VIIDES KIRJA. (continued 2)
Jalmari Hahl translation
Qvae quia non liceat non facit, illa facit.[171]
Eipä luulisi Ovidiuksen langettavan näin ankaraa arvostelua.
Jos siis tahdotte nuorissa naisissa herättää rakkautta hyviin tapoihin, niin älkää lakkaamatta sanoko heille: olkaa siveitä, vaan synnyttäkää heissä suuri harrastus siveyteen, saattakaa heidät täydelleen tajuamaan sen arvo; siten saatatte heidät sitä rakastamaan. Ei riitä herättää tätä harrastusta vasta kaukaisen tulevaisuuden varalle. Osottakaa jo nykyhetkellä, miten tärkeä se on heille heidän ikäsuhteisiinsa ja heidän ihailijoidensa luonteeseen nähden. Kuvatkaa heille kunnon miestä, ansiokasta miestä, opettakaa heitä häntä tuntemaan ja rakastamaan, ja rakastamaan omasta puolestaan. Todistakaa heille, että tuollainen mies yksin voi tehdä heidät onnellisiksi, olkoot he sitten hänen ystävättäriään, vaimojaan tai rakastajattariaan. Lähentäkää heihin hyvettä järkevyyden tietä pitkin: saattakaa heidät huomaamaan, että heidän sukupuolensa valta ja kaikki edut eivät perustu ainoastaan heidän hyvään käytöstapaansa ja hyviin tapoihinsa, vaan myöskin miehen samoihin ominaisuuksiin, että heillä on varsin vähän vaikutusvaltaa halpoihin ja alhaisiin mieliin, että mies vasta silloin oikein osaa kunnioittaa ja ihailla lemmittyään, kun hän kunnioittaa hyvettä. Silloin voitte olla varma siitä, että kuvailemalla heille meidän päiviemme tapoja, heissä herätätte todellista inhoa niitä kohtaan. Näyttämällä heille millaiset muoti-ihmiset ovat, saatatte ne heille halveksituiksi. Jos vierotatte heidät pois tuollaisten ihmisten periaatteista, jos esitätte heidän tunteensa niiden vastenmielisessä valossa ja herätätte ylenkatsetta heidän turhamaiseen kohteliaisuuteensa, viritätte heissä eloon jalomman kunnianhimon, nimittäin halun hallita suuria ja vahvoja sieluja, Spartan naisten kunnianhimon, joka tavotteli miesten johtamista. Rohkea, julkea, juonitteleva nainen, joka houkuttelee rakastajiaan ainoastaan keimailullaan ja osaa pysyttää heitä luonaan ainoastaan suosionsa lahjottamisella, saa heitä tottelemaan ainoastaan palvelijoiden tavoin, kun on kysymys halpojen ja alhaisten palvelusten täyttämisestä; mutta tärkeissä ja vakavissa asioissa hän on vailla vaikutusvaltaa heidän suhteensa. Mutta nainen, joka samalla on kunniallinen, rakastettava ja viisas, nainen, joka pakottaa ihailijansa häntä kunnioittamaan sanalla sanoen nainen, joka kunnioituksen nojalla ylläpitää rakkautta, lähettää yhden ainoan merkin annettuaan rakastajansa maailman ääriin, taisteluun, kunniaan, kuoloon, minne vaan tahtoo. Tämä hänen hallitsemisensa on mielestäni kaunis ja ansaitsee kyllä, että sen saavuttamiseksi tehdään uhrauksia.[172]
Tähän henkeen on Sophie kasvatettu, ja hänen kasvatuksensa on vaatinut enemmän huolellisuutta kuin vaivaa, kun näet pikemmin on seurattu hänen harrastuksiaan, kuin häntä on vaivattu. Mainitkaamme nyt sananen hänen persoonastaan sen kuvan mukaisesti, jonka hänestä olen Émilelle tarjonnut ja jonka hän itse mielikuvituksessaan on luonut puolisosta, joka voi tehdä hänet onnelliseksi.
Mainitsen yhä vielä toistamiseen, että jätän syrjään kaikki ihmeet. Émile ei ole mikään ihme eikä Sophie liioin. Émile on mies ja Sophie nainen; siinä koko heidän kunniansa. Siinä sukupuoli-ominaisuuksien sekaannuksessa, joka meidän päivinämme vallitsee, on melkein ihme, jos joku kaikilta ominaisuuksiltaan kuuluu omaan sukupuoleensa.
Sophiella on hyvät taipumukset ja hyvä luonne. Hänellä on hyvin tunteellinen sydän, ja tämä suuri tunteellisuus antaa hänen mielikuvitukselleen joskus viekkauden, jota on vaikea hillitä. Hänen älynsä ei ole niin terävä kuin se on asioiden ytimeen tunkeva, hänen mielialansa ovat hilpeät, mutta kuitenkin vaihtelevat, hänen kasvonsa ovat tavalliset, mutta samalla miellyttävät. Hänen kasvojensa ilmeet todistavat henkevyyttä, eivätkä ne valehtele. Saattaa lähestyä häntä välinpitämättömänä, mutta ei voi lähteä hänen luotaan saamatta hänestä syvää vaikutusta. Toisilla naisilla saattaa olla sellaisia hyviä ominaisuuksia, jotka häneltä puuttuvat; toisilla taas on vielä suuremmassa määrin hänen hyviä ominaisuuksiaan. Mutta ei yhdelläkään ole parempaa ominaisuuksien yhtymää, joka muodostaa onnellisen luonteen. Hän osaa käyttää edukseen vikojansakin, ja jos hän olisi täydellisempi, hän miellyttäisi paljon vähemmän.
Sophie ei ole kaunis, mutta hänen seurassaan miehet unhottavat kauniit naiset, ja nämä ovat hänen seurassaan tyytymättömät itseensä. Ensi näkemältä hän tuskin on sievä, mutta kuta useammin häntä näkee, sitä kauniimmalta hän tuntuu. Hänen persoonansa voittaa siinä, missä niin monet muut menettävät, ja sitä, minkä hän kerran on voittanut, hän ei enää menetä. Toisella naisella saattaa olla kauniimmat silmät, kauniimpi suu, voimakkaamman vaikutuksen tekevä vartalo; mutta eipä toisella ole sen miellyttävämpää kasvua, kauniimpaa ihoa, valkeampaa kättä, sirompaa ja pienempää jalkaa, lempeämpää katsetta, liikuttavampia kasvonpiirteitä. Häikäisemättä hän herättää mielenkiintoa ja hurmaa, ja vaikeata on sanoa miksi.
Sophie pitää sievistä puvuista ja ymmärtää niitä hankkia. Hänen äidillään ei ole muuta kamarineittä kuin hän. Hänellä on sangen hyvä pukeutumisaisti, mutta hän vihaa upeita pukimia. Hänen vaatteissaan huomaa aina yksinkertaisuuden yhtyneen hienouteen; hän ei rakasta mitään loistokasta, vaan ainoastaan sellaista, mikä pukee. Hän ei tunne muodissa olevia värejä, mutta tietää erinomaisen hyvin, mitkä värit hänelle sopivat. Ei ole ainoatakaan nuorta naista, joka näyttäisi panevan vähemmän huolta pukuunsa kuin hän ja jonka puku olisi valitumpi. Joskohta ei yksikään hänen pukunsa osa ole sattumalta hankittu, ei se kuitenkaan ilmaise kuinka suurta taidokkaisuutta on käytetty sen valinnassa. Hänen pukimensa on näennäisesti hyvin vaatimaton, mutta itse teossa hyvin soma ja miellyttävä. Hän ei paljasta sulouksiaan, vaan päinvastoin verhoaa niitä, mutta hän verhoaa niitä siten, että näkee niiden haamoittavan esiin verhon takaa. Kun hänet näkee, huudahtaa: "tuossa on siveä ja viisas tyttö!" Jos kauemmin viipyy hänen seurassaan, silmät ja sydän tarkastavat koko hänen persoonaansa, ilman että niitä voi kääntää hänestä pois, ja tekisi mieli sanoa, että koko tämä niin yksinkertainen vaatetus verhoaa häntä ainoastaan sitä varten, että mielikuvitus sen kappale kappaleelta riistäisi pois.
Sophiella on luontaisia taipumuksia. Hän on tietoinen niistä eikä ole niitä laiminlyönyt. Mutta kun hänellä ei ole ollut tilaisuutta niitä erityisen taiteellisesti kehittää, hän on tyytynyt harjottamaan somaa ääntänsä laulamaan puhtaasti ja tarkasti sekä aistikkaasti, pieniä jalkojaan astumaan kevyesti, helposti, notkeasti, ja on lisäksi opetellut kumartamaan vapaan sulavasti ja ilman kömpelyyttä, tehden sen kaikenlaisissa eri tiloissa. Muuten hänellä ei ole ollut muuta laulunopettajaa kuin isänsä, ei muuta tanssinopettajaa kuin äitinsä, ja läheisyydessä asuva urkuri on antanut muutamia pianotunteja säestystä varten; tätä taitoa hän sittemmin on omin päin viljellyt. Alussa hän koetti vaan saattaa valkean kätensä näyttämään sievältä mustilla koskettimilla. Sitten hän huomasi että pianon kuiva ja terävä ääni teki ihmisäänen kaiun pehmeämmäksi, ja vähitellen hänen korvansa tottui erottamaan soinnoksia. Tullessaan vanhemmaksi hän on alkanut tuntea esityksen tunteellisuuden viehätystä ja rakastaa musiikkia sen itsensä tähden. Mutta tämä on enemmän taideharrastusta kuin todellista taipumusta; hän näet ei osaa nuottien mukaan soittaa sävelmää.
Parhaiten Sophie osaa, parhaiten hänelle on opetettu hänen sukupuolensa töitä, jopa sellaisiakin, joihin tavallisesti ei kiinnitetä huomiota, kuten hameidensa leikkaamista ja ompelemista. Ei ole ainoataan ompelutyötä, jota hän ei osaisi, ja jota hän ei tekisi mielellään. Mutta enimmin kaikista käsitöistä hän pitää pitsien solmustelemisesta, sillä ei mikään muu käsityö aiheuta niin miellyttävää asentoa eikä niin siroa ja kevyttä sormienliikettä. Hän on myös perehtynyt taloudenhoitoon yksityiskohtia myöten. Hän osaa hallita keittiötä ja ruokakomeroa. Hän tuntee ruokatavaroiden hinnan ja laadun; hän osaa sangen hyvin kirjanpitoa, hän on äitinsä hovimestari. Koska hänen kutsumuksensa on kerran itse tulla perheenäidiksi, hän ohjatessaan synnyinkotiaan oppii ohjaamaan omaa kotiaan. Hän osaa auttaa palvelijoita heidän töissään ja tekee sen aina kernaasti. Ainoastaan sitä voi hyvin neuvoillaan ohjata, minkä itse osaa toimittaa. Tämän vuoksi hänen äitinsä näin pitää häntä työssä ja toimessa. Sophien ajatukset eivät tosin vielä ulotu niin kauas tulevaisuuteen. Hänen ainoana päämääränään on hänen äitinsä palveleminen ja hänen huolitaakkansa huojentaminen. On kuitenkin totta, ettei hän kaikkia tehtäviään suorita yhtä suurella mielihyvällä. Niinpä hän, vaikka onkin herkkusuu, ei pidä keittiötoimista. Ruuanvalmistamiseen yhtyvät askareet ovat hänelle vastenmieliset, hänen mielestään ne eivät koskaan ole tarpeeksi puhtaat. Hän on tässä suhteessa äärettömän herkkä, ja tästä hänen herkkämielisyydestään, joka on kehittynyt liiallisuuteen, on tullut eräs hänen vikojaan. Kernaammin hän antaisi koko päivällisruuan pudota tuleen, kuin antaisi hihapitsiensä likaantua Samasta syystä hän on aina tuntenut vastenmielisyyttä puutarhanhoidon ohjausta kohtaan. Multa on hänen mielestään likaista. Niinpian kuin hän näkee lantaläjän, luulee hän tuntevansa sen pahan hajan.
Tähän hänen vikaansa on syynä hänen äitinsä opetus. Äidin mielestä ensimäisiä naisen oikeuksista on puhtaus; se on erityinen, välttämätön, luonnon asettama velvollisuus. Ei ole maailmassa mitään inhottavampaa kuin likainen vaimo, ja mies, joka sellaista vaimoa inhoaa, on aina oikeassa. Sophien äiti on niin paljon saarnannut tätä velvollisuutta tyttärelleen, hän on häneltä vaatinut niin suurta siisteyttä mitä omaan persoonaansa tulee, mitä tulee hänen vaatteisiinsa, huoneeseensa, työhönsä, pukeutumiseensa, että hänen tarkkaavaisuutensa tässä suhteessa on muuttunut tavaksi ja anastaa suuren osan hänen aikaansa ja muutenkin melkoisen sijan hänen huomiossaan. Sentähden kaikessa, minkä hän tekee, hänen ensimäinen huolensa on tehdä se puhtaasti; se, että hän sen hyvin tekee, astuu toiseen sijaan.
Kuitenkaan kaikki tämä ei ole muuttunut turhaksi teeskentelyksi ja heikoksi ylellisyyskiihkoksi. Komeilun hienostelu ei suinkaan ole hänen pyyteidensä päämäärä. Hänen huoneeseensa ei koskaan tule muuta kuin yksinkertaista raitista vettä; hän ei tunne muuta hyvää hajua kuin kukkien tuoksua, eikä hänen miehensä koskaan ole vetävä sieraimiinsa suloisempaa tuoksua, kuin hänen henkäyksensä. Lopuksi on mainittava, ettei se tarkkaavaisuus, jonka hän omistaa persoonansa ulkonaiseen hoitoon, saata häntä unhottamaan, että hän on velkapää omistamaan elämänsä ja aikansa jalommille toimille. Hän ei tunne tai halveksii tuota ylenmääräistä ruumiillista puhtautta, joka saastuttaa sielun. Sophie ei ainoastaan ole ruumiillista puhtautta harrastava, hänen sielunsakin on puhdas.
Sanoin, että Sophie on herkkusuu; se hän oli luonnostaan, mutta hän on totuttanut itsensä kohtuulliseksi ruuassa, ja nyt hän harjottaa tätä kohtuullisuutta hyveenä. Tyttöjen laita ei ole sama kuin poikien, joita melkoisessa määrin voi heidän herkullisuuttaan tyydyttämällä hallita. Jos tämän taipumuksen sallitaan jäädä tyttölapsiin, sillä on arveluttavat seuraukset; on suorastaan vaarallista olla sitä poistamatta. Kun Sophie pienenä yksin meni äitinsä huoneeseen, ei hän aina sieltä palannut tyhjin käsin, eikä hänen omatuntonsa ollut vallan puhdas makeisiin nähden. Hänen äitinsä yllätti hänet, nuhteli ja rankaisi häntä ja antoi hänen paastota. Lopulta sai hän tyttärensä käsittämään, että makeiset turmelevat hampaat ja liika syöminen pöhöttää ruumiin. Näin Sophie teki parannuksen; tultuaan suuremmaksi on hänessä herännyt toisenlainen maku, joka on vierottanut hänet tästä alhaisesta aistillisesta mausta. Herkutteleminen menettää heti valtansa sekä naisiin että miehiin nähden, kun sydämen jalot tunteet alkavat paisua. Sophie on, mitä ruokalajeihin tulee, säilyttänyt sukupuolelleen ominaisen maun, hän pitää maitoruuista ja makeista ruokalajeista; hän pitää leivoksista ja väliruuista, mutta varsin vähän lihasta. Hän ei koskaan ole maistanut viiniä eikä väkeviä liköörejä. Muuten hän kaikkea syö varsin kohtuullisesti. Toimittaahan hänen sukupuolensa paljon vähemmän työläitä askareita kuin me miehet, ja hänen voimansa tarvitsevat siis vähemmän korvausta. Yleensä hän pitää kaikista hyvistä ruuista ja panee niihin arvoa; mutta hän osaa myös tyytyä vähemmän hyviin ruokiin, ilman että tämä puute häntä vaivaa.
Sophiella on miellyttävät, vaikkei loistavat henkiset kyvyt; hänen älykkäisyytensä on varma, joskaan ei syvä; sanalla sanoen hänen kyvyistään ei sanota mitään erityistä, sillä ne ovat samat kuin tavallisilla ihmisillä yleensä. Hänen henkensä, kykynsä miellyttävät aina niitä henkilöitä, jotka puhuvat hänen kanssaan, joskohta niissä ei ole mitään kaunistelevaa, mikä meidän käsityksemme mukaan kuuluu naisten henkiseen kasvatukseen. Hänen sivistyksensä näet ei ole muodostunut kirjojen luvusta, vaan hänen keskusteluistaan vanhempiensa kanssa, hänen omista mietteistään ja niistä havainnoista, jotka hän on tehnyt siinä vähäisessä seurustelupiirissä, jonka yhteyteen hänellä on ollut tilaisuutta tulla. Sophie on luonnostaan iloinen; lapsena hän oli vallatonkin, mutta hänen äitinsä on vähitellen onnistunut hillitsemään hänen rajun luontonsa, peläten, ettei liian äkillinen käänne aavistamatta olisi tehnyt selväksi, että tuollainen hillitseminen oli välttämätön. Sophie on siis tullut siveäksi ja ennen aikaa hiljaiseksi; ja nyt kun tuo aika on tullut, on hänen helpompi säilyttää omaksumansa ryhti, kuin mitä olisi ollut, jos ei olisi annettu hänen käsittää muutoksensa syytä. Nyt on miellyttävää nähdä kuinka hänessä joskus vielä heräävät vanhat tavat ja kuinka hän antautuu lapselliseen vilkkauteen, mutta sitten heti äkkiä muuttuu miettiväksi, vaikenee, luo alas katseensa ja punastuu. Onhan luonnollista, että hän ollessaan tällä kahden iän rajalla, jossakin määrin omistaa kummankin ominaisuuksia. Sophie on liian tunteellinen, jotta hänen mielialansa aina voisivat olla samanlaiset, mutta hänen mielensä on liian lempeä, jotta tämä tunteellisuus voisi muille tuottaa ikävyyksiä; ainoastaan hänelle itselleen tuo tunteellisuus tuottaa ikäviä hetkiä. Yksi ainoa loukkaava sana riittää tekemään hänen mielensä raskaaksi, joskohta hän ei näytä mielipahaansa; hän näet silloin koettaa päästä muiden seurasta mennäkseen itkemään. Jos keskellä hänen itkemistään isä tai äiti häntä kutsuu yhdelläkin ainoalla sanalla, hän tulee heti leikkimään ja nauramaan, taitavasti pyyhkien kyyneleet silmistään ja koettaen tukahuttaa nyyhkytyksensä.
