TOINEN KIRJA. (continued 3)

Opettakaa häntä puhumaan yksinkertaisesti ja selvästi, hyvin muodostamaan puheäänteensä, ääntämään tarkasti ja teeskentelemättä, tuntemaan ja noudattamaan paino- ja laajuussuhteita, aina lausumaan niin kovalla äänellä, että se kuuluu, mutta välttämään liian äänekästä lausumista; tämä on tavallinen vika kouluissa kasvatetuilla lapsilla. Vältettäköön kaikessa liiallisuutta.

Saattakaa samoin hänen lauluäänensä tarkaksi, tasaiseksi ja sointuvaksi ja hänen korvansa herkäksi tahdille ja harmonialle, mutta tämä riittäköön. Jäljittelevä sekä teattereissa esitetty musiikki ei ole hänen iälleen sovelias; enpä edes tahtoisi että hänen lauluunsa liittyisi sanoja. Jos hän taas tahtoisi laulaa tällaisia lauluja, koettaisin sepittää lauluja varta vasten hänelle, nimittäin sellaisia, jotka huvittaisivat hänen ikäistänsä, ja yhtä yksinkertaisia kuin hänen ajatusmaailmansa.

On luonnollista että minä, joka en ollenkaan pidä kiirettä opettaakseni häntä kirjoitettua lukemaan, en myöskään jouduta hänen nuottien oppimistaan. Pitäkäämme kaukana hänen aivoistaan kaikki seikat, jotka vaativat vaivalloista tarkkaavaisuutta, ja älkäämme kiirehtikö hänen huomionsa kiinnittämistä sovinnaisiin merkkeihin. Myönnän että tämä seikka näyttää kohtaavan vaikeuksia. Sillä vaikka nuottien tunteminen aluksi ei näytä olevan tärkeämpi laulutaitoa varten kuin kirjainten osaaminen puhumista varten, on kuitenkin eroa siinä, että puhuessamme lausumme omia ajatuksiamme, mutta laulaessamme ainoastaan toisen ajatuksia. Ja jotta näitä voisi ilmaista, täytyy osata niitä lukea.

Mutta ensiksikin voi niitä kuulla, sen sijaan että niitä lukisi, ja laulun opimme korvan avulla vielä helpommin kuin silmän. Lisäksi, jotta hyvin ymmärtäisi musiikkia, ei riitä, että sitä ainoastaan esittää, tulee myöskin osata säveltää; toinen näistä on opittava toisen avulla, muuten emme koskaan hyvin perehdy musiikkiin. Harjottakaa pientä musiikinharrastajaanne ensin säveltämään hyvin säännöllisiä ja tarkkatahtisia säkeitä ja sitten liittämään ne yhteen hyvin yksinkertaisella modulatsionilla ja lopuksi osottamaan niiden eri suhteita oikealla jaoituksella, mikä tapahtuu oikean rytmin ja oikeiden paussien valitsemisella. Ennen kaikkea tulee välttää teeskenneltyjä, intohimoisia ja liian tunteellisia lauluja. Olkoon melodia aina laulava ja yksinkertainen, johtukoon se aina äänilajin pääsävelistä ja kaikukoon siitä aina perussävel niin selvästi, että pikku laulaja sen kuulee ja että hän vaivatta voi sitä säestää. On näet tärkeätä että hän, kehittääkseen äänensä ja korvansa tarkaksi, aina laulaa pianon säestyksellä.

Voidakseen panna painoa säveliin, ne äännetään selvästi esitettäessä; siitä on johtunut se tapa, että laulaessa nuotit merkitään erityisillä tavuilla. Jotta voitaisiin erottaa eri sävelet, tulee antaa erityiset nimet niille ja niiden välisille ääniaskelille. Siitä johtuvat intervallien nimet ja pianon koskettimien ja skaalan nuottien niminä käytetyt kirjaimet. C ja A osottavat määrättyjä, muuttumattomia ja aina samojen koskettimien synnyttämiä säveliä. Ut ja la[68] nimien laita on toisin. Ut on säännöllisesti duur-skalan toonika tai moll-skaalan mediantti. La on säännöllisesti moll-skaalan toonika tai duur-skaalan kuudes sävel. Siis kirjaimet osottavat musiikki-järjestelmämme sävelsuhteiden muuttumattomia rajoja, tavuut eri äänilajien samanlaatuisten sävelsuhteiden vastaavia rajapisteitä. Kirjaimet ilmaisevat pianon koskettimia ja tavuut äänilajin ääniaskeleita. Ranskalaiset säveltaiteilijat ovat eriskummaisella tavalla sekoittaneet nämä eri käsitteet; he ovat sekoittaneet tavuiden merkityksen kirjainten merkitykseen ja turhaan antaen koskettimille kaksinkertaiset merkit, eivät ole jättäneet mitään merkkejä, jotka osottaisivat skaalan säveliä. Heistä siis ut ja c aina on sama seikka, mikä on väärin, sillä mikä merkitys siis olisi c:llä? Tämän vuoksi heidän solfezhin harjottamisensa on äärettömän vaikeata, olematta samalla hyödyllinen ja antamatta mitään selvää käsitystä ymmärrykselle; tämän metodin mukaan näet esim. tavuut ut ja mi voivat yhtä hyvin ilmaista suurta, pientä, ylinousevaa tai vähennettyä terssiä. Mikähän surkea sallimus on säätänyt että juuri siinä maassa, jossa kirjoitetaan kauneimmat musiikkia käsittelevät teokset, sitä on kaikkein vaikein oppia.

Noudattakaamme oppilaamme kanssa yksinkertaisempaa ja selvempää menettelyä; hänen ei tarvitse tuntea muuta kuin kaksi äänilajia, joiden sävelsuhteet aina ovat samat ja samojen tavuiden nimiset. Joko hän laulaa tai soittaa, tulee hänen aina osata jokaisesta kahdestatoista sävelestä, joita hän voi pitää perussävelenä, muodostaa äänilaji; ja moduleeratkoon hän sitten d:stä, c:stä tai g;stä j.n.e., tulee loppusävelen aina olla ut tai la, riippuen äänilajista. Tällä tavoin menettelemällä aina saatte oppilaanne ymmärtämään; äänilajin oleelliset sävelsuhteet sekä mitä lauluun että soittoon tulee, ovat aina hänelle ilmeisen selvät, hänen esittämisensä on oleva täsmällisempää ja hänen edistymisensä nopeampi. Ei ole mitään hullunkurisempaa kuin se, mitä ranskalaiset sanovat luonnonmukaiseksi solfeesiksi; tämä näet estää oikean käsityksen itse asiasta ja tarjoaa sen sijaan oudon käsityksen, joka vaan on omansa viemään harhaan. Ei mikään ole luonnollisempaa kuin solfesoiminen äänilajia muuttamalla, niin pian kuin äänilaji on transponeerattu. Mutta onpa tässä jo liiaksikin puhuttu musiikista. Opetettakoon sitä miten tahansa, kunhan se vaan aina pysyy pelkkänä huvina.

Olemme nyt siis hyvin oppineet tuntemaan vierasten esineiden ominaisuudet meidän ruumiiseemme nähden, niiden painon, muodon, värit, tiiviyden, suuruuden, etäisyyden, lämpötilan, lepo- ja liiketilan. Tiedämme mitkä niistä ovat senlaatuiset, että meidän sopii niitä lähestyä tai niistä poistua, miten meidän tulee menetellä voittaaksemme niiden vastustusvoiman tai asettaaksemme niitä vastaan sellaisen voiman, joka meitä suojelee niiden vahingolliselta vaikutukselta. Mutta tämä ei riitä; meidän oma ruumiimme kuluu lakkaamatta ja sen voimat ovat siis alati uudistettavat. Joskohta ruumiillamme on kyky muuttaa toisia aineita niiksi aineiksi, joista ruumiimme on kokoonpantu, ei näiden aineiden valinta ole yhdentekevä. Kaikki aineet eivät tarjoa ihmiselle ravintoa; ja ravinnoksi kelpaavista aineista ovat toiset ihmiselle soveliaampia ja toiset sopimattomampia, riippuen hänen suvustaan, siitä ilmanalasta, jossa hän asuu, hänen erityisestä ruumiinlaadustaan ja hänen yhteiskunnallisen asemansa määräämästä elintavasta.

