoitanut, antaisinko nyt nuorimman vasta vieraiden käsiin, tuumaili eräskin akka.

— Mitä hyötyä sitte lapsista on, jolleivät ne edes hoitele nuorempia siskojaan, ihmetteli toinen.

— Emmehän toki liene niin saamattomia vielä, että täytyisi meidän viedä lapsemme vaivastalolle, kerskaili kolmas.

Jenny tuli pahoille mielin. Hän ei ollut odottanut tällaista vastarintaa.

— Mutta rakkaat ystävät, alotti Jenny viimein — te käsitätte minut aivan väärin, eihän tämä ole mikään vaivastalo. Olettehan te, Jumalankiitos, kaikki työkelpoja eikä teidän tarvitse joutua kenenkään niskoille. Mutta eivätkö useat teistä ole pakotetut joskus poistumaan kodista, eikös niin?

— Kyllähän.

— Toiset työansiolle, toiset omiin ulkotöihinsä tai askareillensa. Toisen äidin täytyy viipyä poissa kaiken päivää, toisen vaan muutamia tuntia. On varsin hyvä, että vanhemmat siskot hoitelevat nuorempia, mutta miten sanotaan virsikirjassa? — "Opittavaa on yllin kyllin, aika vaan on lyhyt". Vanhempien lasten pitäisi senvuoksi saada käyttää nuoruutensa aikaa oppimiseen. Suureksi tultuaan he eivät enää ennätä. Muutamat lapset ovat sitäpaitsi ymmärtämättömiä ja hoitavat huonosti pienokaisia, ja monasti on tapahtunut onnettomuuksia sentakia, että lapset on jätetty yksikseen. On vielä äitejä, joiden lapset ovat aivan pieniä, ja kun ei ole ketään vanhempaa lasta, joka niitä hoivaisi, täytyy heidän pyytää naapurinvaimoa katsomaan niitä niinkauvaksi kun itse ovat poissa. Sentähden olemme ajatelleet, että äideille voisi olla hyvä, kun heillä olisi joku paikka, minne saisivat viedä lapsensa, kun itse ovat estetyt niitä hoitamasta ja lisäksi sellainen, jossa lapsella olisi lämmin sekä siisti ja hyvä hoito. Vanha Stiina, Nylanterska, — hänethän te kaikki tunnette, — tulisi hoitamaan lapsia ja sitte olisi aina joku tehtaanisännän tai papin tyttäristä siellä johtamassa.

— No eipäs, että ryökinät menisivät sinne kuulemaan köyhäin vesojen porua, huudahti muuan akka ja löi yhteen kämmeniään.

— Toivotaan, etteivät ne "poraakaan" saadessaan leikkiä hauskassa, lämpimässä huoneessa, tyytyväisinä ja kylläisinä, sanoi Jenny. — Tahdotteko tulla katsomaan sitä huonetta? Ne joiden kodissa on äidinäiti tai isoäiti tai täysikasvuisia lapsia tai palvelijoita, voivat pitää lapsensa kotona. Tämä lastenseimi on ainoastaan niitä varten, jotka kodissa estävät äitiä työssä tai siskojen koulunkäyntiä. Huone on tässä aivan koulun vieressä, niin että isommat lapset voivat koulusta palatessaan saattaa siskonsa kotiin. Tahdotteko tulla katsomaan?

Uteliaisuudesta akat menivät opettajan mukaan, jonka pieni puhe myöskin oli tehnyt moneen edullisen vaikutuksen. Suuri, hauskannäköinen lastenkamari miellytti kaikkia, vaikka ainoastaan harvat sen tunnustivat. Kätkyeissä ja pienissä vuoteissa oli puhtaat lakanat ja pehmeät peitteet. Siellä täällä oli pieniä ryhmiä pöytineen ja tuolineen, ja seinähyllyllä pitkä rivi leikkikaluja, pahvihevosia, nukkia, helistimiä, puupalasia rakentamista varten ja palloja. Takan vieressä oli kaappi talouskapineita varten, ja siellä nähtiin kastrulli, missä lämmitettäisiin maitoa, pata lämmintä vettä varten, lusikoita ja pieniä kupposia. Toisessa nurkassa seisoi pesuteline. Keskellä lattiaa oli suuri kirjava villamatto, jonka tehtaan rouva oli lahjoittanut pienokaisille, jotka eivät vielä kyenneet istumaan tuolilla, vaan ryömielivät pitkin lattiaa. Naiset olivat yksimielisesti pyytäneet Jennyä edeltäkäsin puhumaan äideille uudesta laitoksesta, sillä he olivat varmat, että hän sen osasi parhaiten ja oli jo ennenkin saavuttanut äitien luottamuksen.

Ja he olivatkin oikeassa. Kun akat olivat tarkoin tutkineet ja tarkastaneet joka loukon tuossa miellyttävässä huoneessa, kysyivät he, minä päivänä lapsia otettaisiin vastaan. — Maanantaista alkaen, vastasi Jenny. Muutamat lupasivat silloin tuoda koetteeksi.

Tuli sitte maanantai.

Stiina vanhus istui harmaine sukankutimineen akkunan ääressä, aurinko paistoi kirkkaasti punaraitaisten akkunanverhojen lomitse ja Emma P., tehtaanisännän vanhin tytär, puuhaili huoneessa järjestellen pikkukaluja pöydille. Silloin tuli eräs akka tuoden muassaan kaksivuotisen poikansa ja seitsenkuukautisen tyttösensä. Emma meni häntä vastaan, ja toivotti pienokaisia sydämmellisesti tervetulleiksi. Sitte hän riisui pojan lakin ja nutun ja vei hänet pöydän luo, jossa tämä heti ihastuksissaan tarttui koreaan palloon, ja näytti sitä äidilleen. Pian makasi tyttönen kätkyessä imeskellen tyytyväisenä peukaloaan. Köyhä äiti katseli liikutettuna pienokaisiaan. — Jumala siunatkoon ryökinää, kyllä niistä nyt tulee vaivaa, mutta onpa niillä sitte hyvä olla, sanoi hän. Minun pitää nyt mennä, sillä olen tänään työssä lautamiehen elopellolla. Poikasen suu meni väärään, kun huomasi jääneensä yksin vieraiden kanssa, mutta tyyntyi piankin leikkikaluilla, joita Emma asetti hänen eteensä. Vähitellen saapui useampia lapsia, ja elämä alkoi tulla vilkkaammaksi. Alussa lapset tosin hiukan ujostelivat, mutta olihan tämä vasta ensimmäinen päivä. Emma P. oli tottunut lapsiin ja osasi mitä parhaiten lohduttaa ja ilahuttaa heitä. Stiina, joka kokonaista kolmekymmentä vuotta oli ollut lastenhoitajana, ja oli erittäin lapsirakas, auttoi häntä. Ensi päivinä ei seimessä ollut kuin viisi tai kuusi lasta, mutta vähitellen heräsi vastahakoisissakin äideissä halu koettaa sitä, ja ennen pitkää oli se melkein kaikkien mielestä todellinen siunaus kylän köyhille. Miltei joka päivä kävi väkeä tarkastamassa lastenseimeä ja katsomassa, miten pienokaisia siellä hoidettiin. Ja kun näkivät heidän silmänsä säteilevän ilosta ja onnesta, näkivät heidät puhtaina ja ravittuina leikkivän tai nukkuvan, palasivat he sieltä vakuutettuina, että se oli ihana keksintö. Nuoret tytöt, jotka vuoroonsa olivat seimessä, saivat siten hyödyllistä työskentelyä, ja koska heitä oli viisi, ei heiltä kulunut liikoja aikoja siihen. Muutamat eivät olleet tottuneet lapsiin eivätkä milloinkaan välittäneet "pikku väestä", mutta lopulta he kaikki kiintyivät noihin pieniin viattomiin olentoihin ja huviksensa heitä hoitelivat ja ruokkivat. Kyllähän heistä toisinaan oli vaivaakin, ja monesti nuo pikku parkusuut virittivät pienen duetonkin, mutta tieto siitä, että tekivät hyvän työn ja käyttivät päivänsä jonkun hyödyksi, palkitsi runsaasti tyttöjen vaivan ja pienet ikävyydet, joita työ saattoi tuoda mukanaan. Pienokaiset lihosivat silminnähtävästi ja oppivat piankin pitämään monista äideistään. Koululasten punaiset ristirivit pitenivät rauhassa, ja kun joulu saapui, oli ainoastaan muutamia harvoja paatuneita laiskureita, jotka erotettiin juhlajoukosta suruksi ja häpeäksi heille itselleen ja toisille varottavaksi esimerkiksi.

