TOINEN KIRJA. (continued 2)

Sanon ettei lapsi ymmärrä mitään eläinsaduista, joita annetaan sen opittaviksi; sillä, vaikka opettaja panee parastaan saattaakseen ne yksinkertaisiksi, se opetus, joka tahdotaan niistä saada, välttämättömästi vaatii turvautumaan käsitteisiin, joita lapsi ei voi ymmärtää, ja itse runomuoto ja runolliset käänteet, jotka helpottavat ulkoaoppimista, saattavat ne vaikeammiksi ymmärtää; näin hankitaan hupaisuutta selvyyden kustannuksella. Jättäen huomioon ottamatta nuo lukuisat sadut, jotka eivät missään suhteessa ole lapsille ymmärrettäviä ja hyödyllisiä, ja jotka niille ajattelemattomasti annetaan ulkoa luettavaksi muiden mukana, ne kun ovat painettuna samassa nidoksessa, koskettelemme ainoastaan niitä, jotka tekijä näyttää erityisesti kirjoittaneen lapsille.

Tunnen koko La Fontainen kokoelmassa ainoastaan viisi tai kuusi satua, joista erityisen suuressa määrässä loistaa esiin lapsellinen luonnollisuus; näistä otan esimerkiksi kaikkein ensimäisen,[46] sillä sen sisältämä moraali soveltuu kullekin iälle, sen lapset käsittävät parhaiten ja sen ne oppivat halukkaimmin, minkä vuoksi tekijä onkin pannut sen kirjansa alkuun. Jos edellyttää hänen tarkotuksensa olleen, että lapset häntä ymmärtäisivät, että hän heitä huvittaisi ja opettaisi, tämä satu epäilemättä on hänen mestariteoksensa. Sallittakoon minun siis säe säkeeltä läpikäydä se ja tarkastaa sitä lyhyesti.

Korppi ja Kettu.[47]

(Le corbeau et le renard.)

Satu.

Mestari korppi, puun oksalla istuen. (Maître Corbeau, sur un arbre perché.)

Mestari! Mitä tämä sana itsessään merkitsee? Mitä se merkitsee ominaisnimen edellä? Mikä merkitys sillä on tässä tapauksessa?

Mikä on korppi?

Mitä tietää: puun oksalla istuen? Näin ei sanota suorasanaisessa kielessä, vaan: istuen puun oksalla. Tulee siis puhua runokielen poikkeavasta sanajärjestyksestä; tulee selittää mitä tarkotetaan proosalla ja mitä runoilla.

Piti nokassaan juustoa. (Tenait dans son bec un fromage.)

Minkälaista juustoa? Sveitsiläistä, Brie-juustoa, vai hollantilaista juustoa? Jos ei lapsi ole nähnyt korppia, ei sen mainitseminen hyödytä mitään. Jos se taas on nähnyt korpin, miten on se ymmärtävä että nämä linnut pitävät juustoa nokassaan? Valitkaamme aina kuvamme luonnon mukaisesti.

Mestari kettu, hajun houkuttelemana. (Maître Renard, par l'odeur alléché.)

Vieläkin mestari! Mutta tässä se sopii hyvin: sillä kettu on todella ammattinsa kaikkiin juoniin perehtynyt mestari. Tulee selittää mikä kettu on ja tehdä eroa sen oikean luonnon ja sen sovinnaisen luonteen välillä, joka sille omistetaan eläinsaduissa.

Alléché (houkuttelema). Tämä ranskalainen sana on harvinainen käytännössä. Se on selitettävä, ja on huomautettava, ettei sitä enää käytetä muualla kuin runoissa. Lapsi varmaankin kysyy miksi puhutaan toisin runoissa kuin proosassa. Mitähän sille vastaatte? Hajun houkuttelemana! Tämä puussa istuvan korpin nokassaan pitämä juusto epäilemättä haisi hyvin vahvasti, kun repo metsän tiheiköstä tai pesästään sen voi tuntea! Silläkö tavoin harjotetaan oppilasta tuohon punniskelevaan arvostelutaitoon, joka ei hevillä anna itseään häikäistä, ja joka auttaa erottamaan toisten puheissa valheen todesta?

Puhui sille jotenkin tähän tapaan: (Lui tint à peu près ce langage:)

Puhui! Puhuvatko siis ketut? Puhuvatko ne siis samaa kieltä kuin korpit? Jos opettaja on viisas, hän hyvin punnitsee vastauksensa ennenkuin sen lausuu. Se on tärkeämpi kuin mitä ajatellaankaan.

Kas! päivää, herra korppi! (Hé! bonjour, Monsieur le Corbeau!)

Herra! Tämä on arvonimi, jota lapsi huomaa käytetyn ivallisessa merkityksessä, ennenkuin se tietää, että se on kunnioitusta osottava puhuttelu-sana. Niiden, jotka toisten painosten mukaisesti sanoisivat: jalosukuinen herra (Monsieur du Corbeau) tulisi vielä enempi vaivata päätään selittämällä merkitystä ja ranskalaisen du sanan käyttämistä.

Kuinka olette viehättävä! Kuinka olette mielestäni kaunis! (Que vous êtes charmant! que vous me semblez beau!)

Turhaa liikasanaisuutta! Kuullessaan samaa seikkaa toistettavan toisin sanoin, lapsi tottuu puhumaan huolimattomasti. Jos sanotte, että tämä sanarikkaus on tekijän varta vasten valitsemaa keinotekoisuutta, ja että se edistää ketun tarkotuksia, se kun tahtoo luulotella runsassanaisuudella lisäävänsä ylistelyjään, niin huomautan että tämä selitys kelpaa minulle, mutta ei oppilaalleni.

Valehtelematta, jos äänenne (Sans mentir, si votre ramage)

Valehtelematta. Tapahtuu siis niin, että joskus valehdellaan. Minkä haitallisen käsityksen onkaan lapsi saava, jos sille selitetään, että kettu sanoo: valehtelematta juuri sentähden, että se valehtelee.

On höyhenpukunne kaltainen. (Répondait à votre plumage.)

On kaltainen. Mitä tämä merkitsee? Jos panette lapsen vertailemaan niin erilaisia seikkoja kuin ääntä ja höyhenpukua, saatte nähdä kuinka paljon se niitä ymmärtää.

Olisitte tämän metsän vieraiden joukossa feenikslintu. (Vous seriez le Phénix des hôtes de ces bois.)

Feenikslintu! Mikä on feenikslintu? Täten suistumme äkkiä suin päin harhakuvaiseen muinaistarustoon, melkein mytologiaan.

Tämän metsän vieraiden joukossa! Mikä kuvallinen lausetapa! Imartelija kaunistelee puhettaan tehden sen arvokkaammaksi, saattaakseen sen lumoavammaksi. Ymmärtääkö lapsi tällaista hienostelua? Tokko se tietää ja edes voi tietää, mitä ylevä ja mitä alhainen tyyli merkitsee?

Nämä sanat kuullessaan, korppi on ilmi-ihastuksissaan. (A ces mots, le Corbeau ne se sent pas de joie.)

On täytynyt tuntea jo hyvin vilkkaita mielenliikutuksia ymmärtääkseen tällaista sananlaskun tapaista lausepartta.

Ja saattaakseen kuultaviin kauniin äänensä. (Et pour montrer sa belle voix.)

Älkää unhottako että lapsen, ymmärtääkseen tämän säkeen ja koko sadun, tulee tietää, miten korpin kauniin äänen laita oikeastaan on.

Se aukaisee leveän nokkansa ja pudottaa saaliinsa. (Il ouvre un large bec, laisse tomber sa proie.)

Tämä säe on ihmeellisen onnistunut. Pelkkä sanojen sointuisuus antaa havainnollisen kuvan. Näen suuren ruman nokan avoinna; kuulen juuston putoavan oksien lomitse. Mutta tämänkaltaiset kauneudet menevät lapsilta hukkaan.

Kettu sieppaa sen ja sanoo: hyvä herraseni, (Le Renard s'en saisit et dit: mon bon Monsieur,)

Tässä tietysti hyvä merkitsee samaa kuin tyhmä; tietysti ei pidä hukata aikaa selittämällä sitä lapsille.

Tietäkää että jokainen imartelija (Apprenez que tout flatteur)

Yleinen totuus, joka ei herätä mielenkiintoa.

Elää sen kustannuksella, joka sitä kuuntelee. (Vit aux dépens de celui qui l'écoute.)

Eipä koskaan kymmenvuotinen lapsi ole tätä säettä ymmärtänyt.

Tämä opetus on epäilemättä juuston arvoinen. (Cette leçon vaut bien un fromage, sans doute.)

Tämä on selvää, ja siinä piilevä ajatus on varsin hyvä. Kuitenkin on sangen harvoja lapsia, jotka osaavat verrata opetusta juustoon ja jotka eivät pitäisi juustoa opetusta parempana. Niille tulee siis selittää, että tämä puhe on pelkkää ivaa. Todella paljo sukkeluutta lapsen käsityskykyyn nähden.

Korppi, häveten ja hämillään, (Le Corbeau, honteux et confus,)

Taas liikasanaisuutta ja lisäksi puolustamatonta.

Vannoi, vaikka liian myöhään, ettei sitä enää petettäisi. (Jura, mais un peu tard, qu'on ne l'y prendrait plus.)

_Vannoi!! Kuka opettaja olisi niin mieletön, että koettaisi selittää lapselle mitä vala merkitsee?

Siinä on paljo yksityisseikkoja; mutta paljon vähempi kuitenkin kuin mitä tarvittaisiin selittämään kaikki tämän sadun käsitteet ja palauttamaan ne yksinkertaisiin ja alkuperäisiin käsitteisiin, joista jokainen on kokoonpantu. Mutta kukapa luulee tarvitsevansa tällaista analyseerausta selittääkseen nuorisolle asioita? Ei yksikään meistä ole tarpeeksi filosofi, voidakseen asettua lasten kannalle. Siirtykäämme nyt sadun moraaliin.

Kysyn onko kuusivuotiaille lapsille opetettava että on olemassa ihmisiä, jotka imartelevat ja valehtelevat oman etunsa vuoksi. Enintään voisi niille opettaa, että on olemassa veijareita, jotka ivaavat pikku poikia ja jotka salaa nauravat niiden tyhmää turhamielisyyttä. Mutta juusto pilaa kaiken. Lapsia opetetaan vähemmän välttämään juuston pudottamista omasta nokasta kuin pudotuttamaan sitä toisen nokasta. Tämä on toinen paradoksini, joka ei suinkaan ole merkitykseltään mitättömin.

Jos tarkkaa lapsia niiden lukiessa ulkoa satuja, huomaa että ne kyetessään saduista tekemään johtopäätöksiä, aina tekevät tämän päinvastaisesti kuin tekijä ja että ne sen sijaan että välttäisivät sitä vikaa, josta niitä varoitetaan, pikemmin kallistuvat rakastamaan sitä pahetta, jonka muodossa käytetään hyväkseen toisten heikkouksia. Edellä tarkastettua satua lukiessaan lapset pilkkaavat korppia, mutta mieltyvät kaikki kettuun. Kun luetatte seuraavaa satua, luulette lasten saavan varoittavan esimerkin heinäsirkasta, mutta siinä erehdytte; ne valitsevat esikuvakseen muurahaisen. Ei kukaan mielellään nöyrry; ne valitsevat sentähden aina kauniimman osan itselleen; tämä valinta aiheutuu itserakkaudesta, ja se on hyvin luonnollinen valinta. Mutta mikä hirvittävä opetus lapsille! Kaikista vihattavin hirviö olisi saita ja kovasydäminen lapsi, joka hyvin tuntisi apua anovan tarpeen, mutta joka kuitenkin kieltäisi avunannon. Muurahainen menee vielä pitemmälle, se opettaa lasta kieltämään ivaten.

Lukiessaan kaikkia niitä satuja, joissa jalopeura esiintyy, lapsi säännöllisesti noudattaa sen esimerkkiä, se kun on kaikista eläimistä muhkein. Jos sitten on kysymyksessä joku jakaminen, lapsi esikuvansa mukaisesti tekee minkä voi, anastaakseen koko saaliin. Mutta kun hyttynen saattaa jalopeuran turmioon, ei lapsi enää tahdo näytellä jalopeuraa, vaan hyttystä. Sitten se kerran vielä oppii neulanpistoilla tappamaan ne, joita se ei uskalla ilmeisesti hätyyttää.

Lukiessaan satua laihasta sudesta ja lihavasta koirasta[48] lapsi ei opi kohtuutta, jota luullaan siihen sen avulla voitavan terottaa, vaan hillittömyyttä. En koskaan unhota, miten näin erään pikku tytön katkerasti itkevän tämän sadun johdosta, kun sille sen ohella saarnattiin nöyrää oppivaisuutta. Ihmeteltiin suuresti, miksi hän niin itki, ja vihdoin se saatiin selville. Lapsi parka kuvitteli olevansa koira ja kyllästyi olemaan kahlehdittuna; se tunsi kaulansa hankautuvan verille ja itki sitä, ettei ollut susi.

Siis ensimäisen sadun sisältämä moraali opettaa lapselle mitä alhaisinta imartelua, toisen kovasydämisyyttä, kolmannen vääryydentekoa, neljännen ivaa ja viidennen riippumattomuutta. Tämä viimemainittu opetus on yhtä tarpeeton minun oppilaalleni kuin se on sopimaton teidän oppilaallenne. Kun lapsille annatte ristiriitaisia ohjeita, niin mitä hedelmiä toivotte huolenpidostanne? Mutta ehkäpä juuri tämä moraali, jonka tähden pidän noita satuja arveluttavina, toisten mielestä on yhtä suuressa määrin pätevä ja siis säilytettävä. Yhteiskunnassa tarvitaan erityistä moraalia toimintaa varten, ja nämä molemmat moraalit ovat vallan erilaiset. Edellinen on löydettävissä katkismuksesta, johon se jätetään rauhallisesti paikoilleen; jälkimäinen La Fontainen lapsille kirjoittamista saduista ja äideille kirjoittamista kertomuksista. Sama kirjailija kelpaa kaikkeen.

Sopikaamme keskenämme, herra La Fontaine. Mitä minuun itseeni tulee, lupaan lukea teoksianne valikoiden, lupaan pitää niistä ja ottaa oppia saduistanne; sillä toivon etten erehdy niiden tarkoitusten suhteen. Mutta sallikaa etten anna oppilaani oppia niistä ainoatakaan, ennenkuin olette todistanut minulle että hänelle on hyödyllistä oppia seikkoja, joista ei ymmärrä neljännestäkään, että hän niitä satuja, jotka ovat hänen käsityskykynsä mukaiset, todella aina ymmärtää oikealla tavalla ja ettei hän, sen sijaan että ottaisi petetystä varoittavaa opetusta, ota esikuvakseen petturia.

Vapauttamalla siis lapset kaikesta läksyjen luvusta, poistan samalla niiden suurimman kärsimyksen välikappaleet, nimittäin kirjat. Lukeminen on lasten vitsaus, ja se on melkein ainoa askaroitseminen joka niille osataan antaa. Tuskin Émile kaksitoistavuotiaanakaan saa tietää mikä kirja on. Mutta täytyyhän hänen ainakin — sanottaneen — osata lukea. Tietysti hänen täytyy osata lukea, silloin kuin lukeminen on hänelle hyödyllistä; siihen asti sillä ei ole muuta merkitystä kuin että se häntä ikävystyttää.

Jos hyväksyn sen menettelytavan, ettei lapsilta vaadita mitään pelkän kuuliaisuuden vuoksi, johtuu siitä, ettei niiden pidä oppia mitään, jonka todellista ja nykyhetkellistä hyötyä eivät huomaa, olkoon se sitten huvia tai hyötyä; mikä seikka muuten voisi herättää niiden opinharrastusta? Taito vaihtaa ajatuksia poissaolevien kanssa ja ymmärtää heitä, taito kaukana olevalle henkilölle ilman välittäjää ilmaista tunteitamme, tahdonilmauksiamme ja toivomuksiamme, on sitä laatua, että sen hyödyllisyys voidaan tehdä selväksi jokaikäiselle henkilölle. Minkä ihmeen kautta siis tämä niin hyödyllinen taito on muuttunut lasten kiusanhengeksi? Sen tähden, että niitä pakotetaan sitä harjottamaan vasten tahtoansa ja että sitä käytetään tarkoitukseen, joita lapset eivät vähintäkään ymmärrä. Lapsi ei ollenkaan ahkeroitse sellaisen välikappaleen täydentämistä, jonka avulla sitä rasitetaan. Mutta jos asetatte niin, että joku välikappale tuottaa sille huvia, niin se pian kehottamattannekin on sitä ahkerasti käyttävä.

Ihmiset vaivaavat suuresti päätään hakemalla parhaita lukemisen opetuksen metodeja; keksitään lukemiskoneita, seinätauluja; lastenkamari muutetaan kirjapainoksi. Locke ehdottaa, että lapsi oppisi lukemaan noppakuutioiden avulla. Tämä on muka oiva keksintö! Herra varjelkoon mokomasta! Keino, joka on kaikkia näitä varmempi ja joka aina unhotetaan, on lapsen lukuhalu. Herättäkää lapsessa tämä halu ja hylätkää kaikki lukemiskoneet ja nopat; silloin joka metodi on oleva hyvä.

Nykyhetkellinen harrastus on se suuri ja ainoa yllytin, joka johtaa varmasti ja kauas. Niinpä Émile joskus saa isältään, äidiltään ja sukulaisiltaan kutsukirjeen tulemaan päivällisille, kävelylle, veneretkelle tai johonkin julkiseen juhlaan. Nämä kirjeet ovat lyhyet, selvät, täsmälliset ja hyvin kirjoitetut. Hänen on löytäminen joku, joka ne hänelle lukee. Tuo joku ei aina ole ajoissa tavattavissa tai on yhtä vähän palvelukseen altis kuin lapsi itse oli hänelle edellisenä päivänä. Täten tilaisuus ja oikea hetki menee käsistä. Viimein hänelle luetaan kirje, mutta aika on jo ohitse. Oi, jospa hän itse olisi osannut lukea! Hänelle tulee toisia kirjeitä; ne ovat aivan lyhyet! Niiden sisällys on niin mieltäkiinnittävä! Hän tahtoisi ottaa siitä selkoa; milloin hän saa apua, milloin taas ei saa. Hän panee kaiken kykynsä liikkeelle ja saa lopulta selvän puolesta kirjeen sisällyksestä. Siinä pyydetään huomenna syömään kermakiisseliä … mutta hän ei saa selvää minne ja kenen luo … kuinka suuresti hän ponnisteleekaan osatakseen lukea kirjeen loppupuolenkin! En luule Émilen tarvitsevan lukemiskonetta. Onko minun nyt puhuminen kirjoitustaidosta? Ei suinkaan; häpeisin kuluttaa aikaani niin joutaviin seikkoihin kasvatusopillista tutkistelua kirjoittaessani.