Kuolisimme nälkään tai myrkytykseen, jos meidän, valitaksemme sopivat ravintoaineet, täytyisi odottaa kunnes kokemus olisi opettanut meitä niitä tuntemaan ja valitsemaan. Mutta kaikkihyvä kaitselmus, joka on järjestänyt niin, että tuntevien olentojen mielihyväntunteet edistävät heidän itsesuojelemistaan, ilmoittaa meille sen avulla, mikä on mieluista makuaistillemme, mikä sopii ravinnoksi vatsallemme. Ihmisellä ei olekaan luonnontilassa luotettavampaa lääkäriä kuin hänen oma ruokahalunsa; enkä epäile hetkeäkään että ihmisen pysyessä luonnontilassa ne ravintoaineet, joita hän piti hyvänmakuisimpina, myöskin olivat hänelle terveellisimmät.

Tämän lisäksi Luoja ei ainoastaan tyydytä niitä tarpeita, jotka hän on meille antanut, vaan myös niitä jotka itse itsellemme hankimme. Ja antaakseen halumme aina käydä tarpeidemme rinnalla hän on säätänyt, että makumme vaihtelee ja muuttuu elintapojemme mukana. Kuta enemmän poistumme luonnontilasta, sitä enemmän menetämme luonnollista makuamme; tai tottumus muuttuu meille toiseksi luonnoksi, joka meissä siihen määrään astuu alkuperäisen sijaan, ettei yksikään meistä enää sitä tunne.

Tästä seuraa että luonnollisin maku välttämättömästi myöskin on yksinkertaisin; sillä se helpoimmiten muuttuu; jos se sitävastoin hienostuu ja kiihottuu mielikuvituksemme vaikutuksesta, se kehittyy muuttumattomaksi. Ihminen, joka ei pysyvästi asu missään maassa, tottuu vaivatta minkä maan tapoihin tahansa; mutta yhteen maahan kiintynyt ihminen ei enää voi tottua toisiin maihin.

Tämä näyttää minusta todelta joka suhteessa, mutta erittäinkin mitä varsinaiseen makuun tulee. Ensimäinen ravintoaineemme on maito; vasta vähitellen totumme karkeampimakuisiin ruokiin, jotka alussa ovat meille vastenmieliset. Hedelmät, vihannekset, yrtit ja lopuksi vähän höysteetöntä, paistettua lihaa muodostivat ensimäisten ihmisten juhla-ateriat.[69] Kun villi ihminen ensi kerran juo viiniä, hän vetää suunsa väärään ja työntää viinilasin luotaan; meidänkään parissa ei kukaan, joka on elänyt kahdenkymmenen vuotiaaksi maistamatta käyneitä juomia, voi niihin tottua; olisimme kaikki ehdottomasti raittiita, ellei meille nuoruudessamme olisi annettu viiniä. Kuta yksinkertaisempi makumme on, sitä yleisempi se on; yleisimmin tunnetaan vastenmielisyyttä eri aineista sekoitettuja ruokalajeja kohtaan. Onko koskaan nähty kenenkään ihmisen inhoavan leipää ja vettä? Siinä on luonnon viittaus, se on myös meidän ojennusnuoramme. Säilyttäkäämme lapsessa sen alkuperäinen maku mikäli mahdollista; olkoon lapsen ravinto tavallista ja yksinkertaista, ja tottukoon sen kitalaki ainoastaan vähäisessä määrin höystettyihin ruokiin, älköönkä se muodostako itselleen omaa omituista makua.

En tässä tutki onko tämä elintapa terveellisempi vai ei; sillä tämä seikka ei yhdy tässä noudattamaani tarkoitusperään. Minulle riittää pitääkseni sitä muita parempana että se on enimmin luonnon mukainen ja että se helpoimmin saattaa mukautua toiseen elintapaan. Ne, jotka väittävät että tulee totuttaa lapset sellaisiin ruokiin, joita ne suurina tulevat nauttimaan, eivät mielestäni puhu järkevästi. Miksi pitäisi niiden ravinnon olla sama, kun niiden elintapa on niin erilainen? Mies, joka on väsynyt työstä, huolista ja vaivoista, tarvitsee voimakasta ruokaa, joka antaa hänen aivoilleen uutta elinvoimaa. Lapsi, joka on iloisesti temmeltänyt ja jonka ruumis yhä vielä kasvaa, tarvitsee ainoastaan runsaasti ruokaa, mistä siihen syntyy paljo ravinto-mehua. Muuten täysi-ikäisellä miehellä on jo asemansa, virkansa ja kotinsa; mutta kuka voi varmasti sanoa mitä kohtalo tarjoaa lapselle? Älkäämme missään suhteessa totuttako sitä niin määrättyihin muotoihin, että sen on ylen vaikeata tarpeen vaatiessa niistä vapautua. Älkäämme menetelkö niin, että lapsi kuolee nälkään toisissa maissa, ellei se laahaa mukanaan ranskalaista keittiömestaria ja että se jonakin päivänä sanoo ainoastaan Ranskassa osattavan syödä hyvää ruokaa. Ohimennen sanoen, mikä epäilyttävä ylistely! Minä päinvastoin sanoisin, että ranskalaiset yksin eivät osaa syödä, he kun tarvitsevat erityistä keittiötaitoa, jotta ruoat heille kelpaisivat.

Kaikista eri aistimuksistamme maku yleensä vaikuttaa meihin välittömimmin. Meille onkin paljon tärkeämpää hyvin tuntea ja arvostella niitä aineita, joiden tulee muodostaa osa omasta ruumiistamme, kuin niitä aineita, jotka ainoastaan sitä ympäröivät. Tuhannet seikat ovat yhdentekevät kosketukselle, kuulolle ja näölle; mutta ei ole juuri mitään välinpitämätöntä maulle. Lisäksi tämän aistin toiminta on vallan fyysillinen ja aineellinen, se on ainoa aisti, joka ei pane mielikuvitusta toimimaan tai johon mielikuvitus ainakin vähimmin yhtyy, jotavastoin jäljittely ja mielikuvitus usein sekoittavat henkisyyttä kaikkien muiden aistien toimintaan. Yleensä herkkäsydämiset ja hekumalliset ja intohimoiset ja todella tunteelliset luonteet, joita muut aistit helposti kiihottavat, ovat jotenkin kylmät maun vaikutuksille. Mutta juuri sen kokemuksen nojalla, joka näyttää asettavan makuaistin muita alemmaksi ja tekevän sen orjuuteen joutumisen niin halveksittavaksi, minä puolestani teen sen johtopäätöksen, että sopivin keino hallita lapsia on ohjata niitä sen avulla, mikä niille maistuu hyvin. Jos tahdomme käyttää ulkonaista vaikutinta, on parempi antaa valtaa niiden herkuttelevaisuudelle kuin turhamielisyydelle, sillä edellinen on luonnollinen vietti, joka välittömästi johtuu makuaistista, jotavastoin jälkimäinen johtuu mielikuvituksesta ja on ihmisoikkujen ja kaikenlaisten väärinkäytösten alainen. Hetkuttelevaisuus on lapsuuden intohimo; mutta se ei voi vastustaa ainoatakaan toista intohimoa, vaan haihtuu niin pian kuin muita kiihottimia ilmaantuu. Ja uskokaa minua: lapsi on varsin pian lakkaava ajattelemasta sitä, mitä se syö, ja kun sen sydän kiintyy muuhun, ei se enää ajattele sellaista, mikä hivelee sen kitalakea. Kun se varttuu suureksi, tuhannet raivokkaat tunteet syrjäyttävät herkuttelevaisuuden ja kiihottavat turhamielistä itserakkautta: sillä viimemainittu intohimo kehittyy kaikkien muiden intohimojen kustannuksella ja valtaa lopulta ne kaikki. Olen joskus tarkannut sellaisia ihmisiä, jotka panevat hyvin suurta arvoa herkullisiin ruokiin ja jotka aamulla herätessään ajattelivat mitä tulisivat syömään päivän kuluessa ja kuvailivat ateriaa tarkemmin kuin Polybius on kuvannut taistelua. Minusta kaikki nämä niin sanotut miehet eivät ole olleet muuta kuin neljänkymmenvuotiaita lapsia, vailla voimaa ja lujuutta, fruges consumere nati.[70] Herkuttelevaisuus on sellaisten sydänten pahe, joilla ei ole mitään ryhdikästä vakavuutta. Herkkusuun sielu piilee kokonaan hänen kitalaessaan, eikä hän ole luotu muuta varten kuin syömään. Ollen typerä ja kyvytön on hän oikealla paikallaan ainoastaan ruokapöydässä, eikä hän osaa arvostella muuta kuin ruokalajeja. Suokaamme hänelle kadehtimatta tämä virka; se näet on hänelle sopivin kaikista, onneksi meille ja hänelle itselleen.