Hän ei liioin ole kokonaan vapaa itsepäisyydestä. Jos hänen paha tuulensa kiihottuu, se muuttuu uhkamielisyydeksi, ja silloin hän saattaa unhottaa malttinsa. Mutta jos antaa hänen tyyntyä, niin saa nähdä, että se tapa, jolla hän taas koettaa hyvittää ikävän tekonsa, on melkein luettava hänelle ansioksi. Jos häntä rangaistaan, hän on taipuisa ja nöyrä ja huomaa, ettei hänen häpeänsä niin paljoa johdu rangaistuksesta kuin hänen vikansa tietoisuudesta. Jos ei hänelle sano mitään, ei hän koskaan ole itsestään vikaansa katumatta, ja tämän hän tekee niin vilpittömästi ja niin miellyttävästi, että on mahdotonta olla hänelle suuttunut. Hän olisi valmis alhaisimmankin palvelijan läsnäollessa suutelemaan maata, eikä tämä alentuminen häntä ollenkaan surettaisi, ja niin pian kuin hän on saanut anteeksi, hänen ilonsa ja hyväilynsä osottavat, mistä taakasta hänen sydämensä on vapautunut. Sanalla sanoen, hän kestää kärsivällisesti toisten väärät teot, ja hyvittää alttiisti omat vikansa. Tällainen on hänen sukupuolensa rakastettava luonne, ennenkuin me olemme sen turmelleet. Nainen on luotu alistumaan miehen tahtoon, jopa kestämään vääryyttäkin hänen puoleltaan. Nuoria poikia taas ei koskaan voi samanlaiseen taivuttaa. Sisäinen tunne heissä nousee ja kapinoi vääryyttä vastaan; luonto ei ole tehnyt heitä sellaisiksi, että he sitä sietäisivät.
gravem Pelidae stomachum cedere nescii.[173]
Sophie on uskonnollinen, mutta hänen uskonnollisuutensa on järkevä ja yksinkertainen; siinä on vähän dogmeja ja vielä vähemmän hartaudenharjotuksia, tai oikeammin sanoen: hän ei tunne muuta olennaista uskollisuuden ilmausta kuin moraalin harjoittamiseen, ja senvuoksi hän omistaa koko elämänsä palvellakseen Jumalaa tekemällä hyvää. Koko se opetus, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle tässä suhteessa antaneet, on tähdännyt siihen, että he totuttaisivat hänet kunnioittavaan alistumiseen, minkä vuoksi he alati ovat sanoneet: "Tyttäremme, nuo tiedot eivät ole ikäsi kehityksen mukaiset; miehesi on ne sinulle selvittävä, kun sopiva aika tulee." Muuten he eivät pidä hänelle pitkiä saarnoja jumalisuudesta, vaan tyytyvät saarnaamaan sitä hänelle esimerkillään, ja tämä esimerkki on syvälle painunut hänen sydämeensä.
Sophie rakastaa hyvettä; tämä rakkaus on muuttunut hänessä vallan hallitsevaksi intohimoksi. Hän rakastaa hyvettä, koska ei ole mitään niin kaunista kuin se on; hän sitä rakastaa, se kun on naisen kunnia ja kun hyveinen nainen hänen mielestään on melkein enkelin arvoinen; hän rakastaa sitä onnen oikeana tienä ja sentähden, että hän näkee pelkkää kurjuutta, avuttomuutta, onnettomuutta ja häpeää siveettömän naisen elämässä. Hän rakastaa sitä vihdoin sentähden, että se on rakas hänen kunnianarvoiselle isälleen, hänen hellälle ja arvokkaalle äidilleen. Hänen vanhempansa näet eivät tyydy tuntemaan onnellisuutta omista hyveistään, vaan tahtovat sitä tuntea tyttärensäkin hyveellisyyden nojalla, ja tyttären ensimäinen onnen ehto on saattaa vanhempansa onnellisiksi. Kaikki nämä tunteet herättävät hänessä innostuksen, joka ylentää hänen mieltänsä ja joka alistaa kaikki hänen pikku pyyteensä niin jalon intohimon alaisiksi. Sophie on oleva sievä ja kunniallinen viimeiseen henkäykseensä asti; sen hän on vannonut sydämessään, ja tämän valan hän on vannonut iässä, jolloin hän jo käsitti, miten vaikeata on sellaista valaa täyttää; hän on sen vannonut silloin, kun hänen olisi pitänyt pidättäytyä sellaisesta sitoumuksesta, jos hänen aistillisuutensa olisi näyttänyt vaativan herruutta hänen ylitsensä.
Sophie ei ole tuollainen rakastettava ranskatar, joka on luonnonlaadultaan kylmä ja turhamielisyydestä kiemaileva, tahtoen ennemmin loistaa kuin miellyttää, hakien ennemmin huvittavaa ajanvietettä kuin todellista iloa. Sophien mieltä kalvaa ainoastaan rakastamisen halu; se tunkeutuu hänen mieleensä ja tekee hänet levottomaksi keskellä kemuja. Hän on menettänyt entisen hilpeytensä; vallattomat leikit eivät enää häntä miellytä. Kaukana siitä, että hän pelkäisi yksinäisyyden häntä ikävystyttävän, hän sitä päinvastoin hakee. Hän siellä ajattelee sitä miestä, joka on saattava sen hänelle suloiseksi. Kaikki hänelle välinpitämättömät henkilöt ovat hänen vastuksenaan. Hän ei halua ihailijoita, vaan lemmittyä. Hän tahtoo kernaammin miellyttää yhtä ainoata kunnon miestä, ja häntä aina miellyttää, kuin saavuttaa muotinaisen maineen, jota kestää päivän, mutta joka seuraavana päivänä saattaa ivanaurun alaiseksi.
Naisten arvostelukyky kehittyy aikaisemmin kuin miesten, Koska näet naiset melkein lapsuudesta alkaen ovat puolustautumistilassa ja koska heille on uskottu niin kalliin aarteen vaikea hoitaminen, heidän välttämättömästi tulee aikaisemmin tuntea hyvä ja paha. Sophie on joka suhteessa aikaisin kehittynyt, koska hänen luonnonlaatunsa tätä kehitystä jouduttaa, ja sentähden hänen arvostelukykynsäkin muodostuu aikaisemmin kuin muilla hänen ikäisillään tytöillä. Tämä ei ole ollenkaan kummallista: eihän henkinen kypsyys kaikissa esiinny samaan aikaan.
Sophie tuntee hyvin oman sukupuolensa kuten myös miesten velvollisuudet. Hän tuntee miesten viat ja naisten paheet. Hän tuntee myöskin yhtä hyvin päinvastaiset ominaisuudet ja hyveet, ja on painanut ne kaikki syvälle sydämeensä. Ei saata olla sen korkeampaa luuloa kunniallisesta naisesta kuin mikä hänellä on, eikä tämä käsitys häntä pelota. Mutta tietenkin hän suuremmalla mielihyvällä kiinnittää huomionsa kunnon mieheen. Hän näet tietää olevansa luotu sellaista miestä varten, että hän on hänen arvoisensa, että hän hänelle voi antaa samanlaista onnea, jota itse häneltä saa. Hän tietää varsin hyvin, että hän tuollaisen miehen on oikeaksi tunteva, kunhan hän vaan hänet kohtaa.
Naiset ovat miesten ansioiden luonnollisia tuomareita, samoin kuin miehet ovat naisten ansioiden arvostelijoita. Tämä seikka perustuu molemminpuolisiin oikeuksiin, ja kumpikin puoli sen hyvin tietää. Sophie tuntee tämän oikeutensa ja käyttää sitä, mutta vaatimattomasti, kuten sopii hänen ikäiselleen nuorelle naiselle, hänen kokemattomuudelleen ja asemalleen. Hän arvostelee ainoastaan sellaisia seikkoja, joita kykenee käsittämään, ja harjottaa arvosteluansa ainoastaan silloin, kun siitä voi kehittää jotakin hyödyllistä periaatetta. Poissaolevista hän puhuu mitä varovaisimmin, varsinkin naisista. Hän tietää että naiset tulevat parjaaviksi ja purevan ivallisiksi, kun he rupeavat puhumaan omasta sukupuolestaan. Niin, kauan kuin he rajoittuvat arvostelemaan miehiä, he ovat aina tasapuolisia. Sophie rajoittaa siis arvostelunsa miehiin. Mitä naisiin tulee, hän puhuu heistä, vaan kaiken sen hyvän, minkä heistä tietää. Hän arvelee olevansa velkapää osottamaan tätä kunniaa omalle sukupuolelleen. Niistä naisista taas, joista hänellä ei ole mitään hyvää sanottavaa, hän ei sano mitään, ja tämän hänen menettelynsä hyvin ymmärtää.
Sophiella on varsin vähän hienon maailman seurustelutottumusta; mutta hän on kohtelias ja tarkkaavainen ja on käyttäymisessään aina miellyttävä. Onnellinen luonto häntä auttaa paljon paremmin kuin kaikki taidot. Hänellä on oma omituinen kohteliaisuutensa, joka ei johdu mistään kaavamaisista säännöistä, joka ei ole muodin orjuuden alainen, joka ei vaihtele eri muotien mukaan, joka ei tee mitään totutun tavan nojalla, vaan joka johtuu todellisesta halusta miellyttää ja joka miellyttääkin. Hän ei ollenkaan tunne kuluneita jokapäiväisiä kohteliaisuuksia eikä myöskään itse keksi harvinaisempia. Hän ei sano, että on "syvästi kiitollinen", että "on hänelle suuri kunnia", "älkää vaivatko itseänne", j.n.e. Vielä vähemmin hän käyttää korupuhetta. Kun hänelle osotetaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, hän vastaa kumartamalla tai sanomalla yksinkertaisesti: kiitos; mutta tämä sana hänen lausumanaan korvaa useita muita sanoja. Kun hänelle tehdään todellinen palvelus, hän antaa sydämensä puhua, eikä tämä ilmaise tunteitaan kohteliaisuuksien muodossa. Hän ei koskaan ole ranskalaisen tavan mukaan alistuva sievisteleviin kujeisiin, kuten esim. mennessään toisesta huoneesta toiseen laskemaan kätensä kuusikymmenvuotisen miehen käsivarrelle, kun hänellä päinvastoin olisi halu tuota vanhusta tukea. Jos meidän kohtelias nuori keikari tarjoaa hänelle samaa tungettelevaa palvelusta, hän jättää tämän palvelukseen alttiin herran portaisiin, keikahtaa parilla askeleella huoneeseen ja sanoo, ettei hän ole ontuva. Vaikka hän ei ole kasvultaan pitkä, hän ei koskaan ole huolinut korkeista koroista; hänen pienet jalkansa ovatkin tarpeeksi somat, niin ettei hänen tarvitse turvautua korkeihin korkoihin.
Hän ei pysy hiljaisena ja kunnioittavana ainoastaan naisten seurassa, vaan myöskin naineiden tai häntä paljon vanhempien miesten seurassa. Hän ei koskaan ole asettuva heitä ylemmälle sijalle muun vaikuttimen kuin tottelevaisuuden nojalla, ja on niin pian, kuin suinkin voi, taas asettuva alemmalle sijalleen. Hän näet tietää, että iän oikeudet käyvät sukupuolen edellä; sillä vanhuudella on viisaus, jota on kunnioitettava ennen kaikkea muuta.
Toisin hän taas käyttäytyy ikäistensä nuorten miesten seurassa. Siinä hänen on tarpeellista noudattaa toisenlaista käytöstapaa, saavuttaakseen heidän kunnioituksensa, ja hän osaa sitä noudattaa, luopumatta siitä vaatimattomasta sävystä, joka hänelle sopii. Jos nuo nuoret miehet itse ovat vaatimattomia ja hiljaisia, on hän kernaasti seurustellessaan heidän kanssaan osottava nuoruuden rakastettavaa tutunomaisuutta. Heidän leikkisän vallattomat puheensa ovat kuitenkin viattomat ja pysyvät säädyllisyyden rajoissa. Jos heidän keskustelunsa saa vakavan käänteen, hän tahtoo, että se samalla on hyödyllinen. Jos se taas muuttuu mauttomaksi, hän on pian lopettava sen. Sillä hän halveksii etenkin tuota mitätöntä keikailevan kohteliaisuuden lavertelua, pitäen sitä hyvin loukkaavana sukupuolelleen. Hän tietää varsin hyvin, ettei se mies, jota hän etsii, käytä tuollaista lavertelua, eikä hän koskaan kernaasti kärsi toisen miehen puolelta sellaista kohtelua, johon ei tekisi itseään syypääksi se mies, jonka kuva on syvälle painunut hänen sydämeensä. Se korkea ajatus, joka hänellä on sukupuolensa oikeuksista, se henkinen itsetietoisuus, jonka hänessä herättää hänen tunteidensa puhtaus, se hyveen voimakkuus, jota hän itsessään tuntee, ja joka tekee hänet varmaksi siitä, että hän ansaitsee kunnioitusta, saattavat häntä paheksuen kuuntelemaan niitä imeliä puheita, joilla luullaan voitavan häntä huvittaa. Hän ei kuuntele niitä ilmeisellä vihastuksella, vaan ivallisella myönnytyksellä, joka saattaa hämille, tai välinpitämättömän kylmäkiskoisesti, ja tätä viimemainittua menettelyä vähimmin odotetaan. Jos joku kaunis salonki-leijona latelee hänelle kohteliaisuuksiaan, jos hän sukkelasti ylistää hänen älykkäisyyttään, kauneuttaan, suloaan, ja arvaamatonta onnea saada häntä miellyttää, niin Sophie hyvin rohkenee häntä keskeyttää, sanoen hänelle kohteliaasti: "Hyvä herra, luulenpa tietäväni nuo seikat paremmin kuin te; jollei meillä ole toisillemme mitään merkillisempää sanottavaa, luulen, että voimme tähän päättää keskustelumme." Silmänräpäyksessä hän sitten tämän sanottuaan kumartaa ja on kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä. Kysykääpä nyt noilta salonki-leijonilta, onkohan helppoa ladella kohteliaita laverruksiaan näin vastahakoiselle henkilölle!
Silti ei pidä luulla, ettei hän pitäisi toisten kiitoksesta, jos se vaan on vilpitöntä ja jos hän voi uskoa että todella ajatellaan hänestä sitä hyvää, mitä sanotaan. Sillä, joka tahtoo näyttää ihailevansa hänen etevyyksiään, tulee itselläänkin niitä olla. Sellainen kunnioituksen osotus, joka perustuu todelliseen arvonantoon, saattaa tehdä miellyttävän vaikutuksen hänen arvostaan tietoiseen sydämeensä, mutta jokainen kohtelias ivailu vaikuttaa häneen vastenmielisesti. Sophie ei ole luotu antamaan houkkiolle aihetta kehittää taipumuksiaan.
Koska Sophiella on näin kypsynyt arvostelukyky ja koska hän joka suhteessa on niin kehittynyt kuin kaksikymmenvuotias nainen, eivät hänen vanhempansa kohtele häntä lapsena viisitoistavuotiaanakaan. Tuskin he hänessä huomaavat tuota nuoruuden levottomuutta, kun he sen ehkäisevät, ennenkuin se on ehtinyt yltyä. He puhuvat hänelle silloin hellästi ja järkevästi. Tällaiset hellät ja järkevät puheet soveltuvat erityisesti hänen iälleen ja luonteelleen. Jos tämä luonne on sellainen, joksi minä sitä kuvittelen, niin miksi hänen isänsä ei saattaisi puhua hänelle jotenkin seuraavasti:
"Nyt sinä, Sophie, olet jo suuri tyttö. Iän karttuessa et aina voi pysyä neitosena. Me, vanhempasi, tahdomme, että tulisit onnelliseksi; meidän itsemme tähden sitä tahdomme, sillä meidän onnemme riippuu sinun onnestasi. Kunniallisen nuoren naisen onni on siinä, että hän perustaa kunnon miehen onnen. Meidän tulee siis ajatella, sinun naittamistasi. Sitä tulee ajatella hyvissä ajoin, sillä aviosta riippuu elämän kohtalo, eikä koskaan ole liiaksi aikaa sitä ajatella."
"Ei mikään ole vaikeampaa kuin hyvän aviomiehen valinta, — jollei kenties hyvän aviovaimon valinta. Sophie, sinä olet oleva tällainen harvinainen nainen, sinä olet oleva elämämme kunnia ja vanhojen päiviemme onni. Mutta olkoon sinulla mitä avuja tahansa, ei maailmasta puutu miehiä, joilla niitä on vielä enemmän kuin sinulla. Ei ole ainoatakaan miestä, jolle sinun saavuttamisesi ei tuottaisi kunniaa, on paljon sellaisia, jotka tuottaisivat sinulle vielä suurempaa kunniaa. Nyt tulee löytää sellainen mies, joka sinulle sopii, tulee tutustua häneen ja saattaa hänet tutustumaan sinuun."
"Korkein avio-onni riippuu niin monista asianhaaroista ja ehdoista, että olisi mieletöntä toivoa niitä kaikkia. Tärkeintä on ensin saada varmuutta niistä, jotka ovat välttämättömiä. Jos nuo muutkin ehdot sen ohella täyttyvät, on etu mahdollisimman suuri; jos ne taas eivät täyty, niin voipi olla niitä vailla. Täydellistä onnea ei ole maan päällä. Mutta suurin onnettomuus ja samalla se, jota aina voimme välttää, on onnettomuus, joka on itsemme aiheuttama."
"On olemassa luonnollisia suhteita, on sellaisia, jotka perustuvat inhimillisiin laitoksiin ja lopuksi pelkkään yleiseen mielipiteeseen perustuvia. Molempia jälkimäisiä saattavat vanhemmat arvostella ja ratkaista, edellisiä taas lapset yksin. Niitä avioita solmittaessa, jotka aiheutuvat vanhempien määräyksestä, noudatetaan yksinomaan inhimillisiin laitoksiin ja yleiseen mielipiteeseen perustuvia suhteita. Tällöin ei itse teossa naiteta itse henkilöitä, vaan sovitetaan yhteen olosuhteita ja omaisuuksia. Mutta kaikki tämä saattaa muuttua, ainoastaan henkilöt pysyvät samoina, kaikkialle he vievät perusominaisuutensa mukaansa. Huolimatta omaisuudesta avio saattaa olla onnellinen tai onneton persoonallisten suhteiden nojalla."
"Äitisi oli ylhäistä sukua, minä olin rikas; nämä olivat ainoat vaikuttimet, jotka aiheuttivat meidän vanhempiamme meitä liittämään toisiimme. Minä olen menettänyt omaisuuteni, hän on menettänyt nimensä. Mitä häntä hyödyttää, että on syntynyt aatelisneitosena, kun hänen sukunsa hänet nyt kuitenkin on unhottanut? Sydäntemme yhteys on kuitenkin lohduttanut meitä kaikissa onnettomuuksissamme. Harrastustemme yhtäläisyys ja sopusuhtaisuus on saattanut meidät valitsemaan itsellemme tämän syrjäisen olopaikan. Täällä elämme onnellisina köyhyydessä, saamme toinen toisestamme korvausta kaikesta. Sophie on meidän yhteinen aarteemme. Siunaamme taivasta siitä, että se on antanut meille tämän aarteen ja että se on riistänyt meiltä kaikki muut. Katso, lapseni, minne kaitselmus on meidät johdattanut. Ne suhteet, jotka aiheuttivat avioliittomme, ovat kadonneet. Onnemme perustuu ainoastaan sellaiseen, johon silloin ei pantu mitään arvoa."
"Naimisiin menevien tulee valita oikea puoliso itselleen. Molemminpuolisen kiintymyksen tulee olla heidän ensimäinen yhdyssiteensä; heidän silmänsä ja sydämensä tulee olla heidän ensimäisiä oppaitaan. Heidän ensimäinen velvollisuutensa heidän avionsa solmittuaan on toistensa rakastaminen, ja rakastaminen tai sen puute ei riipu meistä itsestämme, minkä vuoksi tuo ensimäinen velvollisuus välttämättömästi edellyttää toista velvollisuutta, nimittäin sitä, että molempien tulee rakastaa toisiaan jo ennen avion solmimista. Tämä on luonnon oikeus, jota ei mikään voi kumota. Ne, jotka tuota oikeutta ovat supistaneet niin monilla yhteiskunnallisilla laeilla, ovat enemmän pitäneet silmällä näennäistä järjestystä kuin avio-onnea ja kansalaisten tapoja. Huomaat, tyttäreni, ettemme saarnaa sinulle mitään vaikeata moraalia. Se tähtää vaan siihen, että sinä pääsisit kokonaan omaksi valtiattareksesi ja että meidän olisi mahdollista laskea omiin käsiisi puolisosi valinta."