Se oli jo hyvä tulos, ja kuitenkin hautoi Jenny mielessään yhä uusia tuumia. Hän oli useasti huomannut, miten huonosti lasten vaatteet olivat ommellut, miten monenkin polvi paistoi risojen lomitse, kyynärpää pilkotti hian rikkeimästä, miten hameet olivat hakoja vailla, röijyt napeitta. Kuinka se seikka olisi korjattavissa? Opettaja toisinaan huomautti siitä ja kehotti lapsia pyytämään äitejä tarkastelemaan heidän vaatteensa, ennenkun tulivat kouluun, mutta aina vastattiin, ettei äidillä ollut aikaa.

Siinä oli perää. Taloudenpiti, ulkotyöt ja ansio kodin ulkopuolella anastivat suurimman osan heidän ajastaan. Senlisäksi olivat he vielä kykenemättömiä ja usein haluttomia. Mitähän sille teit? Jenny oli tehtaanisännän luona lukenut ompelukursseista ja ompeluseuroista köyhiä varten, joita vastikään Englannissa oli perustettu useihin paikkoihin. Voitaisikohan täällä saada aikaan sellaisia? Hän mietti ja mietti; vihdoin kauan harkittuaan päätti hän koettaa.

Kylässä oli kolme tai neljä nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet muutaman vuoden tehtaan koulussa, mutta nyt olivat täysikasvuisia ja vielä vanhempiensa luona. He olivat Jennyn johdolla oppineet kaikenlaista käsityötä ja olivat jotensakin taitavia sekä ompelussa että villatöissä. Näitä koetti Jenny saada lämpenemään asiastaan, ja kun hän oli osannut voittaa kaikkien oppilaiden rakkauden, olivat nämäkin heti valmiit auttamaan häntä. Tuuma oli tällainen: keskiviikkoiltapäivinä, jolloin Jenny oli vapaa koulutoimesta, kokosi hän luokseen nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat oppia käsitöitä tekemään. Heidän tulisi tuoda mukanaan aineksia uusia pukuja varten itselleen, sisarilleen ja vanhemmilleen, mutta myöskin paikkaus- ja parsimistyötä. Jenny antaisi maksutta opetusta ompelussa ja leikkauksessa, ja hänen entiset oppilaansa olisivat apuopettajina. Tämä tuuma saavutti enemmän kannatusta kuin lastenseimi, ja pian oli Jennyn ympärillä 15, 20 nuorta tyttöä ompelukoreineen ja työpussineen.

Tosin moni oli tullut sinne oppiakseen virkkaamaan ja kirjailemaan, mutta Jenny selitti, että ennenkun he olisivat oppineet ompelemaan, neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan kunnollisesti, hän ei näyttäisi heille pistostakaan koruompelussa ja huomautti samalla, miten tarpeetonta se oli heidän oloissaan. Äidit, joiden tähän saakka oli käynyt vaikeaksi suorittaa ompelutyöt — he kun olivat myötäänsä kiinni askareissaan — ja useinkin saivat villa- tai pellava-naulasta teettää työtä ompelijoilla, katselivat mielihyvällä, miten vaatekappale toisensa perästä valmistui ja lisäksi oli somasti ja huolellisesti ommeltu.

Alussa muutamat mielestään eivät voineet tulla toimeen tyttärittään kokonaista iltapäivää, mutta kun näkivät työn hedelmät, tulivat he siihen johtopäätökseen, että päivä oli hyvin käytetty. Pian alkoivat äiditkin pyydellä "ompelukouluun", ja tätä Jenny juuri oli toivonutkin, vaikkei hän heti uskaltanut sitä ehdottaa, koska pelkäsi loukkaavansa äitejä. Ilokseen otti opettaja nämäkin oppilaat vastaan, ja silloinkos alkoi ahkera työ. Siinä istui äiti tyttärensä vieressä samassa opissa: milloin leikattiin leninkiä, milloin pantiin alkuun villatyötä, milloin paikattiin paitaa oikein tarkoituksenmukaisesti. Tehtaan rouva oli ystävällisesti lähettänyt ompelukoululle suuren pussillisen kaikenlaisia tilkkuja, joita köyhimmät äidit saisivat käyttää.

Jenny tietysti oli päänä tässä ompeluseurassa ja samalla kun hän harsieli, näytti ja sovitteli, ohjasi hän keskustelun opettavaisiin aineisiin, pistäen milloin hiukan moraalia milloin palan pilaa joukkoon, otti elämästä valaisevia esimerkkejä ja opetti niinmuodoin aivan huomaamatta ei ainoastaan sormia, vaan myöskin sieluja. Monasti lainasi Jenny tuttaviltaan hyviä kirjoja ja luki ääneen niitä tai kertoi jotain, mitä itse oli lukenut. Viimein sai tuo uuttera innokas nainen aikaan, että tehtaanisäntä perusti lainakirjaston ompelukoulua varten. Näitä kirjoja lainattiin koteihin ja koska asiantuntijat ne olivat valinneet, voitiin toivoa niistä suurtakin hyötyä.

— Mutta sinähän Jenny aivan näännytät itsesi noilla kouluillasi ja laitoksillasi. Kyllä sinun kannattaisi pitää keskiviikkoiltapäiväsi vapaana, kun koko viikon ponnistelet orjamaisessa koulutyössä, nuhteli lempeästi Emma P. eräänä päivänä.

— Elä nimitä sitä orjan työksi, pyysi Jenny, se on minun iloni ja elämäni. Toivon vaan, että voisin jakautua sadaksi voidakseni vaikuttaa vielä paljoa enemmän. Tai paremmin tahtoisin kehottaa kaikkia maamme nuoria neitosia, joilla on aikaa ja terveyttä omistamaan työnsä kansan opetukselle. Katso vaan, miten syvässä tietämättömyydessä he elävät, niin syvässä, etteivät edes ymmärrä tiedon arvoa. Miten paljoa paremmin köyhä väestö tulisikaan toimeen, jos se olisi valistuneempaa, osaavampaa, ajattelevampaa, säästävämpää ja siistimpää. Entäs lapset! Miten moni hento henki säästyisi, jos äidit ymmärtäisivät paremmin hoitaa niitä. Oi! Tarvittaisiin paljon, paljon enemmän kouluja.

— Niitä kyllä saadaan, lohdutti Emma vilkkaasti, aletaan yhä innokkaammin niitä puolustaa, ja muissa maissa kasvaa niiden lukumäärä joka vuosi. Mutta etkö luule, että ne, jotka ovat käyneet koulua, sitten halveksivat karkeampaa työtä ja askaretta? Meillä oli palvelustyttö, joka oli sattunut oppimaan vähän saksaa, oli oppinut kirjoittamaan ja kirjailemaan, ja hän oli inhottavin ihminen, kuin olen nähnyt. Hän häpesi tehdä pienintäkään karkeampaa työtä ja oli aina valmis tuomaan esiin pienet tietovaransa. Sen lisäksi oli hän epäkelpo ja taitamaton tehtävissään.

— Vika oli siinä, että hän oli saanut hänen oloihinsa sopimatonta opetusta, vastasi Jenny. Sitäpaitsi on opettajan velvollisuus terottaa oppilaittensa mieliin työn kunnia ja antaa itse hyvää esimerkkiä. Siksi meillä opettajilla onkin suuri edesvastuu siitä, noudatammeko itse oppiamme. Tämä edesvastuu painaa minua hyvinkin usein. Oikean opettajan täytyy koittaa vaikuttaa monella tavalla, ei ainoastaan syöttämällä lapsille kirjatietoa, vaan myöskin vaikuttamalla heidän sydämmiinsä ja ajatustapaansa. Ilman sitä ovat lapset yhdyssiteenä hänen ja vanhempien välillä, ja jos hän voi saavuttaa lasten rakkauden, pitää hänen voittaa äitienkin luottamus ja heidän huomaamattaan vähitellen vaikuttaa hyvää kodeissa. Meidän kansamme on kyllä rehellistä, ahkeraa, kärsivällistä, vankkaa kunnon väkeä, se on vaan niin tietämätöntä. Valista sitä, ja siitä tulee ihailtava kansa!

Näin puhui tuo innokas opettaja ja työskenteli sitte samassa hengessä. Ja hän sai nähdä työnsä hedelmät; hän sai nähdä ajan koittavan, jolloin kouluja nousi meidänkin maassamme.

Hänen elämänsä vieri tyynesti; päivä oli toisensa kaltainen, uutteraa työtä eikä mitään erikoistapauksia.

21.

Kukkanen kuihtuu.

