TOINEN KIRJA.

Toinen ikäkausi, josta nyt tulee puhe, on se, jonka alkaessa varsinainen lapsuus päättyy; sanat infans ja puer eivät ole samaa merkitseviä. Edellinen sisältyy jälkimäiseen ja merkitsee puhumatonta, puhumistaitoa kaipaavaa, mistä johtuu, että Valerius Maximus käyttää muotoja puerum infantem. Mutta minä käytän edelleen sanaa lapsuus kielemme käytännön mukaisesti, kunnes alan käsitellä sellaista ikää, jota varten kielessämme on toisia nimiä.

Alkaessaan puhua lapset itkevät vähemmän. Tämä edistys on luonnollinen; toinen kieli on tullut toisen sijaan. Niin pian kuin ne sanoin voivat ilmaista kärsivänsä, niin miksi ne ilmaisisivat sitä huudoilla, muulloin kuin tuskan ollessa liian ankara voidakseen sanoin saada täyden ilmauksensa? Jos ne silloin jatkavat itkemistään, on syy niitä ympäröivissä henkilöissä. Niin pian kuin Émile on sanonut: voin pahoin, täytyy hänen tuskiensa olla hyvin kovat jotta hänen olisi pakko itkeä.

Jos lapsi on heikko, herkkätuntoinen ja luonnostaan rupeaa parkumaan tyhjästä ja valittaa tarpeettomasti, niin kuivatan pian näiden kyynelten lähteen. Niin kauvan kuin se itkee, en ollenkaan mene sen luo; riennän sinne heti kun se on vaiennut. Pian sen tapa kutsua minua on oleva vaikeneminen, tai enintään yhden ainoan huudon päästäminen. Ainoastaan silminnähtävän vaikutuksen mukaan lapset arvostelevat antamiensa merkkien arvoa; niillä ei ole muuta menettelytapaa. Satuttakoon lapsi itseään kuinka pahasti tahansa, niin on hyvin harvinaista, että se itkisi yksin ollessaan, ellei se toivo toisten sitä kuulevan.

Jos se kaatuu kumoon, jos se saa kuhmun päähänsä, jos sen nenästä vuotaa verta, jos se saa haavan sormeensa, en hääri levottoman näköisenä sen ympärillä, vaan pysyn alallani ainakin hetkisen. Vahinko on tapahtunut, on välttämätöntä, että lapsi sen kärsii; koko häärivä intoni vaan pelästyttäisi sitä enemmän ja lisäisi sen arkuutta. Pohjalta itse haava tuottaa vähemmän mielipahaa kuin pelko. Säästän lapselta ainakin tämän pelon; sillä aivan varmaan se on arvosteleva vammaansa samalla tavoin kuin huomaa minun sitä arvostelevan; jos se näkee minun rientävän luokseen levottomana sitä lohduttamaan ja surkuttelemaan, niin se luulee olevansa hukassa. Jos se näkee minun pysyvän kylmäverisenä, on se itse tekevä samoin ja luulee vamman parantuneeksi, kun se ei enää tunne kipua. Tässä iässä lapsi saa eusimäisen opetuksen rohkeuteen, ja silloin opettamalla sitä pelotta kärsimään vähäisiä tuskia, se opetetaan asteittain kärsimään suuria.

Kaukana siitä että varoisin Émileä haavoittumasta, olisin hyvin pahoillani, jos ei hän koskaan saisi haavaa ja jos hän kasvaisi suureksi tuntematta kipua. Kärsiminen on ensimäinen seikka, joka hänen on oppiminen ja jota hänen enimmin tarvitsee osata. Näyttää siltä kuin lapset olisivat pieniä ja heikkoja ainoastaan sen vuoksi, että voisivat vaaratta saada tämän tärkeän opetuksen. Jos lapsi kaatuu maahan pitkälleen, se ei taita jalkaansa; jos se lyö itseään sauvalla, se ei taita käsivarttaan; jos se tarttuu terävään aseeseen, se ei purista sitä kovasti käteensä eikä saa syvää haavaa. Minä en tiedä että koskaan olisi nähty omiin hoteisiinsa jätetyn lapsen tuottavan itselleen surmaa, saattavan itseään rammaksi tai tuottavan itselleen huomattavaa vammaa, ellei sitä olla varomattomasti jätetty korkeaan paikkaan, yksin tulen ääreen, tai ellei ole unhotettu vaarallisia aseita sen saataviin.

Mitä onkaan sanottava tuosta suojeluskoneistosta, joka järjestetään lapsen ympärille, jotta se kaikin tavoin löytäisi suojaa tuskalta, kunnes se suureksi tultuaan jää sille alttiiksi, ollen vailla rohkeutta ja kokemusta ja luullen itseään kuolleeksi ensi naarmusta ja pyörtyen nähdessään ensi veripisaran?

Meidän opetusraivoinen ja turhantarkka intomme saattaa meidät aina opettamaan lapsille sellaista, minkä ne paljon paremmin itsestään oppisivat, ja unhottakaan sen, minkä ainoastaan me olisimme voineet niille opettaa. Onko mitään mielettömämpää kuin se vaiva, jota nähdään opettamalla niitä kävelemään, ikäänkuin oltaisiin nähty ketään, joka hoitajansa laiminlyömisen takia suurena ei osaisi kävellä? Kuinka usein päinvastoin näkee henkilöitä, jotka astuvat huonosti koko ikänsä sen tähden, että heitä on huonosti opetettu kävelemään?

Émilellä ei tule olemaan päätä suojelevia kiehkuroita, ei reikätuolia, ei lastenvaunuja eikä talutusnauhoja; siitä hetkestä alkaen, kun hän osaa asettaa toisen jalan toisen edelle, häntä tuetaan korkeintaan kivetyissä paikoissa, joiden poikki kuljetaan joutuin.[26] Sen sijaan että annetaan lapsen kuihtua huoneen ummehtuneessa ilmassa, vietäköön se joka päivä keskelle kenttää. Siellä se juoskoon ja keikahdelkoon ja pudotkoon sata kertaa päivässä; kahta pikemmin se on oppiva jälleen nousemaan pystyyn. Vapauden aiheuttama mielihyväntunne korvaa monet vammat. Minun oppilaallani on usein oleva ruhjevammoja, mutta siitä huolimatta hän on aina oleva iloinen. Jos teidän kasvateillanne niitä on vähempi, niin ne ovat alati tyytymättömiä, sidottuja ja surullisia. Epäilen, tokko etu olisi heidän puolellaan.

Toinenkin edistys saattaa lapsille valittamisen tarpeettomammaksi, nimittäin voimien karttuminen. Saaden omin voimin enemmän aikaan niiden ei niin usein tarvitse turvautua muihin. Voimien mukana kehittyvät ne tiedot, jotka saattavat ne kykeneviksi niitä ohjaamaan. Tällä toisella kehitysasteella alkaa varsinaisesti yksilön elämä; silloin se tulee itsetietoiseksi. Muisti ulotuttaa identiteetti-tunteen kaikkiin sen olemassa-olon hetkiin; se muuttuu todella yhdeksi, samaksi olennoksi, ja kykenee siis jo tuntemaan onnea tai onnettomuutta. On siis tärkeätä nyt alkaa pitää sitä siveellisenä olentona.

Vaikka lasketaan ylimalkaisesti ihmisiän korkein määrä ja ne toiveet, jotka kussakin iässä olevalla on lähestyä tätä määrää, ei ole mitään epävarmempaa kuin kunkin yksityisen ihmisen elämän pituus; hyvin harvat saavuttavat tuon korkeimman määrän. Alkuiällä elämä on alttiina kaikkein suurimmille vaaroille; kuta lyhemmän aikaa on elänyt, sitä vähemmän voi toivoa vielä elävänsä. Kaikista lapsista, jotka syntyvät, enintään puolet saavuttaa nuorukaisiän, ja on todennäköistä, ettei oppilaanne elä miehuudenikään.

Mitä siis tulee ajatella tuosta raakalaisesta kasvatustavasta, joka uhraa nykyisyyden epävarmalle tulevaisuudelle, ja joka sitoo lapsen kaikenlaisiin kahleisiin ja alkaa tekemällä siitä kurjan olennon valmistaakseen sille kaukana tulevaisuudessa jonkunlaisen kuvitellun onnen, jota se luultavasti ei koskaan tule nauttimaan? Kuinka saattaisi siinäkään tapauksessa, että tämä kasvatustapa olisi järkevästi sovitettu tarkoitustaan varten, paheksumatta katsella, miten pienokaisparat on pakotettu kärsimättömään ikeeseen ja tuomittu alituiseen työhön kaleerivankien tavoin ilman mitään varmuutta, että kaikki tämä vaiva koskaan on tuottava niille hyötyä? Iloisuuden ikä kuluu keskellä itkua, rangaistuksia, uhkauksia ja orjuutta. Kiusataan poloista muka sen omaksi hyväksi, eikä huomata, että kutsutaan surmaa saapumaan, jonka saaliiksi se joutuu keskellä tätä surkuteltavaa mellastamista. Kuka tietää kuinka monet lapset kuolevat isän tai kasvattajan hullunkurisen huolenpidon uhreina? Ne ovat onnellisia, jos pääsevät vapaiksi sen julmuudesta, ja ainoa etu, jonka saavat kärsimyksistään, on se, että saavat kuolla kaihoamatta elämää, josta ovat tunteneet ainoastaan tuskia.

Ihmiset, olkaa inhimillisiä, se on ensimäinen velvollisuutenne; olkaa inhimilliset kaikille säädyille, kaikenikäisille, kaikelle, mikä ei ole vierasta ihmiselle. Mitä muuta viisautta voittekaan löytää kuin sen, joka piilee inhimillisyydessä? Rakastakaa lapsia, edistäkää niiden leikkejä, huveja ja rakastettavia vaistoja. Kuka teistä ei olisi joskus kaihonnut tuota ikää, jolloin hymy alituisesti lepää huulilla ja rauha lakkaamatta täyttää sielun? Miksi tahtoisitte estää nämä viattomat pienokaiset nauttimasta niin lyhyestä ja eteenpäin rientävästä ajasta ja niin arvokkaasta hyvästä, jota ne eivät osaa väärinkäyttää? Miksi tahtoisitte täyttää katkeruudella ja tuskilla nämä niin nopeasti kuluvat ensi vuodet, jotka eivät palaa enempää lapsille kuin teillekään? Isät, tiedättekö minä hetkenä kuolema odottaa lapsianne! Älkää tuottako itsellenne tunnonvaivoja riistämällä niiltä ne lyhyet hetket, jotka luonto niille lahjoitti. Niin pian kuin ne voivat tuntea olemassaolon tuottamaa mielihyvää, niin antakaa niiden nauttia siitä; tehkää niin etteivät ne kuole ilman että ovat nauttineet elämästä, minä hetkenä tahansa Jumala ne kutsuneekaan.

Kuinka monet äänet tulevat kohoamaan minua vastaan! Kuulen kaukaa tuon väärän viisauden hälyhuudot, joka alati asettaa eteemme meille vieraita päämääriä, joka ei koskaan pidä nykyisyyttä minkään arvoisena ja joka tavoitellen lakkaamatta etenemisemme edestä poistuvaa tulevaisuutta siirtää meidät meille vallan vieraisiin oloihin ja tutustuttaa siis meidät olosuhteihin, joissa emme koskaan tule elämään.

Minulle vastataan, että juuri tämä ikä soveltuu ihmisen huonojen taipumusten korjaamiseen: lapsuuden iässä, jolloin kärsimys on vähimmin tuntuvaa, se muka tulee tehdä moninkertaiseksi, jotta se säästyisi järkevältä iältä. Mutta kuka takaa, että koko tämä suunnitelma on teidän toteutettavissanne ja etteivät kaikki nuo kauniit opetukset, joilla rasitatte lapsen heikkoa henkeä, joskus tuota sille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Kuka teille takaa, että kaikki tuo kärsimys, jonka sille tuotatte, todella sille hankkii huojennusta? Miksi annatte sen kärsiä enemmän kuin mitä sen tila sallii, olematta varma siitä, että nykyiset kärsimykset poistavat tulevia? Ja miten saatatte todistaa etteivät nuo huonot taipumukset, joista luulette voivanne parantaa lapsen, juurru siihen nurinkurisesta kasvatustavastanne pikemmin kuin luonnosta? Mikä onneton huolenpito, joka nykyisyydessä tekee ihmisolennon onnettomaksi siinä aiheellisessa tai aiheettomassa toivossa, että se kerran tulisi onnelliseksi! Mutta kun nuo pintapuoliset lavertelijat sekoittavat keskenään mielivallan ja vapauden, lapsen, jota koetetaan saattaa onnelliseksi, ja lapsen, jota hemmotellaan, tahdon opettaa heitä erottamaan ne toisistaan.

Älkäämme unhottako mikä sopii meille ihmisinä, jottemme tavoittelisi turhia harhakuvia. Ihmiskunnalla on paikkansa olioiden järjestyksessä; lapsuudella taas on paikkansa ihmiselämän järjestyksessä; tulee kohdella miestä miehenä ja lasta lapsena. Osottaa kullekin paikkansa ja pysyttää hänet siinä, johtaa inhimillisiä viettejä suuntaan, joka on ihmisluonnon mukainen — siinä kaikki minkä voimme tehdä lapsen hyväksi. Muu riippuu tuntemattomista vaikuttimista, jotka eivät ole vallassamme.

Emme tiedä, mitä ehdoton onni tai onnettomuus on. Kaikki on sekoitettua tässä elämässä, emme saa nauttia yhdestäkään puhtaasta tunteesta, emme pysy kahta hetkeä vallan samassa tilassa. Sielumme ja ruumiimme tila on alituisen vaihtelun alaisena. Hyvä ja paha ovat yhteisiä meille kaikille, vaikka tosin erimäärin. Onnellisin on se, jolla on vähimmin vastuksia ja suruja; onnettomin se, jolla on vähimmin iloja. Kaikilla on enemmän kärsimyksiä kuin iloja; siinä olemme kaikki yhtäläisiä. Onni tässä murheen laaksossa on siis vaan negatiivinen tila, ja sen arvo on laskettava vähimmän kärsimysmäärän mukaan.

Jokainen mielipahantunne on erottamaton pyrkimyksestä päästä siitä vapaaksi; jokainen mielihyväntunne erottamaton pyrkimyksestä nauttia siitä. Jokainen pyrkimys edellyttää puutetta, ja kaikki kokemamme puutteet ovat tuskallisia; pyrkimyksiemme ja niiden tyydyttämiskyvyn välillä vallitsevassa epäsuhtaisuudessa piilee onnettomuutemme. Tunteva olento, joka kykenisi tyydyttämään kaikki pyrkimyksensä, olisi ehdottomasti onnellinen olento.

Missä siis piilee inhimillinen viisaus eli oikean onnen tie? Se ei ole varsinaisesti siinä, että vähennämme pyrkimyksiämme, sillä jos niitä olisi vähemmän kuin meillä on voimia niitä tyydyttää, niin osa voimiamme jäisi käyttämättä, emmekä, nauttisi olemuksestamme kokonaisena. Se ei ole myöskään siinä, että laajennamme kykyjämme, sillä jos pyrkimyksemme lisääntyisivät samassa määrin, tulisimme siitä vielä onnettomammiksi; vaan se on siinä, että saatamme pyrkimyksemme, jos ne paisuvat ylenmääräisiksi, kykyjemme veroisiksi ja että saatamme voimamme ja tahtomme täydelliseen sopusointuun. Silloin ainoastaan, kun kaikki voimamme ovat toimivina, sielu pysyy levollisena ja ihminen on tunteva itsensä tyytyväiseksi.

Täten luonto, joka järjestää kaikki parhaiten, alkuperäisestä on säätänyt. Välittömästi se antaa ihmiselle ainoastaan tarpeelliset itsensäsuojelemisvaistot ja tarpeellisen kyvyn niitä tyydyttää. Se on istuttanut kaikki muut kyvyt ikäänkuin varastoon sielun pohjalle, jotta ne siellä tarvittaessa kehittyisivät. Ainoastaan tässä alkuperäisessä tilassa voiman ja pyrkimyksen tasapaino on olemassa ja siinä ihminen ei ole onneton. Niin pian kuin ihmisen synnynnäiset kyvyt puhkeavat toimintaan, mielikuvitus, tuo kaikista henkisistä kyvyistä vilkkain ja toimekkain, herää ja rientää kaikista muista edelle. Mielikuvitus laajentaa mahdollisuuden rajat, sekä mitä hyvään että pahaan tulee, ja kiihottaa ja ravitsee pyrkimyksiä toteutumisen toivolla. Mutta pyrkimyksen esine, joka alussa näytti olevan vallan käsissä, pakenee nopeammin kuin sitä voi seurata; kun luulemme saavuttavamme sen, se muuttuu toiseksi ja näyttäytyy kaukaa. Kun emme enää näe jo kulkemaamme matkaa, emme ollenkaan ota sitä huomioon; se tie mikä vielä on jäljellä, pitenee pitenemistään. Näin uuvumme voimatta saavuttaa päämäärää, ja kuta enemmän antaudumme nautintoon, sitä enemmän onni meitä pakenee.

Päinvastoin, kuta lähempänä ihminen on pysynyt luonnollista tilaansa, sitä vähempi on erotus hänen pyrkimystensä ja niitä toteuttavan kykynsä välillä, ja siitä seuraa, että hän on lähempänä onnea. Hän ei koskaan ole vähemmän onneton kuin silloin, kun näyttää olevan kaiken puutteessa. Onnettomuus näet ei piile itse puutteessa, vaan siinä, että sen itse kipeästi tuntee.

Todellisuusmaailmalla on rajansa, mielikuvituksen maailma on rajaton. Kun emme voi laajentaa edellistä, niin supistakaamme jälkimäistä, sillä niiden välisestä ristiriitaisesta erosta johtuvat kaikki ne kärsimykset, jotka saattavat meidät todella onnettomiksi. Paitsi voimaa, terveyttä ja hyvää omaatuntoa kaikki tämän elämän hyvä johtuu arvostelevasta mielipiteestämme; paitsi ruumiillista kipua ja omantunnonvaivoja, kaikki kärsimyksemme johtuvat mielikuvituksesta. Tämä on yleisesti tunnettu totuus, niin kaiketi sanotaan; sen myönnän. Mutta käytännössä se ei ole yleisesti tunnettu; ja tässä on yksinomaan kysymys käytännöstä.

