VIIDES KIRJA. (continued 4)

Jos oletamme että ihmiset ovat liittyneet kansoiksi vapaan valinnan nojalla, niin tulee meidän erottaa oikeus tosiseikoista; ja jos nyt ihmiset täten ovat alistuneet veljiensä, setiensä ja sukulaistensa tahtoon, ilman pakkoa, vallan vapaasta tahdosta, niin tarjoutuu se kysymys, eikö tällainen ihmisten yhteys aina ole luettava vapaaseen ja vapaaehtoiseen yhteiskuntaliittoon kuuluvaksi.

Sitten siirrymme orjuuden oikeuksiin ja tutkimme voiko ihminen lain mukaisesti myydä itsensä toiselle, vallan rajoituksitta, välipuheetta ja minkäänlaisitta ehdoitta, s.o. voiko hän luopua omasta persoonastaan, elämästään, järjestään, minästään, kaikesta toiminnan siveellisyydestä, voiko hän sanalla sanoen lakata olemasta ennen kuolemaansa, huolimatta luonnostaan, joka välittömästi velvottaa häntä itsesäilytykseen, ja huolimatta hänen omastatunnostaan ja järjestään, jotka määräävät, mitä hänen tulee tehdä ja mistä hänen tulee pidättäytyä.

Jos taas orjuudessa on jotakin välipuhetta, jotakin rajoitusta olemassa, punnitsemme eikö orjaksi antautuminen tässä tapauksessa muutu todelliseksi sopimukseksi, jonka mukaan kummallakaan sopimuksen tekijällä ei ole esimiestä,[187] joten kumpikin on oma tuomarinsa sopimuksen ehtoihin nähden, ollen siis kumpikin vapaat rikkomaan tuon sopimuksen, niin pian kuin katsoo oikeuksiaan loukatuksi.

Jos ei orja siis rajoituksetta voi antautua herransa vallan alaiseksi, niin miten kansa rajoituksetta voi alistua hallitsijansa valtaan? Ja jos orjalla on oikeus tuomita, noudattaako isäntä sopimuksen ehtoja, niin kuinka ei kansalla olisi oikeutta arvostella, noudattaako hallitsija sopimuksen ehtoja?

Koska meidän näin on pakko palata lähtökohtaamme ja tarkastaa sitä merkitystä, joka on ryhmäsanalla "kansa", niin tarkastamme, eikö kansan muodostuminen edellytä sopimusta, ainakin äänetöntä, ja aikaisempaa kuin se sopimus, jota me oletamme.

Koska kansa, jo ennenkuin se valitsee itselleen kuninkaan, on kansa, niin mikä sen olisi kansaksi tehnyt muu kuin yhteiskuntasopimus? Tämä on siis kaiken yhteiskuntaelämän perusta ja tämän toimenpiteen luonnosta on etsittävä sen muodostaman yhteiskunnan olennaiset muodot. Tutkimme mikä on tämän sopimuksen sisällys ja eikö sitä voisi määritellä jotenkin tähän tapaan: Jokainen meistä asettaa omaisuutensa, persoonansa, henkensä ja kaiken valtansa riippuvaksi yhteistahdon ylimmästä ohjauksesta ja me pidämme kaikki jokaista tämän yhteyden jäsentä kokonaisuuden erottamattomana osana.

Edellytettyämme tätä, tahdomme, määritelläksemme niitä käsitteitä, joita tarvitsemme, huomauttaa, että tämä yhtymis-toimenpide kunkin sopimuksentekijän sijaan asettaa moraalisen ryhmä-elimistön, jonka muodostavat yhtä monet jäsenet kuin tuolla kokonaisryhmällä on ääniä. Tätä yhteisolentoa sanotaan tavallisesti valtakunnaksi, ja sen jäsenet sanovat sitä valtioksi, kun se on passiivinen eli vaikutuksenalainen, esivallaksi, kun se on aktiivinen eli toimiva ja vallaksi, kun sitä verrataan muihin. Mitä itse jäseniin tulee, he saavat ryhmänä nimen kansa, yksityisinä jäseninä nimen kansalaiset, ollen yhteiskunnan jäseniä tai ylimmän vallan jakajia, ja nimen alamaiset, ollen riippuvaisia tästä ylimmästä vallasta.

Teemme sen huomion, että tämä yhteiskuntayhteydeksi liittyminen käsittää molemminpuolisen sopimuksen valtion ja sen jäsenten välillä, ja että jokainen yksilö, ikäänkuin tehden sopimuksen itsensä kanssa, on kaksinkertaisen sitoumuksen alainen, nimittäin esivallan jäsenenä yksityisjäseniä kohtaan ja valtion jäsenenä hallitsijaa kohtaan.

Panemme vielä merkille, että koska ei kukaan ole velvollinen täyttämään sopimuksia, jotka on tehnyt yksinomaan itsensä kanssa, julkinen päätös joka voi velvottaa kaikkia alamaisia olemaan kuuliaisia esivallalle, ei voi koskaan saattaa valtiota velvotetuksi itseään kohtaan, kun näet on huomioon ottaminen kummankin sopimuksentekijän eri suhteet. Tästä näkee, ettei ole eikä voi olla muuta varsinaista perustuslakia kuin yhteiskuntasopimus. Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei valtakunta erityisissä suhteissa voisi tehdä sopimuksia muiden valtakuntien kanssa; sillä ulkomaihin nähden valtakunta silloin on pelkkä yksilö.

Koska ei kummallakaan sopimuksen tekijällä, nimittäin ei valtiolla eikä sen jäsenillä, ole ketään ylintä riidanratkaisijaa, tutkimme, onko heistä kumpikin oikeutettu rikkomaan sopimuksen, milloin vaan haluaa, s.o. puolestaan siitä luopumaan, niin pian kuin hän luulee oikeuksiaan loukatun.

Valaistaksemme tätä kysymystä huomautamme, että esivalta yhteiskuntasopimuksen mukaan voi toimia ainoastaan yhteis- ja yleistahdon mukaisesti, joten sen toimet eivät myöskään saa kohdistua muuhun kuin yleisiin ja yhteisiin tarkoitusperiin; tästä seuraa ettei esivalta voi loukata yksityiskansalaisen oikeuksia, loukkaamatta kaikkien oikeuksia, mikä on mahdotonta, se kun silloin tahtoisi vahingottaa itseään. Sentähden yhteiskuntasopimus ei koskaan tarvitse muita takeita kuin yleisvaltaa; oikeuksien loukkaaminen ei koskaan voi lähteä muista kuin yksityiskansalaisista; eivätkä nämä siltä ole vapaat sitoumuksestaan, vaan heitä päinvastoin rangaistaan siitä, että ovat sen rikkoneet.

Voidaksemme hyvin ratkaista kaikki tämäntapaiset kysymykset meidän tulee aina muistaa, että yhteiskuntasopimus on yksityistä ja ominaista laatua, koska näet kansa vaan tekee sopimuksen itsensä kanssa, s.o. kansa ryhmänä ja esivaltana, yksityisjäsenten eli alamaisten kanssa. Tämä suhde aiheuttaa koko keinotekoisen valtiollisen toiminnan ja on yksin omansa saattamaan laillisiksi, järkeviksi ja vaarattomiksi sitoumuksia, jotka muuten olisivat järjettömiä, tyrannillisia ja mitä suurimpien väärinkäytösten alaisia.

Koska yksityiset kansalaiset ovat alamaisia ainoastaan esivallalle ja koska esivallan mahti ei ole muuta kuin yleistahto, niin käsitämme miten kukin ihminen totellessaan esivaltaa itse teossa tottelee itseään ja miten yhteiskuntasopimuksen turvissa elävät ihmiset ovat vapaammat kuin luonnontilassa elävät.

Sittenkuin olemme itse ihmisiin nähden verranneet toisiinsa luonnontilan vapautta ja yhteiskunnallista vapautta, niin vertaamme omaisuuteen nähden omistusoikeutta esivaltiuteen ja yksityisomaisuutta valtion omaisuuteen. Jos esivallan auktoriteetti perustuu omistusoikeuteen, niin tulee esivallan kaikkein enimmin kunnioittaa juuri tätä oikeutta. Sen tulee sille olla loukkaamaton ja pyhä, niin kauan kuin se pysyy yksityisenä ja yksilöllisenä oikeutena; niin pian kuin se on katsottava yhteiseksi kaikille kansalaisille, se on yleistahdon alainen, ja tämä tahto saattaa kumota sen. Täten siis esivallalla ei ole mitään oikeutta koskea yksityisen eikä useampien omaisuuteen; mutta se saattaa lainmukaisesti anastaa kaikkien omaisuuden, kuten esim. tehtiin Spartassa Lykurgoksen aikana. Sitävastoin Solonin toimeenpanema velkojen vapautus oli laiton teko.

Koska ei mikään muu velvota alamaisia kuin yleistahto, otamme selville miten tämä tahto ilmenee, mistä merkeistä se varmasti tunnetaan, mitä laki merkitsee ja mitkä ovat lain olennaiset tunnusmerkit. Tämä kysymys on vallan uusi: lain määritys on vielä tekemättä.

Sinä hetkenä, kun kansa rupeaa yksityisinä tarkastamaan yhtä tai useampia jäseniään, se hajaantuu. Kokonaisuuden ja osan välille muodostuu suhde, joka jakaa sen kahteen eri olentoon, joista toinen on tuo osa ja toinen tuota osaa vailla oleva kokonaisuus. Mutta jotakin osaa vailla oleva kokonaisuus ei ole mikään kokonaisuus; niin kauan kuin tällainen suhde vallitsee, ei siis enää ole kokonaisuutta, vaan kaksi epäsuhtaista osaa. Kun päinvastoin koko kansa tekee päätöksiä koko kansan suhteen, se pitää silmällä ainoastaan itseään. Ja se suhde, joka silloin syntyy on kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen, toiselta näkökannalta katsottuna ja ilman että kokonaisuus jakautuu. Silloin on se esine, jonka suhteen tehdään päätös, yleinen, ja päätöksen tehnyt tahto on niinikään yleinen. Tarkastamme onko olemassa muunlaista päätöksen tekoa, jota voisi sanoa laiksi.

Jollei esivalta voi puhua muun kuin lakien muodossa ja jos lailla ei koskaan voi olla muuta kuin yleinen esine, joka suhtautuu samanarvoisesti jokaiseen valtion jäseneen, seuraa tästä, ettei esivallalla koskaan ole valtaa tehdä minkäänlaisia päätöksiä yksityisasioista. Mutta koska kuitenkin on tärkeätä valtion säilymiselle, että yksityisasiainkin suhteen tehdään päätöksiä, tutkimme miten tämä voi käydä päinsä.

Esivallan teot voivat olla ainoastaan yleistahdon, lakien ilmauksia. Mutta tämän lisäksi tarvitaan vielä ratkaisevia toimenpiteitä, vallan tai hallinnon toimenpiteitä näiden samojen lakien täytäntöönpanoa varten, ja nämä toimenpiteet kohdistuvat aina yksityisasioihin. Niinpä se toimenpide, jonka muodossa esivalta määrää, että on valittava joku päämies tai johtaja, on laki, ja se toimenpide, jonka avulla tämä päämies lakia täyttämällä valitaan, on pelkkä hallinnollinen toimenpide.