Lisään ainoastaan sanasen, joka sisältää tärkeän periaatteen, nimittäin, että tavallisesti saavutetaan hyvin varmasti ja nopeasti se, mitä ei hätiköiden tavoitella. Olen melkein varma siitä, että Émile osaa täydellisesti lukea ja kirjoittaa ennen kymmenettä ikävuottaan juuri siitä syystä, ettei minusta ole ollenkaan tärkeätä, että hän sitä osaa ennenkuin on viisitoistavuotias. Mutta mieluummin tahtoisin ettei hän sitä koskaan oppisi kuin että ostaisi tämän taidon kaiken sen kustannuksella, mikä voi saattaa sen hänelle hyödylliseksi. Mitä häntä hyödyttää lukutaito, jos se ainaiseksi on tehty hänelle vastenmieliseksi! Id in primis cavere oportebit, ne studia, qui amare nondum potest, oderit, et amaritudinem semel perceptam etiam ultra rudes annos reformidet.[49]

Kuta enemmän puolustan toimettomuutta vaativaa metodiani, sitä enemmän huomaan sitä vastustavien väitteiden lisääntyvän. "Jos oppilaanne ei opi mitään teiltä, hän on oppiva toisilta. Ellette ehkäise erehdystä totuuden avulla, hän on oppiva valheita; ne ennakkoluulot, joita pelkäätte häneen istuttavanne, hän on saava kaikesta, mikä häntä ympäröi; ne tunkevat sisälle kaikista aistimista; joko ne turmelevat hänen järkensä ennenkuin se vielä on kehittynyt, tai hänen pitkällisestä toimettomuudesta veltostunut henkensä on vajoava aineellisuuteen. Ajatusvoiman laiminlyöminen lapsuudeniässä herpaisee tämän voiman jälki-ikänäkin."

Luulen helposti voivani vastata tähän. Mutta mitä hyödyttävät alituiset vastaukset? Jos metodini itsestään kumoaa vastaväitteet, se on hyvä. Jos ei se kykene sitä tekemään, se ei ole minkäänarvoinen; minä siis jatkan.

Jos edellä osottamani suunnitelman mukaisesti noudatatte käytännössä vakaantuneille vallan vastakkaisia sääntöjä, jos sen sijaan että kiinnitätte oppilaanne huomion etäisiin seikkoihin, toisiin ilmanaloihin, toisiin vuosisatoihin, maailman ääriin, jopa taivaaseen asti, koetatte aina pysytellä häntä omalla alallaan ja tarkkaamaan sellaista, mikä häntä välittömästi koskee, niin huomaatte hänet kykeneväksi havaitsemaan, muistamaan, jopa asioita arvostelemaankin. Tämä on luonnon järjestys. Mikäli tunnevoittoinen olento muuttuu toimivaksi, sikäli se saa voimiinsa suhtautuvan arvostelukyvyn; ja vasta siitä ylimääräisestä voimasta, joka ei ole tarpeellinen sen ylläpysymiseen, siinä kehittyy se spekulatiivinen kyky, joka on omansa käyttämään tuota ylimääräistä voimaa muihin tarkoituksiin. Jos siis tahdotte viljellä lapsen henkisiä kykyjä, niin viljelkää niitä voimia, joita näiden kykyjen tulee hallita. Harjottakaa alati sen ruumista, saattakaa se rotevaksi ja terveeksi, jotta se tulisi viisaaksi ja järkeväksi. Tehköön se työtä, olkoon se toimessa, juoskoon, huutakoon ja olkoon alati liikkeellä; tulkoon siitä ensin mies ruumiinvoimien puolesta, ja pian siitä tulee mies järjenkin puolesta.

Tosin tylsistyttäisitte sen tällä metodilla, jos sitä alati ohjaisitte, sanoen sille lakkaamatta: mene, tule, jää tänne, tee sitä, älä tee tätä. Jos teidän päänne alati ohjaa sen käsivarsia, käy sen oma pää sille hyödyttömäksi. Mutta muistakaa sopimustamme; jos olette pelkkä pedantti, ei maksa vaivaa lukea teostani.

On hyvin surkuteltava erehdys luulla, että ruumiinharjoittaminen vahingoittaa henkistä toimintaa; ikäänkuin näitä kahta toiminnanlajia voisi harjottaa samanaikuisesti ja ikäänkuin toisen niistä ei aina pitäisi ohjata toista!

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, joiden ruumis on alituisen harjotuksen alaisena, ja joista toiset yhtä vähän kuin toisetkaan ajattelevat sielunsa viljelemistä, nimittäin talonpojat ja raakalaiskansat. Edelliset ovat raakoja, törkeitä, taitamattomia; jälkimäiset taas ovat tunnetut aistimiensa terävyydestä ja vielä suuremmassa määrin viekkaudestaan. Yleensä ei ole kömpelömpää ihmistä kuin talonpoika eikä vilkasälyisempää kuin villi-ihminen. Mistä johtuu tämä ero? Siitä että edellinen tekee aina sen, mikä sille käsketään, tai sen, minkä on nähnyt isänsä tekevän, tai minkä on tehnyt nuoruudestaan, eikä siis koskaan toimi muuten kuin tottumuksesta; ja hänen melkein koneellisessa elämässään, jonka alati täyttävät samat askareet, tottumus ja kuuliaisuus ovat astuneet järjen sijalle.

Villi-ihmisen laita on toisin; hän kun ei ole kiintynyt mihinkään paikkaan, eikä ole velvollinen täyttämään mitään päivätyötä, hän kun ei tottele ketään, tunnustaen oman tahtonsa ainoaksi laikseen, huomaa välttämättömäksi edeltäkäsin tarkoin punnita jokaista tekoaan; hän ei liikahda, ei astu askeltakaan laskematta sen seurauksia. Kuta enemmän hän harjoittaa ruumistaan, sitä enemmän hänen ymmärryksensä kehittyy. Hänen voimansa ja järkensä kasvavat samanaikuisesti ja kehittävät toinen toistansa.

Viisas opettaja! Ottakaamme selville, kumpi meidän oppilaistamme on villi-ihmisen ja kumpi talonpojan kaltainen. Ollen kaikessa alituisen opastelevan mahtiarvon alaisena teidän oppilaanne ei tee mitään muuten kuin käskystä. Hän ei rohkene syödä silloin kun hänen on nälkä, ei nauraa, kun on iloinen, ei itkeä kun on suruissaan, ei ojentaa toista kättä toisen asemesta eikä liikuttaa jalkaansa muuten kuin määräyksen mukaisesti; pian hän ei rohkene hengittää muulla tavoin kuin teidän sääntöjenne mukaisesti. Mitä hänen tarvitsisi ajatella, kun te ajattelette kaikki hänen puolestaan? Ollen varma huolenpidostanne, hänen ei tarvitse sillä itseään vaivata. Huomatessaan, että te pidätte huolta hänen toimeentulostaan ja hänen hyvinvoinnistaan, hän katsoo itsensä vapaaksi tästä huolesta; hänen arvostelukykynsä nojaa teidän arvostelukykyynne. Kaiken, mitä ette häneltä kiellä, hän tekee sitä punnitsematta, hyvin tietäen tekevänsä sen vaaratta. Mitäpä hänen tarvitsisi oppia tuntemaan sateen enteitä? Hän tietää, että te hänen asemestaan tarkastatte taivasta. Mitäpä hänen tarvitsisi lähteä määräaikoina kävelyilleen? Hän ei pelkää, että te antaisitte hänen laiminlyödä päivällisaikaa. Hän syö niin kauan kuin ette sitä häneltä kiellä; kun sen häneltä kiellätte, hän lakkaa syömästä; hän ei kuuntele vatsansa vaatimuksia, vaan teidän vaatimuksianne. Miten suuressa määrin veltostutattekin hänen ruumistaan toimettomuudella, ette siltä saata hänen ymmärrystään joustavammaksi. Päinvastoin saatatte hänet panemaan tuiki vähän arvoa ymmärrykseensä, kun annatte hänen käyttää vähäistä ymmärrysmääräänsä seikkoihin, jotka hänen mielestään ovat kaikkein hyödyttömimmät. Kun hän ei koskaan huomaa sen tuottamaa hyötyä, hän lopulta päättää, ettei siitä ole ollenkaan mitään hyötyä. Pahinta, mikä hänelle voi tapahtua väärän johtopäätöksen tekemisestä, on moite teidän puoleltanne, ja sitä hän on tottunut kuulemaan niin usein, ettei hän enää sitä ajattele; niin tavallinen vaara ei enää häntä pelota.

Hänellä on kuitenkin mielestänne älykkäisyyttä, ja todella hänellä sitä on lörpötelläkseen naisten kanssa siihen tapaan kuin olen maininnut. Mutta jos häneltä kysytään omintakeista toimintaa, jos hänen vaikeassa asemassa ollen tulee tehdä ratkaiseva päätös, huomaatte hänen olevan sata kertaa typerämmän ja saamattomamman kuin mitä kömpelöimmän maalaisen poika.

Mitä minun oppilaaseeni tulee, tai oikeammin luonnon oppilaasen, hän on aikaisin tottunut turvautumaan omiin apukeinoihinsa, mikäli mahdollista on, eikä hän siis lakkaamatta vetoa toisiin, vielä vähemmin hän heille lavertelee suuria tietojaan. Sen sijaan hän arvostelee, arvaa asioita edeltäkäsin ja lausuu järkeviä mielipiteitä kaikesta, mikä välittömästi koskee häntä itseään. Hän ei tiedä sanaakaan siitä, mikä tapahtuu maailmassa, mutta hän osaa vallan hyvin tehdä sen, mikä hänelle sopii. Koska hän on lakkaamatta liikkeellä, hänen on pakko huomata paljon seikkoja ja tuntea paljon vaikutuksia; hän saa aikaisin suuren kokemuksen, sillä hän saa opetuksensa luonnolta eikä ihmisiltä. Hän oppii kahta paremmin, kun ei missään huomaa opettamistarkotusta. Siten hänen ruumiinsa ja sielunsa harjaantuvat samanaikuisesti. Toimien aina oman ajatuksensa, eikä toisten ajatusten mukaan, hän lakkaamatta harjottaa kahdenlaista toimintaa; kuta vahvemmaksi ja rotevammaksi hän itsensä tekee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja arvostelukykyisemmäksi hän tulee. Sillä keinoin voipi kerran omistaa kaksi seikkaa, joita pidetään yhteensopimattomina, ja jotka melkein kaikki suuret miehet ovat omistaneet, nimittäin ruumiin ja sielun voimakkuuden, viisaan miehen järkevyyden ja atleetin ruumiinvoimat.

Nuori opettaja, saarnaan teille vaikeata taitoa, nimittäin ohjata kasvatusta ilman käskyjä ja toimeenpanna kaikki mitään tekemättä. Myönnän, ettei tämä taito ole ikäisellenne helppo; se ei ole omansa antamaan lahjojenne loistaa heti alusta eikä hankkimaan teille suosiota kasvattinne isän tykönä; mutta se on ainoa onnistumisen ehto. Ette koskaan onnistu kasvattamaan oppilaistanne viisaita ihmisiä, ellette ensin anna heidän olla raakalaisia. Se oli spartalaisten kasvatustapa. Sen sijaan, että heidän lapsiansa olisi kahlehdittu kirjoihin, annettiin niiden aluksi oppia varastamaan päivällisruokansa. Olivatko spartalaiset siltä suuriksi vartuttuaan henkisesti kehittymättömiä? Kukapa ei tuntisi heidän vastauksiensa pontevuutta ja sukkeluutta! Ollen aina voittajiksi kehittyneitä he masensivat vihollisensa kaikenlaisessa sodankäynnissä, ja puheliaat atenalaiset pelkäsivät yhtä paljon heidän terävää kieltään kuin heidän iskujaan.

Mitä huolellisintakin kasvatusta harjottaen opettaja käskee ja luulee hallitsevansa; mutta itse asiassa lapsi hallitsee. Se näet käyttää hyväkseen sitä, mitä siltä vaaditte, saadakseen teiltä, mitä se vaan haluaa, ja se panee aina teidät maksamaan sen osoittaman yhden päivän ahkeruuden viikon kestävällä myöntyväisyydellä. Joka hetki on tehtävä sopimus lapsen kanssa. Nämä sopimukset, joita te ehdotatte mielenne mukaan, mutta jotka lapsi täyttää oman mielensä mukaan, edistävät aina sen oikkuja, etenkin, jos opettaja varomattomasti asettaa sille edullisesti ehdoksi sellaista, jonka se varmaan tietää saavansa, joko se sitten täyttää osotetun ehdon tai on sitä täyttämättä. Lapsi tavallisesti oivaltaa paremmin opettajan mielen kuin opettaja lapsen sydämen; ja niin pitääkin olla. Sillä kaiken sen älyn terävyyden, jota lapsi omiin hoteisiinsa jätettynä olisi käyttänyt itsensä ylläpitoon ja varjelemiseen, se nyt käyttää pelastaakseen luonnollisen vapautensa tyranninsa kahleista. Sitävastoin tälle jälkimäiselle, jolle ei ole välttämättömän tärkeätä oivaltaa oppilaansa sisäisiä tarkotuksia, joskus on edullisempaa jättää sen laiskuus ja itserakkaus hätyyttämättä.

Noudattakaapa päinvastaista menettelyä oppilaanne suhteen; luulkoon hän aina olevansa se, joka määrää, vaikka te varsinaisesti sen asian teette. Ei ole olemassa mitään täydellisempää alistumistilaa kuin se, joka säilyttää vapauden varjon; sillä tavoin kahlehditaan itse tahtokin. Eikö lapsi parka, joka ei tiedä mitään, joka ei osaa mitään, ei tunne mitään, ole mielivaltanne alainen? Ettekö siihen nähden hallitse kaikkea, mikä sitä ympäröi? Eikö teillä ole valta vaikuttaa siihen mielenne mukaan? Eivätkö sen työt, leikit, ilot, surut, kaikki lepää teidän käsissänne sen tietämättä? On totta, ettei sen tule tehdä muuta kuin mitä se tahtoo; mutta sen ei tule tahtoa muuta kuin mitä te tahdotte, että sen pitää tehdä; sen ei tule astua askeltakaan, ilman että te olette sen arvannut edeltä, sen ei tule avata suutansa, ilman että te tiedätte mitä se aikoo sanoa.

Silloin se voi antautua niihin ruumiinharjotuksiin, joita sen ikä vaatii, tylsentämättä henkeänsä; silloin se ei terota viekkauttaan vapautuakseen epämukavasta riippuvaisuudesta, vaan sen sijaan tulette näkemään miten se yksinomaan ponnistaa voimansa saadakseen koko ympäristöstään niin suurta hyötyä kuin suinkin nykyhetkiselle hyvinvoinnilleen. Silloin hämmästytte sen hienoa kekseliäisyyttä, omistaakseen kaikki sen saavutettavissa olevat seikat ja todella niistä nauttiakseen, turvaamatta niitä arvostelevaan mielipiteeseen.

Antamalla lapsen tällä tavoin olla oman tahtonsa herra ei vähääkään anneta yllykettä sen oikuille. Tekemällä aina sitä, mikä sille on sopivaa, lapsi pian on tekevä ainoastaan sen, mitä sen tulee tehdä. Ja vaikka sen ruumis alituisesti on liikkeessä, huomaamme, mikäli on kysymys sen nykyhetkellisestä ja tuntuvasta edusta, koko sen älymäärän, joka lapsessa voi esiintyä, kehittyvän sille paljon soveliaammalla tavalla, kuin jos se antautuisi puhtaasti järkiperäisiin opintoihin.

Kun se näin ollen ei huomaa teidän tahtovan vastustaa sen tahtoa, kun se ei ole epäluuloinen teitä kohtaan ja kun ei sillä ole teiltä mitään salattavaa, se ei valehtele ja se näyttäytyy pelotta sellaisena kuin se on. Voitte mielin määrin tutkia sen ominaisuuksia ja luonnetta ja järjestää kaikki opetusohjeet, jotka tahdotte sille antaa, yhtäpitävästi sen ympäristön kanssa, sen koskaan huomaamatta niitä teiltä saavansa.

Lapsi ei silloin myöskään uteliaasti ja pahansuovasti ole urkkiva kasvattajansa tapoja, eikä ole salaista vahingoniloa tuntien vakoileva hänen vikojaan. Tämä epäkohta, joka täten on syrjäytettävissä, on varsin painava. Lasten ensimäisiä pyrkimyksiä on, kuten jo olen sanonut, saada selville kasvattajiensa heikkoudet. Tämä taipumus johtaa häijyyteen, mutta ei itse johdu siitä; se näet syntyy tarpeesta vapautua rasittavasta ohjausvallasta. Niiden hartioille lasketun ikeen vaivaamina ne koettavat ravistaa sen pois, ja niiden opettajissaan löytämät viat hankkivat niille parhaat keinot tämän päämäärän saavuttamiseksi. Täten juurtuu lapsiin tapa pitää silmällä ihmisten vikoja ja iloita näiden löytämisestä. On selvää, että tässä suhteessa taaskin paheen lähde on tukittu Émilen sydämessä; kun hänellä ei ole mitään etua minun vikojeni löytämisestä, ei hän niitä ole etsivä; vielä vähemmin hän on tunteva halua etsiä niitä muista ihmisistä.

Kaikki nämä kasvatusohjeet näyttävät vaikeilta toteuttaa, sentähden ettei niille omisteta tarpeeksi huomiota, mutta itse asiassa niiden ei pitäisi olla niinkään vaikeita. Sopii olettaa, että kasvattajalla on tarpeellinen taitavuus ryhtyäkseen valitsemaansa tehtävään; sopii olettaa, että hän tuntee ihmissydämen luonnollisen kehityskulun, että hän osaa tutkistella ihmistä ja yksilöä, että hän edeltäkäsin tietää, mihin oppilaansa tahto taipuu, niin pian kuin hän tilaisuuden tarjoutuessa antaa tämän tutustua kaikkiin samanikäisten mieltäkiiinnittäviin seikkoihin. Mutta eivätkö välikappaleiden omistaminen ja taito niitä hyvin käyttää saata meitä varmoiksi hyvän tuloksen saavuttamisesta?

Vedätte ehkä vastatodistukseksi lapsen oikut; siinä olette väärässä. Lapsen oikullisuus ei koskaan ole luonnon tuote, vaan huonon kasvatuksen aiheuttama; syy tuohon oikullisuuteen on se, että lapsia on totutettu joko tottelemaan tai käskemään; ja olen monta monituista kertaa sanonut, että kumpikin on nurinkurista. Oppilaallanne ei siis ole muita oikkuja kuin ne, jotka te olette sille antaneet; on oikeudenmukaista, että kannatte erehdyksenne seuraukset. Mutta sanotte, miten on tämä paha poistettavissa? — Parempaa menettelyä noudattaen ja suurta kärsivällisyyttä osottaen se vielä voi käydä päinsä.

Olin kerran sitoutunut muutaman viikon kuluessa ohjaamaan erään lapsen kasvatusta, joka oli tottunut menettelemään oman tahtonsa mukaan, jopa saamaan kaikki muutkin noudattamaan tätä tahtoa, sanalla sanoen lapsen, joka oli täynnä oikkuja. Heti ensi päivänä se tahtoi, koettaakseen myöntyväisyyttäni, nousta jo puoliyön aikaan. Nukkuessani sikeintä untani pienokainen hypähtää vuoteestaan, pukeutuu yönuttuunsa ja huutaa minua. Nousen vuoteeltani ja sytytän kynttilän. Sitäpä hän juuri tahtoikin. Neljännestunnin kuluttua hänen taas on uni ja hän panee jälleen maata tyytyväisenä kokeiluunsa. Kaksi päivää myöhemmin hän toistaa saman tempun samalla menestyksellä ja ilman että minä näytän vähintäkään kärsimättömyyden merkkiä. Kun pienokainen syleili minua ennenkuin taas paneutui vuoteeseensa, sanoin aivan kuivasti: pikku ystäväiseni, olkoon tämä menneeksi, mutta älä enää tee näin. Nämä sanat kiihottivat hänen uteliaisuuttaan, ja seuraavana yönä hän, nähdäkseen rohkenisinko olla häntä tottelematta, nousi aivan samaan aikaan ja kutsui minua. Kysyin häneltä, mitä hän tahtoi. Hän sanoi, ettei saanut unta. "Varsin ikävä seikka", minä sanoin, ja olin sitten ääneti. Hän pyysi minua sytyttämään kynttilää. "Mitä se hyödyttäisi?" minä sanoin ja vaikenin sen jälkeen. Nämä lyhyet vastaukseni tuntuivat hämmästyttävän häntä. Hän läksi pimeässä hapuillen etsimään tuluksia, joista oli iskevinään tulta, enkä voinut olla naurahtamatta kuullessani, miten hän satutti sormiaan. Kun hän lopulta varmasti huomasi, ettei siitä yrityksestä tullut mitään, hän toi minulle tulukset vuoteeseeni; sanoin hänelle, etten niillä tehnyt mitään ja käännyin toiselle kyljelleni. Silloin hän rupesi huimasti juoksentelemaan huoneessa, huutaen, laulaen, suuresti meluten survaisten pöytää ja tuolia, ja huolellisesti välttäen itseään satuttamasta, mutta kuitenkin äänekkäästi huutaen, herättääkseen minussa levottomuutta. Kaikki tämä ei tehnyt mitään vaikutusta minuun, joka huomasin, ettei hän ollenkaan osannut mukaantua kylmäverisyyteeni, kun näet oli odottanut kauneita kehotussanoja tai vihanpurkausta.