Se osottaa suurta kokemattomuutta, joka pelkää herkuttelevaisuuden voivan juurtua kyvykkääseen lapseen. Lapsena emme tosin ajattele muuta kuin syömistä; nuoruuden iässä emme sitä enää ajattele, kaikki meille kelpaa ja meillä on paljo muuta tehtävää. En kuitenkaan neuvo varomattomasti käyttämään niin alhaista kiihotinta enkä herkkupalojen muodossa kehottamaan lapsia kauniin teon tuottamaa kunniaa tavoittelemaan. Mutta en huomaa miksi ei puhtaasti ruumiillisia harjotuksia voisi rohkaista aineellisilla ja makua hivelevillä palkinnoilla, koska lapsuus ei ole tai koska sen ainakaan ei pitäisi olla muuta kuin leikkiä ja reipasta huvia. Kun joku Mallorca-saaren poikasista näkee puun latvassa riippuvan korin ja lingollaan heittää sen siitä alas, on kaiketi vallan oikein, että hän taitavuudestaan saa palkan ja että hyvä aamiainen korvaa ne voimat, jotka hän on käyttänyt sitä hankkiakseen.[71] Kun spartalainen nuorukainen alttiina vaaralle saada sata raipanlyöntiä, taitavasti hiipii kyökkiin, mistä varastaa elävän revonpoikasen, kun hän kätkee sen nuttuunsa viedäkseen sen pois ja kun se häntä raapii ja puree verille, ja kun tuo poika, peläten yllätyksen tuottamaa häpeää, silmiä räpäyttämättä antaa repiä sisälmyksiään päästämättä ainoatakaan tuskan ääntä, on vallan oikein ja kohtuullista, että hän lopuksi hyötyy saaliistaan ja saa syödä sen, sittenkuin se melkein on syönyt hänet. Älköön hyvää ateriaa koskaan tarjottako palkkana, mutta miksi se ei voisi olla niiden vaivojen tulos, joita on nähty sitä hankittaessa; Émile ei suinkaan ole pitävä kivelle panemaani kakkua palkkana siitä, että hän on hyvin juossut; hän ainoastaan tietää, että ainoa keino saada tuo leivos on se, että hän saa sen käteensä ennen toisia.

Tämä ei ollenkaan vastusta niitä mielipiteitä, jotka äsken lausuin ruokalajien yksinkertaisuuden puolesta. Ei näet vedotessaan lasten ruokahaluun tarvitse kiihottaa niiden aistillisuutta, vaan tulee ainoastaan tyydyttää luonnontarvetta. Ja tämä saavutetaan mitä yksinkertaisimmilla keinoilla, ellei tahallansa koeteta hienostaa lasten makua. Niiden alituinen ruokahalu, jonka niissä nostaa varttumisen tarve, on varma höyste, joka korvaa monen muun. Hedelmät, maitoruuat, joku leivos, joka on tavallista leipää maukkaampi, ja etenkin taito sopivan suuruisina annoksina jaella tätä kaikkea — siinä on meille keino johtaa kokonaisia lapsijoukkoja maailman ääriin, ilman että on tarpeellista niissä herättää makua kitalakea hiveleviin ruokiin tai turmella niiden makuaistia.

Seikka, joka todistaa, ettei mieltymys lihaan ole ihmiselle luonnollinen, on se, että lapset ovat välinpitämättömät tämän ruokalajin suhteen ja että ne kaikki enemmän pitävät kasviruuista, maitoliemistä, leivoksista, hedelmistä, j.n.e. On hyvin tärkeätä, ettei tätä alkuperäistä makua johdeta harhaan ja ettei lapsia tehdä liharuokia himoitseviksi. Ellei niiden terveys tästä kärsikään, niiden luonne siitä kärsii. Miten tahansa tätä kokemusta selitettäneenkin, on varma, että suuret lihansyöjät yleensä ovat julmemmat ja raaemmat kuin kaikki muut ihmiset. Tämä huomio on tehty kaikilla seuduilla ja kaikkina aikoina. Englantilaisten raakuus on tunnettu.[72] Persialaiset tulenpalvelijat ovat mitä lempeimpiä ihmisiä.[73] Kaikki villit ovat julmia; mutta heidän tapansa eivät tätä julmuutta aiheuta, vaan heidän ravintonsa. He menevät sotaan samoin kuin menisivät metsästysretkelle ja kohtelevat ihmisiä kuin karhuja. Englannissa eivät teurastajat kelpaa todistajiksi,[74] eivätkä edes kirurgit. Suuret pahantekijät karkaisevat itseään murhatekojaan varten juomalla verta. Homeros kuvaa kyklooppeja, jotka olivat lihansyöjiä, kauheiksi ihmisiksi ja lotofaageja niin ystävälliseksi ja rakastettavaksi kansaksi, että jokainen, joka oli tullut kosketukseen heidän kanssaan, unhotti oman isänmaansa ja jäi asumaan heidän pariinsa.

"Kysyt minulta", sanoi Plutarkos, "miksi Pytagoras pidättäytyi syömästä eläinten lihaa, mutta minä päinvastoin kysyn sinulta: miten rohkea oli se ihminen, joka ensiksi pani suuhunsa teurastetun eläimen lihaa, joka hampaillaan musersi äsken tapetun elukan luita, joka antoi kantaa eteensä pöytään kuolleita ruumiita ja upotti vatsaansa niiden eläinten jäseniä ja elimiä, jotka muutama hetki sitä ennen määkivät, mylvivät, astuivat ja näkivät? Miten hänen kätensä saattoi pistää rauta-asetta tuntevan olennon sydämeen? Miten hänen silmänsä saattoivat kestää murhan näkyä? Miten hän saattoi nähdä tuota eläinparkaa teurastettavan, nyljettävän ja kappaleiksi leikeltävän? Miten saattoi hän katsella vielä vavahtelevia lihapalasia? Kuinka niiden haju ei pannut häntä voimaan pahoin? Eikö hän tuntenut inhoa, vastenmielisyyttä ja kauhua kosketellessaan näiden haavojen likaa ja pestessään pois mustaa hyytynyttä verta joka niitä peitti."

"Nyljetty vuota se matavi maassa, Liha jo mylvivi vartahassa. Syödä sit' ei voi ihminen vapisematta, Eikä sen valitushuutoa kuuntelematta."