Mitä tarkotetaan sillä, kun sanotaan, että ihminen on heikko? Sana heikkous ilmaisee suhdeominaisuutta siinä olennossa, josta sitä mainitaan. Olento, jonka voimat ovat suuremmat kuin sen tarpeet, olkoonpa se sitten hyönteinen tai mato, on vahva; se taas, jonka tarpeet ovat voimia suuremmat, olkoonpa se sitten norsu, jalopeura, valloittaja, sankari tai jumala, on heikko olento. Kapinallinen enkeli, joka ylvästeli luonnostaan, oli heikompi kuin se onnellinen kuolevainen, joka elää rauhallisena noudattaen omaa luontoaan. Ihminen on hyvin vahva, kun hän tyytyy olemaan se, mikä hän on: hän on hyvin heikko, kun hän tahtoo kohota yläpuolelle ihmiskuntaa. Älkää siis kuvitelko että laajentamalla kykyjänne myöskin laajennatte voimianne. Päinvastoin niitä supistatte, jos ylpeytenne saattaa teitä tavoittelemaan päämääriä, joihin voimanne eivät riitä. Mitatkaamme ympyrämme säde ja pysykäämme sen keskipisteessä kuten hämähäkki verkkonsa keskustassa; silloin saatamme aina tyydyttää itseämme, eikä meidän tarvitse valittaa heikkouttamme, sillä emme koskaan ole sitä tuntevat.

Kaikilla eläimillä on juuri sen verta kykyjä, kuin mitä tarvitsevat pysyäkseen yllä. Ihmisellä yksin on lisäkykyjä. Onpa omituista, että juuri nämä lisäkyvyt ovat syynä hänen onnettomuuteensa. Kaikissa maissa ihminen kättensä työllä ansaitsee enemmän kuin mitä tarvitsee välttämättömään toimeentuloonsa. Jos hän olisi kyllin järkevä pitämään tuota toimeentulon lisämäärää turhana, hänellä aina olisi välttämättömät toimeentuloneuvot, sillä hänellä ei koskaan olisi liikaa. "Suuret tarpeet", sanoi Favorinus,[27] "syntyvät suurista omaisuuksista, ja usein paras keino hankkia itselleen semmoista, jota kaipaa, on se, että luopuu semmoisesta, jonka omistaa". Sen kautta, että aina ponnistelemme lisätäksemme onneamme, muutamme sen onnettomuudeksi. Jokainen ihminen, joka ainoastaan tahtoisi elää, eläisi onnellisena; siitä seuraisi, että hän olisi hyvä, sillä mitä etua hänellä olisi siitä, että olisi häijy?

Jos olisimme kuolemattomat, olisimme hyvin onnettomia olentoja. On epäilemättä raskasta kuolla; mutta on suloista toivoa, ettei tätä elämää kestä iäti ja että parempi elämä on tekevä lopun tämän elämän kärsimyksistä. Jos meille tarjottaisiin kuolemattomuus maan päällä, niin kukapa tahtoisi vastaanottaa tämän synkeän lahjan?[28] Mikä apukeino, mikä toivo, mikä lohdutus meillä olisi kohtalon kovuutta ja ihmisten vääryyttä vastaan? Typerä ihminen, joka ei katso kauemmaksi eteensä ajassa, ei pane suurta arvoa elämään eikä suuresti pelkää sitä menettävänsä; valistunut ihminen huomaa paljon arvokkaampaa hyvää, jota pitää tätä elämää parempana. Ainoastaan puolinaistieto ja väärä viisaus laajentavat näköpiirimme kuolemaan asti, mutta eivät sitä kauemmaksi, ja panevat kuvittelemaan kuolemaa pahimmaksi onnettomuudeksi. Kuoleman välttämättömyys ei viisaalle ole muuta kuin aihe kestää elämän kärsimyksiä. Ellei olisi varmuutta siitä, että se kerta on menetettävä, ei se todellakaan ansaitsisi sitä hintaa, joka sen ylläpitämisestä maksetaan.

Henkiset kärsimykset — paitsi yhtä ainoaa, nimittäin rikoksen aiheuttamaa omantunnonvaivaa, joka riippuu itsestämme — johtuvat mielikuvituksesta; ruumiilliset kärsimyksemme tekevät lopun joko itsestään tai meistä. Aika tai kuolema ovat lääkkeitämme; mutta me kärsimme sitä enemmän, kuta vähemmän osaamme kärsimystä kantaa ja kiusaamme itseämme enemmän koettamalla parantaa tautejamme kuin mikä olisi laita, jos kärsien niitä kestäisimme. Elä luonnon mukaisesti, ole kärsivällinen ja karkota lääkärit; et tosin vältä kuolemaa, mutta olet tunteva sen iskun vaan yhden ainoan kerran, kun sitävastoin lääkärit joka päivä panevat sen kummittelemaan arassa mielikuvituksessasi, ja heidän valheellinen taitonsa riistää sinulta elämännautinnon, sen sijaan että pidentäisi ikääsi. Aina minun tulee uudelleen ihmetellen kysyä, mitä todellista hyvää tämä taito on tuottanut ihmisille? Muutamat niistä, jotka se parantaa, tosin ilman sitä kuolisivat; mutta miljoonat, jotka se tappaa, jäisivät eloon. Jos olet järkevä, niin älä ollenkaan ota osaa näihin arpajaisiin, missä sinulla on niin vähän voiton toiveita. Kärsi, kuole tai parane; mutta ennen kaikkea, elä viime hetkeen asti.

Kaikki on mieletöntä ja ristiriitaista inhimillisissä laitoksissa. Käymme yhä levottomammiksi elämämme suhteen, kuta enemmän se menettää arvoaan. Vanhukset valittavat sen haihtuvaisuutta enemmän kuin nuorukaiset; he eivät tahdo menettää niiden valmistuksien hedelmiä, jotka he ovat tehneet elämästä nauttiakseen; on hyvin raskasta kuolla kuudenkymmenen vuotiaana ennenkuin on alkanut elää. Luullaan ihmisellä olevan hyvin suuren rakkauden elämään, ja tämä on totta; mutta ei huomata, että tämä rakkaus, sellaisena kuin sitä tunnemme, on suureksi osaksi ihmisten tekoa. Luonnostaan ihminen on huolissaan itsensä suojelemisen suhteen ainoastaan siinä määrin kuin hänellä siihen on voimia; niin pian kuin hän ne menettää, hän tyyntyy ja kuolee turhaan kiusaamatta itseään. Ensimäinen luonnon julistama laki on kohtaloomme alistuminen. Villit ihmiset ja eläimet vastustavat sangen vähäisessä määrin kuolemaa ja antautuvat sen alaisiksi melkein valittamatta. Kun tämä laki häviää, siitä muodostuu toinen järjen välityksellä. Mutta harvat osaavat tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä, eikä tämä keinotekoinen kohtaloon alistuminen koskaan ole niin eheä kuin ensimäinen.

Huolehtiminen tulevaisuudesta! se se aina vie meidät vieraille aloille ja saattaa meidät usein tavoittelemaan päämäärää, jota emme voi saavuttaa; siinä on kaikkien kärsimyksiemme varsinainen lähde. Kuinka mieletön onkaan niin katoavaisella olennolla kuin ihminen tuo kiihko aina luoda katseensa tulevaisuuteen, jonka hän niin harvoin saavuttaa, ja laiminlyödä nykyisyys, joka on varma! Tuo kiihko on kahta turmiollisempi sen tähden, että se lakkaamatta kiihtyy iän karttuessa ja että vanhukset, ollen aina epäluuloisia, varovaisia ja saitoja, kernaammin kieltävät itseltään tänään välttämättömän, peläten että se heiltä sadan vuoden iässä puuttuisi. Sentähden panemme arvoa kaikkeen, takerrumme kiinni kaikkeen; aika, paikka, ihmiset, asiat, sanalla sanoen kaikki, mikä on olemassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, on meistä jokaisesta tärkeätä; siitä seuraa, ettei oma minämme ole muuta kuin vähäpätöinen osa itseämme. Jokainen leviää, niin sanoakseni, yli maanpinnan ja tulee herkkätuntoiseksi koko tämän suuren pinnan suhteen. Onko ihmeellistä että kärsimyksemme monistuvat joka pisteessä, mistä meitä voi haavoittaa? Kuinka moni ruhtinas on epätoivoissaan maan menettämisestä, jota ei koskaan ole nähnyt! Kuinka monet ovat ne kauppiaat, joiden etuihin vaan tarvitsee koskea Intiassa, saadakseen heidät päästämään kauhunhuudon Pariisissa!

Luontoko täten vierottaa ihmiset kauas pois heistä itsestään? Luontoko tahtoo, että kukin toisilta kokee millainen kohtalonsa on ja että hän joskus kokee sen liian myöhään, niin että moni on kuollut onnellisena tai onnettomana koskaan sitä tietämättä? Näen edessäni pirteän, iloisen, reippaan ja terveen miehen; hänen läsnäolonsa herättää iloa; hänen silmänsä ilmaisevat tyytyväisyyttä, hyvinvointia; häneen on painunut onnellisuuden kuva. Postista saapuu kirje; tuo onnellinen mies katselee sitä; se on osotettu hänelle, hän avaa ja lukee sen. Heti paikalla hänen kasvojensa ilme muuttuu; hän kalpenee ja pyörtyy. Tultuaan taas tajuihinsa, hän itkee, raivoaa, huokailee, raastaa tukkaansa, kaiuttaa ilmoille huutojaan ja näyttää saaneen kauhean kouristuskohtauksen. Mieletön mies, mitä pahaa onkaan tuo paperi sinulle tehnyt? Minkä raajan se sinulta on temmannut irti? Minkä rikoksen se on saattanut sinut tekemään? Sanalla sanoen, mitä se on sinussa muuttanut, jotta olet joutunut tuohon tilaan, jossa sinut näen?

Jos kirje olisi mennyt hukkaan, jos armahtava käsi olisi viskannut sen tuleen, niin tuon samalla onnellisen ja onnettoman kuolevaisen kohtalo olisi mielestäni ollut omituinen probleemi. Hänen onnettomuutensa, niin sanottaisiin, oli todellinen. Aivan oikein; mutta hän ei siitä tietänyt mitään; mitä se siis merkitsi? Hänen onnensa muka oli kuviteltua, näin huomautetaan. Mutta eivätkö siis terveys, iloisuus, hyvinvointi ja mielen tyytyväisyys ole muuta kuin harhaluuloja? Emmekö siis enää elä todellisuudessa, vaan harhakuvien maailmassa! Kannattaako siis niin suuresti pelätä kuolemaa, kun edellyttää että kaikki se pysyy, mikä on elinkeskuksenamme.

Oi ihminen! etsi oikeata olemustasi omasta itsestäsi, niin et enää ole tunteva itseäsi onnettomaksi. Pysy siinä paikassa, minkä luonto sinulle olentojen sarjassa on määrännyt, eikä mikään voi saada sinua sitä hylkäämään. Älä kapinoi välttämättömyyden kovaa lakia vastaan: äläkä uuvuta, koettamalla sitä vastustaa, voimiasi, joita taivas ei ole antanut sinulle laajentaaksesi tai pidentääksesi olemassaoloasi, vaan yksinomaan sitä ylläpitääksesi siten kuin se tahtoo ja niin kauvan kuin se tahtoo. Vapautesi ja valtasi ei ulotu kauemmaksi kuin luonnolliset voimasi; kaikki muu on orjuutta, harhaluuloa ja häikäisevää korua. Hallitseminenkin on orjamaista, kun se on riippuvainen yleisestä mielipiteestä; sillä olet riippuvainen niiden ennakkoluuloista, joita ennakkoluulojen avulla hallitset. Voidaksesi heitä ohjata mielesi mukaan, täytyy sinun itsesi käyttäytyä heidän mielensä mukaan. Jos he vaan muuttavat ajatuskantaansa, on sinun pakko muuttaa toimintatapasi. Niiden, jotka ympäröivät sinua, tarvitsee vaan hallita kansan mielipiteitä, joita sinä luulet hallitsevasi, suosikkein mielipiteitä, jotka sinua hallitsevat, tai perheesi mielipiteitä tai sinun omia mielipiteitäsi; kaikki nuo visiirit, hovimiehet, papit, soturit, palvelijat ja juoruämmät, jopa lapsetkin tulevat sinua johtamaan kuin lasta, huolimatta ympäröivistä legionistasi ja vaikka olisit nerokas kuin Themistokles.[29] Vaikka kuinka ponnistaisit, ei mahtiarvosi pääse todellista valtaasi etemmäksi. Niin pian kuin sinun täytyy nähdä toisten silmillä, täytyy tahtosikin mukautua heidän tahtonsa mukaan. Kansani ovat alamaisiani, näin sanot ylpeänä. Olkoon menneeksi. Mutta mikä sinä itse olet? Ministeriesi alamainen; ja mitä ministerisi vuorostaan ovat? Virkamiestensä ja rakastajattariensa alamaisia, palvelijainsa palvelijoita. Valloittakaa kaikki, anastakaa kaikki, ja jaelkaa sitten rahoja täysin käsin, pystyttäkää kanuunapattereita, hirsipuita, pitäkää teiliä ja pyöriä varalla, julistakaa lakeja ja säädöksiä, lisätkää urkkijoita, sotureita, telottajia, vankiloita ja kahleita; te kurjat ihmislapset, mitä tämä kaikki teitä hyödyttää? Ei teitä siltä paremmin palvella, ei teiltä vähemmin varasteta, ei teitä vähemmin petetä eikä jätetä vapaammiksi. Sanotte aina: me tahdomme, mutta teette aina niinkuin muut tahtovat.

Se yksinään on tahtonsa herra, jonka ei tarvitse sitä käytäntöön pannakseen turvautua toisten käsivarsiin. Siitä seuraa, ettei mahtivalta ole paras hyvä, vaan vapaus. Todella vapaa ihminen tahtoo vaan sitä, minkä voi toteuttaa ja tekee oman mielensä mukaan. Se on ensimäinen periaatteeni. Se tulee vaan toteuttaa lapsiin nähden, ja silloin voi helposti johtaa siitä kaikki kasvatusta koskevat säännöt.

Yhteiskunta on tehnyt ihmisen heikommaksi ei ainoastaan riistämällä häneltä hänen käyttämisoikeutensa omiin voimiinsa, vaan etupäässä saattamalla nämät riittämättömiksi. Tämän tähden hänen pyrkimyksensä lisääntyvät heikkouden mukana, ja sen vuoksi lapsuuden heikkous niin suuresti pistää silmään verrattuna varttuneeseen ikään. Se, että mies on vahva olento ja lapsi heikko, ei johdu siitä, että edellisellä olisi enempi itsenäisesti vaikuttavaa eli ehdotonta voimaa kuin jälkimäisellä, vaan siitä, että edellinen luonnostaan tulee omin neuvoin toimeen, jälkimäinen ei. Miehellä tulee siis olla enempi tahtoa ja lapsella enempi mielikuvitusta, jolla sanalla tarkotan kaikkia mielihaluja, jotka eivät ole todellisia tarpeita ja jotka ainoastaan toisten avulla voi tyydyttää.

Olen jo maininnut tämän heikkoudentilan syyn. Luonto koettaa sitä parantaa vanhempien kiintymyksellä; mutta tämä kiintymys saattaa olla liioiteltu, puutteellinen, nurinkurinen. Vanhemmat, jotka elävät järjestetyn yhteiskunnan oloissa, siirtävät niihin lapsensa, ennenkuin sen ikä sitä sallii. Tuottamalla sille tarpeita, jotka eivät sille ole välttämättömiä, he eivät huojenna sen heikkoutta vaan lisäävät sitä. He lisäävät sitä vielä vaatimalla siltä, mitä luonto ei vaadi, saattamalla tahtonsa alaiseksi sen vähäisen voiman, jonka lapsi omistaa omaa tahtoansa käyttääkseen, muuttamalla joko omaksi tai lapsen orjuudentilaksi sen molemminpuolisen riippuvaisuussuhteen, jota ylläpitää toiselta puolen lapsen heikkous ja toiselta heidän kiintymyksensä.

Ymmärtäväinen mies osaa pysyä oikeassa asemassaan; mutta lapsi, joka ei omaa asemaansa tunne, ei osaa siinä pysyä. On olemassa tuhansia teitä, joita myöten lapsi voi siitä poistua; sen kasvattajien tehtävä on pysyttää sitä alallaan, ja tämä tehtävä ei ole helppo. Lapsi ei saa olla eläin eikä mies; sen tulee olla lapsi; sen tulee tuntea heikkoutensa, mutta sen ei tule siitä kärsiä; sen tulee olla riippuvainen, mutta ei orjallisesti kuuliainen; sen tulee pyytää eikä käskeä. Se on toisten tahdon alaisena ainoastaan tarpeidensa vuoksi ja koska toiset paremmin kuin se huomaavat mikä sille on hyödyllistä, mikä edistää tai vahingoittaa sen kehitystä. Ei kenelläkään, ei edes isällä, ole oikeutta vaatia lapselta sellaista, mikä sitä ei ollenkaan hyödytä.

Ennenkuin inhimilliset ennakkoluulot ja laitokset ovat turmelleet luonnolliset taipumuksemme, on lasten ja aikaihmisten onni vapauden oikeassa käyttämisessä; mutta lasten vapautta rajoittaa niiden heikkous. Jokainen, joka tekee minkä tahtoo, on onnellinen, jos hän riittää itselleen; näin on laita luonnontilassa elävän ihmisen. Jokainen, joka tekee minkä tahtoo on onneton, jos hänen tarpeensa ovat hänen voimiansa suuremmat; näin on lapsen laita, silloinkin, kun se elää luonnontilassa. Lapsi näet tässäkin tilassa eläen nauttii ainoastaan puutteellisesti tahdostaan, ollen siinä yhteiskunnassa elävien aikaihmisten kaltainen. Jokainen meistä, kun ei enää voi olla riippumaton toisista, tässä suhteessa muuttuu jälleen heikoksi ja onnettomaksi. Meidät oli luotu kehittymään miehiksi; lait ja yhteiskunta ovat syösseet meidät takaisin lapsuuteen. Rikkaat, ylhäiset, kuninkaat ovat kaikki lapsia, jotka nähdessään että hääritään heidän ympärillään karkottaen heidän ikävyyksiään, siitä muuttuvat lapsellisen itserakkaiksi ja ovat ylpeitä huolenpidosta, jota heille ei omistettaisi, jos olisivat miehiä.