Tässä ilmenee siis vielä kolmas näkökanta, jonka mukaan voi katsoa yhteydeksi ryhmittyneen kansan syntyneen: nimittäin kansa virkamiehinä, eli niiden lakien toimeenpanijoina, jotka se esivaltana on säätänyt.[188]

Tutkimme voiko kansa luopua esivaltaoikeudestaan, myöntääkseen sen yhdelle tai useammalle ihmiselle. Sillä koska vaalitoiminta ei ole laki ja koska kansa sitä harjottaessaan ei ole esivaltana, ei saata käsittää, miten se siis voisi myöntää toiselle oikeutta, jota sillä ei ole.

Koska esivallan olennainen toiminta ilmenee yleistahdossa, ei myöskään saata käsittää miten yksityistahto aina voisi olla sopusoinnussa yleistahdon kanssa. Päinvastoin tulee olettaa, että se usein on oleva sille vastainen; sillä yksityisetu tavoittelee aina etevämmyyttä, yleisetu taas yhdenveroisuutta. Ja jos keskinäinen sopusointu olisikin mahdollinen, niin yksistään se seikka, ettei tuo sopusointu olisi välttämätön eikä rikkomaton, riittäisi ehkäisemään esivallan oikeutta syntymästä.

Tulemme tutkimaan ovatko kansan päämiehet, minkänimisinä heidät valittaneenkin, rikkomatta yhteiskuntasopimusta muuta kuin kansan virkamiehiä, joille se määrää tehtäväksi lakien toimeenpanon. Vielä otamme selville, eivätkö nämä johtavat henkilöt ole velkapäät tekemään tiliä virkatoimistaan ja eivätkö he itse ole niiden lakien alaiset, joiden noudattamista heidän tulee valvoa.

Ellei kansa siis voi luopua esivaltaoikeudestaan, voiko se ainakin joksikin aikaa luovuttaa sen? Ellei se voi valita itselleen hallitsijaa, niin voiko se valita itselleen edustajia? Tämä kysymys on tärkeä ja ansaitsee pohtimista.

Ellei kansalla voi olla esivaltaa eikä edustajia, tutkimme miten se itse voi säätää lakinsa; tuleeko sillä olla paljo lakeja ja tuleeko sen usein niitä muuttaa ja onko edullista, että suuri kansa on oma lainsäätäjänsä;

oliko Rooman kansa suuri kansa; onko hyvä, että on olemassa suuria kansoja.

Edellä mainituista huomautuksista seuraa, että valtiossa on väliasteinen valta alamaisten ja esivallan välillä; ja tämän vallan, joka on yhden tai useampien jäsenten muodostama, on hoitaminen julkista hallintoa, toimeenpaneminen lait ja ylläpitäminen yhteiskunnallista ja valtiollista vapautta.

Tämän vallan jäseniä sanotaan virkamiehiksi tai kuninkaiksi, s.o. hallinnon pitäjiksi. Jos tämän vallan edustajia tarkastetaan erityishenkilöinä, heitä sanotaan ruhtinaiksi, ja toimintansa puolesta hallitukseksi.

Jos otamme huomioon koko valtiomahdin toiminnan suhtautuvana itseensä, s.o. kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli esivallan suhteen valtioon, niin voimme verrata tätä suhdetta jatkuvan verrannon äärimäisiin lukuihin, jonka keskussuureena on hallitus. Hallitus vastaanottaa esivallalta ne määräykset, jotka se antaa kansalle; ja kun kaikki tasan punnitaan, on hallituksen aikaansaannos ja valta samalla tasalla kuin kansalaisten aikaansaannos ja valta, nämä kun ovat toiselta puolen alamaisia ja toiselta esivaltana. Ei saata muuttaa yhdenkään tämän verrannon jäsenen arvoa hajottamatta samalla verrantoa. Jos esivalta tahtoo hallita tai jos ruhtinas tahtoo säätää lakeja tai jos alamainen kieltäytyy tottelemasta, niin säännöllisiä oloja seuraa epäjärjestys, valtio hajoaa ja vajoaa hirmuvallaksi tai anarkiaksi.

Olettakaamme, että valtioon kuuluu kymmenen tuhatta kansalaista. Esivaltaa ei saata ajatella muuten kuin ryhmänä, yhteytenä; mutta kullakin yksityisellä kansalaisella on alamaisena yksilöllinen ja riippumaton olemassaolonsa. Silloin siis esivalta suhtautuu alamaiseen kuten kymmenen tuhatta yhteen, s.o. kullakin valtion jäsenellä on ainoastaan yksi kymmentuhannes osa esivallan valtaa, vaikka hän itse on kokonaan sen alainen. Jos kansaan kuuluu sata tuhatta ihmistä, ei alamaisten tila muutu, mutta jokainen heistä on lakien koko vallan alainen, kun sitävastoin hänen äänensä on vähentynyt satatuhannes osaksi ja voi kymmenen kertaa vähemmin vaikuttaa lakien säätämiseen. Alamaisen suhde siis aina pysyy samana, mutta esivallan suhde kasvaa suhteellisesti kansalaisten lukuun nähden. Tästä seuraa, että kuta enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän vapaus vähenee.

Kuta vähemmän siis yksityistahdot ovat sopusoinnussa yleistahdon kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän tulee ehkäisevän vallan kasvaa. Toiselta puolen taas, kuta suurempi valtio on, sitä enemmän yleistä valtaa se myöntää vallanpitäjille, sitä enemmän heillä on kiusauksia ja keinoja valtaansa väärin käyttää. Kuta enemmän siis hallituksella on valtaa pitää kansaa aisoissa, sitä suurempi valta pitää esivallalla puolestaan olla hillitäkseen hallitusta.

Tästä kaksinaisesta suhteesta seuraa, että esivallan, hallituksen ja kansan välinen jatkuva verranto ei ole mikään mielivaltainen käsite, vaan johdonmukainen seuraus valtion laadusta. Siitä seuraa vielä että, koska toinen äärimäisistä jäsenistä, nimittäin kansa, on arvoltaan muuttumaton, joka kerta kun kaksistettu suhde lisääntyy tai vähenee, yksinkertainen suhde puolestaan lisääntyy tai vähenee, mikä ei voi muuten tapahtua kuin että keskusluku yhtä usein muuttuu. Tästä voimme tehdä sen johtopäätöksen, ettei ole olemassa vaan yhdenlainen ja ainoa hallitusmuoto, vaan että täytyy olla yhtä monta eri hallitusmuotoa, kuin on erisuuruisia valtioita.

Jos jonkun kansan tavat sitä vähemmin ovat sopusoinnussa lakien kanssa, kuta lukuisampi kansa on, niin tutkimme eikö tästä jotenkin selvästi seuraa, että hallitus on sitä heikompi, kuta enemmän jäseniä siinä on.

Selvittääksemme tämän mielipiteen erotamme jokaisen virkamiehen persoonassa kolme olennaisesti erilaista tahtoa. Ensiksi: yksilön oman tahdon, joka tähtää yksinomaan hallitsijan etuun; tahdon, jota voi sanoa joukko-tahdoksi ja joka on yleinen hallitukseen nähden ja yksityinen valtioon nähden, jonka osa hallitus on; kolmanneksi: kansan tahdon eli esivallan tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden, katsottuna kokonaisuudeksi, että hallitukseen nähden, katsottuna kokonaisuuden osaksi. Täydellisen lainsäädännön alalla yksityis- ja yksilöllistahdon tulee olla melkein mitätön, hallitukselle ominaisen joukkotahdon suuresti voimakkaampi, ja siis yleisen ja esivalta-tahdon kaikkien muiden tahtojen ojennusnuora. Luonnonjärjestyksen mukaan päinvastoin näiden eri tahtojen toiminta vilkastuu kuta enemmän ne keskittyvät. Yleistahto on aina heikoin; joukko-tahto on toisessa sijassa, ja yksityistahto kaikista muista etusijassa. Täten siis jokainen ensiksi on oma itsensä, sitten virkamies ja sitten vasta kansalainen. Tämä asteikko on vallan vastainen sille, jota yhteiskuntajärjestys vaatii.

Edellytettyämme tämän oletamme että hallitus olisi yhden ainoan henkilön käsissä. Silloin yksityistahto ja joukko-tahto olisivat täydelleen yhtyneet, ja jälkimäisellä tässä tapauksessa olisi suurin määrä voimakkuutta, mikä sillä voi olla. Koska tästä määrästä riippuu vallan käyttäminen, ja koska hallituksen ehdoton valta, ollen aina sama kuin kansan valta, ei vaihtele, niin siitä seuraa, että toiminnaltaan tehoisin on se hallitus, joka on yhden ainoan henkilön käsissä.

Jos päinvastoin oletamme hallituksen yhtyvän ylimpään valtaan, nimittäin, että hallitsija on esivalta ja kansalaiset virkamiehiä, silloin joukko-tahdolla, joka on täydelleen sekaantunut yleistahtoon, ei ole enempää vaikuttavaisuutta kuin tällä ja se myöntää yksityistahdolle koko sen vallan. Täten siis hallitus, joskohta sillä yhä vielä tällöinkin on sama ehdoton valta, kuitenkin on mitä vähimmässä määrin toimivana.

Nämä johtopäätökset ovat kieltämättömiä, ja vielä toiset mietteet ovat omansa niitä vahvistamaan. Saattaa siis esim. huomata, että virkamiehet joukkoyhteydessään harjottavat paljon laajempaa toimintaa kuin kansalainen omassa piirissään, ja sentähden yksityistahdolla edellisessä on paljon enemmän vaikutusvaltaa. Sillä jokaisella virkamiehellä on melkein aina joku erityinen hallinnollinen tehtävä, kun sitävastoin kukin kansalainen, erityisyksilönä, ei ole osallinen mistään esivaltaistehtävästä. Muuten valtion laajetessa sen todellinen valta kasvaa, vaikka se ei kasva suhteellisesti laajuuteensa. Mutta kun valtio pysyy samana, ei hallitus saavuta suurempaa valtaa, vaikka virkamiehistö kasvaa, sillä onhan hallitus valtion vallanpitäjä, ja onhan tämä valta aina samanlainen. Sentähden hallituksen toiminta tämän suurilukuisuuden tähden vähenee, ilman että sen valta voisi lisääntyä.

Huomattuamme, että hallitus heikkenee mikäli virkamiesten luku kasvaa, niin tulee siis kansan lisääntyessä kurissapitävän vallan enetä. Tästä teemme sen johtopäätöksen, että virkamiesten suhteen hallitukseen tulee olla päinvastainen kuin alamaisten suhteen hallitsijaan, s.o. kuta enemmän valtio kasvaa, sitä suuremmassa määrin hallituksen tulee keskittyä siten, että esimiesten luku vähenee suhteellisesti kansan lisääntymiseen.

Antaaksemme näille eri muodoille määrätyt nimet, huomautamme ensiksi, että hallitsija voi uskoa hallituksen koko kansalle tai ainakin suurimmalle osalle kansaa siten, että on olemassa enemmän kansalaisia, jotka ovat virkamiehiä, kuin on yksinkertaisia yksityisihmisiä. Tällaiselle hallitusmuodolle annetaan nimi kansanvalta.

Hallitsija voi myöskin uskoa hallituksen ainoastaan muutamien käsiin, niin että on enemmän yksinkertaisia kansalaisia kuin virkamiehiä, ja tällaista hallitusmuotoa sanotaan ylimysvallaksi.