"Tuollaiset epäilemättä olivat hänen tunteensa kun hän ensi kerran voitti luonnon syödäkseen tämän kamalan aterian, kun hän tahtoi tyydyttää nälkäänsä elävän eläimen lihalla, eläimen, joka vielä kävi laitumella, ja kun hän epäröi, miten piti teurastaa, leikellä palasiksi ja paistaa karitsa, joka nuoleskeli hänen käsiään. On syytä oudoksua niitä, jotka panivat alkuun tällaiset ateriat, eikä niitä, jotka niistä pidättäytyvät. Edelliset voisivat vielä puolustaa raakalaisuuttaan syiden avulla, jotka puuttuvat meiltä, joten me olemme sata kertaa suurempia raakalaisia kuin he."

"Te onnelliset kuolevaiset, jumalien lemmikit — voisivat meille sanoa nuo ensimäiset ihmiset — verratkaa aikoja toisiinsa ja huomatkaa kuinka onnellisessa asemassa te olette, ja kuinka kurjassa tilassa me olimme! Täyttä kehitystään saavuttamaton maa ja sumujen täyttämä ilma eivät vielä olleet vuodenaikojen vaikutuksen alaisina. Jokien säännötön virtaus uursi rantoja joka taholta. Lammet, järvet, syvät suot peittivät tulvien kolme neljännestä maan pinnasta; jäljellä oleva neljännes oli pienten metsikköjen tai hedelmättömien metsien peittämänä. Maa ei tuottanut mitään hyviä hedelmiä. Meillä ei ollut mitään kyntöaseita, emme tunteneet sellaisten käyttämistä, ja kun emme olleet mitään kylväneet, ei meillä ollut odotettavissa mitään elonkorjuuta. Nälkä ei siis ollenkaan hellittänyt. Talvella sammal ja puiden kaarna olivat tavallisia ravintoaineitamme. Jotkut vihreät juolasheinän ja kanervan juuret tarjosivat meille juhla-aterian, ja kun ihmiset olivat löytäneet pähkinöitä, tammen tai pyökinterhoja, he tanssivat riemuiten tammen tai pyökin ympärillä laulaen maalaissävelmää, mainiten maata imettäjäkseen ja äidikseen. Tämä oli heidän ainoa juhlansa ja ainoa huvinsa. Kaikki muu heidän elämässään oli pelkkää surua, vaivaa ja kurjuutta."

"Kun viimein hävitetty ja alaston maa ei enää tarjonnut meille mitään, oli meidän pakko solvaista luontoa, ylläpitääksemme henkeämme, ja me söimme onnettomuustovereitamme ennemmin kuin itse kuolimme heidän kanssaan. Mutta kuka pakottaa teitä, julmat ihmiset, vuodattamaan verta? Katsokaa mikä onnellisuuden yltäkylläisyys teitä ympäröi! Kuinka paljon hedelmiä maa teille tuottaa! Kuinka paljon rikkauksia pellot ja viinitarhat teille antavat! Kuinka monet eläimet tarjoavat teille maitonsa ravinnoksenne, villansa pukimiksenne! Mitä enempää te niiltä vaaditte, Ja mikä raivo saattaa teidät tekemään niin monta murhaa, vaikka teillä on yllin kyllin omaisuutta ja ravintoaineita! Miksi valehtelette maaemollemme syyttäen sitä siitä, ettei se muka voi teitä elättää? Miksi teette syntiä Cerestä, pyhien lakien keksijää ja suopeata Bakhosta, ihmisten lohduttajaa kohtaan, ikäänkuin heidän tuhlailevat lahjansa eivät riittäisi ylläpitämään ihmissukua? Miten on teillä sydäntä kantaa heidän makeiden hedelmiensä sekaan pöydälle eläinten luita ja juoda maitoa ja samalla niiden eläinten verta, jotka ovat teille tuon maidon antaneet? Pantterit ja jalopeurat, joita sanotte raateleviksi pedoiksi, seuraavat vaistoaan pakosta, tappaen toisia eläimiä elääkseen. Mutta te olette sata kertaa niitä julmemmat, poljette pakotta oikean vaistonne antautuaksenne veriseen herkullisuuteenne. Ne eläimet, joita te syötte, eivät ole sellaisia, jotka syövät muita eläimiä. Raatelevia eläimiä ette syö, vaan matkitte niitä. Te himotsette ainoastaan viattomien ja lempeiden eläinten lihaa, jotka eivät tee pahaa kellekään, jotka kiintyvät teihin ja palvelevat teitä, ja jotka te ahmitte suuhunne palkaksi niiden palveluksesta."

"Oi sinä luonnoton murhaaja, jos itsepäisesti väität luonnon tehneen sinut ahmien syömään kaltaisiasi, olentoja, jotka ovat lihaa ja luuta, tunteellisia, ja elolliset kuten sinä itse, niin tukahuta ainakin se kauhu, jonka se sinussa herättää näitä kamaloita aterioita kohtaan. Tapa nuo eläimet itse omin käsin, ilman rauta-asetta; leikkele ne kappaleiksi kynsilläsi, kuten jalopeurat ja karhut tekevät. Pure tuota härkää ja raatele se kappaleiksi, paina kyntesi sen nahkaan. Syö tuo karitsa elävältä, syö sen liha vallan lämpimänä ja juo sen sielu sen veren mukana. Vapiset, et rohkene tuntea hampaittesi välissä vielä elävän lihan vavahdusta. Mikä kurja olento oletkaan! Ensin tapat eläimen ja sitten syöt sen, ikäänkuin kuolettaaksesi sen kaksi kertaa. Mutta tämäkään ei vielä riitä; kuollut liha on sinulle vastenmielistä, sisälmyksesi eivät sitä kestä, se on muutettava tulen avulla, se on keitettävä, paistettava ja valmistettava höysteillä, jotka salaavat sen alkuperäisen maun. Sinä tarvitset makkarakauppiaita, keittäjiä ja paistajia, sanalla sanoen henkilöitä, jotka poistavat murhan kauhun ja verhoavat kuolleet ruumiit, jotta ei näiden muuttelujen pettämä makuaisti pitäisi vastenmielisenä sitä, mikä sille on outoa, ja jotta se pitäisi hyvänmakuisina kuolleita ruumiita, joiden näkyä silmä vaivoin kestäisi."

Joskohta tämä pala on vieras aineelleni, en ole voinut vastustaa haluani julkaista sitä tässä, ja luulen että harvat lukijoistani minua siitä ovat moittivat.

Muuten, minkä elintavan määrännettekin lapsillenne, kunhan vaan totutatte ne yleisiin ja yksinkertaisiin ruokiin, niin antakaa niiden syödä, juosta ja leikkiä niin paljo kuin niitä haluttaa. Voitte olla varmat siitä, etteivät ne koskaan syö liiaksi ja etteivät ne saa vatsakipuja. Mutta jos puolet päivästä annatte niiden kärsiä nälkää, ja jos ne sitten pääsevät välttämään valvontaanne, hankkivat ne itselleen tarmon takaa korvausta ja syövät vatsansa piloille, jopa niinkin paljon, että halkeavat. Ruokahalumme muuttuu kohtuuttoman suureksi ainoastaan sentähden, että tahdomme antaa sille muita sääntöjä kuin mitkä luonto on määrännyt. Kun alati sovittelemme, määräämme, lisäämme ja vähennämme, emme toisin sanoin hellitä vaakaa kädestämme. Mutta tämän vaa'an mittana ei ole vatsamme, vaan mielijohteemme. Mutta palaan esimerkkeihini. Talonpojilla on leipäkaappi ja hedelmä-aitta alati auki. Eivätkä heidän lapsensa ja aikaihmisensä tunne vatsakipuja.