"Mainittuani sinulle meidän syymme ja perusteemme, antaakseni sinulle täyden vapauden, on sopivata ja kohtuullista myöskin puhua sinun omista perusteistasi, jotta voisit tuota vapauttasi viisaasti käyttää. Tyttäreni, olet hyvä ja ymmärtäväinen, olet vilpitön ja hurskas, sinulla on sellaisia taipumuksia, jotka sopivat kunnialliselle naiselle, eikä sinulta puutu miellyttäviä ominaisuuksia. Mutta olet köyhä, sinulla on mitä kunnioitettavinta omaisuutta, mutta sinulta puuttuu sellaista omaisuutta, jota pidetään suurimmassa arvossa. Tavoittele siis ainoastaan sellaista, mikä sinulle on saavutettavissa, äläkä aseta kunnianhimosi päämäärää oman mielipiteesi tai meidän mielipiteidemme, vaan ihmisten mielipiteiden mukaan. Jos olisi kysymys ainoastaan etevyyksien yhdenarvoisuudesta, en tietäisi, en tahtoisi panna toiveillesi mitään rajoja; mutta älä ulota niitä varojesi rajoja ulommaksi, äläkä unhota että ne ovat mitä ahtaimmat. Vaikka ei sinun arvoisesi mies ole pitävä tätä varattomuuttasi esteenä, tulee sinun tehdä äitisi tavoin ja astua perheen jäseneksi, joka pitää kunnianaan vastaanottaa sinut keskuuteensa. Sinä et ole nähnyt varallisuutemme päiviä, olet syntynyt köyhdyttyämme: sinä saatat sen meille helpoksi ja jaat sitä keveällä mielellä meidän kanssamme. Usko minua, tyttäreni, äläkä tavoittele sellaista omaisuutta, jonka menettämisestä me siunaamme taivasta. Olemmehan nauttineet onnea vasta menetettyämme rikkautemme."
"Olet liiaksi rakastettava, jotta et miellyttäisi ketään. Sinun aineellinen tilasi ei myöskään ole sellainen, että kunnon mies pitäisi sitä esteenä naimatuumilleen. Sinua tullaan moneltakin taholta kosimaan, jopa saattaa ilmestyä kosijoita, jotka eivät ole sinun arvoisiasi. Jos nämä näyttäytyisivät sinulle sellaisina kuin he todella ovat, näkisit heidän oikean arvonsa, eikä koko heidän ulkonainen upeutensa sinuun tekisi kauan vaikutusta. Mutta joskohta sinulla on hyvä arvostelukyky ja vaikka tunnet omat avusi, olet vailla kokemusta etkä tiedä missä määrin miehet saattavat teeskennellä. Joku viekas konna voi tutkia makuasi ja harrastuksiasi sinua viehättääkseen ja teeskennellä sinun edessäsi hyveitä, joita hänellä ei ole. Hän syöksisi sinut turmioon, ennenkuin olisit vaaraa huomannutkaan, ja sinä huomaisit erehdyksesi vasta sitä itkeäksesi. Vaarallisin kaikista ansoista ja ainoa, jota järki ei voi välttää, on aistillisuuden ansa. Jos joskus olet niin onneton, että siihen lankeat, et enää ole näkevä ympärilläsi muuta kuin harhaluuloja ja pettymyksiä, silmäsi häikäistyvät, arvostelukykysi himmenee, tahtosi turmeltuu, erehdyksesikin käy sinulle rakkaaksi, ja kun viimein kykenet sitä huomaamaan, et enää tahdo siitä luopua. Tyttäreni, jätän sinut järkevyytesi varaan enkä sydämesi pyyteiden ohjattavaksi. Niin kauan kuin tunteesi lepäävät, voit olla oma ohjaajasi; mutta niin pian kuin alat tuntea rakkautta, niin antaudu äitisi ohjattavaksi."
"Ehdotan sinulle sopimusta, joka sinulle osottaa meidän kunnioitustamme ja joka on saattava tasapainoon meidän välillämme vallitsevan luonnollisen suhteen. Tavallisesti vanhemmat valitsevat tyttärensä tulevan puolison ja kysyvät ainoastaan muodon vuoksi tyttärensä mielipidettä; tällainen on yleinen tapa. Me taaskin menettelemme sinun suhteesi vallan päinvastoin. Sinä saat valita ja kysyt sitte meidän mielipidettämme. Käytä hyväksesi tätä oikeuttasi, käytä sitä vapaasti ja järkevästi. Sen puolison, joka on oleva sinulle sovelias, tulee olla sinun valitsemasi eikä meidän valitsemamme. Mutta meidän tehtävämme on arvostella, etkö sinä mahdollisesti erehdy vallitseviin asianhaaroihin ja suhteisiin nähden ja etkö tietämättäsi tee muuta, kuin mitä pohjalta tahdot. Syntyperä, omaisuus, yhteiskunnallinen asema, yleinen mielipide eivät vähääkään määrää meidän perusteitamme. Valitse kunnon mies, jonka persoonallisuus sinua miellyttää ja jonka luonne vastaa vaatimuksiasi, olkoon hän sitten muuten kuka tahansa, niin me hyväksymme hänet vävyksemme. Hänen omaisuutensa on aina oleva riittävä, jos hänellä on lujat käsivarret, hyvät tavat ja jos hän rakastaa perhettänsä. Hänen säätynsä on meidän mielestämme aina oleva tarpeeksi ylhäinen, jos hän sitä aateloi hyveellä. Me emme huoli, vaikka koko maailma moittisi valintaamme. Me näet emme tavoittele yleistä hyväksymistä; meille riittää, että sinä tulet onnelliseksi."
Lukijat, en tiedä minkä vaikutuksen tällainen puhe tekisi teidän tavallanne kasvatettuun nuoreen neitoseen. Mitä Sophiehin tulee, ei hän ole löytävä sanoja siihen vastatakseen. Häpy ja heltymys eivät salli hänen vapaasti ilmaista ajatuksiaan. Mutta olen aivan varma siitä, että tuo puhe on painuva syvälle hänen sydämeensä ja pysyvä siinä koko hänen elämänsä ajan ja että, jos yleensä voi luottaa inhimillisiin päätöksiin, voimme olla varmat siitä, että Sophie on koettava olla vanhempiensa kunnioituksen arvoinen.
Olettakaamme kaikkien pahinta tapausta, nimittäin että Sophiella on hehkuva luonnonlaatu, joka saattaa hänelle pitkän odotuksen tuskalliseksi. Mutta silloinkin väitän, että hänen arvostelukykynsä, hänen tietonsa, harrastuksensa, hänen hienotunteisuutensa, ja ennen kaikkea ne tunteet, joilla hänen sydäntään on ravittu nuoruudesta alkaen, ovat muodostaneet aistillisuudelle vastapainon, joka on auttava häntä sitä voittamaan tai ainakin kauan vastustamaan. Hän kuolisi ennemmin tilansa marttyyrina, kuin saattaisi surua vanhemmilleen, kuin menisi vaimoksi arvottomalle miehelle ja panisi itsensä alttiiksi epäonnistuneen avion tuottamille onnettomuuksille. Yksin se vapaus, joka hänelle on annettu, on lisäävä hänen sielunsa ylevyyttä ja on saattava hänet vaativaisemmaksi miehensä ja valtiaansa valinnan suhteen. Italialaisen naisen luonnonlaadun ja englantilaisen naisen tunteellisuuden ohella hänellä on sydämensä ja aistillisuutensa hillitsemiskeinona espanjattaren ylpeys, joka hakiessaan lemmittyä ei helposti löydä arvoistansa miestä.
Tosin ei jokainen voi käsittää, mitä innostusta rakkaus siveyteen voi luoda sieluun ja mitä sisäistä voimaa se voi itsessään löytää, joka tahtoo vilpittömästi harjottaa hyvettä. On ihmisiä, joista kaikki, mikä on suurta, näyttää harhaluulolta ja jotka alhaisessa ja halpamaisessa järkeilemisessään eivät koskaan käsitä, mitä ylenmääräinen rakkaus hyveeseen voi vaikuttaa inhimillisiin intohimoihin. Tuollaisille ihmisille tulee puhua ainoastaan esimerkkien muodossa; he ovat surkuteltavia, jos ovat niin itsepäiset, etteivät niitäkään usko. Jos heille sanoisin, ettei Sophie ole mikään kuviteltu olento, että ainoastaan hänen nimensä on minun keksimäni, että hänen kasvatuksensa, hänen siveytensä, hänen luonteensa ja hänen kasvojensa piirteet ovat jotakin, joka todella on ollut olemassa, ja että hänen muistonsa vielä saattaa koko kunniallisen perheen vuodattamaan kyyneleitä, niin he epäilemättä eivät usko siitä sanaakaan. Mutta mitä vahinkoa voi olla siitä, että minä rehellisesti kerron loppuun asti erään nuoren neitosen tarun, joka oli niin suuresti Sophien kaltainen, niin että tämä taru yhtä hyvin voisi olla Sophien elämäntaru, ilman että se ollenkaan herättäisi ihmetystä. Uskottakoon sitä todelliseksi tai ei, se on minulle yhdentekevää. Jos välttämättömästi niin tahdotaan, olen kertonut jotakin kuviteltua, mutta olen joka tapauksessa selvittänyt metodiani ja olen kulkenut alati päämäärääni kohti.
Sillä nuorella neitosella, jonka luonnonlaadun olen omistanut Sophielle, oli muuten joka suhteessa Sophien kaltainen luonne, niin että hän ansaitsee tuon nimen, jonka yhä edelleen hänelle annan. Tuon keskustelun jälkeen, jonka yllä esitin, hänen isänsä ja äitinsä, jotka käsittivät, ettei aviotarjousta heidän tyttärelleen tultaisi tekemään siihen majaan, jossa asuivat, lähettivät hänet viettämään talven kaupungissa erään tädin luo, jolle salaa ilmaisivat matkan tarkoituksen. Sillä tuo ylpeä Sophie kantoi sydämessään sitä jaloa itsetietoisuutta, että osasi voittaa itsensä; ja vaikka hän kaihosikin puolisoa, olisi hän ennemmin kuollut neitsyenä kuin mennyt miestä haeskelemaan.
Täyttääkseen Sophien vanhempien toivomukset hänen tätinsä esitti hänet perheissä, vei hänet seuraelämään ja juhliin ja antoi hänen nähdä hienoa maailmaa tai pikemmin näytti häntä sille, sillä Sophie varsin vähän välitti kaikesta tästä komeudesta. Huomattiin kuitenkin, ettei hän paennut miellyttävän näköisiä nuoria miehiä, jotka näyttivät säädyllisiltä ja hyväntapaisilta. Hänellä oli varovan hiljaisessa esiintymisessäänkin jonkunmoinen viehätysvoima, joka veti puoleensa, ja se vivahti keikailuun. Mutta keskusteltuaan noiden nuorten miesten kanssa pari kolme kertaa, hän tunsi heitä kohtaan vastenmielisyyttä. Pian hän vaihtoi tämän vaativaisen käytöstavan, joka näyttää vastaanottavan ylistelyä, nöyrempään ryhtiin ja kohteliaisuuteen, joka pitää ihailijat matkan päässä. Ollen aina tarkkaavainen itsensä suhteen ei hän enää antanut heille tilaisuutta tehdä hänelle vähintäkään palvelusta. Täten hän tarpeeksi osotti, ettei tahtonut olla heidän rakastajattarensa.
Tunteelliset sydämet eivät koskaan voi rakastaa meluavia huveja; nämä näet ovat tylsätunteisten ihmisten turhamaisia ja tehottomia onnen aiheita, he kun luulevat, että elämän huumaaminen on elämän nauttimista. Kun Sophie ei löytänyt mitä etsi ja kun hän oli hylännyt kaiken toivon löytää sitä täältä kaupungista, hän kyllästyi elämään siellä. Hän rakasti hellästi vanhempiansa, ei mikään hänelle korvannut heidän seuraansa eikä mikään ollut omansa saattamaan häntä heitä unhottamaan. Hän palasikin heidän luokseen paljon ennen sitä aikaa, joka oli hänen paluutansa varten määrätty.
Tuskin hän oli jälleen ryhtynyt askareisiinsa synnyinkodissaan, kun huomattiin hänen, huolimatta siitä, että käyttäytyi kuten ennen, muuttuneen mielialoiltaan. Milloin hän oli hajamielinen, milloin kärsimätön, milloin surullinen ja haaveileva; toiste hän taas piilottautui itkemään. Luultiin alussa, että hän oli rakastunut ja että hän tätä häpesi. Mainittiin hänelle tämä, mutta hän kielsi niin olevan laidan. Hän väitti, ettei ollut nähnyt ketään, joka olisi voinut liikuttaa hänen sydäntään, eikä hän koskaan valehdellut.
Tällävälin hänen alakuloisuutensa lisääntymistään lisääntyi, ja hänen terveytensä rupesi horjumaan. Hänen äitinsä, joka tämän muutoksen johdosta oli käynyt levottomaksi, päätti viimein ottaa selville sen syyt. Hän vetäytyi kahden kesken hänen kanssaan syrjään ja puhui hänelle tuota vakuuttavan hellää kieltä ja peitti hänet noilla vastustamattomilla hyväilyillä, joita ainoastaan äidin hellyys osaa käyttää. "Tyttäreni, sinä, jota olen kantanut kohdussani ja jota lakkaamatta kannan sydämessäni, vuodata sydämesi salaisuudet äitisi helmaan. Mitkä siis ovat nuo salaisuudet, joita ei äiti saa tietää? Kukapa säälisi tuskiasi, kuka niihin ottaisi osaa? Kuka muu tahtoisi niitä huojentaa kuin isäsi ja minä? Oi, lapseni, tahdotko että minä menehdyn sinun suruusi, sitä edes tuntematta!"
Kaukana siitä, että olisi äidiltään salannut surunsa, nuori neitonen ei halunnut mitään hartaammin kuin saada äidistään lohduttajan ja uskotun. Mutta häveliäisyys esti häntä puhumasta, ja hienotunteisuudessaan hän ei löytänyt sanoja kuvaillakseen tilaa, joka hänen mielestään oli hänelle niin arvoton, nimittäin sitä mielenliikutusta, joka vasten hänen tahtoansa pani hänen aistinsa kuohuksiin. Viimein hänen häveliäisyytensäkin oli hänen äidilleen osviittana, ja äidin onnistui lopulta saada häneltä tuo nöyryyttävä tunnustus. Äiti ei suinkaan häntä masentanut kohtuuttomilla soimauksilla, vaan päinvastoin lohdutti ja sääli häntä ja vuodatti kyyneleitä hänen tähtensä. Äiti oli liian älykäs sanoakseen rikokseksi kärsimystä, jonka ainoastaan tyttären hyveisyys saattoi esiintymään niin räikeänä. Mutta miksi pakotta kestää kärsimystä, jonka parannuskeino oli niin helppo ja oikeutettu? Miksi Sophie ei käyttänyt hyväkseen sitä vapautta, joka oli hänelle annettu? Miksi hän ei hyväksynyt itselleen miestä, miksi hän ei häntä valinnut? Eikö hän tietänyt, että hänen kohtalonsa riippui yksinomaan hänestä itsestään ja että, millainen hänen valintansa tulikaan olemaan, se hyväksyttäisiin, koska hän ei kuitenkaan voinut valita kunniatonta puolisoa? Hänet oli lähetetty kaupunkiin, mutta hän ei ollut tahtonut jäädä sinne. Useita naimatarjouksia oli tehty, mutta hän oli hylännyt kaikki. Mitä hän siis odotti? Mitä hän halusi? Mikä selittämätön ristiriitaisuus!
Vastaus oli yksinkertainen. Jos vaan olisi tarvinnut valita nuoruuden ajan ihailija, olisi valinta pian tapahtunut; mutta elämänaikuisen valtiaan valitseminen ei ole yhtä helppo tehtävä. Ja koska ei näitä kahta valitsemista voi toisistaan erottaa, täytyy odottaa ja usein menettää nuoruutensa, ennenkuin löytää sen miehen, jonka rinnalla tahtoo viettää elämänsä päivät. Näin oli Sophien laita. Hän kaipasi lemmittyä, mutta tämän lemmityn tuli olla hänen puolisonsa. Ja kun piti löytää sellainen sydän, joka olisi vastannut hänen vaatimuksiansa, oli yhtä vaikea löytää lemmitty kuin aviomies. Kaikilla noilla niin hienoilla nuorilla miehillä ei ollut muuta sopivaa ominaisuutta kuin samanikäisyys hänen kanssaan, muut ominaisuudet aina puuttuivat. Heidän pintapuolisuutensa, heidän turhamielisyytensä, lavertelunsa, hillittömät tapansa, heidän säädyttömät matkimisensa saattoivat heidät hänelle inhottaviksi. Hän haki miestä ja löysi pelkkiä apinoita. Hän haki sielua, mutta ei löytänyt ainoatakaan.
"Kuinka olen onneton", hän sanoi äidilleen. "Minun on tarvis rakastaa, enkä kohtaa ainoatakaan miestä, joka todella minua miellyttäisi. Sydämeni sysää luotaan kaikki ne, joita aistillisuuteni vetää puoleensa. En näe ainoatakaan miestä, joka ei kiihottaisi aistillista himoani, enkä myöskään ainoata, joka ei sitä jälleen karkottaisi. Intohimoinen kiintymyksen tunne, joka ei perustu kunnioitukseen, ei ole pysyvää laatua. Oi, tuollainen ei ole se mies, jota tyttärenne kaipaa. Tämän miehen ihannekuva on liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä. Sophie voi rakastaa ainoastaan häntä, ainoastaan hänet hän voi tehdä onnelliseksi, ja itse hän voi olla onnellinen ainoastaan hänen kauttansa. Kernaammin Sophie tahtoo riutua ja lakkaamatta tukahuttaa tunteitaan, kernaammin hän tahtoo kuolla onnettomana ja vapaana, kuin epätoivoisena elää yhdessä miehen kanssa, jota ei rakasta ja jonka hän päällepäätteeksi tekisi onnettomaksi. Parempi olisi lakata elämästä kuin elää ainoastaan tällaista kärsimystä kantaakseen."
Hänen äitinsä tyrmistyi näin omituisesta tunnustuksesta ja piti sitä liiaksi eriskummaisena, jotta olisi voinut olla epäilemättä sen alla piilevän jonkun salaperäisen seikan. Sophie ei ollut sievistelevä eikä liioin mikään hupsu. Miten olikaan selitettävissä tämä hänen ylenmääräinen herkkätunteisuutensa, hänen, jolle lapsuudestaan asti ei oltu muuta sen hartaammin opetettu kuin mukautumaan niiden henkilöiden mukaan, joiden kanssa hänen oli eläminen sekä tekemään välttämättömyydestä hyveen? Tuo rakastettavan miehen ihannekuva, johon Sophie oli niin hurmaantunut ja joka niin usein ilmeni kaikissa hänen puheissaan, saattoi hänen äitinsä arvaamaan, että tyttären oikullisuudella oli joku toinen syy, jota äiti ei vielä tuntenut, ja ettei Sophie vielä ollut kaikkea tunnustanut. Tämä onneton neitonen, ollen salaisen tuskansa ahdistamana, ei toivonut mitään hartaammin kuin sydämensä keventämistä. Hänen äitinsä häntä kehottelee; tytär epäröi, mutta myöntyy viimein, poistuu huoneesta mitään sanomatta ja palaa hetken kuluttua kirja kädessään. "Surkutelkaa onnetonta tytärtänne, hänen surunsa on parantamaton, hänen kyyneleensä ovat kuivumattomat. Tahdotteko tietää syyn tähän: no hyvä! tuossa se on." Näin sanoen hän heittää kirjan pöydälle. Äiti ottaa kirjan ja avaa sen. Se oli teos "Telemakhoksen seikkailut".[174] Ensin hän ei ollenkaan ymmärrä tätä arvoitusta. Tehtyään useita kysymyksiä ja saatuaan himmeitä vastauksia, hän viimein älyää suuresti hämmästyen, kuten saattaa ymmärtää, että hänen tyttärensä on Euchariksen[175] kilpailijatar.
