VIIDES KIRJA.

Nyt olemme saapuneet nuoruudeniän viimeiseen kehityskauteen, mutta emme vielä ole päässeet vaikeuksien ratkaisuun.

Miehen ei ole hyvä olla yksin. Émile on mies; olemme luvanneet antaa hänelle naistoverin; meidän on pitäminen lupauksemme. Tämä toveri on Sophie. Mutta missä on hänen olopaikkansa? Mistä olemme hänet löytävät? Löytääksemme hänet, tulee meidän hänet tuntea. Kun ensin otamme selville millainen hän on, voimme saada paremman käsityksen hänen olopaikastaan. Ja kun viimein olemme hänet löytäneet, ei kaikki vielä siltä ole tehty. "Koska nuori jalosukuinen herramme", sanoo Locke, "on valmis naimaan, on aika jättää hänet lemmittynsä luo." Tähän päättyy hänen teoksensa. Minulla puolestani ei ole kunnia kasvattaa nuorta jalosukuista herraa, ja varon siis tässä suhteessa noudattamasta Locken esimerkkiä.

Sophie eli Nainen.

Sophien tulee olla nainen, kuten Émile on mies; s.o. hänellä tulee olla kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat sopivat ja olennaiset hänen suvulleen ja sukupuolelleen, niin että hän sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa kykenee täyttämään paikkansa. Tutkikaamme siis aluksi hänen ja meidän sukupuolen yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia.

Kaikessa, mikä ei koske sukupuolta, nainen on mies; hänellä on samat elimet, samat tarpeet, samat kyvyt. Hänen ruumiinkoneistonsa on rakennettu samalla tavoin, sen eri osat ovat samat ja niiden käyttäminen on sama; ääripiirteet ovat samat; ja tarkastettakoon molempia miltä kannalta tahansa, eroavat ne toisistaan ainoastaan enemmyyden tai vähemmyyden nojalla.

Kaikessa, mikä on yhteydessä sukupuolen kanssa, naisessa ja miehessä on kaikkialla yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia; vaikeus verrata niitä toisiinsa johtuu vaikeudesta ratkaista mikä kummankin ominaisuuksissa koskee sukupuolta, mikä ei. Vertailevan anatomian avulla, jopa pintapuolisen tarkastuksen jälkeen huomaa yleisiä erilaisuuksia, jotka eivät ollenkaan näy perustuvan sukupuoleen; mutta itse teossa ne siihen perustuvat, vaikka tämä yhteys johtuu syistä, joita emme kykene huomaamaan. Emme edes tiedä kuinka pitkälle tämä yhteys voi ulottua; ainoa, minkä voimme tietää, on se, että kaikki mikä heissä on yhdenlaista, johtuu suvusta ja että kaikki, mikä heissä on erilaista, johtuu sukupuolesta. Tarkastaessamme miestä ja naista tältä kaksinaiselta näkökannalta huomaamme heissä niin paljon yhtäläisyyttä ja niin paljon päinvastaisia ominaisuuksia, että kenties on luonnon suurimpia ihmeitä, että se on tuottanut kaksi niin yhtäläistä ja samalla niin erilaista olentoa.

On välttämätöntä, että nämä yhtäläisyydet ja erilaisuudet vaikuttavat moraaliin. Tämä johtopäätös on selvä ja kokemuksen kanssa yhtäpitävä. Se osottaa samalla miten mieletöntä on väitellä eri sukupuolien etevämmyydestä tai yhdenarvoisuudesta. Onhan kumpikin sukupuoli siinä suhteessa täydellisempi, että se noudattaen omaa omituista määräystään toteuttaa luonnon tarkoituksia, kuin siinä, että se koettaisi olla toisen sukupuolen kaltainen. Siinä, mikä niille on yhteistä, ne ovat yhdenveroiset, siinä, missä ne eroavat toisistaan, niitä ei ollenkaan voi verrata toisiinsa. Täydellinen nainen ja täydellinen mies eivät saa olla toistensa kaltaiset enempää henkisiltä lahjoiltaan kuin kasvoiltaankaan; ja kun on täydellisyydestä kysymys, ei enemmyydestä eikä vähemmyydestä voi olla puhetta. Yhdistyneinä kumpikin sukupuoli toimii yhteistä tarkoitusperää varten, mutta kumpikin eri tavalla. Tästä erilaisuudesta johtuu ensimäinen havaittava ero niiden siveellisten suhteiden välillä. Toisen tulee olla toimiva ja vahva, toisen vaikutuksenalainen ja heikko; on välttämätöntä, että toinen tahtoo ja voi panna tahtonsa täytäntöön, riittää, että toinen on myöntyväinen.

Jos hyväksyy tämän periaatteen, seuraa siitä, että nainen on luotu erityisesti miellyttämään miestä. Se seikka, että miehenkin puolestaan tulee miellyttää naista, ei ole niin suoranaisesti välttämätöntä. Miehen ansio on hänen voimansa, ja hän miellyttää yksinomaan sen nojalla. Tosin ei tässä vielä ilmaannu rakkauden laki, mutta sen sijaan luonnon laki, joka on rakkauttakin aikaisempi.

Jos nainen on luotu miellyttämään ja alistumaan, tulee hänen tehdä itsensä rakastettavaksi miehelle eikä suinkaan häntä vastenmielisesti kiihottaa. Naisen mahti on hänen sulossaan, ja sulonsa avulla tulee hänen pakottaa miestä muistamaan ja käyttämään voimaansa. Varmin keino elähyttää tätä voimaa on kiihottaa sitä vastustuksen muodossa. Silloin itserakkaus yhtyy haluun, ja edellinen riemuitsee siitä voitosta, jonka jälkimäinen on sille tuottanut. Siitä johtuvat hyökkäys ja puolustus, toisen sukupuolen rohkeus ja toisen ujous ja lisäksi se siveys ja häveliäisyys, jonka luonto antoi heikolle aseeksi, jotta hän sillä voittaisi voimakkaan.

Kukapa voisi olla sitä mieltä, että luonto erotuksetta olisi kummallekin sukupuolelle määrännyt aivan samanlaisen lähenemisen ja että se sukupuoli, joka ensiksi on tuntenut halua, myöskin ensiksi sitä osottaisi? Tämä olisi hyvin nurinkurinen johtopäätös. Koska yrityksellä on niin erilaiset vaikutukset kumpaankin sukupuoleen nähden, niin olisiko luonnollista, että kumpikin siihen antautuisi yhtä rohkeasti? On otettava huomioon, että kummankin osanotto on niin erilainen, ja että, ellei pidättäyväisyys velvottaisi toista samanlaiseen kohtuullisuuteen kuin mihin luonto velvottaa toista, molempien perikato olisi seurauksena ja ihmissuku kuolisi sukupuuttoon juuri niiden keinojen vaikutuksesta, joiden on määrä sitä ylläpitää. Sitäpaitsi on naisten helppo kiihottaa miesten aistillisuutta ja puhaltaa heidän sydämessään liekki jo melkein sammuneen tunteen kipinästä. Jos nyt maan päällä olisi joku niin onneton ilmanala, jossa ajattelijat olisivat karkottaneet tuon pidättäyväisyyden, niin varsinkin kuumissa ilmanaloissa, missä syntyy enemmän naisia kuin miehiä, miehet naisten orjuuttamina viimein joutuisivat heidän himonsa uhriksi ja huomaisivat heikkenevänsä ja syöksyvänsä kuolemaansa kohti, voimatta millään tavoin puolustautua.

Eläinten naarailla ei ole samaa häveliäisyyttä. Mutta niillä ei myöskään ole tuota rajatonta himoa, jonka ehkäisijänä tuo häpy on. Niiden himo johtuu vaan niiden tarpeesta; niin pian kuin tämä tarve on tyydytetty, himo lakkaa. Ne eivät karkota luotaan urosta teeskentelystä, vaan täydellä todella. Niiden menettely on vallan päinvastainen kuin Augustuksen[159] tyttären, ne eivät enää ota laivaan ainoatakaan matkustajaa, kun laivalla jo on lastinsa. Kun ne ovat vapainakin, niiden myöntyväisyys on lyhytaikainen ja ohimenevä. Vaisto sekä niitä kiihottaa että pidättää. Mikähän naisissa korvaisi tätä negatiivista vaistoa, jos heiltä riistetään heidän kainoutensa? Jos rupeaisi odottamaan siksi, kunnes he eivät enää huolisi miehistä, saisi odottaa siksi, kun eivät miehet heidän suhteensa enää voisi aikaansaada mitään.

Korkein olento on tahtonut joka suhteessa antaa ihmissuvulle etusijan. Antaessaan miehelle rajattomia pyyteitä hän on samalla antanut hänelle niitä järjestävän lain, jotta hän olisi vapaa ja itse itseänsä hillitsisi; rajattomiin intohimoihin se yhdisti hallitsevan järjen. Virittäessään naisessa suunnattomia himoja, on hän näiden himojen ohella antanut hänelle hävyntunteen, joka niitä hillitsee. Päällepäätteeksi hän vielä on määrännyt noiden taipumusten hyvästä käyttämisestä todellisen palkinnon, nimittäin sen mielihyvän, jonka siveellinen mieliala tuottaa, kun se on tullut tekojamme hallitsevaksi. Kaikki tämä mielestäni täydelleen vastaa eläinten vaistoa.

Joko sitten nainen tuntee samaa halua kuin mies tai ei, joko hän tahtoo sitä tyydyttää tai ei, niin hän kuitenkin aina työntää miestä luotaan ja puolustautuu joskohta tämä ei aina tapahdu yhtä voimakkaasti, eikä siis myöskään aina yhtä hyvällä menestyksellä. Jotta hyökkääjä pääsisi voitokkaaksi, täytyy hätyytetyn sitä sallia tai suorastaan käskeä. Sillä kuinka monta taitavaa keinoa naisella onkaan pakottaakseen hyökkääjää käyttämään kaikkia voimiaan. Vapain ja suloisin kaikista toimituksista ei siedä mitään todellista pakollisuutta; luonto ja järki sitä vastustavat: luonto siten, että se on antanut heikommalle riittävästi voimaa tekemään tarpeen vaatiessa vastarintaa, järki taas siten, että se pitää varsinaista väkivallantekoa mitä raaimpana tekona ja samalla tarkoitusperäänsä vastustavimpana. Sillä sellaiseen ryhtyessään mies julistaa sodan naistoverilleen ja oikeuttaa häntä puolustamaan persoonaansa ja vapauttansa ahdistajan hengenkin uhalla, ja nainen toiselta puolen yksin on sen tilan arvostelija, jossa hän kulloinkin on. Ei yhdelläkään lapsella olisi isää, jos jokainen mies voisi vaatia itselleen isänoikeuksia.

Kolmas seuraus molempien eri sukupuolten ominaisuuksista on se, että vahvempi on näennäisesti valtias, mutta että hän itse teossa on riippuvainen heikommasta. Ja tämä ei johdu säädyttömästä liehakoimishalusta eikä suojelijan ylpeämielisestä jalomielisyydestä, vaan luonnon muuttumattomasta laista, joka on tehnyt naiselle helpommaksi kiihottaa haluja kuin miehelle niitä tyydyttää ja sentähden saattaa jälkimäisen tahtoen tai tahtomattaan riippuvaiseksi edellisen suostuvaisuudesta, niin että miehen täytyy vuorostaan koettaa naista miellyttää, jotta nainen suostuisi siihen, että mies esiintyy vahvempana. Näin ollen on miehelle miellyttävintä hänen päästessään voitolle se epäilys, onko heikkous väistynyt voiman edestä, vai onko naisen tahto todella alistunut. Tavallisesti nainen on niin viekas, että ylläpitää tätä epävarmuutta. Tämä naisten henkinen ominaisuus vastaa täydellisesti heidän ruumiinrakennettaan. Kaukana siitä, että punastuisivat heikkouttaan, he päinvastoin pitävät sitä kunnianaan. Heidän heikot lihaksensa ovat vastustusvoimaa vailla; he teeskentelevät etteivät voi nostaa mitä keveimpiä taakkoja. He häpeisivät jos olisivat vahvemmat. Miksi? Ei ainoastaan sentähden, että tahtovat näyttää hennoilta, vaan viekkaan varovaisuuden vuoksi. He tahtovat jo edeltäpäin hankkia itselleen puolustussyitä ja oikeuden tarvittaessa olla heikkoja.

Paheidemme kautta saavuttamamme kokemus on suuressa määrin tässä suhteessa muuttanut meidän vanhastaan vakaantuneet mielipiteemme, eikä kukaan enää puhu väkisinmakaamisesta, siitä perin kun se on käynyt niin vähän tarpeelliseksi ja kun miehet eivät sitä enää ota lukuun.[160] Sitävastoin väkisinmakaaminen on hyvin tavallinen kreikkalaisten ja juutalaisten muinaisuudessa. Siihen aikaan näet vallitsi mielipiteissä luonnollinen yksinkertaisuus, jonka ainoastaan irstailun tuottama kokemus on voinut kukistaa. Se että meidän päivinämme esiintyy harvemmin väkisinmakaamisia ei suinkaan johdu siitä, että miehet olisivat pidättäytyvämpiä, vaan siitä, että ihmiset tätä nykyä ovat vähemmän herkkäuskoisia, niin että sellainen valitus, joka ennen muinoin olisi pannut yksinkertaisen kansan uskomaan valituksen aiheeseen, ei meidän päivinämme voisi muuta kuin nostaa ivaajien naurun; senvuoksi on edullisempaa vaieta. Viidennessä Moseksen kirjassa mainitaan laki, joka määräsi että raiskattu tyttö oli rangaistava yhdessä viettelijän kanssa, jos rikos oli tapahtunut kaupungissa; mutta jos se oli tapahtunut maalla tai syrjäisissä paikoissa, oli mies yksin rangaistava. "Sillä", sanoi laki, "tyttö huusi apua, mutta häntä ei kuultu." Tämä suosiollinen selitys opetti naisille, etteivät antaneet yllättää itseään julkisissa vilkasliikkeisissä paikoissa.

Tämä mielipiteiden erilaisuus ei ole ollut vaikuttamatta tapoihin. Uudenaikuinen mielistely on seuraus siitä. Kun miehet ovat huomanneet että heidän huvinsa on riippuvaisempi kauniin sukupuolen tahdosta, kuin mitä he olivat luulleetkaan, ovat he kietoneet tämän tahdon mielistelevällä kohteliaisuudella, josta kauniimpi sukupuoli on antanut heille runsaan korvauksen.

Näette miten aineellisista seikoista huomaamattaan johtuu siveellisiin seikkoihin ja miten sukupuolten aistillisesta yhtymisestä vähitellen syntyvät mitä viehkeimmät rakkaudenlait. Naiset eivät ole saavuttaneet valtaansa sentähden, että miehet sitä ovat tahtoneet, vaan sentähden, että luonto niin tahtoo; heillä oli jo tuo valta, ennenkuin näyttivät sitä harjottavankaan. Saman Herkuleksen, joka kuvitteli viettelevänsä Thespitiuksen viisikymmentä tytärtä, oli pakko kehrätä Omfalen luona, ja väkevä Simson ei ollut yhtä vahva kuin Delila. Tämä valta kuuluu naisille, eikä sitä saata heiltä riistää silloinkaan, kun he sitä väärinkäyttävät. Jos he yleensä voisivat sen menettää, olisivat he jo aikoja sitten sen menettäneet.

Mitä sukupuolen seurauksiin tulee, ei ole olemassa mitään yhtäläisyyttä eri sukupuolten välillä. Mies on mies ainoastaan muutamina hetkinä, nainen taas on nainen koko elämänsä ajan tai ainakin koko nuoruutensa ajan. Kaikki kiinnittää hänet lakkaamatta hänen sukupuoleensa, ja voidakseen hyvin täyttää sen vaatimukset, on hänellä tarpeen niitä vastaava ruumiinrakenne. Raskautensa aikana on hänen velvollisuutensa varoa itseään, lapsivuoteessa ollen hän tarvitsee lepoa, hänen tulee viettää mukavaa, paikallaolijan elämää voidakseen imettää lapsiaan. Voidakseen niitä kasvattaa hänen tulee olla kärsivällinen ja lempeä, hänellä tulee olla intoa ja kiintymystä, jota ei mikään voi masentaa. Hän on yhdyssiteenä lasten ja isän välillä, hän yksin saattaa isän lapsia rakastamaan ja luo häneen sen luottavaisuuden, että he todella ovat hänen omia lapsiaan. Kuinka paljon hellyyttä ja huolta pitää vaimolla olla ylläpitääkseen perheen yhteyttä! Ja päällepäätteeksi ei tämä kaikki saa olla hyveestä johtunutta, vaan vapaasta taipumuksesta, jonka puuttuessa ihmissuku pian kuolisi sukupuuttoon.

Molempien sukupuolten velvollisuuksien ankaruus ei ole eikä voi olla sama. Kun vaimo valittaa miehen tässä suhteessa harjottamaa vääryyttä, hän on väärässä. Sillä tämä erilaisuus ei ole inhimillisen laitoksen tulos, tai ainakaan se ei johdu ennakkoluuloista, vaan johtuu järjestä. Sen sukupuolen, jolle luonto on uskonut lapset arvokkaana omaisuutena hoidettavaksi, tulee myös niistä vastata toiselle sukupuolelle. On kyllä totta ettei kenenkään ole lupa rikkoa uskollisuuttaan, ja jokainen aviomies, joka riistää vaimoltaan hänen ainoan palkkansa ankarista sukupuolensa velvollisuuksista, on vääryydentekijä ja raaka mies. Mutta uskoton vaimo menettelee vielä pahemmin, hän hajottaa perheen ja katkaisee kaikki luonnon siteet; antamalla miehelleen lapsia, jotka eivät ole hänen omiaan, hän pettää molempia ja lisää uskottomuuttaan valapattoisuudella. On vaikeata huomata mikä epäsäännöllisyys ja rikos ei johtuisi mainitusta rikoksesta. Tuskin on olemassa kauheampaa tilaa maailmassa kuin onnettoman perheenisän tila, hänellä kun ei ole luottamusta vaimoonsa ja hän kun ei rohkene antautua sydämensä viehkeimpien tunteiden valtoihin, epäillen syleillessään lastansa syleilevänsä toisen lasta, toisen, joka on hänen häpeänsä takaaja ja hänen omien lastensa omaisuuden ryöstäjä. Mitä muuta silloin on perhe kuin salaisten vihollisten seura, jonka jäsenet rikollinen vaimo yllyttää toisiaan vastaan pakottaen heidät toisiaan muka rakastamaan.

Ei siis riitä, että vaimo on uskollinen, vaan on tärkeätä että myöskin hänen miehensä, hänen läheiset sukulaisensa ja kaikki ihmiset pitävät häntä uskollisena. On tärkeätä, että hän on huomaavainen, vaatimaton, säädyllinen, ja että hänellä muiden tietoisuudessa samoin kuin omassatunnossaan on todiste hyveestään. Jos isän tulee rakastaa lapsiaan, on välttämätöntä, että hän kunnioittaa heidän äitiään. Tästä syystä kuuluu hyveellisyyden ulkonainen mainekin naisen velvollisuuksiin, tehden kunniallisuuden ja hyvän huudon yhtä välttämättömiksi kuin siveydenkin. Näistä periaatteista sekä sukupuolten erilaisuudesta johtuu uusi velvollisuuden ja sopivan käytöstavan aihe, joka etenkin naisille määrää käyttäymisen, tapojen ja ryhdin mitä huolellisinta noudattamista. Se, joka umpimähkään väittää, että molemmat sukupuolet ovat samanlaisia ja että niiden velvollisuudet ovat samat, eksyy turhiin laverteluihin eikä itse teossa väitä mitään pätevää, ellei ole vastannut yllä esitettyihin seikkoihin.