Jos kuitenkin sattuisi niin, että joku lapsi söisi liiaksi, mitä en luule mahdolliseksi, jos seurataan minun metodiani, niin on helppo huvittaa sitä sille mieluisilla seikoilla siihen määrin, että se huomaamattaan voisi nälästä uupua. Kuinka monet tällaiset varmat ja helpot keinot jäävät kaikilta kasvattajilta käyttämättä; Herodotos kertoo että lydialaiset äärimäisen nälänhädän ahdistamina saivat päähänsä panna toimeen leikkejä ja muita huvituksia, jotka saattoivat heidät unhottamaan nälkänsä, joten viettivät päiväkausia ajattelematta syömistä.[75] Oppineet kasvattajanne ovat ehkä lukeneet sata kertaa tämän kertomuksen, huomaamatta millä tavoin sitä voi käyttää lasten kasvattamisessa. Joku heistä kenties huomauttaa minulle ettei lapsi kernaasti hylkää päivällistään mennäkseen lukemaan läksyänsä. Arvoisa opettaja! siinä olet oikeassa; minä en ajatellutkaan moista huvia.

Hajuaisti suhtautuu makuun samoin kuin näkö kosketukseen. Haju ilmoittaa maulle edeltäpäin millä tavoin se tai se aine on siihen vaikuttava ja panee joko sitä pakenemaan tai tavoittelemaan, riippuen tuosta edeltäpäin saadusta vaikutuksesta. Olen kuullut sanottavan, että villeillä on vallan toisin toimiva hajuaisti kuin meillä ja että heidän mielipiteensä hyvästä ja huonosta hajusta on vallan erilainen kuin meillä. Minä puolestani sen hyvin uskon. Hajuaistimukset ovat itsessään heikkoja aistimuksia. Ne kiihottavat enemmän mielikuvitusta kuin aisteja, eivätkä vaikuta niin paljoa sillä, minkä ne todella tarjoavat, kuin sillä, mitä panevat odottamaan. Jos tämä on totta, on selvää, että toisten ihmisten maku, joka heidän elintapansa kautta on muuttunut paljoa erilaisemmaksi kuin toisin elävien ihmisten, saattaa heidät tuntemaan vallan toisin maun edelläkävijää, hajua. Tattari varmaankin yhtä halukkaasti haistelee hevosraadon reittä, kuin joku meidän metsästäjistä puoleksi mädännyttä peltopyytä.

Puhtaasti ulkonaiset aistimukset, kuten esim. se, että sieraimissa tuntuu kukkalavan tuoksu, varmaankin jäävät kokematta sellaisilta ihmisiltä, jotka astuvat liiaksi, pitääkseen kävelemistä hauskana, tai sellaisilta, jotka eivät tee tarpeeksi työtä, jotta lepo tuntuisi heistä suloiselta. Alati nälkäiset ihmiset eivät luultavasti suuresti nauttisi tuoksuista, jotka eivät ilmaise mitään syötävää. Haju on mielikuvituksen aisti. Koska se saattaa hermot kovempaan ponnistukseen, se varmaankin hyvin tuntuvasti vaikuttaa aivoihin. Tämän vuoksi se hetkeksi elähyttää, mutta väsyttää ajan pitkään. Sen vaikutukset lemmen alalla ovat jotenkin tunnetut. Naisen pukuhuoneen hieno tuoksu ei ole mikään heikko ansa. Enkä tiedä, pitääkö onnitella vai surkutella sitä viisasta miestä, joka on niin vähässä määrin hyvien tuoksujen vaikutukselle altis, etteivät hänen lemmittynsä povelle kiinnitetyt kukat koskaan ole saaneet hänen sydäntään nopeammin sykkimään.

Hajuaisti ei liene alkuiässä varsin vahva; silloin näet mielikuvitus, jota vasta harvat intohimot ovat vilkastuttaneet, tuskin vielä on kiihotuksille altis, ja silloin ei vielä ole tarpeeksi kokemusta arvata toisen aistin nojalla, mitä toinen lupaa. Tämän johtopäätöksen osottaa kokemus vallan oikeaksi; ja on varma että tämä aisti vielä on epäselvä ja melkein tylsä useimmilla lapsilla. Tosin lasten aistimuskyky on yhtä hieno, ehkäpä hienompikin kuin aikaihmisillä. Mutta ne kun eivät siihen yhdistä mitään muuta käsitystä, eivät ne helposti siitä tunne mielihyvää eivätkä mielipahaa, joten haju ei vaikuta niihin miellyttävästi eikä vastenmielisesti, kuten meihin. Luulen että pitämättä kiinni tästä järjestelmästä ja tarvitsematta turvautua eri sukupuolien vertailevaan anatomiaan, voi helposti löytää syyn siihen, miksi naiset yleensä tuntevat vahvempaa vaikutusta hajuista kuin miehet.

Sanotaan Kanadan villien nuoruudestaan alkaen kehittävän hajunsa niin tarkaksi, että he, vaikka heillä onkin metsäkoirat, eivät huoli niitä käyttää metsästäessään, vaan tekevät itse metsäkoiran virkaa. Mielestäni on selvää, että voisi kehittää lasten hajuaistia yhtä tarkaksi, jos totuttaisi ne vainuten löytämään ateriansa, samoin kuin koira vainullaan löytää saaliinsa. Mutta en huomaa, mitä hyötyä niillä itse teossa olisi siitä, paitsi että oppisivat tuntemaan haju- ja makuaistin keskinäistä suhdetta. Luonto on pitänyt huolta siitä, että meidän on pakko tuntea tämä suhde. Se on saattanut viimemainitun aistin toiminnan melkein erottamattomaksi edellisen toiminnasta asettamalla niiden elimet vieretysten ja sijoittamalla niille suuhun suoranaisen välittäjän, niin ettemme tunne minkään aineen makua samalla tuntematta sen hajua. Soisin vaan, ettei sekoitettaisi tätä luonnollista suhdetta siten, että lapselle annetaan lääkettä jonka pahaa makua on koetettu lieventää jollakin hyvänhajuisella aineella, sillä molempien eri aistimusten ristiriita on liian suuri, jotta lasta voisi pettää. Kun näet toiminnaltaan vahvempi aisti hävittää toisen aistin vaikutuksen, lapsi nielee lääkkeen yhtä vastenmielisesti. Tämä vastenmielisyys ulottuu kaikkiin samanaikuisiin aistimuksiin. Niin pian kuin heikoinkin niistä jälleen herää, mielikuvitus palauttaa toisenkin niistä. Täten tuollainen itsessään sangen hyvä haju on hänestä peräti vastenmielinen, ja näin varomaton huolenpitomme vaan lisää epämieluisten aistimusten lukua miellyttävien kustannuksella.

Seuraavissa kirjoissa aion puhua kuudennen aistin, niin sanotun yleisaistin (sens commun) kehityksestä, vähemmän sentähden, että se on yhteinen kaikille ihmisille kuin sentähden, että se on tulos muiden aistien hyvin järjestetystä kehittymisestä ja että se ilmaisee meille olioiden luonnon, yhdistämällä niiden kaikki ulkonaiset ominaisuudet. Tällä kuudennella aistilla ei siis ole mitään erityistä elintä. Se sijaitsee vaan aivoissa ja sen puhtaasti älyperäisiä aistimuksia sanotaan mielteiksi tai mielikuviksi. Näiden mielikuviemme lukuisuuden mukaan mitataan tietojemme laajuus. Niiden selvyys ja tarkkuus muodostaa ymmärryksen terävyyden. Taitoa verrata niitä toisiinsa sanotaan inhimilliseksi järjeksi. Siis se, mitä olen sanonut aistimukselliseksi tai lapselliseksi järjeksi, on siinä, että muodostetaan yksinkertaisia mielikuvia useiden aistimusten avulla, ja se mitä sanon älylliseksi eli inhimilliseksi järjeksi on siinä, että muodostetaan kokoonpantuja mielikuvia useiden yksinkertaisten mielteiden avulla.