Nämä mietteet ovat tärkeät ja niiden avulla käy päinsä ratkaista kaikki yhteiskuntajärjestelmän ristiriitaisuudet. On kahdenlaista riippuvaisuutta, nimittäin olojen aiheuttamaa, eli luonnosta johtuvaa ja ihmisten aiheuttamaa, eli yhteiskunnasta johtuvaa. Riippuvaisuus oloista, se kun ei koske siveelliseen luonteeseen, ei vahingoita vapautta eikä synnytä paheita; riippuvaisuus ihmisistä ollen järjestystä ja suhtaa vailla,[30] synnyttää kaikki paheet, ja sen vaikutuksesta isäntä ja palvelija molemminpuolisesti turmeltuvat. Ainoa mahdollinen keino tämän yhteiskunnallisen epäkohdan poistamiseksi on se, että lukuunottamatta yksilön yksityistä tahtoa annetaan lain vallita, ja että yleistahdolle annetaan todellinen vaikutusvoima, joka on ylempänä ja vahvempi jokaista yksityistahtoa. Jos kansojen lait voisivat olla yhtä järkähtämättömät kuin luonnonlait ja ellei koskaan mikään ihmisvoima voisi niitä voittaa, niin riippuvaisuus ihmisistä muuttuisi samaksi kuin riippuvaisuus oloista; tasavallassa yhdistettäisiin kaikki luonnontilan edut yhteiskuntatilan etuihin; liitettäisiin vapauteen, joka suojelee ihmistä paheista, siveellisyys, joka kohottaa hänet hyveeseen. Pysyttäkää lasta yksinomaan riippuvaisuudessa oloista; täten sen kasvatuksessa tulette seuranneeksi luonnon järjestystä. Pankaa sen oikullisille mielijohteille ainoastaan fyysillisiä esteitä tai ehkäiskää ne rangaistuksilla, jotka johtuvat itse sen teoista ja jotka se uuden tilaisuuden sattuessa taas on muistava. Ei tarvitse kieltää lasta pahoin tekemästä, riittää, että se siitä estetään. Kokemus tai heikkous olkoot lapsen ainoat lait. Älkää täyttäkö sen pyyntöjä sen vuoksi että se pyytää, vaan sen vuoksi että sillä on joku todellinen tarve. Älköön lapsi tietäkö mitä totteleminen on, kun se täyttää toisen tahdon, älköönkä mitä käskeminen on, kun muut sille jotakin tekevät. Tuntekoon se vapautta niin hyvin omissa kuin muiden teoissa. Jos siltä puuttuu voimia, niin auttakaa sitä juuri niin paljo kuin se tarvitsee ollakseen vapaa, mutta ilman että se muuttuu vallanhimoiseksi. Osottakoon se vastaanottamalla palveluksenne jonkunmoisella nöyryydellä miten se ikävöi sitä hetkeä, jolloin se voi olla apuanne vailla ja jolloin sillä on kunnia tulla omin neuvoin toimeen.

Luonnolla on ruumiin vahvistamista ja varttumista varten keinonsa, joita ei koskaan saa ehkäistä. Ei pidä pakottaa lasta pysymään paikallaan, kun se tahtoo liikkua, eikä liikkumaan, kun se tahtoo pysyä paikallaan. Kun me emme ole pilanneet lasten tahtoa, se ei koskaan pyri turhaan vaikuttamaan. Niiden tulee saada hyppiä, juosta ja huutaa silloin kun niitä haluttaa. Kaikki niiden liikkeet ovat niiden ruumiinrakennuksen tarpeita, se kun näet pyrkii vahvistumaan. Mutta sen suhteen, mitä ne haluavat tehdä niiden omien voimien siihen riittämättä ja mikä toisten on toimitettava niiden asemesta, tulee olla varuillaan. Silloin tulee huolellisesti erottaa todellinen, luonnollinen tarve oikullisuuden synnyttämästä tarpeesta, joka alkaa näyttäytyä, tai siitä, joka johtuu mainitsemastani kuohahtavasta elontunteesta.

Olen jo sanonut mitä tulee tehdä kun lapsi itkee saadakseen jotakin. Lisään vaan, että niin pian kuin lapsi puhuen osaa pyytää mitä haluaa ja kun se saadakseen pyytämänsä seikan nopeammin tai välttääkseen kieltoa tukee pyyntöänsä kyyneleillä, on tuo seikka järkähtämättä siltä kiellettävä. Jos todellinen tarve on saattanut sen pyytämään, tulee teidän se tietää ja heti tehdä mitä se pyytää. Mutta tekemällä myönnytyksiä sen itkun johdosta sitä vaan kiihottaa runsaampia kyyneleitä vuodattamaan ja opettaa sitä epäilemään teidän hyvää tahtoanne ja luulemaan että vaativaisuus teihin vaikuttaa enemmän kuin sävyisyys. Jos lapsi ei luule teitä hyväksi, niin se pian muuttuu häijyksi; jos se luulee teitä heikoksi, se muuttuu itsepäiseksi. On tärkeätä heti paikalla myöntää sille se, mitä ei voi siltä kieltää. Kieltäkää niin harvoin kuin suinkin mahdollista, mutta älkää koskaan palauttako kerran lausumaanne kieltoa.

Varokaa, ettette lapselle opeta turhanpäiväisiä kohteliaisuuslauseita, joita se tarvitessaan voi käyttää taikasanoina saattaakseen tahtonsa alaiseksi koko ympäristönsä ja saavuttaakseen heti paikalla kaiken sen mikä sitä miellyttää. Rikkaiden kursaileva kasvatustapa välttämättömästi aina saattaa lapset kohteliaan komenteleviksi, se kun terottaa niihin ne puhetavat, joita niiden tulee käyttää, jotta ei kukaan voisi niitä vastustaa. Heidän lapsensa eivät pane mitään nöyrää äänenpainoa eikä puheenkäännettä pyyntöönsä, vaan ovat pyytäessään yhtä vaativaiset jopa vaativaisemmatkin kuin käskiessään, ne kun ovat vallan varmat siitä, että niiden tahtoa noudatetaan. Huomaa heti että jos suvaitsette niiden suussa merkitsee jos minä suvaitsen, ja minä pyydän merkitsee minä käsken. Ihmeellistä kohteliaisuutta, joka vaan saattaa lapset muuttamaan sanojen merkityksen ja opettaa heitä aina esiintymään komentavina! Minä, joka vähemmin pelkään sitä, että Émile tulisi epäkohteliaaksi, kuin että hän muuttuisi röyhkeän vaativaksi, tahdon paljoa kernaammin että hän pyytäessään sanoo tehkää tämä, kuin että hän käskiessään sanoisi minä pyydän. Hänen käyttämällään lausetavalla ei ole pääpaino, vaan merkityksellä, jonka hän siihen yhdistää.

Sekä ankaruus että lempeys saattaa mennä liiallisuuteen, ja tätä on vältettävä. Jos annetaan lasten kärsiä, pannaan alttiiksi niiden terveys ja henki ja saatetaan ne todella onnettomiksi; jos niiltä liian huolellisesti säästetään kaikennäköinen vastus ja ikävä, niin lasketaan perustus suuriin onnettomuuksiin, lapset tehdään herkiksi ja hemmotelluiksi, ne karkotetaan pois inhimillisistä elinehdoista, joihin ne kaikesta huolimatta kerran palaavat takasin. Poistaaksenne niistä muutamat luonnon tuottamat kärsimykset, hankitte niille toisia, jotka ovat luonnolle vieraat. Huomautatte minulle kenties että joudun samaan erehdykseen kuin ne huonot isät, joita moitin siitä että uhraavat lastensa nykyisen onnen jonkun kaukaisen tulevan onnen hyväksi, joka ehkä ei koskaan tule.

Niin ei ole laita. Se vapaus, jonka myönnän oppilaalleni, näet yllin kyllin korvaa hänelle sen vähäisen epämukavuuden, jolle jätän hänet alttiiksi. Näen pienokaisten leikkivän lumessa, kasvot sinertää, jäsenet kylmästä värisevinä ja voiden tuskin liikuttaa sormiaan. Heidän tarvitsisi vaan mennä sisälle lämmittelemään, mutta eivätpä sitä tee. Jos heidät siihen pakotettaisiin, he kärsisivät monta kertaa enemmän pakon ankaruudesta kuin kylmästä. Miksi siis valitatte? Teenkö minä lapsenne onnettomaksi kun annan sen kärsiä pieniä haittoja ja vastuksia, joita se itse tahtoo kärsiä? Edistän sen menestystä nykyhetkellä myöntämällä sille sen vapauden ja edistän sen tulevaa onnellisuutta varustamalla sitä välttämättömiä kärsimyksiä kestämään. Jos se saisi valita, ruvetako minun vai teidän oppilaaksenne, luuletteko että se ollenkaan epäröitsisi?

Luuletteko että yksikään olento voisi olla onnellinen poistumalla luonnollisista elinehdoistaan? Tällainen poistuminen kuitenkin tapahtuu kun ihmiseltä säästetään kaikki ihmissuvulle olennaiset kärsimykset. Minä ainakin olen varma siitä; tunteakseen mitä elämässä on todella arvokasta ja hyvää, tulee ihmisen oppia tuntemaan pieniä kärsimyksiä; sellainen on hänen luontonsa. Jos ruumis voi liian hyvin, siveelliset ominaisuudet turmeltuvat. Ihminen, joka ei koskaan olisi kokenut tuskaa, ei voisi tuntea hellää ihmisrakkautta eikä säälin viehkeyttä; hänen sydämensä ei voisi heltyä mistään, hän olisi yhteiskunnan vihollinen ja hirviö vertaistensa joukossa.

Tiedättekö mikä on varmin keino saattaa lapsenne onnettomaksi? Se on, jos totutatte sen saamaan kaikki, mitä se tahtoo. Sen mielihalut kasvavat lakkaamatta jos ne helposti löytävät tyydytyksensä; viimein huomaatte olevanne kykenemätön niitä täyttämään, teidän on pakko kieltää, ja tämä odottamaton kielto tuottaa lapselle enemmän mielipahaa kuin jos sen kokonaan pitäisi olla haluamaansa esinettä vailla. Ensin se tahtoo saada kepin, jota pidätte kädessänne; pian se tahtoo saada kellonne, sitten linnun lennosta, sitten taivaalla tuikkivan tähden; se tahtoo saada kaiken minkä näkee. Jollette ole jumala, miten luulette voivanne sitä tyydyttää?

Ihmisellä on luontainen taipumus pitää omanaan kaikki, mikä on hänen vallassaan. Tässä suhteessa Hobbesin lause: "Lisätkää mielihalujemme ohella niiden tyydyttämiskeinoja, ja kukin on kohoova kaikkeuden valtiaaksi", on jossakin määrin tosi. Lapsi, jonka vaan tarvitsee tahtoa saadakseen haluamansa seikan, luulee olevansa maailman kaikkeuden herra. Se pitää kaikkia ihmisiä orjinaan; ja kun lopulta on pakko kieltää lapselta jotakin, se, ollen tottunut pitämään kaikkea mahdollisena, kun se vaan käskee, katsoo tätä kieltoa kapinallisuuden merkiksi. Kaikki järkisyyt, jotka sille tuodaan esiin iässä, joka ei kykene järkevästi ajattelemaan, ovat sen mielestä pelkkiä verukkeita. Se näkee kaikkialla vastahakoisuutta; luulotellun vääryyden tunne katkeroittaa sen luonnetta, se rupeaa vihaamaan kaikkia ihmisiä, se ei koskaan ole kiitollinen sille tehdystä ystävällisestä teosta, ollen karvasmielinen vähimmästäkin vastustuksesta.

Miten voisinkaan kuvitella että tällainen lapsi, jota hallitsee viha ja raatelevat mitä ärtyisimmät mielenliikutukset, koskaan voisi olla onnellinen! Onnellinen, sellainen lapsi! Se on hirmuvaltias, se on samalla halpamielisin orja ja mitä kurjin luontokappale, olen nähnyt tällä tavoin kasvatettuja lapsia, jotka vaativat että muudan talo oli syöstävä kumoon olkapään nykäyksellä, että niille oli annettava kellotapulin huipussa sijaitseva kukko, että oli pysäytettävä marssiva rykmentti, jotta ne olisivat kuulleet kauemmin rummun pärinää; nämä lapset päästivät ilmoille korvia viilteleviä huutoja, kuuntelematta kenenkään järkeviä huomautuksia, niin pian kuin huomasivat ettei niiden tahtoa noudatettu. Kaikki panivat turhaan parastaan tehdäkseen niille mieliksi; koska ne siihen asti helposti olivat saaneet mielihalunsa tyydytetyiksi, nämä kiihtymistään kiihtyivät niin että ne itsepäisesti tahtoivat saada vallan mahdottomia seikkoja ja luulivat kaikkialla löytävänsä ristiriitaisuutta, esteitä, tuskaa ja surua. Ollen aina toraisia, itsepäisiä ja täynnä kiukkua ne päivät pitkät parkuivat ja valittivat. Olivatko nämä onnellisia olentoja? Heikkous yhtyneenä vallanhimoon tuottaa vaan mielettömyyttä ja kurjuutta. Kahdesta hemmotellusta lapsesta toinen piiskaa pöytää, toinen ruoskittaa merta; ne saavat kyllä kauan piiskata ja ruoskittaa ennenkuin elävät tyytyväisinä.

Kun tällaiset vallanhimoiset ja hirmuvaltaiset taipumukset saattavat ne jo lapsuudesta alkaen onnettomiksi, niin miten onkaan laita, kun ne varttuvat ja kun niiden suhteet toisiin ihmisiin alkavat laajeta ja lisääntyä? Miten suuri tuleekaan olemaan niiden hämmästys kun ne, tottuneina näkemään kaiken taipuvan niiden tahdon edessä, astuessaan elämään huomaavat että kaikki heitä vastustaa ja että heidät musertaa tuon maailman paino, jota luulivat voivansa mielin määrin panna liikkumaan! Heidän röyhkeä tapansa ja poikamainen itserakkautensa tuottavat heille pelkkiä nöyryytyksiä, ylenkatsetta ja ivaa; solvauksia satelee kaikkialla heidän ylitsensä; säälimättömät kokemukset opettavat heille pian, etteivät tunne tilaansa eivätkä voimiansa; kun eivät voi kaikkea, eivät luule voivansa mitään aikaansaada: niin monet odottamattomat esteet lamauttavat heidät, niin runsas ylenkatse riistää heiltä itseluottamuksen; he tulevat pelkureiksi, arkamielisiksi, mateleviksi ja vajoovat sitä syvemmälle, kuta korkeammalle luulivat kohoavansa.

Palatkaamme perussääntöömme. Luonnon tarkoitus lasten suhteen on se, että niitä rakastettaisiin ja autettaisiin, eikä suinkaan, että niitä toteltaisiin ja pelättäisiin. Onko luonto antanut niille kunnioitusta herättävän ulkonäön, ankaran katseen, karkean ja uhkaavan äänen, joiden pitäisi meissä herättää pelkoa? Käsitän, että jalopeuran kiljunta pelästyttää eläimiä ja että ne vapisevat nähdessään sen hirvittävän pään. Mutta jos tahtoo nähdä inhottavan, vastenmielisen ja naurettavan näyn, niin tulee katsella virkamiesjoukkoa, joka johtaja etunenässä, juhlapukuisena kumartuu kapaloidun pienokaisen edessä, pitäen sille mitä koreimpia ja korkeaolentoisimpia puheita, joihin se osaa vastata ainoastaan parkumalla ja kuolaamalla.

Jos tarkastaa lapsuutta sellaisenaan, onko maailmassa heikompaa, onnettomampaa ja ympäristönsä mielivallalle alttiimpaa, sääliä, hoitoa ja suojelusta tarvitsevampaa olentoa kuin lapsi? Näyttäähän siltä kuin sen kasvot olisivat niin lempeät ja sen ulkonäkö niin liikuttava vaan sen vuoksi, että kaikki jotka sitä lähestyvät säälisivät sen heikkoutta ja rientäisivät sitä auttamaan. Onko siis mitään vastenmielisempää ja luonnottomampaa kuin nähdä omavaltaisen ja itsepäisen lapsen komentelevan koko ympäristöänsä ja häpeämättä puhuttelevan kuin herra ainakin niitä henkilöitä, joiden vaan tarvitsisi hylätä se, jotta se menehtyisi?

Toiselta puolen taas ei voi olla huomaamatta että alkuiän heikkous kietoo lapsia niin monella tavalla, että olisi raakamaista enentää tätä pakkotilaa oikkujemme kautta, riistämällä niiltä suuresti rajoitettua vapautta, jota voivat niin vähän väärinkäyttää ja jonka riistäminen niin vähän hyödyttää niitä ja meitä. Vaikka ei ole mitään naurettavampaa kuin ylpeä lapsi, ei myöskään ole mitään, joka ansaitsisi enempää sääliä, kuin arka ja pelokas lapsi. Aikaahan järkisyyden iästä yhteiskunnallinen orjuus, miksi siis tahdottaisiin että ennen sitä vallitsisi yksityiselämän orjuus? Antakaamme ainakin yhden elämän kohdan olla vapaa tästä ikeestä, joka ei ole luonnon tuottama ja myöntäkäämme lapsuudelle luonnollisen vapauden harjottaminen, joka ainakin joksikin ajaksi poistaa orjuudesta aiheutuvat paheet. Tulkoot siis nuo ankarat kasvattajat sekä lastensa orjuuttamat isät ja tuokoot esiin erikantaiset ajattelemattomat mielipiteensä, mutta oppikoot, ennenkuin ylistävät omaa kasvatustapaansa, ensin tuntemaan luonnon kasvatustavan.