Sophie rakasti Telemakhosta ja hänen rakkautensa oli niin intohimoinen, ettei mikään voinut sitä parantaa. Niinpian kuin hänen isänsä ja äitinsä saivat tietää tämän hänen mielettömän tunteensa, he nauroivat häntä ja koettivat järkisyillä saada hänet siitä luopumaan. Mutta he erehtyivät; oikeus ei ollut kokonaan heidän puolellaan. Sophie oli puolestaan hänkin oikeassa ja osasi oikeuttaan perustella. Monasti hän sai vanhempansa vaikenemaan käyttämällä todistusperusteinaan perussyitä, joita vanhemmat itse aikaisemmin olivat käyttäneet ja näyttämällä, että he itse olivat aiheuttaneet koko onnettomuuden, etteivät olleet kasvattaneet häntä hänen aikansa miehiä varten, että hänen välttämättömästi tuli omaksua miehensä katsantotapa tai saada miehensä omaksumaan hänen katsantotapansa; että he kasvatustavallaan olivat saattaneet hänelle mahdottomaksi edellisen näistä keinoista ja että jälkimäinen keino juuri oli se, jota hän tavoitteli. "Antakaa minulle mies, joka on minun periaatteideni läpitunkema", hän sanoi, "tai mies, johon voi ne juurruttaa, ja minä olen rupeava hänen vaimokseen; mutta miksi minua soimaatte, ennenkuin sellainen on löydetty? Säälikää minua. Olen onneton enkä mieletön. Ovatko sydämen tunteet riippuvaiset tahdosta? Onhan isäni itse sen sanonut. Onko minun vikani, että rakastan sellaista, mitä ei ole olemassa? En ole mikään haaveilija, en halua miehekseni ruhtinasta enkä hae Telemakhosta. Tiedänhän, että hän on pelkkä mielikuvitukseni luoma. Haen miestä, joka olisi hänen kaltaisensa. Ja miksi ei sellaista miestä voisi olla olemassa, koska minäkin olen olemassa, minä, joka tunnen sydämeni olevan niin suuresti hänen sydämensä kaltaisen? Älkäämme siihen määrään halventako ihmiskunnan arvoa. Älkäämme luulko, että rakastettava ja hyveinen mies on pelkkä harhaluulon tuote. Hän on olemassa, hän elää, hän ehkä minua hakee; hän etsii sielua, joka voisi häntä rakastaa. Mutta kuka hän on? Missä hän on? Sitä en tiedä; ainakaan hän ei ole kukaan näkemistäni miehistä; epäilemättä en koskaan ole häntä näkevä. Oi, äitini! Miksi olette saattanut minut liiaksi rakastamaan hyvettä? Jos en voi rakastaa muuta kuin hyvettä, se on vähemmin minun kuin teidän syynne."
Olenko nyt johtava tämän surullisen tarinan loppuun saakka? Kerronko ne pitkät taistelut, jotka kävivät tuon lopun edellä? Olenko kuvaava tuskaantuneen äidin, joka muuttaa alussa antamansa hyväilyt ankaruudeksi? Olenko näyttävä närkästyneen isän, joka unhottaa alussa tekemänsä sopimukset ja kohtelee mielettömänä kaikkein hyveisintä tytärtä? Olenko lopuksi kuvaileva tätä onnetonta, joka kärsimästään kovistelusta yhä enemmän kiintyy harhaluuloonsa ja joka hitain askelin astuu kuoloansa kohti ja vaipuu hautaansa sinä hetkenä, kun luullaan häntä vietävän alttarille? En, syrjäytän tällaiset synkät kuvaukset. Minun ei tarvitse mennä niin pitkälle näyttääkseni tarpeeksi kuvaavalla esimerkillä, kuten luulen, että, huolimatta vuosisadan tapojen synnyttämistä ennakkoluuloista, rakkaus ja into kunniallisuuteen ja kauneuteen ei ole vieraampi naisille kuin miehillekään ja ettei ole mitään, jota ei luonnon järjestystä seuraten voisi saada heitä toteuttamaan.
Joku saattaa tässä keskeyttää minut kysyen, määrääköhän luonto meitä niin suuresti vaivaamaan itseämme voidaksemme tukahuttaa ylen rajuja aistillisia pyyteitä. Minä vastaan kielteisesti, mutta huomautan, samalla, ettei luonto myöskään istuta meihin niin rajuja himoja. Kaikki, millä ei ole juuriaan luonnossa, on luonnon vastaista; tämän olen monta monituista kertaa kokenut.
Mutta palatkaamme Émilemme Sophiesta puhumaan. Luokaamme mielikuvituksessamme uudestaan tämä rakastettava neitonen ja kuvitelkaamme, että hänellä on vähemmin vilkas mielikuvitus ja että onnellisempi kohtalo häntä odottaa. Alkuperäinen tarkoitukseni oli kuvata tavallinen nainen; mutta kun olen antanut hänen sielulleen ylen suuren aateluuden, olen pimittänyt hänen järkensä. Minä itse olen erehtynyt: Palatkaamme siis ensimäiseen lähtökohtaan. Sophiella ei ole muuta kuin hyvä luonnonlaatu, mutta muuten vallan tavallinen henki. Kaikki ne ominaisuudet, jotka hänellä ovat etevämmät muiden naisten ominaisuuksia, hän on saanut kasvatuksen kautta.
Tarkoitukseni on ollut tässä kirjassa esittää kaikki, mikä kasvatukseen nähden on toteutettavissa, jättäen itsekullekin vapaus valita siitä, mikä mahdollisesti esityksessäni on hyvää, se, mikä kullekin on sopivaa. Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut varhaisesta iästä alkaen kasvattaa Émilen naistoveria, kasvattaa heidät toinen toistaan varten ja kasvattaa heidät molemmat yhdessä. Mutta asiaa lähemmin punnittuani olen huomannut että kaikki nämä liian varhaiset toimenpiteet eivät vastaa tarkoitustaan ja että on järjetöntä määrätä kaksi lasta tulevaisuudessa kuulumaan toisilleen, ennenkuin saattaa tietää, onko tällainen liitto luonnon järjestyksen mukainen ja onko noilla molemmilla yksilöillä tuollaiseen liittoon soveltuvat ominaisuudet. Ei pidä sekoittaa sitä, mikä on luonnollista raakalaisasteella ja sitä, mikä on luonnollista sivistysasteella. Edellisellä kehitysasteella näet kaikki naiset sopivat kaikille miehille, sillä niin hyvin naisilla kuin miehillä on alkuperäinen yhteinen kehitysmuoto. Mutta jälkimäisellä asteella on jokainen luonne muodostunut yhteiskuntalaitosten vaikutuksesta, ja jokainen henki on saanut oman omituisen ja määrätyn kehitysmuotonsa sekä kasvatuksesta että hyvin tai pahoin kehittyneen luontaisen kyvyn ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Eri yksilöitä ei siis voi toisiinsa liittää muuten kuin tutustuttamalla ne toisiinsa, jotta saisi varmuutta siitä, sopivatko he toisilleen joka suhteessa, tai jotta tässä suhteessa ainakin voisi tehdä sellaisen valinnan, joka mitä useimmissa kohdin tarjoaa yhteen soveltuvia ominaisuuksia.
Suuri epäkohta on siinä, että yhteiskuntaolot luonnetta kehitettäessä tekevät eroa eri säätyarvojen välillä. Ja koska nämä molemmat seikat ovat niin erisuhtaiset, on vaikutus luonteen kehitykseen sitä turmiollisempi, kuta enemmän eroa tehdään säätyjen välillä. Tästä johtuvat epäonnistuneet aviot ja kaikki niistä syntyvät siveelliset häiriöt. Siitä huomaa ilmeisen selvästi, että kuta enemmän poistutaan yhdenarvoisuudesta, sitä enemmän tylsistyvät luonnolliset tunteet; kuta avarammaksi ylhäisiä ja alhaisia erottava kuilu tulee, sitä enemmän aviositeet höllenevät. Kuta enemmän rikkaita ja köyhiä on olemassa, sitä vähemmän on isiä ja aviomiehiä. Ei herralla eikä orjalla ole oikeata perhettä, kumpikin näkee ainoastaan oman säätynsä. Jos tahdotte välttää näitä epäkohtia ja solmia onnellisia avioliittoja, niin tukahuttakaa ennakkoluulot, unhottakaa inhimilliset laitokset ja kysykää neuvoa luonnolta. Älkää liittäkö toisiinsa henkilöitä, jotka soveltuvat yhteen ainoastaan määrättyjen olosuhteiden vallitessa, mutta jotka eivät enää sovi toisilleen, jos nämä olosuhteet muuttuvat; vaan liittäkää toisiinsa henkilöitä, jotka soveltuvat yhteen missä elämän tilassa tahansa, missä maassa tahansa ja missä säädyssä tahansa. En väitä, että sovinnaiset suhteet olisivat merkitystä vailla avioliittoon nähden, mutta sanon, että luonnollisten suhteiden vaikutus siihen määrään vie edellisiltä voiton, että se yksin ratkaisee elämän kohtalon ja että on olemassa niin suuri harrastuksien, luonnonlaatujen, tunteiden ja luonteiden sopusuhtaisuus, että sen pitäisi velvottaa viisasta isää, oli hän sitten vaikka ruhtinas tai hallitsija, empimättä antamaan pojalleen se nainen, jolla olisi kaikki nuo sopusuhtaiset ominaisuudet, vaikka tämä nainen olisi syntyisin epäkunniallista ammattia harjottavasta perheestä, vaikka hän olisi pyövelin tytär. Väitän lisäksi, että, vaikka kaikki mahdolliset kärsimykset lankeaisivat kahden sopusointuiseksi aviopariksi liittyneen puolison niskoille, he nauttisivat suurempaa onnea itkiessään yhdessä, kuin mitä voivat tuntea eläessään mitä onnellisimmissa oloissa, joita kuitenkin myrkyttäisi sydänten ristiriitainen eroavaisuus.
Siis sen sijaan, että olisin lapsuudesta alkaen määrännyt Émilelleni puolison, olen odottanut siksi, kunnes olen oppinut tuntemaan hänelle soveltuvan naisen. Minä en tätä seikkaa määrää, vaan luonto. Minun tehtäväni on vain löytää luonnon tekemä valinta. Minun tehtäväni, sanon minun, eikä Émilen isän. Sillä uskomalla poikansa minun huostaani hän on luovuttanut minulle paikkansa, hän on myöntänyt minulle omat oikeutensa. Minä olenkin Émilen oikea isä, minä olen kasvattanut hänestä miehen. Olisin kieltäytynyt häntä kasvattamasta, ellei minulla olisi ollut valta antaa hänen solmia avioliittoa oman valintansa, s.o. minun valintani mukaan. Ainoastaan se mielihyvä, jota tunnemme siitä, että saatamme toisen ihmisen onnelliseksi, voi korvata siitä näkemämme vaivan, kun olemme koettaneet tehdä hänet kykeneväksi onnestaan nauttimaan.
Mutta älkää myöskään luulko minun viivytelleeni Émilen puolison hankkimista siihen asti, kunnes olen häntä velvottanut sellaista itselleen hakemaan. Tämä teennäinen hakeminen on pelkkä tekosyy, jotta hän sen kautta oppisi tuntemaan naiset ja huomaisi sen naisen arvon, joka hänelle on sovelias. Jo aikoja sitten Sophie on löydetty. Ehkä Émile jo on hänet nähnytkin; mutta hän on hänet huomaava tuoksi oikeaksi vasta silloin kun on aika.
Joskohta säädyn yhtäläisyys ei ole välttämätön avioliitolle, niin tämä yhtäläisyys, liittyessään muihin sopusuhtaisiin ominaisuuksiin, lisää niiden arvoa. Sen tulee olla kaikkia huomioon otettavia seikkoja vähempiarvoinen, mutta on lisäetu siitä, että kaikki muut ominaisuudet ovat sopusuhtaiset.
Mies, ellei hän ole hallitsija, ei voi ottaa itselleen vaimoa mistä säädystä tahansa. Sillä joskohta hän itse on vapaa ennakkoluuloista, hän on kohtaava niitä muissa. Ja niin olisi mahdollista, että monikin neitonen hänelle sopisi, mutta ettei hän siltä saa häntä vaimokseen. On siis varovaisuussyitä, joiden tulee rajoittaa arvostelukykyisen isän tekemää valintaa. Hänen ei pidä koettaa solmia lapselleen aviota, joka on yläpuolella tämän säätyä, sillä tämä ei riipu hänen vapaasta tahdostaan. Jos hän sen voisikin tehdä, niin ei hänen sittenkään pitäisi sitä katsoa suotavaksi. Sillä mitä nuori mies, ja ainakin minun kasvattamani, huolii säätyarvosta? Jos hän kuitenkin kohoaa yläpuolelle säätyään, panee hän itsensä alttiiksi tuhansille epäkohdille, joita on tunteva koko ikänsä. Väitänpä lisäksi, ettei hänen pidä koettaa keskenään tasoittaa eriluontoisia arvoseikkoja, kuten jalosukuisuutta ja rikkautta, sillä kumpikin näistä paljon vähemmän lisää toisen arvoa, kuin mitä se kadottaa omasta arvostaan. Vielä väitän, etteivät ihmiset yhteisessä arvonpanossa koskaan voi olla täysin yksimieliset ja että kumpikin panee suuremman arvon pesään tuomaansa omaisuuteen, mistä aiheutuu eripuraisuus kahden perheen, jopa kahden aviopuolisonkin välillä.
Avioliittoon nähden on vielä suuri ero siinä, naiko mies ylemmästä vai alemmasta säädystä. Edellinen tapaus on vallan järjetön, jälkimäinen taas on järkevämpi. Perhe liittyy yhteiskuntaan ainoastaan perheenisän kautta, joten tämän sääty ja asema määrää koko perheen aseman. Kun mies siis ottaa vaimon alemmasta säätyluokasta, ei hän itse alennu, vaan kohottaa puolisonsa. Jos hän taas ottaa vaimon ylemmästä säätyluokasta, hän alentuu, voimatta itseään ylentää. Siis edellisessä tapauksessa hänellä on etua, ilman vahinkoa, jälkimäisessä vahinkoa, ilman etua. Lisäksi on luonnon järjestyksen mukaista, että vaimo tottelee miestä. Kun siis mies ottaa alempisäätyisen vaimon, luonnon järjestys ja yhteiskuntajärjestys ovat sopusuhtaiset ja kaikki on kuin olla pitää. Mutta päinvastoin on laita, kun mies ottaa aviovaimon ylemmästä säädystä, sillä silloin mies joko loukkaa oikeuttaan tai kiitollisuuttaan, osottautuu kiittämättömäksi tai tekee itsensä halveksittavaksi. Silloin vaimo, vaatien itselleen auktoriteetin, kohoaa miehensä tyranniksi; ja mies muuttuneena orjaksi on mitä naurettavin ja kurjin olento. Tämä on niiden onnettomien suosikkien kohtalo, joita Aasian hallitsijat kunnioittavat ja kiduttavat aviositeillä perheensä jäsenten kanssa. Nämä suosikit, niin kerrotaan, saavat maatakseen vaimojensa vuoteessa, nousta niihin ainoastaan jalkapuolesta.
Odotan useiden lukijoiden, muistaen minun väittäneen naisella olevan luonnollisen kyvyn hallita miestä, syyttävän minua ristiriitaisten mielipiteiden esilletuomisesta tässä suhteessa; mutta jos he näin tekevät, he erehtyvät. On suuri ero, anastaako itselleen käskyvallan, vai hallitseeko itse käskijää. Naisen valta on lempeyden, taitavuuden ja ystävällisyyden valta. Hänen käskynä ovat hyväilyjä, hänen uhkauksensa ovat kyyneleitä. Hänen tulee hallita talossa kuin ministerin valtiossa; tämä näet asettaa niin, että hänelle annetaan käsky tehdä se, mitä hän tahtoo tehdä. Tässä suhteessa saattaa pitää kieltämättömänä, että onnellisimmat perheet ovat ne, joissa vaimolla on enimmin sanottavaa. Mutta kun hän ei tunnusta perheenisän mielipidettä, jos hän tahtoo anastaa hänen oikeutensa ja itse käskeä, tällaisesta nurinkurisuudesta ei koskaan johdu muuta kuin onnettomuutta, pahennusta ja häpeää.
Meidän on siis vielä kosketteleminen sitä tapausta, jolloin mies ottaa vaimon samasta tai alemmasta säädystä, ja mitä jälkimäiseen tapaukseen tulee, luulen olevan vähäisen rajoituksen tehtävänä. On näet vaikea alimmista kansankerroksista löytää vaimo, joka voisi tehdä kunnon miehen onnelliseksi. Tällä en väitä, että näissä kansankerroksissa olisi enemmän paheellisuutta kuin ylhäisissä, mutta kieltämätöntä on, että niissä on varsin vähän käsitystä kauneudesta ja kunniallisuudesta ja että ylempien kansankerrosten vääryydet saattavat alhaisia kansanluokkia näkemään ylhäisempien paheitakin oikeuden valossa.
Luonnostaan ihminen ei ollenkaan ole taipuvainen ajattelemaan. Ajatteleminen on taito, jonka hän oppii kuten kaikki muutkin taidot, jopa hän sen oppii vaikeamminkin. Molempien sukupuolten ihmiset minä puolestani jaan kahteen luokkaan, nimittäin henkilöihin, jotka ajattelevat, ja henkilöihin, jotka eivät ajattele. Ja tämä ero johtuu melkein yksinomaan kasvatuksesta. Miehen, joka kuuluu edelliseen luokkaan, ei tule ottaa itselleen vaimoa jälkimäisestä. Sillä seurustelun suurin viehätys puuttuu hänen yhdyselämästään vaimonsa kanssa, jos hänen on pakko yksin ajatella. Henkilöillä, jotka viettävät koko elämänsä tehden työtä toimeentuloa varten, ei ole muita ajatuksia kuin sellaisia, jotka koskevat heidän työtänsä tai etuansa, ja koko heidän henkevyytensä ja älykkäisyytensä tuntuu piilevän heidän käsivarsissaan. Tämä tiedottomuus ei vahingoita rehellisyyttä eikä siveellisyyttä, päinvastoin se usein niitä hyödyttääkin. Usein näet tinkii velvollisuuksista, kun niitä liiaksi pohtii, ja lopulta panee sovittelevia puheita itse velvollisuuden täyttämyksen sijaan. Omatunto on kaikkein valistunein filosofeista. Ei ole tarpeellista tuntea Ciceron kirjoittamaa velvollisuuksien tutkistelua voidakseen olla kunnon mies. Ja maailman kunniallisin nainen tietää kenties itse kaikkein vähimmin mitä kunniallisuus on. Mutta kuitenkin on yhtä totta, että ainoastaan sivistynyt henkilö saattaa seurustelun miellyttäväksi; ja surullista on perheenisälle, joka viihtyy kotonaan, jos hänen on pakko sulkeutua itseensä ja jos häntä hänen kodissaan ei kukaan ymmärrä.
Miten muuten nainen, jolla ei ole mitään kykyä ajatella, voisi kasvattaa lapsiaan? Miten hän saattaa ratkaista, mikä heille on soveliasta? Miten on hän valmistava heitä omistamaan hyveitä, joita hän ei tunne, ja avuja, joista hänellä ei ole mitään käsitystä? Hän on osaava käyttää kasvatuskeinoinaan ainoastaan imartelua tai uhkauksia ja siten tehdä heidät joko julkean röyhkeiksi tai pelokkaiksi. Hän on tekevä heistä joko koreilevia apinoita tai hurjia veitikoita, mutta ei koskaan ole kasvattava heistä älykkäitä tai rakastettavia lapsia.