Jos oletamme, että minun metodini on luonnonmukainen ja etten ole erehtynyt sen käyttämisen suhteen, olemme siis johtaneet oppilastamme aistimusten maailman läpi aina nuoruuden iän järkevyyden rajoille. Ensimäinen askel, minkä tästä astumme eteenpäin, on oleva miehen askel. Mutta ennenkuin siirrymme tähän uuteen kehitysjakoon, luokaamme vielä lyhyt katse jättämäämme kauteen. Kullakin iällä ja säädyllä elämässä on oma omituinen kehitystäydellisyytensä ja kypsymistilansa. Olemme usein kuulleet puhuttavan täysin kehittyneestä miehestä, mutta tarkastakaamme myöskin täysin kehittynyttä lasta. Tämä tarkastus on tarjoava meille jotakin uutta, ja ehkei ollenkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.

Äärellisten olentojen olemassaolo on niin köyhä ja rajoitettu, ettei mielemme koskaan helly, jos havaitsemme ainoastaan olevata. Mielikuvitus kaunistaa olioita, ja ellei se luo viehätystä havaitsemaamme, supistuu tämän tarjoama tehoton mielihyvä pelkkään aistimukseen ja jättää aina sydämen kylmäksi. Syksyn aarteiden koristama maa levittää eteemme rikkauksia, joita silmä ihailee, mutta tämä ihailu ei saata meitä heltymään. Se johtuu enemmän harkinnasta kuin tunteesta. Keväällä melkein alaston maaseutu kaipaa kaikkea koristusta; metsät eivät levitä siimestä ja ruoho vasta alkaa puhjeta maille; kuitenkin sydän heltyy tätä nähdessämme. Nähdessämme luonnon näin uudelleen elpyvän, tunnemme oman mielemmekin virkoavan; ilon leima meitä ympäröi kaikkialla. Nuo viehkeiden tunteiden seuralaiset, ilokyyneleet, jotka ovat valmiit liittymään jokaiseen hellään mielenliikutukseen, ilmestyvät jo silmäripsillemme. Vaikka sitävastoin elonkorjuun aika onkin vilkas, eloisa ja hupaisa, katselemme sitä kuitenkin aina kuivin silmin.

Mistä johtuu tämä ero? Siitä, että mielikuvitus yhdistää kevään kuvaan sitä seuraavien vuodenaikojen kuvan. Noihin hentoihin nuppuihin silmä lisää kukkia, hedelmiä, varjoja ja joskus näiden verhoamia salaperäisyyksiä. Se yhdistää yhteen kohtaan tulevia aikoja, eikä näe esineitä sellaisina kuin ne todella tulevat esiintymään, vaan sellaisina, joiksi itse ne toivoo, sillä riippuu mielikuvituksesta itsestään valita ne. Syksyllä taas emme voi nähdä muuta kuin tosi-oloja. Jos ajatuksissa tahdomme siirtyä kevääseen, talvi meidät pysäyttää, ja jähmettynyt mielikuvitus kuolee hallaan ja lumikinoksiin.

Tästä johtuu se viehätys, jota tunnemme tarkastaessamme kaunista lapsuudenikää, viehätys, joka on paljon suurempi kuin mitä varttuneen iän kehityskypsyyden tarkastaminen tarjoaa. Milloinka tunnemme todellista mielihyvää nähdessämme edessämme varttuneen miehen? Epäilemättä silloin, kun hänen elämäntyönsä antaa aihetta luomaan silmäyksen hänen aikaisempaan elämäänsä ja kun tämän silmäyksen luominen ikäänkuin nuorentaa hänet meidän silmissämme. Jos meidän tulee tarkastaa häntä sellaisena kuin hän on tai kuvailla häntä sellaiseksi kuin hän tulee olemaan vanhuudessaan, on riutumisen ajatus karkottava kaiken mielihyväntunteen. Ei näet ole mitään iloa siitä, että ajattelemme ihmisen suurin askelin rientävän hautaansa kohti; kuolon kuva rumentaa kaikki.

Mutta kun kuvittelen kymmen- tai kaksitoista vuotiasta lasta, joka on voimakas ja ikäisekseen hyvin kehittynyt, niin ei se minussa herätä yhtään epämieluista ajatusta, ei nykyajan eikä tulevaisuuden suhteen. Näen sen edessäni telmivänä, vilkkaana, iloisena, ilman kalvavia huolia ja pitkällistä ja vaivalloista varokeinojen noudattamista. Se elää kokonaan hetkeä varten ja nauttii elämän täyteläisyyttä, joka näyttää pyrkivän laajenemaan ulkopuolelle itseään. Kuvittelen mielessäni millainen se on oleva varttuneemmassa iässä, kun se saavuttaa arvostelukykyä ja älykkäisyyttä, kun sen voimat päivä päivältä lisääntyvät ja kun siinä hetki hetkeltä ilmenee tästä merkkejä. Näen sen edessäni pienokaisena, ja se minua miellyttää; näen sen edessäni miehenä, ja se miellyttää minua vielä enemmän. Sen hehkuva veri tuntuu lämmittävän minun vertani. Luulen eläväni sen elämää, ja sen vilkkaus nuorentaa minua.

Kello lyö; mikä muutos! Heti paikalla pienokaisen silmä himmenee, sen hilpeys haihtuu. Hyvästi ilo, hyvästi vallattomat leikit! Ankara ja äkäinen mies tarttuu hänen käteensä, sanoo hänelle: menkäämme, poikaseni, ja vie hänet pois. Siinä huoneessa, johon he astuvat, näen kirjojen häämöttävän. Kirjoja! Mikä surullinen huoneenkoristus hänen ikäiselleen. Lapsi parka antaa johtaa itsensä lukuhuoneeseensa, katselee surullisena kaikkea, mikä sitä ympäröi, vaikenee, ja lähtee työhönsä, silmät täynnä kyyneleitä, joita se ei uskalla vuodattaa ja sydän täynnä huokauksia, joita ei uskalla ilmoille päästää.

Sinä, jonka ei tarvitse pelätä mitään tämänkaltaista, sinä, jolle ei yksikään elämän aika ole tarjoava pakkoa ja ikävää, sinä, joka levollisena näet päivän lähestyvän ja kärsivällisenä yön tulevan ja joka luet hetkiä ainoastaan huvituksiesi mukaan, tule, onnellinen ja siivo oppilaani, läsnäolollasi lohduttamaan meitä tuon poloisen poistumisesta, tule joutuin … hän tuleekin jo, ja minä tunnen hänen lähestyessään iloa, jonka näen hänenkin jakavan kanssani. Tuleehan hän ystävänsä, toverinsa ja leikkikumppaninsa luo. Hän on nähdessään minut varma siitä, ettei kauan ole pysyvä vailla hupaisaa ajanvietettä. Me emme koskaan ole riippuvaiset toisistamme, mutta tulemme aina hyvin toimeen, emmekä viihdy kenenkään muun seurassa niin hyvin kuin kahden kesken toistemme kanssa.

Hänen kasvonsa, pukunsa ja ryhtinsä ilmaisevat varmuutta ja tyytyväisyyttä. Terveys loistaa hänen kasvoistaan. Hänen varmat askeleensa ilmaisevat jäntevyyttä. Hänen kasvonvärissään, joka tosin vielä on hieno, olematta silti kivulloinen, ei ole mitään naisellisen hemmoteltua; ilma ja aurinko ovat jo siihen painaneet hänen sukupuolensa kunniakkaan leiman. Hänen vielä pyöreät lihaksensa päästävät jo näkyviin säännöllisen muodon. Hänen silmissään, joita ei tunteen tuli vielä vilkastuta, on ainakin koko synnynnäinen kirkkaus. Pitkälliset surut eivät ole niitä himmentäneet, eivätkä loppumattomat kyyneleet ole murtaneet hänen poskiansa. Huomatkaa hänen ripeissä, mutta varmoissa liikkeissään hänen ikänsä vilkkautta, riippumattomuuden tuottamaa lujuutta ja hänen toistuneiden harjotustensa hankkimaa kokemusta. Hän on avomielisen ja vapaan näköinen siltä olematta röyhkeä tai turhamielinen. Hänen kasvonsa, joita ei ole liimattu kiinni kirjoihin, eivät riipu alas rinnalle. Hänelle ei tarvitse sanoa: nosta pääsi pystyyn, sillä ei häpeä eikä pelko ole koskaan saattanut häntä painamaan sitä alas.