Viimein hallitsija saattaa uskoa koko hallituksen yhden ainoan virkamiehen käsiin. Tämä kolmas muoto on yleisin, ja sitä sanotaan yksin- tai kuningasvallaksi.

Huomautamme, että kaikki nämä hallitusmuodot, varsinkin kaksi edellistä, saattavat alaltaan laajeta tai supistua ja että niiden äärirajat saattavat laajeta hyvinkin avaroiksi. Kansanvalta näet voi käsittää koko kansan tai supistua ainoastaan puoleen. Ylimysvalta vuorostaan saattaa puolesta kansan lukumäärästä rajattomasti supistua ja lopulta tyytyä mitä pienimpään lukumäärään. Kuningasvaltakin joskus sallii jakoa, joko isän ja pojan tai kahden veljen välillä tai vielä toisinkin. Spartassa oli aina kaksi kuningasta, ja Rooman valtakunnassa nähtiin samanaikuisesti kahdeksan keisaria, ilman että valtakunta siltä oli jaettu. On olemassa yksi kohta, jossa jokainen hallitusmuoto sekaantuu seuraavaan hallitusmuotoon. Ja huolimatta mainitusta kolmesta ominaisesta hallitusmuodosta saattaa hallitus itse teossa pukeutua yhtä moneen muotoon kuin valtiossa on kansalaisia.

Lisäksi jokainen näistä hallitusmuodoista erityisessä suhteessa saattaa jakautua eri alaosiin, joista toista hallitaan toisella, toista toisella tavalla, ja näistä kolmen päämuodon eri yhdistelmistä saattaa syntyä koko joukko sekamuotoja, joista kukin saattaa monistua yksinkertaisten muotojen kautta.

Kaikkina aikoina on paljon väitelty siitä, mikä on paras hallitusmuoto, eikä ole otettu huomioon, että jokainen hallitusmuoto erityisissä tapauksissa on paras, toisissa taas huonoin. Koska nyt eri valtioissa virkamiesten lukumäärän[189] suhteen tulee olla päinvastainen kansalaisten lukumäärälle, niin me puolestamme teemme sen johtopäätöksen, että kansanvaltainen hallitus yleensä sopii pienille, ylimysvaltainen hallitus keskinkertaisen suurille ja yksinvalta suurille valtioille.

Näiden tutkistelujen johdolla saavutamme tiedon siitä, mitkä ovat kansalaisten velvollisuudet ja oikeudet ja voiko niitä toisistaan erottaa. Lisäksi saamme selville, mikä isänmaa on, mikä on sille olennaista ja mistä kukin saattaa tuntea, onko hänellä isänmaa vai ei.

Täten tarkastettuamme jokaista yhteiskuntamuotoa erikseen tulemme niitä vertaamaan toisiinsa huomataksemme niiden eri keskinäiset suhteet. Näemme, miten toiset ovat suuria, toiset pieniä, toiset voimakkaita, toiset heikkoja; miten toiset hätyyttävät, loukkaavat ja havittelevat toisia ja miten ne tässä alituisessa vuorovaikutuksessaan aiheuttavat enemmän onnettomuutta ja riistävät hengen useammalta ihmiseltä, kuin jos ne kaikki olisivat säilyttäneet alkuperäisen vapautensa. Tulemme tutkimaan, eikö yhteiskuntalaitoksessa ole tehty liian paljon tai liian vähän; lisäksi, eivätkö eri yksilöt, jotka ovat riippuvaiset laeista ja ihmisistä, kun sitävastoin yhteiskuntaliitot elävät keskinäisessä luonnollisessa riippuvaisuudessa, joudu alttiiksi näiden kahden eri tilan vaikutuksille, omaamatta niiden tuottamia etuja, ja eikö kenties olisi parempi, ettei maailmassa olisi mitään yhteiskuntalaitosta, kuin että siinä niitä on useampia, ja eikö juuri tämä sekatila, joka häälyy kahtaalle, turvaamatta kumpaakaan, ole se _per quem neutrum licet, nec tanquam in bello paratum esse, nec tanquam in pace securum?[190] Eikö juuri tuo osittainen ja epätäydellinen yhtyminen aiheuta tyranniutta ja sotaa? Ja eivätkö tyrannius ja sota ole ihmiskunnan suurimpia vitsauksia?

Tutkimme vielä niitä parannuskeinoja, joita on keksitty näiden epäkohtien poistamiseksi, kuten liittokuntia, jotka, jättäen kullekin valtiolle sisäisen hallintonsa ohjat, asestavat sen jokaista ulkonaista väärää hyökkäystä vastaan. Tutkimme miten voi perustaa hyvän liittokunnan, mikä voi tehdä sen pysyväksi ja mitenkä laajalle voi ulotuttaa liittokunnan oikeuden vahingoittamatta esivallan oikeutta.

Apotti Saint-Pierre oli ehdottanut, että kaikki Euroopan valtiot muodostaisivat liittokunnan ylläpitääkseen keskenään alituista rauhaa. Olisikohan todella mahdollista perustaa sellainen liittokunta? Ja jos oletamme sen jo perustetuksi, niin tokkohan se voisi olla pysyvää laatua?[191] Nämä tutkistelut johtavat meidät suorastaan kaikkiin yleisoikeutta koskeviin kysymyksiin, jotka ovat omansa lopullisesti valaisemaan valtio-oikeutta.

Lopuksi tarkastamme mitkä ovat sotaoikeuden varsinaiset perusteet ja tutkimme miksi Grotius ja muut ovat esittäneet ainoastaan vääriä perusteita.

Minua ei ihmetyttäisi, jos keskellä kaikkia tutkistelujamme Émile, jolla on oikea arvostelukyky, keskeyttäisi minut sanoen: "Luulisi, että kyhäämme kokoon rakennuksemme puusta emmekä ihmisistä, niin säntillisesti sovitamme joka osasen paikoilleen!" "Tämä on totta, ystäväni, mutta ajattelehan, ettei oikeus taivu ihmisten intohimojen mukaan ja että meidän ensimäinen tehtävämme oli asettaa valtio-oikeuden oikeat perusteet. Nyt, kun perustamme on laskettu, voit tarkastaa mitä ihmiset sille ovat rakentaneet, ja saatpa nähdä kauniita asioita!"

Nyt annan hänen lukea "Télémaque" kirjan ja hengissä seurata tätä sankaria hänen retkelleen. Siirrymme onnelliseen Salentumiin ja hyvän Idomeneuksen luo, joka onnettomuuksistaan viisastui. Jatkaessamme tietämme kohtaamme monta Protesilausta, mutta emme ainoatakaan Filoklesta. Adrastos, daunialaisten kuningas, lienee hänkin löydettävissä. Mutta antakaamme lukijoiden mielikuvituksessaan seurata matkojamme tai tehdä ne meidän asemestamme "Télémaque" kirja kädessä, älkäämmekä heille tarjotko ikävystyttävää tehtävää, jota tekijäkin välttää tai johon ryhtyy ainoastaan vastenmielisesti.

Muuten, koska Émile ei ole kuningas enkä minä jumala, emme ollenkaan ole huolissamme siitä, ettemme voi jäljitellä Telemakhosta ja Mentoria tekemällä ihmisille sellaista hyvää kuin he. Eipä näet kukaan paremmin kuin me oivalla pysyä asemassaan, eikä kukaan vähemmin kuin me pyri lentämään korkeammalle kuin minne siivet kantavat. Tiedämme, että sama tehtävä on annettu kaikille ihmisille ja että jokainen, joka koko sydämestään rakastaa hyvää, ja joka sitä voimiensa mukaan harjottaa, on sen toteuttanut. Tiedämme, että Telemakhos ja Mentor ovat mielikuvituksen luomia. Émile ei matkustele joutilaana, ja hän tekee enemmän hyvää kuin jos olisi ruhtinas. Vaikka olisimme kuninkaita, emme tekisi enempää hyvää. Jos olisimme kuninkaita ja samalla hyväntekeviä, aiheuttaisimme tietämättämme tuhansia todellisia kärsimyksiä yhtä ainoata näennäistä hyvää tekoa toteuttaessamme. Jos olisimme kuninkaita ja viisaita, olisi ensimäinen hyvä työ, jonka tahtoisimme tehdä, se, että luopuisimme kuninkuudestamme ja palaisimme siihen säätyyn, jossa nyt elämme.

Olen maininnut mikä saattaa matkat ihmisille hyödyttömiksi. Seikka, joka saattaa ne vielä hyödyttömämmiksi nuorisolle on se tapa, jolla annetaan heidän noita matkoja tehdä. Kasvattajat, jotka ovat halukkaammat huvittelemaan itseään kuin hankkimaan oppilaalleen kehittävää opetusta, vievät oppilastaan kaupungista kaupunkiin, linnasta linnaan, piiristä piiriin. Tai jos kasvattajat ovat oppineita tai kirjailijoita, panevat he oppilaansa kuluttamaan aikansa kirjastoissa, muinaiskalujen tutkijain luona, muinaisten muistomerkkien esille kaivamiseen tai vanhojen kaiverrettujen kirjoitusten kopioimiseen. Joka maassa he kiinnittävät huomionsa johonkin toiseen vuosisataan; tämä on samaa kuin jos tutkisivat toisen maan oloja. Kun he sitten suurilla kuluilla ovat kulkeneet halki Euroopan, oltuaan joko kevytmielisyyden tai ikävän uhreina, he palaavat ilman että ovat oppineet mitään, mikä voi heitä hyödyttää. Kaikki pääkaupungit ovat toistensa kaltaiset, kaikki tavat niissä sekaantuvat; niihin ei pidä mennä kansoja tutkimaan. Pariisi ja Lontoo ovat minun silmissäni sama kaupunki. Niiden asukkailla tosin on muutamia erilaisia ennakkoluuloja, mutta kummallakin niitä on yhtä paljon, ja kaikki heidän käytännölliset periaatteensa ovat samat. Tiedetään minkälaisten ihmisten tulee kokoontua hoveihin. Tiedetään millaisia tapoja liian tiheä ihmispaljous ja varallisuuden epätasaisuus välttämättömästi kaikkialla matkaansaa. Heti kun minulle puhutaan kaupungista, jossa on kaksisataa tuhatta sielua, tiedän edeltäpäin, miten siinä eletään. Sitä, minkä voisin tietää lisää näistä paikkakunnista, ei maksa vaivaa lähteä oppimaan.

Kaukaisissa maakunnissa, missä on vähemmän liikettä ja kauppaa, missä ulkomaalaiset matkustavat vähemmin, joiden asukkaat vähemmin muuttavat asuntoa ja joiden varallisuus ja asema vähemmin vaihtelee, tulee tutkia kansan luonnetta ja tapoja. Tutustukaa ohimennen pääkaupunkiin, mutta siirtykää siitä kauas tutkimaan itse maata. Oikeat ranskalaiset eivät asu Pariisissa, vaan Tourainessa; englantilaiset ovat suuremmassa määrin englantilaisia Merciassa kuin Lontoossa, ja espanjalaiset enemmän espanjalaisia Galiciassa kuin Madridissa. Ainoastaan näin etäisissä osissa maata kansassa ilmenee sen oikea luonne ja se osottautuu sellaiseksi, kuin se vapaana sekoituksesta on. Siellä hallituksen hyvät ja huonot vaikutukset paremmin tulevat näkyviin, samoin kuin pitemmän säteen päässä olevan kaaren mittaus on tarkempi.