Palaan käytäntöön. Olen jo sanonut, ettei lapsellenne saa antaa mitään sen tähden, että se sitä pyytää, vaan sen vuoksi, että se sitä tarvitsee,[31] ja ettei saa tehdä sille mitään tottelevaisuudesta, vaan välttämättömyyden vaatimuksesta. Siis sanat totella ja käskeä karkotetaan sen sanakirjasta, ja vielä suuremmalla syyllä sanat velvollisuus ja sitouminen; mutta sanat voima, välttämättömyys, heikkous ja pakko saavat siinä huomattavan paikan. Ennen järkisyyden ikää emme saata muodostaa itsellemme mitään oikeata käsitystä "siveellisistä olennoista" ja "yhteiskunnallisista suhteista". Tulee siis niin paljo kuin mahdollista välttää sellaisten sanojen käyttämistä, jotka ilmaisevat näitä käsitteitä, jotta ei lapsi ensin yhdistäisi noihin sanoihin väärää käsitystä, josta ei osata tai ei voida sitä myöhemmin vapauttaa. Ensimäinen väärä käsitys, joka juurtuu lapsen päähän, on siinä erehdyksen ja paheen siemen; tätä ensi askelta tulee ennen kaikkea pitää silmällä. Menetelkää niin että kaikki sen käsitteet, niin kauvan kuin ainoastaan havainnolliset esineet sen huomiota kiinnittävät, pysähtyvät aistimuksiin; menetelkää niin, että se näkee joka taholta itseään ympäröivän ainoastaan fyysillisen maailman. Muuten voitte olla varma siitä, ettei se teitä ollenkaan kuuntele tai että se on muodostava itselleen sen siveellisen maailman suhteen, josta sille puhutte, sekavia käsitteitä, joita ette koskaan saa poistetuksi.

Järkisyiden esilletuominen lapsille oli Locken pääohje; sitä meidän päivinämme enimmin kannatetaan. Sen tuottamat tulokset kuitenkin mielestäni sangen vähän ovat omiaan sitä puolustamaan, enkä puolestani tunne mitään typerämpää kuin ne lapset, joille on liiaksi puhuttu järkeä. Kaikista inhimillistä kyvyistä järki, joka niin sanoakseni on kaikkien muiden sielunkykyjen yhteinen tulos, kehittyy vaikeimmin ja hitaimmin ja sitä tahdotaan käyttää noiden muiden kykyjen kehittämiseksi! Hyvän kasvatuksen pääpyrkimys on luoda järjellinen ihminen; ja nyt väitetään, että järjen avulla lapsi on kasvatettava! Tämä on lopusta alkamista, tämä on työn käyttämistä välikappaleena. Jos lapset ymmärtäisivät sitä, mikä on järkevää, eivät ne kaipaisi kasvatusta. Mutta jos niille alkaen niiden hennosta iästä puhutaan kieltä, jota ne eivät ymmärrä, ne oppivat tyytymään tyhjiin sanoihin, arvostelemaan kaikkea, mitä niille sanotaan, luulemaan itseään yhtä viisaiksi kuin opettajansa, tulemaan väitteleviksi ja itsepäisiksi; ja kaiken, minkä luulee saavansa ne tekemään järkevien vaikuttimien nojalla, saakin ne tekemään ainoastaan herättämällä niissä mielihalua, pelkoa tai itserakkautta, mitkä keinot käyvät vallan välttämättömiksi.

Seuraavaan kaavaan saattaa supistua melkein jokainen siveellinen opetus, jota annetaan ja jota voidaan antaa lapsille:

Opettaja. Ei saa tehdä tätä.

Lapsi. Ja miksi ei saa tätä tehdä?

Opettaja. Sillä se olisi väärin tehty.

Lapsi. Väärin tehty! Mitä se merkitsee?

Opettaja. Se on väärin tehty, mikä sinulta on kielletty.

Lapsi. Mitä pahaa on siinä, että tekee sen, mikä on kielletty?

Opettaja. Sinua rangaistaan, koska olet ollut tottelematon.

Lapsi. Teen niin, ettei siitä tiedetä mitään.

Opettaja. Sinua pidetään silmällä.

Lapsi. Aionpa piilottautua.

Opettaja. Sinua kuulustellaan.

Lapsi. Aionpa valhetella.

Opettaja. Ei saa valhetella.

Lapsi. Miksi ei saa valhetella?

Opettaja. Sillä se on väärin tehty, j.n.e.

Tällainen kehä on välttämätön. Jos siitä poistutte, ei lapsi teitä enää ymmärrä. Siinä sangen hyödyllisiä opetuksia. Olisin hyvin utelias tietämään, mitä voisi panna tämän vuoropuhelun sijaan. Locke itse varmaankin olisi siitä saanut paljon päänvaivaa. Hyvän ja pahaa tunteminen, inhimillisten velvollisuuksien perustuksen käyttäminen käy yli lapsen voimien.

Luonto tahtoo, että lapset ovat lapsia ennenkuin niistä tulee miehiä. Jos tahdomme muuttaa tämän järjestyksen päinvastaiseksi, kasvatamme hedelmiä, jotka eivät ole tarpeeksi tuuleentuneita eivätkä mehukkaita ja jotka ennen pitkää mätänevät; kasvateistamme tulee nuoria oppineita ja vanhoja lapsia. Lapsilla on oma omituinen tapansa käsittää, ajatella ja tuntea; ei mikään ole mielettömämpää kuin koettaa niiden sijalle tyrkyttää meidän käsitys-, ajatus- ja tuntemistapaamme. Minä puolestani yhtä suurella syyllä voisin vaatia, että kymmenvuotias lapsi olisi viiden jalan pituinen, kuin että sillä olisi arvostelukykyä. Ja todella, mitä se tekisi järjellä tässä iässä? Se on voiman hillike, eikä lapsi tällaista hillikettä tarvitse.

Koettaessanne juurruttaa oppilaihinne, että kuuliaisuus on velvollisuus, turvaudutte sen ohella voimaanne ja uhkauksiin tai vielä pahempaan: imarteluun ja lupauksiin. Joskohta siis itse teossa lasten oma etu niitä houkuttelee tai väkivalta niitä pakottaa, ne teeskentelevät saaneensa järjen avulla vakaumuksen. Ne käsittävät varsin hyvin että kuuliaisuus niitä hyödyttää ja tottelemattomuus vahingottaa, niin pian kuin jompikumpi tulee teidän tietoonne. Mutta kun vaadimme niiltä yksinomaan sellaista, mikä niille on epämieluista, ja kun niille aina on vastenmielistä täyttää toisen tahto, tekevät ne salassa oman tahtonsa, ollen varmat siitä, että menettelevät hyvin, jos niiden tottelemattomuus jää toisilta huomaamatta, mutta ollen valmiit tunnustamaan tehneensä väärin, jos niiden teko tulee ilmi pelosta, että niitä voi kohdata kovempi rangaistus. Koska velvollisuuden järkisyy tässä iässä ei ole niiden tajuttavissa, ei ole ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka voisi saada sen niille todella käsitettäväksi. Sitävastoin rangaistuksen pelko, anteeksiannon toivo, hellittämätön kuulusteleminen ja vastausta estävä ujous on saattava ne tekemään mitä tunnustuksia tahansa, ja luullaan niiden saaneen vakaumuksen asian oikeudesta, vaikka ne onkin vaan väsytetty tai pelästytetty.

Mitä tästä seuraa? Ensiksi, tyrkyttämällä niille velvollisuutta, jonka merkitystä ne eivät käsitä, saatatte ankaruutenne niille vastenmieliseksi ja vierotatte ne pois teitä rakastamasta; sitten opetatte ne teeskenteleviksi, valheellisiksi ja petollisiksi, ne kun koettavat kiristää teiltä palkintoja tai välttää rangaistusta; lopuksi totuttamalla niitä aina peittämään näennäisellä vaikuttimella salaista vaikutintaan, annatte itse niille keinon alati toimia selkänne takana, riistää teiltä niiden oikean luonteen tuntemuksen ja tilaisuuden tarjoutuessa tylyillä verukkeilla toimittaa luotaan sekä teidät että muut. Lait, näin sanotte kenties, vaikka ovatkin sitovia omantunnon suhteen, harjottavat samanlaista pakkoa aikaihmisiin nähden. Sen myönnän. Mutta mitä muuta nämä ihmiset ovat kuin kasvatuksen hemmottelemia lapsia? Juuri tämä on vältettävä. Kohdelkaa lapsia pakkoa ja miehiä järkeä käyttäen. Sellainen on luonnon järjestys. Viisas ei tarvitse lakeja.

Kohdelkaa oppilastanne hänen ikänsä mukaisesti. Osottakaa sille alustapitäen sen paikka ja pysyttäkää sitä siinä, niin ettei sen enää tee mieli sitä jättää. Silloin se, ennenkuin tietää, mitä viisaus on, on noudattava sen ensimäistä sääntöä. Älkää antako lapselle koskaan mitään käskyä, älkää edes mitään käskyntapaistakaan. Älkää antako sen edes aavistaa, että tahdotte harjottaa jotakin vaikutusvaltaa sen suhteen. Tietäköön se vaan, että se on heikko ja että te olette vahva, että sen tilasta ja teidän tilastanne välttämättömästi seuraa sen riippuvaisuus teistä; sen lapsi tietäköön, oppikoon ja tuntekoon; tuntekoon se jo aikaisin ylpeää päätänsä painavan sen raskaan ikeen, jonka luonto ihmisen kannettavaksi laskee, tuon välttämättömyyden painavan ikeen, jonka alle jokaisen kuolevaisen täytyy alistua. Huomatkoon lapsi tätä välttämättömyyttä oloissa älköönkä koskaan ihmisten oikuissa;[32] olkoon se hillike, joka sitä rajoittaa, voima eikä ihmistahto. Älkää kieltäkö lasta tekemästä sitä mistä sen tulee pidättäytyä, vaan estäkää se siitä, antamatta selityksiä ja perusteluja; minkä taas sille myönnätte, antakaa se sille heti sen pyydettyä, sen sitä anomatta ja rukoilematta, ennen kaikkea myöntymykseen liittämättä ehtoja. Myöntäkää iloisesti, kieltäkää vastenmielisesti; mutta olkoon jokainen kieltonne järkähtämätön, älköön lapsen väsymätön kiusaaminen saattako teitä horjumaan. Olkoon lausumanne kielto vaskinen muuri, jota vastaan lapsen vaan tarvitsee viisi tai kuusi kertaa uuvuttaa voimiaan menettääkseen halun yrittää sitä kumota. Siten saatatte lapsen kärsivälliseksi, tasaiseksi, kohtaloonsa alistuvaksi ja rauhalliseksi silloinkin, kun se ei saa haluamaansa seikkaa. Sillä on ihmisen luonnon mukaista kärsivällisesti kestää olojen välttämättömyyttä, mutta vastustaa toisen pahaa tahtoa. Lause: ei ole enää jäljellä mitään on vastaus, jota ei yksikään lapsi ole itsepäisesti vastustanut, ellei ole luullut sitä valheeksi. Muuten tässä suhteessa ei ole keskitietä; tulee joko olla lapselta mitään vaatimatta tai heti alusta taivuttaa se täydelliseen kuuliaisuuteen. Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään oman tahtonsa ja teidän tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä kumpi teistä on oleva hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin että lapsi sinä pysyisi alati.

On sangen omituista, että siitä perin kuin on ryhdytty lapsia kasvattamaan, ei ole keksitty muuta keinoa niiden ohjaamiseksi kuin kilpailu, kateus, itserakkaus, ahneus, halpamielinen pelko ja kaikki mitä vaarallisimmat intohimot, jotka helpoimmiten joutuvat kuohuksiin ja jotka ovat enimmin omiaan turmelemaan sielun, ennenkuin ruumis edes on täysin kehittynyt. Jokainen ennenaikainen opetus, joka tahdotaan painaa niiden päähän, istuttaa paheen niiden sydämeen. Typerät kasvattajat luulevat tekevänsä ihmeitä, kun itse asiassa saattavat lapset häijyiksi, yrittäessään niille opettaa mitä hyvyys on. Ja sitten he sanovat juhlallisesti: sellainen on ihminen. Aivan oikein, sellainen on ihminen, jonka te olette kehittäneet.

On koeteltu kaikkia keinoja, paitsi yhtä ja juuri ainoata, joka voi tuottaa hyviä tuloksia, nimittäin oikein järjestettyä vapautta. Ei pidä ollenkaan ryhtyä lapsen kasvatukseen, jollei osaa ohjata sitä yksinomaan mahdollisuuden ja mahdottomuuden lakien avulla. Koska näiden molempien lakien piiri lapselle on yhtä tuntematon, voidaan sitä mielin määrin laajentaa ja supistaa lapsen ympärillä. Lapsi ehkäistään, pannaan liikkeelle ja pidätetään yksinomaan välttämättömyyden siteillä, ilman että se napisee. Se saatetaan taipuisaksi ja oppivaiseksi ainoastaan olojen pakosta, ilman että mikään pahe on päässyt siinä itämään; paheet näet eivät koskaan pääse syttymään, jos ne jäävät vaikutuksiltaan tehottomiksi.

Älkää antako kasvatillenne mitään suusanallista opetusohjetta; tämän hän saakoon vaan kokemuksesta; älkää millään tavoin sitä rangaisko, sillä se ei ymmärrä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan käskekö sen pyytää anteeksi, sillä se ei osaa teitä loukata. Ollen vailla kaikkea siveellistä toimintaa, se ei voi tehdä mitään siveellisesti pahaa eikä siis ansaitse rangaistusta eikä soimausta.

Näen jo lukijan pelästyvän ja arvostelevan tätä lasta meidän lastemme mukaan; mutta hän erehtyy. Se alituinen pakollisuus, jossa pidätte lapsia, kiihottaa kahta enemmän niiden vilkkautta. Kuta suuremman pakon alaisia ne ovat teidän silmienne edessä, sitä rajummat ne ovat päästessään vapaiksi; täytyyhän niiden tilaisuuden tarjoutuessa korvata siitä kovasta pakkotilasta kärsimänsä vahinko, jossa niitä pidätte. Kaksi kaupunkilais-koulupoikaa tekee enemmän vahinkoa maalle tultuaan kuin koko kylän nuoriso. Jos samaan huoneeseen suljetaan pieni herraslapsi ja maalaispoika, edellinen on ehtinyt panna kaikki mullin mallin ja pirstaleiksi, ennenkuin jälkimäinen on liikahtanut paikaltaan. Minkätähden? Yksinkertaisesti sentähden, että toisella on kiire väärinkäyttää hetken hillitöntä vapautta, kun sitävastoin toisella, joka aina on varma vapaudestaan, ei ole mitään kiirettä sitä käyttääkseen. Kuitenkin maalaislapset, joita usein vuoroon lellitellään tai kovuudella kohdellaan, vielä ovat kaukana siitä tilasta, jossa minä toivoisin niiden olevan.

Asettakaamme kumoamattomaksi periaatteeksi, että luonnon ensimäiset vaistot aina ovat hyvät; ihmissydämessä ei ole mitään synnynnäistä häijyyttä. Siinä ei ole yhtään pahetta, josta ei voisi sanoa miten ja mistä se siihen on tullut. Ainoa luonnon ihmiseen istuttama intohimo on rakkaus itseensä, tai itserakkaus laajassa merkityksessä käsitettynä. Tämä itserakkaus itsessään tai suhteessaan meihin on hyvä ja hyödyllinen, ja kun se ei välttämättömästi suhtaudu muihin, on se tässä suhteessa luonnostaan välinpitämätön. Se muuttuu hyväksi tai pahaksi ainoastaan tavasta, jolla sitä käytetään ja niistä olosuhteista, joissa se kehittyy. Ennenkuin itserakkauden opas, joka on järki, saattaa herätä, on tärkeätä ettei lapsi tee mitään sentähden, että se nähdään ja kuullaan, sanalla sanoen ei mitään, joka tarkottaa toisia, vaan että se tekee ainoastaan sen, minkä luonto siltä vaatii, ja silloin se tekee ainoastaan hyvää.

En väitä, ettei se koskaan tekisi mitään vahinkoa, ettei se haavoittaisi itseään ja ettei se rikkoisi jotakin kallisarvoista huonekalua, jos se pääsee siihen käsiksi. Se voisi tehdä paljon vahinkoa tarkottamatta mitään pahaa, sillä teko muuttuu pahaksi vasta tarkotuksesta, joka tähtää vahinkoon, ja sellaista tarkotusta lapsella ei koskaan ole. Jos se sillä olisi vaan yksi ainoa kerta, kaikki olisi hukassa; lapsi olisi silloin auttamattomasti häijy.

Seikka, joka saiturin silmissä on paha, ei ole paha järkevän ihmisen mielestä. Jos antaa lasten täysin vapaasti antautua leikintemmellykseen, on sopivaa, että poistetaan niiden läheisyydestä kaikki, mikä voisi saattaa sen kalliiksi ja ettei jätetä niiden saataviin mitään helposti särkyvää ja kallisarvoista. Olkoon niiden huone sisustettu jykevillä ja vahvoilla huonekaluilla; älköön siellä olko mitään peilejä, porsliineja ja ylellisyysesineitä. Mitä tulee Émileeni, jota kasvatan maalla, ei hänen huoneensa ollenkaan eroa talonpoikaistuvasta. Mitä hyödyttäisi sitä koristella niin huolellisesti, kun hän kuitenkin oleskelee siinä niin vähän? Mutta erehdyn; hän on itse koristava sitä, ja pian saamme nähdä millä tavoin.

Jos lapsi huolimatta varokeinoistanne kuitenkin sattuisi tekemään epäjärjestystä ja särkemään jonkun hyödyllisen esineen, niin älkää ollenkaan rangaisko sitä oman huolimattomuutenne tähden, älkääkä sitä toruko; älköön se kuulko ainoatakaan moitesanaa, älkää antako sen edes aavistaa, että se on tuottanut teille mielipahaa ja menetelkää vallan kuin tuo huonekalu olisi särkynyt itsestään; sanalla sanoen, uskokaa, että olette tehnyt paljon, jos olette voinut hillitä itsenne niin, ettette ole mitään sanonut.

Rohkenenko tässä esittää suurimman, tärkeimmän ja hyödyllisimmän kaikista kasvatussäännöistä? Se määrää: älä koeta voittaa, vaan koeta hukata aikaa. Pintapuoliset lukijat antakoot minulle anteeksi paradoksini; kun rupeaa järkevästi ajattelemaan, pakostakin niitä tulee tehneeksi. Ja mitä tahansa sanottaneenkin, tahdon kernaammin esittää paradokseja kuin olla ennakkoluuloihin takertunut. Vaarallisin aika ihmiselämässä on se, jota kestää syntymästä kahdenteentoista ikävuoteen. Se on aika, jolloin erehdykset ja paheet itävät, ilman että olisi keinoja niitä kitkeä pois; ja kun keino on saatavissa, ovat juuret jo niin syvässä, ettei niitä enää voi nyhtää irti. Jos lapset äkkiä äidin rinnoilta hypähtäisivät järjen ikään, nykyinen kasvatustapa voisi niille soveltua. Mutta luonnollista kehityskulkua seuraten ne tarvitsevat vallan vastaista kasvatustapaa. Vasta silloin kun niiden sielu on saanut kaikki kykynsä, niiden pitäisi ruveta sen kykyjä käyttämään. On näet mahdotonta, että sielu, niin kauan kuin se on sokea, havaitsisi osottamaanne soihtua ja että se seuraisi poikki aatteiden ääretöntä kenttää kulkevaa tietä, jolle järki opastaa niin epämääräisesti, että tarkimmatkin silmät sen vaivoin löytävät.