On varsin mukava tapa järkeillä, kun tuo esiin poikkeuksia vastauksena niin yleisiin ja hyvin perusteltuihin lakeihin. Eiväthän naiset aina synnytä lapsia, näin huomautetaan. Se on totta; mutta heidän varsinainen kutsumuksensa on lasten synnyttäminen. Kuinka! Koska maailmassa on satanen suuria kaupunkeja, joissa naiset irstaan elämänsä vuoksi synnyttävät ainoastaan vähän lapsia, väitätte naisten tehtävän yleensä olevan synnyttää vähän lapsia! Mitä tulisikaan kaupungeistamme, elleivät etäiset maaseudut, missä naiset elävät yksinkertaisemmin ja siveämmin, korvaisi kaupunkilaisnaisten hedelmättömyyttä? Sangen monessa maakunnassa pidetään vaimoja, jotka ovat synnyttäneet ainoastaan neljä tai viisi lasta, varsin vähän hedelmällisinä.[161] Muuten se seikka ei muuta asiaa, että sillä tai sillä vaimolla on vähän lapsia. Nainen ei siltä ole vapautettu äidinvelvollisuudestaan ja luonnon ja tapojen tulee yleisten lakien muodossa tämän velvollisuuden täyttämystä edistää.

Vaikka naisen raskaudentilojen välillä kuluisikin niin pitkä aika kuin tavallisesti oletetaan, niin voisiko nainen vaaratta niin äkkiä muuttaa elintapansa vallan päinvastaiseksi? Saattaako hän tänään olla imettäjä ja huomenna sotijatar? Saattaako hän muuttaa luonnonlaatuaan ja taipumuksiaan samoin kuin kameleontti muuttaa väriään? Voiko hän äkkiä hiljaisesta turvapaikastaan ja perheaskareistaan siirtyä pois ja panna itsensä alttiiksi raa'alle ilmalle, kovalle työlle, vaivoille, sodan vaaroille? Saattaako hän olla milloin pelokas,[162] milloin rohkea, milloin taas heikko, ja milloin vahva? Kun jo Pariisissa kasvatetut nuoret miehet vaivoin voivat kestää sotapalvelusta, niin voivatko silloin naiset, jotka eivät koskaan ole sietäneet auringon paahtavia säteitä ja jotka tuskin osaavat marssia, kestää sota-ammatin vaivoja, vietettyään viisikymmentä vuotta hemmoteltua elämää? Astuvatko he tähän raskaaseen ammattiin iässä, jolloin miehet jo sen jättävät?

On maita, joissa vaimot synnyttävät lapsia melkein ilman kipuja ja ravitsevat lapsiaan melkein vaivatta. Tämän myönnän; mutta näissä maissa miehet joka säällä käyvät puolialastomina, kaatavat villipetoja, kantavat venettä kuin matkalaukkua, kulkevat metsästysretkillään seitsemän tai kahdeksan sadan peninkulman päässä kodistaan, nukkuvat taivasalla ja paljaalla maalla, kestävät uskomattomia vaivoja ja ovat monta päivää syömättä. Kun naiset tulevat vahvoiksi, miehet tulevat vielä vahvemmiksi. Kun miehet veltostuvat, naiset veltostuvat vielä suuremmassa määrässä. Jos molemmat sukupuolet aina samalla tavoin muuttuvat, on ero aina sama.

Teoksessaan "Valtio" Plato määrää naisille samat ruumiinharjoitukset kuin miehille; tämän hyvin ymmärrän. Sillä kun hänen kuvittelemassaan valtiossa ei pitänyt olla mitään yksityisiä perheitä, ja kun hän ei enää tietänyt mitä tehdä naisilla, oli hänen pakko tehdä heistä miehiä. Tämä etevä nero oli kaiken laskenut ja edeltäpäin arvannut ja syrjäytti siten vastaväitteen, jota kenties ei kukaan olisi ajatellutkaan hänelle tehdä; mutta hän on huonosti kumonnut sen vastaväitteen, joka hänelle todella on tehty. En tässä puhu tuosta luullusta naisten yhteisomistamisesta. Tämä moite on usein lausuttu Platosta, mutta se ei todista muuta kuin että sen lausujat eivät koskaan ole lukeneet häntä. Minä puhun tässä tuosta yhteiskunnallisesta sekaannuksesta, joka kaikkialla toisiinsa sekoittaa eri sukupuolet kaikissa heidän toimissaan ja töissään ja joka epäilemättä synnyttää mitä sietämättömimpiä väärinkäytöksiä. Puhun mitä viehkeimpien luonnollisten tunteiden tukehuttamisesta, jotka uhrataan teennäiselle tunteelle, mikä ei ilman niitä ollenkaan voisi kestää. Onhan välttämätöntä että luonnolliset keinot solmivat sydämen sopimusten siteitä. Onhan se rakkaus, jota tunnemme omaisiamme kohtaan, sen rakkauden perustus, jota olemme velkapäät tuntemaan valtiota kohtaan. Kiintyyhän sydän tuon pienen isänmaan kautta, joka on perhe, suureen isänmaahan. Ovathan hyvä poika, hyvä aviomies ja hyvä isä myöskin hyviä kansalaisia!

Niin pian kuin on todistettu, etteivät mies ja nainen ole eivätkä voi olla samalla tavoin luodut, ei luonteen eikä ruumiinrakennuksen puolesta, seuraa tästä, ettei heillä pidä olla samanlaista kasvatusta. Noudattamalla luonnon ohjausta heidän tulee toimia sopusuhtaisesi toistensa kanssa, mutta heidän ei pidä tehdä vallan samoja seikkoja. Heidän työnsä päämäärä on sama, mutta itse heidän työnsä ovat erilaiset ja siis myös niitä ohjaavat harrastukset. Koetettuamme kehittää luonnonmukaista miestä, koettakaamme nyt tarkastaa miten on kasvatettava se nainen, joka tälle miehelle sopii, jotta tehtävämme ei jäisi puolinaiseksi. Se, joka aina tahtoo saada hyvää opastusta, seuratkoon aina luonnon viittauksia. Kaikkea, mikä on sukupuolelle olennaista, on pidettävä luonnon tekona ja sellaisena kunnioitettava. Toistatte yhtenään: naisilla on se ja se vika, jota meillä ei ole; mutta ylpeytenne teitä pettää. Nuo ominaisuudet olisivat todella miehellä vikoja, naisilla ne ovat avuja. Kaikki kävisi huonommin, ellei hänellä niitä olisi. Estäkää nämä luullut viat menemästä liiallisuuksiin, mutta varokaa niitä hävittämästä.

Naiset omasta puolestaan eivät väsy huutamasta että me miehet kasvatamme heidät turhamielisiksi ja keikaileviksi ja että koetamme alati huvitella heitä lapsellisuuksilla, ollaksemme helpommin heidän valtiaitaan. He tahtovat sälyttää meidän niskoillemme ne viat, joista heitä syytämme. Kuinka mieletöntä! Mistä ajasta alkaen siis miehet sekaantuvat tyttöjen kasvatukseen? Kukapa estää äitejä kasvattamasta tyttöjään niin kuin haluavat? Tytöillä ei ole ylempiä oppikouluja: suuri vahinko! Suokoon Jumala ettei pojillakaan niitä olisi, silloin hekin saisivat järkevämmän ja kunniallisemman kasvatuksen. Kukapa pakottaa tyttäriänne menettämään aikansa turhanpäiväisyyksiin? Kuka pakottaa heitä vasten tahtoaan hukkaamaan puolet elämäänsä pukuhommiin, samoin kuin heidän äitinsä tekevät? Kuka estää äitejä kasvattamasta heitä oman mielensä mukaan tai antamasta muiden heitä kasvattaa? Onko meidän syymme, että he meitä miellyttävät, kun ovat kauniita, että heidän armaat katseensa meidät lumoavat, että heidän äideiltään oppimansa taito meitä kiehtoo ja miellyttää, että kernaasti näemme heidät maukkaasti puettuina, että vastustamatta annamme heidän käyttää niitä aseita, joiden avulla he meidät valtaavat? No hyvä, päättäkää sitten kasvattaa heitä samoin kuin miehiä; he siihen kyllä kernaasti suostuvat! Kuta enemmän he koettavat olla miesten kaltaisia, sitä vähemmän he miehiä voivat hallita; silloin vasta miehet tulevat olemaan oikeita valtiaita.

Kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat yhteiset molemmille sukupuolille, eivät ole niille tasamääräisesti jaetut; mutta kokonaisuudessaan ne toisiansa täydentävät. Naisella on suurempi arvo naisena, vähempi arvo, kun hän tahtoo näytellä miestä. Hän on kaikkialla etusijassa, missä hän saattaa oikeutensa voimaan; kaikkialla, missä hän tahtoo anastaa miesten oikeudet, hän on miestä alempana. Tätä yleistä totuutta saattaa ainoastaan poikkeuksia esiintuomalla koettaa kumota, kuten kauniin sukupuolen ritarillisilla puolustajilla alituisesti on tapana tehdä.

Jos naisissa kehittää miehenominaisuuksia ja laiminlyö heille olennaiset ominaisuudet, ilmeisen selvästi heille tuottaa vahinkoa. Viekkaat naiset tämän huomaavatkin liian hyvin, antaakseen itseään tässä suhteessa pettää. Koettaessaan omistaa miesten eteviä ominaisuuksia he eivät luovu omista eduistaan. Mutta tästä seuraa, etteivät he voi hyväkseen käyttää kumpiakaan, ne kun eivät ole yhdistettävissä, joten naiset menettävät puolet arvoaan, kun eivät kehitä tarpeeksi omia hyviä ominaisuuksiaan, eivätkä täydelleen voi kohota miesten kehityskannalle. Usko minua, sinä arvostelukykyinen äiti, äläkä koeta tyttärestäsi kasvattaa kunnon miestä, ikäänkuin tahtoisit syyttää luontoa valheellisuudesta; kehitä hänet sitävastoin kunnialliseksi naiseksi, ja voit olla varma siitä, että tämä sekä hänelle että meille miehille on oleva edullisempaa.

Seuraako tästä, että nainen on kasvatettava tiedottomuudessa ja että hänen kasvatuksensa on yksinomaan rajoitettava taloudenhoidon tehtäviin? Onko mies ehkä naistoveristaan tekevä palvelijattaren ja onko mies hänen seurassaan riistävä itseltään suloisimman yhteiskunnan tarjoaman viehätyksen? Onko mies ehkä, paremmin häntä hallitakseen, estävä hänet mitään tuntemasta ja tietämästä? Onko hän naisesta tekevä todellisen koneen? Ei suinkaan; näin ei luonto ole määrännyt, se kun on antanut naisille niin miellyttävän ja taipuisan älyn. Päinvastoin se tahtoo, että he ajattelevat, arvostelevat, rakastavat, että saavuttavat tietoja ja viljelevät henkisiä lahjojaan, samoin kuin hoitavat ulkomuotoaan. Nämä ovat ne aseet, jotka luonto antaa naiselle, jotta hän niiden avulla korvaisi puuttuvia voimiaan ja ohjaisi miehen voimia. Naisen tulee oppia paljon seikkoja, mutta yksinomaan sellaisia, joiden tunteminen on hänelle hyödyllinen.

Kiinnitinpä huomioni naisen sukupuolen erityiseen tehtävään, tarkastinpa sen taipumuksia, otinpa huomioon sen velvollisuudet, niin näen kaiken osottavan minulle sitä kasvatuksen muotoa, joka naiselle on sopiva. Nainen ja mies ovat luodut toinen toistaan varten, mutta heidän molemminpuolinen riippuvaisuutensa ei ole samanlainen. Miehet näet ovat riippuvaisia naisista halujensa tähden; naiset taas ovat riippuvaisia miehistä sekä halujensa että tarpeidensa tähden. Me miehet tulisimme pikemmin toimeen ilman heitä, kuin he ilman meitä. Jotta heillä olisi välttämättömät tarpeensa, jotta heillä olisi asemansa, täytyy meidän ne heille antaa, täytyy meidän olla halukkaat ne heille antamaan ja lisäksi täytyy meidän pitää, heitä niiden arvoisina. He ovat riippuvaisia meidän arvostelustamme, siitä mielipiteestä, joka meillä on heidän arvostaan, heidän kauneudestaan ja hyveistään. Itse luonnonlain nojalla naiset, omasta puolestaan, kuten myös lastensa puolesta, ovat alttiina miesten arvosteluille. Ei riitä, että he ovat kunnioitusta ansaitsevia, heidän tulee todella olla kunnioitettuja. Ei riitä, että he ovat kauniita, heidän tulee myöskin olla miellyttäviä. Ei riitä, että he ovat viisaita, on välttämätöntä, että he viisaiksi tunnustetaan. Heidän kunniansa ei piile yksinomaan heidän käytöstavassaan, vaan myöskin heidän maineessaan, eikä ole mahdollista, että se nainen, joka suostuu olemaan kunniattomien naisten kirjoissa, koskaan voisi olla kunniallinen nainen. Mies tehdessään oikein on riippuvainen ainoastaan itsestään ja saattaa uhmata yleistä mielipidettä. Mutta nainen toimiessaan oikein on täyttänyt ainoastaan puolet tehtävästään, ja se, mitä hänestä ajatellaan, on hänelle yhtä tärkeätä kuin se, mikä hän todella on. Tästä seuraa, että naisen kasvatuksen tässä suhteessa tulee olla vastainen miehen kasvatukselle. Yleinen mielipide on hyveen hauta miehillä ja hyveen valtaistuin naisilla.

Äitien hyvästä ruumiinrakenteesta riippuu ensin lasten ruumiinrakenne. Naisten huolellisuudesta riippuu miesten ensi kasvatus. Naisista vielä lisäksi riippuvat miesten tavat, intohimot, harrastukset, huvit, jopa onnikin. Koko naisten kasvatuksen tulee siis tarkoittaa heidän suhdettansa miehiin. Miesten miellyttäminen, heidän hyödyttämisensä, heidän rakkautensa ja kunnioituksensa saavuttaminen, heidän kasvattamisensa nuorina, heidän hoitamisensa suurina, heidän neuvomisensa ja lohduttamisensa, heidän elämänsä saattaminen miellyttäväksi ja suloiseksi — siinä naisten velvollisuudet kaikkina aikoina, ja tämä on heille lapsuudesta alkaen opetettava. Ellei pidetä silmällä tätä periaatetta, poistutaan päämäärästä, eivätkä mitkään ohjeet, jotka naisille annetaan, vähintäkään edistä heidän eikä miesten onnea.

Vaikka jokainen nainen tahtoo miellyttää miehiä ja vaikka niin tulee olla, on suuri erotus, tahtooko hän miellyttää kunnon miestä ja todella rakastettavaa miestä, vai noita naisellisia miehiä, jotka häpäisevät omaa sukupuoltaan ja sitä sukupuolta, jota matkivat. Eipä luonto eikä järki saata johtaa naista pitämään miehissä esiintyvistä naisellisista piirteistä, eikä naisen myöskään omaksumalla miesten tapoja pidä koettaa saavuttaa heidän rakkauttaan.

Kun siis naiset hylkäävät sukupuolensa vaatimattoman ja säädyllisen käytöstavan ja omaksuvat noiden houkkiomaisten miesten tavat, niin he kaukana siitä että seuraisivat kutsumustaan, päinvastoin siitä luopuvat ja riistävät itse itseltään ne oikeudet, joita luulevat anastavansa. Jos me olisimme toisenlaiset — näin he sanovat — emme ollenkaan miellyttäisi miehiä. Mutta siinä he täydelleen erehtyvät. Täytyy itse olla houkkio, voidakseen pitää houkkioista. Halu miellyttää tuollaisia narreja todistaa sen naisen makua, joka pyrkii heitä miellyttämään. Ellei olisi olemassa kevytmielisen säädyttömiä miehiä, tuollainen nainen kiireisesti koettaisi sellaisia kehittää, sillä miesten kevytmielisyys on paljon suuremmassa määrin naisten aiheuttamaa, kuin päinvastoin. Se nainen, joka rakastaa oikeita miehiä ja joka tahtoo heitä miellyttää, valitsee tätä tarkoitusperäänsä vastaavat keinot. Nainen on luonnostaan keikaileva, mutta hänen keikailunsa muuttaa muotoa ja esinettä hänen mielipiteidensä mukaan. Jos järjestämme nämä mielipiteet luonnon mukaisiksi, on nainen saava sen kasvatuksen, joka hänelle sopii.

Pikkutytöt pitävät jo melkein syntymästä alkaen koreista puvuista. He eivät tyydy siihen, että ovat sieviä, he tahtovat lisäksi, että heidät sieviksi tunnustettaisiin. Huomaa heidän pienimmistäkin ilmeistään, että tämä jo aikaisin on heidän huolensa esineenä. Ja tuskin he ovat päässeet siihen ikään, että kykenevät ymmärtämään mitä heille sanoo, kun heitä voi johtaa puhumalla heille siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Jos tätä samaa vaikutinta koetettaisiin sovelluttaa poikienkin kasvatukseen, kuten ajattelemattomasti kyllä on ehdotettu, ei se heihin vaikuttaisi yhtä voimakkaasti. Jos pojilla näet vaan on riippumattomuutensa ja huvinsa, he varsin vähän huolivat siitä, mitä heistä ajatellaan. Tarvitaan paljon aikaa ja vaivaa, ennenkuin taivuttaa heidät saman lain alaiseksi.

Saakoot tytöt miltä taholta tahansa tämän ensimäisen opetuksen, niin se on hyvä. Sillä koska ruumis syntyy, niin sanoakseni, ennen sielua, on ensimäinen kasvatus kohdistettava ruumiiseen. Tämä sääntö koskee tosin molempia sukupuolia, mutta kasvatuksen tarkoitus on kummallakin erilainen. Toisessa sukupuolessa on kasvatettava voimaa, toisessa suloutta. Tosin ei ominaisuuksien siltä tule olla yksinomaisia kummallekin sukupuolelle; niiden tulee vaan esiintyä suhteellisesti suuremmassa määrässä toisessa kuin toisessa. Nainen tarvitsee niin paljon voimaa, että voi tehdä kaiken, minkä tekee sulokkaasti; mies taas tarvitsee niin paljon taitavuutta, että tekee kaiken tehtävänsä helposti.

Naisten ylenmääräisestä hemmottelusta saa miestenkin veltostuminen alkunsa. Naisten ei tule olla niin vahvoja kuin miesten, mutta heidän tulee kuitenkin olla vahvoja voidakseen synnyttää vahvoja poikia. Tämän vuoksi on luostareille annettava etusija isänkodin rinnalla, edellisissä kun naisoppilailla on yksinkertainen ruoka, mutta paljon ruumiinliikettä, kävelyjä ja leikkejä taivasalla kedolla ja puutarhoissa, kun sitävastoin kodissa tytöillä on hieno ruoka, ja kun heitä siellä alati vuoroin imarrellaan, vuoroin moititaan, ja he kun alati istuvat äidin valvonnan alaisina hyvin suljetussa huoneessa, eivätkä rohkene nousta, kävellä, puhua, tuskin hengittää, eivätkä saa ainoatakaan vapaata hetkeä leikkiäkseen, hypelläkseen, juostakseen, huutaakseen ja antautuakseen ikänsä luonnollisen vilkkauden valtoihin. Aina heitä joko kohdellaan seurauksiltaan vaarallisella lempeydellä tai väärässä tilassa harjotetulla ankaruudella; ei koskaan menetellä luonnon mukaisesti. Siten nuorison ruumis ja sydän turmellaan.

Spartan tytöt harjottivat, samoin kuin pojat, sotilasleikkejä; heidän tarkoituksensa ei ollut mennä sotaan, vaan se, että kerran voisivat synnyttää poikalapsia, jotka kykenisivät kantamaan sodan vaivoja. Tätä menettelytapaa minä puolestani en hyväksy; ei näet sitä varten, että äidit synnyttäisivät valtiolle sotureita, ole tärkeätä, että he ovat kantaneet kivääriä ja äkseeranneet preussilaiseen tapaan. Mutta yleensä pidän kreikkalaista kasvatustapaa tässä suhteessa luontevana. Nuoret tytöt esiintyivät usein julkisesti, tosin eivät sekaantuneina poikiin, vaan erillään heistä muodostaen oman ryhmänsä. Ei vietetty juuri ainoatakaan juhlaa eikä toimeenpantu uhria eikä muita juhlallisia menoja ilman että nähtiin joukottain etevimpien kansalaisten tyttäriä kukkaseppeleet päässä, laulaen hymnejä, muodostaen tanssi-kuoroja, kantaen koreja, maljoja, uhriantimia, täten tarjoten kreikkalaisten turmeltuneille aisteille viehättävän näyn, joka oli omansa muodostamaan vastapainon heidän säädyttömille voimisteluliikkeilleen. Minkä vaikutuksen tämä tapa tekikään miesten sydämiin, niin se ainakin oli hyödyllinen siinä suhteessa, että se antoi naissukupuolelle hyvän ruumiinrakenteen nuoruudeniässä, tarjoten sille miellyttäviä, kohtuullisia ja terveellisiä ruumiinliikkeitä, ja sen ohella terottaen ja kehittäen sen makua alituisen miellyttämishalun kautta, koskaan panematta sen tapoja alttiiksi.