Mutta hän oli kuitenkin päättänyt voittaa kärsivällisyyteni itsepäisyydellään ja jatkoi meluamistaan niin vahvasti, että minä lopulta suutuin, mutta kun käsitin, että kiivaudella olisin pilannut koko asian, päätin menetellä toisella tavoin. Nousin mitään sanomatta ja hain tuluksia, joita en löytänyt; pyydän niitä häneltä, hän antaa ne minulle osottaen ilmeistä iloa siitä, että viimeinkin oli saanut voiton minusta. Isken tuluksista tulen ja sytytän kynttilän, tartun juropäisen pienokaisen käteen ja vien hänet vallan tyyneesti viereiseen huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli tarkoin suljettu ja jossa ei ollut mitään rikottavaa; jätän hänet siihen pimeään, lukitsen sitten tämän huoneen oven ja palaan huoneeseeni, ilman että hänelle olen sanonut sanaakaan. Luonnollisesti siellä ensin syntyi kauhea melu; sitä olin odottanut enkä ollut siitä millänikään. Lopulta melu lakkaa, minä kuuntelen ja huomaan, että hän mukautuu välttämättömään kohtaloonsa, ja rauhoitun. Seuraavana päivänä päivän valjetessa astun tuohon huoneeseen ja näen pienen huimapääni nukkuvan sohvalla vajonneena syvään uneen, joka niin väsyttävän mellastamisen jälkeen epäilemättä oli hyvin tarpeellinen.

Juttu ei päättynyt siihen. Äiti sai tietää, että hänen lapsensa oli viettänyt kaksi kolmannesta yöstään poissa vuoteestaan. Nyt oli kaikki hukassa; äidin mielestä pienokainen jo oli mennyttä kalua. Tämä huomasi tilaisuuden soveliaaksi kostolle ja tekeytyi sairaaksi, älyämättä, ettei sen kautta mitään voittaisi. Noudettiin lääkäri. Äidin onnettomuudeksi tämä lääkäri oli veitikka, joka ivatakseen äidin levottomuutta koetti sitä lisätä. Hän kuiskasi korvaani: "Antakaa minun vaan hoitaa asiaa, lupaan, että lapsi pitkäksi aikaa on menettävä halunsa näytellä potilasta." Nyt määrättiin erityinen ruokajärjestys ja huoneessa pysyminen ja lääkkeitä tilattiin apteekista. Surkuttelin tätä äiti parkaa, jota täten koko hänen ympäristönsä petti paitsi minua, jota hän rupesi vihaamaan juuri senvuoksi, etten häntä pettänyt.

Lausuttuaan minulle jotenkin ankaria moitesanoja hän virkkoi minulle, että poikansa terveys oli heikko, että hän oli perheensä ainoa perillinen, että hän oli pidettävä elossa mistä hinnasta tahansa ja ettei hän sallinut pienokaista pahotettavan. Siinä olin aivan samaa mieltä kuin hän; mutta hän tarkotti tuolla pahottamisen välttämisellä pienokaisen tahdon täydellistä noudattamista. Huomasin, että äitiä oli kohteleminen samoin kuin hänen lastansa. "Rouvaseni", sanoin jotenkin kylmästi, "minä en ollenkaan osaa kasvattaa perillistä, enkä edes tahdo sitä oppia: menetelkää siis sen mukaisesti." Minua kuitenkin tarvittiin vielä joku aika; isä sovitti asiat ja äiti kirjoitti vakituiselle kotiopettajalle kiirehtien häntä palaamaan ja lapsi, joka huomasi ettei sillä ollut mitään hyötyä minun uneni häiritsemisestä eikä myöskään potemisesta, päätti viimein sekä ruveta nukkumaan että voimaan hyvin.

Tuskin saattaa kuvitella, kuinka monella tämänkaltaisella oikulla tuo pikku tyranni oli kiusannut kasvattajaansa; kasvatus näet tapahtui äidin valvonnan alaisena, eikä hän kärsinyt, että perillisen tahtoa missään suhteessa vastusteltiin. Milloin vaan pojan päähän pisti lähteä kävelemään, täytyi olla valmis hänelle seuraa tekemään tai oikeammin häntä saattamaan, ja hän valitsi aina juuri sen hetken, jolloin hänen kasvattajallaan oli kovin kiire. Lapsi tahtoi minun suhteeni harjottaa samaa komentoa ja päivällä kostaa minulle siitä, että sen yöllä täytyi antaa minun nukkua rauhassa. Suostuin alttiisti kaikkeen ja annoin hänen aluksi ilmeisen selvästi huomata mielihyvän, jota tunsin siitä, että voin tehdä hänelle mieliksi. Sittemmin, kun häntä oli oikaistava oikullisuudestaan, menettelin toisin.

Ensin oli hänelle osotettava, että hän oli väärässä, eikä tämä ollut vaikeata. Kun tiesin, etteivät lapset koskaan pidä silmällä muuta kuin nykyhetkellisyyttä, saatoin oppilaani helposti alakynteen edeltäpäin laskemallani menettelytavalla: toimitin hänelle kotona huvituksen, jonka tiesin olevan erityisesti hänen mieleensä; ja hetkenä, jolloin näin hänen mitä innokkaimmin antautuvan siihen, ehdotin hänelle, että lähtisimme kävelemään. Hän kieltäytyi jyrkästi. Toistin ehdotukseni, mutta hän ei minua kuunnellut. Minun täytyi mukautua hänen tahtoonsa ja hän pani iloiten merkille tämän todisteen alistumisestani.

Seuraavana päivänä oli minun vuoroni. Olin asettanut niin, että hänellä oli ikävä: minä taas olin olevinani suuressa työn touhussa. Muuta ei tarvittu, jotta pienokainen päättäisi toimia kuten olin ajatellut. Hän tulikin luokseni ja tahtoi keskeyttää työni, saadakseen minut mitä pikimmin kävelemään kanssaan. Minä kieltäydyin; hän piti itsepäisesti kiinni tuumastaan. "Minäpä en tulekkaan", sanoin hänelle, "seuraamalla omaa tahtoasi, olet opettanut minua seuraamaan omaani; minä en tahdo lähteä kävelemään." "Vähät siitä", hän virkkoi vilkkaasti, "lähden siis yksin." "Kuten tahdot." Ja minä jatkan työtäni.

Hän pukeutuu, ollen hieman levoton huomatessaan, että minä annoin sen tapahtua itse tekemättä samoin. Valmiina lähtöön hän tulee sanomaan minulle hyvästi; vastaan hänen hyvästiinsä. Hän koettaa saada minut levottomaksi kertomalla mitä teitä aikoo kulkea; hänen puheestaan päättäen olisi luullut hänen menevän maailman ääreen. Osottamatta vähintäkään levottomuutta toivotan hänelle onnellista matkaa. Hänen neuvottomuutensa yhä vaan lisääntyy. Kuitenkin hän säilyttää malttinsa ja käskee juuri ennen lähtöään palvelijan seurata häntä. Palvelija, jonka menettelytapa jo edeltäkäsin on määrätty, vastaa ettei hänellä ole aikaa ja että hän on saanut työtä minulta, jota hänen tulee totella enempi kuin häntä. Tämä on pienokaiselle kova isku. Miten ymmärtää, että hänen annetaan lähteä yksin ulos, hänen, joka luulee olevansa tärkein henkilö talossa ja joka ajattelee taivaan ja maan harrastavan hänen suojelemistaan! Vähitellen hän rupeaa huomaamaan heikkoutensa; hän ymmärtää joutuvansa yksin keskelle ihmisiä, jotka eivät häntä tunne; hän huomaa edeltä ne vaarat, joihin hän voi joutua. Itsepäisyys nyt enää pitää hänen rohkeuttaan yllä; portaita hän astuu alas hitaasti ja alakuloisena. Viimein hän astuu kadulle lohduttaen itseään jossakin määrin sillä ajatuksella, että minut saatetaan vastuunalaiseksi siitä pahasta, mikä saattaa häntä kohdata.

Tätä juuri olin tarkottanut. Kaikki oli edeltäpäin valmistettua; ja kun asian ratkaisu oli käyvä jonkun verran julkiseksi, olin hankkinut isän suostumuksen. Tuskin poika oli astunut muutaman askeleen, kun hän oikealla ja vasemmalla kuuli eri huomautuksia itsensä johdosta. "Naapuri, katsoppa tuota näppärää nuorta herraa! Minnehän hän menee aivan yksin? Hän varmaankin eksyy, pyydänpä häntä tulemaan meille." "Älkää toki, naapuri hyvä. Ettekö näe, että se on tottelematon poikanulikka, joka on ajettu pois kodistaan, kun hän ei tahtonut käyttäytyä niin kuin pitää! Tyhjäntoimittajia ei pidä kutsua luokseen, antakaa hänen mennä minne tahtoo." "No, ohjatkoon häntä Herra, minua pahoittaisi, jos hänelle tapahtuisi joku onnettomuus." — Vähän kauempana hän kohtaa jotenkin yhdenikäisiään katupoikia, jotka häntä kiusottavat ja ilkkuvat. Kuta kauemmaksi hän kulkee, sitä enemmän vastuksia hän kohtaa. Ollen yksin ja vailla suojelijaa hän huomaa olevansa kaikkien pilkan esineenä ja huomaa suureksi hämmästyksekseen, ettei hänen olkanauharuusunsa ja kultapäärmeinen pukunsa tuota hänelle suurempaa kunnioitusta.

Tällävälin muudan ystävistäni, jota hän ei tuntenut ja jolle olin antanut toimeksi valvoa häntä, seurasi häntä askel askeleelta hänen huomaamattaan ja meni häntä sopivan hetken tultua puhuttelemaan. Tämä tehtävä, joka vivahti Sbriganin osaan kappaleessa "Monsieur de Pourceaugnac",[50] vaati älykästä henkilöä ja ystäväni täyttikin sen mestarillisesti. Pelottamatta lasta siinä äkillistä kauhua herättämällä hän saattoi sen niin hyvin käsittämään, miten varomaton sen uhkayritys oli, että hän puolen tunnin kuluttua toi jälleen luokseni pienokaisen, joka nyt oli nöyrä ja häpeissään ja joka ei rohjennut nostaa katseitaan maasta.

Saattaakseen tähän kävelyyn yhtyneen ikävyyden oikein tuntuvaksi, pojan isä muka oli lähtemässä ulos, juuri sinä hetkenä, kuin pienokainen astui sisälle; isä tapasi pojan portilla. Pojan täytyi nyt sanoa, mistä tuli ja miksi minä en ollut hänen mukanansa.[51] Lapsi parka olisi tahtonut vajota sata jalkaa maan alle. Huolimatta pitää sille pitkää nuhdesaarnaa isä sanoi sille välinpitämättömämmin kuin mitä olin odottanut: "Kun tahdot vastedes lähteä yksin kävelemään, olkoon se sinulle sallittu; mutta koska en kärsi maankulkijaa talossani, niin laita niin, jos tämä vielä kerran tapahtuu, ettet enää palaa kotia." Minä puolestani vastaanotin pojan lausumatta moitteen tai ivan sanaa, mutta hieman juhlallisesti. Ja peläten, että hän voisi epäillä tätä kaikkea toimeenpannuksi ilveilyksi, en sinä päivänä suostunut menemään hänen kanssaan kävelemään. Seuraavana päivänä näin suureksi mielihyväkseni, että hän minun seurassani kulki voittoriemuisen näköisenä samojen henkilöiden ohi, jotka edellisenä päivänä olivat häntä ilkkuneet kohdatessaan hänet yksin. On luonnollista, ettei pienokainen enää uhannut lähteä yksin kävelemään.

Näillä ja tämänkaltaisilla keinoilla onnistui minun siinä vähässä ajassa, jonka vietin hänen kanssaan, saada hänet tekemään kaikki, minkä tahdoin, hänelle mitään nimenomaan määräämättä, häneltä mitään kieltämättä, saarnaamatta, kehottamatta ja kiusaamatta turhilla opetuksilla. Ja kun minä puhuin, hän oli tyytyväinen, mutta vaitioloni saattoi hänet levottomaksi; hän ymmärsi silloin, että joku seikka oli hullusti, ja aina hän sai opetusohjeen itse asiasta. Mutta palatkaamme aineeseemme.

Nämä alituiset harjotukset, jotka on jätetty luonnon yksinomaisen ohjauksen varaan, eivät suinkaan tylsytä henkeä ruumista vahvistaessaan, vaan kehittävät päinvastoin meissä sitä ainoanlaista järkevyyttä, jota alkuikä kykenee omaksumaan ja joka on kaikkein tärkein joka iälle. Ne opettavat meitä hyvin tuntemaan voimiemme käyttämisen, ruumiimme suhteet ympäröiviin esineisiin, meidän käytettävinämme olevat luonnolliset välikappaleet, jotka sopivat elimillemme. Onko sen suurempaa typeryyttä kuin se, jota alati kamarissa ja äitinsä silmien alla kasvatettu lapsi osottaa, joka tietämättä, mitä paino ja vastustusvoima merkitsee, tahtoo nyhtää irti suuren puun tai vierittää liikkeelle kallion? Ensi kerran lähtiessäni ulkopuolelle Geneven tahdoin ottaa kiinni nelistävän hevosen ja viskelin kiviä Salève vuorta vastaan, joka oli kahden ranskanpenikulman päässä minusta. Olin kaikkien kylän lasten pilkan esineenä ja olin heidän mielestään täydellinen hölmö. Oppiin vivun käyttämisestä tutustutaan kahdeksantoista vuotiaana ylemmissä oppikouluissa; ei ole ainoatakaan kahdentoistavuotiasta maalaispoikaa, joka ei osaisi käyttää vipua paremmin, kuin Akatemian ensimäinen mekanikko. Se oppi, minkä koululaiset saavat keskinäisestä seurustelusta koulupihalla, on sata kertaa hyödyllisempää kuin kaikki, mikä niille sanotaan luokalla.

Tarkastakaa kissaa, kun se ensikerran tulee sisälle huoneeseen; se tutkistelee, katselee, nuuskii, ei jää hetkeksikään paikoilleen, se ei luota mihinkään, ennenkuin on tutkinut kaikki ja tutustunut kaikkeen. Samoin menettelee lapsi, alkaessaan kävellä ja astuessaan niin sanoakseni ulos avaraan maailmaan. Koko ero on siinä, että paitsi näköä, joka molemmille on yhteinen, lapsi käyttää luonnon antamina tunnusteluvälikappaleinaan käsiä, ja kissa synnynnäistä hienoa hajuaistiaan. Tämän taipumuksen hyvästä tai huonosta kehittämisestä riippuu, ovatko lapset taitavia vai kömpelöitä, hitaita vai vilkkaita, varomattomia vai varovaisia.

Koska siis ihmisen ensimäisten luonnollisten liikkeiden tarkotus on mitata voimiansa kaiken ympäröivän suhteen ja ottaa selville kaikki ne havainnolliset ominaisuudet, jotka hän löytää kustakin esineestä ja jotka voivat vaikuttaa häneen, on hänen ensimäinen opiskelunsa jonkunlaista kokeilevaa fysiikkaa, joka tarkottaa hänen omaa ylläpitämistään, ja josta hänen huomionsa käännetään pois mieteperäisillä opinnoilla, ennenkuin hän on huomannut oikean asemansa maailmassa. Niin kauan kuin hänen hennot ja taipuvat elimensä voivat mukautua niiden esineiden mukaan, joihin niiden tulee kohdistaa vaikutuksensa, niin kauan kuin hänen himmentymättömät aistinsa ovat vapaat harhamielteistä, on aika harjotella kumpiakin niille ominaisiin toimituksiin ja oppia tuntemaan niitä havainnollisia suhteita, jotka vallitsevat meidän ja ulkomaailman välillä. Koska kaikki, mikä joutuu ihmisymmärrykseen, tulee siihen aistien välityksellä, on ihmisen ensi ymmärtäminen aistihavainnollista ymmärtämistä; se on järkiperäisen ajatustoiminnan pohja. Ensimäiset filosofian opettajamme ovat jalkamme, kätemme ja silmämme. Jos näiden sijaan pannaan kirjoja, ei täten opeteta meitä järkevästi ajattelemaan; siten meitä opetetaan käyttämään toisen järkeä; siten meitä opetetaan paljon uskomaan, mutta ei koskaan tietämään mitään.

Sen, joka tahtoo harjottaa jotakin taidetta, tulee ensin hankkia itselleen tarpeelliset työkalut. Ja jotta näitä työkaluja voisi hyödyllisesti käyttää, tulee niiden olla tehdyt tarpeeksi vahvoiksi kestämään käyttämisen aiheuttamaa kulumista. Oppiaksemme ajattelemaan, meidän siis tulee harjottaa jäseniämme, aistimiamme, elimiämme, jotka ovat ymmärryksen välikappaleita; ja jotta voisimme näiden välikappaleiden käyttämisestä saada mitä suurimman hyödyn, tulee niiden kannattajan, ruumiin, olla terve ja vahva. Siis, kaukana siitä, että ihmisen todellinen ymmärtämiskyky kehittyisi riippumattomasti ruumiista, päinvastoin hyvä ruumiinrakennus saattaa henkisen toiminnan helpoksi ja varmaksi.

Osottaessani miten on käytettävä lapsuuden pitkää joutilaisuutta, koskettelen yksityisseikkoja, jotka saattavat tuntua naurettavilta. Mikä sukkela opetus, huudahtanee joku minulle, joka oman kritiikkinne mukaan rajoittuu neuvomaan sellaista, jota ei kenenkään tarvitse oppia! Mitä hyödyttää hukata aikaa, antamalla ohjeita, jotka aina tarjoutuvat itsestään ja jotka eivät maksa vaivaa eivätkä huolenpitoa? Mikä kahdentoistavuotias lapsi ei tee kaikkea sitä, minkä tahdotte opettaa kasvatillenne, jopa sitä, minkä se on oppinut opettajiltaan?

Erehdytte, hyvät herrat! Minä opetan kasvatilleni pitkään aikaan kysyvää ja hyvin vaivalloista taitoa, jota teidän oppilaillanne varmaankaan ei ole, nimittäin tietämättömyyden taitoa; sillä niiden henkilöiden tietomäärä, jotka eivät kuvittele tietävänsä enempää, kuin sen, minkä tietävät, rajoittuu hyvin harvoihin seikkoihin. Te sanotte tarjoavanne oppilaillenne tiedettä; olkoon menneeksi; minä puolestani harrastan niiden välikappaleiden hankkimista, joiden avulla tiedettä voidaan omaksua. Kerrotaan venetsialaisten muinoin suurella komeudella näyttäneen Espanjan lähettiläälle P. Markuksen aarretta; tämä ei lausunut yhtään ihailun sanaa, katsahti vaan pöytien alle ja virkkoi: Qui non c'è la radice.[52] Aina kun kuulen jonkun opettajan panevan oppilaansa laskettelemaan tietojaan, on minulla halu huudahtaa hänelle samoin.