Oli lempeä keväinen aamu. Pikku linnut visertelivät puoleksi puhjenneitten koivujen lehdillä Lyydia Wernerin akkunan alla. Aurinko paistoi kirkkaasti, vaikka lasketut akkunaverhot himmensivät sen hohdetta huoneeseen. Kaikkialla vallitsi tyyni hiljaisuus. Kadut olivat vielä tyhjät, ei näkynyt edes aikaisia työmiehiäkään, sillä oli sunnuntai. Lyydian kodissa kuitenkin oltiin jalkeilla, oli oltu kaiken yötä, sillä odotettiin korkeata, vakaata vierasta. Aavistettiin, että vapautuksen hetki oli tulossa rakkaalle sairaalle. Viimeisinä päivinä ja varsinkin viimemainittuna yönä oli Lyydia saanut kärsiä ankaria tuskia. Mutta nyt oli hän vaipunut vienoon uneen, hymyilevä ilme hienoilla kalpeilla kasvoillaan. Vanhempansa ja rakas veljensä istuivat äänettöminä hänen huoneessaan, ja palvelustyttö seisoi itkien ovella. Kirkonkellojen ensi sävelet kumisivat etäisyydessä. Silloin Lyydia heräsi.

— Miten ihanaa! kuiskasi hän ja kuunteli siinä hetken aikaa säteilevin silmin. Sitte loi hän rakkautta ja kiitollisuutta hehkuvan katseen jokaiseen läsnäolijaan ja nukahti jälleen käsi äidin kädessä. Sanattomina kuuntelivat kaikki hänen tasaista, tyyntä hengitystään, kunnes se heikontumistaan heikontui ja pienoinen käsi kylmeni.

Niin rauhallinen ja suloinen oli rakkaan pikku Lyydian lähtö.

Hän kuihtui kuin kukka.

22.

Ragnhildin päätös.

Valtioneuvoksen rouva Cederskiöldin toivoma talvi oli tullut. Parooni Falck oli saapunut ja asui Cederskiöldin korkeassa vierashuoneessa.

Hän oli noin 50 vuoden vanha, kenties hiukan vanhempikin, ei siitä niin tarkkaan tietty. Hän oli oikea "kunnonmies", omasi tietoja, oli matkustellut, oli rikas, oli viettänyt jotensakin hauskaa ja rauhallista elämää ilman suurempia vastoinkäymisiä ja omisti suuren maatilan lähellä Ragnhildin syntymäkaupunkia. Hän ei ollut sanottavasti kaunis, mutta kuitenkin miellyttävä, näytti nuoremmalta kuin oli, ja hänen käytöksessään oli hienoutta ja siroutta. Sitä vaan tuon pikkukaupungin asukkaat eivät voineet käsittää, miksi hän ei ollut nainut. Yksi ja toinen juorukello oli kyllä ystäväinsä ja ystäväinsä ystäväin kautta saanut kuulla, että parooni nuoruudessaan olisi rakastunut muutamaan köyhään tyttöön, mutta kun tämä, vaikka olikin sivistynyt kunnon tyttö, ei ollut aatelista sukuperää, ei hänestä mitenkään voinut tulla vapaaherra Falck'in puolisoa. Sitte oli parooni heittänyt koko jutun mielestään, ei hän myöskään joutunut uusiin rakkausseikkailuihin, ja niinmuodoin jäi hän vanhaksi pojaksi.

Nyt oli hän ostanut maatilan pikkukaupunkimme läheisyydessä, ja siellä olisi Ragnhild oleva emäntänä, niin oli rouva Cederskiöld päättänyt. Hän ei ollut ainoa äiti kaupungissa, joka päätteli samaan tapaan tyttäristään; niiden joukossa oli rouva Lagerkin, Alicen äiti. Mutta rouva Cederskiöldillä oli se etusija, että oli jo vanhastaan tuttu, jopa hiukan sukuakin paroonille, ja hän voi senvuoksi tarjota hänelle asunnon talossaan, jotta toisten taivas alkoi pilvittyä, varsinkin kun Ragnhild oli nuori, kaunis ja rikas.

Alice tosin oli häikäisevämpi kaunotar ja varsinkin tanssisalissa loisti hän ylinnä muita, sitte oli hän hyvän hypyn rikkaampikin, mutta parooni ei näyttänyt suurin välittävän hänestä, monista kutsuista ja kursailuista huolimatta. Hänen nimensä olikin vain Lager. Jos parooni nimen aatelittomuuden takia oli luopunut nuoruutensa lemmestä, kuinka hän nyt valitsisi kauppiaan tyttären? Olisivatpa nuo kunnon rouvat tietäneet, että parooni Falck, joka pitkän aikaa oli kulkenut naimatuumissa ja kuulostellut itselleen sopivaa kauppaa, oli vartavasten tullut kaupunkiin kosimaan Ragnhild Cederskiöldiä, olisivat he kai piankin luopuneet toiveistaan. Mutta oliko parooni sitte niin varma, että voittaisi Ragnhildin suosion? Hän ajatteli, niinkuin monet muutkin hänen kohdassaan olevat miehet, että tyttö menettelisi hyvin epäviisaasti hyljätessään niin hyvän tarjouksen, paitsi sitä luotti hän siihen, että hän kyllä viimein voiton veisi, koska oli hänellä vanhempain suostumus, vaikka erotus ijässä aluksi tulisikin tuottamaan hänelle vaivaa ja vastusta.

Entäs Ragnhild? Hänellä oli paljon miettimistä. Mitä olisi hän antanutkaan, jos olisi edes hetken saanut rauhassa ajatella asemaansa, miten kiitollinen ollut omatessaan ystävän, vanhemman, kokeneemman ystävän, joka olisi häntä neuvonut. Mutta häntä suorastaan ajettiin huvista huviin, haudattiin vaatteiden ja muotilehtien sekaan, uuvutettiin neuvotteluilla, kehotuksilla ja houkutuksilla. — Tiedän, että viimein annan mukaan, ajatteli hän toisinaan jonkunmoisella epätoivolla. Ja hän nojasi otsansa kättä vastaan ja huokasi:

— Kenties olisi se parasta, kenties olojen vaihdos tempaisi pääni vähän pystympään, kenties tuntisin itseni onnellisemmaksi, kuin nyt. Kukatiesi saisin kerrankin vaikutusalan. Paroonillahan on maatila, minä kävisin katsomassa köyhiä ja sairaita, auttaisin ja rakastaisin heitä — ja minä koettaisin rakastaa myöskin häntä ja olla hänelle hyvä vaimo — — —. Mutta oi ei, en milloinkaan voisi rakastaa häntä muuna kuin isällisenä ystävänä. Ja mennä naimisiin ilman rakkautta — olla koko elämänsä sidottuna häneen — oi! — — Mutta hän on kuitenkin hyväsydämminen, sivistynyt, hieno, — — hän on kivuloinen, ehkä voisin vaalia häntä, olla hänelle seuraksi ja siten tehdä jotain hyödyllistäkin tässä maailmassa.

Kun Ragnhild eräänä iltapäivänä istui yksin huoneessaan, ajatteli hän taaskin näitä asioita. Koko muu perhe ja talon vieras olivat lähteneet ajelemaan, mutta Ragnhild oli pyytänyt saada jäädä kotiin, koska tunsi voivansa pahoin. Hän oli onnellinen ja kiitollinen tästä harvinaisesta yksinäisyyden ja rauhan hetkestä ja häntä harmitti senvuoksi, kun palvelustyttö ilmoitti erään nuoren naisen tulleen. — Kuka se on? kysyi hän suutuksissaan, sano — — — mutta samassa hän ilmeiseksi ilokseen huomasi Maria Stålen ovella. Silmänräpäyksessä älysi hän, että häntä juuri hän tarvitsi, tuota hiljaista, vaatimatonta, selväjärkistä ystäväänsä, tuota onnellista, joka hyvän ja ymmärtäväisen äidin johdolla oli kasvanut jumalisessa kodissa. Sydämmellisempää vastaanottoa ei Maria voinut odottaa; Ragnhildin syleilyistä ei tahtonut tulla loppua. Maria oli silloin tällöin kaupungissa käydessään pistäynyt Ragnhildin luona, mutta hyvinkin pian huomasi hän valtioneuvoksettaren kylmän käytöksen ja viipyi noilla käynneillään sentakia ainoastaan muutaman hetken, olisipa ne aivan lopettanutkin, jollei olisi tuntenut syvää osanottoa Ragnhildin elämään ja tämä itse niin sydämmellisesti pyydellyt tulemaan uudelleen. Usein olivat he myös tavanneet toisensa Lyydian luona, jossa Maria kaupungissa käydessään asui, ja siellä he olivat saaneet häiritsemättä puhella keskenään. Rouva Cederskiöldin täytyi myöntää, että Maria oli kunnon tyttö, jonka käytöksessä oli tyyneyttä ja miellyttävää arvokkuutta, mutta hän oli aatelitonta sukuperää, käytti kauhean vanhanaikuista hattua ja ennenkaikkea — hän oli papintytär, ja Ragnhildin rippikoulun jälkeen pelkäsi rouva Cederskiöld mielettömästi kaikkia pappeja.