Tapojen välttämätön suhde hallitukseen on niin hyvin esitetty teoksessa "Lakien henki" (l'Esprit des loix),[192] ettei saata näiden suhteiden tutkimista varten suosittaa mitään parempaa kuin tätä teosta. Yleensä on olemassa kaksi helppoa ja yksinkertaista sääntöä, joiden johdolla saattaa arvostella hallitusten suhteellista kelvollisuutta. Toinen niistä on väkiluku. Jokaisessa maassa, missä väkiluku vähenee, valtio lähestyy perikatoaan, ja siinä maassa, jossa asukasluku enimmin kasvaa, olkoonpa se sitten vaikka kaikkein köyhin, on ehdottomasti kaikkein paras hallitus.

Mutta jotta näin olisi laita, tulee väkilukuisuuden olla luonnollinen seuraus hallituksesta ja tavoista. Sillä jos se aiheutuisi siirtokunnista tai muista teennäisistä ja ohimenevistä keinoista, niin juuri nämä apukeinot todistaisivat epäkohdan olemassaoloa. Kun Augustus sääsi lakeja naimattomuutta vastaan, niin nämä lait jo todistivat Rooman vallan rappiotilaa. Hallituksen oivallisuuden tulee itsestään johtaa kansalaisia avioliittoja solmimaan, mutta lait eivät saa heitä siihen pakottaa. Tässä ei voi ottaa lukuun sitä, mikä tehdään pakosta, sillä sellaista lakia, joka vastustaa olevia oloja, saattaa kiertää ja se muuttuu täten tehottomaksi, vaan meidän tulee tutkia sitä, mitä tehdään tapojen vaikutuksesta ja hallituksen luonnollista suuntaa noudattamalla; ainoastaan näistä vaikutteista johtuvat pysyvät tulokset. Tuon kelpo apotti de Saint-Pierren poliitilliset mielipiteet olivat sellaiset, että hän aina haki pientä parannuskeinoa kullekin yksityiselle epäkohdalle, sen sijaan että olisi etsinyt niiden kaikkien yhteisen lähteen ja että olisi käsittänyt niitä voitavan poistaa ainoastaan kaikki yhdellä haavaa. Ei ole tehokasta parannella erikseen kutakin mätähaavaa, joka näyttäytyy sairaan ruumiissa, vaan tulee puhdistaa koko veri, joka ne kaikki synnyttää. Kerrotaan, että Englannissa jaetaan palkintoja maanviljelyksen kohottamista varten; tämä riittää minulle todistamaan, ettei maanviljelys siellä enää kauan ole oleva kukoistavalla kannalla.

Toisen todisteen hallituksen ja lakien suhteellisesta kelvollisuudesta tarjoaa niinikään asukasluku, mutta toisella tavoin, nimittäin ei sen runsaus, vaan sen sijoittuminen. Kaksi valtiota, jotka ovat yhtä suuret ja joilla on sama asukasluku, saattavat mahtavuuteensa nähden olla hyvin erilaiset; ja voimakkaampi niistä on aina se, jonka asukkaat ovat tasaisemmin jakautuneet yli koko valtakunnan alueen. Se niistä, jolla ei ole yhtä suuria kaupunkeja kuin toisella, ja joka siis on vähemmin loistokas, on aina voittava sodassa toisen. Suuret kaupungit näet uuvuttavat valtion ja aiheuttavat sen heikkouden. Niiden tuottama rikkaus on vaan näennäinen ja pettävä; tosin on paljon rahoja, mutta vähän todellista varallisuutta. Väitetään, että Pariisin kaupunki on Ranskan kuninkaalle kokonaisen maakunnan arvoinen; minä puolestani luulen, että se hänelle maksaa useamman maakunnan, että maakunnat useammassa kuin yhdessä suhteessa ylläpitävät Pariisia ja että suurin osa maakuntien tuloista tulvii tähän kaupunkiin, jääden siihen, koskaan joutumatta kansan ja kuninkaan huostaan. On käsittämätöntä, ettei kukaan tällä vuosisadalla, jolloin laskutaito on niin kehittynyt, saata huomata, että Ranska olisi paljon mahtavampi, jos Pariisi häviäisi. Ei siinä kyllin, ettei epätasaisesti jakautunut asutus ole edullinen valtiolle, se on lisäksi vahingollisempi kuin itse asukasluvun väheneminen, jälkimäinen kun näet tuloksena tuottaa nollan, kun sitävastoin epäsuhtaisesti jakautunut asutus matkaansaa negatiivisen tuloksen. Kun kuulen ranskalaisen ja englantilaisen, vallan ylpeinä pääkaupunkiensa suuruudesta, keskenään väittelevän kummassa, Pariisissa vai Lontoossa, on enemmän asukkaita, niin tämä minusta on samaa kuin jos väittelisivät siitä, kummalla näistä kahdesta kansasta on huonompi hallitus.

Tutkikaa kansaa ulkopuolella sen kaupunkeja, ainoastaan siten opitte sitä tuntemaan. Ei hyödytä mitään nähdä hallituksen näennäistä muotoa, jota koristavat hallinnon ulkonainen komeus ja virkamiesten kuluneet puhetavat, ellei samalla tutki tuon hallituksen luonnetta, mikäli se vaikuttaa kansaan, ja ellei tee tätä joka hallinnon asteella. Koska muodon erilaisuus pohjaltaan jakautuneena käsittää eri asteet, oppii tuntemaan tämän erilaisuuden ainoastaan perehtymällä kaikkiin noihin eri asteisiin. Niinpä toisessa maassa oppii tuntemaan hallituksen hengen alempien virkamiesten menettelystä; toisessa maassa taas on tärkeätä nähdä miten kansan eduskunnan jäsenet valitaan, voidakseen päättää onko totta, että kansa on vapaa. Missä maassa tahansa on mahdotonta tuntea hallitusta, jos ainoastaan on nähnyt kaupungit, sillä kansan henki ei koskaan ole sama kaupungeissa kuin maalla. Maaseutu onkin maan olennainen osa, ja maaseudun asukkaat muodostavat varsinaisen kansan.

Tämä tapa tutkia eri kansoja syrjäisissä maakunnissa ja heidän alkuperäisten lahjojensa yksinkertaisuudessa vie yleiseen kokemukseen, joka on sangen edullinen minun mielilauseelleni ja hyvin lohduttava ihmissydämelle. Tämä kokemus on se, että kaikki kansat tällä tavoin tarkastettuina näyttävät olevan paljon suurempiarvoiset. Kuta enemmän he lähestyvät luontoa, sitä enemmän hyvyys on vallalla heidän luonteessaan. Ainoastaan sulkeutumalla kaupunkeihin ja joutumalla sivistyksen vaikutuksen alaisiksi he turmeltuvat ja muuttavat muutamat vikansa, jotka johtuvat enemmän sivistyksen puutteesta kuin häijyydestä, paheiksi, mitkä puusta katsoen ovat miellyttäviä, mutta itse teossa ovat varsin turmiollisia.

Tämä kokemus opettaa, että siihen matkustustapaan, jota minä ehdotan, yhtyy uusi etu. Koska nuoret henkilöt oleskelevat ainoastaan vähän aikaa suurissa kaupungeissa, joissa vallitsee kauhea turmelus, niin ovat he vähemmän alttiina sille, ja he säilyttävät, seurustellen yksinkertaisempien ihmisten kanssa ja pienemmissä piireissä, varmemman arvostelukyvyn, terveemmän maun ja kunniallisemmat tavat. Mutta muuten ei Émilen suhteen tarvitse pelätä tuota tarttumaa; hänellä näet on kaikki mikä tarvitaan sen välttämiseksi. Kaikista varokeinoista, joihin tätä varten olen ryhtynyt, pidän suuriarvoisena rakkaudentunnetta, joka hänellä on sydämessään.

Eipä enää tiedetä mitä todellinen rakkaus voi vaikuttaa nuorten henkilöiden pyyteisiin, koska heidän kasvattajansa eivät sitä tunne sen enempää ja sentähden vierottavat kasvattinsa siitä. Kuitenkin tulee nuoren miehen osata rakastaa, muuten hän viettää irstasta elämää. On tosin helppoa tässä suhteessa pettyä ulkokuoren suhteen. Minulle mainitaan tuhansia nuoria miehiä, jotka tuntematta rakkautta elävät hyvin siveästi. Mutta mainittakoon minulle yksikin aikamies, todellinen varttunut mies, joka voisi väittää viettäneensä kokonaan siveän nuoruudenajan ja joka todella on uskottava. Kaikkien hyveiden ja velvollisuuksien suhteen koetetaan vaan ylläpitää ulkonaista todennäköisyyttä. Minä taas etsin todellisesti olevaista ja olisin pahan erehdyksen pauloissa, jos sitä voisi saavuttaa muilla keinoin kuin minun ehdottamillani.

Ajatus herättää Émilen sydämessä lemmentunteita ennenkuin hän lähtee matkoille, ei ole minusta lähtenyt. Seuraava tapaus on sen minussa aiheuttanut.

Olin kerran Venetsiassa tervehtimässä erään nuoren englantilaisen kasvattajaa. Oli talvi ja me istuimme kaminitulen ääressä. Silloin tuo kasvattaja saa kirjeitä postista. Hän lukee ne ja lukee sitten yhden niistä ääneen oppilaalleen. Se oli kirjoitettu englanniksi; minä en siitä ymmärtänyt mitään. Mutta kirjettä luettaessa näin miten nuori mies repi rikki hyvin sievät pitsikalvosimensa ja miten hän viskasi ne tuleen niin hiljaa kuin suinkin, jotta ei sitä olisi huomattu. Tämä oikullisuus minua hämmästytti ja katsoin häntä silmiin odottaen niissä näkeväni mielenliikutusta. Mutta joskohta intohimojen ulkonaiset merkit ovat jotenkin samat kaikilla ihmisillä, on tässä suhteessa eri kansoilla eroavaisuuksia, joiden suhteen helposti voi erehtyä. Eri kansoilla on eri ilmeet kasvoissa, samoinkuin heillä on eri kielensäkin. Odotan kirjeen lukemisen loppua; sitten osotan kasvattajalle hänen oppilaansa paljaita ranteita, joita hän kuitenkin peitti niin hyvin kuin suinkin saattoi, ja sanoin: mitähän tuo merkitsee?

Kasvattaja huomasi mikä oli tapahtunut, purskahti nauruun, syleili oppilastaan tyytyväisen näköisenä, ja oppilaansa suostumuksella hän antoi minulle toivomani selyksen.

"Ne kalvosimet", sanoi hän, "jotka herra John juuri on repinyt rikki, ovat erään tämän kaupungin naisen hänelle äsken antama lahja. Nyt on teidän tarpeellinen tietää, että herra John kotimaassaan on kihloissa nuoren neitosen kanssa, jota hän suuresti rakastaa ja joka todella ansaitsee, että häntä suuresti rakastetaan. Tämä kirje on tuon hänen morsiamensa äidin kirjoittama, ja minä käännän teille siitä paikan, joka aiheutti näkemänne hävitystyön."

"Luci ei ollenkaan hellitä niitä kalvosimia, joita valmistaa herra Johnille. Neiti Betty Roldham tuli eilen viettämään iltapäivää hänen parissaan ja tahtoi kaikin mokomin olla avullisena Lucin työssä. Kun sain kuulla, että Luci tänään oli noussut tavallista aikaisemmin, tahdoin tietää mitä hän teki, ja näin hänen purkavan kaiken sen, minkä neiti Betti eilen oli tehnyt. Hän ei tahdo, että hänen lahjassaan olisi ainoatakaan rihmaa, joka olisi toisen käden punoma."