Kaikki, jotka ovat ajatelleet muinaiskansojen elintapoja, johtavat voimisteluharjotuksista tuon ruumiin ja sielun reippauden, joka tuntuvimmin erottaa nuo kansat nykyajan ihmisistä. Se tapa, jolla Montaigne kannattaa tätä mielipidettä, osottaa, että hänellä siitä oli vahva vakaumus; hän palaa siihen alinomaa ja tuhannella eri tavalla. Puhuessaan lapsen kasvatuksesta hän sanoo, että sen sielun karkaisemista varten on välttämätöntä vahvistaa sen lihaksia; totuttamalla sitä työhön se totutetaan kärsimystä kestämään; totuttamalla sitä ruumiinharjotusten ponnistuksiin, se karaistaan kestämään nyrjähtymistä, vatsakipua ja kaikkia tauteja. Viisas Locke, hyvä Rollin, oppinut Feury ja pedanttinen de Crousaz, joiden mielipiteet kaikessa muussa ovat suuresti toisistaan eroavat, ovat kaikki yhtä mieltä siinä, että lasten ruumiilliselle kehitykselle on omistettava suurta huolta. Tämä on järkevin kaikista heidän ohjeistaan; sitä kuitenkin enimmin laiminlyödään ja tullaan aina laiminlyömään. Olen jo tarpeeksi puhunut sen tärkeydestä; ja kun sen suhteen ei voi tuoda esiin parempia perusteita ja järkevämpiä osviittoja kuin ne, jotka tapaa Locken teoksessa,[53] tyydyn viittaamaan siihen, omasta puolestani lisättyäni muutamia näkökohtia hänen huomautuksiinsa.

Kasvavan ruumiin jäsenten tulee olla vapaina, avaroiden vaatteiden peittäminä; ei mikään saa estää niiden liikettä ja kasvamista; älköön yksikään vaatekappale olko liian ahdas, liiaksi ihomyötäinen, älköön käytettäkö mitään puristavia vöitä. Ranskalainen puku, joka jo miehille on epämukava ja epäterveellinen, on haitallinen varsinkin lapsille. Ruumiinnesteet, jotka täten tukkeutuvat ja pysähtyvät kiertokulussaan, turmeltuvat, varsinkin, jos tämän lisäksi tulee toimeton ja paikallaan-istujan elämä, jopa ne mätänevät ja synnyttävät keripukkia; tämä tauti käy päivä päivältä meillä yhä yleisemmäksi, jotavastoin vanhat kansat sitä tuskin tunsivat, kun niiden vaatetus- ja elintavat suojelivat niitä siltä. Käytännössä oleva husaarinpuku ei suinkaan poista pahaa, vaan päinvastoin lisää sitä; se tosin säästää lapsilta muutamia nauhoja ja vöitä, mutta rutistaa sen sijaan niiden koko ruumista. Parasta on antaa niiden käydä lapsenhameessa, niin kauan kuin mahdollista, ja sitten antaa niille hyvin avara puku panematta ollenkaan painoa siihen, että niiden vartalon muoto tulisi näkyviin, sillä tämä vaan saattaisi sen muodottomaksi. Lasten henkiset ja ruumiilliset viat johtuvat melkein kaikki samasta syystä; tahdotaan niistä tehdä aikaihmisiä ennen aikaa.

On olemassa iloisia värejä ja synkkiä värejä; edelliset miellyttävät lapsia enemmän; ne pukevatkin niitä paremmin, enkä käsitä miksi ei tässä suhteessa otettaisi huomioon niin luonnollista maun määrääjää; mutta niin pian kuin ne suosivat jotakin kangasta vaan sentähden, että se on komeata, on niiden sydän jo ylellisyyden ihailuun antautunut, takertunut yleisen mielipiteen kaikkiin oikkuihin, eikä tuo maku varmaankaan niissä ole herännyt niiden omasta taipumuksesta. Melkoinen merkitys kasvatukseen nähden on vaatteiden valinnalla ja tämän valinnan vaikuttimilla. Eivätpä ainoastaan sokeasti menettelevät äidit lupaa lapsilleen palkinnoksi upeita vaatteita, näkee älyttömien kasvattajienkin uhkaavan oppilaitaan, sanomalla heille rangaistukseksi antavansa karkeamman ja yksinkertaisemman vaatetuksen. "Ellet lue paremmin, ellet varo paremmin vaatteitasi, sinut vaatetetaan pian tuon maalaispojan tavoin." Tämä tietää samaa kuin että sanottaisiin: "Tiedä, ettei ihminen ole mitään ilman pukuaan, että sinun koko arvosi piilee vaatteissasi." Onko ollenkaan ihmeellistä, että näin viisaat opetukset nuorison mielessä löytävät kiitollisen maaperän, että nuoret niistä oppivat panemaan arvoa ainoastaan puvun koreuteen ja punnitsemaan ihmisarvoa yksistään ulkomuodon mukaan!

Jos minun tehtäväkseni tulisi oikaista täten pilatun lapsen mieli, asettaisin niin, että sen upeimmat vaatteet olisivat epämukavimmat. Ne häntä lakkaamatta vaivaisivat, pitäisivät pakollisena ja lukemattomilla tavoilla häirittynä. Karkottaisin vapauden ja iloisuuden pienokaisen upeuden takia. Jos se tahtoisi ottaa osaa toisten yksinkertaisemmin puettujen lasten leikkeihin, täytyisi näiden heti lakata ja leikkivien hajaantua. Sanalla sanoen, ikävystyttäisin sitä ja kyllästyttäisin sen siihen määrin komeuteensa, saattaisin sen siihen määrin kultapäärmeisen nuttunsa orjaksi, että siitä tekisin sille vitsauksen ja että se katselisi vähemmin kauhistuneena pimeintä vankilakoppia kuin loistavaa pukuansa. Niin kauan kuin lasta ei ole saatettu ennakkoluulojemme orjaksi, sen hartain toivomus on aina elää mukavasti ja vapaana; yksinkertaisin ja mukavin puku, sellainen, joka vähimmin rajoittaa sen vapautta, on aina sen mielestä paras.

Ruumis tottuu liikuntoon ja harjotuksiin, mutta vielä helpommin toimettomuuteen. Kun jälkimäinen tapahtuu, virtaavat ruumiinnesteet tasaisesti ja yhdenmukaisesti, ja silloin tulee suojella ruumista ilmanmuutoksilta; edellisessä tapauksessa taas ruumis siirtyy alinomaa liikkeestä lepoon, lämmöstä kylmään, ja silloin tulee sitä totuttaa kaikkiin eri ilmanvaihdoksiin. Siitä seuraa, että kaikkien henkilöiden, jotka toimiensa vuoksi ovat asuinhuoneeseensa sidotut, tulee aina pukeutua lämpimästi, pysyttääkseen kaikkina vuodenaikoina ja päivänhetkinä ruumiinlämmön jotenkin samana. Niiden päinvastoin, jotka menevät ulos ja taas palaavat sisälle, tehden sen tuulisäällä, auringonpaisteella, sateella, joilla on paljo ruumiinliikettä ja jotka viettävät suurimman osan aikaansa taivasalla, tulee aina pukeutua kevyesti, jotta tottuisivat kaikkiin ilmanmuutoksiin, kaikkiin ilmalämmön eri asteisiin, ilman että nämä seikat heihin vaikuttavat haitallisesti. Neuvon kaikkia käyttämään samoja vaatteita eri vuodenaikoina; niin on ainakin Émileni säännöllisesti tekevä. Tällä en tarkota, että hänen kesällä tulisi käyttää talvivaatteitaan, kuten paikallaan-istujan elämää viettävät henkilöt tekevät, vaan että hän talvella käyttää kesävaatteitaan, kuten työmiehet tekevät. Tätä jälkimäistä tapaa noudatti Newton koko elinaikansa, ja saavutti kahdeksankymmenen vuoden iän.

Joka vuodenaikana tulee käyttää kevyttä päähinettä tai olla sitä kokonaan käyttämättä. Muinaiset egyptiläiset olivat aina avopäin; persialaiset peittivät päänsä suurilla hiippahatuilla ja käyttävät vieläkin paksuja turbaaneja, joiden käyttämisen, Chardinin mukaan, maan ilmanala tekee välttämättömäksi. Olen toisessa paikassa[54] kosketellut sitä eroa, jonka Herodotos taistelukentällä huomasi persialaisten ja egyptiläisten pääkallojen välillä. Koska siis on tärkeätä, että päänluut kehittyvät kovemmiksi, tiviimmiksi ja lujemmiksi ja vähemmin huokoisiksi, jotta ne paremmin suojelisivat aivoja vammoilta, vilustumiselta, kuumenemiselta ja kaikilta ilmanvaihdon vaikutuksilta, niin totuttakaa lapsianne olemaan kesät ja talvet, päivällä ja yöllä avopäin. Jos taas pitääksenne lasten hiukset puhtaina ja järjestyksessä tahdotte niille yöksi antaa päähineen, niin olkoon tämä ohut, hieno myssy, sentapainen verkkopäähine, jolla baskit peittävät hiuksensa. Tiedän kyllä, että useimmat äidit, joihin Chardinin huomautus tekee syvemmän vaikutuksen kuin minun järkisyyni, luulevat kaikkialla vallitsevan persian ilmanalan. Mutta minä en ole valinnut kasvatikseni europpalaista, tehdäkseni hänestä aasialaisen. Yleensä annetaan lapsille liian lämpimät puvut, varsinkin alkuiässä. Niitä pitäisi pikemmin totuttaa kylmään kuin lämpimään; suuresta kylmästä ne eivät koskaan kärsi haittaa, jos ne siihen totutetaan aikaisin. Niiden iho on herkkähuokoinen ja ohut, ja sallii hyvin runsaan hikoilemisen, joten liian suuri lämpimyys välttämättömästi vaikuttaa uuvuttavasti. Onpa tunnettu asia, että lapsia kuolee enemmän elokuussa kuin missään muussa kuussa. Muuten selviää ilmeisesti verrattaessa pohjoismaiden kansoja etelämaiden kansoihin, että ylenmääräisen kylmän kestäminen saattaa karkaista enemmän kuin liian lämmön kärsiminen. Mutta mikäli lapsi kasvaa ja sen jäntereet vahvistuvat, tulee sitä vähitellen totuttaa kestämään auringon säteitä. Jos tässä suhteessa menettelee asteittain, saattaa lopulta vaaratta totuttaa lasta kuuman vyöhykkeen helteeseen.

Keskellä miehekkäitä ja järkeviä ohjeitaan Locke lankeaa ristiriitaisuuksiin, joita ei odottaisi niin tarkkajärkiseltä ajattelijalta. Tämä sama mies, joka neuvoo, että lapset kesällä uisivat jääkylmässä vedessä, varoittaa antamasta niiden lämminneinä juoda kylmää vettä ja panna pitkäkseen kosteaan paikkaan.[55] Mutta koska hän tahtoo, että lasten jalkineet aina päästävät läpi vettä, niin eikö tämä siis tapahdu, kun niiden on kuuma, ja eikö voi jalkojen vaikutuksesta ruumiiseen tehdä samaa johtopäätöstä kuin hän tekee käsien suhteesta jalkoihin ja ruumiin suhteesta kasvoihin. Jos vaaditte, huomautan hänelle, että ihmisruumiin tulee olla aivan yhtä vähässä määrin arka kuin kasvojen, miksi moititte minua siitä, jos vaadin, että sen tulee olla yhtä vähän arka kuin jalat?

Estääkseen lapsia juomasta, kun niiden on kuuma, hän määrää, että pitää totuttaa niitä syömään pala leipää ennen juomista. Tuntuu hyvin kummalliselta, että tulee antaa lapsen syödä, kun sen on jano; pikemmin tahtoisin antaa sen juoda, kun sen on nälkä. Minua ei koskaan saada uskomaan, että luonnolliset tarpeemme ovat niin kohtuuttomat, ettei niitä voisi tyydyttää joutumatta hengenvaaraan. Jos niin olisi laita, ihmissuku olisi aikoja sitten kuollut sukupuuttoon, ennenkuin se olisi oppinut, mitä sen elinehdot vaativat.

Aina kun Émilen on jano, tahdon antaa hänen juoda. Hänelle on annettava puhdasta vettä, siihen mitään sekottamatta, jopa ollenkaan sitä lämmittämättä, vaikka hänen olisi niin kuuma, että hiki valuisi ja vaikka oltaisiin keskellä talvea. Ainoa seikka, joka on otettava huomioon, on itse veden laatu. Jos hänelle annetaan jokivettä, hän juokoon sitä heti sellaisenaan. Jos taas annetaan lähdevettä, tulee antaa sen joku aika ennen juomista olla vapaan ilman vaikutuksen alaisena. Lämpiminä vuodenaikoina jokivesi on lämmintä; mutta niin ei ole lähdeveden laita, joka ei ole ollut vapaan ilman yhteydessä. Tulee siis odottaa, kunnes sillä on ilman lämpömäärä. Talvella päinvastoin lähdevesi tässä suhteessa on vähemmän vaarallista kuin jokivesi. Mutta eipä ole luonnollista eikä tavallista, että talvella kuumenemme ja hiestymme taivasalla. Kylmä ilma näet, joka lakkaamatta koskettelee ihoa, tunkee hien sisälle ruumiiseen ja estää huokoset aukenemasta tarpeeksi päästääkseen hien vapaasti valumaan ulos. En näet tahdo, että Émile harjottelisi ruumistaan talvella huoneessa lämmittävän takkavalkean ääressä, vaan ulkona kentällä keskellä lunta ja jäätä. Jos ei hänen ruumiinsa lämpene muusta kuin lumipallojen tekemisestä ja heittelemisestä, juokoon hän vettä milloin tahtoo, jatkakoon juotuaan ruumiinliikettään, eikä siitä tarvitse pelätä mitään haittaa. Jos hän jonkun toisenkin ruumiinliikkeen johdosta hiestyy ja tuntee janoa, juokoon vaan kylmää vettä talvellakin. Pitäkää ainoastaan huolta siitä, että hän matkan päästä ja hitaasti astuen noutaa vettä itselleen. Arvattavasti on kylmä, joten hän tarpeeksi jäähtyy saapuessaan perille ja voi juoda kylmää vettä vaaratta. Ryhtykää ennen kaikkea näihin varokeinoihin hänen huomaamattansa. Parempi on, että hän joskus olisi sairaana, kuin että aina tarkoin pitäisi silmällä terveyttään.

Lapset tarvitsevat paljon unta, ne kun harjottavat tavattoman paljon ruumiinliikettä. Toinen näistä seikoista on toisen vastapainona; kokemus osottaa että molemmat niille ovat yhtä tärkeät. Levon aika on yö, se on luonnon järjestys. On yleisesti tunnettu asia, että uni on levollisempi ja makeampi auringon ollessa taivaanrannan alapuolella ja ettei auringonsäteiden lämmittämä ilma salli meidän nauttia yhtä rauhallista ja virkistävää unta. Terveellisin tapa on epäilemättä nousta ja panna maata auringon mukana. Siitä seuraa, että ihmisten ja eläinten meidän ilmanalassamme tarvitsee nukkua kauemmin talvella kuin kesällä. Mutta kansalaisen elämä ei ole tarpeeksi yksinkertainen ja luonnollinen eikä tarpeeksi vapaa muutoksista ja satunnaisuuksista, jotta voisi totuttaa ihmistä tuollaiseen yhdenmukaisuuteen siinä määrässä, että se hänelle muuttuisi välttämättömäksi. Tietysti tulee noudattaa määrättyjä sääntöjä; mutta ensimäinen sääntö on se, että niistä voi poiketa kun tarve vaatii. Älkää siis ajattelemattomasti hemmotelko oppilastanne totuttamalla sitä yhtämittaiseen levolliseen uneen, joka ei koskaan keskeydy. Antakaa hänen ensin seurata luonnon lakia, mutta älkää unhottako, että hänen eläessään keskellä yhteiskuntaamme tulee kohota yläpuolelle tätä lakia, että hänen tulee osata panna maata myöhään, nousta aikaisin, tulla äkkiä herätetyksi ja valvoa yönsä siitä kärsimättä. Jos tämä alotetaan jo aikaisin ja jos jatketaan hitaasti ja asteittain, totutetaan ruumis kestämään sellaista, mikä tuottaisi sille perikadon, jos se täysin kehittyneenä joutuisi sen alaiseksi.

Niinikään on tärkeätä alusta pitäen tottua kovaan vuoteeseen; täten lopulta ei pidä mitään vuodetta epämukavana. Yleensä ankara elintapa, kun se on muuttunut tavaksi, lisää mielihyvän aistimuksia; veltto elintapa taas tuottaa lukemattomia mielipahantunteita. Liian hemmotellut henkilöt eivät enää saa unta muuten kuin nukkuen untuvilla; ne henkilöt, jotka ovat tottuneet nukkumaan laudoilla, saavat unta missä tahansa. Sille, joka heti maata pantuaan vaipuu uneen, ei mikään vuode ole kova.

Pehmeä vuode, jossa nukkuja vajoaa höyheniin ja untuviin, veltostuttaa ja ikäänkuin hajottaa ruumiin. Liian lämpimän peitteen verhoomat munuaiset kuumenevat. Siitä johtuu usein kivitauti ja toisenlaisia kipuja ja välttämättömästi herkkä ruumiintila, joka tarjoaa hedelmällisen maaperän kaikille taudeille.

Paras vuode on se, joka tuottaa parhaan unen. Sellaisen me, Émile ja minä, hankimme itsellemme päivän kuluessa. Me emme tarvitse persialaisia orjia vuodettamme kohentamaan; tekemällä maatyötä parhaiten kohennamme makuusijamme.

Tiedän kokemuksesta, että kun lapsi on terve, sen voi mielensä mukaan nukuttaa ja pitää valveilla. Kun lapsi on pantu vuoteeseen ja kun se lörpötyksellään väsyttää hoitajaa, tämä sanoo sille: nuku! Se vaikuttaa yhtä vähän kuin jos hän lapsen ollessa sairaana sanoisi: tule terveeksi. Paras keino saada lapsi nukkumaan on se, että sitä itseä ikävystytetään. Jos puhuu siksi, kunnes sen on pakko vaieta, se on nukkuva pian. Saarnat ovat aina jossakin suhteessa hyödylliset; on parempi puheella nukuttaa lapsi kuin tuudittamisella. Mutta jos illalla käytätte tätä nukutuskeinoa, varokaa sen käyttämistä päivällä.

Joskus herätän Émilen, en juuri peläten, että hän voisi tottua nukkumaan liian kauan, vaan totuttaakseni hänet kaikkeen, siihenkin, että hänet äkkiä herätetään. Minulla olisi varsin vähän kykyä tähän tehtävääni, ellen osaisi totuttaa häntä heräämään itsestään ja nousemaan niin sanoakseni minun mieleni mukaan, ilman että hänelle sanon sanaakaan. Jos hän ei nuku tarpeeksi kauan, viittaan siihen, että aamupäivä on oleva ikävä, joten hän itse pitää voittona kuta enemmän tätä aamupäivää hän voi kuluttaa uneen. Jos hän taas nukkuu liian kauan, osotan hänelle herätessään jotakin, joka häntä erityisesti huvittaa. Jos tahdon, että hän herää määrähetkellä, sanon hänelle: huomisaamuna kello kuusi lähdetään kalaan, tai tehdään huviretki siihen tai siihen paikkaan; tahdotko tulla mukaan? Hän sanoo lähtevänsä ja pyytää minua herättämään. Lupaan tahi olen lupaamatta, miten katson asianhaarojen vaativan. Jos hän herää liian myöhään, olen jo lähtenyt. Olisipa kummallista, ellei hän pian oppisi itsestään heräämään.