Ragnhild vei nuoren vieraansa sohvaan ja ilmaisi ilonsa hänen tulostaan.

— Näytät niin sairaalta, pikku Ragnhildini, huomautti Maria osaaottavasti. Senkötakia oletkin kotona? Kenties häiritsen?

— Oi et suinkaan! Sinua minä juuri tarvitsen. Sen huomasin heti sinut nähtyäni.

Maria hymähti ja hänen huulillaan oli jo leikkisä huomautus, mutta kun hän katsahti Ragnhildin kalpeisiin, surullisiin kasvoihin, kävi hänen mielensä vakavaksi, hän kietasi kätensä hänen vyötäsilleen ja sanoi lämmöllä:

— Jos vaan voisin olla jossain avuksesi, olisi se minulle sangen mieluista.

Ragnhild tuijotti miettivänä eteensä.

— Mikä on sinun ajatuksesi avioliitosta, joka solmitaan vain sopimuksesta — ilman rakkautta? kysäsi hän yhtäkkiä.

Maria, jota päivän pienet uutiset sangen vähän huvittivat, ei ollut kuullut huhua parooni Falck'in kosintomatkasta, jonkatakia hän nyt hämmästyksissään katsahti Ragnhildiin. Hän mietti hetkisen; viimein vastasi hän vakavasti:

— Kysymyksesi on tärkeää laatua.

— Sen tiedän, siksi tahdoinkin kuulla mieltäsi.

— Siihen voin vain vastata, — toivovani ettei sellaisia ensinkään löytyisi.

— Niin minäkin, sanoi Ragnhild synkästi.

— Mutta, jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, kun nyt sellaisia kerran solmiellaan, kuinka niitä pitää arvostella? Pitääkö tytön mennä naimisiin miehen kanssa jota hän ei rakasta?

— Minun elämänkokemukseni ovat tuiki pienet, vastasi Maria, mutta olen kuitenkin ajatellut, lukenut ja puhunut vanhempaini kanssa monesta seikasta, ja tässä asiassa on mielipiteeni se, ettei sellaista pitäisi milloinkaan tapahtua. Alttarin ääressä luvataan rakastaa puolisoa myötä- ja vastoin-käymisessä, ja silloinhan minä teen väärän valan, jos liittäyn mieheen, jonka olemassaolo on minulle yhdentekevä.

— Se on tosiaankin hirveätä, huudahti Ragnhild. — Maria jatkoi:

— Voin mahdollisesti ajan pitkään oppia pitämään hänestä, jos hän on hyvä ja kunnioitettava mies, mutta se ei ole varmaa. Paitse sitä voi naimisessa nousta paljon vastoinkäymisiä, velvollisuuksia, suruja ja koettelemuksia. Kuinka raskasta onkaan silloin kantaa niitä sellaisen takia, jota ei rakasta! Onhan totta, että kaikissa elämänsuhteissa voi tulla koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mutta enhän silloin tahallani ole niitä itselleni hankkinut, niinkuin silloin teen, kun menen naimisiin? Minä en voi katsoa sitä tarpeelliseksi, jollei ole löytänyt miestä, jota rakastaa siinä määrässä, että mielestään elämä hänen edestään ja rinnallaan olisi autuutta.

— Mutta jos sen kautta voisi saada toiminta-alan, sanoi Ragnhild epäröiden.

— Ei toki Ragnhild, vastusti Maria, ei saa halventaa Jumalan säätämää avioliittoa pitämällä sitä "toiminta-alana", yhtä vähän kuin "elatusvälikappaleenakaan" tai tienä loistoon ja komeiluun tai pelastuskeinona tuosta pelätystä "vanhan piian" nimestä. Myönnän, että on ihana tehtävä naisella kun saa vaikuttaa kodin piirissä, mutta niinkauvankun vanhemmat ja siskot ovat elossa, on siinä vaikutusalaa yllin kyllin, ja vaikka menettääkin heidät, täytyy naiselle maailmassa aina löytyä jotain muutakin tekemistä kuin mennä naimisiin. Minulla, joka pian kaksikymmentä vuotta olen katsellut vanhempaini onnea, on korkeat käsitykset avioliitosta. Minusta tosiaankin tuntuu, jatkoi hän posket purpuranhohtavina, minusta tuntuu, kuin onnellinen avioliitto olisi korkein maallinen onni, mutta en konsanaan, en konsanaan menisi naimisiin kenenkään muun kuin miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan enemmän kuin ketään muuta.

— Niin minäkin olen ajatellut, myönsi Ragnhild. Mutta — — — jos vanhemmat kovin toivovat — — — onko silloin velvollisuus täyttää heidän toivomuksensa?

Maria huomasi nyt Ragnhildin itsensä olevan sellaisessa asemassa ja oli epävarma, miten vastaisi, jottei millään tavoin tulisi halventaneeksi hänen vanhempiaan tai kehottaneeksi häntä tottelemattomuuteen. — Luulen, sanoi hän vakavasti, ettei vanhemmilla ole oikeutta pakottaa lastansa ottamaan sellaista askelta.

— He ehkä eivät juuri pakota, mutta houkuttelevat. Tahdon puhua suoraan, Maria: vanhempani toivovat liittoa parooni Falck'in ja minun välilläni.

— Ja sinä, Ragnhild?

— Minä en rakasta häntä, en voi koskaan rakastaa, eikä ole minulla pienintäkään halua mennä naimisiin, mutta se on vanhempaini hartain toivomus, eikö minun hyvänä tyttärenä tule täyttää se? Parooni on arvossa pidetty mies, enkä minä häntä erityisesti inhoakaan, päinvastoin, jos hän vain jättäisi minut rauhaan ja naisi jonkun toisen, luulisin voivani pitää hänestä kuin ystävästä. Olen sanonut äidilleni, etten tahdo mennä naimisiin, olen pyytänyt saada antaa kieltävän vastauksen, mutta hän nyt on niin ihastunut parooniin, hän on vakautettu, että se olisi minun onneni, ja minä tiedän, että rakkaudesta minuun hän tätä liittoa toivoo — voinko ja saanko minä siis panna vastaan? Jumala tietää, miten raskaaksi kävisi myöntyminen, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin olisi se velvollisuuteni.

— Siinä on vaikea kohta, virkkoi Maria. Kuitenkin arvelen, että kun vanhemmat erehtyvät — sillä ovathan hekin ihmisiä — ei lapsi ole velvoitettu tottelemaan heitä sellaisissa tapauksissa, jotka sotivat omaatuntoa vastaan. Minä en uskalla neuvoa sinua vastustamaan vanhempiesi tahtoa, ei kenenkään ihmisen pidä asettua vanhemman ja lapsen väliin, mutta koeta taivuttaa äitiäsi, kevennä sydäntäsi hänelle, kerro vastenmielisyydestäsi tähän avioliittoon, puhu vääränvalanpelostasi, ole nöyrä ja hellä ja osottau tottelevaksi tyttäreksi silloin, kun hyvällä omallatunnolla sen voit tehdä, ehkäpä hän sitte myöntyy, sillä hänhän rakastaa sinua. Mutta ennenkaikkea, Ragnhild, puhu Jumalalle huolesi, rukoile neuvoa ja apua häneltä. Herra tietää mikä oikea ja hyvä on. Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.

— Oi Maria, kyllä minä rukoilen, mutta pelkään, että minun laitani on niinkuin sanotaan jossakin paikassa Jaakopin epistolassa: te rukoilette, mutta ette sitä saa, sillä ette voi rukoilla. Keskellä rukousta herää minussa epäilys, tokko Jumala tahtoo ja voikaan minua auttaa. Olen saanut päähäni, että "rikkaat ja ylhäiset eivät voi tulla taivaan valtakuntaan", koska tuhansia esteitä on tiellä, ja sentähden minulla ei ole voimaa rukoilla. —

— Oi Ragnhild, Jumala rakasti mailmaa, rakasti kaikkia ihmisiä siinä määrässä, että uhrasi ainoan poikansa heidän edestään. Tietysti sinäkin saat lukea itsesi heidän joukkoonsa. Jumala on antanut kullekin meille elämäntehtävän, hän näkee kyllä vaikeutesi. Kestä vaan lujana, rukoile ja ole vahva toivossa.