Ensimäisen kasvatuksen tulee siis olla puhtaasti negatiivista laatua. Se ei ole siinä, että opetetaan hyvettä tai totuutta, vaan siinä, että sydäntä suojellaan paheesta ja ymmärrystä erehdyttävistä käsitteistä. Jos tässä alkukasvatuksessa ette itse tekisi mitään ettekä antaisi toisten tehdä, jos voisitte saattaa kasvattinne terveenä ja rotevana kahdentoista vuoden ikään, ilman että hän osaisi erottaa oikeaa kättänsä vasemmasta, niin hänen ymmärryksensä silmät aukenisivat järkevyyteen heti ensi opetuksen annettuanne. Koska hän olisi vailla ennakkoluuloja ja tottumusta, hänessä olisi mitään, joka vastustaisi huolenpitonne vaikutuksia. Pian hänestä tulisi teidän käsissänne mitä viisain ihminen, ja vaikka aluksi ette olisi tehnyt mitään hänen kasvatuksensa suhteen, olisitte kuitenkin tehnyt kasvatusopillisen ihmeen.

Jos menettelemme vallan päinvastoin kuin mikä on tavallista, osumme melkein aina oikeaan. Kun lapsesta ei tahdota tehdä lasta vaan oppinutta, eivät isät ja kasvattajat luule koskaan alkavansa tarpeeksi aikaisin sitä soimata, korjata, moittia, hemmotella, uhata, houkutella lupauksilla, opettaa ja sille puhua järkeä. Menetelkää paremmin, olkaa järkevät älkääkä vedotko oppilaanne järkeen; ennenkaikkea älkää koettako saada lasta mieltymään sellaiseen, mikä sille on vastenmielistä, sillä alituinen vetoaminen järkeen, kun on kysymys epämieluisista seikoista, saattaa nämä sille vaan kahta vastenmielisemmiksi ja heikontaa jo aikaisin niiden arvon mielessä, joka ei vielä kykene niitä ymmärtämään. Harjottakaa sen ruumista, sen elimiä, sen aistimia, sen voimia, mutta pitäkää sen henkeä joutilaana niin kauan kuin suinkin on mahdollista. Pelätkää kaikkia tunteita, jotka ovat aikaisemmat kuin niitä punnitseva ymmärrys. Ehkäiskää ja poistakaa vieraat vaikutelmat, ja välttääksenne pahan syntymistä älkää ollenkaan kiirehtikö hyvän harjottamista. Sillä hyvä on hyvä vasta järjen valaisemana. Pitäkää jokaista lykkäystä etuna; siinä on suuri voitto, jos kompastumatta voi lähestyä päämääräänsä; antakaa lapsuuden kypsyä lapsissa. Sanalla sanoen, jos jonkun opetuksen antaminen niille käy välttämättömäksi, niin älkää suinkaan antako sitä tänään, jos sen vaaratta voi lykätä huomiseen.

Toinen seikka, joka todistaa tämän metodin hyödyllisyyttä, on se, että lapsilla on erilaiset henkiset lahjat, jotka tulee hyvin tuntea, jotta voisi tietää mikä siveellinen johto kullekin niistä sopii. Kukin luonne vaatii että se on erityisellä tavalla ohjattava; ja jos kasvatuksesta toivoo hyviä tuloksia, on kukin luonne kasvatettava juuri tuolla omalla omituisella tavalla. Jos siis tahdotte olla varovainen, tarkastakaa ensin kauan luontoa ja pitäkää kauan oppilastanne huomionne esineenä, ennenkuin sanotte sille ensimäisen sanan. Antakaa ensin sen luonteen iduille täysi vapaus näyttäytyä, älkää saattako niitä missään suhteessa pakonalaisiksi, oppiaksenne tuntemaan ne perinpohjin. Luuletteko että tämä vapauden aika on lapselta hukkaan mennyttä? Eipä suinkaan; päinvastoin se on mitä parhaiten käytettyä; siitä näet saatte sen opetuksen, ettette hukkaa ainoatakaan hetkeä kasvatusaikana, joka on merkitykseltään paljon tärkeämpi. Jos taas alatte kasvatustoimenne ennenkuin tiedätte miten on meneteltävä, toimitte umpimähkään; ollen alttiina erehdyksille on teidän alkaminen alusta ja olette kauempana päämäärästä kuin jos olisitte koettanut saavuttaa sen vähemmin hätäisesti. Älkää siis menetelkö kuten saituri, joka menettää paljon valvoessaan sitä, ettei mitään menettäisi. Uhratkaa lapsen alaikäisyydestä aika, jonka korkoineen voitatte takaisin sen varttuneemmassa iässä. Viisas lääkäri ei anna umpimähkään määräyksiään niin pian kuin vaan on nähnyt sairaan, vaan tutkii ensin sairaan ruumiin tilaa, ennenkuin määrää mitään lääkkeitä; hän lykkää itse parantamisen tuonnemmaksi, mutta hän parantaa todella potilaansa; liian hätäinen lääkäri sitävastoin hänet tappaa.

Mutta minne asetamme tämän lapsen kasvattaaksemme sitä tunteettomana olentona, koneena? Siirrämmekö sen kuuhun tai autioon saareen? Poistammeko sen kaikkien ihmisten parista? Eikö se kohtaa kaikkialla maailmassa toisten intohimojen näkyä ja esimerkkiä? Eikö se koskaan ole näkevä ikäisiään lapsia? Eikö se ole näkevä vanhempiaan, naapureitaan, imettäjäänsä, kotiopettajatartaan, palvelijataan ja itse kasvattajataan, joka ei missään tapauksessa ole mikään enkeli?

Tämä vastahuomautus on varsin painava. Mutta olenko sitten väittänyt että luonnollinen kasvatus on jotakin helppoa? Oi ihmiset, onko minun syyni, että te olette tehneet vaikeaksi kaiken, mikä on hyvää? Myönnän että huomaan nämä vaikeudet; ne ovat kenties voittamattomat. Mutta joka tapauksessa on varmaa että, jos alati koettaa niitä syrjäyttää, ne saa jossakin määrin syrjäytetyiksi. Minä näytän sen päämäärän, johon on pyrittävä; en väitä että se todella olisi saavutettavissa. Sanon vaan että se, joka on päässyt sitä lähimmäksi, on saavuttanut parhaan tuloksen.

Muistakaa että ennenkuin rohkenee ryhtyä kehittämään lapsesta ihmistä, on välttämätöntä että itse on kehittynyt ihmiseksi; tulee omasta itsestään löytää esikuva, joka kelpaa lapselle malliksi. Niin kauan kuin lapsi vielä on vailla itsetietoisuutta, on aika valmistaa kaikki, minkä kanssa se tulee kosketuksiin ja pitää huolta siitä että sen ensi katseet kohtaavat ainoastaan sellaisia esineitä, jotka ovat soveliaat sen nähdä. Hankkikaa itsellenne kaikkien silmissä kunnioitusta ja koettakaa aluksi saavuttaa kaikkien rakkaus, niin että kukin koettaa tehdä teille mieliksi. Ette koskaan saata hallita lasta, ellette hallitse kaikkea mikä sitä ympäröi, eikä tämä vaikutusvalta koskaan ole tehoisa, ellei se perustu kunnioitukseen hyvettä kohtaan. Tässä ei ole kysymys kukkaron tyhjentymisestä eikä rahojen tuhlailemisesta täysin käsin. En ole koskaan nähnyt rahan saattavan ketään rakastetuksi. Ei myöskään sovi olla saita eikä kovasydäminen eikä tyytyä vaan valittamaan kärsimystä, jota voi lieventää. Mutta turhaan avaatte rahakirstunne, ellette samalla avaa sydäntänne, sillä muutoin toistenkin sydämet pysyvät suljettuina.

Teidän tulee uhrata aikanne, huolenpitonne, kiintymyksenne, koko olentonne; sillä mitä tahansa voinettekin rahallanne aikaansaada, huomataan kuitenkin aina, ettei lahjanne lähde sydämestä. On olemassa todisteita sellaisesta osanotosta ja hyväntahtoisuudesta, joka vaikuttaa paljon enemmän ja todella on palhon hyödyllisempi kuin kaikki lahjat. Kuinka moni onneton ja sairas on enemmän lohdutuksen kuin almujen tarpeessa! Kuinka monta sorrettua suojeleminen hyödyttää enemmän kuin raha! Sovittakaa keskenään eripuraisia, ehkäiskää riitajuttuja, terottakaa lasten mieliin velvollisuuden täyttämistä, kehottakaa isiä lempeyteen, edistäkää onnellisten avioiden solmimista, estäkää vainoa, käyttäkää runsaasti oppilaiden vanhempien tykönä saavuttamaanne suosiota auttaaksenne sitä heikkoa lähimmäistä, jolta kielletään oikeus ja jota mahtava sortaa. Ilmottakaa julkisesti olevanne onnettomien suojelijoita. Olkaa oikeamieliset, inhimilliset, hyväntekevät. Älkää yksistään antako almuja, vaan tehkää myös rakkaudentekoja; armeliaisuudenteot lieventävät enemmän kärsimyksiä kuin raha. Rakastakaa toisia, ja hekin ovat teitä rakastavat; palvelkaa heitä, ja hekin ovat teitä palvelevat; olkaa heidän veljiään, ja he tulevat olemaan lapsianne.

Mainitsen tässä vielä yhden syyn, miksi tahdon kasvattaa Émileä maalla, kaukana noista palvelijakonnista, jotka isäntiensä jälkeen ovat maailman kurjimpia ihmisiä, kaukana kaupungin synkistä tavoista, joita peittävä kiille saattaa ne lapsille houkutteleviksi ja tarttuviksi, jotavastoin talonpoikien paheet, ollen raakoja ja vailla ulkonaista korua, ovat enemmän omiaan herättämään inhoa kuin houkutusta, kun ei niiden matkiminen tuota mitään etua.

Maaseudulla kasvattaja paljon enemmän voi hallita niitä oloja, joissa soisi lapsen liikkuvan; hänen maineensa, hänen puheensa, hänen esimerkkinsä hankkivat hänelle muiden silmissä arvon, jota hän ei kaupungissa voisi saada. Koska hän on kaikille hyödyllinen, on kukin koettava tehdä hänelle mieliksi, saavuttaa hänen kunnioituksensa ja näyttäytyä hänen oppilaalleen sellaisena, kuin hän tahtoo, että todella oltaisiin. Ja elleivät ihmiset maalla luovukaan vioistaan, he ainakin välttävät julkista häväistystä; ja tämä on pääasia meidän tehtävämme suhteen.

Lakatkaa syyttämästä toisia omista vioistanne; se paha, minkä lapset näkevät, niitä turmelee vähemmin kuin se paha, jonka itse niihin istutatte. Jos aina saarnaatte, jos aina terotatte siveellisyyttä ja olette turhantarkka istuttaaksenne niihin hyväksi luulemaanne aatetta, annatte niille samalla kaksikymmentä muuta aatetta, jotka eivät ole minkäänarvoisia. Ollen kokonaan niiden ajatusten valloissa, jotka pyörivät omassa päässänne, ette ollenkaan ajattele, minkä vaikutuksen aikaansaatte lapsen päässä. Ettekö luule, että siinä sanatulvassa, jolla lapsia lakkaamatta rasitatte, ei ole ainoatakaan sanaa, jota ne eivät väärinkäsittäisi? Ettekö luule että lapset omalla tavallaan tulkitsevat pitkäveteisiä selityksiänne ja etteivät muka niistä muodosta oman käsityskantansa mukaista järjestelmää, jonka nojalla sopivan tilaisuuden tarjoutuessa tulevat teitä vastustamaan?

Kuunnelkaapa pienokaista, jolle täten on syötetty opetuksia; antakaa sen lörpötellä, kysellä ja mielinmäärin laverrella; hämmästytte sitä outoa sekamelskaa, joksi järkevä puheenne on muuttunut sen aivoissa; se näet sekoittaa kaikki, muuttaa kaikki nurinkuriseksi, saattaa teidät kärsimättömäksi jopa joskus epätoivoiseksikin odottamattomilla huomautuksillaan. Se pakottaa joko teidät vaikenemaan tai käskemään sitä itseään vaikenemaan, ja mitähän se ajatteleekaan siitä, että henkilö, joka muuten on ollut niin puhelias, äkkiä näin on ääneti! Jos lapsi vaan kerrankin saa teistä tällaisen voiton ja huomaa sen, hyvästi silloin kasvatus: tästä hetkestä kaikki on hukassa; lapsi ei enää ahkeroi oppimista, vaan koettaa teitä vastustella.

Te liian innokkaat opettajat, olkaa yksinkertaiset, maltilliset ja varovaiset; älkää koskaan muulloin toimiko kiireisesti, kuin milloin tahdotte estää toisia kasvatukseen väärällä tavalla sekaantumasta. Toistan yhä vielä: lykätkää, jos suinkin on mahdollista, hyvän opetuksen antaminen, peläten, että voisittekin sen asemasta antaa huonon. Varokaa ettette täällä maan päällä, jonne luonto on sijoittanut ihmisten ensi paratiisin, harjota viettelijän ammattia antamalla viattomuudelle tiedon hyvästä ja pahasta. Kun ette voi estää lasta saamasta ulkoa opetusta esimerkeistä, niin rajoittakaa koko valppautenne siihen, että johdatte nämä esimerkit lapsen mieleen sille sopivassa muodossa.

Rajut mielenliikutukset tekevät suuren vaikutuksen lapseen, joka niitä havaitsee, niillä kun on hyvin selvät tuntomerkit, jotka ovat silmään pistävät ja pakottavat lapsen niihin kääntämään huomionsa. Varsinkin vihankuohahdus on niin raju, että on mahdotonta olla sitä huomaamatta, jos vaan on lähellä. Turhaa on kysyä, tarjoutuuko tässä kasvattajalle tilaisuus pitää kauniita puheita. Minä sanon: ei mitään puheita, ei yhtään mitään, ei ainoatakaan sanaa! Antakaa lapsen lähestyä; se hämmästyy näkemäänsä ja tekee aivan varmaan teille sen johdosta kysymyksiä. Vastaus on yksinkertainen; se johtuu lapsen tekemistä havainnoista. Se näkee punottavat kasvot, säihkyvät silmät, uhkaavat kädenliikkeet ja kuulee huutoa; nämä kaikki ovat merkkejä siitä, ettei ihmisruumis ole tasapainotilassa. Sanokaa lapselle yksinkertaisesti, sievistelemättä ja ilman salamyhkäilyä: tuo miesparka on sairas, hänellä on kuumekohtaus. Tätä tilaisuutta voitte käyttää hyväksenne antaaksenne, tosin muutamin sanoin, sille käsityksen taudeista ja niiden vaikutuksista; sillä ovathan ne luonnon aiheuttamia ja ovat niitä välttämättömyyden kahleita, joiden sitomaksi lapsen tulee tuntea itsensä.

On luultavaa että lapsi tämän käsityksen nojalla, joka ei ole väärä, on aikaisin oppiva tuntemaan jonkunmoista vastenmielisyyttä kiihkeitä mielenliikutuksia kohtaan, joita se pitää tauteina. On myöskin hyvin luultavaa että sellainen sopivassa tilaisuudessa herätetty käsitys on oleva ainakin yhtä terveellinen kuin mitä ikävystyttävin siveellisyyssaarna. Ajatelkaa mikä tästä käsityksestä voi seurata tulevaisuudessa. Teillä tulee olemaan oikeus, jos asianhaarat joskus niin vaativat, kohdella itsepäistä lasta sairaana, sulkea se huoneeseen, jopa vuoteeseenkin, vaatia sitä erityiseen ruokajärjestykseen, pelottaa sitä sen kasvavista huonoista taipumuksista ja saattaa ne sille vihatuiksi ja kammottaviksi, sen voimatta koskaan pitää rangaistuksena sitä ankaruutta, johon teidän ehkä täytyy turvautua sitä oikaistaksenne. Ja jos itse kiivastuksen hetkenä satutte unhottamaan tyyneytenne ja malttinne, jota teidän tulee pyrkiä noudattamaan, ei teidän ollenkaan pidä peittää erehdystänne; sanokaa lapselle suoraan hellä moitteenväre äänessä: ystäväni, olet tehnyt minut kipeäksi.

Muuten on tärkeätä ettei sitä lapsellisuutta, jonka lapsen omistamat yksinkertaiset käsitteet saattavat synnyttää, koskaan paljasteta sen läsnäollessa eikä mainita tavalla, joka kääntäisi sen huomion siihen. Sopimaton naurunhohotus saattaa tärvellä puolen vuoden työn ja tuottaa elinajaksi korvaamattoman vahingon. En saata tarpeeksi usein toistaa että sen, joka tahtoo hallita lasta, tulee osata hallita itseään. Kuvittelen mielessäni miten pikku Émileni, nähdessään kahden naapurivaimon pahimmassa riidankahakassa, lähestyy raivokkaampaa heistä ja sanoo hänelle säälien: "Vaimo hyvä, olette sairas, se minua suuresti pahoittaa." Varmaankin tämä sutkaus on vaikuttava katselijoihin, ehkäpä itse riitelijöihinkin. Nauramatta, torumatta ja kiittämättä vien hänet sitten joko hänen tahtoen tai tahtomattaan pois tästä paikasta, ennenkuin hän on havainnut minkä vaikutuksen tuo huomautus on tehnyt, tai ainakin ennenkuin hän sitä ajattelee ja koetan heti johtaa hänen huomionsa toisiin seikkoihin, jotka saattavat hänet sen hyvin pian unhottamaan.