Niin pian kuin nämä nuoret naiset joutuivat naimisiin, ei heidän enää nähty julkisuudessa esiintyvän. Sulkeutuen koteihinsa he omistivat kaiken huolensa taloudelleen ja perheelleen. Sellainen on se elintapa, jonka luonto ja järki määrää naiselle. Näistä äideistä syntyivätkin mitä terveimmät, vahvimmat ja kaunismuotoisimmat miehet; ja lukuunottamatta muutamia pahamaineisia saaria, on kumoamatonta, että kaikista maailman kansoista, roomalaisetkin niihin luettuina, ei tunneta ainoatakaan, jonka naiset samalla olisivat olleet viisaammat, rakastettavammat, ja suuremmassa määrin yhdistäneet tapojen puhtauden ruumiilliseen kauneuteen kuin muinaisen Kreikan naiset.

Tunnetaan, että avarat vaatteet, jotka eivät vaivanneet ruumista, suuresti olivat omiaan säilyttämään sen kauniin ruumiillisen tasasuhdan, joka havaitaan kreikkalaisissa kuvapatsaissa, mitkä vielä ovat taiteilijain malleina, kun runneltu luonto on lakannut meidän aikoinamme tuollaisia sopusuhtaisia muotoja luomasta. Kaikkia noita goottilaisia siteitä ja noita monilukuisia kuristusvöitä, jotka joka puolelta pusertavat jäseniämme, he eivät laisinkaan tunteneet. Kreikkalaiset naiset eivät tunteneet kureliivien käyttämistä, jolla meidän naisemme pikemmin tärvelevät vartalonsa kuin sen oikeata muotoa osottavat. En saata käsittää kuinka tämä väärinkäytös, joka Englannissa on yltynyt vallan uskomattomaksi, ei siellä lopulta saata sukua huononemaan; on varmaa, ettei tämän tavan tuottama huvi todista mitään hyvää makua. Ei suinkaan ole miellyttävää nähdä naista, joka vyötäisiltään on hoikka kuin neuliainen; tämä loukkaa näköaistia ja mielikuvitusta. Vyötäisten hoikkuudella, kuten koko naisen ruumiilla, on suhtansa, mittansa, ja jos siitä poiketaan, se on varmaankin vika. Tämä vika epäilemättä pistäisi silmään alastomassa ruumiissa; kuinka se siis vaatteiden verhoamana voisi olla kaunis?

En rohkene ruveta tutkimaan niitä syitä, joiden nojalla naiset täten itseään panssaroivat. Riippuvat rinnat, pöhöttynyt vatsa j.n.e. on sangen epämiellyttävää kahdenkymmenvuotiaalla naisella. Mutta kolmenkymmenvuotiaalla se ei enää herätä yhtä suurta huomiota. Ja koska ihmisen vasten tahtoaankin joka iässään täytyy olla sellainen, joksi luonto hänet määrää, ja koska miehen silmä tässä suhteessa ei erehdy, nämä puutteellisuudet ovat vähemmän epämiellyttäviä, esiintykööt minkä ikäisessä henkilössä tahansa, kuin neljänkymmenen vuoden ikäisen naisen pyrkimys näyttää pikku tytöltä. Kaikki, mikä vaivaa ja pakottaa luontoa, on huonon maun merkki. Tämä pitää paikkansa niin hyvin vaatetukseen kuin henkiseen kehitykseen nähden. Elämän, terveyden, järjen ja hyvinvoinnin tunteen tulee käydä ennen kaikkea muuta. Sulo ei viihdy yhdessä pakollisuuden kanssa, hentous ei ole raukeutta, eikä sen tule olla sairas, joka tahtoo miellyttää. Kärsivä herättää sääliä, mutta ilo ja himotseva kiintymys kohdistuvat terveeseen ja kukoistavaan olentoon.

Erisukupuolisilla lapsilla on paljon yhteisiä huvituksia, ja tämä on luonnollista, sillä onhan aikaihmisilläkin samoja huvituksia. Mutta onpa niillä myöskin erilaiset harrastuksensa. Pojat hakevat liikettä ja melua: rumpuja, hyrröjä ja pieniä rattaita. Tytöt taas pitävät enemmän silmän huvituksista ja sellaisesta, mikä kelpaa koristukseksi: peileistä, jalokivistä, korutavaroista ja etenkin nukeista. Nukke on naissukupuolen erityisen huvin esine. Täten tyttö selvästi osoittaa makuaan, joka on hänen tarkoitusperänsä aiheuttama. Vastaiseksi se voi harjoittaa miellyttämisen taitoa ainoastaan ulkonaisen koristelun muodossa; lapset näet eivät kykene tätä taitoa muulla tavoin viljelemään.

Katsokaa miten pikkutyttö kuluttaa päivänsä häärien nukkensa ympärillä, miten hän lakkaamatta muuttaa sille uusia pukuja, pukee ja riisuu sen vaatteet sata kertaa, hakee alati uusia koru-yhdistelmiä, jotka ovat onnistuneita tai epäonnistuneita — vähät siitä. Hänen sormensa ovat vailla taitavuutta, hänen makunsa on kehittymätön, mutta taipumus näyttäyy nyt jo. Tämän alituisen hyörinän ohella aika kuluu pienokaisen huomaamatta, hetket kiitävät, hän vain ei sitä huomaa, unhottaen ateriansakin. Hänellä näet on suurempi nälkä koristeluun kuin ruokaan. Mutta, sanonette, koristaahan hän nukkeansa eikä itseään. Epäilemättä, hän näkee nukkensa, eikä itseään, hän ei voi tehdä mitään itseään varten; hän kun ei vielä ole kehittynyt naiseksi, ei hänellä ole taitoa eikä voimaa, hänellä ei sanalla sanoen ole itsellään vielä mitään etevyyksiä. Kaikki hänen harrastuksensa keskittyvät nukkeen, hän luo siihen kaiken keikailuhalunsa, mutta ei ole jättävä sitä siihen ainaiseksi; hän näet odottaa sitä hetkeä, jolloin voi olla itse nukkenaan.

Tässä huomaamme siis ensi harrastuksen, joka on vallan selvä ja määrätty. Sitä tulee ainoastaan tutkia ja järjestää. On varmaa, että pienokainen mitä hartaimmin tahtoisi itse osata koristaa nukkeansa, tehdä hihojen nauharuusut, nukkehameen poimureunukset ja pitsit. Mutta kaikessa tässä hän on ankarasti riippuvainen toisten hyväntahtoisuudesta, niin että hänelle olisi paljon mukavampaa turvautua yksistään omaan taitavuuteensa. Tästä johtuu sen opetuksen merkitys, joka hänelle aluksi annetaan; pikkutytölle ei oikeastaan anneta mitään tehtäviä, hänelle päinvastoin osotetaan hyväntahtoista auttavaisuutta. Todellakin melkein kaikki pienet tytöt vastenmielisesti oppivat lukemaan ja kirjoittamaan; mutta neulaa käyttämään he aina oppivat mielellään. He jo edeltäpäin kuvittelevat olevansa suuria ja ajattelevat mielihyvällä, että heidän saavuttamansa taito kerran on auttava heitä koristamaan itseään.

Kun tämä ensi tie on raivattu, on helppo kulkea eteenpäin: ompelu, koruompelu ja pitsien valmistaminen käy vallan itsestään. Mattojen valmistaminen ja koristeleminen ei ole yhtä suuressa määrin heidän mieleensä. Huonekalut ovat näet ulkopuolella heidän harrastuspiiriään, ne kun eivät liikuta heidän omaa persoonaansa, vaan ovat riippuvaiset muiden ihmisten mausta. Mattojen valmistus on naisten työtä; nuoria tyttöjä se ei koskaan ole suuresti huvittava.

Nämä vapaaehtoiset harrastukset helposti voidaan ulotuttaa piirustukseenkin, sillä piirustustaito ei ole vieras aistikkaan pukeutumisen taidolle. Minä puolestani vaan en kehottaisi heille opettamaan maisema- enkä muotokuvapiirustusta. Lehtien, hedelmien, kukkien, laskosverhojen piirustaminen, sanalla sanoen kaiken sellaisen kuvaaminen, joka on omansa koristamaan pukuja, ja lisäksi taito piirtää koristekuoseja, kun ei muita miellyttäviä ole tarjona — tämä piirustustaito mielestäni tytöille riittää. Onhan jo miehille tärkeätä rajoittaa tiedonhankintansa hyödyllisiin asioihin, mutta naisille se on vielä tärkeämpää. Naisten elämä näet, vaikka onkin vähemmän työlästä, on, tai ainakin sen pitäisi olla vielä enemmän kiintynyt heidän erityisiin tehtäviinsä ja erilaisten huolenpitojen täyttämä, niin ettei heidän sovi huvikseen antautua mihinkään mieliyritykseen, joka on ristiriidassa heidän velvollisuuksiensa kanssa.

Sanokoot ilkkujat mitä tahansa, niin on terve järki molemmille sukupuolille tasan jaettu. Tytöt ovat yleensä oppivaisemmat kuin pojat, jopa heidän suhteensa on käytettävä enemmän auktoriteettia, kuten pian olen osottava. Mutta siitä ei seuraa, että heiltä pitäisi vaatia sellaista, minkä hyötyä he eivät käsitä. Äideiltä siis kysytään taitoa heille näyttää tuota hyötyä kaikessa, minkä heidän tehtäväkseen määräävät. Tämä onkin helpompaa siihen nähden, että tytöissä kehittyy aikaisemmin äly kuin pojissa. Älköön siis tytöille älköönkä pojille opetettako mitään hyödytöntä joka ei tuota mitään näkyviä hyviä tuloksia ja joka ei edes tee niitä, jotka sitä harjottavat, muille ihmisille miellyttäviksi. Älköön myöskään opetettako sellaista, minkä hyötyä he eivät nuoressa iässään kykene huomaamaan, kun lapsi näet ei voi edeltäpäin asettua myöhäisemmälle kehitysasteelle. Koska en tahdo että poikien lukutaitoa joudutettaisiin, vielä vähemmän tahdon, että nuoria tyttöjä pakotetaan aikaisin lukutaitoa omistamaan. Ensin näet tulee heille tarkoin selittää mikä hyöty lukutaidosta on. Valitettavasti noudatetaan tätä selitystä annettaessa enemmän aikaihmisten omaa käsitystä asiassa kuin lapsen käsityskykyä. Miksi muuten olisi välttämätöntä, että nuori tyttö niin aikaisin osaisi lukea ja kirjoittaa? Onko hänen heti ryhtyminen taloutta ohjaamaan? Varsin harvat tytöt ovat väärinkäyttämättä tätä arveluttavaa taitoa, Ja kaikki tytöt ovat liiaksi uteliaita ollakseen sitä pakotta oppimatta, silloin kun heillä sen oppimiseen on aikaa ja tilaisuutta. Ehkä heidän ennen kaikkea tulisi oppia laskentoa, sillä ei mikään yleensä tarjoa tuntuvampaa hyötyä, ei mikään vaadi pitkällisempää harjaantumista, eikä mikään jätä enempää tilaa erehdyksille kuin laskut. Jos jollekin pikkutytölle annettaisiin kirsikkoja välipalaksi vasta silloin kun hän olisi suorittanut aritmeettisen laskuesimerkkinsä, takaan että hän pian oppisi laskemaan.

Tunsin nuoren tytön, joka oppi kirjoittamaan aikaisemmin kuin lukemaan ja joka alkoi kirjoittaa neulalla, ennenkuin osasi kirjoittaa kynällä. Hän ei alussa kirjoittanut mitään muuta kuin O-kirjaimen. Hän kirjoitti lakkaamatta suuren ja pienen o:n, kaikenkokoisia o-kirjaimia, jopa niinkin, että kirjoitti pienemmän o:n suuren O:n sisään, ja aina alkaen paperilehden oikeasta reunasta. Onnettomuudeksi hän eräänä päivänä, ollessaan tässä perin hyödyllisessä työssä, näki kuvansa peilissä ja huomasi, ettei tämä pakollinen asento hänelle sopinut, minkävuoksi hän, niinkuin mikäkin Minerva, heitti pois kynänsä eikä enää tahtonut kirjoittaa O-kirjaimia. Hänen veljeänsä ei kirjoittaminen huvittanut enempää kuin häntä itseäänkään, mutta veljeä ei harmittanut ulkomuodolle epäedullinen asento, vaan kirjoittamisen tuottama vaiva. Ryhdyttiin siis toiseen keinoon tytön kirjoittamis-innon palauttamiseksi. Hän oli herkkä- ja turhamielinen eikä kärsinyt, että hänen sisarensa käyttivät hänen liinavaatteitaan. Näihin oli ennen merkitty hänen nimensä; nyt ne jätettiin merkitsemättä. Hänen täytyi siis itsensä oppia tämä taito. On selvää mihin suuntaan asia nyt kehittyi.

Perustelkaa aina ne toimet, jotka määräätte nuorten tyttöjen tehtäviksi, ja antakaa heille aina jotakin toimittamista. Toimettomuus ja itsepäisyys ovat heidän vaarallisimpia vikojaan, ja niistä heidät parannetaan ylen vaikeasti, jos ne kerran ovat päässeet juurtumaan. Tyttöjen tulee olla valppaita ja työteliäitä; mutta tämä ei vielä riitä: heidän tulee aikaisin oppia mukautumaan. Tämä onnettomuus, jos sitä siksi voi sanoa, kun on kysymys naisista, on erottamaton heidän sukupuolestaan, eivätkä he koskaan voi siitä vapautua muuten kuin joutumalla paljon suurempiin kärsimyksiin. Tulevathan he koko ikänsä olemaan mitä hellittämättömimmän ja ankarimman pakkotilan alaisia, nimittäin säädyllisyysvaatimusten alaisia. Heitä tulee siis jo aikaisin harjottaa tähän pakkotilaan, jotta he helposti siihen voisivat mukautua. Tulee aikaisin totuttaa heidät hillitsemään oikkunsa, jotta he oppisivat alistumaan toisen tahtoon. Jos he esim. tahtoisivat alati tehdä työtä, tulisi joskus pakottaa heidät täydelliseen työttömyyteen. Hajamielisyys, kevytmielisyys ja huikentelevaisuus ovat vikoja, jotka helposti syntyvät siitä, että heidän lempiharrastuksensa saavat väärän suunnan ja että he aina niitä voivat tyydyttää. Jotta saataisiin tämä erehdys häädetyksi, tulee ennen kaikkea opettaa heidät voittamaan itsensä.

Meidän aikamme mielettömien laitosten takia kunniallisen naisen on lakkaamatta taisteleminen itseään vastaan. Kuitenkin onkin oikein, että tämä sukupuoli saa osansa niistä kärsimyksistä, jotka se tuottaa meille miehille.

Tulee estää tyttöjä ikävystymästä töihinsä ja liiaksi innostumasta huvituksiinsa, kuten tavallista kasvatusta nauttivien tyttöjen laita aina on. He näet, kuten Fénelon sanoo, asettavat toiselle puolelle kaikki ikävät seikat, toiselle kaikki hauskat. Edellinen näistä epäkohdista esiintyy, jos noudatetaan edellämainittuja ohjeita, ainoastaan silloin, kun ne henkilöt, joiden kanssa nuoret tytöt seurustelevat, heitä ikävystyttävät. Pikkutyttö, joka rakastaa äitiään tai ystävätärtään, on koko päivän työskentelevä heidän läheisyydessään ollenkaan ikävystymättä. Pelkkä lörpöttely on korvaava hänelle hänen vaivannäkönsä. Mutta jos hänen kasvattajattarensa on hänelle vastenmielinen, on hän kyllästyvä kaikkeen, minkä näkee edessään. On hyvin harvinaista, että ne tytöt, jotka eivät ihaile äitiään enempää kuin ketään muutakaan maailmassa, kehittyisivät hyvään suuntaan. Mutta sen, joka tahtoo saada selville heidän oikean ajatuksensa, tulee heitä tutkia eikä luottaa siihen, mitä he sanovat; sillä he ovat imartelevia, viekkaita ja osaavat jo aikaisin teeskennellä. Eipä myöskään pidä käskeä heitä rakastamaan äitiään; sillä kiintymys ei johdu velvollisuudentunteesta ja alistuu kaikista vähimmin pakkoon. Äidin kiintymys ja huolenpito ja luonnollinen tottumus saattavat tyttären äitiään rakastamaan, ellei tämä millään lailla herätä tyttäressään vihaa. Itse se pakollinen toimeliaisuuden tila, jossa äiti sopivalla tavalla pitää tytärtään, on vaan omansa tätä kiintymystä vahvistamaan, kun näet riippuvaisuus on naisille luonnollinen tila, ja kun jo tytöt tuntevat olevansa luodut tottelemaan.

Naisilla on tai ainakin tulee olla ainoastaan rajoitettu määrä vapautta. Samasta syystä he liioittelevat sitä vapautta, joka heille myönnetään. Ollen liioittelevia kaikessa he antautuvat huvituksiinsa vielä innokkaammin kuin pojat. Tämä on toinen niistä epäkohdista, joihin äsken viittasin. Tämä ylenmääräinen innostuminen on hillittävä; sillä se on syynä useimpiin naisille olennaisiin paheisiin, kuten esim. oikullisuuteen ja ylenmääräiseen ihailuun, jotka saattavat naisen tänään hehkuvasti halajamaan esinettä, jota huomispäivänä eivät enää katselekaan. Heidän mieltymyksensä häälyväisyys on yhtä turmiollinen kuin sen liiallisuus, ja kumpikin ominaisuus johtuu samasta alkusyystä. Älkää riistäkö heiltä heidän hilpeyttään, nauruaan, meluamistaan ja vallattomia leikkejään, mutta estäkää heitä siitä, että kyllästyvät toiseen ja sitten täynnä häälyväisyyttä syöksyvät toiseen seikkaan. Älkää salliko, että he yhtenäkään elämänsä hetkenä unhottavat kohtuuden rajoja. Totuttakaa heidät siihen, että heitä keskellä heidän leikkejään keskeytetään ja että he silloin napisematta ryhtyvät johonkin muuhun. Pelkkä tottumus riittää tässä kohdin, sillä sehän vaan tukee luontoa.

Tästä pakollisuudesta, joka on tullut tottumukseksi, johtuu alistuvaisuus, jota naiset tarvitsevat koko ikänsä, he kun eivät koskaan lakkaa olemasta joko miehistä tai heidän arvosteluistaan riippuvaisia ja kun heidän ei koskaan ole sallittu asettua yläpuolelle näitä arvosteluja. Naisen ensimäinen ja tärkein ominaisuus on lempeys: ollen luotu tottelemaan niin epätäydellistä olentoa kuin mies, jolla lisäksi usein on niin paljon paheita ja aina ylen paljon vikoja, tulee naisen aikaisin oppia kärsimään vääryyttäkin ja valittamatta kestämään miehensäkin tekemää vääryyttä. Vaimon tulee olla lempeä vähemmin miehensä kuin itsensä vuoksi. Naisten katkeruus ja itsepäisyys aina vaan lisäävät heidän kärsimystään ja kiihottavat heidän miestensä pahaa menettelyä; nämä näet varsin hyvin huomaavat, ettei naisten tällaisilla aseilla tule heitä voittaa. Taivas ei ole tehnyt naisia kietoviksi ja vakuuttaviksi sen vuoksi, että he muuttuisivat toraisiksi; se ei ole tehnyt heitä heikoiksi siinä tarkoituksessa, että he sen avulla anastaisivat itselleen vallan; se ei ole antanut heille heidän vienoa ääntänsä, jotta he sillä miestä parjaisivat; se ei ole muodostanut heidän piirteitään hennoiksi, jotta vihanpurkaus niitä rumentaisi. Kun he suuttuvat, he menevät liian pitkälle; heillä on usein syytä valituksiin, mutta ovat aina väärässä, kun rupeavat torumaan. Jokaisen tulee käyttäytyä sukupuolensa arvoisella tavalla. Liian lempeä mies voi saattaa vaimonsa röyhkeäksi. Mutta ellei mies ole hirviö, niin hänen vaimonsa lempeys on saattava hänet jälleen järkiinsä ja ennemmin tai myöhemmin voittava hänet.