Samaan suuntaan puhui Maria lämpimästi ja vakuuttavasti, ja Ragnhild kuunteli ahmien hänen sanojaan. Hän tunsi tyyntyneensä ja saaneensa lohdutusta, kun Maria lähti hänen luotaan, ja luuli rohkeasti voivansa pyytää äitiä karkoittamaan mielestään koko naimatuuman.

Tuskin oli Ragnhild saanut elää neljännestuntiakaan tuon suloisen tunteen vallassa, että hänellä nyt oli lepoa ja rauhaa, sisäistä tyydytystä ja toivoa, ennenkun kuuli omaistensa palaavan ajelulta. Pian tuli eräs pikku siskoista hänen luoksensa. Hän oli vilkas, herttainen tytön typykkä, ja Ragnhild ajatteli suudellessaan hänen rusottavia poskiaan:

— Mitä etsin minä vaikutusalaa, onhan minulla pikku sisareni, joita rakastan ja vaalin.

— Ragnhild, Ragnhild! huudahti tuo pienoinen, meillä on ollut niin kovin hauskaa! Setä Falck on parhain setä mailmassa. Hän vei meidät aina maatilalleen saakka, ja siellä joimme me viiniä ja söimme leivoksia, ja voi kun siellä on kaunista! Hän sanoi, että oli kovin ikävä, että olit sairas — — —

— Siellä on kai kaunis ilma? kysyi Ragnhild ohjatakseen sisaren ajatukset toisaalle.

— On, äärettömän kaunis, jatkoi sisar, ja kuuleppas, setä sanoi — elä nyt pahastu — en minä kuunnellut, vaan hän sanoi niin ääneen, että — — että sinä tulisit sinne emännäksi. Oi sisko kulta! Kuinka hupaista on sitte tulla luoksesi, sillä siellä on suuri hedelmäpuutarha.

— Hiljaa, hiljaa, pikku Elsa, eihän sitä vielä tiedä.

— Kyllä toki, sinä vain et tahdo sanoa. Mutta hän näytti äidille kaikki huoneet säiliköt ja kaikki. En minä enää ole niin pieni, etten ymmärtäisi, että sinä menet naimisiin.

Ragnhild suuteli häntä kyynelsilmin ja kysyi:

— Etkö sinä minusta sen enempää huoli, vaan tahtoisit noin mielelläsi antaa minut pois?

Elsa joutui hämilleen.

— En minä tahdo sinua pois, sanoi hän hätäisesti, mutta näetkös uuteen kotiin on niin lyhyt matka, ja silloin mekin ehkä pääsemme useammin maalle.

— Mutta sitte emme voisi olla joka päivä yhdessä. Minähän ajattelin, että me vastedes lukisimme yhdessä jotain hupaista tai…

— No, se ei estä, toimitti Elsa. Ma bonne ohjaa lukujamme, siinä on kyllä tarpeeksi, ja sinähän olet kuitenkin niin vähän meidän kanssamme: aamulla sinä nukut pitkään, illoin olet poissa ja keskipäivällä on sinulla vieraita — ja sitte sinä olet niin paljoa suurempi kuin me. Ei, nyt minun pitää taas mennä. Minä sanon sedälle, että sinä olet parempi, niin hän tulee kovin iloiseksi.

Ja kerran vielä suudeltuaan Ragnhildia livisti hän tiehensä.

— Niin niin, tuumi Ragnhild ja tuska täytti hänen sydämmensä. Ei kukaan minua tarvitse, ei kukaan kaipaa. Mutta itse olen siihen syypää. Enhän milloinkaan ole puuttunut sisarieni puuhiin, enpä ole milloinkaan tullut ajatelleeksi miten viehättävän vilkas tyttö Elsa on samoinkuin ne muutkin lapset. Mutta tästälähtein on oleva toisin. Minä lähenen heitä enemmän, tuntuu kuin olisin herännyt uuteen elämään, minä rakastan heitä, rakastan kotiani, rakastan äitiänikin, vaikka olemmekin niin peräti erilaisia, vaikka alati tuotankin hänelle surua vastahakoisuuteni takia.

Taaskin kuului askelia rappusissa. Siellä tuli valtioneuvoksen rouva.

— Oi pieni Ragnhildini, oletko parempi nyt, sanoi hän harvinaisen lempeästi ja ystävällisesti. — Meillä oli hupainen matka, parooni Falck on viehättävä ihminen. Vahinko, ettet ollut mukana. Ajatteleppas, hän vei meidät aina uudelle maatilalleen saakka. Se on uhkea vanhanaikuinen kartano, paljon huoneita, erinomaisia huonekaluja, ja vielä tehdään korjauksia.

Ragnhild lepäsi äänetönnä, silmät suljettuina. Äitinsä tarkasteli häntä tyystin. — Parooni paralla ei ollut mitään huvia pelkästä levottomuudesta sinun takiasi. — Erittäin hellä ja hienotunteinen mies. — Turhaan odotti valtioneuvoksen rouva vastausta tai pienintäkään mielenkiinnon merkkiä tyttäreltään. Hetken vaiti oltuaan jatkoi hän taas: — Arvaan, että lopullinen ratkaisu on lähellä. Hän sanoi toivovansa, että sinä näiden viikkojen kuluessa olet oppinut tuntemaan häntä tarpeeksi ja tehnyt päätöksesi — — —

Ragnhild avasi silmänsä ja loi surullisen, rukoilevan katseen äitiinsä, joka pitkitti yhä vilkkaammin:

— Niin, kyllä minä ymmärrän, että nuoret tytöt aina hiukan arvelevat, ennenkun ottavat tuon tärkeän askeleen, sillä onhan heidän jättäminen hyvä kotinsa ja rakkaat omaisensa, mutta — mutta — kun saa niin kunnioitettavan, hyvän miehen ja niin mukavan kodin, niin — niin —. Sinulla on tyyni ja niin sanoakseni väliäpitämätön luonne, pikku Ragnhild, sinun pitäisi voida selvästi neuvotella järkesi kanssa ja huomata mitä etuja tämä naiminen tuo mukanaan.

Mistä se tuli, että heti kun äiti ryhtyi houkutuksillaan häntä taivuttamaan, hän tunsi itsensä niin hervottomaksi ja voimattomaksi vastustukseen? Juuri oli hän vahvasti päättänyt, ettei menisi naimisiin. Oi, hän tahtoi, hänen täytyi sotia vastaan.

— Äiti, sanoi hän nousten istualle, rakastatko minua?

— Sepä kysymys! Kuka äiti ei rakastaisi lastaan! Sentakiahan minä juuri tarkoitan sinun parastasi, siitä syystä olen parhaani mukaan koettanut hankkia sinulle huvitusta, sulostuttaa nuoruuttasi, ja nyt kun olet ennättänyt sopivaan ikään, olen kaikkeni koettanut varmistaakseni sinulle edullisen naimisen.

— Ja minkälainen on sinusta edullinen naiminen?

— Kummallista! Tietysti sellainen, kun mies on kunnioitettava, on hyvässä asemassa ja on samalla rikkauden kannalla kuin vaimokin, niin että tämä voi viettää samanlaista elämää kuin ennenkin.

— Entäs rakkaus?

Valtioneuvoksen rouva nauroi makeasti:

— Voi lapseni, rakkaus on kokonaan toista, kuin romaanien laverrukset. — — Tietysti jokainen rakastaa miestään. Olen varma, että sinäkin kerran rakastat kunnon parooniamme.

— Mutta jollen rakastaisi? sanoi Ragnhild vakavasti.

— Mitä hullutusta! Mikset? Minä vakuutan sinulle, etten tuntenut isääsi puoleksikaan niin hyvin kuin sinä tunnet parooni Falckin. Mutta hän oli hieno ja ylhäinen mies, sanoi minulle kohteliaisuuksia parissa tanssiaisissa, ja kun äitini sanoi, että minun piti ystävällisesti vastata hänen huomaavaisuuteensa, tein hänen käskynsä mukaan, eikä kaukaakaan, niin olimme jo naimisissa.

— Ja oletko ollut onnellinen, äiti? kysyi Ragnhild kummastellen hänen kevyttä kuvailuaan.

— Olenpa niinkin, vastasi valtioneuvoksen rouva ja nojausi mukavasti lepotuoliinsa. — Isäsi on, kuten tiedät, luonteeltaan tyyni ja rauhallinen, hän on myöskin huomannut minun etevän toimintakykyni, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut moittia häntä epäkohteliaisuudesta.

— Mutta minä olen kuvitellut … alkoi Ragnhild arasti.