Tarkotukseni ei ole kosketella kaikkia yksityiskohtia, vaan ainoastaan esittää yleiset periaatteet ja antaa vaikeiden tapausten varalle esimerkkejä. Pidän mahdottomana keskellä nykyistä yhteiskuntaa ohjata lasta kahdentoista vuoden ikään, antamatta sille jotakin käsitystä ihmisten välisistä suhteista ja inhimillisten tekojen siveellisyydestä. Riittää että nämä käsitteet sille opetetaan niin myöhään kuin suinkin, ja että silloin, kun ne käyvät välttämättömiksi, ne supistetaan nykyisen hyödyllisyyden vaatimuksiin, ainoastaan sentähden, ettei lapsi pidä itseään kaikkien valtiaana ja ettei se tee muille pahaa tunnottomasti ja tietämättänsä. On olemassa lempeitä ja rauhallisia luonteita, joita kauan vaaratta voi pysyttää lapsellisessa viattomuuden tilassa; mutta on myöskin rajuja luonteita, joiden hurjuus jo aikaisin kehittyy ja joiden varttuvaa kehitystä tulee jouduttaa, jotta ei täytyisi niitä pitää pakonalaisina.

Ensimäiset velvollisuutemme ovat velvollisuuksia itseämme kohtaan; alkuperäiset tunteemme keskittyvät meihin itseemme, kaikki luonnolliset vaistomme tarkottavat alussa itsesuojelustamme ja hyvinvointiamme. Niinpä ensimäinen oikeuskäsite ei meissä herää velvollisuuksistamme toisia kohtaan vaan oikeuksistamme, ja siis on sekin tavallisen kasvatuksen erehdyksiä, että lapsille ensin puhutaan niiden velvollisuuksista, eikä koskaan niiden oikeuksista ja että täten niille ensin sanotaan vallan vastaista kuin mitä pitäisi, sellaista mitä ne eivät voi ymmärtää ja mikä ei herätä niiden mielenkiintoa.

Jos minulla siis olisi kasvatettavana sellainen lapsi, josta äsken puhuin, ajattelisin: lapsi ei ahdista ihmisiä,[33] vaan esineitä; ja pian se on oppiva kokemuksesta kunnioittamaan jokaista, joka on sitä vanhempi ja voimakkaampi, mutta esineet eivät itse voi puolustaa itseään. Sille ei siis ensiksi ole annettava vapaus-käsitettä vaan pikemmin omistus-käsite; ja jotta tämä käsite siinä voisi herätä, tulee sen omistaa jotakin. Jos lapselle sanoo että sen vaatteet, huonekalut ja lelut ovat sen omia, on tämä vallan vailla merkitystä, koska se, vaikka käyttääkin mielensä mukaan näitä seikkoja, ei tiedä miksi ja miten se on ne saanut. Jos sille taas sanoo että se omistaa ne sentähden, että ne on sille annettu, ei tämä ollenkaan paremmin selitä asiaa, sillä sen, joka antaa, täytyy itse omistaa jotakin. On siis olemassa omistusoikeutta, joka on lapsen omistamista aikaisempi ja kuitenkin tahdotaan sille selittää omistusoikeuden syntyä ja perustaa. Tähän tulee lisäksi se seikka että lahjoittaminen on sopimusta ja ettei lapsi vielä voi ymmärtää mitä sopimus on.[34] Huomatkaa siis, arvoisat lukijani, tästä ja lukemattomista muista esimerkeistä, miten sullomalla lasten päähän sanoja, joiden merkitystä ne eivät kykene ymmärtämään, luullaan niitä kasvatetun oivallisesti.

Tulee siis palata omistusoikeuden alkuperään; sillä tästä on ensi käsitys noudettava. Lapsi, joka elää maalla, on varmaankin saanut jonkun käsityksen maatöistä; sitä varten tarvitaan ainoastaan silmiä ja joutoaikaa, joita kumpiakaan siltä ei puutu. Joka iässä, etenkin lapsuudessa, tahdomme luoda, jäljitellä, tuottaa, antaa voiman- ja toiminnanmerkkejä. Tuskin lapsi on pari kertaa nähnyt muokattavan, kylvettävän puutarhaa ja sen vihannesten itävän ja kasvavan, kun se itse tahtoo ryhtyä puutarhanviljelykseen.

Yllä esittämieni periaatteiden mukaisesti en suinkaan vastusta tätä sen pyrkimystä, päinvastoin sitä kannatan, otan osaa sen harrastukseen, työskentelen sen kanssa, en sen huviksi, vaan omaksi huvikseni; niin se ainakin luulee. Minusta tulee sen puutarharenki; kunnes sen käsivarret vahvistuvat, minä itse muokkaan maata sen asemesta. Se ryhtyy sitä omistamaan istuttaessaan siihen pavun; ja varmaankin tämä haltuunsaattaminen on pyhempi ja kunnioitettavampi kuin se, jonka Nuñez Balbao toimeenpani julistaessaan Etelä-Amerikan Espanjan kuninkaan omaksi ja pystyttäessään hänen lippunsa Etelä-Jäämeren rannalle.

Käymme joka päivä katselemassa papuja ja näemme ihastuneina niiden kohoavan maasta. Lisään tätä iloa sanomalla Émilelle: tämä on sinun omaasi; selitän hänelle siten omaisuuskäsitteen merkityksen ja huomautan, että hän siihen on pannut aikaansa, työtänsä, vaivaansa, sanalla sanoen omaa itseään, että tuossa mullassa on osa häntä itseään, ja että hän kenen edessä tahansa voi väittää omistavansa sen, samoin kuin voisi vetää pois käsivartensa toisen kädestä, joka tahtoisi häntä siitä vasten hänen tahtoansa pidättää.

Eräänä päivänä Émile tulee saapuville kiireisin askelin ja ruiskukannu kädessä. Oi, mikä näky, mikä suru häntä kohtaa! Kaikki pavut on nyhdetty pois, koko multalava on ylösalaisin pengattu, itse paikkaa ei enää tunne entiseksi. "Voi, mitä on tullut työstäni, teostani, vaivojeni ja hikeni suloisista hedelmistä? Kuka on ryöstänyt minulta omaisuuteni, kuka on riistänyt minulta papuni?" Näin tämä nuori sydän purkaa paheksumistaan; ensimäinen vääryyden tietoisuus on siihen vuodattanut surullista katkeruuttaan. Hänen kyyneleensä vuotavat tulvinaan; epätoivoinen lapsi täyttää ilman huokauksillaan ja valitushuudoillaan. Otetaan osaa sen suruun, sen paheksumiseen; tiedustellaan syyllistä, kuulustellaan ja pannaan toimeen tarkastus. Lopulla huomataan, että puutarhuri on tämän pahan toimeenpanija; hän kutsutaan saapuville.

Mutta asia ei suinkaan selviä tähän. Kun puutarhuri saa kuulla mistä valitetaan, hän alkaa valittaa vielä kovemmin kuin me. Mitä, hyvät herrat! Tekö olettekin turmelleet minun työni hedelmät? Olin kylvänyt siihen Maltan melooneja, joiden siemenet oli annettu minulle kallisarvoisena lahjana, ja joilla toivoin kestitseväni teitä, kun ne olisivat kypsyneet. Mutta nyt te kylvitte siihen kurjat papunne ja hävititte jo idulla olevat meloonini, joita en koskaan saa korvatuiksi. Olette tehneet minulle korvaamattoman vahingon ja olette itse riistäneet itseltänne huvin syödä oivallisia melooneja.

Jean-Jacques. Antakaa meille anteeksi, Robert parka. Olitte pannut siihen työtänne ja vaivaanne. Myönnän kyllä, että olemme tehneet väärin, kun olemme turmelleet työnne. Mutta tilaamme teille Maltasta toisia siemeniä, emmekä enää viljele maapalstaa tietämättä, onko joku toinen siihen kajonnut ennen meitä.

Robert. Hyvä, herraseni! Voitte siis asettua lepoon; sillä ei enää ole ollenkaan viljelemätöntä maata. Minä viljelen maata, jonka isäni on muokannut; kukin tekee samoin omalla tahollaan, ja kaikki maapalstat, jotka näette, ovat aikoja sitten saaneet viljelijänsä.

Émile. Herra Robert, meneekö teiltä usein meloonin siemeniä hukkaan?

Robert. Anteeksi, nuori herra; luoksemme ei usein tule niin ajattelemattomia pikku herroja kuin te. Ei kukaan kajoa naapurinsa puutarhaan; jokainen kunnioittaa toisten työtä, jotta hänen oma työnsä turvassa menestyisi.

Émile. Mutta minulla ei ole mitään puutarhaa.

Robert. Mitä se minua liikuttaa? Jos te turmelette puutarhani, en enää anna teidän siinä kävellä; sillä nähkääs, minä en tahdo nähdä turhaa vaivaa.

Jean-Jacques. Emmeköhän voisi Robert ystävämme kanssa tehdä sopimusta? Suostukoon hän antamaan pienelle ystävälleni ja minulle kulman puutarhaansa viljeltäväksemme sillä ehdolla, että saa puolet sadosta.

Robert. Annan sen teille ilman ehtoja. Mutta muistakaa että kuokin pois papunne, jos koskette melooneihini.

Tästä kokeesta, jonka tarkotus on näyttää, miten lapsille on opetettava ensi käsitteet, huomaa, että omistuskäsite luonnollisesti johtuu sen oikeudesta, joka ensimäisenä kiinnittää työnsä omistettavaan seikkaan. Tämä on selvää, tarkoin määrättyä, yksinkertaista ja aina lapsen käsityskyvyn mukaista. Tästä on vaan yksi askel omistusoikeuteen ja sen vaihtamiseen, ja siihen tulee pysähtyä.

Tämän lisäksi tullaan huomaamaan, että selitys, jonka tässä annan parilla sivulla, on käytännössä toteutettaessa ehkä vievä kokonaisen vuoden ajan; siveellisten käsitteiden kehitysalalla ei saata edistyä liian hitaasti eikä tuntea liiaksi vankkaa pohjaa jalkojensa alla joka askeleella, jonka astuu eteenpäin. Nuoret opettajat, ajatelkaapa tätä esimerkkiä ja muistakaa, että mitä tahansa opetatte, opetuksenne tapahtukoon enemmän tekojen kuin suullisten neuvojen muodossa. Sillä lapset helposti unhottavat, mitä ovat sanoneet ja mitä niille on sanottu, mutta eivät unhota sitä, minkä ovat tehneet tai mikä niille on tehty.

Tällaisia opetuksia tulee antaa, kuten olen sanonut, aikaisemmin tai myöhemmin, riippuen siitä, vaatiiko lapsen tyyni tai rajunvilkas luonne niiden viivyttämistä tai kiirehtimistä. Niiden hyöty on ilmeisen selvä ja silmäänpistävä. Mutta jotta emme näin vaikeissa kysymyksissä jättäisi mitään huomioon ottamatta, antakaamme vielä yksi esimerkki.

Itsepäinen lapsenne turmelee kaikki, mihin se koskee; älkää siitä suuttuko, vaan poistakaa sen läheisyydestä kaikki esineet, jotka se voisi särkeä. Jos se rikkoo ne talousesineet, joita se joka päivä tarvitsee, älkää pitäkö kiirettä hankkiaksenne sille uusia; kärsiköön se puutteen tuottamia hankaluuksia. Jos se särkee huoneensa ikkunat, antakaa tuulen puhaltaa sen päälle öin ja päivin, älkääkä huoliko siitä, että se saa nuhaa. On parempi, että se saa nuhaa, kuin että siitä tulee houkkio. Älkää koskaan valittako sitä epämukavuutta, jonka se teille tuottaa, vaan tehkää niin, että se ensiksi saa siitä kärsiä.

Lopuksi korjaatte ikkunalasit, yhä vaan mitään sanomatta; jos lapsi ne rikkoo vielä kerran, muuttakaa silloin menettelytapanne. Sanokaa sille kuivasti, mutta ilman vihaa: ikkunalasit ovat minun, minä olen toimittanut ne siihen ja tahdon suojella niitä vahingolta. Sitten suljette lapsen ikkunattomaan pimeään huoneeseen. Tätä uutta menettelytapaa kokiessaan se rupeaa parkumaan ja pauhaamaan; ei kukaan sitä kuuntele. Pian se väsyy ja muuttaa äänilajia, se valittaa ja huokailee. Palvelija lähestyy, ja itsepäinen pienokainen pyytää tätä häntä vapauttamaan. Hakematta muuta tekosyytä palvelija vastaa: "minullakin on ikkunaruutuja suojeltavana", ja menee tiehensä. Viimein, kun lapsi on ollut siinä monta tuntia, tarpeeksi kauvan ikävystyäkseen ja sitä muistaakseen, joku ehdottaa sille, että se sopisi kanssanne ehdoista, joiden nojalla te vapauttaisitte sen ja se lupautuisi vastedes olemaan ikkunoita rikkomatta; lapsi ei toivo mitään parempaa. Se pyytää teitä tulemaan luokseen, te tulette, se tekee teille ehdotuksensa, ja te suostutte siihen heti paikalla sanoen: "se on hyvin ajateltu, hyödymme siitä kumpikin; miksi tämä hyvä tuuma ei aikaisemmin johtunut mieleesi?" Ja sitten, pyytämättä siltä lupauksensa toistamista tai vahvistamista, syleilette sitä iloisena ja viette sen heti sen huoneeseen, pitäen tätä sopimusta pyhänä ja loukkaamattomana, aivan kuin se olisi valalla vahvistettu. Panoin erehtyisin, jos maan päällä olisi ainoatakaan lasta, lukuunottamatta huonon kasvatuksen turmelemia, joka tällä tavoin kohdeltuna olisi halukas tahallaan särkemään ikkunoita.[35] Seuratkaa hyvin tarkoin kaiken tämän yhtenäisyyttä. Pahanilkinen pienokainen ei ollenkaan ajatellut, tehdessään maahan reiän istuttaakseen siihen papunsa, että se samalla kaivoi itselleen vankikuopan, johon sen saavuttama tieto pian oli sen sulkeva.

Täten olemme astuneet siveelliseen maailmaan, ja samalla on ovi avoinna paheelle. Sopimusten ja velvollisuuksien ohella herää petollisuus ja valhe. Niin pian kuin voi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä, tahtoo salata tämän velvollisuuden vastaisen teon. Niin pian kuin joku etu aiheuttaa lupauksen, saattaa vielä suurempi etu aiheuttaa tämän lupauksen rikkomisen; kysymys on vaan siitä, miten se rankaisematta voi käydä päinsä. Tähän soveltuva keino on luonnollinen; toimitaan salassa ja valhetellaan. Sentähden, ettemme ole voineet ehkäistä pahetta, olemme jo joutuneet siihen tilaan, että meidän tulee sitä rangaista. Näin alkavat ihmiselämän kärsimykset samaan aikaan kuin sen hairahdukset.

Olen jo tarpeeksi ymmärrettävästi huomauttanut, ettei koskaan pidä antaa lasten tuntea rangaistusta rangaistuksena, vaan aina pahan tekonsa luonnollisena kurituksena. Älkää siis pitäkö tuomitsemispuheita valhetta vastaan älkääkä rangaisko lapsia yksinomaan itse valheen vuoksi. Mutta asettakaa niin, että kaikki valheen pahat seuraukset, kuten esim. se, ettei valhettelijaa uskota silloinkaan, kun hän puhuu totta, että häntä syytetään pahasta teosta, vaikka ei ole sitä tehnyt ja vaikka puolustautuu syytökseltä, kokoontuvat hänen ylitseen, kun hän on valhetellut. Mutta selittäkäämme, mitä valhe on lapsiin nähden.

On kahdenlaisia valheita: tosiseikkoja koskeva valhe, joka viittaa menneisyyteen, ja lupauksia koskeva, joka tarkottaa tulevaisuutta. Edellinen syntyy silloin, kun kieltää tehneensä sen, minkä on tehnyt, tai kun väittää tehneensä sellaista, mitä ei ole tehnyt, ja yleensä kun tahallaan puhuu väärin tosiseikoista. Jälkimäinen taas syntyy kun lupaa, mitä ei aio täyttää ja yleensä kun teeskentelee tarkotuksia, joita ei todella ole. Nämä molemmat valheet saattavat joskus yhtyä samaksi,[36] mutta tarkastan niitä tässä niiden erilaisuuden kannalta.

Sillä, joka tuntee tarvitsevansa toisten apua ja joka lakkaamatta kokee heidän hyväntahtoisuuttaan, ei ole mitään hyötyä siitä, että heitä pettäisi; päinvastoin hänellä on tuntuva hyöty siitä, että he näkevät asiat ja olot niiden oikeassa valossa, sillä jos he erehtyisivät, tämä voisi häntä vahingoittaa. On siis selvää, ettei tosiseikkojen suhteen valhetteleminen ole lapsille luonnollista. Tottelemisen laki niissä herättää valhettelemisen tarpeen, totteleminen näet kun on tuskallista; lapsi vapautuu siitä salassa niin paljon kuin voi, sillä läheisempi pyrkimys välttää rangaistus tai moite voittaa etäisemmän pyrkimyksen sanoa totuus. Minkä tähden siis lapsi luonnollisesti ja vapaasti kasvatettuna valhettelisi? Mitä sillä olisi salattavaa? Ettehän sitä moiti mistään, ette rankaise mistään, ettekä vaadi siltä mitään. Miksi se siis ei sanoisi teille kaikkea, minkä on tehnyt, yhtä lapsellisen peittelemättömästi kuin pienelle toverilleen? Se ei huomaa tällaisesta tunnustuksesta voivan syntyä suurempaa vaaraa toisella kuin toisellakaan taholla.

Lupausta koskeva valhe on lapselle vielä luonnottomampi, koska lupaus tehdä tai jättää tekemättä jotakin on sovinnainen teko, joka on vieras luonnon tilalle ja joka rajoittaa vapautta. Lisäksi kaikki lasten sopimukset ovat itsessään kaikkea arvoa vailla, niiden rajoitettu käsityskyky kun ei voi ulottua nykyhetkeä kauemmaksi ja ne kun lupauksen tehdessään eivät tiedä mitä tekevät. Tuskin voi sanoa lapsen valhettelevan, kun se rikkoo lupauksensa; sillä se ajattelee ainoastaan, miten se suoriutuisi nykyhetkellä, joten jokainen keino, jonka vaikutus ei ole nykyhetkinen, on sille yhdentekevä. Tehden siis lupauksen tulevaa aikaa varten se itse asiassa ei lupaa mikään; sen vielä uinaileva mielikuvitus ei voi ulottua sen olennosta kahteen eri aikaan. Jos se voisi välttää vitsaa tai saisi makeistötterön lupaamalla huomispäivänä heittäytyä alas ikkunasta, se tekisi heti paikalla tämän lupauksen. Tämän vuoksi lait eivät ollenkaan ota huomioon lasten sitoumuksia; ja jos tavallista ankarammat isät ja opettajat vaativat niitä lapsilta, eivät he saa vaatia tässä suhteessa muuta kuin sellaista, mikä lapsen tulisi täyttää lupauksettakin.