Herra John meni hetkisen kuluttua toiseen huoneeseen toisia kalvosimia noutamaan, ja minä sanoin hänen kasvattajalleen: "Teillä on oppilas, jolla on oivallinen luonne. Mutta puhukaapa minulle totta. Eikö neiti Lucin äidin kirje ole keinotekoinen? Eikö se ole teidän keksimänne juoni sitä naista kohtaan, joka on lahjoittanut oppilaanne repimät kalvosimet?" "Ei suinkaan", sanoi hän, "asia on aivan tosi; minä en ole saattanut huolenpitoani niin keinotekoiseksi; se on ollut yksinkertainen ja täynnä intoa, ja Jumala on siunannut työni."

Tämän nuoren englantilaisen luonteenpiirre ei ole haihtunut muististani. Täytyihän sen tehdä vaikutuksensa sellaiseen haaveilijaan kuin minä.

Mutta onpa aika lopettaa. Saattakaamme herra John jälleen neiti Lucin luo, s.o. Émile Sophiensa luo. Émile on hänelle tuova aivan yhtä hellän sydämen kuin lähtiessään, mutta valistuneemman hengen, ja maahansa on hän palaava suurempaa hyötyä tuottavana, sillä hän on oppinut tuntemaan eri hallitukset kaikkien heidän paheidensa puolesta ja eri kansat kaikilta heidän hyveiltään. Olenpa pitänyt huolta siitä, että Émile kussakin maassa on liittynyt johonkin ansiokkaaseen mieheen kestiystävyyden siteillä muinaiskansojen tapaan, ja olen oleva varsin tyytyväinen, jos hän ylläpitää näitä tuttavuuksia ahkeran kirjeenvaihdon muodossa. Lukuunottamatta sitä, että saattaa olla hyödyllistä ja että aina on hauskaa vaihtaa ajatuksia kaukaisissa maissa asuvien henkilöiden kanssa, tarjoaa tällainen kirjeenvaihto oivallisen varokeinon kansallisten ennakkoluulojen valtaa vastaan, ne kun koko elämänajan meitä ahdistavat ja lopulta panevat meidät pauloihinsa. Ei mikään ole enemmän omansa riistämään noilta ennakkoluuloilta niiden valtaa kuin tuollainen epäitsekäs ajatusten vaihto järkevien henkilöiden kanssa, joita kunnioitamme ja joilla ei ole noita meidän ennakkoluulojamme, vaan jotka niitä haihduttavat omilla ennakkoluuloillaan, antaen meille lakkaamatta tilaisuuden asettamaan niitä toisilleen vastakohdiksi ja siten vapautumaan niistä kaikista. On suuri ero vaihtaako ajatuksia ulkomaalaisten kanssa heidän ollessaan meidän maassamme vai sitten, kun he ovat palanneet omaan maahansa. Edellisessä tapauksessa he ovat aina hienotunteiset sitä maata kohtaan, jossa oleskelevat, ja tämä hienotunteisuus saattaa heidät peittelemään oikeata ajatustaan siitä tai saattaa ainakin heidän ajatuksensa siitä suosiollisemmaksi, niin kauan kuin siinä oleskelevat. Palattuaan kotimaahansa heidän ajatuksensa suosiollisuus vähenee, ja siitä seuraa, että heidän arvostelunsa on oikea. Näkisin kernaasti, että ulkomaalainen, jonka mielipidettä kotimaani suhteen kysyn, olisi käynyt maassani: mutta hänen mielipidettään kysyisin vasta silloin, kun hän olisi palannut omaan maahansa.

* * * * *

Kulutettuamme melkein kaksi vuotta matkustelemalla muutamissa Euroopan suurissa valtakunnissa mutta paljoa useammissa pikkuvaltakunnissa, opittuamme kaksi tai kolme pääkieltä ja sitten kuin olemme nähneet sen, mikä on todella mieltäkiinnittävää luonnonhistorian, hallituksen, taiteiden ja ihmistuntemuksen alalla, niin Émile kärsimättömyyden riuduttamana huomauttaa minulle, että matkustelemisemme loppu on edessä. Silloin sanon hänelle. No hyvä, ystäväni, muistanet kaiketi mikä on ollut matkojemme päätarkoitus; olet nähnyt paljon ja tehnyt huomioita. Mikä nyt siis on huomioidesi lopullinen tulos? Minkä päätöksen aiot tehdä? Jos metodini on oikea, hän on vastaava minulle jotenkin seuraavaan tapaan:

"Minkäkö päätöksen aion tehdä? Sen päätöksen, että pysyn sellaisena, joksi te olette minut tehnyt ja etten vapaaehtoisesti lisää mitään muita kahleita niihin, jotka luonto ja lait minulle asettavat. Kuta enemmän tutkin ihmisten tekoja heidän laitoksissaan, sitä selvemmin huomaan, että he, kuta enemmän ponnistelevat tullakseen vapaiksi, sitä enemmän orjuuttavat itsensä ja että he hukkaavat vapautensakin turhaan ponnistellessaan sitä turvatakseen. Jotta heidän ei olisi pakko väistyä olioiden tulvan edestä, he sitovat itsensä tuhansiin velvotuksiin. Kun he sitten tahtovat astua vaan askeleenkin, he eivät voi, ja ovat ihmeissään siitä, että kaikki heitä pidättää. Minusta tuntuu siltä kuin tullakseen vapaaksi ei olisi tekeminen mitään; riittää ettei tahdo lakata olemasta vapaa. Te, opettajani, olette tehnyt minut vapaaksi, opettamalla minua mukautumaan välttämättömyyteen. Kohotkoon se eteeni milloin hyvänsä; olen vastustamatta antava sen temmata itseni mukaansa, minä en kiinny mihinkään, mikä voisi minua pidättää. Olen matkoillamme koettanut löytää jotakin syrjäistä paikkaa, missä voisin olla ehdottomasti oma itseni. Mutta missä maailman kulmassa voisikaan ihmisten parissa eläen olla riippumaton heidän intohimoistaan? Kun kaikkea tätä tarkoin punnitsin, huomasin että itse tämä toivomukseni oli ristiriitainen. Sillä vaikka en kiintyisi mihinkään muuhun, niin olisin ainakin kiintynyt siihen turpeeseen, jolle asettuisin asumaan. Elämäni olisi liittynyt tähän maaperään, samoin kuin metsänneitojen elämä oli liittynyt puihin. Olen saanut sen vakaumuksen, että, koska hallitseminen ja vapaus ovat kaksi yhteensopimatonta käsitettä, en voisi olla mökin valtias lakkaamatta olemasta oma valtiaani."

Hoc erat in votis modus agri non ita magnus.[193]

"Muistan, että minun omaisuuteni oli ponniskelumme esineenä. Te todistitte minulle hyvin vakuuttavasti etten samalla voisi säilyttää omaisuuttani ja vapauttani. Mutta kun tahdoitte, että minun samalla piti olla vapaa ja ilman tarpeita, vaaditte kahta seikkaa, joita ei voi toisiinsa yhdistää, sillä en saata vapautua ihmisten riippuvaisuudesta muuten kuin astumalla luonnon riippuvaisuuteen. Miten olen siis menettelevä sen omaisuuden suhteen, jonka vanhempani ovat jättäneet minulle perinnöksi? Kaikkein ensiksi olen tekevä itseni siitä riippumattomaksi. Olen irrottava kaikki ne siteet, jotka minua siihen kiinnittävät. Jos se minulle jätetään, on se huostassani; jos se minulta riistetään, ei minua siltä syöstä turmioon. En ole vaivaava itseäni koettamalla sitä pysytellä, vaan olen pysyvä järkähtämättä alallani. Olin rikas tai köyhä, pysyn joka tapauksessa vapaana. En ole oleva vapaa ainoastaan jossakin erityisessä maassa tai erityisellä seudulla, olen vapaa kaikkialla maan päällä. Minusta ovat kaikki yleisen mielipiteen kahleet katkotut, minä en tunne muita kuin välttämättömyyden kahleita. Olen syntymästäni alkaen oppinut niitä kantamaan ja olen niitä kantava kuolooni asti, sillä olen ihminen. Ja miksi en voisi niitä kantaa, kun olen vapaa, koska niitä täytyisi kantaa orjanakin, jopa päällepäätteeksi orjankin kahleita?"

"Mitä merkitsee asemani maan päällä! Mitä merkitsee se, missä oleskelen! Kaikkialla, missä on ihmisiä, olen veljieni luona; kaikkialla, missä heitä ei ole, olen yksin. Niin kauan kuin voin pysyä riippumattomana ja rikkaana, on minulla varoja, joilla voin elää, ja olenkin elävä. Jos menetän omaisuuteni, olen luopuva siitä surematta; onhan minulla käsivarret tehdäkseni työtä, ja olen elävä kätteni työstä. Jos käsivarteni kieltävät minulta palveluksensa, olen elävä, jos joku minut elättää, mutta olen kuoleva, jos minut hylätään. Olenpa kuoleva, vaikka ei minua hylättäisikään, sillä kuolema ei ole mikään köyhyyden aiheuttama paha, vaan on luonnonlaki. Tulkoon kuolo milloin hyvänsä, niin olen uhmaten sitä kohtaava; se ei koskaan ole yllättävä minua keskellä valmistuksia elämää varten, eikä koskaan ole tekevä tyhjäksi edellistä elämääni."

"Tämä, isäni, on tekemäni päätös. Jos olisin vailla intohimoja, olisin, niin ihminen kuin olenkin, riippumaton kuin Jumala, koska minun, tahtoessani ainoastaan olevaista, ei koskaan tarvitsisi taistella kohtaloa vastaan. Minulla ei ainakaan ole muuta kuin yhdet kahleet, ja ne ovat ainoat, joita koskaan tulen kantamaan, ja tämä on ylpeyteni. Tulkaa siis, antakaa minulle Sophie, ja minä olen vapaa."

"Rakas Émile, olen hyvin iloinen kuullessani sinun puhuvan miehen tavoin ja huomatessani, että sinulla on sydämessäsi miehen tunteet. Tuo ylenmääräinen epäitsekkyys on mielestäni varsin hyväksyttävä sinun ikäisessäsi. Se on vähenevä kun saat lapsia, ja silloin olet oleva juuri sellainen kuin hyvän perheenisän ja viisaan miehen tulee olla. Ja ennenkuin lähdit matkoillesi tiesin minkä vaikutuksen ne sinuun olivat tekevät. Tiesin, että sinä, läheltä tarkastettuasi meidän laitoksiamme, olisit kaukana siitä, että niille omistaisit sitä luottamusta, jota ne eivät ansaitse. Turhaan pyrimme vapauteen lakien suojassa. Lakien! Missähän niitä oikeastaan on ja missä niitä noudatetaan? Olethan kaikkialla huomannut niiden varjossa vallitsevan pelkän yksityisedun ja ihmisten intohimojen. Mutta luonnon ja järjestyksen iäiset lait ovat olemassa. Ne korvaavat viisaalle säädetyn lain. Omatunto ja järki ovat kirjoittaneet ne hänen sydämeensä. Noihin lakeihin hänen tulee alistua ollakseen vapaa, eikä kukaan muu ole orja kuin se, joka tekee pahaa, sillä hän sen tekee aina vasten tahtoaan. Vapaus ei piile missään hallitusmuodossa, se piilee vapaan ihmisen sydämessä, joka kantaa sitä kaikkialla mukanaan. Häijy ihminen vie kaikkialle orjuutensa. Toinen heistä olisi orja Genevessä ja toinen vapaa Pariisissa."