— Mitä sinä olet kuvitellut? Että onni olisi polvistumisia ja valoja? Oh, Ragnhild, elä suututa minua noilla väitteilläsi. Tiedäthän sinä hyvin, että kaikki se mitä romaaneissa kuvaillaan, on suoraa satua. Saat olla varma, että ne, jotka moisella alkavat, piankin todellisuuteen tipahtavat. Minne se viimein vie tuommoinen rakkaus!? Hullutuksiin, itsemurhiin, mielisairauteen ja pakoretkiin, ja kun autuus on ylimmillään, heräävät he unelmistaan ja huomaavat, ettei sitä tuolla tavalla mailman läpi päästä. — — Ethän sinä vaan ole rakastunut kehenkään, Ragnhild, kysyi äiti hätäisesti ja tarkasteli peloissaan tytärtään.

— En, äiti, oli Ragnhildin yksinkertainen ja suora vastaus.

— No, eipä täällä olekaan ketään, joka sopisi sinun arvollesi, sanoi äiti rauhottuen.

— Mutta olen kuitenkin kuvitellut, alkoi Ragnhild rohkeammin, että on olemassa tunne, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, syvä kiintymys, jotain, joka saa aikaan, että asetat jonkun erityisen henkilön mielikuvissasi ylemmäksi kaikkia muita, rakkaus, jonka edestä voit uhrata kaikki, kärsiä kaikki. En huoli polvistumisista enkä valoista, sellaista en katso tarvittavan ihmisten välillä, jotka todella rakastavat toisiaan — — —

— Nythän sinä puhut, kuin oma ymmärtävä tyttöni ainakin, huudahti valtioneuvoksen rouva. Ragnhild jatkoi innostuneena:

— Olin aina ajatellut, että — että — ennenkuin tuntisin sellaista tunnetta jotain miestä kohtaan, en menisi naimisiin.

— Mutta nyt ne sinusta ovat lapsellisuuksia, vai miten?

— Ei, äiti, niin ajattelen vielä nytkin, ja luulenpa käyvän synniksi, jos lupaan rakkautta miehelle, jota en rakasta.

— Hyvä ihminen, sanoi äiti harmistuen, luuletko sinä, että tahdon houkutella sinua johonkin vääryyden tekoon. Tuhannet menevät naimisiin ilman tuota liioiteltua tunnetta, joka vain on pelkkää kuvittelua.

— Oi äitini, miksi välttämättä tahdot saada minut pois kotoa? Minä mieluimmin tahdon jäädä tänne. En tohdi enkä tahdo mennä naimisiin. Sinua tottelen kaikessa muussa, tässä en. Tästälähtein rupeaisin pitämään huolta siskoistani — ja — ja — tekisin kaikki, mitä tahdot.

— Sinä olet nyt hermostunut ja heikko, Ragnhild. Sinä et tiedä, mitä työnnät luotasi. Anna minun huolehtia onnestasi, ja saat olla varma, että minä ymmärrän sen seikan paremmin kuin sinä. Mitä siskoihin tulee, on heillä, jumalankiitos, toki tarpeeksi hoitoa, heillähän on ma bonne, ja pojat tulevat Helsinkiin toinen toisensa perästä, ja sittehän olemme isäsi ja minä vielä elossa, niin että siinä ei liene syytä sinun kotiinjäämiseesi ja paitse sitä — parooni Falck'in maatila on vain tunnin matkan päässä täältä, sinä voit pistäytyä kotona, milloin tahdot, ja me tietysti viettäisimme kesämme siellä. Se on uhkea talo, kuten olen sanonut, eikä puutu vierashuoneita. Sinä olet aina toivonut itsellesi vaikutusalaa, siellähän on suuri joukko alustalaisia ja paljon palvelijoita, niin että sellaisen talon emäntänä kyllä kelpaa olla.

— Mutta onko oikein mennä naimisiin tämmöisestä syystä?

— Sen kyllä tiedän, huudahti äiti, ettei ole oikein saattaa äitiään onnettomaksi, ja sen sinä teet, Ragnhild, et ole milloinkaan minulle muuta tuottanut kuin surua. Aina olet ollut jäykkä ja väliäpitämätön, kiittämätön kaikesta mitä olen sinulle tehnyt, haluton ja raskasmielinen, varsinkin sen onnettoman rippikoulun jälkeen. Oi Jumalani! miten kovasti koeteltu äiti minä olen! Suokoon Jumala, että Elsasta tulisi järkevämpi ja hellempi tytär!

Äiti oli puhunut nyyhkyttäen ja kyynelöiden, painoi sitte kasvonsa hienoon nenäliinaansa ja itki hillittömästi. Ragnhild kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Minä vakuutan, äiti, etten milloinkaan tahallani ole tehnyt sinulle surua, olen koettanut totella sinua silloinkin, kun se on ollut raskasta ja katkeraa.

Äiti työnsi hänet tylysti luotaan:

— Elä koetakaan hurmata minua hyväilyilläsi, ne eivät merkitse mitään. Täyttämällä toivomukseni osoitat sinä rakkauttasi, mutta et tyhjillä vakuutuksillasi.

— Olen aina koettanut täyttää toivomuksesi.

— Ja se on sinusta ollut suuri ansio, kun niiden kaikkien tarkoituksena on ollut sinun onnesi. Sinä kiittämätön!

Ragnhild istui kalpeana, vaijeten. Mitä tuli hänen tehdä? Tämä kysymys oli pakahduttaa hänen sydämmensä. Äiti pitkitti itkuaan ja valitusvirttään. Hetken päästä sanoi Ragnhild tyynesti, verettömin huulin:

— Elä itke, äiti, minä näytän rakkauteni teossa. Jos parooni Falck pyytää kättäni, suostun tarjoukseensa. Onnelliseksi en milloinkaan voi tulla, vaan se on yhdentekevää, elämähän on niin lyhyt.

Hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja sulki silmänsä. Hän oli niin kalpea, niin kaunis, että pintapuolinen äitinsäkin silmänräpäyksen tunsi liikutusta, mutta seuraavassa hetkessä ajatteli hän jo:

— Hän ei ymmärrä omaa etuaan, hän tulee kyllä onnelliseksi.

Ja hän kumartui tyttärensä vuoteen yli sanoen:

— Voi sinua kiltti, ymmärtäväinen Ragnhildini! En toki tahdo pakottaa sinua, mutta et sinä älyä omaa parastasi, siksi täytyy äitisi pitää eduistasi huolta. Ja nyt Ragnhildini, ole reipas ja iloinen ja nuku pois turhat epäilysi. Huomenna toivoakseni olet terve ja voimissasi ja silloin paroonikin varmaan esittää asiansa. Saat pukeutua vaaleaan pukuun huomenna, teethän sen?

— Teen, äiti, vastasi Ragnhild tuskin kuuluvasti.

— Tarvitsetko Liissiä, niin lähetän hänet luoksesi?

— En, äiti.

— Hyvää yötä sitte! Saan kai viedä tervehdyksesi onnelliselle kosijalle, lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Et, sitä et saa, ehätti Ragnhild pikaisesti.

— Niinkuin tahdot, sanoi äiti ja ajatteli: Vielä on hiukan vastahakaa, mutta antauminen on jo lähellä. Ja hän kiiruhti melkein nuoruuden joustavin askelin alas rappuja. Senjälkeen alkoi hän tehdä suunnitelmia myötäjäisiä, kihlajaiskemuja, häämenoja ja jos jotakin varten. Valtioneuvoksen rouva oli tyytyväinen itseensä ja äidinrakkauteensa, ylpeä älystään ja ylen onnellinen, kun kaikki kävi näin hyvin, vaikka väliin oli näyttänyt jo hiukan harmaalta niinhyvin tuona pitkänä aikana, jolloin parooni oli ulkomailla eikä hiventäkään hiiskahtanut, kuin vielä näidenkin viikkojen kuluessa, jolloin Ragnhild oli osottaunut vastahakoiseksi tähän liittoon. Nyt kuitenkin oli kaikki vastukset voitettu ja häävarustusten mieluinen vaiva jälellä.