Tytärten tulee aina olla kuuliaisia, mutta äitien ei siltä pidä aina olla leppymättömän ankaroita. Kun tehdään nuori tyttö tottelevaiseksi, ei samalla tarvitse tehdä häntä onnettomaksi. Kun hänet tehdään vaatimattomaksi, ei siltä tarvitse häntä saattaa typeräksi. Päinvastoin minä puolestani en suuttuisi, jos tyttö käyttäisi hieman viekkautta, jos ei suorastaan välttääkseen tottelemattomuutensa rangaistusta, niin ainakin taitavasti välttääkseen itse tottelemispakkoa. Ei ole tarkoitus saattaa hänelle hänen riippuvaisuustunnettaan tuskalliseksi; riittää, että hän tuntee riippuvaisuutensa. Tuollainen taitava viekkaus on luontainen naisille; ja kun olen varma siitä, että kaikki luontaiset taipumukset itsessään ovat hyvät ja oikeutetut, luulen sopivaksi viljellä tätä kuten kaikkia muitakin luontaisia taipumuksia. Tietysti tulee varoa, ettei se kehity liialliseksi.

Tämän huomautuksen oikeuteen nähden vetoan jokaisen tunnollisen havaitsijan arvostelukykyyn. Tosin tässä suhteessa täysikäiset naiset eivät ole lukuun otettavat; sillä pakolliset yhteiskuntaolomme tekevät heille välttämättömäksi älynsä terottamisen. Tarkattakoon sen sijaan tyttöjä, pikkutyttöjä siinä iässä, jolloin he ikäänkuin vasta alkavat elää. Jos heitä verrataan samanikäisiin poikiin, niin jälkimäiset epäilemättä edellisten rinnalla näyttävät kömpelöiltä, saamattomilta, jopa typeriltä. Sallittakoon minun tästä mainita vaan yksi ainoa esimerkki, joka osottaa kokonaan teeskentelemätöntä lapsellista menettelyä.

On yleistä, että kielletään lapsia ruokapöydässä mitään pyytämästä. Luullaan näet parhaaksi kasvatustavaksi sitä, että lasten päähän sullotaan koko joukko turhia käskyjä; ja kuitenkin kysymyksessä olevassa tapauksessa helposti joko myönnetään tai kielletään se ruokalaji, jota lapsi on pyytänyt.[163] Silloin ei tarvitsisi kuolettavasti kiusata lasta, jonka halu tuohon ruokalajiin on toivon kiihottama. Kaikki tuntevat miten taitavasti menetteli eräs nuori poika, joka oli tuon ankaran lain alaisena ja joka sai päähänsä pyytää suoloja, kun hänelle oli unhotettu antaa pöydässä ruokaa, j.n.e. En tahdo väittää, että häntä olisi pitänyt torua siitä, että hän suoraan pyysi suolaa ja epäsuorasti lihaa. Tuo vanhempien ihmisten laiminlyöminen oli niin julma, etten luule että häntä olisi rangaistu, vaikka hän olisi suorastaan rikkonut määräyksen ja peittelemättä sanonut, että hänen oli nälkä. Mutta mainitsenpa myöskin, miten minun läsnäollessani kuusivuotias tyttö menetteli paljoa vaikeammassa tapauksessa. Hänet näet oli ankarasti kielletty koskaan suoraan tai epäsuorasti mitään pyytämästä, eikä hänen tottelemattomuuttaan olisi lieventänyt se seikka, että hän oli syönyt kaikkia muita ruokalajeja, paitsi yhtä ainoata, jota oli unhotettu hänelle tarjota ja jota hän suuresti halusi syödä.

Saadakseen siis tämän laiminlyömisen korjatuksi pikkutyttö menetteli niin, ettei häntä voitu syyttää tottelemattomuudesta. Hän osotti sormellaan kutakin ruokalajia, sanoen ääneen jokaista niistä näyttäessään: "olen syönyt tuota, olen syönyt tuota." Mutta kun hänen olisi pitänyt osottaa sitä ruokalajia, jota hän ei ollut syönyt, jätti hän sen niin huomattavasti mainitsematta, että eräs pöydässäolijoista tämän poisjättämisen huomasi ja kysyi häneltä: "entä oletko syönyt tuota?" "En ollenkaan", virkkoi hiljaa pieni herkkusuu, luoden katseensa alas. Minun on tarpeetonta lisätä mitään. Verratkaa: tämä juoni on tytön viekkautta; edellä mainittu taas pojan viekkautta.

Kaikki olevainen on hyvää, eikä mikään yleinen laki ole huono. Tämä erityinen naissukupuolelle annettu viekkaus on varsin kohtuullinen korvaus hänen puuttuvista voimistaan, ja ilman sitä nainen ei voisi olla miehen toveri, vaan vajoaisi hänen orjakseen. Tässä suhteessa omistamansa etevämmyyden nojalla hän pysyy miehen vertaisena ja hallitsee häntä samalla kun häntä tottelee. Naisella on kaikki vastustamassa itseään: miesten viat, oma pelokkaisuutensa ja heikkoutensa; hänen ainoat aseensa ovat hänen viekkautensa ja kauneutensa. Onhan siis oikein ja kohtuullista, että hän niitä molempia kehittää. Mutta kauneus ei ole yleinen lahja; se kuihtuu lukemattomien syiden vaikutuksesta, häviää vuosien mukana, ja lisäksi tottumus heikontaa sen vaikutuksia. Älykkäisyys on yksin tämän sukupuolen oikea apukeino; ei tuo turhamainen älykkäisyys, johon maailmassa pannaan niin paljon arvoa, ja joka ei kykene tekemään elämää onnelliseksi; vaan tuo hänen sukupuolensa henkevä älykkäisyys, taito käyttää hyväkseen miesten älykkäisyyttä ja etevyyksiä. Ei tiedetä kuinka hyödyllinen tämä naisten taito on meille miehillekin, kuinka paljon viehkeyttä se luo eri sukupuolten välisiin suhteisiin, kuinka suuressa määrin se on omansa ehkäisemään lasten vallattomuutta, kuinka paljon se hillitsee raakoja aviomiehiä, kuinka monta sellaista perhettä se pitää kunnossa, jotka muuten hajaantuisivat eripuraisuudesta. Juonittelevat ja häijyt naiset sitä taitoa väärinkäyttävät, sen tiedän; mutta mitä pahe oikeastaan ei väärinkäyttäisi? Älkäämme siis hävittäkö onnen välikappaleita sentähden, että häijyt ihmiset joskus käyttävät niitä vahingoittaakseen muita.

Naiset voivat loistaa kauneilla puvuilla, mutta he voivat miellyttää ainoastaan persoonallisilla ominaisuuksillaan. Kauneissa vaatteissa ei vielä ilmene ihmisen oikea arvo. Usein ne rumentavat sitä henkilöä, joka niihin on pannut liian paljon huolta, ja usein liian silmään pistävät vaatteet saattavat niiden kantajan vähimmin huomatuksi. Nuorten tyttöjen kasvatus on tässä suhteessa vallan nurinkurinen. Heille luvataan korutavaraa palkinnoksi, heidät saatetaan rakastamaan huomiota herättäviä pukimia. "Kuinka hän on kaunis!" näin heille sanotaan heidän pukeuduttuaan. Päinvastoin tulisi huomauttaa heille, että näin monet pukineet ja kaunistukset ovat tarpeelliset ainoastaan puutteellisuuksien peittämiseksi, ja että kauneuden oikea voittoriemu johtuu sen omasta, apukeinoista vapaasta säteilystä. Muotikiihko on huonon maun tunnusmerkki; sillä eihän muoti voi muuttaa kasvoja, ja vartalo pysyy aina samana, joten se, mikä sille kerran sopii, aina sille sopii.

Jos näkisin nuoren tytön liiaksi koristelevan pukuaan, olisin näyttävinäni levottomalta hänen näin ylenmäärin pyntätyn vartalonsa suhteen ja siitä, mitä muut ihmiset hänestä saattaisivat ajatella. Sanoisin: kaikki nämä korupuvut kaunistavat sinua liiaksi, se on todella vahinko; tokkohan vartalosi sietäisikään yksinkertaisempaa pukua? Tokko olet tarpeeksi kaunis, ollaksesi vapaa tuosta ja tuosta pukineesta? Ehkäpä hän silloin on oleva ensimäinen pyytämään, että häneltä riisuttaisiin nuo korupukineet, ja jos niin tapahtuu, luulen olevan syytä hänen menettelyään kiitoksella mainita. Minä puolestani en koskaan kiittäisi nuorta tyttöä niin, kuin silloin, kun hän olisi pukeutunut mitä yksinkertaisimmin. Kun hän on pitävä pukukoruaan ainoastaan miellyttäväisyytensä kohottimena ja ikäänkuin äänettömänä tunnustuksena siitä, että hän miellyttääkseen tarvitsee apukeinoja, hän ei ole oleva ylpeä puvustaan, vaan päinvastoin nöyrä. Ja jos hänellä on tavallista kauniimpi puku ja hän kuulee sanottavan: "Kuinka hän on kaunis!", on tämä arvostelu nostava paheksumisen punan hänen poskilleen.

Muuten on olemassa vartaloja, jotka vaativat pukukorua, mutta sellaisia vartaloja ei ole, jotka vaatisivat ylen upeita koristuksia. Sellaiset komeat puvut, jotka tuottavat vararikon, ovat säädyn eivätkä yksityisen henkilön turhamielisyydestä aiheutuneita ja ne johtuvat yksinomaan ennakkoluuloista. Todellinen keikailu tosin joskus hakee harvinaisia vaikuttavaisuuksia, mutta ei koskaan komeilua. Juno pukeutui paljoa komeammin kuin Venus. "Kun et ole voinut kuvata häntä kauniiksi, olet kuvannut hänet rikkaaksi", sanoi Apelles huonolle maalaajalle, joka oli maalannut Helenan ylen upeapukuisena. Minäkin olen huomannut, että mitä komeimmat puvut ovat usein verhonneet mitä rumimpia naisia; eipä turhamielisyys siis voine löytää sen epäonnistuneempaa kaunistuskeinoa. Antakaa nuorelle tytölle, jolla on makua ja joka halveksii muotia, nauhoja, harsokangasta, musliinia ja kukkia, ja hän on ilman hohtokiviä, koristimia ja pitsejä[164] valmistava itselleen pukineet, jotka saattavat hänet sata kertaa miellyttävämmäksi kuin kaikki muotikauppiaan loistavat koruvaatteet.

Koska se, mikä on hyvää, aina pysyttää arvonsa, ja koska aina tulee olla puettuna niin hyvin kuin suinkin, ne naiset, jotka ymmärtävät millaiset puvut heille sopivat, valitsevat itselleen tuollaiset sopivat puvut eivätkä niitä hevin hylkää. Ja kun he eivät muuta vaatetustaan joka päivä, eivät he alati sitä ajattele, kuten ne, jotka eivät tiedä, minkälaiset vaatteet heidän tulee valita. Oikea huolenpito vaatetuksesta vaatii varsin vähän pukuhuonetemppuja. Nuorilla neitosilla onkin tavallisesti varsin vähän pukuhuone-vehkeitä. Työ ja koulunkäynti täyttävät heidän päivänsä. Lukuunottamatta punaista ihomaalia, jota eivät käytä, ovat he kuitenkin yleensä yhtä huolellisesti, jopa usein aistikkaammin puetut kuin täysi-ikäiset naiset. Pukeutumistaidon väärinkäyttämisestä on tavallisesti väärä käsitys; se johtuu paljon useammin ikävästä kuin turhamielisyydestä. Nainen, joka viettää kuusi tuntia peilinsä edessä, tietää varsin hyvin, ettei hän ole paremmin puettu kuin se, joka siinä on hukannut ainoastaan puoli tuntia. Mutta hän on siten saanut kulumaan melkoisen osan ikävää aikaansa, ja on parempi hukata aikaa oman persoonansa hoitamiseen kuin tuntea ikävää kaikesta muusta. Ellei olisi pukuhommia, niin miten saataisiin kulumaan aika päivällisestä kello yhdeksään illalla? Kokoamalla palvelijattaria ympärilleen pukeutumishommissa häärivä nainen huvittelee itseään tuskaannuttamalla heitä; onhan se jo jotakin. Siten hän myös pääsee näkemästä miestään, jota tapaa ainoastaan tuona iltahetkenä, ja tämä on jo jotakin enempää. Tämän lisäksi tulevat kauppiaat, harvinaisuuksien myyjät, ihailijat, pikkukirjailijat, runot, laulut ja lentokirjaset. Ilman pukuhommia ei koskaan näin taitavasti voisi yhdistää näitä kaikkia seikkoja. Ainoa varsinainen hyöty tästä hommasta on se, että tuollainen nainen saa tilaisuuden näyttää ruumistaan hieman enemmän kuin ollessaan puettuna. Mutta tämä etu ei kuitenkaan ole niin suuri, kuin luullaan, ja peilinsä edessä häärivä nainen ei esiinny niin edullisessa valossa kuin hän tavallisesti luulee. Antakaa siis naisille epäröimättä naisen kasvatus; antakaa heidän harrastaa sukupuolensa harrastuksia, mutta kasvattakaa heidät myös siveiksi; oppikoot hoitamaan talouttaan ja olemaan talossaan hyödyllisissä askareissa. Silloin ylellisen upeat puvut itsestään joutuvat unhotuksiin, ja tällaiset naiset pukeutuvat muita aistikkaammin.

Ensimäinen seikka, jonka nuoret tytöt suuremmiksi kasvaessaan huomaavat on se, etteivät lainatut viehätyskeinot riitä, ellei heillä ole omia viehätyskeinoja. Kauneutta ei kukaan voi itselleen hankkia, eikä nuori ihminen heti kykene omistamaan miellyttävää käytöstapaa. Mutta hän saattaa ainakin koettaa omistaa miellyttäväisyyttä ulkonaisissa liikkeissään, panna ääneensä imartelevan kaiun, varoa ryhtiään, astua kevyesti, asettua siroihin asentoihin ja kaikkialla esiintyä edullisessa valossa. Ääni laajenee, varmistuu ja tulee sointuvaksi; käsivarret käyvät täyteläiksi, käynti tulee varmemmaksi, ja huomaa, että on olemassa taito tehdä itsensä huomatuksi, miten tahansa onkaan puettuna. Tästä alkaen eivät neula ja taidokkaisuus riitä; uudenlainen taito tulee esiin ja saattaa jo hyödyllisyytensä tuntuvaksi.

Tiedän, että ankarat opettajat eivät sallisi opettaa nuorille tytöille laulua, tanssia eikä mitään muuta miellyttävää taitoa. Tämä tuntuu minusta naurettavalta. Kelle he sitten tahtovat mainittuja seikkoja opetettavan? Ehkäpä pojille? Kummallehan on sopivampaa, miehelle vai naiselle, omaksua tällaista taitavuutta? Ei kummallekaan, näin he tulevat vastaamaan: "Kaikki maalliset laulut ovat rikoksia; tanssi on paholaisen keksintöä; nuorella tytöllä ei pidä olla muuta huvitusta kuin työnsä ja rukouksensa." Omituista huvia kymmenvuotiaalle tytölle! Minä puolestani suuresti pelkään, että kaikki nämä pienet pyhimykset, joita pakotetaan viettämään nuoruutensa rukoilemalla Jumalaa, viettävät nuoruutensa ajan tekemällä kaikkea muuta ja että naituina parhaimpansa mukaan korvaavat sitä aikaa, jonka luulevat tyttöinä menettäneensä. Luulenpa, että tulee ottaa huomioon yhtä hyvin se, mikä sopii kullekin iälle, kuin se, mikä sopii kummallekin sukupuolelle, ja lisäksi ettei nuori tyttö voi elää kuten hänen isoäitinsä, vaan että hänen tulee olla vilkas, innostunut, vallaton, että hänen tulee laulaa, tanssia niin paljon kuin haluaa ja nauttia kaikkia ikänsä viattomia iloja. Liiankin pian on tuleva aika olla hillitty ja omaksua vakavampi ryhti.

Mutta onkohan edes tämä muutos todella välttämättömyyden vaatima? Vai liekö sekin ennakkoluulojemme hedelmä? Pakottamalla kunniallisia naisia täyttämään yksinomaan vakavia velvollisuuksia on karkotettu avioelämästä kaikki, mikä saattaisi tehdä sen miehille miellyttäväksi. Onko ihmeellistä, jos se hiljaisuus, jonka aviomiehet tuntevat vallitsevan ympärillään, heidät karkottaa perheen keskuudesta tai jos he osottavat varsin vähäistä halua astua niin ikävään säätyyn? Luottelemalla kaikkia velvollisuuksia kristinusko saattaa ne mahdottomiksi täyttää ja turhiksi. Kieltämällä naisilta laulun, tanssin ja kaikki seuraelämän tarjoamat huvitukset se saattaa heidät nyrpeiksi ja toraisiksi, jopa sietämättömiksi perheessään. Ei ole ainoatakaan uskontoa, jonka tunnustajilla avioliitto olisi niin ankaroiden velvollisuuksien alaisena ja tämä pyhä liitto niin ylenkatsottu kuin kristinusko. On näet niin suuressa määrin estetty naisia tulemasta rakastettaviksi, että on saatettu miehet välinpitämättömiksi. "Näin ei pitäisi olla", kuulen vakuutettavan. Aivan oikein. Mutta minä puolestani väitän, että niin pitää olla, koska kristitytkin ovat ihmisiä. Minä tahtoisin, että nuori englannitar yhtä huolellisesti viljelisi miellyttäviä taipumuksiaan voidakseen viehättää tulevaa miestään, kuin nuori albanialaisnainen niitä viljelee Ispkhanin haaremia varten. Miehet, näin huomauttanee joku, eivät suuresti välitä kaikista näistä taipumuksista. Tämän todellakin uskon, jos näitä taipumuksia ei ollenkaan käytetä aviomiehen miellyttämiseksi, vaan viekoittelemiskeinona nuorille irstailijoille, jotka noita taipumuksia häpäisevät. Mutta luuletteko todella, ettei rakastettava ja viisas nainen, jota mainitunlaiset taipumukset kaunistavat ja joka niitä käyttää miehensä huvittamiseksi, lisäisi hänen elämänsä onnea ja ettei hän estäisi miestään, tämän astuttua ulos työhuoneestaan pää väsyneenä, menemästä hakemaan huvituksia ulkopuolella kotiaan? Onko ketään, joka ei olisi nähnyt täten koolla olevia onnellisia perheenjäseniä, joista jokainen osaa kantaa oman kortensa yhteisen huvin kekoon? Jos sellaisia ihmisiä on, sanokoot, eikö tuollaisiin perhehuviin yhdistynyt luottamus ja kodikkaisuus, niiden tarjoama viaton ja tyyni ilo täydelleen korvaa julkisten huvittelupaikkojen pauhaavinta huvinriehunaa!