"Jos puhuisin sinulle kansalaisen velvollisuuksista, kysyisit minulta kenties, missä on isänmaasi, ja luulisit saattaneesi minut hämilleni. Erehtyisit kuitenkin, rakas Émile, koska sillä, jolla ei ole isänmaata, ainakin on maa. Onhan aina olemassa jonkunmoinen hallitus ja lain harhakuvia, joiden suojassa olet elänyt turvissa. Vähät siitä, vaikka ei yhteiskuntasopimusta ole noudatettu. Kunhan vaan yksityisetu on sitä puolustanut niin kuin yleistahto olisi sitä puolustanut, jos julkinen väkivaltaisuus on sitä turvannut yksityiseltä väkivaltaisuudelta, jos se paha, jota kansalainen on nähnyt tehtävän, on saattanut häntä rakastamaan hyvää ja jos yhteiskuntalaitoksemme ovat saattaneet häntä huomaamaan ja vihaamaan niihin yhtyneitä vääryyksiä. Oi Émile! Missä on se kunnonmies, joka ei olisi mitään velkaa maallensa? Olkoon hän kuka tahansa, niin on hänen kiittäminen sitä ihmisen arvokkaimmasta hyvästä, nimittäin tekojensa siveellisyydestä ja hyveenrakkaudesta. Jos hän olisi syntynyt korven sydämessä, olisi hän tosin elänyt onnellisempana ja vapaampana mutta kun hänellä ei olisi ollut mitään voitettavana seuratakseen taipumuksiaan, olisi hän ollut hyvä, ilman että hänen hyvyyttään voisi hänelle lukea ansioksi, eikä hän siis olisi ollut hyveellinen, ja nyt hän osaa olla hyveinen huolimatta intohimoistaan. Pelkkä järjestyksen näennäisyys saattaa itse järjestystä tuntemaan ja rakastamaan. Yleishyvä, joka muille on pelkkänä verukkeena, on hänelle todellinen toiminnan vaikutin. Hän oppii hillitsemään ja voittamaan itsensä ja uhraamaan oman etunsa yhteisedulle. Ei ole totta, ettei hänellä olisi mitään hyötyä laeista, ne näet antavat hänelle rohkeutta olla oikeamielinen häijyjenkin parissa. Ei ole totta, etteivät ne olisi saattaneet häntä vapaaksi, sillä ovathan ne opettaneet häntä hillitsemään itseään."

"Älä siis sano: vähät siitä missä asustan. Sinulle näet on tärkeätä asustaa siellä, missä voit täyttää kaikki velvollisuutesi, ja eräs näistä velvollisuuksista on kiintymys synnyinseutuusi. Maanmiehesi suojelivat sinua ollessasi lapsi; mieheksi vartuttuasi sinun tulee siis heitä rakastaa. Sinun tulee elää heidän parissaan tai ainakin sellaisessa paikassa, missä voit heitä hyödyttää mikäli voimasi yleensä sallivat ja josta voivat sinut noutaa, jos sinua joskus tarvitsevat. Onpa olemassa sellaisiakin tapauksia, jolloin mies voi hyödyttää kansalaisiaan enemmän ulkomailla ollen kuin kotimaassa. Silloin hänen tulee kuunnella ainoastaan intonsa ääntä ja nurkumatta kestää maanpakolaisuuttaan; sillä tämä maanpakolaisuuskin on hänen velvollisuuksiaan. Mutta sinä, hyvä Émile, jonka niskoille ei mikään laske näitä tuskallisia uhrauksen taakkoja, sinä, joka et ole valinnut tuota epäkiitollista tehtävää sanoa ihmisille totuutta, mennös elämään heidän pariinsa, ylläpidä ystävyyttä heidän kanssaan miellyttävän kanssakäymisen muodossa, ole heidän hyväntekijänsä, heidän esikuvansa. Sinun antamasi esimerkki on heitä hyödyttävä enemmän kuin kaikki meidän kirjamme, ja se hyvä, minkä näkevät sinun tekevän, on liikuttava heitä enemmän kuin kaikki meidän turhat puheemme."

"En siltä kehota sinua asettumaan suuriin kaupunkeihin. Päinvastoin eräs niitä esimerkkejä, jotka hyvien tulee antaa muille, on patriarkaalinen ja maalaiselämä, tuo alkuperäinen, rauhallisin ja luonnollisin elinmuoto, joka on kaikkien miellyttävin sille, jonka sydän on turmeltumaton. Onnellinen on se maa, nuori ystäväni, missä ei tarvitse mennä etsimään rauhaa erämaahan! Mutta missä on tämä maa? Hyvän tekevä mies saattaa varsin puutteellisesti tyydyttää pyrintöjään kaupungeissa, joissa hän voi osottaa intoaan melkein vaan juonittelijoiden ja veijarien suhteen. Se, että kaupunkeihin otetaan vastaan tyhjäntoimittajia, jotka tulevat sinne etsimään onneansa, lopullisesti saattaa maan tyhjäksi asujaimista, ja kuitenkin olisi maaseutu jälleen saatettava asutuksi kaupunkien kustannuksella. Kaikki ne ihmiset, jotka vetäytyvät pois suuresta yhteiskunnasta, tuottavat hyötyä juuri senkautta, että vetäytyvät pois, koska kaikki yhteiskunnan paheet johtuvat siitä, että sen asukkaat ovat liian tiheään sullottuina. He tuottavat hyötyä vielä sitenkin, että voivat erämaihin palauttaa elämää, viljelystä ja rakkauden ihmisen alkuperäiseen tilaan. Hellyn ajatellessani kuinka paljon hyviätekoja Émile ja Sophie yksinkertaisesta tyyssijastaan voivat levittää ympärilleen, kuinka paljon he voivat vilkastuttaa maaseutua ja jälleen elvyttää onnettoman maalaisväestön sammunutta intoa. Luulen jo näkeväni miten kansa lisääntyy, maa muuttuu hedelmälliseksi, maa saapi uuden korupuvun, miten lisääntyvä kansanpaljous ja yltäkylläisyys muuttavat työnteon juhlaksi, ja luulen kuulevani ilohuutojen ja siunausten kohoavan keskeltä maalaisleikkejä tuon rakastettavan pariskunnan ympärillä, joka niitä elähyttää. Pidetään kultakautta mielikuvituksen harhaluomana, ja sellainen se on aina oleva sen mielestä, jonka sydän ja aisti ovat turmeltuneet. Eipä sitä edes kaihota, koska tämä kaiho aina on turha. Mitä tulisi siis tehdä, jotta se jälleen heräisi? Yksi ainoa seikka, joka kuitenkin on mahdoton: sitä pitäisi rakastaa."

"Se näyttääkin jo jälleen virkoavan Sophien asunnon ympärillä. Teidän molempien tarvitsee ainoastaan päättää se, minkä hänen arvoisat vanhempansa ovat alkaneet. Mutta, rakas Émile, älköön niin suloinen elämä saattako sinua kammoksumaan vaivalloisia velvollisuuksia, jos sellaisia sinulle esiintyy. Muista, että roomalaiset siirtyivät auran luota konsulinvirastoon. Jos ruhtinas tai valtio kutsuu sinut isänmaan palvelukseen, niin jätä kaikki ja mene täyttämään kunniakasta kansalaistehtävääsi sillä paikalla, joka sinulle osotetaan. Jos tämä tehtävä cm sinulle rasittava, niin on olemassa kunniallinen ja varma keino siitä vapautua, nimittäin että täytät sen niin ankaran tunnollisesti, ettei sitä kauan uskota sinun huostaasi. Muuten ei sinun tarvitse pahasti pelätä sellaista vaikeata tehtävää; niin kauan kuin on elossa tämän vuosisadan miehiä, ei sinua tulla etsimään valtion palvelemista varten."

Minun ei ole sallittu kuvata Émilen paluuta Sophien luo ja heidän lempensä päätöstä tai oikeammin, sen aviollisen rakkauden alkua, joka heidät yhdistää toisiinsa, rakkauden, joka perustuu kunnioitukseen ja kestää yhtä kauan kuin elämä ja joka vielä lisäksi perustuu hyveisiin, jotka eivät haihdu kauneuden mukana, ja luonteiden sopusuhtaisuuteen, mikä saattaa yhdessäolon miellyttäväksi ja vanhuuteen asti jatkaa ensimäisen avioajan viehätystä. Kaikki nämä yksityisseikat voisivat kyllä huvittaa, mutta ne eivät hyödyttäisi ja tähän asti olen esittänyt vaan sellaisia huvittavia yksityisseikkoja, joiden olen luullut samalla tarjoavan hyötyä. Pitäisikö minun luopua tästä menettelytavasta tehtäväni lopulla? Ei suinkaan; lisäksi tunnen, että kynäni on väsähtänyt. Ollen liian heikko toimeenpanemaan näin laajoja tehtäviä, luopuisin tästäkin, ellei se olisi jo näin pitkälle edistynyt. Jotta se ei jäisi päättämättä, on parasta että lopetan.

Vihdoin näen valkenevan Émilen ihanimman päivän, joka samalla on minun onnellisin päiväni; näen huolenpitoni saavan paikkansa ja alan nauttia sen tuottamista hedelmistä. Tuo kelpo pari liittyy toinen toiseensa katkaisemattomin sitein, heidän huulensa lausuvat ja heidän sydämensä vahvistavat valat, jotka eivät ole turhia: nyt he ovat aviopuolisoja. Astuessaan ulos kirkosta he antavat muiden johtaa heitä; he eivät tiedä missä ovat, minne menevät, mitä heidän ympärillään tehdään. He eivät kuule, he vastaavat sekavia sanoja, heidän himmentyneet silmänsä eivät enää näe mitään. Oi, mikä hurmaus! Oi inhimillistä heikkoutta! Onnen tunne musertaa ihmisen; hän ei ole kyllin vahva sitä kestääkseen.

Ani harvat osaavat hääpäivänä sopivalla tavalla puhutella nuorta pariskuntaa. Toisten ylen vakava säädyllisyys on minusta yhtä epäluonteva kuin toisten kevyt loruileminen. Minä puolestani pitäisin soveliaana, että annettaisiin nuorten aviopuolisojen sulkeutua itseensä ja antautua mielenliikutuksen valtoihin, joka ei ole vailla viehätystä, sen sijaan, että niin sydämettömästi käännetään heidän huomionsa toisaalle joko ikävystyttämällä heitä väärällä säädyllisyydellä tai häiritsemällä heitä epäonnistuneilla sukkeluuksilla, jotka, jos toiste voisivatkin heitä huvittaa, aivan varmaan tuona päivänä ovat heille varsin vastenmieliset.