Aina aamuun saakka makasi Ragnhild jonkunlaisessa horrostilassa. Hän ei nukkunut, hän ei voinut ajatella, ei itkeä; vasta kun palvelijat alakerroksessa alkoivat liikkua ja hiljaa kulkea ovissa, vaipui hän virkistävään uneen, joka salli hänen unohtaa koko mailman, hetkeksi ainakin. Liissi pani parastaan tänään, sillä hänen oli käsketty pukea Ragnhildia vielä entistä huolellisemmin. Tuo ovela kamarineiti arvasi kyllä minkävuoksi ja viittasi monasti, kunnioittavasti tosin, puheessaan sinnepäin, mutta hänen nuori emäntänsä ei näyttänyt niitä ymmärtävän eikä häntä kuuntelevan. Kalpeana, vakavana istui hän kuvastimen edessä antaen Liissin menetellä mielensä mukaan. Liissistä oli tämä kummallinen morsian, joka voi näyttää niin suruiselta ja kalpealta, vaikka koko parooni oli sulhasena. Kun Ragnhild tuli alas, oli vastaanotto tavallista ystävällisempi. Äiti sulki hänet syliinsä enemmän tosin teatterimaisella kuin tosi hellyydellä, parooni suuteli hänen kättään ja isäkin, joka ei juuri suurin hyväilyjä tuhlaillut tai näyttänyt muistavan, että hänellä oli lapsia, painoi suudelman hänen otsalleen. Pikku Elsan elävät kasvonilmeet ja monet melkeät merkit eivät voineet salata hänen ilmeistä iloaan. Toiset siskot, jotka kaiketi myöskin olivat saaneet vihiä asiain menosta, tarkastelivat häntä uteliaina ja niinkuin he nyt vasta olisivat keksineet hänessä jotakin miellyttävää. Kun käytiin ruokasaliin, sai valtioneuvoksen rouva tilaisuuden kuiskata Ragnhildille: — Näytä Herran nimessä iloisemmalta! Nythän olet kuin mikäkin uhrilammas ja parooni voisi ajatella, että sinua on pakotettu tai houkuteltu.

Ragnhild hymyili katkerasti. Niinkun ei häntä olisi pakotettu ja houkuteltu! Mutta hän tahtoi totella täydellisesti, koska kerran oli päättänyt myöntyä, ja tekeytyi iloiseksi.

Aamupäivällä, kun valtioneuvos Cederskiöld oli lähtenyt kaupungille sekä lapset vetäytyneet kouluhuoneeseen ja lastenkamariin, jäivät äiti ja tytär kolmen paroonin kanssa. Tekosyyllä poistui äiti ja tuo tärkeä hetki oli tullut. Ragnhild istui akkunan ääressä koneellisesti hypistellen jotain kirjailutyötä, parooni kappaleen matkaa hänestä katsellen muuatta kuvateosta. Tuon tuostakin kiinnitti hän katseensa nuoren tytön kauniisin kasvoihin ja maahanluotuihin silmiin. Ei milloinkaan ennen ollut parooni huomannut häntä niin kauniiksi kuin tänään. Parooni ei ollut katsonut tarpeelliseksi valmistaa somia kosintapuheita. Hänestä ei voinut tuottaa suuriakaan vaikeuksia voittaa nuoren tytön suostumusta loistavaan ja ainakin hyvin edulliseen avioliittoon. Mutta nyt Ragnhildia tarkastellessaan alkoi häntä hieman arveluttaa, mitä hän mahdollisesti voisi odottaa, mutta sitte hän tyyntyi jälleen. Kuinka voisikaan hän saada kieltävää vastausta! Sehän oli vanhempien korkein toivo. Tehdäkseen lopun tästä epävarmuudesta, nousi hän ja lähestyi akkunaa, jonka ääressä nuori tyttö istui.

— Serkku Ragnhild, alkoi hän, vanhempanne ovat varmaankin puhuneet teille minun — — minun aikeestani pyytää kättänne. En ole suuri puhuja, ja luulenpa olevan kylliksi, kun sanon Teille, että olisin onnellinen, jos serkku tahtoisi suostua minulle ja liittyä puolisona matkaani.

Ei saanut punan merkkiä kalpea poski, ei kainoa, suloista hämmennystä nuoret, kauniit kasvot hänen edessään. Ragnhild katsoi häneen tyynesti, eikä vähääkään värähtänyt hänen äänensä, kun hän vastasi vakavasti:

— Äitini on puhunut siitä kanssani. Minä kiitän Teitä, herra parooni, kunnioittavasta tarjouksestanne. — Hän viivytti hetkisen. — Katson velvollisuudekseni olla suora Teitä kohtaan. — Minä en rakasta Teitä, elkää luulko, että koskaan rakastan, mutta minä pidän teitä arvossa, ja jos — Te, herra parooni, tyydytte yksinomaan kunnioituksen tunteeseen, niin olen Teidän.

Se oli viimeinen paon toivo, viimeinen pelastuksen korsi. Ragnhildissa kyti heikko toivo, että parooni olisi liian ylpeä tyytyäkseen vain kunnioitukseen. Mutta siinä oli hän peräti pettynyt. Parooni ei ollut uneksinutkaan rakkautta tässä tapauksessa eikä pitänyt sitä tarpeellisenakaan. Hän tarvitsi taloonsa emännän, rouvan, joka vastaanotti vieraat, tarvitsi seuraa vanhoina päivinään, hoitajattaren kipujen tullessa ja siksi oli kunnioitus riittävä. Tytön suora tunnustus hiukan häntä kaiveli, mutta pian hän mukautui ja vastasi muutamilla kohteliailla ja ystävällisillä sanoilla, että hän oli syvästi kiitollinen, kertoi yksinäisyydestään ja kuinka hän muisti Ragnhildin siltä ajalta, jolloin hän vielä pikku tyttönä istui hänen polvellaan ja vakuutti hankkivansa hänelle huolettomat päivät ja itse olevansa vilpittömän uskollinen, niin että Ragnhild rahtusen heltyi ja itsestään ojensi hänelle kätensä.

Samassa tuli äiti sisälle, ja sittekös seurasi äidinkyyneleitä, viiniä ja maljoja päivällispöydässä ja raikasta riemua lasten parvessa. Isä oli tavattoman huomaavainen vanhinta tytärtään kohtaan ja päivällisen loputtua kehui hän hänen olevan vanhempainsa ilon ja ylpeyden. Valtioneuvoksen rouva ei ollut katsonut maksavan vaivaa kertoa puolisolleen Ragnhildin vastahakoisuudesta ja estelemisistä. Hän oli aina toivonut lopullista menestystä, eikä isä olisi kuitenkaan sille mitään voinut eikä varmaankaan viitsinyt vaivata itseään. Tuo viisas rouva näytti siis olleen oikeassa, ja isä oli päässyt kaikesta huolesta — jos hän ylipäänsä voi huolehtia mistään.

— Koetanpa antaa sinulle ruhtinaalliset myötäjäiset, kuiskasi hän taputtaen tyttärensä poskea.

Jonkun päivän päästä saapui Ragnhildin vanhin veli Helsingistä. Hän oli hieno, kahdeksantoistavuotias nuori mies pientä parran alkua ylähuulessa, käytti näkölasia ja mitä hienointa vaatetusta. Hän oli äitinsä ilmeinen kuva sekä sisällisesti että ulkonaisesti, oli itseensä imenyt ja täydellisesti ohjelmaansa ottanut hänen aatteensa, katsantokantansa ja periaatteensa, ja oli siksi äitinsä epäjumala.

— No nyt, oiva sisareni, huudahti hän heittäytyen eräälle sohvalle, olet menetellyt kuin oikea helmi tyttöjen joukossa. Parooni on rikas, on matkustellut, on surkean hieno mies ja tallinsa täysi komeita hevosia. — — Mutta ethän pikku Ragnhild ole vähääkään morsiamen näköinen.

— Kuinka voisinkaan, Kasimir, kysyi Ragnhild suruisesti? Äitini tahdosta minä olen päättänyt mennä tähän avioliittoon. Minä en rakasta sulhastani.

— Lörpötystä! Aatelistyttö ei niinkään helposti löydä sopivaa miestä, jota rakastaisi. Rikkaita parooneja ei kasva joka puussa täällä Suomessa.

— Kasimir! Sinä olet nuori ja sinulla pitäisi olla sydän ja tunteita, ja kuitenkin puhut sinäkin tuolla lailla. Etkö sinäkään usko rakkautta löytyvän?

— Kah, miksikä en, mutta vain sen verran, mikäli se pysyttelee järjen tasalla. Neiti Cederskiöld ei voi rakastua suutariin tai koulunopettajaan, tai herra A:han tai herra B:hen, hän siis menee naimisiin parooni Falckin kanssa — kas siinä, mitä minä asiasta ymmärrän. Eihän sinua kukaan pakota, äiti sanoi jättäneensä sinulle täyden toimintavapauden.

— Niin, sen hän on tehnyt, sanoi Ragnhild katkerasti hymyten.

— No niin, sittenpä olet itse saanut valita, ja viisaasti oletkin menetellyt, se täytynee myöntää. Vanhanpuoleinen hän on, tuo kunnon paroonisi, nauroi Kasimir, kelpaisi melkein isäkseni, mutta eihän se haittaa; etkähän voi sinäkään jäädä vanhana piikana kököttämään.