Jos muuten tapahtuisi niin, mikä on harvinaista, että veltto lapsi näyttäisi taipumusta vajota laiskuuteen, ei pidä antaa sen seurata tätä taipumustaan, josta se tuiki veltostuisi, vaan tulee hankkia sille jotain kiihotinta, joka sen siitä herättää. Luonnollisesti tässä ei ole kysymys sen pakottamisesta vilkkaaseen toimintaan, vaan tulee kiihottaa sitä siihen jollakin sopivalla yllykkeellä, joka yllyke, jos se on hyvin valittu ja luonnon järjestyksen mukainen, tuottaa meille yhtaikaa kaksi etua.

En saata kuvitella mitään, johon ei voisi, taitavasti menetellen, saada lapsia mielistymään, jopa intohimoisesti kiintymään, ilman että niiden itserakkautta, kilpailuhalua tai kateutta kiihotetaan. Niiden vilkkaus ja matkimishalu riittävät; varsinkin niiden luonnollinen iloisuus tarjoaa hyvän keinon, jonka käyttäminen tuottaa varmat tulokset, mutta jonka hyötyä ei vielä yksikään opettaja ole huomannut. Aina leikkiessään, jos ne vaan varmasti tietävät, että leikki on kysymyksessä, ne kärsivät valittamatta, jopa nauraen, tuskia, joita eivät koskaan muulloin kestäisi vuodattamatta runsaita kyyneltulvia. Pitkät paastoamiset, iskut, palohaavat ja kaikenlaiset väsyttävät retket ovat nuorten raakalaisten mielestä huvituksia; tämä todistaa, että kärsimykselläkin on höysteensä, joka voi poistaa siltä katkeruuden. Mutta eivätpä kaikki opettajat kykene valmistamaan täten höystettyä ruokaa eivätkä kaikki oppilaat sitä nauttimaan irvistelemättä. Mutta eksynpä uudelleen poikkeuksiin, ellen ole varuillani.

Poikkeuksetta kuitenkin ihminen on tuskien, sukunsa kärsimysten, tapaturmien, hengenvaarojen ja vihdoin kuoleman alainen. Kuta enempi hänet totutetaan näihin ajatuksiin, sitä enempi hänestä häädetään tuo tuskallinen herkkätuntoisuus, joka kärsimättömyyttä synnyttäen lisää tuskan kestämisen vaikeutta. Kuta enempi hänet tutustetaan niihin kärsimyksiin, jotka saattavat häntä kohdata, sitä enempi, kuten Montaigne olisi sanonut, niiltä katkaistaan tuo outouden kärki ja sitä enempi hänen sielunsa karkaistaan. Hänen ruumiinsa on oleva se panssari, josta kaikki henkeä uhkaavat nuolet kimpoavat pois. Koska kuoleman lähestyminen ei vielä ole itse kuolema, on tämä menettävä kauhunsa; hän ei niin sanoakseni kuole ollenkaan. Hän on oleva joko elävä tai kuollut, eikä mitään muuta. Hänestä sama Montaigne olisi voinut sanoa, kuten on sanonut eräästä Marokon kuninkaasta, ettei kukaan ole elänyt niin täydesti viime hetkeen asti. Mielen jäntevyys ja lujuus, kuten kaikki muut hyveet, ovat juurrutettavat lapsuudessa. Mutta niitä ei opeteta lapsille terottamalla niiden nimet lasten muistiin, vaan siten, että ne saatetaan niihin mieltymään, ennenkuin tietävät, että ne ovat hyveitä.

Kuolemasta puhuessani kysyn, miten on menetteleminen oppilaamme suhteen rokkotaudin vaaraan nähden. Onko rokko siihen istutettava aivan alkuiässä, vai onko odotettava kunnes se saa luonnolliset rokot? Edellinen tapa, joka nykyaikana on yleinen käytännössä, suojelee vaarasta sen osan ihmisikää, jossa elämällä on suurin arvonsa. Sen sijaan se panee alttiiksi vaaralle sen iän, jolla on vähin arvo, jos hyvin toimitettu rokotus yleensä voi tuottaa mitään vaaraa.[56]

Jälkimäinen menettelytapa on enemmän sopusoinnussa yleisten periaatteidemme kanssa, nimittäin, että annamme luonnon kaikessa seurata omia ohjeitaan, jotka se heti hylkää, kun ihminen niihin sekaantuu. Luonnonihminen on aina valmis: antakaamme siis luonnon, tuon suuren lääkärin, itse toimeenpanna istutus; se on paremmin valitseva sopivan hetken kuin me.

Älköön tästä tehtäkö sitä johtopäätöstä, että minä en hyväksy rokottamista, sillä ne perusteet, joiden nojalla minä vapautan kasvattini siitä, eivät olisi ollenkaan käytännölliset teidän kasvatteihinne nähden. Teidän kasvatustapanne ei kehitä niitä kestämään rokkoa, kun saavat tämän taudin; jos sen puhkeaminen jätetään sattuman varaan, kasvattinne luultavasti siihen kuolevat. Olen huomannut, että eri maissa vastustetaan rokotusta sitä enempi, kuta tärkeämmäksi se käy, ja syy tähän on helposti huomattavissa. Tuskin katson tätä kysymystä sen arvoiseksi, että Émileeni nähden rupeaisin sitä punnitsemaan. Hänet rokotetaan tai jätetään rokottamatta, riippuen ajasta, paikasta ja olosuhteista: häneen nähden tämä on melkein yhdentekevää. Jos häneen istutetaan rokkoa, on siitä se etu, että edeltäpäin huomataan ja tunnetaan hänen tautinsa; tällä on arvonsa. Mutta jos hän saa luonnollisen rokon, on hän pelastunut lääkärin käsistä, ja se on paljon tärkeämpää.

Erityiskasvatus, jonka yksinomaisena päämääränä on saattaa eroamaan rahvaasta tämän kasvatuksen saaneet, valitsee aina etupäässä kalliimmat oppialat ja hylkää tavallisimmat, jotka juuri ovat hyödyllisimmät. Niinpä kaikki huolellisesti kasvatetut nuorukaiset oppivat ratsastamaan, tämä opetus kun maksaa paljon rahaa. Mutta eipä melkein yksikään heistä opi uimaan, se kun ei maksa mitään, ja kun työmies voi oppia uimaan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Ja kuitenkin matkustaja, joka ei ole käynyt ratsastuskoulua, nousee hevosen selkään, pysyy siinä ja ratsastaa sen verran kuin tarve vaatii; veteen joutunut taas hukkuu uimatta, sillä uida ei osaa sitä erityisesti oppimatta. Muuten ei kenenkään ole pakko harjottaa hengenvaarallista ratsastustaitoa, jotavastoin ei kukaan ole varma siitä, eikö hänen pidä uimalla pelastua hukkumisvaarasta, jolle ihminen niin usein on alttiina. Émile on tunteva itsensä yhtä kotiutuneeksi vedessä kuin maalla. Jospa ihminen voisi elää joka elementissä! Jos voisimme oppia lentämään, tekisin hänestä kotkan, ja salamanterin, jos voisimme kestää tulta.

Pelätään, että lapsi hukkuu opetellessaan uimaan. Jos se hukkuu opetellessaan uimaan tai uimataidon puutteessa, on syy kummassakin tapauksessa kasvattajan. Ainoastaan turhamielisyys saattaa uhkarohkeaksi; emme ole uhkarohkeita, kun ei kukaan meitä näe. Émile ei tätä ominaisuutta osottaisi, vaikka koko maailma häntä katselisi. Harjotus kun ei riipu vaarasta, on hän isänsä puutarhassa oppiva uimaan Hellespontin yli. Mutta täytyypä valmistua vaarankin varalle, jotta ei sen ilmaannuttua menetä malttiaan. Tämä on huomattava puoli puheenaolevassa harjottelemisessa. Muuten tarkoin punniten vaaraa pojan voimien mukaan ei minun tarvitse pelätä mitään varomattomuuden aiheuttamaa vaaraa, kun aina sovitan niin, että hän pitää yhtä paljon huolta turvallisuudestaan kuin minä omasta turvallisuudestani.

Lapsi ei tietysti vedä vertoja aikaihmiselle; sillä ei ole samoja voimia eikä samaa ymmärrystä; mutta se näkee ja kuulee yhtä hyvin tai melkein yhtä hyvin. Sillä on yhtä herkkä makuaisti, vaikka ei yhtä hieno, ja se erottaa yhtä hyvin hajut, vaikka sen aistillinen halu ei niistä kiihotu yhtä suuressa määrin. Ensimäiset kyvyt, jotka meissä muodostuvat ja kehittyvät, ovat aistit. Niitä siis pitäisi ensiksi viljellä, mutta ne ovat juuri ainoat, jotka unhotetaan ja joita enimmän laiminlyödään.

Aistien harjottaminen ei ole niiden pelkkää käyttämistä, vaan se on opettelemista niiden avulla oikein arvostelemaan, niin sanoakseni havaitsemaan; emme näet osaa kosketella, nähdä emmekä kuulla muulla tavoin, kuin miten olemme oppineet.

On olemassa puhtaasti luonnollista ja koneellista harjotusta, joka on omansa tekemään ruumiin vahvaksi, vaikuttamatta mitään arvostelukykyyn. Uinti, juoksu, hyppy, hyrrällä leikkiminen, kivien heitto — kaikki tämä on sangen hyvää. Mutta onko meillä ainoastaan käsivarret ja jalat? Eikö meillä ehkä ole silmiä, korvia ja ovatko kenties nämä elimet tarpeettomat edellämainittuja käyttäessämme? Älkää siis harjottako ainoastaan voimianne, vaan harjottakaa myöskin kaikkia niitä ohjaavia aisteja, koettakaa niistä jokaisesta saada niin paljo hyötyä kuin suinkin ja verratkaa kunkin aistin välittämää aistimusta toiseen. Mitatkaa, laskekaa, punnitkaa, verratkaa! Älkää käyttäkö voimaanne, ennenkuin olette punninneet vastustusta. Menetelkää aina niin, että vaikutuksen laskeminen käy keinojen käyttämisen edellä. Totuttakaa lapsi siihen, ettei se koskaan tee riittämättömiä tai tarpeettomia ponnistuksia. Jos täten totutatte sen arvaamaan kaikkien liikkeidensä vaikutukset ja korjaamaan erehdyksensä kokemuksen avulla, niin on vallan selvää, että se tulee sitä arvostelukykyisemmäksi, kuta enemmän se toimii.

Olettakaamme, että pitäisi saada liikkeelle joku raskas esine. Jos lapsi ottaa liian pitkän kangen, se tuhlaa liiaksi liikettä, jos se taas ottaa liian lyhyen, ei sillä ole tarpeeksi voimaa. Kokemus saattaa opettaa sitä valitsemaan juuri sellaisen kangen, joka on sopiva. Tämä viisaus siis ei mene yli sen iän käsityskyvyn. Jos on kysymyksessä taakan kantaminen ja jos lapsi aikoo kantaa niin suuren taakan kuin sen voimat sallivat, ja jos se ei edeltä nostelemalla tunnustele sen painoa, on sen kieltämättä silmämitalla edeltäpäin laskeminen tuon taakan paino. Jos on valitseminen yhtä kookkaiden, mutta eriaineisten esineiden välillä, niin tulee lapsen oppia erottamaan niiden ominaispaino. Olen tavannut hyvin kasvatetun nuoren miehen, joka vasta itse koeteltuaan uskoi, että tammilastuilla täytetty saavi oli kevyempi kuin vedellä täytetty.

Kaikkien aistiemme käyttäminen ei ole yhtä suuressa määrin hallussamme. Yhden niistä, nimittäin tuntoaistin, toiminta ei koskaan keskeydy hereillä ollessamme; se on levinneenä yli koko ruumiimme ainaisen vartijan tavoin ilmottaen meille kaiken, mikä voisi meitä vahingottaa. Tunto on se aisti, joka meissä tahtomattammekin ensiksi kehittyy tuon alituisen harjaantumisen kautta, ja jota meidän siis vähemmin tarvitsee erityisesti viljellä. Kuitenkin huomaamme, että sokeilla on varmempi ja hienompi tunto kuin meillä; heidän näet, kun eivät ole näön opastamia, on pakko yksinomaan tuntoaistin nojalla muodostaa ne arvostelut, jotka me muodostamme näköaistin välityksellä. Miksi ei siis meitä opeteta heidän tavoin astumaan pimeässä ja pimeässä tuntemaan niitä esineitä, jotka ovat käsiemme saavutettavissa ja oikein arvostelemaan meitä ympäröiviä esineitä, sanalla sanoen tekemään yöllä ja ilman valoa kaiken sen, minkä sokeat tekevät päivällä kaivaten näköä? Niin kauan kuin aurinko paistaa, olemme heitä edullisemmassa asemassa; pimeässä he vuorostaan ovat oppaanamme. Me olemme sokeat puolet ikäämme, ero on vaan se, että varsinaisesti sokeat aina tulevat toimeen ja että me emme rohkene astua askeltakaan sydänyöllä. Mutta onhan meillä tulta, huomauttanee joku. — Aina vaan turvauduttava koneisiin! Kuka takaa, että nämä tarvittaessa seuraavat teitä kaikkialle? Minä puolestani suon kernaammin, että Émilellä on silmät sormien päässä, kuin kynttilän tekijän puodissa.

Jos olette suljettu huoneustoon keskellä yötä, lyökää kätenne yhteen, niin huomaatte huoneen kaiusta, onko se suuri vai pieni, oletteko keskellä huonetta vai nurkassa. Jos olette puolen jalan päässä seinästä, niin edessänne oleva ohuempi, mutta samalla voimakkaammin virtaava ilmapatsas on tekevä erilaisen vaikutuksen kasvoihinne. Pysykää alallanne ja kääntykää vuoroin joka taholle; jos joku ovi on auki, ilmanveto on sen ilmaiseva. Jos kuljette laivalla, voitte siitä, millä tavoin ilma koskettelee kasvojanne, päättää sekä mihin suuntaan kuljette että millä vauhdilla, hitaalla vai nopealla, rantavirta teitä kuljettaa eteenpäin. Näitä ja tämänlaisia havaintoja voimme tehdä ainoastaan yöllä; kuinka tarkkaavaisia koetammekin olla päivällä, eivät ne meille onnistu, sillä silmämme yhtä paljon hajottavat kuin tukevat huomiotamme. Kuitenkaan emme näitä havaintoja tehdessämme ole käyttäneet käsiämme emmekä sauvaa. Kuinka monta tietoa, jotka muuten ovat näköaistin välittämiä, voimme saavuttaa tuntoaistilla, ilman että edes mitään koskettelemme.

Paljo leikkejä yön aikaan! Tämä neuvo on tärkeämpi kuin miltä puusta katsoen näyttää. Yö luonnollisesti pelottaa ihmisiä, jopa välistä eläimiäkin.[57] Järki, tiedot, nerokkaisuus ja rohkeus vapauttavat ainoastaan harvoja tästä heikkoudesta. Olen nähnyt sivistyneiden miesten, vapaa-ajattelijoiden, filosofien ja päiväsaikaan pelottomien sotilaiden vapisevan yöllä naisten tavoin, kuullessaan lehden kahisevan. Selitetään tämän pelon johtuvan imettäjien saduista, mutta siinä erehdytään; sillä syy on vallan luonnollinen. Mikä on tämä syy? Sama, joka tekee kuurot epäluuloisiksi ja rahvaan taikauskoiseksi, nimittäin se, ettemme tunne meitä ympäröiviä seikkoja emmekä sitä, mikä ympärillämme tapahtuu.[58] Tottunut kun olen jo kaukaa näkemään esineet ja edeltäkäsin arvaamaan niiden tekemän vaikutuksen, on luonnollista että pimeässä, missä en enää näe mitään siitä, mikä minua ympäröi, oletan piilevän tuhansia olentoja ja tuhansia liikkeitä, jotka voivat minua vahingoittaa ja joilta minun on mahdoton turvata itseäni. Turhaan tiedän olevani turvissa siinä paikassa, missä olen; en kuitenkaan koskaan tiedä olevani yhtä turvallinen, kuin jos sen silmilläni näkisin. Minulla on siis aina pelon aihe, jota minulla ei ole päivänvalon vallitessa. Tosin tiedän, ettei mikään vieras olento voi ruumistani vahingoittaa, jonkin kahinan tai melun sen lähestymistä ilmaisematta. Senpä vuoksi ovatkin korvani lakkaamatta erittäin tarkkaavaiset. Kun kuulen vähintäkin kahinaa, jonka aiheuttajaa en voi erottaa, itsenisuojelemisvaisto panee minut olettamaan tuoksi aiheuttajaksi jotain kaikkein vaarallisinta, mikä vaatii varovaisuuttani ja siis juuri sellaista, joka on enimmin omansa minua pelästyttämään.

Jos en kuule yhtään mitään, en siltä ole vallan levollinen, sillä voihan minut yllättää mitään melua synnyttämättä. Minun on pakko kuvitella olosuhteita sellaisiksi kuin ne olivat sitä ennen, sellaisiksi kuin niiden vielä tulee olla, minun on pakko asettaa silmieni eteen sellaista, mitä en näe. Koska minun näin ollen täytyy turvautua mielikuvitukseeni, en kohta enää voi sitä hillitä, ja se, minkä tein itseäni rauhoittaakseni, saattaa minut vaan entistä levottomammaksi. Jos kuulen melua, luulen ryövärien lähestyvän; jos en kuule mitään, näen hahmoja. Itsesuojelemisintoni aiheuttama valppaus tuottaa minulle vaan uutta pelon aihetta. Kaikki, mikä voi minua rauhoittaa, piilee järjessäni, mutta sitä voimakkaampi vaisto puhuu vallan toista kieltä. Mitä hyödyttää ajatella, ettei ole mitään pelon aihetta; sillä silloinhan ei ole mitään tehtävänä!

Jos tämän pahan alkusyy on löydetty, niin se itsestään viittaa parannuskeinoon. Kaikkialla tottumus voittaa mielikuvituksen; ainoastaan uudet seikat sen jälleen herättävät. Ne seikat, joita joka päivä huomaamme, eivät pane mielikuvitusta, vaan muistin toimimaan. Tämän nojalla lause: ab assuetis non fit passio[59] on tosi; intohimot näet syttyvät ainoastaan mielikuvituksen hehkusta. Älkää siis järkisyillä koettako parantaa henkilöä, joka pelkää pimeätä. Viekää hänet usein pimeään ja olkaa varma siitä, etteivät mitkään filosofiset todistelut ole tämän keinon arvoiset. Katonkattajien päätä ei pyörrytä, emmekä näe kenenkään pelkäävän pimeätä, joka on siinä tottunut oleskelemaan.

Tässä siis vielä toinen seikka, joka suosittaa ehdottamiamme yöllisiä leikkejä. Mutta jotta nämä leikit onnistuisivat, en voi tarpeeksi suosittaa hilpeyttä. Ei ole mitään kolkompaa kuin pimeä: älkää siis sulkeko lastanne koppiin. Sen tulee nauraa astuessaan pimeään ja taas nauraa siitä poistuessaan. Lapsen ollessa pimeässä tulee sen jättämien huvituksien ja sitä odottavan hauskuuden karkottaa sen mielestä ne mielikuvituksen aaveet, jotka muuten pimeässä voisivat sitä ahdistaa.