On liiaksi muutettu taiteeksi miellyttäviä seurustelu-taipumuksia. Niitä on liiaksi yleistytetty; kaikki on puettu periaatteiden ja säädösten muotoon ja on nuorille tytöille tehty kovin ikäväksi kaikki se, jonka pitäisi olla pelkkää huvitusta ja vilkasta leikkiä. En voi kuvitella mitään naurettavampaa kuin vanhaa tanssin- tai laulunopettajaa, joka tyytymättömänä rypistäen nenäänsä lähestyy nuoria tyttöjä, jotka jo muutenkin ovat naurunhaluisia, ja koettaa opettaa heille vähäpätöistä taitoaan, käyttämällä pedanttisempaa ja koulumestarimaisempaa äänenpainoa kuin jos olisi kysymyksessä katkismuksen opettaminen. Onko esim. laulutaito riippuvainen kirjoitetusta musiikista? Eikö kenties voi tehdä ääntään taipuisaksi ja tarkaksi, oppia laulamaan aistikkaasti, jopa itseään säestämäänkin tuntematta ainoatakaan nuottia? Sopiiko kenties sama laulutapa kaikille äänille? Soveltuuko sama metodi jokaiselle kyvylle? Minua ei koskaan saada uskomaan, että samat asennot, samat askeleet, samat liikkeet, ilmeet ja tanssit sopivat pienelle, vilkkaalle ja pirteälle ruskeanverevälle naiselle ja pitkälle vaaleaveriselle kaunottarelle, jolla on haaveksivan kaihomieliset silmät. Kun siis näen opettajan näille molemmille antavan vallan samanlaista opetusta, sanon: tuo mies harjottaa ammattiaan koneellisesti, mutta oikeasta taidosta hänellä ei ole aavistusta.

Kysytään, tuleeko tytöillä olla mies- vai naisopettajia. Sitä en tiedä. Minä puolestani en soisi että heillä olisi kumpaakaan, vaan soisin, että he vapaasti oppisivat sen, mitä he niin halukkaasti tahtoisivat oppia, ja ettei nähtäisi alati kaupungeissamme niin paljon harhailevia korupukuisia tanssimestareita. Olen varma siitä että seurustelu näiden ihmisten kanssa nuorille tytöille on oleva yhtä vahingollinen kuin heidän antamansa opetus on hyödytön, ja että heidän kuluneet puhetapansa, heidän äänenpainonsa ja käytöksensä ovat heidän oppilaissaan herättävät ensi mieltymisen tuohon kevytmieliseen turhamaisuuteen, joka noille opettajille on niin tärkeä ja johon nuoret neitoset taas, noiden opettajiensa esimerkkiä noudattaen, ennen pitkää yksinomaan kiinnittävät huomionsa ja harrastuksensa.

Siinä taidokkaisuudessa, jonka esineenä on pelkkä huvi, saattavat kaikki olla nuorten tyttöjen opettajia: heidän isänsä, äitinsä, veljensä, sisarensa, ystävättärensä, ohjaajattarensa, peilinsä ja ennen kaikkea heidän oma aistinsa. Heille ei kuitenkaan pidä tarjota opetustaan, heidän itsensä tulee sitä pyytää. Siitä, minkä tulee olla palkintona, ei pidä tehdä säännöllistä ja velvollista tehtävää, ja etenkin tämänkaltaisessa opiskelussa ensimäisen menestyksen tuottaa itse menestymisen halu. Jos muuten välttämättömästi halutaan sääntöjen muodossa annettua opetusta, en minä puolestani tahdo ratkaista, kumpaa sukupuolta noiden sääntöjen antajan tulee olla. En tiedä tuleeko tanssinopettajan tarttua oppilaansa, nuoren neitosen, valkeaan ja hienoon käteen, pitääkö hänen käskeä häntä sirosti nostelemaan hamettaan, kohottamaan katseitaan, ojentamaan käsivarsiaan ja panemaan povensa aaltoilemaan; sen vaan tiedän, etten mistään hinnasta tahtoisi olla tuo opettaja.

Uutteruudella ja taipumusten kehittämisellä aisti muodostuu; aistin avulla henki huomaamattaan aukenee käsittämään kaunista kaikilla aloilla sekä lopulta niitä siveellisiä käsitteitä, jotka ovat sen yhteydessä. Tässä kenties piilee eräs syy siihen, että säädyllisyyden ja siveyden käsitteet aikaisemmin juurtuvat tyttöihin kuin poikiin. Se näet, joka luulee että nämä aikaisin syntyvät käsitteet ovat kotiopettajattarien ansioksi luettavat, hyvin huonosti tuntisi heidän opetustapaansa ja ihmishengen kehityskulkua. Puhumistaidolla on etusijansa miellyttämistaidossa. Ainoastaan edellisen taidon avulla voi lisätä sitä miellyttäväisyyttä, johon tottumus jo puoleksi on kyllästyttänyt aistimme. Henki ei ainoastaan elähytä ruumista, vaan myös jossakin määrin sitä uudistaa; toisiaan seuraavien tunteiden ja ajatusten avulla se vilkastuttaa kasvot; ja puheen avulla, jota kannattavia ajatuksia henki herättää, se kiinnittää tarkkaavaisuuden pitkäksi ajaksi samaan esineeseen. Kaikki nämä syyt luullakseni vaikuttavat, että nuoret tytöt varsin pian omistavat tuon miellyttävän juttelemistaidon ja oppivat panemaan erityistä painoa puheeseensa, ennenkuin vielä edes täysin käsittävät, mitä puhuvat, ja että miehiä heti huvittaa heitä kuunnella, ennenkuin he edes kykenevät miehiä ymmärtämään. Miehet sitten tarkkaavasti odottavat heidän älykkäisyytensä heräämistä käyttääkseen sitä hyväkseen nuoren neitosen tunne-elämään syventyessään.

Naisilla on notkea kieli, he puhuvat aikaisemmin ja miellyttävämmin kuin miehet. Heitä moititaan siitä, että puhuvat enemmän kuin miehet; niin pitääkin olla, ja minä puolestani kernaasti muuttaisin tämän moitteen kiitokseksi. Naisilla näet suu ja silmät toimivat samaan aikaan, ja tämä tapahtuu samasta syystä. Mies sanoo sen, minkä tietää, nainen sen, mikä miellyttää; edellinen tarvitsee puhuakseen tietoja, jälkimäinen aistia; edellisen päämääränä tulee olla hyödylliset seikat, jälkimäisen taas miellyttävät seikat. Ainoa, minkä tulee olla yhteistä heidän puheissaan, on totuus.

Ei siis tule hillitä tyttöjen, eikä liioin poikien lörpötystä tällä ankaralla kysymyksellä: "mitä tuo hyödyttää?" vaan tällä, johon ei suinkaan ole helpompi vastata: "minkä vaikutuksen tuo on tekevä?" Koska tytöt tässä aikaisessa iässä eivät vielä osaa erottaa hyvää ja pahaa, minkä vuoksi eivät kohoa kenenkään tuomareiksi, tulee heidän pitää lakinaan sanoa ainoastaan miellyttäviä seikkoja niille henkilöille, joiden kanssa puhuvat. Seikka, joka saattaa tämän säännön noudattamisen sangen vaikeaksi, on se, että sen aina tulee alistua pääsäännön alaiseksi, nimittäin sen säännön, ettei saa valehdella.

Huomaan muitakin vaikeuksia, mutta ne esiintyvät vasta varttuneemmassa iässä. Mitä kysymyksessä olevaan ikään tulee, on pääasia, että tytöt pitävät kiinni totuudesta olematta epäkohteliaita, ja kun on luonnollista että epäkohteliaisuus heille on vastenmielinen, he oppivat helposti kasvatuksen avulla sitä välttämään. Olen seurustelun suhteen yleensä tehnyt sen huomion, että miesten kohteliaisuus on etupäässä alttiutta palvelevaisuuteen, naisten taas hyväilevää laatua. Tämä ero ei ole seuraus kasvatuksesta, vaan perustuu luontoon. Mies näyttää parhaasta päästä koettavan tarjota palveluksiaan, nainen taas miellyttää. Tästä seuraa, olkoon naisten luonteen laita miten tahansa, että heidän kohteliaisuutensa on vähemmin viekas kuin miesten kohteliaisuus. Naisten kohteliaisuus näet vaan laajentaa heidän alkuperäistä vaistoaan. Mutta kun mies teeskentelee pitävänsä minun etuani omaa etuansa parempana, niin verhotkoon hän valhettaan millä väreillä tahansa, olen varma siitä, että hän valehtelee. Ei siis naisille ole ollenkaan vaikeata olla kohteliaita eikä siis myöskään tytöille oppia tulemaan kohteliaiksi. Ensimäisen opetuksen tarjoaa luonto, taito sitä sitten vaan seuraa ja ratkaisee tapojemme mukaisesti minkä muotoisena naisten kohteliaisuuden tulee ilmetä. Mitä tulee siihen kohteliaisuuteen, jota tytöt seurustelussa toistensa kanssa toisilleen osottavat, sen laita on vallan toinen. He näyttävät silloin niin väkinäisiltä ja ovat niin kylmän kohteliaita; koska tämä on kaikille toistensa seurassa oleville tytöille epämukavaa, he eivät edes suuresti vaivaa itseään väkinäistä mielialaansa peittämällä. Heidän teeskentelynsäkin tässä suhteessa vivahtaa vilpittömyyteen, he kun eivät ollenkaan koeta sitä salata. Kuitenkin nuorten tyttöjen kesken joskus syntyy aivan vilpittömiä ystävyyssuhteita. Heidän iässään mielen hilpeys korvaa hyvää luonnonlaatua. Jos he ovat tyytyväisiä itseensä, he ovat tyytyväisiä koko maailmaan. On myöskin yleisesti tunnettu asia, että he miesten läsnäollessa suutelevat toisiaan sydämellisemmin ja hyväilevät toisiaan miellyttävämmin, he kun tuntevat jonkunmoista ylpeyttä siitä, että ilman rangaistusta voivat jaella hyväilyjä, joiden tietävät kiihottavan miesten halua ja siis herättävän heidän kateuttaan.

Koska ei tule sallia, että nuoret pojat tekevät sopimattomia kysymyksiä, sitä suuremmalla syyllä tulee kieltää ne nuorilta tytöiltä. Tyttöjen tyydytetyllä tai huonosti peitetyllä uteliaisuudella näet on vallan toiset seuraukset, heillä kun on hyvin tarkka äly arvaamaan heiltä kätkettyjä salaperäisyyksiä, jopa taito päästä niiden perille. Vaikka siis ei pidä sallia heidän kyselyään, neuvoisin vanhempia ihmisiä tekemään heille paljon kysymyksiä, antamaan heille paljon aihetta keskustelemiseen, vaivaamaan heitä taivuttamalla heitä helposti puhumaan, jotta he saavuttaisivat taidon antaa nopeita ja sattuvia vastauksia, jotta he saisivat henkistä joustavuutta ja jotta heidän kielensä kävisi taipuisaksi, niin kauan kuin tämä vaaratta voi tapahtua. Tämäntapaiset keskustelut, jos ne parhaasta päästä ovat hilpeäluontoisia ja jos ne taitavasti valitaan ja ohjataan, tarjoisivat viehättävän huvin tälle iälle ja voisivat istuttaa näiden nuorten henkilöiden viattomiin sydämiin ensimäiset ja ehkä hyödyllisimmät siveelliset opetukset, joita elämä heille voi antaa. Tämä tapahtuisi, jos hupaisuuden ja tyydytetyn miellyttämishalun muodossa heille huomautettaisiin, mille ominaisuuksille miehet todella suovat kunnioituksensa ja mihin perustuu siveän naisen kunnia ja onni.

On luonnollista, että koska jo poikalapset ovat kykenemättömät muodostamaan itselleen oikeata käsitystä uskonnosta, tämä suuremmalla syyllä on yläpuolella tyttöjen käsityskykyä. Juuri tästä syystä tahtoisin aikaisemmin puhua tyttöjen kanssa uskonnosta. Sillä jos pitäisi odottaa kunnes he kykenevät perusteellisesti keskustelemaan näistä syvistä kysymyksistä, olisi se vaara tarjona, ettei heille koskaan voisi niistä puhua. Naisten järki on käytännöllistä laatua, ja se saattaa heidät hyvin helposti löytämään keinot saavuttaakseen tunnetun päämäärän, mutta se ei saata heitä itseään tuota päämäärää löytämään. Molempien sukupuolten yhteiskunnallinen suhde toisiinsa on ihmeteltävä. Tästä suhteesta muodostuu siveellinen henkilö, jonka silmä on nainen ja jonka käsivarsi on mies. Mutta molemmat ovat toisistaan sillä tavoin riippuvaiset, että nainen oppii mieheltä, mitä tulee nähdä ja että mies oppii naiselta, mitä tulee tehdä. Jos nainen yhtä hyvin kuin mies voisi kohota alkuperuksiin ja jos miehellä olisi yhtä suuri yksityisseikkojen älyäminen kuin naisella, olisivat he alati toisistaan riippumattomat ja eläisivät ainaisessa epäsovussa, eikä mitään yhteyssuhdetta heidän välillään voisi olla olemassa. Mutta nytpä vallitseekin heidän välillään sopusointu, ja kaikki heissä pyrkii yhteiseen päämäärään. Ei tiedä kumman vaikutus tässä kohdin on tehoisampi. Kumpikin seuraa toisen mielivaikutteita; kumpikin tottelee, ja kumpikin on hallitseva.

Yksistään sen nojalla, että naisen käytöstapa on yleisen mielipiteen alainen, tulee hänen uskonsa olla auktoriteetista riippuvainen. Jokaisella tytöllä tulee olla äitinsä ja jokaisella vaimolla miehensä uskonto. Jos tämä uskonto huomattaisiin vääräksi, niin se mukautuvaisuus, joka saattaa niin hyvin äidin kuin tyttären alistumaan luonnon järjestykseen, on Jumalan edessä haihduttava tuon erehdyksen synnin. Koska naiset eivät kykene itse näitä asioita arvostelemaan, tulee heidän pitää isien ja puolisojen ratkaisua vallan kuin kirkon ratkaisuna.

Koska naiset eivät kykene itsestään muodostamaan uskonsääntöjään, eivät he myöskään osaa pysyä määrätyn selvyyden ja järjen rajoissa, vaan antavat tuhansien vierasten vaikuttimien johtaa itseään, joten joko eivät saavuta sitä, mikä on totta, tai menevät toden päämäärästä ohi. Ollen aina liioittelevia he ovat joko vapaa-ajattelijoita tai ylen hurskaita; eipä tapaa naisia, joissa viisaus yhtyisi jumalisuuteen. Syy tähän epäkohtaan ei piile yksistään heidän sukupuolensa liioittelevassa luonteessa, vaan myöskin miesten luonteen huonosti järjestetyssä auktoriteetissa. Tapojen irstaisuus saattaa miehen auktoriteetin halveksituksi, katumuksen aiheuttama pelko taas tekee sen tyrannimaiseksi. Tämän vuoksi mies auktoriteetillaan aina vaikuttaa joko liian paljon tai liian vähän. Koska naisten uskonnollisuuden tulee nojata auktoriteettiin ei ole yhtä tärkeätä selvitellä heille uskon perusteita, kuin tarkoin esittää heille uskon sisällys. Sillä usko epäselviin ja himmeihin aatteisiin on fanatismin alkulähde, ja usko, jota vaaditaan kokonaan järjettömiin seikkoihin, johtaa joko hulluuteen tai epäuskoon. En tiedä kumpaa meidän katkismuksemme suuremmassa määrin aiheuttavat, mutta tiedän varmasti, että ne välttämättömästi aiheuttavat jommankumman.

Ensimäinen seikka, joka on huomioon otettava, kun nuorille tytöille opetetaan uskontoa, on se, ettei tämä opetus heille ole surunvoittoista ja pakollista henkistä työtä, ettei se koskaan esiinny heille varsinaisena tehtävänä ja velvollisuutena. Älköön heitä siis koskaan pantako mitään uskontoon kuuluvaa ulkoa lukemaan, älköön edes rukouksia. Kasvattaja tyytyköön heidän läsnäollessaan säännöllisesti lukemaan rukouksensa, heitä pakottamatta niihin osaa ottamaan. Olkoot rukoukset lyhyet, kuten Jeesus Kristus itse säätää. Suoritettakoon ne aina sopivalla hartaudella ja kunnioituksella. Otettakoon huomioon, että, kun pyydämme korkeimmalta olennolta tarkkaavaisuutta kuuntelemaan meitä, hän voi sitä suuremmalla syyllä vaatia, että me kiinnitämme täyden tarkkaavaisuutemme siihen, mitä aiomme hänelle sanoa.

On vähemmän tärkeätä, että nuoret tytöt pian oppivat tuntemaan uskonnon; paljon tärkeämpää on, että he oppivat sen hyvin tuntemaan ja että sitä rakastavat. Jos teette uskonnon opetuksen heille rasittavaksi, jos kuvittelette heille Jumalaa olennoksi, joka alati on heille vihainen, jos hänen nimessään velvotatte heitä lukemattomiin vaivalloisiin velvollisuuksiin, joita eivät näe teidän itsenne koskaan täyttävän, niin mitä muuta he voivat ajatella, kuin että katkismuksen osaaminen ja rukoileminen ovat pikkutyttöjen velvollisuuksia, ja mitä muuta he voivat toivoa kuin että kasvaisivat suuriksi, päästäkseen vapaiksi kaikesta tästä pakollisuudesta! käyttäkää ennen kaikkea hyvää esimerkkiä. Ilman sitä ei koskaan saavuta mitään lapsiin nähden.

Uskonkappaleita selittäessänne antakaa selityksenne suoranaisen opetuksen muodossa älkääkä suorittako opetustanne kysymysten ja vastausten muodossa. Tyttöjen tulee aina vastata ainoastaan sitä, mitä ajattelevat, eikä sitä, mitä heille on saneltu. Katkismuksen kysyvä muoto on järjetön, sillä vastauksillaan oppilas itse teossa opettaa opettajaa. Jopa nämä ovat valheita lasten suussa, he kun selittävät sellaista, mitä eivät ymmärrä, ja vakuuttavat sellaista, jota eivät kykene uskomaan. Näytettäköön minulle kaikkein viisaimmista miehistä vaan yksikin, joka ei valhettelisi lausuessaan katkismustaan!

Meidän katkismuksemme ensimäinen kysymys kuuluu: "Kuka sinut on maailmaan synnyttänyt?" Tähän pieni tyttö, joka varsin hyvin tietää, että se on hänen äitinsä, kuitenkin epäröimättä vastaa: Jumala. Ainoa, mikä pienokaiselle tässä kohdin on selvää, on se, että hän kysymykseen, joka hänelle on tuiki käsittämätön, antaa vastauksen, jota hän vielä vähemmin ymmärtää.

Minä toivoisin, että mies, joka hyvin tuntisi lapsen henkisen kehityskulun, kirjoittaisi katkismuksen lapsia varten. Tämä olisi kenties hyödyllisin kirja, joka koskaan on kirjoitettu, eikä se, luullakseni, tuottaisi kaikkein vähintä kunniaa tekijälleen. Aivan varmaa on, että jos tuollainen kirja olisi hyvä, se ei ollenkaan olisi meidän nykyisten katkismuksiemme kaltainen.

Sellainen katkismus olisi hyvä ainoastaan sillä ehdolla, että lapsi siinä asetettuihin kysymyksiin itsestään osaisi vastata, ilman että olisi oppinut ulkoa vastauksia. Luonnollisesti tulisi lapsella olla tilaisuus itsellään joskus tehdä vuorostaan kysymyksiä. Saattaakseni ymmärrettäväksi mitä tässä tarkoitan, tulisi minun kirjoittaa mallikatkismus. Mutta tiedän varsin hyvin mitä minulta sitä tehdäkseni puuttuu. Koetan kuitenkin antaa siitä likimääräisen käsityksen.

Kuvittelen siis, että tekijän, tullakseen meidän katkismuksemme ensimäiseen kysymykseen, olisi alkaminen jotenkin tähän tapaan:

Kasvattajatar. Muistatko vielä sitä aikaa, jolloin äitisi oli tyttö?

Tyttö. En muista.

Kasvattajatar. Miksi et? Onhan sinulla niin hyvä muisti.

Tyttö. Eihän minua silloin vielä ollut olemassa.

Kasvattajatar. Et siis aina ole elänyt?