— Sitä ei tarvitsisi peljätäkseni, sanoi Ragnhild hymyillen.

— Mitä, eikö? — Kasimir nyrpisti nenäänsä. Fi donc! Nenä laiha, silmälasit, päänsärkyä, ehei! sopivampaa vapaaherratar Falck'ia ja hallitsijatarta moiselle komealle kartanolle voisiko löytää?

Niin olivat siis kaikki samaan liittoon ruvenneet saadakseen Ragnhildin naitetuksi, ja sittenkun ensimmäinen pakon tunne oli lientynyt, alkoi hänkin tyyntyä ja koetti vakuuttaa itselleen, että se kenties oli hänelle parasta. Parooni oli erittäin huomaavainen ja ystävällinen hänelle, ja Ragnhild tuumi toisinaan, että hän koettaisi tehdä hänet onnelliseksi täyttämällä hänen toiveensa, olemalla hänelle hupaisena seurana ja tunnollisena emäntänä. Ehkäpä elämä sittekin kävisi hänelle siedettäväksi.

— Kukapa tietää, tulen vielä onnelliseksikin, tuumi hän ja tapansa mukaan rakenteli hän tulevaisuutensa tuulen tupia tehden kuvansa niin viehättäväksi ja väririkkaiksi kuin halutti.

Häitä ei tarvinnut pidättää. Ei haitannut liika nuoruus kihlattuja, eikä viivyttänyt heitä mikään virantoivo tai tulolähteen aukeneminen. Valtioneuvoksen rouva otti apuompelijan entisen lisäksi ja neiti Sundströmin piti hyljätä muut tilaukset siksi aikaa, jotta nämä uhkeat myötäjäiset valmistuisivat. Taaskin pani Ragnhild äitinsä kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän nimittäin ei hiventäkään iloinnut ihanoista silkkileningeistä, somista myssyistä, muotikkaista aamupuvuista eikä muistakaan mistään, ja sehän oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä. Jopa pyysi hän äitiään määräämään ja toimittamaan kaikki, lupasi kyllä kärsivällisesti lainautua lukemattomia koetuksia varten.

— Enpä ole moista morsianta nähnyt, valitti valtioneuvoksen rouva olkaansa kohottaen, mutta jätti Ragnhildin kuitenkin rauhaan. Äiti oli tarkoituksensa saavuttanut, vähät toimitti enää tyttären välinpitämättömyys. Kun tuttavat ja ystävät kävivät onnittelemassa Ragnhildia hänen aikomaansa avioliittoon, ja hän huomasi monenkin heistä kadehtivan häntä niinhyvin sulhasen kuin uhkeiden myötäjäistenkin takia, ajatteli hän:

— Lienenkö siis ainoa mailmassa, joka en keksi hituistakaan kadehtimisen syytä kaikessa tässä, minä, joka sen olen osakseni saanut. Monikin tyttö luullakseni jo avosylin ottaisi vastaan tämän, ja minä — minä halusta luovuttaisin sekä sulhaset että myötäjäiset kenelle tahansa, jos vaan kävisi päinsä. Mutta en saa niin ajatella. Tästähän käy tie toimintaan, jota olen ikäni halunnut. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain häät ovat ohitse. Vala, jonka vannon, pelottaa minua vielä toisinaan, mutta minä koetan pitää sen, minä tahdon oppia rakastamaan miestäni sekä surussa että ilossa ja tunnollisesti täyttämään velvollisuuteni.

Useasti halutti Ragnhildia puhella sulhonsa kanssa kaikesta, mitä hän mietti ja tuumaili, mutta ei koskaan saanut hän siihen riittävää rohkeutta. Paroonilla oli aina varalla kevyitä, hupaista keskusteluainetta, rikkaampaan, syvempään ei koskettu, ja jos Ragnhild joskus lausui vakavan ajatuksen, suuteli parooni tavallisesti hänen kättään ja sanoi kohteliaasti, ettei niin nuorella naisella ollut syytä katsella mailmaa muussa kuin ruusunpunasessa. Ragnhild toivoi kuitenkin, että he puolisoina tulisivat tuttavallisemmin keskustelemaan ja oppisivat paremmin toisiansa tuntemaan. Kävi siis niinkuin äiti oli ennustanut: Sittekun Ragnhild kerran oli päättänyt mennä naimisiin ja tottunut oloihin, tuli hän tyynemmäksi, melkeinpä iloisemmaksi.

23.

Uusi koti.

Aika kului, ja Ragnhildin häät lähenivät. Sulhanen alkoi käydä hiukan malttamattomaksi. Hänen ikäiselleen tuntui jo vaivaloiselta näytellä kohteliaan sulhasen osaa, varsinkin kun se tuotti niin tuiki vähän kiitosta, sillä morsian, vaikka jotensakin ystävällinen, pysyi edelleen kylmänä ja välinpitämättömänä, ja aivan mahdotonta oli häntä saada iloiseksi. Ei lämmennyt hän kukkavihoista eikä lahjoista, ei rekiretket, ei kutsut, joita pidettiin paroonin maatilalla, eikä mikään mitä kohtelias sulhanen keksi yksinomaan morsiantaan varten, vaikuttaneet häneen. Tuo hyvä parooni alkoi kuten sanottu väsyä, ja kysyi rouva anopilta, eikö hääpäivää jo pian voitu määrätä. Rouva anoppi lupasi kiirehtää ompelijoita ja kertoi Ragnhildille, että sulhanen jo niin hätäili. — Hän on pahasti sinuun piintynyt, lisäsi hän, ja minä toivon jonakin päivänä voivani määrätä hääpäivän. Ragnhild seurasi häävalmistuksia yhtä välinpitämättömästi kuin myötäjäispuuhiakin. Mutta kun hän näki valmiin morsiuspukunsa, hunnun ja seppeleen, tunsi hän jonkunmoista liikutusta, ja surumielinen ajatus hiipi hänen mieleensä: Mitähän mahtaisit tuntea kantaessasi tuota pukua päivänä, joka yhdistäisi sinut mieheen, jota rakastat? Ja tuli levottomuuden hetkiä, jolloin hän katui, että oli päättänyt mennä tähän avioliittoon, mutta liiankin hyvin huomasi hän, että oli myöhäistä enää peräyttää sanaansa. Vaikka parooni olisikin antanut hänelle vapautensa takaisin, Ragnhild nimittäin ei voinut uskoa, että tämä syvästi ja lämmöllä oli häneen kiintynyt, ei hänen äitinsä olisi milloinkaan siihen suostunut. Ragnhild ei hennoisi tuottaa äidilleen sellaista surua, koska oli antanut hänen niin kauvan viihdytellä mieltään suloisilla toiveillaan. Ja sittenpä olisi vaadittu tuntuvasti suurempaa rohkeutta vastustukseen kuin alussa. Vihdoinkin oli kaikki valmiina: uhkeat myötäjäiset oli ahdettu arkkuihin ja lähetetty uuteen kotiin, morsiuspuku odottamassa, hääpäivällinen järjestetty, pappia puhuteltu, vieraat kutsuttu, ja koko talo juhlallisesti koristettu. Valtioneuvoksen rouva oli pelkkää ihastusta. Pieni askel vielä — ja hän oli suuren tarkoituksensa perillä. Hän osotti uskomatonta toimeliaisuutta ja huolenpitoa tuona päivänä. Tuokiossa oli hän tarjoiluhuoneesa vielä kerran teroittaakseen tärkeitä määräyksiä illallista varten, toisessa Ragnhildin luona puhumassa häneen rohkeutta ja pyytämässä häntä panemaan kasvoihinsa sopivan ilmeen; ja taas oli hän puolisonsa luona puhumassa sampanjoista ja seremonioista, ja heti perästä lastenkamarissa viimeistelläkseen lasten pukuja ja nuhdellakseen kamarineitoa, ettei pikkutyttöjen kiharat olleet kyllin kauniita.

Mutta ylhäällä huoneessaan istui nuori morsian kalpeana, vakavana, ei kuitenkaan penseänä enää. Kuta lähemmä tuo tärkeä hetki läheni, sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Vaikka koko mailman olisi hän antanut, jos vielä viime hetkessä olisi saanut vastata kieltävästi. Silmänräpäyksen tuumi hän pyytää puhutella sulhastansa; avata hänelle sydämmensä ja rukoilla häneltä vapauttansa. Hän ajatteli polvistua äitinsä eteen ja anoa armoa, mutta tuli lopuksi aina samaan epätoivoiseen huokaukseen: "liian myöhäistä!" —