Lapsi, joka ei tiedä, mitä se tekee, antaessaan lupauksensa, ei siis sitä antaessaan voi valhetella. Toisin on laita, kun se rikkoo lupauksensa, mikä on sekin valheen laji, joka vaikuttaa takaisinpäin; lapsi näet varsin hyvin muistaa antaneensa tämän lupauksen, mutta seikka, jota se ei käsitä, on, että lupauksen pitäminen on jotakin tärkeätä. Ollen kykenemätön laskemaan tulevia asioita se ei voi arvata tekojen seurauksia eikä rikkoessaan lupaustaan menettele ikänsä ymmärtämiskykyä vastaan.

Tästä seuraa, että kaikki lasten valheet ovat niiden kasvattajien aiheuttamia ja että opettamalla niitä puhumaan totta niitä päinvastoin opetetaan valhettelemaan. Kun pidetään niin suurta kiirettä niiden ohjaamisen, hallitsemisen ja opettamisen suhteen, ei koskaan löydetä tarpeeksi keinoja päämäärän saavuttamista varten. Tahdotaan yhä enemmän hallita niiden henkeä tyrkyttämällä perusteettomia ohjeita ja järjettömiä määräyksiä, ja nähdään kernaammin, että ne osaavat läksynsä ja valhettelevat, kuin että pysyisivät tietämättöminä ja puhuisivat totta.

Me taaskin, jotka opetamme oppilaitamme ainoastaan hyvällä käytännöllisellä tavalla ja jotka pidämme parempana, että he ovat hyviä kuin oppineita, emme nimenomaan vaadi heiltä totuutta, peläten että he voisivat sitä peitellä, emmekä saata heitä mitään lupausta antamaan, jota heidän voisi tehdä mieli rikkoa. Jos poissaollessani on tehty jotakin pahaa, jonka aikaansaajaa en tunne, en suinkaan syytä Émileä, enkä sano: "Sinäkö tämän teit?"[37] Sillä mitäpä muuta tällä aikaansaisin, kuin että opettaisin hänet kieltämään tekonsa. Jos hänen itsepäinen luonteensa pakottaa minut tekemään hänen kanssaan jonkun sopimuksen, menettelen aina niin varovasti, että tuo ehdotus aina lähtee hänestä eikä koskaan minusta, ja että hänellä aina, kun on jotakin luvannut, on nykyinen ja tuntuva etu lupauksensa täyttämisestä ja että, jos hän kerrankin rikkoo sen, tämä valhe tuottaa hänelle ikävyyksiä, joiden hän näkee johtuvan asioiden luonnollisesta kulusta eikä kasvattajansa kostonhimosta. En kuitenkaan ollenkaan luule tarvitsevani turvautua niin ankaroihin keinoihin, vaan olen melkein varma siitä, että Émile oppii varsin myöhään, mitä valhe merkitsee, ja että hän sen oppiessaan on oleva suuresti ihmeissään siitä, mitä hyötyä valheesta voi olla. On selvää, että kuta riippumattomammaksi saatan hänen menestymisensä toisten ihmisten sekä tahdosta että arvosteluista, sitä enemmän ehkäisen hänessä kaiken halun valehtelemiseen.

Kun ei pidä kiirettä opettamisella, ei myöskään kiirehdi vaatimistaan, ja odottaa sopivaa aikaa, jotta ei tarvitse vaatia mitään kohtuutonta. Silloin lapsen kehitys edistyy sen turmeltumatta. Mutta kun ajattelematon opettaja, joka ei tunne oikeata menettelytapaa, joka hetki pakottaa oppilaansa lupaamaan sitä tai tätä, vallan ilman erotusta, valitsemusta ja arvostelukykyä, niin ikävystynyt lapsi, lupaustaakkansa rasittamana laiminlyö, unhottaa lupauksiaan ja lopulta ylenkatsoo niitä; ja kun se pitää niitä turhina kaavalauseina, se ivaten lupaa ja rikkoo lupauksensa. Jos siis tahdotte, että se uskollisesti pitäisi lupauksensa, niin vaatikaa niitä siltä säästäväisesti.

Ne yksityiskohtaiset seikat, joita olen tarkastanut valheesta puhuessani, soveltuvat monessa suhteessa kaikkiin muihin velvollisuuksiin, jotka määrätään lasten täytettäväksi siten, ettei niitä tehdä ainoastaan vihattaviksi, vaan myöskin mahdottomiksi käytännössä toteuttaa. Vaikka näennäisesti saarnataankin niille hyvettä, niihin itse teossa juurrutetaankin kaikenlaisia paheita. Näitä istutetaan lapsiin juuri siten, että kielletään niitä harjottamasta. Tahdotaan tehdä lapset hurskaiksi ja viedään ne kirkkoon haukottelemaan; panemalla ne lakkaamatta mutisemaan rukouksia saatetaan ne toivomaan sitä onnentilaa, ettei ollenkaan tarvitsisi rukoilla Jumalaa. Jotta lapsissa herätettäisiin lähimäisen rakkautta, annetaan niiden jakaa almuja, ikäänkuin itse halveksittaisiin niiden jakamista. Eikä lapsen tule niitä antaa vaan kasvattajan; kuinka suuresti tämä lieneekään kiintynyt oppilaaseensa, hänen tulee vaatia itselleen tämä kunnia ja antaa oppilaansa ymmärtää, ettei hänen iässään vielä olla almunannon arvoisia. Almunanto on aikaihmisen tehtäviä, hän kun tuntee antamansa almun arvon ja missä määrin lähimäisensä sitä tarvitsee. Lapsi, joka ei näistä seikoista ymmärrä mitään, ei ole ollenkaan ansiokas antamaan, se kun antaa ilman hyväntekeväisyyden tarkotusta; se melkein itse häpeää antaessaan, jos se nojaten omaansa ja teidän esimerkkiinne luulee että yksistään lapset antavat ja etteivät aikaihmiset annakaan almuja.

Huomatkaa, että aina pannaan lapsi antamaan yksinomaan sellaista, jonka arvoa se ei tunne, nimittäin metallikolikoita, joita se kantaa taskustaan ja joita se käyttää ainoastaan tuohon tarkotukseen. Lapsi antaisi ennemmin pois sata kultarahaa kuin sokerileivoksen. Käskekääpä tämän anteliaan pienen almujenjakajan antaa jotain, josta se itse pitää, kuten leluja, makeisia, välipalansa, ja pian saamme nähdä, oletteko todella tehnyt sen anteliaaksi.

Tässä suhteessa turvaudutaan vielä toiseenkin keinoon; annetaan nimittäin hyvin pian lapselle takaisin se, minkä se on antanut, niin että se tottuu antamaan kaiken, minkä varmaan tietää saavansa takaisin. En ole ollenkaan nähnyt lapsissa muuta kuin tätä kahdenlaista anteliaisuutta, nimittäin että ne antavat sellaista, millä niiden mielestä ei ole mitään arvoa, tai sellaista, minkä varmasti tietävät saavansa takaisin. Menetelkää siten, sanoo Locke, että lapset kokemuksesta saavat sen vakaumuksen, että anteliain ihminen aina saa parhaan palkan. Täten saatettaisiin lapsi anteliaaksi ainoastaan näennäisesti, mutta saidaksi itse asiassa. Hän lisää, että anteliaisuus täten muuttuisi lapsissa toiseksi luonnoksi; epäilemättä, mutta se olisi tuota koronkiskurin anteliaisuutta, joka lahjoittaa murusen saadakseen takaisin leivän. Mutta kun sitten tulee kysymys rehellisestä, epäitsekkäästä antamisesta, silloin antamisen tottumus äkkiä on unhotettu. Niin pian kuin lakataan lapsille antamasta lahjastaan korvausta, ne pian herkeävät antamasta. On otettava huomioon, että anteliaisuus enemmän perustuu sielun kuin käsien tottumukseen. Samoin kuin tämän hyveen, on kaikkien muidenkin hyveiden laita, joita lapsille saarnataan. Juuri näitä vankkoja hyveitä saarnaamalla katkeroitetaan lasten nuori ikä. Onko tämä viisasta kasvatusta!

Opettajat, jättäkää nämä ilveet, olkaa itse hyveiset ja hyvät; painukoot antamanne esimerkit oppilaidenne muistiin, kunnes ne voivat tunkea heidän sydämiinsä. Sen sijaan, että minun olisi kiire vaatia oppilaaltani anteliaisuuden tekoja, harjotan niitä hänen läsnäollessaan ja estän hänet vielä lisäksi minua matkimasta, jotta hän ei omaksuisi kunniaa, joka ei ole hänen ikäiselleen tuleva. On näet tärkeätä, ettei lapsi opi pitämään aikaihmisten velvollisuuksia pelkkinä lapsen velvollisuuksina. Jos oppilaani, nähdessään minun auttavan köyhiä, kysyy sen johdosta, ja jos hän jo on tarpeeksi kehittynyt,[38] vastaan minä: "Ystäväni, kun köyhät suostuivat siihen, että olisi rikkaita, nämä lupautuivat elättämään kaikkia niitä, jotka eivät voisi elää varoistaan eivätkä työstään." "Oletteko tekin tehnyt tämän lupauksen?" kysyy oppilaani. "Epäilemättä; minä omistan kaiken, mikä kulkee kätteni kautta, ainoastaan tällä yhdellä ehdolla, joka liittyy jokaiseen omistusoikeuteen."

Jokaisen toisen lapsen, paitsi Émilen, tekisi mieli tämän puheeni ymmärrettyään — ja olen osottanut, miten voi saada lapsen ymmärtämään — minua matkia ja menetellä rikkaan miehen tavoin. Tässä tapauksessa koettaisin ainakin estää sitä tapahtumasta kerskaavalla tavalla. Näkisin mieluummin, että hän anastaisi tämän oikeuteni ja salaa antaisi almuja. Se olisi hänen ikänsä mukaista petosta, ja samalla ainoa, jonka hänelle antaisin anteeksi.

Tiedän, että kaikki nämä hyveen matkimiset ovat apinanhyveitä ja ettei mikään hyvä teko ole siveellisesti hyvä, ellei sitä tehdä itse hyvän teon vuoksi, eikä sentähden, että toiset sen tekevät. Mutta lasten ollessa iässä, jolloin sydän vielä kokonaan uinailee, kuitenkin täytyy antaa niiden matkia tekoja, joihin tahdotaan niitä totuttaa, kunnes ne voivat harjottaa niitä arvostelukykyisesti ja rakkaudesta hyvään. Ihmisellä on taipumus matkimiseen, samoin eläimellä. Luonnostaan on matkimishalu järkevä, mutta se huononee yhteiskunnassa paheeksi. Apina matkii ihmisiä, joita se pelkää, vaan ei matki eläimiä, joita se halveksii; se pitää hyvänä sellaista, minkä sitä parempi olento tekee. Ihmisistä puhuen taas kaikennäköiset ilveilijät matkivat kaunista sitä alentaakseen ja saattaakseen sen naurettavaksi; tuntien halpamielisyytensä he koettavat vetää alas omaan viheliäisyyteensä sen, mikä on heitä parempaa, tai jos koettavat matkia sellaista, mitä ihailevat, huomaa matkimisen esineen valinnasta matkijan huonon maun; heidän silmämääränään on pikemmin tehdä vaikutusta muihin tai saattaa taitonsa ihailtavaksi, kuin itse tulla paremmiksi ja viisaammiksi. Syvempi syy ihmisten matkimishaluun piilee aina pyrkimyksessä päästä huomiota herättämään. Jos minun kasvatusyritykseni onnistuu, Émilellä ei suinkaan tule olemaan tätä pyrkimystä. Kernaasti siis luovumme siitä näennäisestä hyvästä, minkä se mahdollisesti voi matkaansaattaa.

Jos lähemmin tarkastatte kaikkia kasvatussääntöjänne, huomaatte, että ne kaikki ovat nurinkuriset, etenkin mitä hyveiden ja tapojen opettamiseen tulee. Ainoa siveellisyyden ohje, joka soveltuu lapselle ja joka on tärkein joka iälle, on se, ettei koskaan saa tehdä pahaa kenellekään. Itse käsky: tee hyvää, on vaarallinen, väärä ja ristiriitainen, ellei se alistu edelliseen ohjeeseen. Kukapa ei tekisi edes jotakin hyvää? Kaikki sitä tekevät, häijy kuten muutkin; mutta hän saattaa vain yhden ihmisen onnelliseksi sadan onnettoman kustannuksella, ja siitä johtuvat kaikki onnettomuutemme. Ylevimmät hyveet ovat negatiivista laatua; ne ovat myöskin vaikeimmat toteuttaa, ollen julkisuutta karttavia ja yläpuolella tuota ihmissydämelle niin suloista mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme lähimäisemme menevän tyytyväisenä luotamme. Kuinka suurta siunausta tuottaisi välttämättömästi lähimäisilleen se ihmisistä, joka ei koskaan tekisi toiselle pahaa, jos sellaista ihmistä yleensä olisi olemassa! Kuinka suurta pelottomuutta, kuinka suurta luonteen jäntevyyttä hän sitä varten tarvitsisi! Ei oppineesti pohtimalla tätä periaatetta, vaan koettamalla sitä toteuttaa, huomataan, kuinka vaikeata on siinä onnistua.[39]

Siinä muutamia vähäisiä viittauksia niihin varokeinoihin, joita noudattamalla soisin lapsille annettavan ne opetukset, joita välistä ei voi laiminlyödä panematta niitä alttiiksi vaaralle vahingoittaa itseään ja muita ja ennen kaikkea saada pahoja tapoja, joista niitä myöhemmin ainoastaan suurella vaivalla saa luopumaan. Mutta olkaamme varmat siitä, että tämä välttämättömyys esiintyy harvoin lapsiin nähden, jotka on kasvatettu niinkuin pitää! On näet mahdotonta että ne tulisivat jäykkäoppisiksi, häijyiksi, valheellisiksi, ahneiksi, kun ei olla kylvetty niiden sydämiin paheita, jotka tekisivät ne sellaisiksi. Siis se, minkä tässä suhteessa olen sanonut, koskee enemmän poikkeuksia kuin sääntöjä; mutta nämä poikkeukset käyvät sitä lukuisammiksi, kuta enemmän lapsilla on tilaisuutta poiketa ikänsä oloista ja omaksua aikaihmisten paheita. Välttämättömästi lapset, joita kasvatetaan keskellä suurta maailmaa, tarvitsevat aikaisemmin laajempaa opetusta, kuin ne lapset, joita kasvatetaan yksinäisyydessä. Tämä jälkimäinen kasvatustapa olisi siis etusijaan asetettava, vaikkei se tuottaisi muuta etua, kuin että antaisi lapsuudelle tarpeeksi aikaa kypsyneeseen varttumiseen.

Esiintyy vielä toisenlaisia ja päinvastaisia poikkeuksia, nimittäin ne lapset, jotka erinomaisilta luonnonlahjoiltaan kohoavat yläpuolelle ikäänsä. Samoin kuin on ihmisiä, jotka eivät koskaan pääse lapsellisuudestaan, on toisia, jotka niin sanoakseni eivät koskaan ole lapsia, vaan jotka heti syntymästään ovat aikaihmisen tapaisia. Valitettavasti viimemainittu poikkeus on hyvin harvinainen ja vaikea tuntea, ja kaikki äidit, ajatellen että on olemassa ihmelapsia, kuvittelevat omaa lastaan sellaiseksi. He menevät vielä pitemmälle, pitäen erinomaisina merkkeinä vallan tavallisia ilmiöitä, kuten vilkkautta, äkillisiä mielijohteita, ajattelemattomuutta, silmäänpistävää lapsellisuutta — jotka kaikki vaan ovat tämän iän olennaisia ominaisuuksia ja jotka parhaiten osottavat, että lapsi ei ole muuta kuin lapsi. Onko mitään hämmästyttävää siinä että olento, jonka annetaan paljo puhua ja jonka sallitaan sanoa mitä tahansa, jota ei mikään huomioonottavaisuus eikä sopivaisuusarvelu ehkäise, joskus umpimähkään lausuu sattuvan mielijohteen? Olisi paljon ihmeellisempää, jos ei niin olisi laita, samoin kuin jos tähdistäennustaja tuhansien valheellisten ennustuksiensa ohella ei koskaan lausuisi ainoatakaan oikeata. "He valhettelevat niin paljon", sanoi Henrik IV, "että lopulta puhuvat totta." Ken tahtoo löytää jonkun sukkeluuden, hänen tarvitsee vaan puhua paljon tyhmyyksiä. Jumala varjelkoon niitä muotiin tulleita ihmisiä, jotka eivät muunlaisten ansioiden nojalla ole saavuttaneet ihmisten ihailua.

Mitä loistavimmat ajatukset saattavat sattumalta herätä lasten aivoissa tai oikeammin mitä sattuvimmat sanat tulla niiden kielelle, samoin kuin mitä kalleimmat timantit voivat joutua niiden käsiin, ilman että nämä ajatukset tai timantit todella ovat niiden omia; lapseniällä ei ole missään suhteessa varsinaista omaisuutta. Sanoilla, jotka lapsi lausuu, se ei tarkota samaa kuin me, se ei niihin yhdistä samoja käsitteitä kuin me. Näillä käsitteillä, jos niitä yleensä on olemassa, ei sen päässä ole loogillista järjestystä ja yhtenäisyyttä; sen ajatuksissa ei ole mitään määrättyä eikä varmaa. Tutkistelkaapa kerta luuloteltua ihmelastanne. Muutamina hetkinä havaitsette kyllä siinä erinomaista toiminnan joustavaisuutta ja henkistä terävyyttä, joka tunkee halki pilvien. Mutta useimmiten ovat sen henkiset ominaisuudet teistä tuntuvat löyhiltä, raukeilta ja ikäänkuin sankan sumun verhoamilta. Milloin se rientää teistä edelle, milloin jää liikkumattomaksi paikoilleen. Tänä hetkenä voitte sanoa: se on nero, ja seuraavassa tuokiossa: se on hölmö. Erehdytte aina sen suhteen, sillä se on lapsi. Se on kotkanpoikanen, joka hetken halkaisee ilmaa siivillään ja seuraavassa tuokiossa putoaa takasin pesään.