On olemassa elämässä raja, josta käännymme takaisin, huolimatta ikämme jatkumisesta. Tiedän, että minä olen saapunut tälle rajalle, ja alan nyt, niin sanoakseni, astua uutta elinuraa. Kypsyneen iän tyhjyys, jota itsessäni olen tuntenut, luo jälleen silmieni eteen nuoren iän suloiset ajat. Vanhetessani muutun taas lapseksi ja muistelen halukkaammin sitä, mitä olen tehnyt kymmenvuotiaana, kuin mitä tein kolmekymmenvuotiaana. Lukijat, antakaa minulle siis anteeksi, että joskus otan esimerkkini omista kokemistani. Voidakseni näet hyvin kirjoittaa tämän kirjan, tulee minun tehdä se mielihyvällä.

Asuin lapsena maalla erään pastori Lambercierin perheessä. Minulla oli toverina muudan minua rikkaampi serkku, jota kohdeltiin kuin perillistä ainakin, kun minä taas, ollen kaukana isäni luota, kävin köyhästä orvosta. Iso serkkuni Bernhard oli suuri pelkuri, etenkin yöllä. Minä ivasin siihen määrään hänen pelkuruuttaan, että herra Lambercier, joka oli kyllästynyt kerskailemiseeni, päätti koetella rohkeuttani. Eräänä syysiltana, jolloin oli hyvin pimeä, hän antoi minulle kirkon avaimen ja käski minun mennä sieltä noutamaan raamattua, joka oli unhottunut saarnatuoliin. Kiihottaakseen kunniantuntoani hän lisäsi muutaman sanan, jotka tekivät minulle kieltäymisen mahdottomaksi.

Läksin ottamatta valoa mukaani; jos minulla olisi ollut sitä mukanani, yritys olisi ehkä ollut vielä vaikeampi. Täytyi kulkea kirkkomaan halki; kuljin siitä iloisena, sillä ollessani vapaassa ilmassa en koskaan yöllä pelännyt.

Avatessani kirkon ovea kuulin holvikatosta kajahduksen, joka minusta tuntui äänien huminalta ja joka alkoi järkyttää roomalaista pelottomuuttani. Oven avattuani aioin astua sisälle; mutta tuskin olin astunut pari askelta, kun pysähdyin. Huomatessani tässä avarassa rakennuksessa vallitsevan syvän pimeyden, minut valtasi kauhu, joka nosti tukkani pystyyn. Käännyn ympäri, poistun kirkosta ja pötkin vavisten pakoon. Pihalla kohtasin pienen Sultan-nimisen koiran, jonka hyväily minua rauhoitti. Häveten pelkoani palasin takaisin, koettaen kuitenkin saada kumppanikseni Sultanin, joka ei ollut halukas minua seuraamaan. Kuljen nopeasti kynnyksen yli ja astun sisälle kirkkoon. Tuskin olin sisällä, kun kauhu uudelleen minut valtasi niin rajusti, että menetin kaiken malttini. Vaikka saarnatuoli oli oikealla ja minä sen hyvin tiesin, käännyin huomaamattani vasemmalle, missä sitä kauan hain, eksyen penkkirivien väliin ja tietämättä enää missä olin. Ja kun en löytänyt saarnatuolia enkä ovea, jouduin selittämättömään häiriötilaan. Viimein huomaan oven, pääsen ulos kirkosta ja poistun kuten ensi kerrallakin, vahvasti päättäen, etten koskaan astuisi sinne sisälle muulloin kuin päiväsaikaan.

Palaan asuintaloon asti. Ollessani juuri astumassa sisään kuulen herra Lambercierin äänen ja äänekästä naurua. Luulen tämän tarkottavan minua ja häveten, että olen saattanut itseni sen alaiseksi, epäröin avata ovea. Tällä välin kuulen miten neiti Lambercier on levoton minun tähteni, miten hän käskee palvelijattaren ottamaan lyhdyn ja miten herra Lambercier valmistautuu lähtemään minua hakemaan, ollen pelottoman serkkuni seuraama, jolle jäljestäpäin epäilemättä olisi omistettu koko kunnia retkikunnasta. Samassa hetkessä koko pelkoni lakkaa; pelkään vaan että minut paossani yllätetään; juoksen, kiidän kirkkoon, eksymättä ja hapuilematta löydän saarnatuolin, kiipeän ylös siihen, tartun raamattuun, keikahdan alas ja muutamin hyppäyksin riennän ulos kirkosta, jonka oven kiireessä unhotan lukita, astun huoneeseen hengästyneenä ja paiskaan raamatun pöydälle, ollen tosin pelästyneen näköinen, mutta tuntien sydämeni ilosta sykkivän siitä, että olin välttänyt minulle aiotun avunannon.

Kysyttäneen, olenko maininnut tämän tapauksen noudatettavana esimerkkinä ja esimerkkinä siitä hilpeydestä, jota vaadin tämäntapaisissa harjotuksissa. Se ei ole tarkotukseni; mutta mainitsen sen todisteena siitä, ettei mikään tehokkaammin rauhoita yön varjojen pelottamaa kuin se, että kuulee viereisessä huoneessa koolla olevan seuran nauravan ja rauhallisesti keskustelevan. Neuvoisin siis, ettei kasvattaja näin vaan kahden kesken oppilaansa kanssa hauskuuttaisi iltahetkiä, vaan että hän sen sijaan kokoaisi paljon iloisia lapsia ja ettei niitä aluksi päästettäisi kotia yksitellen, vaan useampia yhdessä, ja ettei päästettäisi ainoatakaan lasta aivan yksin menemään, ennenkuin aivan varmasti tiedettäisiin, ettei se kovin pelkää.

En tiedä mitään huvittavampaa ja hyödyllisempää kuin tuollaiset leikit, jos ne vaan taitavasti järjestetään. Suuressa huoneessa laatisin jonkunmoisen sokkelon pöydistä, nojatuoleista, tuoleista ja varjostimista. Tämän sokkelon harhakäytäviin panisin kahdeksan tai kymmenen tyhjän paperirasian keskelle rasian, joka olisi melkein edellisten näköinen, mutta täytetty makeisilla. Sitten huomauttaisin selvin, mutta lyhyin sanoin tarkalleen, missä paikassa oikea rasia olisi. Tiedonantoni olisi riittävän selvä henkilöille, jotka ovat tarkkaavaisempia ja vähemmän hajamielisiä kuin lapset.[60] Sitten arvan mukaan lähettäisin pienet kilpailijat yksitellen tuohon huoneeseen kunnes makeisilla täytetty rasia olisi löydetty. Tämän tehtävän asettaisin helpommaksi tai vaikeammaksi riippuen kilpailevien taitavuudesta.

Kuvitelkaa tuollaista pikku Herkulesta, kun hän palaa rasia kädessä vallan ylpeänä retkeltään. Tämä rasia pannaan pöydälle ja avataan juhlallisesti. Kuulenpa jo mielikuvituksessani tuon iloisen joukon nauravan ja laskevan pilaa, kun odotettujen makeisten asemesta huomataan puhtaasti pantuna sammalille tai pumpulille koppakuoriainen, näkinkenkä, hiilipala, tammenterho, nauris tai joku muu senkaltainen herkkupala. Toiste ripustetaan huoneessa, jonka seinät on äsken maalattu, lähelle seinää joku lelu tai pieni huonekalu, joka sitten on noudettava koskettamatta seinää. Heti kun sen noutaja on palannut, ja jos hän vähänkin on poikennut asetetusta ehdosta, hänen valkeaksi tahrautunut hattunsa tai saappaansa kärki, takin lieve tai hiha on ilmaiseva hänen taitamattomuutensa. Siinä jo kylliksi, ehkäpä liiaksikin sanottu, jotta lukija huomaa, mihin suuntaan nämä leikit on järjestettävä. Jos vaaditaan, että minun pitää sanoa kaikki, on parasta luopua kirjaani lukemasta.

Mikä etu täten kasvatetulla ihmisellä on oleva yöllä muihin nähden? Hänen jalkansa, jotka ovat tottuneet varmasti astumaan pimeässä, ja hänen kätensä, jotka ovat harjaantuneet helposti tunnustelemaan ympäröiviä esineitä, ohjaavat häntä vaivatta mitä sankimmassa pimeässä. Hänen mielikuvituksensa, joka on täynnä nuoruuden ajan yöllisten leikkien muistoja, ei hevillä kiinny pelottaviin seikkoihin. Jos hän luulee kuulevansa naurunhohotusta, niin ei hän pidä niitä kummituksien päästäminä, vaan entisten toveriensa. Jos hän kuvittelee seuraa, ei hän ajattele noitajoukkoa, vaan siirtyy mielikuvituksessaan kasvattajansa huoneeseen. Yö kun palauttaa hänen mieleensä pelkkiä iloisia kuvia, ei se koskaan ole tuntuva hänestä kammottavalta; hän ei sitä pelkää, vaan rakastaa sitä. Jos hänen tulee ottaa osaa johonkin sotilasretkikuntaan, on hän oleva valmis siihen mihin vuorokauden aikaan tahansa, sekä yksin että joukon mukana. Hän on hiipivä Saulin leiriin ja kulkeva sen läpi eksymättä ja on tunkeva aina kuninkaan teltalle asti ketään herättämättä ja on palaava ilman että kukaan on häntä huomannut. Jos tulee ryöstää Rhesoksen hevoset,[61] sopii empimättä kääntyä hänen puoleensa. Toisin kasvatettujen henkilöiden joukossa vaivoin löydetään tällaista Odysseusta.

Olen huomannut muutamien henkilöiden yllätyksien avulla koettavan totuttaa lapsia siihen, etteivät pelkäisi mitään yöllä. Tämä metodi on hyvin huono; se tekee vallan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä on tavoteltu ja saattaa vaan lapset kahta pelokkaammiksi. Ei järki eikä tottumus voi rauhoittaa nykyhetkistä vaaraa ajatellessamme, jonka suuruutta ja laatua emme voi tuntea, eikä poistaa sitä pelkoa, jota tunnemme usein kokemiamme yllätyksiä kohtaan. Mutta miten voi saada varmuutta siitä, että kasvattimme aina olisi vapaa tämänkaltaisista vaaroista? Mielestäni paras keino tämän epäkohdan poistamiseksi olisi seuraava: "Oletpa tuollaisessa tapauksessa — näin sanoisin Émilelleni — oikeutettu itsepuolustukseen; sillä päällehyökkääjä ei tarjoa tilaisuutta päättää, tahtooko hän tehdä pahaa vai peljättää, ja kun hän edeltä on ryhtynyt varokeinoihinsa, et edes pakenemalla voi turvata itseäsi. Käy siis rohkeasti yöllisen häiritsijäsi kimppuun, olkoon se ihminen tai eläin; ravista häntä ja tartu häneen kiinni kaikin voimin. Jos hän tekee vastustusta, niin lyö sinä vaan, äläkä säästä iskujasi, ja sanokoon tai tehköön hän mitä tahansa, älä kuitenkaan koskaan hellitä ennenkuin tiedät, mistä on kysymys. Sytytettyäsi valon ja asiasta lähemmän tiedon saatuasi luultavasti olet huomaava, ettei ollut suurta pelon aihetta, ja tämä tapa kohdella tuollaisia pilantekijöitä luonnollisesti vie heiltä halun toiste tehdä samoin."

Vaikka tunto on se aisteistamme, jota lakkaamatta käytämme ja harjotamme, sen välittämät aistimukset ovat, kuten olen huomauttanut, epätäydellisemmät ja pintapuolisemmat kuin minkään muun aistin välittämät. Me näet lakkaamatta sitä käyttäessämme samalla turvaudumme näköön, ja koska silmä saavuttaa esineen pikemmin kuin käsi, ymmärrys tekee melkein aina johtopäätöksensä ilman jälkimäisen ohjausta. Sitävastoin kosketuksen välittämät aistimukset ovat kaikkein varmimmat, juuri sen vuoksi että ovat kaikkein enimmin rajoitetut. Ne ulottuvat ainoastaan yhtä pitkälle kuin käsi ja korjaavat toisten aistien erehdykset; nämä näet kaukaa muodostavat mielteensä esineistä, joita tuskin erottavat, jotavastoin tuntoaisti erottaa hyvin kaiken, minkä se erottaa. Tähän tulee lisäksi, että voimme jos tahdomme, samanaikuisesti kun hermomme toimivat, käyttää lihasvoimaa, joten yhdistämme aistimukseen lämpötilasta, esineiden suuruudesta ja muodosta aistimuksen painosta ja tiviydestä. Täten siis tunto ollen kaikista aisteistamme se, joka meille paraiten ilmaisee sen vaikutuksen, jonka vieraat esineet tekevät ruumiiseemme, on useimmin käytetty ja se antaa meille kaikkein välittömimmin itsesuojeluksellemme tarpeelliset tiedot…

Koska harjotettu tuntoaisti täydentää näköä, miksi se ei voisi jossakin määrin täydentää kuuloakin. Synnyttäväthän äänet soinnullisissa kappaleissa värähdyksiä, jotka ovat kosketuksella tajuttavissa. Laskemalla kätensä sellolle, saattaa silmien ja korvien avutta ainoastaan puun väräjämisestä päättää, onko sitä aiheuttava ääni matala vai korkea, ja lähteekö se kvintistä vai basso-kielestä. Jos tuntoa harjotetaan tämänlaisiin erottamisiin, en epäile että ajan pitkään täten voi harjaantua niin, että sormilla voi kuulla koko sävelmän. Jos tämä olettamus on tosi, on selvää että musiikin muodossa voisi puhua kuurojen kanssa; sillä säveleet ja tahdit, jotka yhtä hyvin soveltuvat säännöllisiin yhdistelmiin kuin ihmisääni, saattavat samoin kelvata kielen aineksiksi.

On olemassa harjotuksia, jotka tylsyttävät ja ja heikontavat tuntoaistia; toiset taas sitä vahvistavat ja saattavat sen herkemmäksi ja hienommaksi. Edelliset, jotka kovien esineiden alituisen painamisen ohella harjottajalta vaativat paljon liikettä ja voimaa, tekevät ihon kovaksi ja nystyrämäiseksi ja riistävät siltä sen luonnollisen tunnokkaisuuden. Jälkimäiset taas ovat senlaatuiset, että ne vaihtelevaisesti kehittävät tuntokykyä kevyen ja usein tapahtuvan kosketuksen muodossa, niin että ymmärrys tarkkaamalla lakkaamatta toistuvia aistimuksia saavuttaa taidon erottaa kaikki niiden eri muunnelmat. Tämä erotus havaitaan etenkin soittimia käyttäessä; sellon, bassoviulun, jopa viulunkin kova ja kuluttava kosketteleminen tosin saattaa sormet notkeiksi, mutta koventaa niiden päät. Pianon sileä ja pehmeä kosketteleminen tekee niinikään sormet notkeiksi, mutta tunnokkaammiksi samalla. Tässä suhteessa siis piano on asetettava etusijaan. On tärkeätä, että iho karaistuu kestämään ilman vaikutusta ja sen muutoksia; sillä iho suojelee koko ruumista. Vaikka kokonaan olen tätä mieltä, en kuitenkaan soisi, että käsi liian orjallisesti toimittaessaan samaa työtä kovettuisi ja että sen iho muuttuen melkein känsäiseksi menettäisi tuota hienoa tuntokykyä, jonka avulla tunnemme, mitkä ne esineet ovat, joiden pintaa kädellämme kosketamme ja joka, riippuen kosketellun esineen laadusta, saattaa meidät pimeässä kauhusta värisemään.

Miksi olisi oppilaani pakko aina käyttää jalkojensa anturoina härännahkaa? Mitä pahaa siinä olisi, jos hänen oma ihonsa joskus olisi hänen anturanahkanaan? On selvää ettei tässä suhteessa ihon herkkyys ole ollenkaan hyödyllinen, vaan että se päinvastoin usein voi olla hyvin vahingollinenkin. Kun vihollinen kerran talvisydämellä keskiyön aikaan yllätti geneveläiset heidän kaupungissaan, nämä löysivät pikemmin pyssynsä kuin jalkineensa. Jos ei kukaan heistä olisi oppinut käymään avojaloin, on hyvin mahdollista, että Geneve olisi valloitettu.

Varustakaamme aina ihminen odottamattomien tapahtumien varalle. Juoskoon Émile aamuisin ja joka vuodenaikaan avojaloin huoneessa, portaissa, puutarhassa; kaukana siitä, että häntä tämän takia nuhtelisin, päinvastoin itse teen samoin; kuitenkin pidän huolta siitä, että lasisirut poistetaan. Pian olen puhuva niistä töistä ja leikeistä, joihin käytämme käsiämme. Muuten tulee oppilaani oppia kaikki ne askeleet ja asennot, jotka edistävät ruumiin kehittymistä sekä tottua joka asennossa ylläpitämään mukavaa ja vankkaa ryhtiä. Hänen tulee oppia pituus- ja korkeushyppyä, kiipeämään puuhun ja muurin yli; hänen tulee aina tämän ohella osata ylläpitää tasapainoaan; määrätköön ja järjestäköön painolaki kaikki hänen liikkeensä paljoa ennen kuin statiikka[62] tunkeutuu niitä hänelle selittämään. Siitä tavasta, miten hänen jalkansa tallaa maata ja miten hänen ruumiinsa on jalkojen varassa, hänen tulee tuntea, onko hänen asentonsa mukava vai epämukava. Varmalla ryhdillä on aina viehätyksensä ja vankimmat ruumiinasennot ovat aina pulskimmat. Jos minä olisin tanssinopettaja, en opettaisi noita houkkiomaisia ilveilyjä, joita Marcel[63] opettaa, ja jotka saavuttavat suosiota siinä maassa, jota varten ne ovat aiotut. Sen sijaan että alituisesti opettaisin kasvatilleni joutavia tanssiaskeleita, veisin hänet kallion juurelle. Siellä näyttäisin hänelle mihin asentoon on asetuttava, miten tulee pitää ruumista ja päätä, mitä liikkeitä tulee tehdä, millä tavoin tulee asettaa milloin jalka, milloin käsi notkeasti seuratakseen jyrkkiä, epätasaisia ja vaikeakulkuisia polkuja, sekä miten pitää keikahtaa kallionkielekkeeltä toiselle sekä kiivetessä ylöspäin että alas tullessa. Kernaammin tekisin hänestä vuorikauriin kuin balettitanssijan kilpailijan.

Yhtä paljon kuin tuntoaisti keskittää toimintansa ihmisen lähimpään läheisyyteen, näköaisti ulotuttaa sen kauas hänestä. Tämä seikka saattaa näkömme niin pettäväksi. Yhdellä katseella ihminen käsittää puolet näköpiiriään. Kuinka olisi mahdollista, ettemme näin lukuisien samanaikuisten aistimusten ja niiden herättämien mielteiden ja arvostelujen tarjoutuessa erehtyisi yhdenkään ainoan suhteen! Todella näkö onkin kaikista aisteistamme pettävin juuri senvuoksi, että sen ala on laajin ja että se ennättäen edelle kaikkia muita aisteja, toiminnassaan on liian kiireinen ja laaja, jotta muut aistit sen havaintoja voisivat oikaista. Tämän lisäksi perspektiivin synnyttämät harhakuvat ovat meille välttämättömät voidaksemme arvostella paikallisuuden laajuutta ja verrata sen eri osia toisiinsa. Elleivät esineet kaukaa näyttäisi silmällemme niin todellisuudesta poikkeavassa muodossa, emme voisi etäisyydessä nähdä mitään. Ilman koon ja valon eriasteista suuruutta emme voisi arvostella ainoatakaan välimatkaa, tai toisin sanoen sellaista ei ollenkaan olisi olemassa tietoisuudessamme. Jos kahdesta yhtä korkeasta puusta toinen, joka olisi sadan askeleen päässä meistä näyttäisi yhtä korkealta ja selvältä kuin kymmenen askeleen päässä oleva, luulisimme niiden olevan vallan toinen toisensa vieressä. Jos havaitsisimme esineiden kaikki ulottuvaisuudet oikeankokoisina, emme näkisi mitään paikallisuutta ja kaikki näyttäisi meistä olevan omassa silmässämme.