Antakaamme hänen tulla seurapiiriin. Tutkikaa häntä ja tehkää hänelle luottamusta osottavia kysymyksiä. Älkää pelätkö hänen tungettelevaisuuttaan, lörpötyksiään ja varomattomia kysymyksiään. Älkää pelätkö, että hän kokonaan saattaa teidät valtaansa tai vaatii, että kääntäisitte huomionne yksistään häneen niin, ettette enää pääsisi vapaaksi hänestä.

Älkää liioin odottako häneltä miellyttävää puhetta tai että hän teille laskettelisi sitä, mitä olen hänelle opettanut. Häneltä ei voi odottaa muuta kuin teeskentelemätöntä ja yksinkertaista totuutta, joka on vapaa koristuksista, keinotekoisuudesta ja turhamielisyydestä. Hän on kertova teille sen pahan, minkä on tehnyt tai mitä ajattelee, yhtä vapaasti kuin hyvänkin, ollenkaan huolimatta siitä, minkä vaikutuksen hänen puheensa teihin tekee. Hän käyttää sanoja niiden alkuperäisessä yksinkertaisessa merkityksessä.

Lapsista muodostetaan aina kernaasti edullinen mielipide ja ollaan siis pahoillaan niistä monista tyhmyyksistä, jotka aina tekevät tyhjiksi ne toiveet, mitkä aiheutuvat jostakin sattumalta niiden kielelle eksyneestä älykkäästä sanasta. Joskin minun oppilaani harvoin antaa aihetta sellaisiin toiveisiin, ei hän ainakaan koskaan aiheuta tuollaista pettymystä. Hän näet ei koskaan sano turhaa sanaa eikä väsytä itseään lörpötyksillä, joita ei kukaan kuuntele. Hänen aatteensa ja mielipiteensä ovat rajoitetut, mutta selvät. Vaikkei hän osaa paljoa ulkoa, hän osaa paljon kokemuksesta. Vaikka hän lukee kirjoja huonommin kuin muut lapset, hän lukee paremmin luonnon kirjaa. Hänen älynsä ei piile kielessä, vaan hänen päässään. Hänellä on vähemmän muistia kuin arvostelukykyä. Hän osaa puhua yhtä ainoaa kieltä, mutta hän ymmärtää mitä puhuu, ja jos ei hän osaakaan ilmaista ajatuksiaan yhtä sujuvasti kuin muut, hän sen sijaan toimii paremmin kuin he.

Hän ei tiedä mitä tottumus ja tapa on. Se, minkä hän teki eilen ei ollenkaan vaikuta siihen, mitä hän tänään tekee.[76] Hän ei koskaan seuraa mitään kaavaa, ei noudata auktoriteettia eikä esimerkkiä, vaan toimii ja puhuu niin kuin hänelle sopii. Älkää siis häneltä odottako opittuja puheita ja tutkittua menettelytapaa, sillä hän lausuu aina uskollisesti mitä ajattelee ja toimii aina taipumustensa mukaan.

Huomaatte hänellä olevan ainoastaan muutamia moraalisia käsitteitä, jotka koskevat hänen nykyistä tilaansa, mutta ette ainoatakaan, joka koskisi ihmisiä. Mitä nämä häntä hyödyttäisivätkään, kun lapsi näet ei vielä ole mikään toimiva yhteiskunnan jäsen? Jos puhutte hänelle vapaudesta, omistusoikeudesta, jopa sopimuksestakin, niin hän saattaa ymmärtää nämä käsitteet. Hän tietää miksi hänen omansa on hänelle kuuluvata ja miksi muiden omaisuus ei ole hänen omaansa. Jos menette pitemmälle, ei hän enää tiedä mitään. Jos puhutte hänelle velvollisuudesta, kuuliaisuudesta, ei hän puhettanne ymmärrä. Jos käskette häntä tekemään jotakin, ei hän ole teitä totteleva. Mutta sanokaa hänelle: jos nyt teet minulle mieliksi, olen toiste tekevä sinun mieliksesi. Heti paikalla hän on oleva halukas teitä palvelemaan. Hän näet ei mitään hartaammin toivo, kuin että saa vaikutusalansa laajennetuksi ja että teihin nähden saa oikeuksia, joiden tietää olevan rikkomattomia. Ehkäpä hän myös on oleva mielissään siitä, että hänet huomataan, että hänetkin otetaan lukuun ja tunnustetaan joksikin. Mutta jos viimemainittu vaikutin häntä johtaa, on hän jo poikennut luonnosta, ettekä ole tarpeeksi edeltäkäsin tukkineet turhamielisyyden ovia.

Hän puolestaan tarvitsee apua, ja tätä hän on valitsematta pyytävä ensimäiseltä vastaantulijalta, yhtä hyvin kuninkaalta kuin palvelijaltaan. Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia hänen silmissään. Hänen kasvojensa ilmeestä hänen pyytäessään huomaatte, ettei hän pidä teitä velvollisena häntä auttamaan. Hän tietää, että hänen pyyntönsä täyttäminen johtuu hyväntahtoisuudesta ja hän tietää myös että ihmiset ovat taipuvaiset sitä osottamaan. Hänen lausetapansa on yksinkertaista ja lyhyttä. Hänen äänensä, katseensa ja liikkeensä osottavat, että hän on yhtä paljon tottunut myöntyväisyyteen kuin kieltäytymiseen. Hänessä ei ilmene orjan mateleva ja alamainen nöyryys eikä valtiaan käskevä äänenpaino, vaan vaatimaton luottamus lähimäiseensä, vapaan, mutta tunteellisen ja heikon olennon liikuttava lempeämielisyys, olennon, joka rukoilee apua toiselta niinikään vapaalta, mutta vahvalta ja hyväntekeväiseltä olennolta. Jos täytätte hänen pyyntönsä, ei hän teitä siitä ole kiittävä, mutta hän tuntee ottaneensa velan. Jos kieltäydytte häntä auttamasta, ei hän sitä valita eikä toista pyyntöään, tietäen että se olisi turhaa. Hän ei ole ajatteleva: pyyntöni on hylätty, vaan on ajatteleva: sitä ei voitu hyväksyä. Ja kuten olen jo sanonut, ei ihminen napise välttämättömyyttä vastaan, jonka kerran on huomannut järkähtämättä vallitsevaksi.

Jättäkää hänet yksin vapauteensa ja antakaa hänen toimia mitään sanomatta hänelle. Katselkaa vaan syrjästä mitä hän tekee ja miten hän menettelee. Kun hänen ei tarvitse itselleen todistaa että on vapaa, hän ei koskaan tee mitään kevytmielisesti ja yksinomaan osottaakseen toimintavapauttaan. Tietäähän hän aina olevansa oma herransa. Hän on hilpeä, nopealiikkeinen ja notkeajäseninen. Hänen liikkeissään ilmenee hänen ikänsä koko vilkkaus, mutta ette ole huomaava ainoatakaan tarkoituksetonta liikettä. Yrittäköön hän mitä tahansa, ei hän koskaan ryhdy mihinkään sellaiseen, joka käy yli hänen voimiensa, sillä näitä hän on hyvin koetellut, joten hän ne tuntee. Hänen keinonsa ovat aina hänen tarkoitustensa mukaiset, ja harvoin hän toimii olematta varma onnistumisesta. Hänen silmänsä on oleva tarkkaavainen ja punnitseva. Hän ei ole typerän neuvottomana kyselevä toisilta miten on kaiken sen laita, minkä näkee, vaan on itse sitä tutkiva ja näkee ensin suurta vaivaa ottaakseen selville, minkä tahtoo tietää, ennenkuin kysyy muilta. Jos hän joutuu odottamattomaan pulaan, hän hämmästyy vähemmin kuin muut. Esiintyvät vaaratkin häntä vähemmin pelottavat. Kun hänen mielikuvituksensa vielä lepää, sitähän ei vielä ole millään tavoin elvytetty, näkee hän kaikki sellaisena kuin se on, arvostelee vaaroja niiden todellisen vaarallisuuden mukaan ja säilyttää aina kylmäverisyytensä. Välttämättömyys laskeutuu liian usein painokkaana hänen hartioilleen, jotta hän kapinoisi sitä vastaan. Onhan hän kantanut sen iestä syntymästään asti, ollen siis siihen tottunut. Hän on sentähden aina valmis kaikkien mahdollisten tapahtumien varalle.