Näen, ettei kumpikaan nuorista ystävistäni, ollen suloisen hurmauksen valloissa, kuuntele ainoatakaan niistä puheista, joita heille pidetään. Minä, joka tahdon, että oikein nauttisimme jokaisesta elämämme päivästä, en suinkaan soisi, että he menettäisivät näin ihanaa päivää. Päinvastoin tahdon, että he täysin tuntisivat sen ihanuutta, että se heidät täysin hurmaisi. Vien heidät pois tuon tungettelevan joukon keskeltä, joka heitä kiusaa; vien heidät kävelemään syrjäteille ja palautan heidät heihin itseensä puhumalla heistä. En tahdo puhua yksistään heidän korvilleen, vaan myös heidän sydämilleen. Ja tiedän varsin hyvin, mikä on se ainoa seikka, jota he tuona päivänä voivat ajatella.

"Lapseni", sanon heille, tarttuen kummankin käteen, "siitä on kolme vuotta kun näin syntyvän sen voimakkaan ja puhtaan liekin, joka tänään aiheuttaa onnenne. Se on lakkaamatta kasvanut; huomaan teidän silmistänne, että se nyt on rajuimmillaan, nyt se ei enää voi muuta kuin ruveta heikkenemään." Lukijat, saatatte varsin hyvin kuvitella Émilen kiivastumista, hänen vakuutuksiaan ja Sophien ylenkatseellista ilmettä, kun hän irrottaa kätensä minun kädestäni, sekä niitä helliä lupauksia, jotka heidän katseistaan välkkyvät ja jotka vakuuttavat, että he tulevat ihailemaan toisiaan viimeiseen henkäykseensä asti. En heitä vastusta, vaan jatkan:

"Olen usein ajatellut, että jos voisi saada lemmenonnen jatkumaan koko avion ajan, niin muuttaisi maailman paratiisiksi. Mutta tähän asti ei tällaista vielä ole nähty. Mutta ellei tuollainen onnen jatkuminen ole vallan mahdoton, olette te molemmat sen arvoiset, että tarjoatte esimerkin, jota ette ole keltään muulta oppineet ja jota aniharvat aviopuolisot osaavat noudattaa. Tahdotteko, lapseni, että mainitsen teille keinon, jonka avulla luulen tätä seikkaa voitavan toteuttaa, ja jota luulen ainoaksi?"

He katselevat toinen toistaan hymyillen ja ilkkuvat minun yksinkertaisuuttani. Émile ei näytä ollenkaan välittävän minun keinostani, hän kun luulee Sophiella olevan paremman keinon, joka hänelle puolestaan täysin riittää. Sophie on samaa mieltä ja näyttää aivan yhtä luottavaiselta. Mutta huolimatta hänen ivallisesta ilmeestään luulen huomaavani hieman uteliaisuutta. Tutkistelen Émileä: hänen hehkuvat katseensa ahmivat hänen puolisonsa suloa; tämä on ainoa seikka, joka hänen mieltänsä kiinnittää; eikä hän ollenkaan välitä minun puheestani. Minä hymyilen vuorostani ajatellen: herätänpä pian tarkkaavaisuutesi.

Näiden salaisten sieluntilojen melkein huomaamaton ero viittaa hyvin luonteenomaiseen eroon, joka vallitsee molempien eri sukupuolien välillä ja joka kokonaan on vastainen yleisille ennakkoluuloille. Se ilmenee siinä, että miehet yleensä ovat vähemmän uskollisia kuin naiset ja että he pikemmin kyllästyvät onnelliseen rakkauteen kuin naiset. Nainen aavistaa jo kaukaa miehen epävakavuutta ja on siitä levoton; tämä seikka myös saattaa naisen mustasukkaisemmaksi. Kun miehen tunteet alkavat laimentua ja kun vaimon on pakko, pidättääkseen häntä, omistaa hänelle kaikki ne huolenpidot ja huomaavaisuudet, jotka hän ennen hänelle omisti häntä miellyttääksensä, niin vaimo itkee ja nöyrtyy vuorostaan, mutta tämä harvoin saavuttaa saman menestyksen kuin ennen. Kiintymys ja huomaavaisuus voittavat sydämiä, mutta ne eivät niitä jälleen valloita. Palaan aviorakkauden kylmenemistä vastaan ehdottamaani varokeinoon.

"Se on yksinkertainen ja helppo", jatkan. "Se on siinä, että aviopuolisot yhä edelleen ovat rakastavia." "Totta tosiaan", sanoo Émile nauraen salaisuuttani, "eipä tuo keino ole oleva meille tukala." "Tukalampi sinulle, joka tuota väität, kuin mitä kenties ajatteletkaan. Sallikaa minun, pyydän, lähemmin selvitellä tätä asiaa."

"Ne siteet, jotka nivotaan liian kireälle, murtuvat. Näin on aviositeidenkin laita, jos ne tahdotaan solmia vahvemmiksi kuin mitä niiden tulee olla. Se uskollisuus, johon avioliitto velvottaa molemmat puolisot on pyhin kaikista oikeuksista, mutta se valta jonka se myöntää kummallekin toiseen nähden, on liikaa. Pakko ja rakkaus sopivat huonosti yhteen, eikä lemmeniloa voida väkisin saavuttaa. Älä punastu, Sophie, äläkä ajattele pakoon lähtemistä. Herra minua estäköön tahtomasta loukata kainouttasi; mutta tässä on kysymys koko elämäsi kohtalosta. Näin suuren tarkoituksen vuoksi voit kärsiä puolison ja isän välillä liikkuvaa keskustelua, jota et muuten voisi sietää."

"Kyllästymistä ei aiheuta niin suuressa määrin omistus kuin riippuvaisuus, ja siitä johtuu että kiintymys rakastajattareen kestää paljon kauemmin kuin kiintymys puolisoon. Miten onkaan voitu saattaa velvollisuudeksi mitä hellimmät hyväilyt ja oikeudeksi viehkeimmät lemmen osotukset? Ainoastaan molemminpuolinen halu perustaa oikeuden, luonto ei muuta oikeutta tunne. Laki saattaa rajoittaa tätä oikeutta, mutta se ei voi sitä kukistaa. Lemmenhurmaus on niin suloinen itsessään; tuleeko sen ikävästä pakollisuudesta ammentaa sitä voimaa, jota se muka ei voisi saada omasta viehätyksestään! Näin ei suinkaan pidä olla, lapseni; aviossa sydämet ovat sidotut, mutta ruumiillisuus ei ole orjuutettu. Te olette velkapäät olemaan toisillenne uskolliset, mutta ette ole velvolliset toisillenne osottamaan kohteliasta huomaavaisuutta ja alttiutta. Kumpikin teistä on toisen oma; mutta kummankaan ei pidä olla toisen oma muuta kuin siinä määrin kuin itse tahtoo."

"Jos siis on totta, rakas Émile, että tahdot pysyä vaimosi rakastajana ja että hän aina tahtoo olla sinun valtijattaresi ja samalla oma valtijattarensa, niin ollos onnellinen, mutta samalla kunnioitettava rakastaja. Vastaanota kaikki rakkaudelta, vaatimatta mitään velvollisuutena, älköötkä pienimmätkään suosiot koskaan olko oikeuksiasi, vaan armonosotteita. Tiedän, että kainous karttaa ilmeisiä tunnustuksia ja vaatii, että se on voitettava. Mutta saattaakohan rakastaja, jos hänellä on hienotunteisuutta ja jos hän todella rakastaa, erehtyä salaisen tahdon suhteen? Tokko hän jää epätietoiseksi siitä, minkä sydän ja silmät myöntävät, vaikka suu teeskentelee sitä kieltävänsä? Olkoon kummallakin, joka aina on oman persoonansa ja hyväilyjensä valtias, oikeus jaella niitä toiselle ainoastaan mielensä mukaan. Muistakaa aina, ettei edes avioliitossa nautinto ole oikeutettu muulloin kuin silloin kuin halu on molemmille yhteinen. Älkää pelätkö, lapseni, että tämä laki teidät erottaisi toisistanne; se on päinvastoin saattava teidät molemmat halukkaammiksi toisianne miellyttämään ja on ehkäisevä kyllästymistä. Kun pysytte toisillenne uskollisina, on luonto ja rakkaus lähentävä teidät tarpeeksi toisiinne."

Kuullessaan näitä ja tämän kaltaisia puheita Émile suuttuu ja vastustelee minua jyrkästi. Sophie on häpeissään, pitää viuhkaansa silmiensä edessä, eikä sano mitään. Tyytymättömämpi näistä molemmista ei kenties kuitenkaan ole se, joka enemmän valittaa. Minä vaan en hellitä, vaan jatkan armottomasti. Saatan Émilen punastumaan hienotunteisuuden puutteensa johdosta ja takaan, että Sophie puolestaan on suostuva sopimukseen. Kehotan häntä lausumaan tästä mielipiteensä, ja on luonnollista, ettei hän syytä minua valheellisuudesta. Émile kyselee levottomin katsein mitä hänen nuoren puolisonsa silmät ilmaisevat. Huolimatta niiden ilmaisemasta hämmennystilasta hän näkee niissä kuvastuvan levotonta intohimoisuutta, joka rauhoittaa hänet hänen avomielisyytensä suhteen. Émile heittäytyy hänen jalkojensa juureen, suutelee kiihkeästi hänen ojentamaansa kättä ja vannoo, että hän, lukuunottamatta annettua uskollisuudenlupausta, luopuu jokaisesta muusta oikeudesta häneen nähden. "Ollos", sanoo hän hänelle, "rakas puoliso, nautintojeni valtiatar, samoin kuin olet elämäni ja kohtaloni valtiatar. Vaikkapa ankaruutesi riistäisi minulta hengen, niin luovutan sinulle rakkaimmat oikeuteni. En tahdo vastaanottaa mitään suosiollisuudeltasi; tahdon saada kaiken suorastaan sydämeltäsi."

Hyvä Émile, rauhoitu! Sophie on itse liian jalomielinen, antaakseen sinun kuolla jalomielisyytesi uhrina.

Illalla, erotessani heistä, sanon heille niin vakavalla äänellä kuin suinkin: "Muistakaa molemmat, että olette vapaat ja ettei teihin nähden voi olla kysymystä aviovelvollisuuksien täyttämisestä. Uskokaa minua älkääkä antako väärien luulojen viedä itseänne harhaan. Émile, tahdotko tulla kanssani?" Sophie suostuu tähän. Émile on raivoissaan ja tahtoisi minua lyödä. "Entä te Sophie, mitä te sanotte? Tuleeko minun viedä hänet luotanne?" Tuo naisparka valhettelee ja myöntyy punastuen. Mikä viehättävä ja suloinen valhe, joka on arvokkaampi kuin itse totuus!

Seuraavana päivänä … saavutetun onnellisuuden kuva ei enää tuota ihmisille iloa; paheen tuottama turmelus on yhtä suuressa määrin pilannut heidän makunsa kuin sydämensä. He eivät enää kykene tuntemaan mikä on liikuttavaa eivätkä näkemään mikä on rakastettavaa. Te, jotka kuvataksenne lemmenhurmausta ette voi kuvitella muuta kuin onnellisia rakastavia, jotka venyvät hekuman helmassa, oi kuinka kuvauksenne ovat epätäydelliset! Te käsitätte ainoastaan raaemman puolen; lemmenhurmauksen viehkein tenho on teille tuntematon. Kukapa teistä ei olisi nähnyt kahden vastanaineen, jotka mitä suotuisimmissa oloissa ovat solmineet liittonsa, astuvan ulos morsiushuoneesta ja kantavan raukeissa ja siveissä katseissaan niiden suloisten nautintojen hurmausta, joita ovat kokeneet, sekä lisäksi viattomuuden aiheuttamaa varmuutta sekä sitä järkähtämätöntä tietoisuutta, että ovat viettävät yhdessä lopun elämäänsä! Siinä viehättävin näky, joka saattaa tarjoutua ihmiselle; siinä todellinen lemmenhurmauksen kuva! Olette nähneet sen moneen monituiseen kertaan, sitä tuntematta; kovettuneet sydämenne eivät enää kykene rakastamaan. Sophie onnellisena ja levollisena viettää päivänsä hellän äitinsä sylissä; se on hyvin miellyttävä lepo, sittenkuin on yönsä levännyt puolison sylissä.