Tyttö. En.

Kasvattajatar. Tuletko aina elämään?

Tyttö. Tulen.

Kasvattajatar. Oletko nuori vai vanha?

Tyttö. Olen nuori.

Kasvattajatar. Entä isoäitisi, onko hän nuori vai vanha?

Tyttö. Hän on vanha.

Kasvattajatar. Onko hän ollut nuori?

Tyttö. On.

Kasvattajatar. Minkätähden hän ei enää ole nuori?

Tyttö. Sentähden, että hän on vanhentunut.

Kasvattajatar. Oletko sinäkin tuleva vanhaksi, kuten hän?

Tyttö. En tiedä.[165]

Kasvattajatar. Missä ovat viimevuotiset hameesi?

Tyttö. Ne on ratkottu rikki.

Kasvattajatar. Ja miksi ne on ratkottu rikki?

Tyttö. Sillä ne olivat minulle liian pienet.

Kasvattajatar. Ja miksi ne olivat sinulle liian pienet?

Tyttö. Siksi, että olen kasvanut.

Kasvattajatar. Oletko vieläkin kasvava?

Tyttö. Tietysti!

Kasvattajatar. Mitä tulee suurista tytöistä?

Tyttö. Heistä tulee rouvia.

Kasvattajatar. Ja mitä tulee rouvista?

Tyttö. Heistä tulee äitejä.

Kasvattajatar. Millaisiksi äidit lopulta tulevat?

Tyttö. He tulevat vanhoiksi.

Kasvattajatar. Tuletko sinäkin siis vanhaksi?

Tyttö. Tulen, kun minusta tulee äiti.

Kasvattajatar. Ja miksi tulevat vanhat ihmiset?

Tyttö. En tiedä.

Kasvattajatar. Miten on käynyt isoisäsi?

Tyttö. Hän on kuollut.[166]

Kasvattajatar. Minkätähden hän on kuollut?

Tyttö. Sentähden, että hän oli vanha.

Kasvattajatar. Miten siis käy vanhojen ihmisten?

Tyttö. He kuolevat.

Kasvattajatar. Entä sinä itse, kun olet tullut vanhaksi, miten si…

Tyttö (keskeyttäen). Oh! Minä en tahdo kuolla!

Kasvattajatar. Lapseni, ei kukaan tahdo kuolla, ja kuitenkin kaikki ihmiset kuolevat.

Tyttö. Kuinka? Onko äitikin kuoleva?

Kasvattajatar. On, kuten kaikki muutkin. Naiset tulevat vanhoiksi, samoin kuin miehetkin, ja vanhuus johtaa kuolemaan.

Tyttö. Mitä tulee tehdä, että tulisi hyvin myöhään vanhaksi?

Kasvattajatar. Elää ymmärtäväisesti niin kauan kun on nuori.

Tyttö. Minä olen aina oleva ymmärtäväinen.

Kasvattajatar. Sen parempi sinulle. Mutta luuletko silti voivasi elää aina?

Tyttö. Kun tulen hyvin, hyvin vanhaksi…

Kasvattajatar. No siis?

Tyttö. Kun on niin vanha, niin täytyy, kuten sanotte, kuolla.

Kasvattajatar. Sinäkin olet siis kerran kuoleva?

Tyttö. Oi sentään, olen kerran kuoleva!

Kasvattajatar. Kuka eli siis ennen sinua?

Tyttö. Isäni ja äitini.

Kasvattajatar. Kuka eli ennen heitä.

Tyttö. Ennen heitä elivät heidän vanhempansa.

Kasvattajatar. Kuka on elävä sinun jälkeesi?

Tyttö. Lapseni ovat elävät minun jälkeeni.

Kasvattajatar. Ja kuka heidän jälkeensä?

Tyttö. Heidän lapsensa, j.n.e.

Jatkamalla tätä menettelytapaa, tulee huomaamaan, jos tekee selviä johtopäätöksiä, että ihmissuvulla, kuten kaikilla muilla olioilla, on alkunsa ja loppunsa, s.o. että sillä on isä ja äiti, joilla ei ollut isää ja äitiä, ja että lopulta tulee olemaan lapsia, joilla ei ole lapsia.[167] Ainoastaan esittämällä pitkän sarjan tämäntapaisia kysymyksiä voi tarpeeksi valmistaa katkismuksen ensimäistä kysymystä. Vasta silloin voi tehdä tämän kysymyksen ja silloin vasta lapsi kykenee sitä ymmärtämään. Mutta mikä ääretön harppaus siitä toiseen vastaukseen, joka, niin sanoakseni, antaa määritelmän Jumalan olemuksesta! Milloin tämä kuilu on täytettävä? Jumala on henki? Pitääkö minun upottaa lapsen ymmärrys tuohon himmeän metafysiikan mereen, joista miestenkin on niin vaikea upottuaan pelastua? Pikkutytön tehtävä ei ole ratkaista näitä kysymyksiä; hänen tehtävänänsä on korkeintaan asettaa ne. Jos tämä tapahtuu, olen vastaava hänelle yksinkertaisesti: "Kysyt minulta, mikä Jumala on, mutta sitä ei ole helppo sanoa. Jumalaa ei voi kuulla, ei nähdä eikä koskettaa; hänet tunnetaan ainoastaan hänen teoistaan. Voidaksesi kuvitella millainen hän on, sinun tulee ensin tietää, mitä hän on tehnyt."

Vaikka meidän dogmimme kaikki sisältävät yhtä paljon totuutta, eivät kuitenkaan kaikki siltä ole yhtä tärkeitä. Jumalalle on aivan yhdentekevää, tunnemmeko hänen kunniansa joka suhteessa, mutta inhimilliselle yhteiskunnalle ja kaikille sen jäsenille on tärkeätä, että jokainen ihminen tuntee ja täyttää ne velvollisuudet, lähimmäistään ja itseään kohtaan, jotka Jumalan laki hänelle säätää. Tätä meidän tulee lakkaamatta toisillemme opettaa, ja etupäässä vanhemmat ovat velvolliset tätä opettamaan lapsilleen. Se, että muuan neitsyt on luojansa äiti, että tämä neitsyt on synnyttänyt Jumalan tai ainoastaan ihmisen, johon Jumala on yhtynyt, se että Isällä on sama tai erilainen luonne, että Pyhä henki vuotaa ulos heistä jommastakummasta, jotka ovat toistensa kaltaiset, tai molemmista yhteisesti — tämä kaikki on sellaista, joka tosin on näennäisesti olennaista, mutta jonka ratkaisu ei ole tärkeämpää ihmiskunnalle kuin mitä on tietää minä päivänä tulee viettää pääsiäistä, onko rukoiltava rukousnauhaa käyttämällä, tuleeko paastota, olla lihaa syömättä, puhua latinaa vai ranskaa kirkossa, koristaa seiniä kuvilla, lukea vai kuulla messua, ja saavatko katolilaiset papit naida. Ajatelkoon kukin näistä asioista mitä tahtoo, se ei mielestäni liikuta muita. Mitä minuun tulee, se on minulle vallan yhdentekevää. Mutta se, mikä minulle ja kaikille kanssaihmisilleni on tärkeätä, on, että jokaisen tulee tietää olevan olemassa inhimillisten kohtaloiden Ohjaajan, jonka lapsia me kaikki olemme ja joka käskee meidän kaikkien olla oikeamielisiä, rakastaa toinen toistamme, olla avuliaita ja armeliaita, täyttää lupauksemme kaikille, omille ja hänen vihollisilleenkin. Lisäksi on tärkeätä tietää, että tämän elämän näennäinen onni ei ole minkäänarvoinen, että tätä elämää seuraa toinen elämä, jossa tämä ylin Olento on palkitseva hyviä ja tuomitseva pahoja. Nämä ja tämäntapaiset opinkappaleet ovat tärkeät opettaa nuorisolle ja juurrutettavat kansalaisten vakaumukseen. Jokainen, joka niitä vastustaa, ansaitsee rangaistuksen, se on kieltämätöntä. Sillä hän on järjestyksen häiritsijä ja yhteiskunnan vihollinen. Se, joka sivuuttaa ne ja tahtoo istuttaa meihin omia yksityisiä mielipiteitään, joutuu samaan lopputulokseen, joskin seuraten päinvastaista tietä. Hän kun tahtoo omalla tavallaan ylläpitää järjestystä, hän itse teossa häiritsee rauhaa. Uhkamielisessä ylpeydessään hän esiintyy Jumaluuden tulkitsijana ja vaatii itselleen Jumalan nimessä ihmisten ylistystä ja kunnioitusta, täten itse tekeytyen Jumalaksi, mikäli hänen asemansa sallii.

Sivuuttakaa siis kaikki nuo salaperäiset dogmit, jotka meille ovat pelkkiä sanoja, ilman aatesisällystä, kaikki nuo omituiset opit, joiden turha tarkastaminen niiden harjottajissa korvaa hyvettä, saattaen heidät pikemmin mielettömiksi kuin hyviksi. Pysytelkää aina lapsianne siinä ahtaassa dogmien piirissä, joka on moraalin yhteydessä. Koettakaa heissä synnyttää se vakaumus, ettei meille mikään muu ole hyödyllistä kuin se, mikä opettaa meitä oikein ja hyvin toimimaan. Älkää suinkaan kasvattako tyttäriänne teologeiksi ja filosofeiksi. Opettakaa heille taivaallisista asioista ainoastaan sellaista, mikä edistää inhimillistä viisautta. Totuttakaa heitä tuntemaan alati olevansa Jumalan silmien edessä, pitämään häntä tekojensa, ajatustensa, hyveensä ja huvituksiensa todistajana. Opettakaa heitä lisäksi tekemään hyvää ilman huomionherättämisen halua ja yksistään siitä syystä, että Jumala hyvää rakastaa. Opettakaa heitä vielä napisematta kestämään kärsimystä ajatellen, että hän siitä on antava korvausta, sanalla sanoen aina elämässään käyttäymään tavalla, josta voivat iloita kun kerran astuvat hänen eteensä. Tämä on oikea uskonto; se on myös ainoa uskonnon muoto, joka ei siedä väärinkäytöstä ja joka ei aiheuta jumalattomuutta ja uskonkiihkoa. Saarnattakoon kuinka monta ylevämpää uskontoa tahansa, minä puolestani en kuitenkaan tule tunnustamaan mitään muuta uskontoa.

Muuten on hyvä ottaa huomioon, että, siihen ikään asti, jolloin järki valistuu ja heräävä tunne-elämä panee omantunnon puhumaan, hyvä ja paha on nuorisolle se, mitä sitä ympäröivät henkilöt hyväksi ja pahaksi arvostelevat. Se, mikä nuorille tytöille käsketään, on hyvää, se, mikä heiltä kielletään, on pahaa; sen enempää heidän ei tarvitse tietää. Tästä huomaa, kuinka tärkeätä on — tytöille vielä tärkeämpää kuin pojille — millaisia ihmisiä valitaan heidän kanssaan seurustelemaan ja heihin vaikuttamaan. Lopulta saapuu se hetki, jolloin tytöt itsestään alkavat arvostella asioita, ja silloin on aika muuttaa heidän kasvatussuunnitelmaansa.

Olen kenties tästä tähän asti jo puhunut liiaksi. Millaisiksi kehittäisimmekään naiset, jos asettaisimme heidän laikseen yksinomaan yleiset ennakkoluulot! Älkäämme suinkaan siihen määrin alentako sitä sukupuolta, joka meitä hallitsee ja joka meille tuottaa kunniaa, ellemme ole sitä halventaneet. On olemassa koko ihmissukua koskeva laki, joka on aikaisempi yleistä mielipidettä. Tämän lain järkähtämättömään johtoon tulee kaikkien muiden lakien alistua. Se näet tuomitsee ennakkoluulotkin, ja ainoastaan siinä määrin kuin ihmisten kunnioitus on sopusoinnussa sen kanssa, tämä kunnioitus voi olla auktoriteettinamme.

Tämä laki on sisäinen tunteemme. En tässä toista mitä siitä aikaisemmin olen sanonut. Mainitsenhan vaan, että jos eivät nämä kaksi puheena olevaa lakia ole ohjaavina naisten kasvatuksessa, se on aina oleva puutteellinen. Tunne ilman yleistä mielipidettä ei ole heille antava tuota hengen herkkää hienoutta, joka hyville tavoille tuottaa maailman kunnioituksen, ja yleinen mielipide ilman tunnetta on saattava naiset petollisiksi ja siveettömiksi ja on paneva ulkokuoren todellisen hyveen sijaan.

On siis tärkeätä heissä viljellä henkistä kykyä, joka kelpaa ratkaisijaksi noiden molempien ohjaajien välillä, kykyä joka ei päästä omaatuntoa eksymään ja joka oikaisee ennakkoluulojen väärät päätelmät. Tämä kyky on järki. Mutta kuinka moni kysymys tunkee esiin tätä sanaa mainittaessa! Kykenevätköhän naiset vankkoja järkipäätelmiä tekemään? Onko siis todella tärkeätä, että he koettavat kehittää arvostelukykyään? Onko tämä kehittäminen todella saavuttava toivottua menestystä? Onko se hyödyllinen naiselle olennaisille tehtäville, soveltuuko se yhteen sen yksinkertaisuuden kanssa, joka hänelle sopii?

Näitä kysymyksiä pohditaan ja ratkaistaan eri tavoin, ja siinä joudutaan päinvastaisiin äärimäisyyksiin. Niinpä toiset säätävät, että naisen yksinomaan tulee perheessään ommella ja kehrätä palvelijattarien kanssa, ja täten he hänestä tekevät talonisännän ensimäisen palvelijattaren. Toiset eivät taas tyydy lujentamaan naisen oikeuksia, vaan tahtovat, että he anastaisivat miestenkin oikeudet. Sillä jos heidän sukunsa olennaisissa oikeuksissa asetamme heidät yläpuolelle miehiä ja kaikessa muussa teemme naisen miehen vertaiseksi, niin mitä tämä muuta on kuin siirtää naiselle se ylemmyyden ja etevämmyyden asema, jonka luonto on aviomiehelle antanut?

Se järkevyys, jota mies tarvitsee tunteakseen velvollisuutensa, ei ole monimutkainen. Se järkevyys, joka johtaa naista tuntemaan omia velvollisuuksiaan, on vielä yksinkertaisempi. Se kuuliaisuus ja uskollisuus, jota hän on velkapää osottamaan miehelleen, se hellyys ja huolenpito, jota hän on velvollinen omistamaan lapsilleen, ovat niin luonnollisia ja ilmeisen selviä seurauksia hänen asemastaan, ettei hän, jos vaan on vilpitön, voi vastustaa sitä sisäistä tunnetta, joka häntä ohjaa, eikä olla tuntematta velvollisuuttaan, jos hänen kiintymyksensä vielä on turmeltumaton.

Minä puolestani en erotuksetta moittisi sitä, että vaimo yksinomaan harrastaisi sukupuolensa töitä ja että hänet kaiken muun suhteen annettaisiin olla mitä suurimmassa tietämättömyydessä. Mutta tätä varten vaadittaisiin hyvin yksinkertaisia ja puhtaita julkisia tapoja ja hyvin syrjäisiä elintapoja. Suurissa kaupungeissa ja turmeltuneiden miesten seurassa tällainen nainen olisi liian helposti vieteltävissä. Usein hänen hyveensä jäisi pelkän sattuman varaan. Tällä filosofisella vuosisadalla naisella tulee olla hyve, joka kestää koettelemuksia. Hänen tulee edeltäpäin tietää sekä mitä hänelle voidaan sanoa, että mitä hänen siitä tulee ajatella.

Onhan nainen riippuvainen miesten arvosteluista, ja hänen tulee siis ansaita heidän kunnioituksensa. Hänen tulee ennen kaikkea saavuttaa miehensä kunnioitus. Hänen ei tule ainoastaan saattaa miestään rakastamaan hänen persoonaansa, vaan myös saamaan hänet hyväksymään hänen käytöksensä. Hän tulee muiden silmissä saattaa tunnustetuksi miehensä valinta ja saattaa miehensä kunnioitetuksi sen kunnioituksen nojalla, jota osotetaan hänen vaimolleen. Mutta miten hän kaikessa tässä voi onnistua, jos ei tunne meidän laitoksiamme, ellei hän tiedä mitään tavoistamme, seurustelusäännöistämme, ellei hän tunne inhimillisten arvostelmien aiheuttajia eikä niitä intohimoja, jotka määräävät noita arvostelmia? Juuri senvuoksi, että nainen on samalla kertaa riippuvainen omastatunnostaan ja toisten mielipiteistä, hänen tulee oppia toisiinsa vertaamaan näitä kahta ohjaajaa, niitä yhteen sovittamaan ja antamaan etusija edelliselle ainoastaan silloin, kun ne molemmat ovat keskenään ristiriidassa. Täten hänestä tulee omien tuomariensa tuomari, ja hän ratkaisee itse, milloin hänen tulee alistua niiden tuomioihin, milloin ne hylätä. Ennenkuin hän hylkää tai hyväksyy niiden ennakkoluulot, hän niitä punnitsee. Hän oppii hakemaan niiden alkujuuren, niiden pahoja vaikutuksia välttämään ja antamaan niille edullisen käänteen. Hän pitää huolta siitä, ettei koskaan joudu moitteen alaiseksi, jos hänen velvollisuutensa sallii hänen sitä välttää. Mutta ei mitään kaikesta tästä voi tehdä, ellei kehitä hänen älyänsä ja järkeänsä.

Palaan aina perusaatteeseeni, ja se tarjoaa minulle kaikkien vaikeuksieni ratkaisun. Tutkin olevaista, etsin sen syitä ja huomaan lopulta, että kaikki, mikä on olemassa, myöskin on hyvin. Astun vieraanvaraiseen taloon, jonka isäntä ja emäntä yhdessä täyttävät kestiystävyyden velvollisuuksia. Kummallakin on ollut samanlainen kasvatus, kumpikin on yhtä kohtelias, molemmilla on yhtä paljon aistia ja henkevyyttä, kumpaakin elähyttää sama halu hyvin vastaanottaa vieraitaan ja päästää heidät luotaan menemään tyytyväisinä isäntäväkeen. Mies ei laiminlyö ainoatakaan huolenpitoa, vaan tarkkaa kaikkea: hän kulkee edestakaisin, kiertelee huoneissa ja vaivaa itseään lukemattomilla tavoin. Hän tahtoisi olla pelkkää tarkkaavaisuutta. Vaimo pysyy paikallaan; pieni seurapiiri kokoontuu hänen ympärilleen ja näyttää häneltä peittävän muut vieraat. Kuitenkaan ei vierashuoneessa tapahdu mitään, jota hän ei huomaisi, sieltä ei lähde pois kukaan, jonka kanssa hän ei olisi puhunut. Hän ei ole laiminlyönyt mitään sellaista, joka on voinut huvittaa kaikkia, hän ei ole kellekään sanonut mitään sellaista, joka ei häntä olisi miellyttänyt. Ja ollenkaan häiritsemättä seuraelämän järjestystä hän muistaa yhtä hyvin huomaamattomimman vieraista kuin kaikkein huomatuimman. Pöytä on katettu, käydään ruualle. Isäntä, joka tietää mitkä vieraat hyvin soveltuvat yhteen, asettaa heidät istumaan pöydän ääreen, sen mukaan kuin katsoo sopivaksi. Emäntä, vaikka ei ollenkaan tuntisi noita seikkoja, ei erehdy vieraiden vieruskumppanien valinnassa. Hän näet jo on heidän silmistään ja koko esiintymisestään huomannut, kuka sopii kunkin pöytäkumppaniksi, ja kukin on saava sen paikan, jota haluaa. En väitä, että joku vieraista ruokia tarjottaessa unhotettaisiin. Onhan isäntä kiertänyt ympäri, eikä hän siis unhota ketään. Mutta emäntä arvaa mitä ruokalajia kukin mielihyvällä katselee ja tarjoaa kullekin sitä. Vaikka hän puhuu naapuriensa kanssa, luo hän katseensa pöydän päähän asti. Hän näkee, kuka ei syö siitä syystä, ettei hänellä ole nälkä ja kuka ei rohkene ottaa eteensä tai pyytää senvuoksi, että on kömpelö tai ujo. Noustessaan pöydästä jokainen luulee, että emäntä on ajatellut yksistään häntä. Ja kaikki luulevat, ettei hän ole itse ehtinyt syödä ainoatakaan palaa. Mutta itse teossa hän on syönyt enemmän kuin kukaan muu.