Näköaistilla ei ole, arvostellakseen esineiden suuruutta ja etäisyyttä, muuta kuin yksi ainoa mittakaava, nimittäin näiden esineiden silmäämme luoma kulma; ja kun tämä kulma on monipuolisen syyn yksinkertainen seuraus, sen meissä herättämät mielteet jättävät kunkin yksityisseikan epämääräiseksi, tai niiden kokonaisvaikutus muodostuu välttämättömästi erehdyttäväksi. Sillä miten pelkän näön avulla voin erottaa onko se silmäkulma, josta päätän toisen esineen olevan toista pienemmän, kokoisensa juuri siitä syystä, että se on toista etäisempi?

Sentähden tulee tässä seurata toista, edelliselle vallan vastaista menettelyä. Sen sijaan että saattaisimme näön tuloksen yksinkertaisemmaksi, meidän päinvastoin tulee saattaa se moninkertaiseksi ja aina oikaista sitä toisen aistin avulla, alistaa, näköaistimemme tuntoaistimme alaiseksi ja niin sanoakseni masentaa edellisen vilkkautta jälkimäisen hitaalla ja säännöllisellä kululla. Ellemme noudata tätä menettelyä, ovat arviolaskumme hyvin epätäsmälliset. Me emme ollenkaan kykene silmämitalla tarkasti arvostelemaan korkeutta, pituutta, syvyyttä ja etäisyyttä. Ja todiste siitä, ettei syy ole niin suuressa määrin aistissa kuin sen väärässä käyttämisessä, on se, että insinööreillä, maanmittareilla, arkkitehdeillä, muurareilla ja maalaajilla yleensä on paljon tarkempi silmä kuin muilla ja että he silmämitalla paljon paremmin laskevat etäisyyksiä ja laajuutta; heidän ammattinsa näet tässä suhteessa hankkii heille kokemusta, jonka hankkimisen me laiminlyömme, ja heihin nähden näkökulma menettää epäselvyytensä siihen yhtyneiden ilmiöiden vaikutuksesta, jotka heidän silmässään tarkalleen määräävät tämän kulman synnyttämän kahden syyn keskinäiset suhteet.

Kaikkea, mikä tuottaa ruumiinliikettä ilman pakkoa, on helppo saada lapsia tekemään. On olemassa tuhat eri keinoa herättää heidän harrastustaan mittailemaan, tuntemaan ja arvaamaan etäisyyksiä. Tuossa on sangen korkea kirsikkapuu; miten tulee meidän menetellä poimiaksemme siitä kirsikkoja? Ylettyvätköhän ladon tikapuut siihen? Tuossa on melkoisen leveä puro, miten pääsemme sen yli? Ylettyykö pihalla oleva lauta sen toisesta reunasta toiseen? Meitä haluttaa ikkunoistamme onkia linnan vallihaudasta kaloja; kuinka monen sylen pituinen pitää siimamme olla? Tahtoisin näiden kahden puun väliin kiinnittää kiikun; onko parin sylen pituinen köysi siihen riittävä? Kerrotaan, että toisessa talossa oleva huoneemme on kahdenkymmenen viiden neliöjalan laajuinen. Onko se meille tarpeeksi tilava, ja onko se nykyistä huonettamme suurempi? Meidän on kovin nälkä, edessämme on kaksi kylää; kumpaan niistä saavumme pikemmin päivällistä syömään? … j.n.e.

Olin kerran saanut toimekseni opettaa juoksua veltolle ja laiskalle lapselle, joka ei itsestään antautunut tähän eikä mihinkään muuhunkaan harjotukseen, vaikka tuo lapsi oli määrätty sotilasammattiin. Tämä lapsi oli saanut päähänsä, en tiedä miten, ettei sen säätyisen ihmisen tarvinnut tehdä eikä tietää mitään ja että sen jalosukuisuuden tuli korvata käsivarsia ja sääriä sekä kaikkia avuja. Itse Keironinkaan taitavuus tuskin olisi riittänyt tekemään sellaisesta nuoresta aatelisherrasta nopeajalkaista Akilleusta. Vaikeus oli kahta suurempi, kun en tahtonut hänelle määrätä mitään käskyn muodossa. Olin kokonaan hylännyt oikeuden käyttää kehotuksia, lupauksia, uhkauksia, kilpailu- ja loistamis-halun herättämistä. Miten siis hänessä herättää harrastusta juoksu-urheiluun, hänelle mitään sanomatta? Jos itse olisin ruvennut juoksemaan, tämä olisi ollut sangen epävarma ja epämukava keino. Sitäpaitsi piti tästä harjotuksesta saada joku lisäopetus hänelle, jotta henkinen toiminta olisi tottunut käymään rinnan ruumiillisen toiminnan kanssa. Tässä minä menettelin seuraavasti — minä, se on se, joka seuraavassa esimerkissä johtaa keskustelua.

Mennessäni hänen kanssaan kävelemään iltapäivinä panin joskus taskuuni kaksi sellaista sokerileivosta, joista hän paljon piti. Kävelyllämme[64] kumpikin meistä söi niistä yhden ja me palasimme kotia hyvin tyytyväisinä. Eräänä päivänä hän huomasi, että minulla oli kolme leivosta; hän olisi voinut syödä niitä kuusi kappaletta vatsaansa vahingoittamatta. Hän syö nopeasti leivoksensa, pyytääkseen minulta kolmatta. "Ei niin", sanoin hänelle, "syönpä sen itsekin, tai jaamme sen. Mutta kernaammin näen että nuo kaksi pientä poikaa juoksulla siitä kilpailevat." Kutsuin pojat luokseni, näytin heille leivoksen ja esitin ehdon. He olivat siihen kovin ihastuneet. Leivos pantiin suurelle kivelle, joka oli kilpajuoksun päämäärä. Juoksun lähtökohta määrättiin ja me menimme istumaan. Merkin saatuaan pikku pojat lähtivät liikkeelle. Voittaja tarttui leivokseen ja söi sen säälittä katsojien ja voitetun nähden.

Tämä huvi oli leivosta arvokkaampi. Mutta se ei heti tuottanut toivottua tulosta eikä tehnyt mitään vaikutusta. En siltä lannistunut enkä hätäillyt. Lasten kasvatus on ammatti, jota harjottaessa tulee osata menettää aikaansa, sitä myöhemmin voittaakseen. Jatkoimme kävelyjämme. Usein otin mukaani kolme leivosta, joskus neljäkin, ja silloin tällöin yhden, jopa kaksikin juoksijoille. Palkinto tosin ei ollut suuri, mutta eivätpä kilpailijatkaan olleet vaativaisia. Sitä, joka sen voitti, kiitettiin ja ylistettiin; kaikki tapahtui hyvin juhlallisesti. Aikaansaadakseni vaihtelua ja lisätäkseni jännitystä, määräsin pitemmän juoksumatkan ja sallin useamman ottaa kilpailuun osaa. Tuskin he olivat asettuneet lähtökohdalle, kun kaikki ohikulkijat pysähtyivät heitä katselemaan. Kehotukset, huudot ja käsien taputukset kiihottivat heidän intoaan. Näinpä usein pikku kasvattini vavahtelevan, nousevan ja huutavan, kun joku oli lähellä päämäärää tai juoksemaisillaan toisen ohi. Nämä kilpailut olivat hänen mielestään olympialaisia kilpaleikkejä.

Joskus kilpailijat käyttivät petosta. He estivät toisiaan juoksemasta, kaatoivat kanssakilpailijansa kumoon tai vierittivät kiviä toistensa tielle. Tämä antoi minulle aihetta erottaa heidät toisistaan ja panna heidät juoksemaan eri lähtöpaikoista, jotka olivat yhtä kaukana päämäärästä. Pian lukija saa huomata tämän toimenpiteen merkityksen; minun näet on käsitteleminen tätä tärkeätä seikkaa tarkoin yksityiskohtiaan myöten.

Kyllästyneenä yhä näkemään toisten edessään syövän leivoksia, joita itse suuresti halusi saada, nuori herra aatelismiehemme lopulta rupesi aavistamaan, että hyvä juoksutaito saattoi olla jossakin suhteessa hyödyllinen. Ja nähdessään, että hänelläkin oli kaksi jalkaa, hän rupesi niitä salassa harjottamaan. Minä tietysti en ollut mitään huomaavinani; mutta ymmärsin, että sotajuoneni oli tepsinyt. Kun hän luuli olevansa tarpeeksi harjaantunut (luin tämän jo edeltäpäin hänen ajatuksistaan), hän teeskenteli suuresti haluavansa viimeistä leivosta ja kiusasi minua pyynnöillään. Kieltäydyin sitä antamasta; hän on itsepäinen ja sanoo viimein suuttuneen näköisenä: "No, pankaa se sitten kivelle ja määrätkää matkan pituus, niin saamme nähdä." "Hyvä", sanoin nauraen, "osaako aatelismies juosta? Kiihotathan täten vaan ruokahaluasi, etkä kuitenkaan saa sellaista, millä sitä tyydyttäisit." Ivani yllyttämänä hän ponnistelee kahta enemmän ja saavuttaa palkinnon varsin helposti, minä kun olin määrännyt hyvin lyhyen juoksumatkan ja poistanut kilpailusta parhaan juoksijan. On selvää kuinka helppoa minun oli tämän ensi askeleen jälkeen pitää häntä lämpimänä. Pian hän siihen määrään mieltyi tähän urheiluun, että hän saamatta erityistä palkintoa oli melkein varma siitä, että voittaisi poikaset juoksukilpailussa, oli matka sitten kuinka pitkä tahansa.

Tämä saavutettu menestys tuotti toisenkin edun, jota en ollut ajatellut. Kun hän alussa harvoin saavutti voiton, hän söi melkein aina yksin leivoksen kuten hänen kilpailijansakin tekivät, mutta kun hän harjaantui voittajaksi, hän muuttui jalomieliseksi ja jakoi usein palkintonsa kilpailijoiden kesken. Tämä tarjosi minulle itselleni siveellisen huomion ja opin täten tuntemaan jalomielisyyden oikean synnyn.

Jatkoin hänen kanssaan eri kohtien määräämistä, joista samaan aikaan oli lähdettävä juoksemaan, ja menettelin hänen huomaamattaan niin, että matkat olivat eri pitkät. Täten toisella oli pitempi matka juostavana samaan päämäärään saapuaksensa, ja tämä hänelle nähtävästi tuotti haittaa. Ja vaikka annoin oppilaani vapaasti valita matkansa, ei hän osannut käyttää tätä vapautta hyväkseen. Hän ei välittänyt matkan pituudesta, vaan valitsi aina tasaisimman tien; minun oli siis helppo edeltäpäin arvata hänen valitsemisensa ja minusta jotenkin riippui, annoinko hänen menettää vai voittaa leivoksensa, ja tämä menettely oli monessa suhteessa hyödyllinen. Mutta koska tarkoitukseni oli saada hänet arvostelemaan matkojen pituutta, koetin saada sen hänelle havainnolliseksi. Mutta vaikka hän muuten oli veltto ja hidas, oli hän leikeissään niin vilkas ja epäili minua niin vähän, että minun oli kovin vaikeata saada hänet huomaamaan, että hänet petin. Viimein siinä onnistuin, huolimatta hänen hajamielisyydestään; nyt hän soimasi minua. Sanoin hänelle: miksi valitat? Kun tahdon antaa lahjan, on minulla kaiketi oikeus määrätä ehdot. Kuka sinua pakottaa juoksemaan? Olenko luvannut määrätä juoksumatkat yhtä pitkiksi? Voithan valita. Valitse lyhyin matka, ei kukaan sinua siitä estä. Etkö huomaa, että juuri sinua suosin ja että matkojen eri pituus kokonaan on sinulle edullinen, jos vaan osaat sitä käyttää hyväksesi. Tämä oli selvää, hän sen ymmärsi ja oikein valitakseen hän ensin tutki asiaa lähemmin. Ensin hän askelin tahtoi mitata tiet, mutta lapsi mittaa tällä tavoin hitaasti ja väärin. Lisäksi olin päättänyt lisätä juoksujen lukua samana päivänä, ja silloin tämä huvi kävi jossain määrin intohimoksi, joten hän ei kernaasti tahtonut hukata juoksuun määrättyä aikaa matkojen mittaamiseen. Lasten vilkkaus mukautuu vastenmielisesti tämänlaiseen hitauteen; senpä vuoksi hän harjotti itseään paremmin näkemään ja arvostelemaan etäisyyttä silmämitalla. Silloin oli minun varsin helppo laajentaa ja ylläpitää tätä harrastusta. Lopulta muutaman kuukauden kestäneet harjotukset ja korjatut erehdykset kehittivät siihen määrään hänen silmämittaansa, että kun ajatuksissani asetin leivoksen jollekin kaukaiselle esineelle, hänen silmänsä erotti tämän välin pituuden melkein yhtä varmasti kuin maanmittarin vitjat.

Koska näkö on kaikista aisteista se, josta kaikkein vähimmin voi erottaa ymmärryksen arvostelut, tarvitsemme paljon aikaa oppiaksemme oikein näkemään. On täytynyt kauan verrata näköä kosketukseen, totuttaakseen edellistä näistä aisteista meille tarjoamaan täsmällisiä kuvia kuvioista ja etäisyyksistä. Ilman kosketusta ja jatkuvaa liikettä eivät maailman kaikkein tarkimmat silmät voisi meissä herättää ulottuvaisuuden käsitettä. Koko maailmankaikkeus ei näyttäne ruokasimpukasta muunlaiselta kuin pisteeltä, eikä laita olisi toinen, vaikka ihmisymmärrys tätä simpukkaa neuvoisi. Ainoastaan astumalla, koskettelemalla, laskemalla ja mittaamalla ulottuvaisuuksia opimme niiden suuruutta arvostelemaan. Mutta vaikka alituisesti mittailisimmekin, eivät aistimme nojaten pelkkään mittausaseeseen saavuttaisi mitään säntillisyyttä. Ei lapsen myöskään pidä yhtäkkiä siirtyä mittaamisesta arvioimiseen. Ensin sen tulee, jatkaessaan osien vertailemista, kun ei voi verrata kokonaisuutta, panna tarkasti mitattujen osien sijaan arvioimalla saavutettuja osien mittoja, ja sen sijaan että aina käsillä toimittaisi mittauksen, tottua siihen käyttämään ainoastaan silmiä. Neuvoisin kuitenkin että todellisten mittojen avulla tutkittaisiin ovatko nämä ensi kokeilut oikeat, joten voitaisiin korjata niiden aiheuttamat erehdykset ja jotta aisti, jos siihen on tarttunut joku harhakäsitys, oppisi korjaamaan sen tarkemmalla arvostelulla. On olemassa luonnollisia mittoja, jotka ovat jotenkin samat kaikkialla: ihmisen askel, hänen levitettyjen käsivarsiensa ja hänen vartalonsa pituus. Kun lapsi arviolta määrää talon korkeuden, saattaa se käyttää kasvattajaansa mittanaan; jos se arvostelee kellotapulin korkeutta, käyttäköön taloja mittayksikkönä. Jos se tahtoo tietää tien pituuden, laskekoon montako tuntia se sitä astuu. Ennen kaikkea ei pidä tässä yleensä tehdä mitään sen puolesta, vaan tehköön se itse kaikki.

Emme voi oppia tarkoin silmällä laskemaan etäisyyttä ja esineiden suuruutta, ellemme opi tuntemaan niiden ulkonaista muotoa ja ellemme lisäksi opi niitä piirustamaan. Sillä pohjalta tämä kuvan piirustaminen yksinomaan riippuu perspektiivi-laeista, emmekä osaa arvostella ulottuvaisuutta pelkän silmämitan nojalla, ellemme jossakin määrin tunne näitä lakeja. Lapset, nuo suuret matkijat, koettavat kaikki piirustella; tahtoisin että minun oppilaani viljelisi tätä taitoa, ei varsinaisesti itse taidon vuoksi, mutta saattaakseen silmänsä tarkaksi ja kätensä notkeaksi. Yleensä ei ole ollenkaan tärkeätä, että lapsi oppii sen tai sen taidon, kunhan se vaan saavuttaa sen aistiterävyyden ja ruumiin notkeuden, jonka tämän taidon harjoittaminen tuottaa. Enpä siis ollenkaan hanki oppilaalleni piirustuksen opettajaa, joka panisi hänet ainoastaan kopioimaan kopioita ja piirustamaan toisia jo valmiita piirustuksia. Tahdon, että hänellä olisi silmiensä edessä itse piirustettava esine eikä sitä esittävä kuva. Hänen tulee piirustaa talo todellinen talo mallinaan, samoin puu ja ihminen, niin että tottuu tarkoin havaitsemaan esineitä ja niiden havainnollista ulkomuotoa ja ettei opi pitämään vääriä ja sovinnaisia kuvia oikeina piirustuksina. Lisäksi olen estävä häntä mitään piirustamasta muistista ja esinettään näkemättä; sillä täten olisi se vaara tarjona, että hän esineiden todellisen muodon asemesta piirtäisi outoja ja haaveellisia kuvioita ja menettäisi käsityksensä tasasuhtaisuudesta ja arvonpanon luonnon kauneuteen.

Tiedän varsin hyvin, että hän tällä tavoin on töhrivä paljon paperia, aikaansaamatta mitään sellaista esineen kuvaa, jota voisi oikeaksi tuntea, ja että hän vasta pitkän ajan kuluttua on oppiva piirustamaan yhtä hienosti ja pehmeäviivaisesti kuin varsinaiset piirustajat; ehkäpä hän ei koskaan ole saavuttava taitoa arvostella oikeita maalaustaiteellisia vaikuttavaisuuksia. Mutta sen sijaan hän on kehittävä katseensa tarkemmaksi, kätensä varmemmaksi ja on saavuttava tiedon eläinten, kasvien ja luonnossa olevien esineiden keskinäisistä suuruus- ja muoto-suhteista ja varmemman käsityksen perspektiivi-omituisuuksista. Tähän olenkin tähdännyt; olen vähemmin tavoitellut sitä, että hän osaisi kuvata esineitä, kuin sitä, että hän oppisi ne tuntemaan. Tahdon kernaammin, että hän osaa minulle näyttää akantuskasvin, kuin että hän osaisi piirustaa pilarin päähän kuvatut akantuksenlehden kuviot.

Muuten en vaadi, että oppilaani tätä taidetta tai muita taiteita harjottaessaan yksin nauttii sen tarjoamaa huvia. Tahdon tehdä sen hänelle vielä miellyttävämmäksi siten, että aina itse otan siihen osaa. En tahdo että hänellä olisi muuta kilpailijaa kuin minä, mutta vaikka olenkin hänen alituinen kilpailijansa, ei hänellä siitä ole mitään vahinkoa. Tämä vaan kohottaa hänen toimintaintoansa synnyttämättä meidän välillämme kateutta. Tartun piirustuskynään hänen tapaansa ja käytän sitä alussa yhtä taitamattomasti kuin hän. Vaikka olisin yhtä taitava kuin Apelles, menettelisin kuin mitä typerin tuhrija. Aluksi piirustaisin miehen kuvan samoin kuin palvelijat sen piirustavat seinään; viiva kuvaisi kumpaakin kättä, samoin suora viiva kumpaakin jalkaa, ja sormet piirtäisin käsivartta paksummiksi. Paljoa myöhemmin kumpikin meistä huomaisi tämän epäsuhtaisuuden; tekisimme sen havainnon, että säärellä on määrätty paksuutensa, ettei se joka paikasta ole yhtä paksu ja että käsivarren pituus suhtautuu ruumiin pituuteen, j.n.e. Tässä edistyskulussa minä enintään pysyn hänen rinnallansa, tai menen hänestä niin vähän edelle, että hänen aina on helppo minut saavuttaa, vieläpä voittaakin. Meillä tulee olemaan värejä ja siveltimiä; koetamme jäljitellä esineiden värejä ja koko niiden ulkomuotoa ja ääripiirteitä. Väritämme, maalaamme ja tuhrimme; mutta kaikessa tässä tuhrimisessamme emme herkeä tutkien tarkastamasta luontoa; emme koskaan tee mitään ilman tämän mestarin opastusta.