Ei siis sovi miehelle, jolla on hyvä kasvatus, ottaa vaimo, jolla ei ole mitään kasvatusta, eikä siis myöskään hakea itselleen vaimoa säädystä, jossa yleensä ei voi olla hyvää kasvatusta. Mutta minä puolestani pitäisin sata kertaa parempana yksinkertaista ja tavallisen kasvatuksen saanutta neitosta kuin oppinutta naista, kaunosielua, joka kotiinsa asettaisi kirjallisen tuomioistuimen, minkä ylituomariksi hän itse tekeytyisi. Tällainen kaunosieluinen nainen on miehensä, lastensa, ystäviensä, palvelijoidensa, sanalla sanoen kaikkien vitsaus. Kauniin neronsa ylevistä korkeuksista hän katsoo alas halveksien kaikkia naisen velvollisuuksiaan ja pääseikka on hänelle aina tekeytyä miesmäiseksi olennoksi, kuten neiti de Lenclos. Ulkopuolella taloaan hän on aina naurettava ja syystä häntä ankarasti arvostellaan, eikä tätä voi välttää niin pian kuin hylkää oman säätynsä eikä ole luotu sitä säätyä varten, johon tahtoo astua. Kaikki nuo suurilahjaiset naiset saattavat herättää ihailua ainoastaan houkkioissa. Tunnetaan aina se taiteilija tai ystävä, joka on ohjannut kynää tai sivellintä, kun he ovat jonkun taideteoksen valmistaneet. Tunnetaan, että joku hienotunteisen hiljainen kynäilijä on heille sanellut heidän oraakkeliennustuksensa. Koko tämä tyhjänkerskuruus on arvotonta kunnialliselle naiselle. Vaikka hänellä olisikin oikeita taipumuksia, niin niiden esilletuominen ei olisi hänen arvonsa mukainen. Hänen arvokkaisuutensa on olla huomaamaton; hänen kunniansa piilee hänen miehensä kunnioituksessa; hänen ilonsa perustuu perheensä onneen. Lukija, vetoan sinuun itseesi; ollos vilpitön. Mikä antaa sinulle paremman ajatuksen naisesta ja saattaa sinut lähestymään häntä kunnioittavammin; sekö, että astuessasi hänen huoneeseensa näet hänen harrastavan sukupuolensa töitä ja kaikenlaisia talousaskareita ja olevan lastensa vaatteiden ympäröimänä, vai se, että huomaat hänen kirjoittavan runoja peilipöytänsä ääressä, ollen kaikennäköisten lentokirjasten ja pienten eriväristen paperilehtien ympäröimänä? Kukaan oppinut ja kirjallisuutta harrastava nainen ei koskaan saisi miestä, jos maan päällä olisi pelkkiä järkeviä miehiä:
Quaeris cur nolim te ducere, Galla? Diserta es.[176]
Näiden näkökohtien jälkeen seuraa kysymys ulkomuodosta. Tämä on ensimäinen seikka, joka kiinittää huomion, ja sen pitäisi olla viimeinen; mutta sitä ei myöskään tule pitää vallan mitättömänä. Suurta kauneutta minun mielestäni pikemmin tulee aviota varten karttaa kuin hakea. Kauneus kuluu pian omistuksesta; kuuden viikon kuluttua se ei enää merkitse omistajalle mitään, mutta sen tuottamat vaarat kestävät yhtä kauan kuin se itse. Ellei kaunis vaimo samalla ole enkeli, on hänen puolisonsa maailman onnettomin mies. Ja vaikka hän olisikin enkeli, niin miten hän voisi karkottaa ne vihamiehet, jotka alati ympäröivät hänen miestään? Ellei äärettömän suuri rumuus herättäisi inhoa, pitäisin sitä harvinaista kauneutta parempana. Sillä lyhyen ajan kuluttua ei niistä kumpikaan merkitse aviomiehestä mitään, vaan kauneus muuttuu hankaluudeksi, rumuus eduksi. Mutta rumuus, joka herättää inhoa, on mitä suurin onnettomuus. Tämä tunne näet, kaukana siitä, että haihtuisi, kiihtyy lakkaamatta ja muuttuu lopulta vihaksi. Moinen avio on sula helvetti; parempi olisi kuolla kuin elää sellaista yhdyselämää.
Halutkaa kaikessa sitä, mikä on keskinkertaista, samoin kauneuteenkin nähden. Miellyttävä ja puoleensa vetävä ulkomuoto, joka ei herätä kiihkeätä rakkauden tunnetta, vaan tasaista kiintymystä, on asetettava etusijaan. Siitä ei ole miehelle vahinkoa, päinvastoin etua, joka tulee molempien aviopuolisojen hyväksi. Miellyttäväisyys ei kulu, kuten kauneus; se uudistuu lakkaamatta, ja kolmekymmenvuotisen avion kuluttua kunniallinen vaimo, joka samalla on miellyttävä, tekee mieheensä saman vaikutuksen, kuin heidän avionsa alussa.
Tällaiset ovat ne näkökohdat, jotka ovat saattaneet minut valitsemaan Émilen vaimoksi Sophien. Ollen luonnon oppilas, samoin kuin Émile, hän on soveliaampi Émilelle kuin kukaan muu; hän on oleva oikean miehen vaimo. Hän on Émilen vertainen syntyperäänsä ja avuihinsa nähden, mutta on häntä varattomampi. Hän ei ensi katseella herätä mieltymystä, mutta miellyttää päivä päivältä yhä enemmän. Hänen suurin suloutensa vaikuttaa ainoastaan asteittain; se näyttäytyy vasta läheisessä seurustelussa, ja hänen miehensä on sen huomaava enemmän kuin kukaan muu. Hänen kasvatuksensa ei ole loistava, mutta ei myöskään laiminlyöty. Hänellä on makua, ilman että on lukenut, taipumuksia, ilman että on taiteilija, arvostelukykyä, ilman että omistaa tietoja. Hänellä ei siis ole mitään oppineisuutta, mutta hänen älynsä on valmis vastaanottamaan tietoja. Se on hyvin muokattu maaperä, joka vaan odottaa siementä, kantaakseen runsasta satoa. Hän ei koskaan ole lukenut muita kirjoja kuin Barrêmen lastenkirjan ja "Télémaque'n", joka jälkimäinen sattumalta joutui hänen käsiinsä. Mutta koska hän on neitonen, joka kykenee innostumaan "Télémaque'een", niin voiko hänen sydämensä olla kuivatunteinen ja hänen älynsä kömpelö? Oi tätä rakastettavaa tietämättömyyttä. Onnellinen se mies, jonka on määränä häntä opettaa! Hän ei suinkaan ole oleva miehensä opettaja, vaan hänen oppilaansa. Kaukana siitä, että tahtoisi pakottaa miestään alistumaan hänen makuunsa, hän päinvastoin on omaksuva miehensä maun. Hän on oleva miehelleen suurempiarvoinen, kuin jos olisi oppinut; sillä hänen miehellään on oleva huvi opettaa hänelle kaikki. Onpa vihdoin aika, että he tutustuvat toisiinsa. Koettakaamme lähentää heitä toisiinsa. Lähdemme Pariisista surullisina ja haaveillen. Tämä alituisen lavertelemisen kotipaikka ei ole meille mieluinen asuinsija. Émile luo ylenkatseellisen silmäyksen tähän suureen kaupunkiin ja sanoo närkästyneenä: kuinka monta päivää olemme siellä hukanneet turhaan etsintään. Oi! siellä ei ole sydämeni puoliso; ystäväni, te sen hyvin olette tietänyt; mutta minun hukkaamani aika ei teitä ollenkaan liikuta, ja minun kärsimykseni teissä herättävät varsin vähän kärsimystä. Katson häntä suoraan silmiin ja sanon kiivastumatta: Émile, ajatteletko todella, mitä sanot? Heti paikalla hän vallan häpeissään kavahtaa kaulaani ja sulkee minut syliinsä mitään vastaamatta. Tällainen on aina hänen vastauksensa, kun hän on väärässä.
Nyt kuljemme siis maita mantereita kuin todelliset harhailevat ritarit. Tosin emme heidän tavoin hae seikkailuja; päinvastoin niitä pakenemme lähtiessämme Pariisista. Mutta matkustamistapamme vivahtaa heidän harharetkiinsä; matkustelemisemme näet on epätasaista, milloin annamme hevosen kulkea täyttä laukkaa, milloin taas käymäjalkaa. Ken on tarkoin seurannut minun metodiani, on epäilemättä jo älynnyt sen hengen. Enkä luule ainoankaan lukijoistani olevan niin suuresti voimassa olevien tapojen kahlehtimana, että olettaisi meidän molempien torkkuvan hyvin suljetuissa kyytivaunuissa, matkustavan mitään havaitsematta, kokonaan jättävän huomioon ottamatta lähtöhetken ja saapumisen välisen ajan ja nopeasti matkustaen luulevan ajan säästyvän, kun sen itse teossa hukkaamme.
Ihmiset sanovat, että elämä on lyhyt, ja minä puolestani huomaan heidän tekevän kaiken tehtävänsä saattaakseen sen lyhyeksi. Kun he eivät osaa sitä oikein käyttää, he valittavat ajan nopeutta, ja kuitenkin se heidän mielestään kuluu liian hitaasti. Alati kiihkeästi tavoitellen pyrkimyksensä esinettä he mielipahakseen huomaavat sen välin, joka heidät siitä erottaa. Toinen tahtoisi, että jo huomispäivä, toinen, että tuleva kuu olisi käsissä, ja vielä toinen, että kymmenen vuotta jo olisi kulunut.
Ei kukaan tahdo elää tänään; ei kukaan ole tyytyväinen nykyhetkeen, jokaisesta se tuntuu kuluvan liian hitaasti. Kun ihmiset valittavat, että aika kuluu liian nopeasti, he eivät puhu totta. He maksaisivat kernaasti mitä tahansa, kunhan saisivat sen joutuisasti rientämään eteenpäin. He tuhlaisivat koko omaisuutensa, jos voisivat näin palotellen lyhentää elämäänsä, eikä kenties ole yhtään ihmistä, joka ei olisi täten supistanut ikäänsä hyvin harvaan tuntiin, jos olisi ollut hänen vallassaan poistaa iästään ikävät ja tuskalliset hetket tai ne, jotka saattavat hänet kärsimättömänä odottamaan haluamaansa hetkeä. Niinpä joku kuluttaa puolet iästään matkustaakseen Pariisista Versailles'iin, ja Versailles'ista Pariisiin, kaupungista maalle, maalta kaupunkiin ja toisesta kaupunginosasta toiseen. Tällainen ihminen ei tietäisi, miten saisi aikansa kulumaan, ellei hänellä olisi tuota suurta salaista taitoa sitä hukata tällä tavoin; ja hän poistuu toimistaan vaan senvuoksi, että saisi ajan kulumaan niihin jälleen palaamalla. Hän pitää ajanvoittona niitä hetkiä, jotka täten itse teossa häneltä menevät hukkaan, hän kun ei tiedä miten muuten saisi ne kulumaan. Tai sitten hän pitää kiirettä pelkästä kiirehtimisen halusta ja saapuu kyydillä ajaen johonkin paikkaan, taas samalla tavoin palatakseen. Kuolevaiset, ettekö koskaan lakkaa parjaamasta luontoa? Miksi valitatte elämän lyhyyttä, kun se kuitenkaan mielestänne ei ole tarpeeksi lyhyt? Jos teistä vaan yksikin osaisi hillitä halunsa niin, ettei koskaan toivoisi ajan kuluvan nopeammin, niin hän ei suinkaan pitäisi elämää liian lyhyenä. Eläminen ja elämästä nauttiminen on hänestä oleva samaa; ja vaikka hän kuolisi nuorena, on hän ummistava silmänsä tyytyväisenä elämänsä aikaan.
Vaikka minun metodistani olisi tämä ainoa etu, niin vaan tästäkin syystä pidän sitä kaikkia muita metodeja parempana. Minä en ole kasvattanut Émileäni haluamaan ja odottamaan, vaan nauttimaan. Ja kun hänen halunsa tavoittelee jotakin tulevaa, ei se tapahdu niin intohimoisen rajusti, että ajan hitaus häntä tuskaannuttaisi. Hän ei ole yksistään tunteva mielihyvää jonkun seikan toivomisesta, vaan myöskin etenemisestä sen saavuttamista kohti. Ja hänen intohimonsa ovat siihen määrin maltilliset, että hän aina enemmän on kiintynyt nykyhetkeen kuin tulevaisuuteen.
Me emme siis matkustele pikakyydillä, vaan tavallisina matkailijoina. Emme ainoastaan kiinnitä huomiotamme matkamme molempiin äärikohtiin, vaan myöskin siihen mikä on näiden kohtien välillä, itse matkustaminen tuottaa meille huvia. Emme näet matkusta surullisina istuen vankien tavoin pienissä häkintapaisissa suljetuissa vaunuissa. Emme myöskään matkusta hemmotellun mukavasti kuten naiset. Emme suojele itseämme vapaalta ilmalta emmekä ummista silmiämme ympäröiviltä esineiltä, vaan katselemme niitä mieliksemme niin kauan kuin meitä suinkin haluttaa. Émile ei koskaan nouse postikyytivaunuihin, eikä koskaan turvaudu tähän matkustamistapaan, ellei hänellä ole kiirettä. Mutta mikä yleensä voisi Émilelle tuottaa kiirettä? Yksi ainoa seikka, se nimittäin, että hän tahtoo nauttia elämästä. Tähän voin lisätä vielä yhden seikan: hyvän tekeminen, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Mutta tämän juuri onkin nauttimista elämästä.
Minä voin kuvitella ainoastaan yhden matkustamistavan, joka on miellyttävämpää kuin hevosella matkustaminen, nimittäin jalan kulkeminen. Jalan matkustava lähtee milloin häntä haluttaa, pysähtyy milloin tahtoo, kulkee niin kauas kuin haluaa. Hän havainnoi koko seutua, hän kääntyy oikealle ja vasemmalle ja tutkii kaikkea, mikä hänen mielenkiintoansa herättää; hän pysähtyy joka paikkaan, mistä vaan avautuu näköalaa. Jos hän näkee joen, hän seuraa sen rantoja, jos huomaa tuuhean metsän, hän vetäytyy sen siimekseen. Jos hän kohtaa luolan, hän käy sitä tarkastamassa, jos taas kivilouhimo sattuu hänen tielleen, hän tutkii siinä olevia kivennäisiä. Joka paikkaan, missä viihtyy, hän pysähtyy. Niin pian kuin hänellä on ikävä, hän jatkaa matkaansa. Hän ei ole riippuvainen hevosista eikä kyytimiehistä. Hänen ei tarvitse valita valtateitä eikä mukavia maanteitä, vaan kulkee kaikkialla, missä ihminen suinkin pääsee kulkemaan. Hän näkee kaiken, minkä ihminen voi nähdä, ja koska hän on riippuvainen yksinomaan itsestään, hän nauttii niin täydellistä vapautta, kuin mikä suinkin voi ihmisen osaksi tulla. Jos huono sää häntä pidättää ja jos hänet silloin ikävä valtaa, hän ottaa hevosen. Jos hän on väsynyt … mutta Émile ei ollenkaan väsy; hän on vahva. Ja miksipä hän väsyisi? Eihän hänellä ole kiirettä. Vaikka hän keskeyttääkin vaelluksensa, ei hänelle tule ikävä. Hänellä on kaikkialla keinonsa huvitella itseään. Hän menee esim. jonkun mestarin luo ja ottaa häneltä työtä. Hän harjottaa käsivarsiaan, antaessaan jalkojensa levätä.
Jalan matkustaminen on filosofien, sellaisten kuin Thaleksen, Platonin ja Pythagoraksen matkustamistapa. Minä en voi käsittää miten filosofi voisikaan suostua toisin matkustamaan ja riistää itseltään kaikkien niiden rikkauksien näkemisen, joiden yli hän astuu ja joita maa tuhlaillen levittää hänen eteensä. Kukahan ihminen, joka hiemankin harrastaa maanviljelystä, ei tahtoisi tutustua niiden seutujen ilmanalassa kasvaviin maantuotteisiin, joissa kulkee, sekä niiden viljelemistapaan? Kukahan ihminen, jota luonnonhistoria vähänkin huvittaa, malttaisi kulkea paikkakunnan kautta, tutkimatta sitä, kiivetä kallioiden yli, niistä paloja lohkomatta, kulkea vuorien yli, kasveja keräämättä, nähdä kiviä, tutkimatta onko niissä kivettymiä. Pikkutieteilijät tutkivat luonnonhistoriaa työhuoneessaan; heillä on kyllä kaikenmoisia pieniä kokoelmia, he tuntevat nimiä, mutta heillä ei ole mitään käsitystä luonnosta. Mutta Émilen kokoelmahuone on rikkaampi kuin kuninkailla; se on nimittäin koko maanpinta. Jokainen esine on siinä oikealla paikallaan. Se luonnontieteilijä, joka sitä hoitaa, on pannut siinä kaikki hyvin kauniiseen järjestykseen; d'Aubenton[177] ei tässä suhteessa olisi taitavampi.
Kuinka monta erilaista hauskuutta saavuttaa tämän miellyttävän matkustamistavan kautta! Lisäksi terveys vahvistuu ja mieli käy hilpeäksi. Olen aina huomannut, että ne, jotka matkustavat hyvissä ajoneuvoissa, ovat olleet hiljaisia, haaveksivia, surullisia, riidanhaluisia tai sairaita; jalanastujat taas olen huomannut alati hilpeiksi, huolettomiksi, kaikkeen tyytyväisiksi. Kuinka jalkamiehen sydän ilosta vavahtelee, kun hän lähestyy yömajaansa! Kuinka yksinkertainenkin ateria tuntuu maukkaalta! Kuinka suloista on asettua lepäämään pöydän ääreen! Kuinka makeasti nukkuu huonossakin vuoteessa! Ken tahtoo kiireesti päästä perille, matkustakoon kyytivaunuissa; mutta ken tahtoo todella matkustella, kulkekoon jalan.
Jollei Émile, ennenkuin olemme kulkeneet viisikymmentä Ranskan penikulmaa tällä kuvittelemallani tavalla, ole unhottanut Sophieta, olen joko minä perin taitamaton, tai Émile varsin vähäisessä määrin utelias. Koska hänellä on niin paljon alkeistietoja, on varsin luultavaa, että hän haluaa kartuttaa tietojaan. Olemme tiedonhaluiset siinä määrin, kuin meillä jo on tietoja; ja Émile tietää juuri niin paljon, että oppimishalu hänessä on herännyt.
Tällävälin toinen seikka toisensa jälkeen vetää huomiomme puoleensa, ja me jatkamme yhä matkaamme. Olen asettanut ensimäisen retkemme päämäärän etäiseksi. Syy siihen on selvä. Kun lähtee pois Pariisista, tulee mennä etsimään naista kaukaa.
Eräänä päivänä olemme eksyneet tavallista kauemmaksi laaksoihin ja vuoristoon, missä ei ole nähtävissä yhtään tietä, emmekä enää tiedä mitä tietä palata. Tämä ei meitä huolestuta, sillä kaikki tiet ovat hyvät, kun ne vaan johtavat jonnekin perille. Mutta kun on nälkä, pitää päästä jonnekin, missä on syötävää. Onneksi kohtaamme talonpojan, joka vie meidät majaansa. Syömme hyvin halukkaasti hänen niukkaa ja yksinkertaista ruokaansa. Nähdessään meidät niin väsyneinä ja nälistyneinä, hän sanoo: "Jos hyvä Jumala olisi johdattanut teidät toiselle puolelle kukkulaa, niin olisi teidät otettu paremmin vastaan … olisitte löytäneet niin ihmisystävällisiä ja hyviä ihmisiä!… Tosin he eivät ole hyväsydämisempiä kuin minä, mutta he ovat rikkaammat, joskohta sanotaan, että he ennen olivat vielä rikkaammat… He eivät, Jumalan kiitos, kärsi puutetta; ja koko seutu saa nauttia siitä, mikä heidän varoistaan ylettyy muille jaettavaksi."