Kun kaikki vieraat ovat menneet, isäntäväki puhuu pitojen yksityiskohdista. Mies kertoo mitä hänelle on sanottu, mitä ovat sanoneet ja tehneet ne, joiden kanssa hän on keskustellut. Vaimo tosin ei tässä suhteessa aina tee tarkinta selkoa, mutta sen sijaan häneltä ei ole jäänyt huomaamatta mitä hiljaa on kuiskattu salin toisessa päässä. Hän tietää mitä se ja se ajatteli, mistä se tai se puhe tai kädenliike johtui. Tuskin on ollut ainoatakaan kuvaavaa ilmettä, jonka merkitystä hän ei heti osaisi selittää, melkein aina osuen oikeaan.

Sama älykäs taitavuus, joka saattaa hienon maailman naisen niin huomattavan etevällä tavalla emännän tehtäviä suorittamaan, saattaa myös keikailevan naisen ylen eteväksi taidossa huvittaa useita ihailijoita. Se viekkaus, johon keikailun on turvautuminen, vaatii vielä hienompaa taitoa kuin kohteliaisuus. Kun näet kohtelias nainen vaan on kohtelias kaikille, niin hän on täyttänyt kaikkien vaatimukset; mutta keikaileva nainen tällaisella taitamattomalla yksitoikkoisuudella pian menettäisi kaiken valtansa. Jos hän osottautuisi yhtä ystävälliseksi kaikille ihailijoilleen, hän pian vierottaisi ne kaikki pois luotaan. Seuraelämässä se kohtelutapa, jota kaikille osotetaan, luonnollisesti miellyttää ja tyydyttää kaikkia. Kunhan vaan saa osakseen hyvän kohtelun, ei juuri välitä siitä, että muutamia asetetaan etusijaan. Mutta rakkausasioissa suosio, joka ei ole yksinomainen, on solvaus. Arvonsa tunteva mies tahtoisi sata kertaa ennemmin että häntä yksinään pahoin kohdellaan, kuin että hänen osakseen tulevat samat hyväilyt kuin useille muille. Pahinta, mikä hänelle voi tapahtua on se, ettei hänelle osoteta yksinomaista huomiota. Naisen, joka tahtoo pysyttää useampia ihailijoita, tulee siis luulotella jokaiselle heistä, että hän hänet asettaa etusijaan, ja tulee luulotella hänelle sitä toisten läsnäollessa, joille hän taas hänen läsnäollessaan uskottelee heitä yksinomaan suosivansa.

Jos tahdotte nähdä pahassa pulassa olevaa miestä, niin asettakaa kahden naisen seuraan mies, jolla on salainen suhde kumpaankin, ja tarkatkaa miten nolon näköinen hän on. Asettakaa samoissa olosuhteissa oleva nainen kahden miehen seuraan (ja epäilemättä tällaiset tapaukset eivät ole harvinaisemmat). Silloin ihmettelette sitä taitavuutta, jolla hän vetää kumpaakin nenästä ja menettelee niin, että kumpikin asettaa toisen ivansa esineeksi. Jos tämä nainen osottaisi kummallekin rakastajalleen samaa luottamusta ja olisi kumpaakin kohtaan yhtä tuttavallinen, niin nämä eivät hetkeäkään antaisi itseään pettää. Jos hän kohtelisi heitä molempia yhtä hyvin, hän epäilemättä täten ilmaisisi, että heillä molemmilla on samat oikeudet hänen suhteensa. Mutta hänpä osaa tässä kohdin menetellä paljoa taitavammin. Kaukana siitä, että kohtelisi heitä samalla tavoin, hän teeskentelee tekevänsä eroa heidän välillään; hän tietää varsin hyvin, että se, jota hän imartelee, luulee tämän tapahtuvan hellyydestä ja että se, jota hän kohtelee kylmäkiskoisesti, luulee tämän kohtelun johtuvan loukatusta rakkaudesta. Täten kumpikin tyytyväisenä osaansa huomaa tuon naisen alati kääntävän huomionsa häneen, vaikka hän itse teossa koko ajan vaan ajattelee itseään.

Yleisessä miellyttämishalussaan keikailu keksii vielä muita samanlaisia keinoja. Oikut herättäisivät pelkkää vastenmielisyyttä, ellei niitä osattaisi taitavasti käyttää. Mutta juuri senkautta, että keikaileva nainen niitä taitavasti käyttää tarkoituksiinsa, hän niistä tekee mitä vahvimmat kahleet orjilleen.

Usa ogn' arte la donna, onde sia colto Nella sua rete alcun novello amante; Ne con tutti, ne sempre un stesso volto Serba, ma cangia a tempo atto e sembiante.[168]

Mihin muuhun perustuisikaan tämä taito kuin hienoon ja alituiseen havaitsemiseen, joka saattaa naisen joka hetki huomaamaan, mitä liikkuu miesten sydämissä ja joka saattaa hänet jokaista salaista mielenliikutusta huomatessaan käyttämään tarvittavaa voimaa tuota mielenliikutusta ehkäistäkseen tai kiillottaakseen. Voidaanko tämä taito oppia? Ei; se on naisilla synnynnäinen; se on heillä kaikilla, eivätkä miehet koskaan voi sitä hankkia itselleen yhtä suuressa määrin. Se on naissukupuolen olennaisia ominaisuuksia. Mielenmaltti, tarkka, terävä tajuaminen ja hieno huomiokyky — siinä naisen tiedot. Siinä, miten taitavasti he osaavat käyttää näitä tietojaan, ilmaantuu heidän kykynsä.

Näin on laita, ja olemme nähneet, miksi niin pitää olla. Naiset ovat viekkaita ja vilpillisiä, näin sanotaan; niin ei ole laita. Alunpitäen he eivät sellaisia ole, vaan muuttuvat sellaisiksi lopulta. Heille olennainen kyky on taitavuus eikä vilpillisyys. Seuratessaan sukupuolensa todellisia taipumuksia he eivät edes valehdellessaan ole vilpillisiä. Miksi vaaditte vastausta heidän suultaan, kun sen ei olekaan määrä tätä vastausta antaa? Kysykää heidän katseiltaan, heidän kasvoväriltään, heidän hengitykseltään, heidän heikolta vastustukseltaan — siinä se kieli, jonka luonto on antanut heille heidän vastatakseen miehille. Heidän suunsa sanoo aina: ei; ja niin sen tulee sanoa. Mutta siihen yhtynyt äänenpaino ei osaa valehdella. Eikö kenties naisella ole samoja tarpeita kuin miehellä, vaikka hänellä ei ole samoja oikeuksia niitä ilmaista? Hänen kohtalonsa olisi liian kova, ellei hän, halutessaan jotakin oikeutta, voisi toisella tavoin korvata sitä kieltä, jota ei rohkene käyttää. Pitääkö hänen kainoutensa saattaa hänet onnettomaksi? Eikö hän tarvitse taitoa ilmaista pyyteitään, niitä paljastamatta? Kuinka taitavasti hänen täytyykään menetellä jotta miehen olisi pakko häneltä ryöstäen ottaa sellaista, minkä hän itse teossa palavasti myöntäisi! Kuinka tärkeätä hänelle onkaan oppia liikuttamaan miehen sydäntä, ilman että näyttää häntä ajattelevan! Kuinka viehättävä on taru Galatean omenasta ja taitamattomasta paosta! Mitäpä Galatealla olisi ollut lisättävää? Olisiko hänen pitänyt sanoa paimenelle, joka seurasi häntä pajujen suojaan, että hän pakeni sinne ainoastaan siinä tarkoituksessa, että tahtoi houkutella häntä tulemaan perässä? Silloin hän oikeastaan olisi valehdellut, sillä silloin hän ei enää olisikaan houkutellut paimenta häntä seuraamaan. Kuta pidättyväisempi nainen on, sitä taitavampi hänen tulee olla, jopa suhteissaan mieheensäkin. Minä puolestani väitän, että pitämällä keikailua sopivien rajojen sisällä, saatamme sen siveäksi ja toden luonnolliseksi, jopa luomme siitä kunniallisuuden lain.

"Hyve muodostaa jakamattoman ykseyden", sanoi sattuvasti eräs vastustajistani. Eikä sitä saata jakaa, niin että hyväksyy toisen puolen ja hylkää toisen. Kun sitä rakastamme, rakastamme sitä kokonaisena ja eheänä. Tunteilta, joita emme saa tuntea, suljemme sydämemme, kun voimme, mutta aina suumme. Moraalinen totuus ei ole kaikki se, mikä on olevaista, vaan se, mikä on hyvää. Pahaa ei pitäisi olla olemassa, ainakaan sitä ei pidä tunnustaa, varsinkin kun se tämän tunnustuksen kautta saavuttaisi merkityksen, jota sillä muuten ei olisi. Jos joutuisin kiusaukseen varastaa, ja jos ilmaisemalla tämän kiusaukseni viekottelisin jotakin toista henkilöä rupeamaan rikostoverikseni, niin eikö kiusaukseni ilmaiseminen olisi samaa kuin joutuminen sen alaiseksi? Miksi sanotte, että häveliäisyys saattaa naiset vilpillisiksi? Ovatko ne naiset, jotka enimmin menettävät häveliäisyytensä, muita vilpittömämmät? Päinvastoin; he ovat tuhat kertaa vilpillisemmät. Tuollaiseen suureen turmeluksentilaan nainen vajoaa ainoastaan harjottamalla paheita, jotka kaikki luopumatta häneen juurtuvat ja jotka saattavat hallita ainoastaan juonien ja valheen avulla.[169] Päinvastoin ne naiset, joilla vielä on hävyntunnetta, jotka eivät ylpeile vioistaan, jotka osaavat peittää pyyteensä niiltä miehiltä, mitkä heissä ovat herättäneet nuo pyyteet, jotka ainoastaan vaivoin ilmaisevat sydämensä salaisuudet, ovat muissakin suhteissa vilpittömimmät, suorimmat, kaikissa sitoumuksissaan uskollisimmat ja sellaisia, joihin yleensä voi enimmin luottaa.

Minun tietääkseni on tässä suhteessa mainittu poikkeuksena ainoastaan neiti Lenclos. Häntä onkin pidetty ihmeenä. Hänen sanotaan vallan miesten tavoin halveksineen sukupuolensa hyveitä. Kehutaan hänen avomielisyyttään, suoruuttaan, varmaa seurustelutapaansa, hänen uskollisuuttaan ystävyydessä. Hänen ylistelynsä taulu maalataan täydelliseksi sanomalla, että hän lopulta muuttui mieheksi. Olkoon menneeksi. Mutta minäpä vaan en olisi huolinut tuota miesmäistä olentoa ystäväkseni enkä rakastajattarekseni.

Kaikki tämä ei ole ollenkaan niin vierasta aineelleni, kuin miltä saattaa näyttää. Näen hyvin minne tähtäävät nykyajan filosofian periaatteet, jotka ivaavat naissukupuolen häveliäisyyttä ja kuviteltua vilpillisyyttä. Huomaan myöskin, että tämän filosofian varmin vaikutus on oleva se, että se riistää vuosisatamme naisilta sen vähäisen kunniallisuuden, joka sille vielä on säilynyt.

Näiden mietteiden jälkeen luulen voitavan yleisesti määrätä, minkälainen kasvatussuunta sopii naisen hengelle, ja millaisiin tiedonesineisiin tulee nuoruudesta alkaen kääntää heidän huomionsa ja punniskelunsa.

Olen jo sanonut, että naissukupuolen velvollisuuksia on helpompi huomata kuin täyttää. Ensimäinen seikka, joka naisten tulee oppia, on noiden velvollisuuksien rakastaminen sen nojalla, että niiden täyttäminen heitä hyödyttää. Tämä ainoa keino saattaa ne heille helpoksi täyttää. Kullakin säädyllä ja iällä on omat velvollisuutensa. Jokainen oppii pian tuntemaan velvollisuutensa, jos hän vaan niitä rakastaa. Naiset, kunnioittakaa ennen kaikkea naissäätyänne; mihin asemaan tahansa taivas teidät asettaakin, niin teistä silloin tulee hyviä aviovaimoja. Pääasia on se että tulemme sellaisiksi, joiksi luonto meidät on määrännyt. Liian usein tulemme sellaisiksi, joiksi ihmiset meitä määräävät.

Abstraktisten ja teoreettisten totuuksien etsintä, tieteiden perusteet ja aksiomit, sanalla sanoen kaikki mikä pyrkii yleistämään käsitteitä ja aatteita, ei kuulu naisten alaan. Heidän opintonsa tulee kokonaan rajoittua käytännöllisyyden alaan. Naisen tulee panna käytäntöön ne periaatteet, jotka mies on löytänyt, ja hänen tulee tehdä ne huomiot, jotka johtavat miestä toteuttamaan periaatteitaan. Kaikkien naisten älyllisten harrastusten, jotka eivät välittömästi liity heidän velvollisuuksiinsa, tulee kohdistua miehen tutkimiseen ja sellaisten mieluisten tietojen hankkimiseen, jotka yksinomaan koskevat makuasioita. Sillä mitä nerontuotteisiin tulee, ne käyvät yli heidän käsityskykynsä. Heillä ei myöskään ole tarpeeksi säntillisyyttä ja tarkkaavaisuutta, voidakseen onnistua eksaktisten tieteiden alalla. Ja mitä tulee luonnontieteisiin, niin ne soveltuvat sille sukupuolelle, joka on toimivampi, enemmän ulkoilmassa liikkuva, joka näkee enemmän esineitä, jolla on enemmän voimaa ja joka tätä voimaansa enemmän harjottaa — tälle sukupuolelle soveltuu tehtävä arvostella aisteilla havaittavien esineiden suhteita ja luonnonlakeja. Nainen, joka on heikko ja joka ei kykene oikeassa valossa näkemään ulkomaailmaa, pitää tärkeinä ja arvostelee ainoastaan niitä käytinvoimia, jotka hän voi saada vaikuttamaan, korvatakseen heikkouttaan, ja nämä vaikuttimet ovat miehen intohimot. Hänen koneistonsa, jota hän tähän tarkoitukseen käyttää, on vahvempi kuin miehillä, kaikki hänen vaikuttimensa tähtäävät ihmissydämen järkyttämiseen. Kaikkea sitä, mitä hänen oma sukupuolensa ei kykene omin voimin aikaansaamaan, mutta mikä hänelle on tärkeätä tai miellyttävää, hänen tulee osata saada miehet tekemään. Hänen tulee siis perinpohjin tutkia miehen henkisiä ominaisuuksia; ei abstraktisesti näitä ominaisuuksia yleensä, vaan niiden miesten henkisiä ominaisuuksia, jotka häntä ympäröivät, joista hän on riippuvainen joko lain tai mielipiteen nojalla. Hänen tulee oppia tunkemaan heidän tunteisiinsa heidän puheidensa, tekojensa, katseidensa ja liikkeidensä avulla. Omien puheidensa, tekojensa, katseidensa ja liikkeidensä avulla hänen tulee osata ilmaista mitä tunteita tahansa, ilman että edes näyttää sitä ajattelevan. Miehet filosofeeraavat paremmin ihmissydämen ominaisuuksia; mutta nainen lukee paremmin miesten sydämen tunteita. Naisten tehtävä on, niin sanoakseni, löytää kokeileva moraali, miesten tehtävä on muodostaa se järjestelmäksi. Naisella on enemmän henkevyyttä, miehellä enemmän neroa. Nainen tekee huomioita, mies järkeilee. Tästä yhteisvaikutuksesta johtuu mitä selvin tieto ja mitä täydellisin tiede, jonka ihmisjärki itsensä suhteen saattaa saavuttaa, sanalla sanoen varmin itsensä ja muiden ihmisten tuntemus, joka sukumme tajuntakyvylle on mahdollinen. Täten taito lakkaamatta voipi pyrkiä täydellisemmäksi tekemään luonnon tarjoamia välikappaleita.

Maailma on naisten kirja. Jos he sitä väärin lukevat, se on heidän vikansa, tai joku intohimo heitä sokaisee. Kuitenkin oikea perheenäiti, kaukana siitä, että olisi seuramaailman nainen, on talossaan yhtä suljettuna pois maailmasta kuin nunna luostarissaan. Tulisi siis niiden nuorten naisten suhteen, jotka naitetaan, menetellä samoin, kuin menetellään tai pitäisi menetellä niiden nuorten neitosten suhteen, jotka suljetaan luostareihin. Heille pitäisi näet osottaa ne huvitukset, joita vailla tulevat olemaan, ja pitäisi osottaa ne heille, ennenkuin heidät pakotetaan niistä luopumaan, jotta ei heille tuntemattomien huvien väärä kuva sittemmin vie harhaan heidän sydämiään ja häiritse heidän syrjäisen tyyssijansa onnea. Ranskassa nuoret naiset elävät luostarissa, mutta mentyään naimisiin he esiintyvät kaikkialla julkisuudessa. Muinaiskansoilla laita oli vallan päinvastainen. Tytöillä oli, kuten olen sanonut, paljon pelejä ja julkisia juhlia; vaimot elivät syrjässä. Tämä tapa oli järkevämpi ja ylläpiti paremmin tapoja. Jonkunmoinen keikailu on sallittu naimaikäisille neitosille, huvitteleminen on heille varsin tärkeä asia. Vaimoilla on kotonaan toisia huolia, heidän kun ei enää tarvitse hakea itselleen miestä. Mutta tällaiseen reformiin he eivät olisi tyytyväiset, ja valitettavasti he määräävät käytöstavan. Äidit, ottakaa ainakin tyttärenne mukaanne niihin seuroihin, joissa liikutte. Antakaa heille ensin suora mieli ja kunniallinen sielu älkääkä sitten salatko heiltä mitään, mitä siveä silmä voi nähdä. Viekää heidät tanssiaisiin, juhliin, pelejä harjottamaan, jopa teatteriinkin. Kaikkea, mikä puutteellisen tiedon vallitessa voi kietoa kokematonta nuorisoa, saattavat viattomat silmät vaaratta nähdä. Kuta lähempää nuoret näkevät näitä meluavia huveja, sitä pikemmin he niihin kyllästyvät.

Aavistan jo mitä paheksumishuutoja nostetaan minua vastaan. "Mikä nuori nainen saattaa vastustaa näin vaarallista esimerkkiä? Tuskin he ovat nähneet seuraelämän, kun heidän kaikkien pää menee pyörälle; eikä yksikään enää tahdo siitä luopua." Tämä on kylläkin mahdollista. Mutta ennenkuin tarjoatte heille nämä pettävät kuvat, olettekohan valmistaneet heitä niitä näkemään ilman mielenliikutusta? Oletteko näyttäneet ne heille sellaisina kuin ne todella ovat? Oletteko tarpeeksi varustaneet heidät turhamielisyyden harhaluuloja vastustamaan? Oletteko heidän nuoriin mieliinsä istuttaneet todellisten huvien harrastuksen, jota ei koskaan tavata tämän maailman melussa? Mihin varokeinoihin, mihin toimenpiteisiin olette ryhtyneet suojellaksenne heitä siltä väärältä maulta, joka heitä vie harhaan? Kaukana siitä, että heidän mielissään olisitte panneet jotakin vastapainoksi julkisille ennakkoluuloille, olette päinvastoin noita ennakkoluuloja heissä ravinneet. Olette edeltäpäin saattaneet heitä rakastamaan kaikkia niitä kevyenlaisia huveja, joita ovat kohdanneet. Vielä silloinkin, kun he niihin antautuvat, olette lisänneet heidän kiintymystään niihin. Nuorilla neitosilla, jotka astuvat seuraelämään, ei ole muuta ohjaajatarta kuin äitinsä, joka usein on heitä itseään hurjempi ja joka ei voi heille näyttää asioita muussa valossa kuin missä niitä itse näkevät. Äidin esimerkki, joka on järkeäkin vahvempi, oikeuttaa tyttären menettelytavan hänen omissa silmissään, ja äidin auktoriteetti on tyttären mielestä vastustamaton puolustus. Kun kehotan äitiä viemään tytärtään seuraelämään, edellytän, että hän sen hänelle näyttää sellaisena kuin se todella on.