Olkoon hän työssä tai huvitelkoon, molemmat ovat hänelle yhdenarvoisia; hänen leikkinsä ovat hänen toimiaan, ei hän näissä huomaa mitään eroa. Kaikessa, mitä hän tekee, hän osottaa harrastusta, joka saattaa meidät hymyilemään, sekä miellyttävää vapautta, samalla ilmaisten älynsä laatua ja tietojensa ulottuvaisuutta. Onhan tämän iän tarjoama näky viehättävä ja suloinen, kun nimittäin huomaa soman lapsen, silmä vilkkaana ja iloisena, kasvot tyytyväisinä ja kirkkaina, avomielisenä ja hymyilevänä leikkien toimittavan mitä vakavimpia asioita, tai mitä vakavimmin häärivän mitä vähäpätöisimmissä leikeissä.

Jos nyt tahdotte arvostella häntä vertaamalla muihin lapsiin, niin päästäkää hänet heidän pariinsa ja antakaa hänen siinä liikkua vapaasti. Pian huomaatte kuka heistä on todella parhaiten kehittynyt, kuka enimmin lähenee tämän iän täydellisyyttä. Kaupungin lapsista ei yksikään ole häntä taitavampi, hän puolestaan on heitä kaikkia vahvempi. Nuorten maalaislapsien joukossa hän on yhtä vahva kuin he, mutta heitä taitavampi. Kaikkea, mitä lapsi voi ymmärtää, hän arvostelee ja punnitsee sekä arvaa edeltäpäin paremmin kuin he kaikki. Jos tulee toimia, hypätä, siirtää raskaita esineitä, nostaa painoja, silmämitalla arvata etäisyyksiä, keksiä leikkejä ja saada palkintoja, luulisi luonnon olevan hänelle kuuliaisen, niin helposti kaikki taipuu hänen tahtonsa mukaan. Hän on omansa ohjaamaan ja hallitsemaan vertaisiaan. Kyky ja kokemus ovat hänessä oikeuden ja auktoriteetin veroiset. Antakaa hänelle mikä puku tai mikä nimi tahansa, hän on kaikkialla kohoava muiden johtajaksi, ja nämä ovat aina tuntevat hänen etevämmyytensä. Tahtomatta käskeä hän on oleva muiden valtias, ja muut tottelevat häntä, sitä ollenkaan huomaamatta, matta.

Hän on saavuttanut kypsyneen lapsuudeniän, hän on elänyt lapsen elämää, eikä hän ole ostanut kehitystään onnensa kaupalla; päinvastoin ne molemmat ovat tukeneet ja täydentäneet toinen toistaan. Sillä välin kuin hänen henkiset kykynsä ovat saavuttaneet hänen iälleen mahdollisen kehityksen, hän on ollut niin onnellinen ja vapaa kuin hänen asemansa suinkin on sallinut. Jos surma niittäisi ne toiveidemme kukat, joiden olemme nähneet hänessä versovan, ei meidän samalla kertaa tarvitse itkeä hänen elämäänsä ja kuolemaansa, eikä suruumme ole sekaantuva katkeruutta siitä, että olisimme hänelle tuottaneet surua. Saatamme sanoa: hän on ainakin nauttinut lapsuudestaan, emmekä me ole saattaneet häntä menettämään mitään siitä, mitä luonto hänelle oli antanut.

Epäkohta tässä alkukasvatuksessa on se, että ainoastaan tarkkanäköiset ihmiset huomaavat sen hyödyllisyyden. Tavalliset silmät sitävastoin pitävät näin huolellisesti kasvatettua lasta tietämättömänä nulikkana. Opettaja ajattelee omaa etuansa enemmän kuin oppilaansa etua. Hänen silmämääränään on osottaa, ettei hän hukkaa aikaansa turhaan, vaan että hän hyvin on ansainnut ne rahat, jotka hänelle maksetaan. Hän hankkii oppilaalleen varaston kevyttä korutavaraa, jota tarvittaessa voi panna nähtäviin. Hän ei ollenkaan välitä siitä, onko hänen opettamansa hyödyllistä, kun se vaan helposti huomataan. Hän sulloo erotuksetta ja valikoimatta senkin seitsemän tyhmyyttä oppilaansa päähän. Kun vaaditaan tutkimaan hänen oppilastaan, tämän käsketään levittää tavaransa, sen hän tekee, ollaan tyytyväisiä, sitten hän käärii tavaransa jälleen myttyyn ja poistuu. Minun oppilaani ei ole niin rikas, hänellä ei ole mitään korutavaramyttyä aukaistavana, hänellä ei ole mitään muuta näytettävää kuin hän itse. Muuten ei lasta, samoin kuin ei aikaihmistäkään, osaa ensi silmäyksellä arvostella. Missä ovatkaan ne havaitsijat, jotka ensi katseella voisivat löytää lapsen kehityskannalle olennaiset piirteet? Niitä tosin on olemassa, mutta hyvin vähän, eikä sadasta tuhannesta isästä yksikään ainoa kuulu niiden lukuun.

Liian lukuisat kysymykset ikävystyttävät ja väsyttävät lapsia. Jonkun hetken kuluttua niiden tarkkaavaisuus uupuu, ne eivät enää kuuntele mitä itsepäinen kyselijä puhuu, eivätkä vastaa muuten kuin umpimähkään. Tämä tapa kysellä niiltä on tehoton ja turhan tarkka. Usein sattumalta lausuttu sana paremmin kuvailee niiden arvostelukykyä ja älyä, kuin mitä pitkät puheet voisivat tehdä. Mutta tulee tarkata, ettei tuo sana ole niille opetettu eikä umpimähkäinen. Sillä, joka tahtoo arvostella lapsen kehitysastetta, tulee itsellään olla paljo arvostelukykyä.

Olen kuullut lordi Hyde-vainajan kertovan miten muudan hänen ystävistään palattuaan Italiasta kolmen vuoden poissaolon jälkeen tahtoi tutkia yhdeksän- tai kymmen-vuotiaan poikansa edistystä. Isä ja poika ynnä mainittu lordi menivät eräänä iltapäivänä pojan kasvattajan seurassa kävelemään kentälle, missä koulupojat huvittelivat päästämällä ilmaan paperileijoja. Kulkiessaan leikkijöiden ohi isä sanoi pojilleen: missä liitelee se paperileija, jonka varjon näet tuossa? Epäröimättä ja päätään nostamatta sanoi poika: valtatien yläpuolella ilmassa. Ja todella, lisäsi lordi, valtatie oli auringon ja meidän välillämme. Kuultuaan nämä sanat isä syleili poikaansa, lopetti kuulustelunsa ja poistui mitään sanomatta. Seuraavana päivänä hän lähetti kasvattajalle asiapaperin, jossa lupasi hänelle elinkautisen eläkkeen palkan lisäksi.

Mikä mies, tuo isä, ja mitä toiveita herätti tuo poika![77] Yllämainittu kysymys on tietysti lapsen iän mukainen, ja vastaus sangen yksinkertainen. Mutta huomattavaa on, mitä lapsen arvostelukyvyn selvyyttä se edellyttää! Siten Aristoleen oppilas kesytti tuon ratsun, jota ei yksikään ratsumies ollut voinut hillitä.