Kuullessaan mainittavan näitä hyviä ihmisiä, Émile tuntee sydämensä ilosta paisuvan. "Ystäväni", sanoo hän katsoen minuun, "menkäämme tähän taloon, jonka isäntiä ympäristö siunaa. Minua suuresti ilahuttaisi nähdä heidät; ehkäpä hekin mielellään tahtoisivat tutustua meihin. Olen varma siitä, että he ottaisivat meidät hyvin vastaan. Jos he ovat meidän aateveljiämme, me epäilemättä olemme liittyvät heihin."
Saatuamme selvät ohjeet siitä, missä tuo talo sijaitsee, lähdemme liikkeelle ja rupeamme harhailemaan metsässä. Rankka sade yllättää meidät tiellä ja hidastuttaa matkaamme, kuitenkaan pysäyttämättä meitä Viimein huomaamme olevamme oikealla tolalla, ja illalla saavumme osotettuun taloon. Siinä kylässä, jonka keskellä tämä talo kohoaa, se yksin, joskohta onkin yksinkertainen, on ulkomuodoltaan jossain määrin huomattava. Esitämme itsemme ja anomme vieraanvaraisuutta. Viedään meidät puhumaan isännän kanssa. Hän tekee meille kysymyksiä, mutta aivan kohteliaasti. Emme sano hänelle matkamme tarkoitusta, mutta mainitsemme hänelle tämän polvekkeemme aiheen. Entisiltä varakkailta päiviltään hän on säilyttänyt kyvyn helposti tuntea ihmisten säädyn heidän esiintymisestään. Jokainen, joka on elänyt suuressa maailmassa, harvoin tässä suhteessa erehtyy. Tämä passi päästää meidät sisälle.
Meille annetaan hyvin pieni, mutta puhdas huone; takkaan sytytetään tuli; täällä on liinavaatteita ja tarpeelliset huonekalut, sanalla sanoen kaikki, mitä tarvitsemme. "Mitä!" sanoo Émile, "luulisi että meitä oli odotettu. Olipa talonpoika oikeassa! Mikä hyvyys, huomaavaisuus ja kohteliaisuus! Ja kaikki tämä tuntemattomille! Luulenpa siirtyneeni Homeroksen aikoihin." "Tunnusta kiitollisena kaikki tämä", sanoin hänelle, "mutta älä sitä oudoksu; kaikkialla missä vieraita käy harvoin, he ovat tervetulleet; ei mikään tee sen vieraanvaraisemmaksi kuin se seikka, ettei tarvitse usein osottaa vieraanvaraisuutta. Liika vierastulva tappaa vieraanvaraisuuden. Homeroksen aikana ei paljoa matkusteltu, ja sentähden otettiin matkamiehet kaikkialla hyvin vastaan. Me olemme ehkä ainoat matkustajat, jotka tänä vuonna on nähty täällä." "Se on yhdentekevää", virkkaa Émile, "sekin on isäntäväkemme ansioksi luettava, että he tulevat toimeen ilman vieraita ja että kuitenkin ottavat tulijoita hyvin vastaan."
Kuivattuamme vaatteemme ja saatettuamme ne joltiseen kuntoon ja järjestykseen, palaamme talonisännän luo; hän esittää meille vaimonsa. Tämä vastaanottaa meidät ei ainoastaan kohteliaasti, vaan sydämellisesti. Päähuomionsa hän kiinnittää Émileen. Hänen oloissaan oleva äiti harvoin näkee levottomuutta tai ainakin uteliaisuutta tuntematta tämänikäisen nuoren miehen astuvan taloonsa.
Meidän tähtemme tarjotaan illallista aikaisemmin. Astuessamme sisään ruokasaliin näemme viisi lautasta pöydällä. Istumme pöytään, yksi lautasista jää tyhjäksi. Nuori neitonen astuu sisään, kumartaa syvään ja istuutuu vaatimattomasti, mitään puhumatta. Émile, jonka huomio kääntyy syömiseensä tai vastauksiinsa, tervehtii häntä, puhuu edelleen ja syö. Hänen matkansa päätarkoitus on niin kaukana hänen mielestään, että hän itse vielä luulee olevansa etäällä päämäärästä. Keskustelu koskettelee meitä eksyneitä matkailijoita. "Hyvä herra", sanoo Émilelle isäntä, "te näytätte minusta olevan miellyttävä ja älykäs nuori mies; ja tämä panee minut ajattelemaan, että te olette saapunut tänne, te ja teidän kasvattajanne, väsyneinä ja kastuneina, vallan kuin Telemakhos ja Mentor Kalypson saareen." "On totta", virkkaa Émile, "että täällä kohtaamme yhtä suurta kestiystävyyttä, kuin mitä Kalypso osotti." Ja Émilen seuralainen huomautti: "Ja Eukhariksen suloa." Mutta Émile, joka tuntee Odysseian, ei ole lukenut "Télémaque" kirjaa; hän ei tiedä kuka Eukharis oli. Mitä nuoreen neitoseen tulee, huomaan hänen punastuvan hiusrajaan asti, luovan katseensa lautaselleen ja tuskin rohkenevan hengittää. Äiti, joka huomaa hänen pulansa, antaa isälle merkin, ja jälkimäinen muuttaa puheaihetta. Puhuessaan nykyisestä yksinäisyydestään hän huomaamattaan kertoo mitkä tapaukset ovat sen aiheuttaneet, nimittäin hänen elämänsä onnettomuudet, hänen vaimonsa järkähtämätön uskollisuus, heidän avioelämänsä tarjoamat lohdutukset, syrjäisessä olopaikassa viettämänsä miellyttävä ja rauhallinen elämä. Kaiken tämän hän kertoo, sanomatta sanaakaan nuoresta tyttärestään. Kaikki tämä muodostaa miellyttävän ja liikuttavan kertomuksen, jota ei voi kuunnella ilman mielenkiintoa. Émile, joka tulee liikutetuksi ja heltyy, lakkaa syömästä kuunnellakseen. Lopuksi hän sinä hetkenä, jolloin tuo miesten jaloin mitä suurinta mielihyvää osottaen kuvaa vaimonsa, tuon naisten parhaimman, kiintymystä, nuori matkailija vallan suunniltaan ihastuksesta tarttuu isännän toiseen käteen ja puristaa sitä ja samoin hänen vaimonsa käteen, jota kohti hän kumartuu, kastellen sitä kyynelillään. Nuoren miehen luonteva vilkkaus saa kaikki ihastumaan. Mutta nuori neitonen on kaikista enimmin liikutettu tästä hänen hyvän sydämensä ilmauksesta ja luulee näkevänsä edessään Telemakhoksen, joka heltyy Filoktetoksen onnettomuudesta. Salaa neitonen luo häneen katseensa tarkemmin tutkiakseen hänen kasvojaan; hän ei niissä huomaa mitään, joka ei oikeuttaisi tuota vertailua. Émilen pakollisuudesta vapaat kasvot ilmaisevat avomielisyyttä, mutta eivät röyhkeyttä; hänen käytöstapansa on vilkasta, kuitenkaan olematta ajattelemattoman kevytmielistä. Hänen tunteellisuutensa saattaa hänen katseensa lempeäksi ja hänen kasvojenilmeensä liikuttaviksi. Kun tuo nuori neitonen näkee hänen itkevän, hän on valmis niinikään vuodattamaan kyyneleitä. Mutta salainen häpy saattaa hänet ne pidättämään. Ja jo hän soimaa itseään siitä, että on ollut vähällä puhjeta itkemään, ikäänkuin olisi väärin itkeä oman perheensä tähden.
Neitosen äiti, joka aterian alusta pitäen koko ajan on häntä pitänyt silmällä, huomaa hänen pakollisen tilansa ja vapauttaa hänet siitä lähettämällä hänet jollekin asialle. Hetken kuluttua neitonen palaa, mutta on niin huonosti osannut hillitä itseään, että kaikki ilmeisen selvästi huomaavat hänen hämmennystilansa. Äiti sanoo hänelle lempeästi: Sophie, toinnuhan toki; etkö siis ollenkaan voi lakata itkemästä vanhempiesi onnettomuutta? Sinä, joka heitä siitä lohdutat, et saa antautua enemmän surun valtaan, kuin he itse.
Kuullessaan mainittavan Sophien nimeä, Émile ilmeisesti vavahtelee. Kun näin rakas nimi tunkee hänen korvaansa, hän kavahtaa pystyyn ikäänkuin unesta ja luo siihen henkilöön, joka uskaltaa tuota nimeä pitää, uteliaan katseen. Sophie, oi Sophie! Sinuako sydämeni hakee, sinuako sydämeni rakastaa? Émile katselee häntä ja tarkastelee häntä jonkunmoisen pelon ja epäluulon valtaamana. Hän ei selvästi näe, ovatko nuo kasvot sellaiset, joiksi hän niitä on kuvitellut. Hän ei tarkoin tunne onko tämä todellisuudessa esiintyvä muoto hänen kuvittelemaansa ylempi vai alempi. Hän tutkii jokaista piirrettä, hän tähystelee joka liikettä, hän keksii kaikelle tuhat eri sekavaa selitystä. Hän antaisi puolet elämäänsä, jos Sophie vaan puhuisi ainoan sanan. Hän katselee minua levottomana ja hämmästyneenä. Hänen silmänsä tekevät minulle samalla kertaa sata kysymystä, lausuvat sata soimausta. Hän näyttää sanovan minulle joka katseellaan: "Ohjatkaa minua, niin kauan kuin vielä on aikaa. Jos sydämeni antautuu ja jäljestäpäin huomaa erehtyneensä, en saata koskaan tointua tästä onnettomuuden iskusta."
Émile on mies, joka kaikkein vähimmin osaa teeskennellä. Mitenkä hän voisikaan peittää tunteitaan elämänsä suurimman hämmennyksen hetkenä, ollen neljän havaitsijan välissä, jotka häntä tähystelevät ja joista se, joka näyttää hajamielisimmältä, itse teossa häntä kaikkein tarkkaavaisimmin havainnoi? Émilen pulmallinen hämmennys ei jää Sophien tarkoilta katseilta huomaamatta; Émilen silmät muuten ilmaisevat, että Sophie on niiden esineenä. Sophie huomaa, ettei tämä levottomuus vielä ole rakkautta, mutta siitä ei ole väliä. Hän kiinnittää huomionsa Sophiehen ja ja ajattelee häntä, tämä riittää. Sophie tuntisi itsensä hyvin onnettomaksi, jos Émile rankaisematta näin kiinnittäisi huomionsa häneen.
Äideillä on yhtä tarkat silmät kuin tyttärillä, ja lisäksi heillä on kokemus. Sophien äiti hymyilee tyytyväisenä juonemme onnistumiselle. Hän lukee molempien nuorten sydänten tunteet; hän tietää, että on aika ainaiseksi voittaa tämän uuden Telemakhoksen sydän, minkä vuoksi hän antaa tyttärelleen aihetta puhua. Tämä vastaa luonnollisen vienosti, tehden sen pelokkaalla äänellä, joka vaan tekee paremman vaikutuksen. Kuullessaan tämän äänen ensi kajahduksen Émile on ainaiseksi kiedottu. Tuo neitonen on todella Sophie, sitä hän ei enää epäile. Vaikka niin ei olisikaan laita, niin nyt olisi liian myöhäistä näistä kahleista vapautua.
Silloin tämän hurmaavan nuoren naisen sulo tulvien valtaa hänen sydämensä, ja hän alkaa pitkin siemauksin imeä sisäänsä tuota myrkkyä, jolla hän hänet huumaa. Émile ei enää puhu, hän ei enää vastaa; hän kuulee ainoastaan Sophien puhetta. Jos Sophie sanoo yhdenkin sanan, hänkin aukaisee suunsa; jos Sophie luo katseensa alas, hänkin luo silmänsä maahan. Jos hän näkee hänen huokaavan, hänkin huokailee. Sophien sielu näyttää häntä elähyttävän. Kuinka suuresti hänen sielunsa muutamassa hetkessä on muuttunut! Nyt ei enää ole Sophien vuoro vavista, vaan nyt on Émilen vuoro. Hyvästi nyt vapaus, luonteva yksinkertaisuus ja avomielisyys. Émile on hämillään, pulassa ja peloissaan, hän ei enää rohkene katsoa ympärilleen, peläten että häntä katsellaan. Häveten sitä, että hänen tunteitaan arvataan, hän tahtoisi muuttua kaikille näkymättömäksi, voidakseen kylläkseen katsella Sophieta, ilman että häntä itseään pidettäisiin silmällä. Sophie puolestaan tulee varmemmaksi nähdessään Émilen pelokkuuden; hän näet on tietoinen omasta voitostaan ja nauttii tästä tietoisuudesta.
Nol mostra gia, ben che in suo cor ne rida.[178]
Sophie ei ole muuttanut ryhtiään; mutta huolimatta hänen vaatimattomasta ilmeestään ja maahan luoduista katseistaan, hänen hellä sydämensä sykkii ilosta ja sanoo hänelle, että Telemakhos on löydetty.
Jos tässä lähemmin kuvaan heidän viattoman rakkautensa ehkä ylen luontevaa ja yksinkertaista tarinaa, pidetään tätä yksityiskohtaista selontekoa kenties turhanpäiväisenä laverteluna; mutta mielestäni siinä ollaan väärässä. Silloin näet ei tarpeeksi oteta huomioon mikä vaikutus miehen ensi suhteella naiseen tulee olla kummankin koko elämänjuoksuun. Ei huomata, että ensimäinen syvä tunne, joka on yhtä voimakas kuin rakkaus tai sitä korvaava kiintymys, ulotuttaa vaikutuksensa varsin kauas, joskohta ei havaita sen vuosien karttuessa jatkuvaa ketjua, joka ei kuitenkaan katkea ennen kuolemaa. Kasvatusopillisissa tutkielmissa meille annetaan suuria, tehottomia ja turhantarkkoja selontekoja lasten velvollisuuksista; eikä sanota sanaakaan koko kasvatuksen tärkeimmästä ja vaikeimmasta osasta, nimittäin siitä tähdellisestä kehityskohdasta, joka muodostaa sillan lapsuudeniästä miehuudenikään. Jos minun on onnistunut tällä tutkistelullani jossakin suhteessa aikaansaada jotakin hyödyllistä, niin se on tapahtunut sen nojalla, että olen perinpohjin käsitellyt tätä tärkeätä kasvatuksen kohtaa, jonka muut ovat jättäneet huomioon ottamatta, ja etten ole tässä yrityksessäni antanut turhanpäiväisen hienotunteisuuden enkä kielen tarjoomien vaikeuksien itseäni säikyttää. Jos olen saanut sanotuksi sen, mikä on sanottava, olen tehnyt velvollisuuteni; vähät siitä, olenko kirjoittanut romaanin. Romaani, joka käsittelee ihmisluontoa, on epäilemättä luettava arvokkaisiin romaaneihin. Jos ei se toteudu muualla kuin tässä minun kirjassani, niin onko syy minun? Sen pitäisi esittää sukuni historia. Te, jotka nurjalla kasvatuksellanne turmelette ihmissuvun, te tahdotte kirjastani välttämättömästi tehdä romaanin.
Toinen näkökohta, joka vielä vahvistaa ensimäistä, on se, ettei tässä ole kysymys nuorukaisesta, joka lapsuudestaan alkaen on ollut alttiina pelolle, himoille, kateudelle, ylpeydelle ja kaikille niille intohimoille, joita käytetään tavallisten kasvatusmetodien välikappaleina, vaan että tässä on kysymys nuoresta miehestä, joka nyt tuntee ei ainoastaan ensimäisiä rakkaudentunteitaan, vaan yleensä ensimäisiä intohimontunteitaan, ja että tästä intohimosta, joka kenties on oleva ainoa hänen elämässään kokemansa voimakas tunne, riippuu se viimeinen muoto, jonka hänen luonteensa on saava. Hänen katsantokantansa, hänen tunteensa ja hänen pysyvän kiintymyksen vakaannuttamat harrastuksensa tulevat saavuttamaan järkähtämättömän vakavuuden, jota ei mikään saa horjumaan.
Saattaa helposti käsittää, että Émile ja minä tällaisen illan jälkeen emme voi kuluttaa yötämme pelkkään nukkumiseen. Kuinka? Voiko pelkkä samannimisyys vaikuttaa näin vahvasti ymmärtäväiseen ihmiseen? Onko olemassa yksi ainoa Sophie mailmassa? Ovatko he kaikki toistensa kaltaiset niin hyvin sielultaan kuin nimeltään? Ovatko kaikki Sophie-nimiset naiset, jotka hän kohtaa, hänen Sophiensa? Onko Émile hullu, kun näin innostuu tuntemattomaan naiseen, jonka kanssa ei koskaan ennen ole puhunut? Odota, nuori mies, tutki ja havaitse. Ethän edes vielä tiedä, kenen talossa olet. Kun sinun kuulee puhuvan, luulisi sinun jo olevan omassa talossasi.
Mutta nyt ei ole sopiva aika antaa opetuksia; kaikkein vähimmän tällaiset ohjeet ovat omansa vakuuttamaan Émileä. Ne päinvastoin herättävät hänessä uutta mielenkiintoa Sophiehen nähden, hän kun näet haluaa perustella ja puolustaa kiintymystään. Tämä samannimisyys, tämä kohtaaminen, jota hän pitää satunnaisena, minun epäröivä varovaisuuteni — kaikki tämä vaan kiihottaa hänen levottomia pyyteitään. Sophie tuntuu jo hänestä liian arvokkaalta ja kunnioitusta ansaitsevalta, jotta hän ei olisi varma siitä, että saa minutkin hänestä pitämään.
Tiesin jo edeltäpäin aivan varmaan, että Émile seuraavana aamuna oli koettava pukeutua huonoon matkapukuunsa niin huolellisesti kuin suinkin. Tämä tapahtuukin. Minä itsekseni nauran hänen innolleen koettaa käyttää hyväkseen talon liinavaatteita. Arvaan hänen ajatuksensa; huomaan mielikseni, että hän lainaamalla näitä vaatekappaleita ja ajattelemalla niiden palauttamista tarkoittaa kirjevaihdon alkamista tämän talon asukkaiden kanssa, täten saadakseen aihetta lähetyksiin, ehkäpä itsekin palaamaan tänne.
Olin odottanut, että Sophiekin puolestaan olisi pukeutunut hieman huolellisemmin; mutta siinäpä erehdyin. Tällainen jokapäiväinen kiemailu kelpaa niille, jotka tahtovat ainoastaan miellyttää. Todellinen rakkaus käyttää hienompia keinoja, sillä kun on vallan toiset vaatimukset. Sophie on pukeutunut vielä yksinkertaisemmin kuin edellisenä iltana, jopa huolimattomammin, joskohta nyt kuten aina noudattaen mitä tarkkatuntoisinta puhtautta. Tässä huolimattomuudessa näen vaan sen verran kiemailua, kuin se on jotakin tavatonta. Sophie tietää hyvin, että huolellisempi puku on jonkunmoinen tunteiden ilmaisu, mutta hän ei näy tietävän, että huolimattomampi puku niinikään on tunteiden ilmaisua. Hän näet sen muodossa osottaa, ettei tyydy miellyttämään puvullaan, vaan että tahtoo herättää mieltymystä persoonallaan. Mitä muuten rakastava mies välittää puvuista, kunhan vaan huomaa, että häntä ajatellaan. Ollen jo varma vallastaan Sophie ei huoli sulollaan kahlehtia Émileä, vaan antaa Émilen itsensä sitä hakea. Sophielle ei enää riitä, että Émile sen ilmeisesti huomaa, hän tahtoo, että hän muutenkin olettaa sitä olevaksi. Onhan Émile muuten siitä tarpeeksi nähnyt voidakseen arvata muun.