Sitä seuraavana päivänä huomaan jo jonkunmoisen olojen muutoksen. Émile näyttää hieman tyytymättömältä; mutta tämän teennäisen mielialan alla huomaan hänessä niin hellää alttiutta jopa niin nöyrää alistumista, etten hänen tilastaan pelkää mitään ikäviä seurauksia. Sophie taas on iloisempi kuin edellisenä iltana; näen tyytyväisyyden säteilevän hänen silmissään. Émilen seurassa hän on hurmaava. Tuntuu siltä kuin Sophie vallan hänen pyyteitään kiihottaisi, mikä vaan lisää hänen kärsimättömyyttään.

Joskohta tämä muutos on jotenkin huomaamaton, ei se minulta jää havaitsematta. Tulen levottomaksi ja kysyn Émileltä kahden kesken syytä siihen; hän kertoo minulle, että hänen suureksi mielipahakseen ja huolimatta kehotuksistaan, on täytynyt nukkua edellinen yö eri vuoteessa. Tuo jäntevä valtiatar on kiirehtinyt käyttämään hyväkseen oikeuttaan. Heidän välillään syntyy selityksiä. Émile purkautuu katkeriin valituksiin, Sophie taas on leikkisä. Mutta kun hän lopulta huomaa, että Émile todenteolla on suuttuva, luo hän häneen katseen, joka on täynnä lempeyttä ja rakkautta, ja puristaen kättäni hän lausuu tämän ainoan sanan, mutta tekee sen sydämeen tunkevalla äänellä: tuo kiittämätön! Émile on niin ymmällään, ettei hän saata käsittää tämän sanan merkitystä. Mutta minä sen käsitän, käsken Émilen poistua ja puhun nyt kahden kesken Sophien kanssa. "Ymmärrän kyllä", sanon hänelle, "mikä on aiheuttanut tämän päähänpistosi. Eipä saata olla suurempaa hienotunteisuutta, mutta eipä myöskään saata sitä sopimattomammin osottaa kuin mitä sinä nyt olet tehnyt. Rauhoitu, rakas Sophie. Sillä olen antanut sinulle miehen; älä siis epäröi häntä miehenä kohdella. Hän on lahjoittanut sinulle turmelemattoman nuoruutensa, hän ei sitä ole kellekään muulle jaellut ja on kauan säilyttävä sitä sinulle."

"Tahdonpa sinulle, rakas lapsi, selvitellä ne mielipiteeni, jotka sinulle esitin toissapäivänä keskustellessamme. Ehkä luulit minun neuvovan hillitsemään nautintoanne ainoastaan sen vuoksi, että niitä kestäisi kauemmin. Oi Sophie! tarkoitukseni oli toinen ja se oli enemmän huolenpitoni arvoinen. Tullessaan puolisoksesi Émile on samalla tullut valtiaaksesi; sinun velvollisuutesi on totella, niin on luonto säätänyt. Mutta kun vaimo on sinun kaltaisesi, Sophie, on kuitenkin hyvä, että hän ohjaa miestään; tämäkin on luonnonlaki. Ja antaakseni sinulle yhtä suuren vaikutusvallan hänen sydämeensä, kuin minkä hänen sukupuolensa hänelle antaa sinun persoonaasi nähden, olen saattanut sinut hänen aistillisen nautintonsa määrääjäksi. Tämä on tuottava sinulle tuskallista itsekieltämystä, mutta olet hillitsevä häntä, jos voit hillitä itsesi. Ja se, mikä on tapahtunut, todistaa minulle, ettei tämä vaikea taito käy yli voimiesi. Olet kauan hallitseva rakkauden avulla, jos suosiosi on harvoin tapahtuva ja arvokas, jos osaat saada hänet tunnustamaan sen arvon. Jos tahdot nähdä miehesi alati jalkojesi juuressa, niin pidä häntä alati jonkun matkan päässä persoonastasi. Mutta olkoon ankaruutesi sävyisä, älköönkä se olko oikullinen. Osottaudu pidättyväksi, mutta älä siltä itsepäiseksi. Varo, ettei hän rupea epäilemään rakkauttasi, kun harvoin antaudut hänen rakkautensa alaiseksi. Herätä hänessä rakkaudentunteita suosiollasi ja saata hänet kunnioittamaan kieltäymystäsi, menettele siten, että hän kunnioittaa vaimonsa siveyttä, ilman että hänellä on syytä valittaa hänen kylmäkiskoisuuttaan."

"Siten, lapseni, on hän sinuun luottava ja on kuunteleva neuvojasi, on kysyvä mielipidettäsi omissa asioissaan, mitään ratkaisematta ilman että on neuvotellut kanssasi. Siten voit palauttaa hänet järkiinsä, jos hän hairahtuu, lempeällä kehottelulla jälleen johtaa hänet oikealle tielle, siten voit osottautua rakastettavaksi, häntä hyödyttääksesi, käyttää keikailua hyveen palveluksessa ja rakkautta järjen eduksi."

"Älä kuitenkaan luule, että edes tämäkään taito aina voisi sinua hyödyttää. Mihin varokeinoihin ryhtynemmekin, niin nautinto kuluttaa mielihyvän tunteen, ennen kaikkea se kuluttaa rakkauden. Mutta kun rakkautta on kestänyt kauan, niin miellyttävä tottumus täyttää sen jättämän tyhjyyden, ja luottamuksen viehkeys astuu intohimon hurmauksen sijaan. Lapset solmivat vanhempiensa välille yhtä suloiset ja usein vahvemmatkin siteet kuin itse rakkaus. Kun lakkaat olemasta Émilen lemmitty, olet oleva hänen vaimonsa ja ystävättärensä; olet oleva hänen lastensa äiti. Silloin tulee sinun entisen pidättäymisesi asemesta antaa välillänne vallita mitä läheisimmän tuttavallisuuden; silloin on luopuminen eri vuoteista, kieltäytymisestä, oikuista. Sinun tulee siihen määrin muuttua hänen toiseksi puolekseen, ettei hän enää voi tulla toimeen ilman sinua, ja että hän, heti kun sinut hylkää, tuntee olevansa kaukana poissa itsestään. Sinä, joka niin hyvin saatoit kotoisen elämän sulouden vallitsemaan synnyinkodissasi, tee se samoin vallitsevaksi teidänkin elämässänne. Jokainen mies, joka viihtyy kodissaan, rakastaa vaimoaan. Muista, että olet onnellinen aviovaimo, jos miehesi tuntee itsensä onnelliseksi kotonaan."

"Mitä nykyhetkeen tulee, niin älä ole niin ankara lemmityllesi. Hän on ansainnut suurempaa ystävällisyyttä ja loukkautuisi varovaisuudestasi. Älä säästä hänen terveyttään ylenmäärin hänen onnensa kustannuksella, ja nauti myös sinä onnestasi. Ei pidä odottaa kyllästymistä, mutta ei myöskään tukahuttaa halua. Ei pidä kieltäytyä kieltäymyksen vuoksi, vaan sentähden että se, minkä myöntää, saisi suuremman arvon."

Kun täten olen palauttanut sovun heidän välilleen, sanon Sophien läsnäollessa hänen nuorelle puolisolleen: "Sitä iestä, jonka on ottanut hartioilleen, tulee kantaa. Saata itsesi ansaitsemaan sitä, että se sinulle tehdään kevyeksi. Ennen kaikkea tulee sinun uhrata sulottarille, äläkä luule, että juropäisyydellä teet itsesi rakastettavammaksi. Eihän ole vaikeata palauttaa rauhaa, ja kukin voi helposti huomata, millä tavoin se on palautettavissa." Rauhansopimus vahvistetaan suudelmalla; senjälkeen sanon oppilaalleni: "Rakas Émile, ihminen tarvitsee koko ikänsä neuvoja ja ohjausta. Olen koettanut parastani tähän asti täyttääkseni tämän velvollisuuden teitä kohtaan. Tähän päättyy minun pitkä tehtäväni; nyt alkaa toisen tehtävä. Luovun tänään siitä ohjausvallasta, jonka olet minulle uskonut; tuossa on tuleva ohjaajasi."

Vähitellen ensimäinen hurmaus tyyntyy ja he saavat rauhassa nauttia uuden tilansa tarjoamaa viehätystä. Oi te onnelliset rakastavat, te kelpo puolisot! Jotta voisi osottaa heidän hyveilleen niille tulevaa kunniaa ja kuvata heidän onneansa, pitäisi kirjoittaa heidän elämänsä historia. Monasti, kun tarkastan sitä työtä, jonka heihin nähden olen toteuttanut, tunnen itseni ihastuksen valtaamaksi, joka panee sydämeni sykkimään! Monasti puristan heidän yhdistyneitä käsiään, siunaten kaitselmusta ja päästäen hehkuvia huokauksia. Kuinka monta suudelmaa painan noille yhteen liittyneille käsille! Kuinka usein he tuntevatkaan, että ilokyyneleeni niitä kostuttavat! He puolestaan heltyvät tuntien samaa iloa kuin minä. Heidän kunnianarvoiset vanhempansa nauttivat vielä kerran nuoruudesta, nähdessään lastensa nuoruuden; he alkavat, niin sanoakseni, uudelleen elää lapsissaan tai oikeammin sanoen, he tuntevat ensi kerran elämän arvon. He kiroavat entisiä rikkauksiaan, jotka estivät heitä, heidän ollessa samassa iässä, nauttimasta yhtä suloista onnea. Jos yleensä maan päällä on onnea, niin se on löydettävissä siitä tyyssijasta, jossa me elämme.

Muutaman kuukauden kuluttua Émile eräänä aamuna astuu huoneeseeni ja sanoo minulle minua syleillen: "Opettajani, onnitelkaa lastanne; hän toivoo pian saavansa nauttia isäniloja. Oi kuinka suurta huolta ja intoa meiltä siiloin vaaditaan ja kuinka suuresti silloin kaipaamme neuvojanne. Jumala minua estäköön antamasta teille kasvatettavaksi poikaa, kun jo olette kasvattanut hänen isänsä! Jumala estäköön toista kuin minua täyttämästä niin pyhää ja mieluista velvollisuutta, vaikkapa minun onnistuisikin valita yhtä onnellisesti, kuin mitä minun suhteeni on valittu. Mutta pysykää edelleen nuorten opettajien opettajana. Neuvokaa meitä, ohjatkaa meitä; me olemme olevat ohjauksellenne alttiit. Koko elinaikani olen tarvitseva teidän apuanne. Tarvitsen sitä enemmän kuin koskaan nyt, kun miehen-tehtäväni alkavat. Te olette täyttänyt tehtävänne. Ohjatkaa minua, että voisin noudattaa teidän esimerkkiänne, ja levätkää, sillä onhan teidän jo aika levätä."