Olimme epätietoiset miten koristaisimme huonettamme; nyt olemme löytäneet sopivat koristeet. Teetän kehykset piirustuksillemme; annan peittää ne somilla laseilla, jotta ei niihin voisi enää koskea ja että kumpikin karttaisi piirustuksensa hutiloimista, kun näkee niiden pysyvän alkuperäisessä kunnossaan. Ripustan ne määrättyyn järjestykseen huoneen seinille, kukin aihe kahdenkymmenen, jopa kolmenkymmenen eri piirustuksen muodossa ja siten, että jokainen piirustus osottaa tekijänsä edistymistä, alkaen siitä, joka esittää taloa vaan melkein muodottomana nelikulmiona, ja päättyen siihen, jossa sen pitkäpuoli, sen pääty, sen suuruussuhteet ja sen varjot on kuvattu aivan tarkkaan todellisuuden mukaan. Nämä eri asteet tietysti lakkaamatta tarjoavat meille mieltäkiinnittäviä, toisille omituisia tauluja, ja ovat omansa aina kiihottamaan kilpailuamme. Ensimäisiin ja kömpelöimpiin näistä piirustuksista teetän hyvin loistavat ja kullatut kehykset, jotka niitä kohottavat. Mutta kun kuva on uskollisempi ja piirustus todella hyvä, annan sille vain hyvin yksinkertaisen mustan kehyksen. Se ei enää tarvitse muuta koristusta, kuin mitä siinä itsessään on, ja olisi vahinko, jos kehys saisi osakseen sen huomion, jonka itse taulu ansaitsee. Siten kumpikin meistä pyrkii saamaan kuvalleen koruttoman kehyksen. Ja kun jompikumpi tahtoo moittia toisen piirustusta, hän tuomitsee sen pantavaksi kullattuun kehykseen. Ehkä nämä kullatut kehykset vielä kerran meidän kesken antavat aihetta sananlaskuun, ja tulemme ihmettelemään kuinka moni ihminen saavuttaa oikean palkkansa kehystämällä taulunsa tällä tavoin.

Olen sanonut etteivät lapset kykene käsittämään geometriaa; mutta tämä on meidän oma vikamme. Emme näet huomaa, ettei heidän metodinsa ole sama kuin meidän, ja että sen, mikä meillä on päättelemistaitoa, heillä tulee olla pelkkä taito nähdä. Sen sijaan että annamme heille oman metodimme, tekisimme paremmin omaksumalla heidän metodinsa. Sillä meidän tapamme oppia geometriaa riippuu yhtä paljo mielikuvituksesta kuin ymmärryksen toiminnasta. Kun väittämä on lausuttu, tulee mielikuvituksen avulla keksiä todistus, nimittäin ottaa selville, mistä jo todistetusta väitteestä se johtuu ja kaikista tuon väitteen seurauksista valita juuri se, josta on kysymys.

Näin ollen terävinkin ajattelija jää neuvottomaksi, ellei ole kekseliäs. Mikä tästä seuraa? Siitä seuraa se, ettei meitä kehitetä keksimään todistuksia, vaan että nämä meille sanellaan; ja ettei opettaja opeta meitä itseämme tekemään johtopäätöksiämme, vaan että hän tekee sen meidän puolestamme ja kehittää täten ainoastaan muistiamme.

Piirtäkää tarkkoja kuvioita, verratkaa niitä toisiinsa, asettakaa ne päälletysten, tutkikaa niiden keskinäisiä suhteita, ja täten olette löytävä koko alkeisgeometrian siirtyen huomiosta toiseen, ilman että on kysymys määritelmistä tai probleemeista tai mistään muusta todistusmuodosta kuin kuvioiden asettamisesta päälletysten, Minä puolestani en ollenkaan aio opettaa Émilelle geometriaa; hän päinvastoin on sitä minulle opettava. Minä olen etsivä eri suhteita, ja hän ne löytää; sillä etsin niitä sillä tavoin, että hän ne löytää. Niinpä esim. en käytä harppia piirtääkseni ympyrää, vaan teen tämän käyttämällä langan päähän kiinnitettyä ja kiintokohdan ympärillä kääntyvää lyijykynää. Kun tämän tehtyäni yritän verrata toisiinsa ympyrän säteitä, Émile on naurava minulle ja on huomauttava, ettei sama rihma, joka koko ajan on pingotettuna, salli kynän piirtää viivaa, jonka eri pisteet olisivat eri etäisyydessä keskipisteestä.

Jos tahdon mitata kuudenkymmenen asteen suuruista kulmaa, piirrän tämän kulman huippu keskipisteenä koko ympyrän enkä pelkkää kaarta; lapsia opettaessa näet ei saa olettaa mitään, sitä mainitsematta. Huomaan nyt, että kulman kylkien välillä oleva kaari on kuudes osa koko ympyrän kaarta. Sitten piirrän, pitäen samaa kulmahuippua keskipisteenä, suuremman ympyrän ja luulen että täten saatu toinen kaari niinikään on kuudes osa ympyränsä kehää. Piirrän kolmannen konsentrisen ympyrän, josta lausun saman havainnon, ja näin jatkan tällaisten ympyröiden piirustamista, kunnes Émile, hämmästyen typeryyttäni huomauttaa että jokainen kaari, suuri tai pieni, joka vastaa samaa kulmaa, on aina oleva kuudes osa ympyränsä kehää, j.n.e. Täten voimme heti ruveta käyttämään kulmamittaria.

Jos tahdotaan todistaa, että oikokulma on yhtä suuri kuin kaksi suoraa kulmaa, piirretään ympyrä. Minä taaskin menettelen siten, että Émile tämän itse huomaa ensin ympyrää tarkastamalla, ja sitten sanon: jos ympyrä poistetaan ja suorat viivat jätetään paikoilleen, muuttuuko siitä kulmien suuruus? j.n.e.

Tavallisesti laiminlyödään kuvioiden tarkkuus ja pannaan pääpaino todistamiseen. Meidän kesken päinvastoin ei koskaan tule olemaan kysymystä todistamisesta. Meidän tärkein tehtävämme tulee olemaan hyvin suorien, täsmällisten ja yhtäsuurien viivojen piirtäminen, täydellisen nelikulmion ja hyvin pyöreän ympyrän kuvaaminen. Tutkiaksemme onko kuvio oikea, tulemme tarkastamaan kaikkia sen havainnollisia ominaisuuksia, ja tämä on antava meille tilaisuuden löytää siitä joka päivä yhä uusia. Taitamme paperin ympyrän halkaisijaa pitkin ja neliön lävistäjää pitkin ja vertaamme sitten näitä kuvionpuoliskoja toisiinsa, katsoen minkä kuvion puoliskojen ääriviivat parhaiten käyvät yhteen ja mikä niistä siis on parhaiten tehty. Tutkimme, voiko samoin tasan jakaa kahtia suunnikasta ja puolisuunnikasta, j.n.e., joskus koetamme edeltäpäin arvata kokeilumme tuloksen ja löytää syyt siihen j.n.e.

Geometria ei ole minun oppilaalleni muuta kuin taito hyvin käyttää viivoitinta ja harppia; sitä ei hänen ollenkaan pidä sekoittaa piirustukseen, missä hän ei käytä kumpaakaan välikappaletta. Viivoitin ja harppi suljetaan lukon taakse, ja hänelle sallitaan niiden käyttäminen ainoastaan harvoin ja vähäksi aikaa, jotta hän ei tottuisi tuhrimaan. Mutta saatamme joskus kävelyillemme ottaa mukaamme kuviomme ja puhella siitä, minkä olemme tehneet ja mitä aiomme tehdä.

En koskaan unhota miten Torinossa näin nuorukaisen, jolle lapsena oli opetettu ääriviivojen ja tasapintojen keskinäiset suhteet siten, että hänen valittavakseen joka päivä annettiin kaikenlaisten geometrillisten kuvioiden muotoisia leivoksia, jotka olivat isoperimetrisiä.[65] Tuo pieni herkkusuu oli syventynyt Arkimedeksen taitoon, tietääkseen, missä leivoskuviossa oli enimmin syötävää.

Kun lapsi heittelee höyhenpalloa, se harjottaa silmäänsä ja käsivarttaan tarkaksi; kun se piiskalla pyörittää hyrrää, se tosin sen kautta lisää voimiaan, mutta ei opi mitään. Olen joskus kysynyt, miksi ei lapsille anneta samoja taitavuutta kysyviä pelejä kuin aikaihmisille, nimittäin pallo-, puupallo-, biljardi-, jousiammunta-, ilmapallo-peliä ja soittimien käyttämistä. Minulle on vastattu, että muutamat näistä peleistä käyvät yli lasten voimien ja etteivät lasten jäsenet ja elimet ole kyllin kehittyneet toisia niistä harjottamaan. Minun mielestäni nämä syyt ovat epäpätevät. Lapsella ei tosin ole miehen vartaloa, mutta sillä on kuitenkin samankuosinen puku kuin miehellä. En tietysti tarkoita, että lapsi pelaisi aikaihmisen biljardisauvalla kolmen jalan korkuisella biljardipöydällä, en tahdo että se kävisi meidän pallohuoneissamme ja että se väsyttäisi pientä kättänsä pallomestarin verkolla, vaan että se heittää palloa salissa, jonka ikkunat on turvattu. Annettakoon sille aluksi pehmeitä palloja; olkoot sen ensi palloviskelimet puusta, sitten pergamentista ja viimein suolikielistä, jotka pingotetaan niin vahvasti kuin lapsen voimat sallivat. Te pidätte höyhenpalloa parempana, se kun väsyttää vähemmin ja on vaaraton. Te olette väärässä kahdesta syystä. Höyhenpallo-peli on naisten peli; ette kuitenkaan näe ainoatakaan naista, joka ei lähtisi pakoon kun pallo lentää häntä kohti. Heidän valkea ihonsa ei siedä mustelmia eikä kovettumia. Mutta me miehet, jotka olemme luodut vahvoiksi kehittymään, luulemmeko siksi tulevamme vaivatta? Ja kykenemmekö koskaan puolustautumaan, ellei meitä koskaan ahdisteta? Se, joka pelissä voi vaaratta olla taitamaton, pelaa aina veltosti. Putoava höyhenpallo ei satuta ketään; mutta ei mikään tee käsivarsia notkeammiksi kuin pakko käsin suojella päätään, eikä mikään tee katsetta niin tarkaksi kuin täytymys suojella silmiään. Hypähtäminen salin toisesta päästä toiseen, vielä ilmassa olevan pallon kulun laskeminen ja pallon heittäminen voimakkaasti ja varmasti — sellaiset pelit ovat enemmän omiaan kehittämään nuorukaisista miehiä, kuin ne soveltuvat jo varttuneille miehille.

Lapsen jäntereet ovat liian pehmeät, näin sanotaan. Tosin ne ovat vähemmän jäntevät, mutta sen sijaan notkeammat; lapsen käsivarsi on heikko, mutta se on kuitenkin käsivarsi. Suhteellisesti sen tulee voida tehdä kaikki se, minkä toinen samanlainen välikappale aikaansaa. Lasten käsillä ei ole taitavuutta; senvuoksi tahdon että sitä niille annetaan; miehellä, joka olisi harjottanut itseään yhtä vähän kuin ne, olisi yhtä vähä taitoa. Emme voi tuntea elimiemme kelpaavaisuutta, ennenkuin olemme niitä käyttäneet. Ainoastaan pitkällinen kokemus opettaa meitä itsestämme noutamaan hyötyämme, ja tämän kokemuksen saavuttaminen on päämäärä, jota tavoittelemaan meitä ei voida liian aikaisin totuttaa.

Kaikki mikä tapahtuu, on toteutettavissa. Ei mikään ole tavallisempaa kuin se, että näkee taitavia ja hyvin kehittyneitä lapsia, joiden jäsenet ovat yhtä notkeat kuin aikaihmisillä. Melkein kaikilla markkinoilla näkee lapsia, jotka tekevät voimistelutemppuja, kävelevät käsillään, hyppivät ja tanssivat köydellä. Kuinka monena vuotena lapsiseurueet baletti-tansseillaan ovat vetäneet katsojia italialaisiin teattereihin! Kuka ei Saksassa ja Italiassa olisi kuullut puhuttavan kuuluisan Niccolinin pantomiimista?[66] Kuka on koskaan näillä lapsilla huomannut vähemmän kehittyneitä liikkeitä, vähemmän sulavia asentoja, vähemmän tarkkaa korvaa ja vähemmän kevyttä tanssia kuin jo täysin kehittyneillä tanssijoilla? Joskohta lapsilla aluksi onkin paksut, lyhyet ja kömpelöt sormet, pulleat ja tarttumiseen taitamattomat kädet, ei tämä estä useita lapsia osaamasta kirjoittaa ja piirustaa iässä, jolloin toiset eivät vielä osaa pitää kädessään lyijy- eikä teräskynää. Koko Pariisi muistelee vielä pientä englantilaista tyttöä, joka kymmenvuotiaana pianolla teki ihmeitä.[67] Erään virkamiehen perheessä olen nähnyt miten hänen kahdeksanvuotias poikansa pantiin seisomaan pöydälle keskelle lautasia jälkiruokaa syötäessä ja miten hän siinä soitti viulua, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse, tehden sen niin hyvin, että hänen soittonsa hämmästytti taiteilijoitakin.

Kaikki nämä esimerkit ja lukemattomat muut todistavat mielestäni, että lasten kykenemättömyys meidän ruumiinharjotuksiin on kuviteltua, ja että jos ne eivät ole onnistuneet joitakin suorittamaan, tämä riippuu siitä, ettei niitä koskaan ole tarpeeksi harjotettu.

Huomautetaan kenties minun tässä lankeavan siihen erehdykseen, että suositan lasten ruumiiseen nähden ennenaikuista kehitystä, jota niiden henkeen nähden moitin. Mutta ero on hyvin suuri, sillä toinen näistä edistyksistä on vaan näennäinen, toinen taas todellinen. Olen näyttänyt, ettei heillä itse teossa ole niitä henkisiä kykyjä, joita näyttävät omistavan, jotavastoin ne todella tekevät kaiken, mitä näyttävät tekevän. Muuten tulee aina ottaa huomioon, ettei kaikki tämä ole eikä saa olla muuta kuin leikkiä, luonnon niiltä vaatimaa helpposuuntaista ja vapaaehtoista liikettä, taitoa vaihdella niiden huveja ja saattaa ne niille miellyttävämmiksi, ilman että mikään pakko koskaan muuttaa ne työksi. Sillä mikä seikka onkaan lasten huvin esineenä, jota en voisi saattaa niille opin esineeksi? Ja ellen voisikaan sitä tehdä, kunhan ne vaan vahingotta huvittelevat itseään ja aika kuluu, ei ole väliä siitä edistyvätkö missään suhteessa tässä alkuiässään. Jos sitävastoin pakollisesti pitää opettaa niille sitä tai tätä, niin meneteltäköön miten tahansa, on mahdotonta saavuttaa tarkoitustaan ilman väkinäisyyttä, harmia ja ikävyyksiä.

Se, minkä olen sanonut niiden kahden aistin kehittämisestä, joiden käyttäminen useimmiten tulee kysymykseen ja on tärkein, voi kelvata esimerkiksi muidenkin aistien kehittämisestä. Näkö ja tunto kiinnittävät huomionsa sekä lepo- että liiketilassa oleviin esineisiin; mutta koska ainoastaan ilman väräjäminen voi panna kuuloaistin toimimaan, synnyttää ainoastaan liiketilassa oleva esine melua tai ääntä, ja jos kaikki olisi lepotilassa, emme koskaan kuulisi mitään. Yöllä siis, jolloin me liikumme ainoastaan niin paljon kuin meitä haluttaa, ja jolloin meidän ei tarvitse pelätä muita kuin liikkuvia esineitä ja olentoja, on tärkeätä, että korvamme pysyy valppaana, jotta kuulemastamme äänestä voimme päättää, onko sen aiheuttaja suuri vai pieni, etäinen vai läheinen, onko sen väräjäminen raju vai heikko. Värähtelevä ilma kohtaa esteitä, jotka palauttavat äänen ja synnyttävät kaikua, mikä toistaa kuuloaistimuksen, ja jotka vaikuttavat, että ääni tuntuu lähtevän toisesta paikasta kuin mistä se todella lähtee. Jos tasangolla tai laaksossa kallistamme korvamme maan tasalle, kuulemme ihmisäänen ja hevoskavioiden kopseen paljon kauempaa kuin pysyessämme pystyssä.

Samoin kuin olemme verranneet näköä kosketukseen, sopii sitä myös verrata kuuloon ja tietää kumpi näiden molempien aistien välittämistä aistimuksista pikemmin saapuu elimeen, jos ne samaan aikaan lähtevät samasta esineestä. Kun näkee kanuunan tulen, on vielä aikaa väistää kuulaa; mutta niin pian kuin laukaus kuuluu, ei siihen enää ole aikaa, silloin kuula jo on perillä. Saatamme päättää kuinka kaukana ukkonen on, siitä ajasta, joka kuluu salamasta jyrähdykseen. Opettakaa lapselle kaikki nämä kokemukset; ottakoon hän selvän niistä, jotka ovat hänelle tarjona ja perehtyköön muihin johtopäätösten avulla. Mielestäni on kuitenkin monta vertaa parempi, että lapsi kokonaan on tietämättä nämä seikat, kuin että aikaihminen pelkillä sanoilla ne sille selittää.

Meillä on elin, joka vastaa kuuloa, nimittäin puhe-elin; meillä ei ole näköä vastaavaa elintä, emmekä voi värejä ilmaista samoin kuin ääniä synnytämme. Tämä on lisäsyy, joka aiheuttaa meitä kehittämään edellistä elintä ja antaa aktiivisen ja passiivisen elimen keskinäisesti tointaan harjottaa.

Ihmisellä on kolmenlaista ääntä, nimittäin puheääni, lauluääni ja intoinen eli korollinen ääni, joka ilmaisee mielenliikutuksia ja joka elähyttää laulua ja puhetta. Lapsella on nämä kolme äänen lajia, samoin kuin miehellä, jos kohta se ei osaa niitä samalla tavoin yhdistää. Lapsi osaa, kuten aikaihmiset, nauraa, huutaa, valittaa, huudahtaa, mutta se ei osaa niihin sekoittaa kahden muun äänen lajin soinnun vaihdosta. Täydellinen musiikki on se, joka paraiten yhdistää nämä kolme äänen lajia. Lapset eivät kykene sellaista musiikkia harjottamaan, eikä niiden laulussa ole sielua. Niiden puheäänikään ei ole sointuvasti painotettua; lapset huutavat, mutta eivät oikein painota sanoja. Ja samoin kuin niiden puheessa on vähä painokkuutta, niiden äänessä on vähä pontevuutta. Meidän oppilaamme on puhuva vielä värittömämmin ja yksinkertaisemmin, hänessä kun eivät intohimot vielä ole heränneet, joten ne eivät voi sekoittaa väreitään hänen ääneensä. Älkää siis vaatiko, että hänen pitäisi lausua osia murhe- ja huvinäytelmistä, älkääkä myöskään yrittäkö hänelle opettaa niin sanottua deklamoimista. Hän on oleva liian järkevä lausuakseen painottamalla seikkoja, joita hän ei kykene ymmärtämään, ja lausetapoja ja tunteita, joita hän ei koskaan ennen ole kuullut ja kokenut.