On luultavaa, että Sophie ja hänen äitinsä meidän viimeisen keskustelumme aikana eivät myöskään ole pysyneet ääneti. Epäilemättä siinä on saatu tunnustuksia ja annettu neuvoja. Seuraavana aamuna kaikki kokoontuvat hyvin valmistuneina. Nuoret ystävämme eivät vielä ole nähneet toisiaan kokonaista päivää eivätkä vielä ole sanoneet toisilleen sanaakaan, ja jo näkee, että he toisiaan ymmärtävät. Heidän seurustelunsa ei ole tuttavallista; päinvastoin se on pakollista, pelokasta. He eivät puhu toisilleen; heidän alas luodut katseensa näyttävät välttävän toisiaan, ja tämäkin on vaan molemminpuolisen ymmärtämyksen merkkejä. He välttävät toinen toistaan, mutta se tapahtuu kummankin suostumuksesta. He tuntevat jo salaperäisyyden välttämättömyyden, ennenkuin ovat toisilleen sanoneet mitään. Lähtiessämme pyydämme lupaa itse saada tuoda takaisin lainaamamme vaatteet. Émilen suu pyytää tätä lupaa isältä ja äidiltä, mutta hänen tyttäreen kääntämänsä katseet pyytävät sitä häneltä paljon rukoilevammin. Sophie ei sano mitään, ei anna mitään merkkiä; mutta hän punastuu, ja tämä punastuminen on vielä selvempi vastaus kuin hänen vanhempiensa antama.
Meidän sallitaan palata, mutta meitä ei pyydetä tällä kertaa viipymään. Tämä menettely on luonteva; tarjotaan vieraanvaraisuutta yömajaa vailla oleville matkustajille, mutta ei ole sopivaa, että rakastaja on yötä lemmittynsä kodissa.
Tuskin olemme lähteneet tästä rakkaasta talosta, kun Émile ajattelee asettumista lähistöön; läheisinkin maja tuntuu hänestä jo liian etäiseltä. Hän tahtoisi olla yötä linnan vallihaudassa. "Nuori houkkio!" sanon hänelle surkuttelevalla äänenpainolla, "kuinka, joko intohimo sinut sokaisee? Etkö enää huomaa, mikä on soveliasta ja järkevää? Sinä poloinen, luulet rakastavasi ja tahdot saattaa lemmittysi häpeään! Mitä sanottaisikaan hänestä, jos saataisiin kuulla, että nuori mies, joka poistuu hänen kodistaan, on yötä lähistössä? Sinä sanot häntä rakastavasi. Aiotko siis pilata hänen maineensa? Onko tämä palkka siitä vieraanvaraisuudesta, jota hänen vanhempansa ovat meille osottaneet? Tahdotko sinä tuottaa häpeää sille, jolta odotat onneasi?" "Vähät minä", näin hän vastaa, "välitän ihmisten turhista puheista ja heidän vääristä epäilyistään. Olettehan itse opettanut minua niitä halveksimaan. Kukapa paremmin tietää kuin minä itse, että kunnioitan Sophieta ja kuinka suuresti tahdon panna häneen arvoa? Minun kiintymykseni ei ole tuottava hänelle häpeää, vaan kunniaa, se on oleva hänen arvoisensa. Kun sydämeni ja huomaavaisuuteni kaikkialla osottavat hänelle sitä kunnioitusta, jota hän ansaitsee, niin miten siis voin hänen mainettaan himmentää?" "Rakas Émile", vastaan minä häntä syleillen, "sinä puhut omasta puolestasi; opihan puhumaan hänenkin puolestaan. Älä vertaa toisen sukupuolen kunniaa toisen sukupuolen kunniaan, niillä on vallan eri perusteensa. Nämä perusteet ovat yhtä vahvat ja järkevät, ne kun samalla tavoin johtuvat luonnosta; ja sama hyve, joka saattaa sinut mitä itseesi tulee halveksimaan ihmisten puheita, velvottaa sinua ottamaan ne huomioon rakastamaasi naiseen nähden. Sinun kunniasi riippuu itsestäsi, mutta hänen kunniansa ja hyvä maineensa on myös riippuvainen muista. Jos sinä sen arvon ylläpitämistä laiminlöisit, solvaisisit omaakin kunniaasi. Ja sinä et toimisi niin kuin olet velvollinen toimimaan, jos olet syynä siihen, ettei häntä kohdella niin kuin sopii ja tulee."
Silloin selitän hänelle syyt tähän eroon ja saan hänet käsittämään, kuinka väärin olisi luulla, että ne ovat kokonaan vailla merkitystä. Kuka muuten on Émilelle sanonut, että hänestä on tuleva Sophien puoliso, Sophien, jonka tunteita hän ei tunne, jonka sydän tai vanhemmat ehkä ovat tehneet aikaisempia sitoumuksia, jota hän ei sanalla sanoen ollenkaan tunne ja jolla kenties ei ole ainoatakaan niistä ominaisuuksista, mitkä tekevät avioliiton onnelliseksi? Eikö hän tiedä, että pieninkin pahennus on nuorelle tytölle poispyyhkimätön häpeäpilkku, jota ei poista edes avio sen aiheuttajan kanssa? Kukapa tunteellinen mies tahtoisi syöstä turmioon sen naisen, jota rakastaa? Kuka kunnon mies tahtoisi saattaa sen onnettoman naisen alati itkemään sitä onnettomuutta, että on häntä miellyttänyt?
Nuori mies, pelästyneenä esittämistäni johtopäätöksistä, hän, joka aina liikkuu äärimäisyyksissä, luulee jo, ettei hän voi poistua tarpeeksi kauas Sophien kodista. Hän jouduttaa askeleitaan, nopeasti rientääkseen pois täältä. Hän katselee ympärilleen, eikö kukaan meitä kuuntele. Hän uhraisi tuhat kertaa oman onnensa sen henkilön kunnialle, jota rakastaa. Hän kernaammin olisi häntä koko elämässään näkemättä, kuin tuottaisi hänelle ainoatakaan mielipahaa. Tämä on ensimäinen hedelmä siitä huolenpidosta, jolla olen koettanut hänen nuoruudestaan alkaen kehittää hänen sydäntään sellaiseksi, että se kykenisi oikealla tavoin rakastamaan.
Meidän on siis löytäminen olopaikka, joka on tarpeeksi kaukana ja tarpeeksi lähellä. Etsimme, tiedustelemme. Viimein saamme tietää, että runsaasti parin Ranskan peninkulman päässä sijaitsee kaupunki. Menemme sieltä etsimään itsellemme asuntoa, sillä jos asettuisimme lähellä oleviin kyliin, voisi olomme tuntua epäiltävältä. Tuohon kaupunkiin saapuu viimein nuori rakastaja täynnä lempeä, toivoa, iloa ja ennen kaikkea hyviä tunteita. Ja täten vähitellen ohjaten hänen heräävää intohimoaan sellaiseen, mikä on hyvää ja kunniallista, valmistan kaikille hänen muillekin taipumuksilleen samaan suuntaan menevän kehityksen.
Lähestyn tavoittelemaani päämäärää; se haamoittaa jo edessäni. Kaikki suuret vaikeudet on voitettu, kaikki suuret esteet poistettu. Minulla ei ole muuta jäljellä tehtävää kuin se, että varon pilaamasta työni hedelmiä, ennenaikaisesti jouduttamalla sen päättymistä. Koska ihmiselämän kulku on jotakin niin epävarmaa, niin välttäkäämme ennen kaikkea tuota väärää varovaisuutta uhrata nykyisyys tulevaisuudelle, tämä on usein samaa kuin uhraisi sellaiselle, mitä ei koskaan tule olemaan. Jos joku aika on sovelias elämän nauttimiseen, niin se varmaan on nuoruudeniän loppu, jolloin ruumiin- ja sielunvoimat ovat saavuttaneet suurimman joustavuutensa ja jolloin ihminen, ollen keskitiessä elämänuraansa varsin kaukaa näkee ne molemmat äärikohdat, jotka saattavat hänet huomaamaan elämän lyhyyden. Jos varomaton nuoriso erehtyy, se ei johdu nautinnonhimosta, vaan siitä, että se hakee nautintoa sieltä, missä sitä ei ole löydettävissä, ja että se valmistaen itselleen onnetonta tulevaisuutta ei edes osaa käyttää hyväkseen nykyisyyttä.
Tarkastakaapa nyt Émileäni, joka on täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hänellä on hyvä kasvu, hänellä on hyvä ruumiillinen ja henkinen kehitys, hän on vahva, terve, kätevä, taitava, roteva, täynnä tunteellisuutta, järkevyyttä, hyvyyttä, ihmisrakkautta; hänellä on hyvät tavat ja aistia; hän rakastaa kaunista, tekee hyvää, hän on vapaa julmien intohimojen orjuudesta, lisäksi vapaa yleisen mielipiteen ikeestä, mutta viisauden lain alainen, herkkä ystävyyden äänelle, omistaa kaikki hyödylliset taidot, jopa hänellä on monta miellyttävää seurustelutaipumusta. Hän välittää varsin vähän rikkauksista, hänellä on toimeentulonsa mahdollisuus omissa käsissään, eikä hänen tarvitse pelätä, että häneltä puuttuisi leipää, minne tahansa hän tuleekin. Nyt häntä hurmaa alkava intohimo; hänen sydämensä aukee rakkauden ensi liekeille. Hänen suloiset harhaluulonsa aukaisevat hänelle uuden ihanuuden ja nautinnon maailman. Hänen rakkautensa esine on miellyttävä, ja vielä suuremmassa määrin miellyttävä luonteensa kuin persoonansa puolesta. Émile toivoo ja odottaa vastarakkautta, jota hän tuntee ansaitsevansa. Sydänten sopusoinnusta, kunniallisten tunteiden yhtäläisyydestä on syntynyt tämä ensi kiintymys. Se on oleva pysyvää laatua. Émile antautuu luottamuksella jopa järkevällä punniskelulla tämän mitä ihanimman hurmauksen valtoihin; hän on vapaa pelosta, katumuksesta ja tunnonvaivoista, eikä hänellä ole muuta levottomuudentunnetta kuin se, josta onni on erottamaton. Mitäpä muuten puuttuisi hänen onnestaan? Tutkikaa, miettikää ja kuvitelkaa, mikä häneltä vielä puuttuu ja mitä vielä voisi lisätä siihen, mitä hänellä jo on. Onhan hänellä kaikki se hyvä, mitä voi saavuttaa. Siihen ei voi lisätä mitään toista hyvää muuten kuin jonkun hänen jo omistamansa hyvän kustannuksella. Hän on niin onnellinen kuin ihminen suinkin voi olla. Lyhentäisinkö nyt näin suloista onnellisuuden aikaa? Himmentäisinkö niin puhdasta hurmaustilaa? Oi, koko elämän arvo on hänen mielestään siinä onnessa, jota hän nyt nauttii. Mitä muuta voisin hänelle antaa, joka korvaisi hänelle tätä onnea, jos sen häneltä riistäisin? Vaikkapa nyt johtaisin hänen onnensa sen huippuun, karkottaisin sen suurimman viehätyksen. Tuota ylintä onnea on sata kertaa suloisempi toivoa kuin saavuttaa; siitä nauttii enemmän sitä odottaessaan kuin siitä osallisena ollessaan. Oi, hyvä Émile! rakasta ja ollos rakastettu! Nauti kauan ennenkuin omistat; nauti samalla kertaa lemmestä ja viattomuudesta. Luo itsellesi paratiisi maan päällä odottaessasi toista paratiisia. Minä en suinkaan ole lyhentävä tätä elämäsi onnellista aikaa. Olen päinvastoin verhoava sen lumouksen harsolla ja olen sitä pidentävä niin kauan kuin suinkin. Oi! täytyyhän sen kuitenkin loppua, jopa piankin. Mutta olen ainakin tekevä sen pysyväiseksi muistissasi, ja menettelevä niin, ettet koskaan ole katuva sitä nauttineesi. Émile ei unhota, että meidän tulee viedä takaisin lainaamamme vaatekappaleet. Heti kun ne ovat kunnossa, otamme hevoset ja lähdemme matkaan hyvää vauhtia. Tällä kertaa Émile matkaan lähtiessään tahtoisi jo olla perillä. Kun sydän aukenee intohimoille, se samassa herää kärsimään elämän vastuksista ja ikävyyksistä. Ellen minä ole aikaani turhaan hukannut, ei Émile ole kuluttava elämäänsä tällä tavoin.
Pahaksi onneksi tie on hyvin mäkinen ja vaikeakulkuinen. Eksymme, hän sen ensiksi huomaa, ja tulematta kärsimättömäksi ja valittamatta hän ponnistaa kaiken tarkkaavaisuutensa jälleen löytääkseen oikean tien. Hän harhailee kauan, ennenkuin tämä onnistuu, mutta on yhä vaan yhtä kylmäverinen. Tämä ehkä lukijan mielestä on vailla kaikkea merkitystä; mutta minun mielestäni sillä on suuri merkitys, minä kun tunnen hänen hehkuvan luonteensa. Tässä nyt huomaan hedelmät niistä ponnistuksista, joita hänen lapsuudestaan asti olen tehnyt karaistakseni häntä kestämään välttämättömyyden kolhauksia.
Viimein saavumme perille. Meidät otetaan paljon yksinkertaisemmin mutta myöskin paljon ystävällisemmin vastaan kuin ensi kerralla; olemmehan nyt vanhoja tuttavia. Émile ja Sophie tervehtivät toisiaan hieman nolon näköisinä eivätkä yhä vielä puhu toistensa kanssa; mitäpä he juuri voisivatkaan toisilleen sanoa meidän läsnäollessamme? Se keskustelu, joka heillä tulisi olla, ei siedä kuulijoita. Mennään kävelemään puutarhaan. Tässä puutarhassa on pengermällä laaja vihannestarha ja puistona hedelmätarha, johon on istutettu kaikenlaisia suuria ja kauniita hedelmäpuita. Tämän puutarhan läpi virtaa eri tahoille somia puroja ja siinä on kukkasarkoja täynnä kukkia. "Mikä kaunis paikka!" huudahtaa Émile, jolla aina on Homeros mielessään ja jonka innostus on ylimmillään. "Luulenpa näkeväni edessäni Alkinouksen puutarhan." Neitonen tahtoisi tietää, mikä tuo Alkinous on, ja äiti sitä kysyy. "Alkinous", sanon minä heille, "oli Korkyran kuningas. Homeros on kuvannut hänen puutarhaansa; ja henkilöt, joilta odottaisi hyvää aistia, ovat arvostelleet sitä liian yksinkertaiseksi ja koruttomaksi.[179] Tällä Alkinouksella oli rakastettava tytär, joka sen päivän edellisenä yönä, jolloin muukalainen otettiin kestiystävällisesti vastaan hänen kodissaan, näki unta, että hän pian oli saava itselleen miehen." Sophie hämmästyy suuresti; punastuu ja luo katseensa alas, puree kieltänsä; hänen hämmennystilaansa ei voi kuvailla. Isää huvittaa sitä vielä lisätä, hän puuttuu puheeseen ja sanoo, että nuori kuninkaantytär itse pesi vaatteita joessa. "Uskotteko, että hän ei edes pitänyt arvoansa alentavana kosketella likaisia pöytäliinoja, vaikka ne levittivät pahaa ruuan hajua?" Sophie, johon tämä isku osuu, unhottaa luontaisen ujoutensa ja puolustautuu innokkaasti; hänen isänsä muka hyvin tietää ettei pientä liinavaatteiden pesua varten tarvittaisi ketään muuta kuin häntä, jos vaan olisi annettu tämä toimi hänelle,[180] ja että hän kernaasti tekisi vielä enemmänkin, jos hänelle vaan sitä uskottaisiin. Tätä sanoessaan Sophie katsoo minuun salaa ja osottaen levottomuutta, jolle en malta olla nauramatta, koska luen hänen viattomassa sydämessään sitä pelokasta kuohuntaa, joka on saattanut hänet puhumaan. Hänen isänsä on niin armoton, että paljastaa tämän hänen ajattelemattomuutensa kysymällä häneltä ivallisesti mistä syystä hän oikeastaan kääntää puheen itseensä ja mitä yhteistä hänellä on Alkinouksen tyttären kanssa. Häveten ja vavahdellen hän vaikenee eikä juuri enää rohkene hengittää tai luoda kehenkään katseitaan. Suloinen neitonen! Nyt ei enää ole aika teeskennellä; vasten tahtoasikin olet paljastanut tunteesi.
Sophien onneksi tämä vähäinen kohtaus pian on unhotettu; Émile on ainoa, joka siitä ei ole ymmärtänyt mitään. Kävelyä jatketaan, ja nuo nuoret ihmiset, jotka ensin olivat meidän rinnallamme, vaivoin mukautuvat meidän hitaaseen astuntaamme. Huomaamattaan he astuvat meistä edelle, he lähestyvät toisiaan ja rupeavat viimein puhelemaan keskenään, ja viimein huomaamme heidät hyvän matkan päässä itsestämme. Sophie näyttää tarkkaavaiselta ja vakavalta; Émile puhuu ja viittoo käsillään innokkaasti ja vilkkaasti. Heidän keskustelunsa ei suinkaan näytä heitä ikävystyttävän. Runsaasti tunnin kestäneen kävelyn jälkeen palataan; heitä kutsutaan, he tulevat, mutta vuorostaan hitaasti, ja huomaamme, että he käyttävät tätä aikaa hyväkseen. Lopulta heidän keskustelunsa äkkiä lakkaa, ennenkuin ovat niin lähellä, että voisimme heidän puhettaan kuulla, ja he jouduttavat askeleitaan saapuakseen luoksemme. Émile puhuttelee meitä avomielisesti ja ystävällisesti; hänen silmänsä säteilevät ilosta. Kuitenkin hän levottomana kääntää katseensa Sophien äitiin nähdäkseen, miten hän on häntä kohteleva. Sophie ei osaa käyttäytyä yhtä huolettoman vapaasti. Lähestyessään meitä hän näyttää olevan vallan häpeissään siitä, että kävelee kahden kesken nuoren miehen kanssa; ja kuitenkin hän usein näin on ollut muiden nuorten miesten seurassa, siitä olematta hämillään ja ilman että sitä olisi pidetty sopimattomana. Hän rientää äitinsä luo hieman hengästyneenä, virkkaen muutaman sanan, joilla ei ole suurta merkitystä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän jo kauan ollut meidän muiden seurassa.