Koskettelemani epäkohta alkaa vielä aikaisemmin. Luostarit ovat todellisia keikailun kouluja. Eivät tuon kunniallisen keikailun, josta olen puhunut, vaan tuon keikailun, joka synnyttää kaikki naisten nurinkuriset ominaisuudet ja kaikki hienon maailman naisten oikullisuudet. Päästessään ulos luostarikoulusta siirtyäkseen äkkiä meluaviin seurapiireihin nuoret naiset heti alusta alkaen tuntuvat niissä olevan paikallaan. Onhan heidät kasvatettu niissä liikkumaan; tarvitseeko ihmetellä, että he siellä hyvin viihtyvät? Sitä, mitä tässä nyt aion sanoa, en mainitse vapaana pelosta, että voin pitää pelkkää ennakkoluuloa todellisena havainnon tuottamana kokemuksena. Mutta minusta näyttää, kuin protestanttisissa maissa olisi enemmän kiintymystä perheeseen, enemmän arvokkaita aviovaimoja ja hellempiä äitejä kuin katolisissa maissa. Ja jos tämä on totta, ei tarvitse epäillä, että tämä ero osaksi johtuu luostarikasvatuksesta.

Jotta voisi rakastaa rauhallista ja kotoisaa elämää, tulee tuntea se, on täytynyt lapsuudesta asti tuntea sen viehkeyttä. Ainoastaan synnyinkodissaan oppii kiintymään omaan kotiinsa, ja kukaan nainen, jota ei hänen oma äitinsä ole kasvattanut, ei ole pitävä omien lastensa kasvattamista mieluisena tehtävänä. Pahaksi onneksi ei suurissa kaupungeissa enää ole mitään yksityiskasvatusta. Yhteiskunta on siellä kokoonpantu niin erilaisista aineksista ja on niin sekoitettua, ettei kukaan voi edes hankkia itselleen syrjäistä tyyssijaa, vaan elää omassa talossaankin kuin julkisuudessa. Kun on pakko elää niin monenlaisten ihmisten parissa, vieraantuu vallan pois omasta perheestään; tuskin lopulta tuntee oman perheen jäseniä. Nämä muuttuvat vieraiksi, ja kotoisten tapojen yksinkertaisuus haihtuu sen suloisen tutunomaisuuden mukana, joka muodosti sen pääviehätyksiä. Näin äidinmaidon mukana imetään vuosisadan huvien ja siinä vallitsevien periaatteiden makua.

Nuoret naiset velvotetaan näennäisen pakon alaisiksi, jotta saataisiin kiedotuiksi typeriä miehiä, jotka naivat heidät heidän ulkonaisesti säädyllisen käytöstapansa vuoksi. Mutta tarkatkaapa hieman noita nuoria naisia. Pakollisen ulkonaisen levollisuuden verholla he varsin huonosti peittävät sitä himoa, joka heitä kalvaa, ja heidän silmissään saattaa huomata palavan halun matkia äitejään. Heidän pyyteidensä päämäärä ei ole aviomies, vaan avioliiton tuottama hillitsemätön vapaus. Mitä hyötyä olisikaan aviomiehestä, kun on niin paljon keinoja olla häntä vailla! Tuota miestä tarvitaan ainoastaan sitä varten, että paremmin voitaisiin peittää noita keinoja.[170] Siveys verhoaa heidän kasvojaan, mutta hillitön irstaus lepää heidän sydämensä pohjalla. Tämä teeskennelty siveys ei ole muuta kuin lisätodistus tuosta irstailusta. He teeskentelevät siveyttä ainoastaan kahta pikemmin voidakseen siitä vapautua. Te Pariisin ja Lontoon naiset, antakaa minulle anteeksi! Onhan totta, ettei mikään paikka maan päällä sulje pois ihmeitä, minä vaan en ole sellaista paikkaa tavannut. Ja jos yhdelläkin ainoalla teistä on todella siveä sydän, en minä ollenkaan ymmärrä meidän laitoksiamme. Kaikki tällaiset eri kasvatustavat ovat yhtä suuressa määrin syynä siihen, että nuoret naiset mieltyvät suuren maailman huvituksiin ja että he kiintyvät niihin intohimoihin, jotka pian syntyvät tuosta mieltymyksestä. Suurissa kaupungeissa turmelus alkaa syntymästä, ja pienissä kaupungeissa se alkaa järkevyyden iästä. Maaseudulta kotoisin olevat nuoret naiset, joita on totutettu halveksimaan tapojensa onnellista yksinkertaisuutta, rientävät kilvan Pariisiin, yhtyäkseen pariisittarien turmelukseen. Paheiden omaksuminen, joille annetaan tuo kaunis nimi: kyvykkäisyys on heidän matkansa ainoa päämäärä. Saapuessaan he häpeävät vielä olevansa niin kaukana hienon maailman naisten tapojen vapaudesta; he niin pian kuin suinkin koettavat muuttua suurkaupunkilaisiksi. Missä nyt mielestänne alkaa paha? Sielläkö, missä sen toteuttamista suunnitellaan, vai siellä, missä se pannaan täytäntöön?

En pidä sopivana, että järkevä äiti maaseudulta tuo tyttärensä Pariisiin hänelle näyttääkseen noita muille niin turmiollisia kuvia. Mutta luulen, että jos tämä tapahtuukin, niin eivät nämä kuvat ole tuolle tytölle juuri vaarallisia, ellei hän ole huonosti kasvatettu. Se, jolla on makua, hyvää aistia ja rakkautta kunniallisuuteen, ei pidä noita kuvia niin puoleensa vetävinä kuin ne, jotka antavat niiden vallata itsensä. Näkeehän Pariisissa nuoria arvostelukyvyttömiä naisia, jotka kiireisesti omaksuvat tämän paikkakunnan tavat ja jotka kuuden kuukauden ajan herättävät ihailua muotinukkeina, ollakseen loppuikänsä maailman ivan esineenä. Mutta kukapa huomaa niitä naisia, jotka tuntien vastenmielisyyttä kaikkea tätä melua kohtaan kääntävät sille selkänsä ja ovat tyytyväisiä kohtaloonsa, verrattuaan sitä siihen kohtaloon, jota muut kadehtivat? Olen nähnyt useita nuoria vaimoja, jotka heidän miehensä heitä huvittaakseen ovat tuoneet Pariisiin, koska heidän varansa ovat sallineet heidän asettua sinne asumaan. Mutta nämä vaimot ovat itse kehottaneet miehiään tästä tuumasta luopumaan ja ovat palanneet sieltä kernaammin kuin sinne matkustivat ja ovat liikutetuin mielin sanoneet lähtöpäivänsä aattona: oi, palatkaamme maalaistaloomme; siellä elää onnellisempana kuin tämän kaupungin palatseissa! Ei tiedetä kuinka paljon kunniallisia naisia vielä on olemassa, jotka eivät ole notkistaneet polveansa tuon epäjumalan edessä ja jotka ylenkatsovat sen järjetöntä palvelusta. Ainoastaan narrimaiset naiset pitävät suurta melua; järkevät naiset eivät pyri herättämään huomiota.

Jos huolimatta yleisestä turmeluksesta, yleisistä ennakkoluuloista ja tyttöjen huonosta kasvatuksesta useat heistä kuitenkin säilyttävät taatun arvostelukyvyn, niin kuinka paremmalla kannalla olisivat asiat, jos tuota arvostelukykyä olisi ravittu sopivalla ohjauksella, tai oikeammin sanottuna, ellei sitä olisi himmennetty väärällä ohjauksella. Sillä tärkeintä on aina säilyttää tai palauttaa luonnolliset tunteet. Silti ei pidä ikävystyttää tyttöjä pitkillä saarnoilla eikä ladella heille kuivia siveellisiä ohjesääntöjä. Moraalisaarnat tuottavat kummallekin sukupuolelle kaiken hyvän kasvatuksen surman. Tuollaiset surullisen ikävät opetukset ovat omansa saattamaan vihatuiksi sekä niiden jakajat että kaikkeen, mitä he sanovat. Kun ohjaa nuoria tyttöjä, ei pidä saattaa heitä pelkäämään velvollisuuksiaan eikä tehdä raskaammaksi sitä iestä, jonka luonto heidän hartioilleen on laskenut. Kun heille selvitätte näitä velvollisuuksia, niin olkaa lyhyen säntilliset ja selvät puheessanne. Älkää herättäkö heissä sitä luuloa, että niiden täyttäminen on jotakin vaivalloista. Pois kaikki happamet ilmeet, pois kaikki koulumestari-arvokkaisuus! Kaiken, minkä tulee liikuttaa sydämiä, tulee lähteä sydämestä. Tyttöjen moraali-katkismuksen tulee olla yhtä lyhyt ja selvä kuin heidän uskonto-katkismuksensa, mutta se ei saa olla niin vakava. Osottakaa heille, miten heidän ilojensa ja heidän oikeuksiensa perustus piilee juuri heidän velvollisuuksiensa täyttämyksessä. Onko tukalaa rakastaa, jotta itse saavuttaisi muilta rakkautta, onko tukalaa olla rakastettava ollakseen onnellinen, tehdä itsensä kunnioitetuksi saavuttaakseen kuuliaisuutta, kunnioittaa itseään saavuttaakseen muiden kunnioitusta? Kuinka kauniit nämä oikeudet ovat! kuinka kunnioitettavia ne ovat! Kuinka rakkaita ne ovat miehen sydämelle, kun nainen osaa niitä käyttää hyväkseen. Ei naisen pidä odottaa vuosien lisääntymistä ja vanhuutta niistä nauttiakseen. Naisen valta alkaa hänen hyveistään. Tuskin hänen sulonsa vielä on kehittynyt, kun hän jo hallitsee luonteensa lempeyden nojalla ja herättää siveydellään kunnioitustamme. Mikä muuten tunnoton ja raaka mies ei hillitsisi rajua luonnettaan eikä osottautuisi sävyisemmäksi ja tarkkaavaisemmaksi kuusitoistavuotiaan neitosen seurassa, joka on rakastettava ja ymmärtäväinen, joka puhuu vähän, joka kuuntelee, joka on siveä käytöksessään ja hillitty puheissaan, jonka kauneus ei saata unhottamaan sukupuoltaan eikä nuoruuttaan, joka herättää mielenkiintoa ujoudellaankin ja saavuttaa kunnioitusta, mitä itse kaikille osottaa?

Joskohta nämä merkit ovat ulkonaisia, ne eivät silti ole arvoa vailla. Ne eivät suinkaan perustu yksinomaan aistien viehätykseen. Ne johtuvat tuosta sisäisestä vakaumuksesta, joka meillä on kaikilla, että naiset ovat miesten arvon luonnollisia tuomareita. Kukapa tahtoisi olla naisten halveksima? Ei kukaan; ei edes se mies, joka on päättänyt olla heitä enää rakastamatta. Ja luuletteko että minulle, joka sanon heille niin katkeria totuuksia, heidän arvostelunsa ovat välinpitämättömiä? Eivät suinkaan, ne ovat minulle tärkeämmät kuin teidän arvostelunne, lukijat, jotka monasti olette paljon suuremmassa määrässä naisia kuin he. Joskohta en kunnioita naisten tapoja, tahdon kuitenkin pitää heidän oikeuttaan kunniassa. Minulle on yhdentekevää, vihaavatko he minua, kunhan vaan pakotan heidät minua kunnioittamaan.

Kuinka paljon suurta voisi näillä keinoilla aikaansaada, jos vaan osaisi niitä oikein käyttää! Onneton se vuosisata, jolloin naiset menettävät kaiken vaikutusvaltansa ja jolloin heidän mielipiteensä eivät enää miehistä merkitse mitään. Tämä on turmeluksen viimeinen aste. Kaikki kansat, joilla on ollut hyvät tavat, ovat kunnioittaneet naisia. Muistelkaa vaan Spartaa, germaaneja ja Roomaa — tuota Roomaa, joka oli kunnian ja hyveen kehto, minkä veroista ei toista ole ollut maan päällä. Siellä naiset osottivat kunniaa suurten sotapäällikköjen urotöille, siellä he julkisesti itkivät isänmaan isien kuolemaa, siellä tasavalta piti pyhinä ja mitä juhlallisimpina arvosteluina heidän toivomuksiaan ja surunosotuksiaan. Kaikki Rooman suuret vallankumoukset olivat naisen aiheuttamia; naisen kädestä Rooma sai vapautensa, naisen kautta plebejit saavuttivat konsulaatin, naisen vaikutuksesta loppui decemvirien tyrannius, naisten avulla piiritetty Rooma pelastettiin maanpakoon ajetun käsistä. Te hienot ranskalaiset, mitä olisittekaan sanoneet nähdessänne tuon kulkueen, joka teidän ilkkuville katseillenne olisi ollut niin naurettava? Olisitte seuranneet sitä ivanauruin. Kuinka eri lailla katselemmekaan samoja seikkoja; ja kenties olemme kaikki oikeassa. Jos tuon kulkueen muodostaisivat kauniit ranskalaiset naiset, niin en voisi kuvitella sen vastenmielisempää näkyä. Mutta kuvitelkaa sitä roomalaisnaisten muodostamaksi, ja teillä on kaikilla oleva volskien silmät ja Coriolanuksen sydän.

En vielä pysähdy tähän, vaan väitän, että hyve tuottaa yhtä paljon etua rakkaudelle kuin muille luonnon oikeuksille ja että rakastajattaren arvo sen kautta kohoaa yhtä paljon kuin aviovaimojen ja äitien. Ei ole olemassa oikeata rakkautta ilman innostusta eikä innostusta ilman todellista tai kuviteltua täydellisyyden esinettä, joka ainakin on olemassa rakastavan mielikuvituksessa. Mistä innostuisivatkaan rakastajat, joiden mielestä täydellisyys on haihtunut ja jotka rakkautensa esineessä näkevät pelkkää aistillisen nautinnon antajaa? Ei, sillä lailla sydän ei lämpene eikä antaudu noiden ylevien innonpurkausten valtoihin, jotka saattavat rakastajat autuaalliseen huumaukseen ja luovat hänen intohimoonsa sen viehätyksen. Tosin kaikki rakkaudessa on harhaluuloa, sen myönnän. Mutta todellista siinä ovat ne tunteet, jotka innostavat meitä ihailemaan sitä tosikauneutta, mitä ne panevat meitä rakastamaan. Tämä kauneus ei piile rakkauden esineessä, vaan on erehdyksiemme tulos. Vähät siitä! Uhraammeko silti vähemmän kaikki alhaiset tunteemme tuolle kuvitellulle täydellisyyden esikuvalle? Täyttyykö sydämemme silti vähemmän niiden hyveiden tietoisuudella, joita oletamme lemmityssä olevan? Vapaudummeko vähemmin inhimillisen minän alhaisuudesta? Missä olisi se rakastaja, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeänsä lemmittynsä puolesta, ja missä huomaa aistillista ja raakaa intohimoa miehessä, joka on valmis kuolemaan? Ivaamme vaeltavia ritareja! He kuitenkin tunsivat rakkauden, kun me sitävastoin emme enää tunne muuta kuin irstailua. Kun noita romanttisia periaatteita ruvettiin pitämään naurettavina, tämä muutos aiheutui vähemmän järkevyydestä kuin huonoista tavoista.

Tarkastettakoon mitä vuosisataa tahansa, niin luonnolliset suhteet eivät muutu. Niistä johtuvat epäkohdat ja sopusuhtaisuudet ovat aina samat; ennakkoluulot, vaikka anastavatkin järkevyyden kauniin nimen, muuttavat ainoastaan ulkokuorta. Itsehillitsemys on aina oleva jotakin suurta ja kaunista, vaikka se ei johtaisikaan muuhun kuin haaveellisten vakaumusten toteuttamiseen. Ja todet kunniallisuuden vaikuttimet valtaavat aina jokaisen arvostelukykyisen naisen sydämen, joka osaa asemastaan hakea onneaan. Siveys epäilemättä on suloinen hyve kauniille naiselle, jolla on vähänkin sielun ylevyyttä. Nähdessään koko maailman jalkojensa juuressa hän viettää riemuvoittoa kaikesta ja itsestään. Hän pystyttää omaan sydämeensä valtaistuimen, jonka eteen kaikki tulevat kunnioittaen kumartamaan. Hellyyden tai mustasukkaisuuden tunteet, jotka kuitenkin aina ovat kunnioittavaa laatua, ollen molempien sukupuolten tuntemia, yleinen ja oma arvonpano suorittavat hänelle lakkaamatta korvausverona kunniaa, joka yllin kyllin palkitsee muutamien hetkien taistelun. Kieltäytymisen aiheuttama haikeus on hetkellinen, mutta sen palkka on pysyvä. Mikä nautinto jalolle sielulle, kun hyveen aiheuttama itsetietoisuus yhtyy kauneuteen. Miten yleviksi romaanisankarittaria kuvattaneenkin, niin tuollainen jalo nainen on tunteva puhtaampaa iloa kuin Lais ja Kleopatra. Ja kun hänen kauneutensa on haihtunut, on hänen kunniansa ja ilonsa kuitenkin vielä pysyvä. Ainoastaan sellainen nainen saattaa nauttia menneisyydestäänkin.

Kuta suuremmat ja vaivalloisemmat velvollisuudet ovat, sitä selvemmät ja painavammat tulee niiden järkisyiden olla, joihin ne perustetaan. Käytetään usein jonkunlaista jumalista puhetapaa, kun käsitellään mitä vakavimpia kysymyksiä, ja tuolla puhetavalla väsytetään nuorten naisten korvat, voimatta heissä herättää toivottua vakaumusta. Tällaisesta puhetavasta, joka varsin vähän vastaa heidän ajatusmaailmaansa, sekä siitä, että he itsekseen panevat siihen niin vähän arvoa, johtuu heidän herkkyytensä seuraamaan omia pyyteitään, heiltä kun puuttuu itse asiaan perustuvia järkisyitä. Nuorella naisella, joka on kasvatettu järkevästi ja hurskaasti, on epäilemättä vahvoja aseita viettelemyksiä vastaan. Mutta sellainen nuori nainen, jonka sydäntä tai oikeammin korvia yksinomaan ravitaan mystillisillä laverruksilla, joutuu aivan varmaan ensimäisen taitavan viettelijän uhriksi, jonka tielle sattuu. Eipä nuori ja kaunis nainen koskaan ole halveksiva ruumistaan, eikä hän koskaan ole toden teolla sureva niitä suuria syntejä, joihin hänen kauneutensa on saattanut hänet lankeamaan, hän ei koskaan ole vilpittömästi ja Jumalan edessä itkevä sitä, että on himon esineenä, hän ei koskaan ole itsekseen uskova että sydämen viehkein tunne on saatanan keksintö. Antakaa hänelle toisia sisäisiä perusteita, joita hän käsittää, sillä nuo tuollaiset perusteet eivät häneen vaikuta. Vielä pahemmalla kannalla ovat asiat, jos hänen käsitteensä saatetaan toisilleen ristiriitaisiksi, kuten varsin usein tapahtuu, ja jos, sittenkuin on nöyryytetty häntä kuvaamalla hänen ruumistaan ja kauneuttaan synnin saastuttamiksi, koetetaan saada häntä kunnioittamaan ruumistaan Jeesuksen Kristuksen temppelinä — tuota samaa ruumista, joka hänelle on saatettu niin halveksittavaksi. Liian ylevät ja liian alhaiset käsitteet ovat molemmat yhtä tehottomat, eivätkä ne voi soveltua yhteen. Tulee käyttää järkisyitä, jotka soveltuvat naissukupuolelle ja nuorelle iälle. Velvollisuudelle myönnetty kunnioitus on voimakas ainoastaan siinä määrin, kuin siihen yhdistetään vaikuttimia, jotka innostavat meitä sitä täyttämään!