Siitä tyytyväisyyden säteilystä, joka välkkyy näiden rakastettavien lapsukaisten otsilla, huomaa, että tämä keskustelu on vapauttanut heidän nuoret sydämensä raskaasta painosta. He ovat tosin yhtä vaiteliaat toistensa seurassa kuin ennen, mutta heidän vaiteliaisuutensa on vähemmin pakollinen. Se johtuu nyt enää vaan Émilen kunnioituksesta ja Sophien kainoudesta ja molempien kunniallisuudesta. Joskus kuitenkin Émile rohkenee hänelle virkkaa jonkun sanan, joskus hän siihen vastaa. Mutta Sophie ei koskaan tätä tehdäkseen aukaise suutansa katseillaan tutkistelematta äitinsä silmiä. Enimmin näyttää hänen käytöstapansa muuttuneen minuun nähden. Hän osottaa minulle hartaampaa kunnioitusta, hän katselee minua mielenkiinnolla, hän puhuu minulle sydämellisesti. Hän tarkkaa sitä, mikä voi minua miellyttää. Huomaan, että olen saavuttanut hänen kunnioituksensa ja että hän varsin mielellään tahtoisi saavuttaa minun kunnioitukseni. Ymmärrän, että Émile on hänelle puhunut minusta. Luulisi melkein heidän tehneen salaliiton voittaakseen minut puolelleen. Näin ei kuitenkaan ole laita, ja Sophieta itseään ei ole niin helppo voittaa. Émile kenties enemmän tarvitsee minun vaikutusvaltaani Sophiehen nähden, kuin Sophien vaikutusvaltaa minuun nähden. Oi tuota miellyttävää paria!… Ajatellessani että nuoren ystäväni tunteellinen sydän on suonut minulle huomatun sijan ensi keskustelussaan lemmittynsä kanssa, nautin vaivojeni palkkaa. Hänen ystävyytensä on minulle kaiken maksanut.
Meidän käyntimme toistuvat. Nuorten keskustelut käyvät laajemmiksi. Émile, ollen lempensä hurmaama, luulee jo pian saavuttavansa onnensa. Mutta hän ei saa mitään suoranaista tunnustusta Sophielta; tämä häntä kuuntelee, mutta ei sano mitään. Émile tuntee täydelleen hänen kainoutensa; sellainen varovainen vaiteliaisuus ei häntä ollenkaan ihmetytä. Hän tietää miellyttävänsä Sophieta. Hän tietää, että isä naittaa lapsensa. Hän siis olettaa Sophien odottavan vanhempiensa käskyä. Hän pyytää Sophielta luvan tuota käskyä anoakseen hänen vanhemmiltaan; Sophie ei tätä vastusta. Émile puhuu minulle asiasta, minä puhun siitä Sophien vanhemmille Émilen nimessä, jopa hänen läsnäollessaankin. Mikä yllätys hänelle kuulla, että Sophie on riippuvainen yksistään omasta tahdostaan ja että hänen, tehdäkseen Émilen onnelliseksi, ainoastaan tarvitsee sitä tahtoa. Nyt ei Émile enää ollenkaan ymmärrä Sophien menettelyä. Hänen luottamuksensa heikkenee. Hän käy levottomaksi, hän huomaa vähemmän edistyneensä, kuin mitä on luullut. Ja silloin hän käyttää mitä hellimmän rakkauden liikuttavimpia sanoja Sophieta taivuttaakseen. Émile ei ole kykenevä arvaamaan sitä, mikä häntä vahingoittaa. Ellei sitä hänelle sanota, ei hän sitä koskaan ole tietävä, ja Sophie on liian ylpeä sitä hänelle sanoakseen. Ne vaikeudet, jotka Sophieta estävät päätöstään tekemästä, saattaisivat toisen mitä innokkaimmin suostumaan; hän ei ole unhottanut vanhempiensa opetusta. Hän on köyhä; Émile on rikas, sen hän tietää. Kuinka paljo siis on tarpeen, jotta Émile voisi saavuttaa hänen kunnioituksensa ja luottamuksensa! Kuinka paljo avuja häneltä vaaditaan, jotta tämä epätasaisuus poistettaisiin? Mutta mitenkä Émile tulisi ajatelleeksi näitä esteitä? Tietääkö hän edes olevansa rikas? Huoliiko hän edes siitä ottaa selkoa? Kiitos taivaan, hänen ei ollenkaan tarvitsisi olla rikas, hän kun on hyväntekeväinen muutenkin. Sen hyvän, minkä hän tekee, hän luo esiin sydämestään eikä kukkarostaan. Hän uhraa onnettomille aikansa, huolenpitonsa, hellyytensä, koko persoonansa. Ja arvostellessaan omia hyviä tekojaan hän tuskin rohkenee ottaa lukuun sitä rahaa, jota hän tarvitseville jakelee.
Kun hän ei tiedä miten selittää Sophien epäsuosiota, hän lukee sen omaksi syykseen, sillä kuka rohkenisi syyttää oikullisuudesta ihailunsa esinettä? Hänen itserakkautensa nöyryytys kiihottaa tyytymättömän lemmen tuottamia tuskia. Hän ei enää lähesty Sophieta sen sydämen miellyttävällä luottamuksella, joka pitää itseään hänen sydämensä arvoisena; hän on pelokas ja epäröivä Sophien seurassa. Hän ei enää toivo häntä taivuttavansa hellyydellä, vaan herättämällä hänessä sääliä. Joskus hänen kärsivällisyytensä väsyy; närkästys on vähällä astua sen sijaan. Sophie näyttää arvaavan uhkaavaa rajuilmaa ja katsoo häneen. Tämä ainoa katse lauhduttaa ja masentaa hänet; hän on entistään nöyrempi.
Ollen suunniltaan tämän itsepäisen vastahakoisuuden ja voittamattoman vaiteliaisuuden tähden Émile avaa sydämensä ystävälleen. Hänelle hän uskoo epätoivoisesti alakuloisen sydämensä surut; hän rukoilee häneltä apua ja neuvoja. Mikä läpitunkematon mysteerio! "Sophie harrastaa minun kohtaloani, sitä en voi epäillä: kaukana siitä, että hän minua välttäisi, hän viihtyy minun seurassani. Tullessani hän osottaa iloa, mennessäni surua. Hän vastaanottaa ystävällisesti huomaavaisuuteni. Palvelukseni näyttävät häntä miellyttävän. Hän suvaitsee antaa minulle neuvoja, joskus käskyjäkin. Siitä huolimatta hän hylkää kiihkeät pyyntöni ja rukoukseni. Kun rohkenen puhua aviosta, hän ankarasti vaatii minua vaikenemaan, ja jos vielä sanon sanankin, hän jättää minut heti paikalla. Minkä kummallisen syyn perustuksella hän saattaakaan tahtoa, että minä olisin hänen omansa? Te, jota hän kunnioittaa, josta hän pitää ja jota hän ei rohkene käskeä vaikenemaan, puhukaa te hänelle ja saattakaa hänet puhumaan. Auttakaa ystäväänne, kruunatkaa työnne; älkää antakaa näkemänne huolenpidon kääntyä oppilaanne onnettomuudeksi. Oi, se, minkä hän on teiltä saanut, on oleva syynä hänen onnettomuuteensa, ellette auta häntä onneansa saavuttamaan."
Puhun Sophien kanssa ja vähällä vaivalla saan häneltä houkutelluksi salaisuuden, jonka jo tiesin ennenkuin hän sen oli minulle sanonut. Vaikeampi on minun saada häneltä lupa ilmaista se Émilelle. Viimein hän siihen suostuu, ja minä käytän tätä lupaa hyväkseni. Ilmaisuni saattaa Émilen hämmästykseen, josta hän ei tahdo voida tointua. Hän ei ollenkaan käsitä sellaista hienotunteisuutta. Hän ei voi ymmärtää, mitä muutama markka enempi tai vähempi voi vaikuttaa luonteeseen ja avuihin. Kun huomautan hänelle, kuinka paljon ne vaikuttavat ennakkoluuloihin, hän purskahtaa nauruun. Ja ollen ilmi ihastuksissaan hän tahtoo heti paikalla lähteä repimään rikki kaiken, heittämään pois kaiken ja luopumaan kaikesta, mitä hän omistaa, jotta hänellä olisi kunnia olla yhtä köyhä kuin Sophie ja jotta voisi palata hänen luokseen sen arvoisena, että kelpaisi hänelle puolisoksi.
"Mitä?" sanon hänelle pysäyttäen hänet ja vuorostani nauraen hänen kiivauttaan; "Eikö nuori älysi koskaan ole kypsyvä, ja etkö koskaan opi tulemaan järkeväksi, kun olet filosofeerannut koko ikäsi? Etkö huomaa, että toteuttamalla mielettömän tuumasi vielä pahennat asiaasi ja teet Sophien vallan taipumattomaksi? Se on vaan vähäinen etu, että olet häntä varakkaampi, mutta se olisi liian suuri etu, jos hänen tähtensä olisit uhrannut koko omaisuutesi. Ja jos ei hänen ylpeytensä ole sallinut hänen vastaanottaa sinulta edellistä, miten hän voisi suostua jälkimäistä vastaanottamaan? Jos hän ei saata sietää sitä, että hänen miehensä voisi moittia häntä siitä, että häneltä on saanut rikkautensa, niin voineeko hän sen paremmin kärsiä, että hänen miehensä on hänen tähtensä köyhtynyt? Sinä poloinen, vapise pelosta, ettei hän epäilisi sinulla olleen tätä tuumaa. Rupea päinvastoin säästäväiseksi ja huolelliseksi rakkaudesta häneen, jotta hän ei syyttäisi sinua siitä, että koetat häntä viekkaudella saavuttaa ja että tahallisesti muka tahtoisit hänelle uhrata sen, minkä kuitenkin oman huolimattomuutesi kautta menettäisit."
"Luuletko muuten että suuri omaisuus häntä pelottaa ja että hänen vastahakoisuutensa johtuu itse sinun rikkaudestasi? Ei, rakas Émile; sillä on vanhempi ja painavampi syynsä siinä, että rikkaus painaa leimansa omistajansa sydämeen. Hän tietää että rikkaat aina antavat etusijan varallisuussuhteiden eduille. Kaikki rikkaat pitävät kultaa sisäisiä avuja parempana. Verratessaan toisiinsa rahaa ja palveluksia he eivät luule jälkimäisten koskaan korvaavan edellistä ja arvelevat, että se on heille suuressa kiitollisuuden velassa, joka koko ikänsä on heitä palvellut, syöden heidän leipäänsä. Mitä sinun siis on tekeminen, Émile, rauhottaaksesi Sophien näiden epäilyksien suhteen? Saata hänet hyvin tuntemaan itsesi; mutta se ei ole yhden päivän työ. Näytä hänelle, että jalossa sielussasi omistat aarteita, jotka täysin saattavat hänet tyyntymään niiden aineellisten aarteiden suhteen, jotka onnettomuudeksi omistat. Voita hänen vastustuksensa kestävyydellä ja mieltäsi malttamalla; pakota hänet suurten ja jalomielisten tunteidesi avulla unohtamaan rikkautesi. Rakasta häntä, palvele häntä ja palvele hänen kunnianarvoisia vanhempiansa. Todista hänelle, ettei kiintymyksesi ole mielettömän ja haihtuvan intohimon tulos, vaan sydämeesi häviämättömästi painuneiden tunteiden tulos. Anna onnenjumalattaren suosiollaan solvaiseman arvosi täysin päästä oikeuksiinsa. Ainoastaan täten sisäinen arvosi ja varallisuutesi tulevat sopusointuisiksi!"
On helppo arvata kuinka iloiseksi tämä puheeni saattaa nuoren miehen, kuinka suuresti se lisää hänen itseluottamustaan ja toivoaan, kuinka tyytyväinen hän on ajatellessaan, että hänen, tehdäkseen Sophielle mieliksi, tarvitsee tehdä aivan samaa, minkä hän tekisi, jos Sophieta ei olisi olemassa, tai jos hän ei häntä rakastaisi. Sen, joka vaan on oikein ymmärtänyt Émilen luonteen, on varsin helppo kuvitella, miten hän tässä tapauksessa menettelee.
Näin olen siis päässyt molempien kelpo nuorten ihmisten uskotuksi ja heidän rakkautensa välittäjäksi. Mikä kaunis tehtävä kasvattajalle! niin kaunis, ettei minulla elämässäni ole ollut mitään muuta tehtävää, joka niin suuresti olisi minua kohottanut omissa silmissäni ja joka olisi tehnyt minut niin tyytyväiseksi itseeni. Muuten tämä tehtävä ei ole vailla miellyttäviä puoliaan: olen aina tervetullut taloon; minuun luotetaan täydellisesti, kun näet toivotaan, että minä järjestelen rakastavien asiat. Émile ollen alati peloissaan siitä, että voisi minua pahottaa, ei koskaan ole ollut niin nöyrä. Nuori, neitonen on minulle ylen ystävällinen; minä vaan en anna tämän ystävällisyyden itseäni pettää enkä siitä itselleni omaksu muuta kuin minkä tiedän minun persoonaani tarkoittavan. Siten hän välillisesti hankkii itselleen korvausta siitä pelonsekaisesta kunnioittavuudesta, jota hän Émilessä ylläpitää. Minun persoonani muodossa hän antaa Émilelle tuhansia helliä hyväilyjä; hän ennemmin kuolisi, kuin jakaisi niitä itse Émilelle. Ja tämä, joka tietää, etten minä hänen asiaansa tahdo vahingottaa, on ilmi ihastuksissaan siitä, että minun välini Sophiehen ovat niin hyvät. Émile siis lohduttaa itseään kun Sophie kävelymatkalla kieltäytyy antamasta hänelle käsivarttansa, kun tämä tapahtuu sen nojalla, että hän mieluummin vastaanottaa minun tarjoamani käsivarren. Émile poistuu napisematta ja puristaen kättäni, sanoen minulle matalalla äänellä ja katseellaan: ystävä, puhukaa minun puolestani. Hartaasti hän katsein meitä seuraa; hän koettaa kasvoistamme lukea tunteemme ja liikkeistämme arvata puheemme sisällyksen. Hän tietää, ettei mikään siitä, mitä me kaksi puhumme, ole hänelle yhdentekevää. Oi, hyvä Sophie! kuinka vilpitön sydämesi iloitsee, kun voit Telemakhoksen kuulematta keskustella hänen Mentorinsa kanssa! Kuinka rakastettavaa suoruutta osottaen annat hänen lukea tuossa hellässä sydämessä kaiken mikä siinä tapahtuu. Kuinka suurella mielihyvällä paljastat kaiken kunnioituksesi hänen oppilastansa kohtaan! Kuinka liikuttavan luontevasti annat hänen tarkoin tutustua kaikkein hellimpiin tunteisiisi! Kuinka teeskennellyn vihaisena lähetät luotasi tuon tungettelevan nuoren miehen, kun kärsimättömyys pakottaa hänet meitä keskeyttämään. Kuinka viehättävän närkästyneenä sinä häntä soimaat hänen kömpelyydestään, kun hän tulee estämään sinua sanomasta hänestä hyvää ja minua sitä kuulemasta sekä sinua minun vastauksistani saamasta yhä uutta aihetta häntä rakastaaksesi.
Émile, viimein päästyään niin pitkälle, että häntä siedetään ilmeisenä kosijana, osaa myöskin panna voimaan kaikki oikeutensa tässä suhteessa; hän puhuu, on kärsimätön, rukoilee, muuttuu rasittavan kehottelevaksi. Vaikka Sophie puhuu hänelle ankarasti ja kohtelee häntä tylysti, hän ei siitä välitä, kunhan hän vaan saa sanoa sanottavansa. Viimein hän suurella vaivalla saa Sophien taipumaan siihen, että hän puolestaan julkisesti asettuu Émileen nähden lemmityn hallitsevaan asemaan, että määrää hänelle mitä hänen tulee tehdä, että käskee sen asemesta että pyytäisi, että ottaa vastaan, sen sijaan että kiittäisi, että määrää Émilen käyntien luvun ja ajan, että kieltää häntä tulemasta ennen määräpäivää ja viipymästä määrähetkeä kauemmin. Tätä kaikkea hän ei tee pilalla, vaan hyvin vakavasti. Vaikka hän hyvin vastahakoisesti otti itselleen nämä oikeudet, hän sen sijaan niitä pannessaan käytännössä täytäntöön osottaa ankaruutta, joka usein saattaa Émile paran katumaan, että hän on ne hänelle myöntänyt. Mutta mitä tahansa Sophie käskeekin, Émile ei pane vastaan, ja usein hän poistuessaan saamaansa käskyä täyttämään luo minuun ilosta säteileviä katseita, jotka minulle sanovat: huomaatte, että hän on ottanut minut valtoihinsa. Tällävälin tuo ylpeä nuori nainen katsoo häneen salavihkaa ja nauraa itsekseen orjansa ylpeyttä.
Albano ja Rafael, lainatkaa minulle siveltimenne kuvatakseni lemmenhurmausta. Jumalallinen Milton, opeta minun karkealle kynälleni taito kuvata lemmen ja viattomuuden tuottamaa iloa. Mutta ei niin; peittäkää ennemmin valheellinen taitonne luonnon pyhän totuuden edessä! Kunhan vaan sydämenne ovat tunteelliset ja sielunne vilpittömät, niin antakaa mielikuvituksenne pakotta leijailla kahden nuoren rakastavan lemmenonnen ympärillä, jotka vanhempiensa ja ohjaajiensa silmien edessä häiritsemättä antautuvat tuon heitä hurmaavan suloisen harhaluulon valtoihin ja jotka pyyteidensä huumauksessa hitaasti lähestyvät päämäärää, palmikoiden kukista ja kiehkuroista ne onnelliset siteet, jotka ovat yhdistäneet heidät kuolemaan asti. Niin monet viehkeät kuvat huumaavat minutkin; minä kokoan ne ilman järjestystä ja yhtenäisyyttä, sillä niiden minussa aiheuttama ihastus estää minua niitä yhtenäisesti esittämästä. Oi, kukapa ihminen, jolla on sydäntä, ei mielessään osaisi luoda eteensä kuvia niistä eri tiloista, joissa ovat isä, äiti, tytär, kasvattaja, kasvatti, ja heidän kaikkien yhteisvaikutuksesta tuon parin avion solmimiseksi, parin, joka on mitä suloisin ja joka rakkautensa ja hyveensä vuoksi mitä parhaiten ansaitsee onnensa!
Nyt kun Émile ponnistaa kaikki voimansa miellyttääkseen, hän alkaa tuntea niiden huvittavien taitojen arvoa, jotka on itselleen hankkinut. Sophie laulaa mielellään; Émile laulaa hänen mukanaan. Hän tekee vielä enemmän, hän opettaa hänelle soitantoa. Sophie on vilkas ja notkea ja hyppelee mielellään. Émile tanssii hänen kanssaan. Hän muuttaa hänen hyppelynsä tanssiaskeleiksi, hän kehittää hänen tanssitaitoaan. Nämä oppitunnit ovat miellyttäviä; vallaton iloisuus niitä elähyttää ja lieventää rakkauden pelokasta kunnioitusta. Rakastajan on sallittu hurmaantuneena antaa tällaista opetusta; hänen on lupa esiintyä valtijattarensa valtijaana.
Talossa on vanha vallan rappiolla oleva piano. Émile korjaa ja virittää sen. Hän on yhtä taitava soitinten tekijä kuin puuseppä. Hän on aina pitänyt periaatteenaan oppia olemaan vailla toisen apua kaikessa, minkä itse suinkin voi tehdä. Talo sijaitsee kauniissa seudussa. Émile piirtää paikkakunnalta monen näköalan, joiden piirustamiseen Sophie joskus ottaa osaa ja joilla hän koristaa isänsä työhuoneen seiniä. Nähdessään Émilen piirustavan, Sophie jäljittelee häntä ja kehittyy täten hänen taidostaan. Näin hän viljelee kaikkia kykyjään, ja hänen sulonsa kaunistaa niitä kaikkia. Hänen isänsä ja äitinsä muistavat entisen varallisuutensa nähdessään jälleen ympärillänsä taiteiden kukoistavan, jotka yksin saattoivat heille tuon varallisuuden rakkaaksi. Lempi on kaunistava koko heidän talonsa; lempi yksin siinä saattaa kuluitta ja vaivatta vallitsemaan samat huvit, joita ennen olivat sinne koonneet ainoastaan rahoilla ja ikävyyksillä.