Kohdelkaa siis lasta sen iän mukaisesti, huolimatta näennäisyyksistä, ja varokaa ettette uuvuta sen voimia niitä liiaksi harjottamalla. Jos nuo nuoret aivot lämpenevät, jos ne rupeavat kuohahtamaan, antakaa niiden ensin vapaasti kiehua ja kuohua, mutta älkää niitä koskaan kiihottako, vaan pelätkää, että siten kaikki voisi haihtua ilmaan; ja kun ensi höyryt ovat haihtuneet, pidättäkää ja kytkekää toisia, kunnes ne vuosien vieriessä kaikki muuttuvat lämmöksi ja todelliseksi voimaksi. Muuten hukkaatte aikanne ja voimanne; hävitätte oman työnne tulokset ja sitten kun hetken ajan olette huumautuneet kaikista näistä syttyvistä höyryistä, jää jäljelle pelkkä mehuton pohjaneste.

Huomiota herättävistä lapsista kasvaa vallan tavallisia ihmisiä; en tunne yleisempää enkä varmempaa huomiota kuin tämä. Ei mikään ole vaikeampaa kuin lapsissa erottaa todellinen typeryys siitä näennäisestä ja pettävästä typeryydestä, joka on vahvojen sielujen tunnusmerkkejä. Näyttää ensi katseella oudolta, että näillä kahdella vastakohdalla on samanlaiset tunnusmerkit, ja kuitenkin täytyy niin olla; sillä iässä, jossa ihmisellä ei vielä ole mitään todellisia käsitteitä, on koko ero nerokkaan ja typerän välillä se, että jälkimäisellä on pelkkiä vääriä käsitteitä, ja että edellinen, huomatessaan olevan tarjona pelkkiä vääriä käsitteitä, kernaammin hylkää ne kaikki. Lahjakas on siis typerän kaltainen siinä, ettei jälkimäinen kykene mihinkään ja että edellinen ei pidä mitään kelpaavana. Ainoa seikka, joka saattaa ne erottaa toisistaan on sattuman varassa, joka saattaa tarjota edelliselle jonkun hänen käsityskykyään vastaavan aatteen, jotavastoin jälkimäinen aina pysyy yhtä typeränä. Nuori Cato näytti lapsena kodissa hölmöltä. "Hän on hiljainen ja itsepäinen", näin kuului yleinen arvostelu hänestä. Vasta Sullan eteisessä hänen enonsa oppi hänen kyvykkäisyytensä tuntemaan. Ellei hän olisi astunut tähän eteiseen, hän ehkä olisi saanut käydä hölmöstä varttuneeseen ikään asti. Jos Caesar ei olisi elänyt, olisi ehkä aina pidetty haaveilijana tätä samaa Catoa, joka oivalsi hänen turmiota tuottavan neronsa ja paljon aikaisemmin havaitsi kaikki hänen tuumansa. Kuinka suuresti ne, jotka liian hätäisesti arvostelevat lapsia, saattavat erehtyä! He ovat usein suuremmassa määrässä lapsia kuin lapset itse. Olen nähnyt melkoisesti varttuneenikäisen miehen,[40] joka kunnioitti minua ystävyydellään, perheensä ja ystäviensä keskuudessa käyvän typerästä ihmisestä; mutta tämän miehen erinomaiset hengenlahjat kypsyivät hiljaisuudessa. Äkkiä hän näyttäytyi filosofiksi, enkä epäile, että jälkimaailma hänelle myöntää kunniakkaan ja huomattavan paikan vuosisatansa parhaiden ajattelijain ja syvimpien metafyysikkojen joukossa.

Kunnioittakaa lapsuutta älkääkä hätäillen arvostelko sitä, olkoon sitten hyvän tai pahan suhteen. Jos luulette lapsessa olevan poikkeuksellisia ominaisuuksia, antakaa niiden selvästi ilmetä, vakaantuneesti ja pysyvästi tulla esiin, ennenkuin omistatte niitä varten erityisen menettelytavan. Antakaa luonnon toimia kauan, ennenkuin ryhdytte toimimaan sen asemesta, sillä muuten voitte ehkäistä sen vaikutusta. Sanotte ehkä tuntevanne ajanarvon, ettekä tahdo hukata aikaa. Ette huomaa, että ajan hukkaaminen on paljon suurempi, jos sitä käytetään huonosti, kuin jos ei sitä ollenkaan käytettäisi, ja että huonosti opetettu lapsi on kauempana viisaudesta kuin lapsi, joka ei ole saanut mitään opetusta. Olette levottomat nähdessänne niiden kuluttavan ensi vuotensa mitään tekemättä. Kuinka? eikö onnellisuus ole minkään arvoinen? Eikö se mielestänne ole mitään, että lapsi hyppii, leikkii ja juoksee koko päivän? Koko elinaikanaan se ei ole oleva vilkkaammassa toiminnassa. "Valtiossaan", jota luullaan niin ankaraksi, Plato kasvattaa lapsia ainoastaan juhlien, leikkien ja laulujen muodossa; saattaisi luulla hänen täyttäneen koko lasten kasvatuksen opetettuaan niitä oikein huvittelemaan itseään. Kun Seneca puhuu muinais-roomalaisesta nuorisosta, hän sanoo, että se alati oli seisoallansa ja ettei sille opetettu mitään, jota sen olisi tullut oppia istuen.[41] Olivatko nämä nuorukaiset siltä kelvottomampia miehiksi vartuttuaan! Älkää siis ollenkaan pelätkö tätä näennäistä toimettomuutta. Mitä sanoisitte miehestä, joka hyödyllisesti käyttääkseen koko elämänsä ajan, ei koskaan tahtoisi nukkua? Sanoisitte: tuo mies on mieletön; hän ei siten ollenkaan voita aikaa, vaan hukkaa sitä päinvastoin; paeten unta hän suistuu surman kitaan. Ajatelkaa että sama on laita tässä suhteessa ja että lapsuus on järjen uni.

Näennäinen helppous vastaanottaa oppia on lasten turmio. Ei huomata juuri tämän helppouden todistavan, etteivät ne opi mitään. Niiden sileät ja vielä koskemattomat aivot kuvastavat peilin tavoin niitä esineitä, joita niille näytetään; mutta ei mikään tee pysyvää, syvälle tunkevaa vaikutusta. Lapsi oppii sanat; itse käsitteet ja aatteet ponnahtavat takaisin; ken sitä kuuntelee, ymmärtää mitä se sanoo, mutta se itse ei sitä ymmärrä.

Joskohta muisti ja arvostelukyky ovat kaksi olennaisesti erilaista henkistä ominaisuutta, ei kuitenkaan toinen todella kehity ilman toista. Ennen järki-ikää lapsi ei vastaanota käsitteitä ja aatteita, vaan ainoastaan mielteitä; ja näiden molempien välillä on se ero, että mielteet ovat ainoastaan havainnollisten esineiden ehdottomia kuvia, ja että käsitteet ovat suhteiden määräämien ja rajoittamien esineiden ja seikkojen tajuamista. Mielle saattaa olla yksin sielussa, joka sen on vastaanottanut; mutta jokainen käsite edellyttää toisia. Mieltäessämme havaitsemme ainoastaan; mutta käsittäessämme vertaamme. Mielteemme ovat kokonaan toimimatonta, vaikutuksenalaista laatua, jotavastoin kaikki käsitteemme syntyvät toimivasta ja arvostelevasta perustasta. Tämän aion alempana todistaa.

Väitän siis ettei lapsilla, ne kun eivät kykene arvostelemaan, vielä ole varsinaista muistia. Ne muistavat ääniä, kuvioita, aistimuksia, harvoin käsitteitä ja vielä harvemmin niiden keskinäistä yhteyttä. Väitetään kenties minua vastaan, että lapset oppivat muutamia geometrian alkeita, ja luullaan siten saatavan kumotuksi minun väitteeni, mutta päinvastoin niitä siten tuetaan. Siten todistetaan että lapset, kaukana siitä, että itse omistaisivat arvostelukykyä, eivät edes kykene omaksumaan ja muistamaan toisten arvostelupäätelmiä. Jos näet lähemmin tarkastaa näiden pienten matematikkojen metodia, huomaa heti, että heidän muistiinsa on painunut ainoastaan tarkka kuva kuviosta sekä todistuksen sanamuoto. Pienintäkin vastaväitettä tehtäessä he joutuvat vallan ymmälle, ja jos kuvio käännetään ylös alaisin, he ovat vallan hukassa. Koko lasten tieto on aistimuksessa, ei mikään ole tunkenut ymmärrykseen asti. Niiden muistikaan ei ole ollenkaan täydellisempi kuin muut henkiset kyvyt, sillä melkein aina niiden täytyy täysikäisinä uudelleen oppia ne seikat, joita vastaavat sanat ne lapsuudessaan ovat oppineet.

Olen kuitenkin kaukana siitä, että luulisin lasten olevan vailla kaikkea arvostelukykyä.[42] Päinvastoin huomaan niiden arvostelevan varsin hyvin kaikkea, minkä käsittävät ja mikä koskee niiden nykyistä ja tuntuvaa etua. Niiden tietojen suhteen erehdytään, olettamalla niillä olevan sellaisia tietoja, joita niillä ei ole ja panemalla niitä arvostelemaan sellaista, mitä ne eivät voi ymmärtää. Erehdytään vielä kun tahdotaan, että lapset ottaisivat huomioon seikkoja, jotka eivät niitä liikuta missään suhteessa, kuten esim. niiden tuleva hyöty, niiden onni aikaihmisinä, kunnioitus niitä kohtaan, kun ne ovat varttuneet suuriksi; nämä ovat kaikki puheita, jotka pidettyinä kaikkea huomisenhuolehtimista vailla oleville olennoille, eivät näiden mielestä ole minkäänarvoisia. Kaikki näiden poloisten pakolliset oppimiskokeet tähtäävät seikkoja, jotka niiden hengelle ovat vallan vieraat. Saattaa siis päättää tästä, kuinka suurta tarkkaavaisuutta ne voivat siihen kiinnittää.

Opettajat, jotka kerskaillen luettelevat ne tiedot, joita tarjoovat oppilailleen, saavat maksua, ja heidän on senvuoksi pakko puhua toisin; mutta heidän omasta käytöksestään näkee, että he ajattelevat vallan samoin kuin minä. Sillä mitä he oikeastaan opettavat? Sanoja, taaskin sanoja, ja yhä vaan sanoja. Niistä eri tieteistä, joita kehuvat opettavansa, he kyllä karttavat sellaisten valitsemista, jotka olisivat lapsille todella hyödylliset, sillä nämä hyödylliset tieteet sisältäisivät asiallisia tietoja, ja näitä he eivät kykenisi opettamaan. Sentähden he valitsevat sellaisia tieteitä, joihin näennäisesti ollaan perehtyneitä, kun osataan niiden oppisanasto, sellaisia kuin: vaakunatieto, maantieto, hallitsijaluettelot, kielet j.n.e. — kaikki ihmiselle ja etenkin lapselle niin kaukaisia tietoja, että on ihme, jos mitään tästä kaikesta voi olla sille hyödyllistä ainoatakaan kertaa sen elämässä.

Ihmetellään kaiketi, että luen kielet kasvatuksessa esiintyviin hyödyttömiin oppiaineisiin; muistettakoon, että tässä puhun ainoastaan alkuiän opinnoista; ja sanottakoon mitä tahansa, en luule, että yksikään lapsi kahdentoista tai viidentoistavuoden ikään asti todella on oppinut kahta kieltä, jos ihmelapsia ei oteta lukuun.

Myönnän, että jos kielten oppiminen olisi pelkkää sanojen oppimista, s.o. niiden äännemerkkien ja äänteiden oppimista, tämänlainen oppiaine soveltuisi lapsille. Mutta kun eri kielillä on erilaiset äännemerkit, ne muuttelevat myös niitä käsitteitä, joita ilmaisevat. Henki muodostuu kielen mukaan, ajatukset saavat kieliomituisuuksien ja murteiden värityksen. Järki yksin on yhteinen; kunkin kielen hengellä on oma omituinen muotonsa — eroavaisuus, joka osaksi saattaa olla syynä kansallisluonteisiin tai seuraus niistä. Seikka, joka näyttää tukevan tätä olettamusta, on se, että kaikissa maailman kansakunnissa kieli noudattaa tapojen eri vaiheita, pysyy tai muuttuu niiden mukana.

Kaikista näistä eri muodoista jokapäiväinen käytäntö juurruttaa lapseen yhden ainoan, ja yksistään sen se säilyttää varttuneeseen ikään. Jotta se omistaisi niitä kaksi, pitäisi sen osata vertailla toisiinsa eri käsitteitä, mutta miten se niitä vertaisi, kun se tuskin kykenee niitä tajuamaan? Kullakin esineellä voi lapsen mielestä olla lukemattomia eri tunnusmerkkejä; mutta kullakin käsitteellä voi olla vaan yksi muoto, eikä lapsi siis voi oppia puhumaan useampaa kuin yhtä kieltä. Se oppii kuitenkin useampia kieliä — näin ehkä väitetään. Minä jyrkästi vastustan tätä väitettä. Olen nähnyt sellaisia ihmelapsia, jotka luulivat osaavansa puhua viittä tai kuutta kieltä. Olen kuullut niiden perätysten puhuvan saksaa, siihen sekottamalla latinalaisia, ranskalaisia ja italialaisia lausetapoja; niiden puheessa esiintyi sanoja viidestä kuudesta sanakirjasta, mutta ne puhuivat kuitenkin koko ajan saksaa. Sanalla sanoen, opettakaa lapsille vaikka kuinka monta erikielistä, samoja käsitteitä ilmaisevaa sanaa: ne eivät kuitenkaan koskaan ymmärrä muuta kuin yhtä ainoata kieltä.

Jotta voitaisiin peittää niiden kyvyttömyys tässä suhteessa, niille parhaasta päästä opetetaan vanhoja kieliä, sillä tarpeen vaatiessa voidaan niiden suhteen hylätä jokainen arvostelija. Kun nämä kielet aikoja sitten ovat lakanneet olemasta puhekieliä, tyydytään matkimaan kirjoissa esiintyvää kieltä; ja täten muka niitä osataan puhua. Jos opettajien latinan ja kreikan laita on tällainen, saattaa helposti arvostella millaista se lapsilla on! Tuskin ne ovat oppineet ulkoa kielen alkeet, joista eivät ymmärrä yhtään mitään, kun niille opetetaan ranskalainen puhelu latinalaisin sanoin; kun ne sitten ovat hieman edistyneet, opetetaan niitä kyhäämään kokoon Ciceron tapaisia suorasanaisia lauseita ja Virgiliuksen tyylisiä runomuotoisia katkelmia. Silloin ne luulevat puhuvansa latinaa, ja kukapa ryhtyisi todistamaan, että tämä on kaikkea muuta.

Kaikissa opiskeluissa ovat käsitemerkit ilman niitä vastaavien käsitteiden ymmärtämistä vallan kaikkea arvoa vailla. Kuitenkin aina tyrkytetään lapselle näitä merkkejä, ilman että koskaan voidaan sille saattaa ymmärrettäviksi niitä seikkoja, joita ne ilmaisevat. Kun luullaan, että sille annetaan kuvaus maapallon laadusta ja ominaisuuksista, se itse asiassa vaan tutustutetaan karttoihin; sille opetetaan kaupunkien, maiden ja jokien nimiä, eikä se käsitä, että niitä on olemassa muualla kuin sillä paperilla, jota sille näytetään. Muistelen jossakin nähneeni maantiedon, joka alkoi seuraavasti; Mikä on maailma? Vastaus: Se on pahvinen pallo. Juuri tämäntapainen on lasten maantieto. Minä puolestani olen varma siitä ettei yksikään kymmenvuotias lapsi, kaksi vuotta luettuaan matemaattista ja luonnonopillista maantietoa, oppimiensa sääntöjen avulla löytäisi tietä Pariisista Saint-Denis'iin. Olen varma siitä, ettei yksikään lapsi isänsä puutarhan asemakartan johdolla kykenisi eksymättä kulkemaan sen polkuja. Näin on noiden pikkuoppineiden laita, jotka tarkalleen osaavat mainita, missä Pekin, Ispahan, Meksiko ja kaikki maapallon maat sijaitsevat.

Olen kuullut sanottavan, että olisi sopivata antaa lasten harjottaa ainoastaan sellaisia opintoja, joihin ei tarvita muuta kuin silmiä; tämä saattaisi käydä päinsä, jos olisi olemassa opintoala, jonka harjottamiseen ei tarvitsisi käyttää muuta kuin silmiä; mutta minä en sellaista tunne.

Vielä naurettavampi erehdys on se, että niiden annetaan oppia historiaa; luullaan, että ne kykenevät historiaa käsittämään, se kun muka ei ole muuta kuin kokoelma tosiseikkoja; mutta mitä tarkotetaan sanalla tosiseikka? Luullaanko, että ne olosuhteet, jotka määräävät historiallisia tosiseikkoja, ovat niin helpot käsittää, että niiden ymmärtäminen ilman vaikeutta herää lapsen mielessä? Luullaanko, että tosiseikkojen todellinen tuntemus olisi erotettavissa niiden syiden ja seurauksien tuntemisesta, ja että historioitsija niin vähän on riippuvainen moraalista, että voitaisiin tutustua toiseen, tuntematta toista? Jos ihmisten toiminnassa näkee ainoastaan ulkonaista ja puhtaasti fyysillistä liikettä, mitä silloin voi oppia historiasta? Ei ollenkaan mitään. Ja tämä mielenkiintoa herättämätön opiskelu ei tuota mielihyvää eikä rikastuta tietoja. Jos tahdotte punnita näitä tosiseikkoja niiden siveellisen arvon nojalla, koettakaa selvitellä tätä oppilaillenne ja tulette silloin huomaamaan kykenevätkö he lapsen iässä sitä ymmärtämään.

Lukijat, muistakaa alati, että se, joka teille tässä puhuu, ei ole oppinut eikä filosofi, vaan yksinkertainen ihminen, totuuden ystävä, vailla puoluetta ja opinjärjestelmää, yksineläjä, joka vähän kun oleskelee ihmisten parissa, vähemmin joutuu vaaraan omaksua heidän ennakkoluulojaan ja paremmin ehtii ajatella ja arvostella kaikkea, mikä seurustelussa heidän kanssaan pistää silmään. Johtopäätökseni perustuvat vähemmin periaatteisiin kuin tosiseikkoihin; ja luulen parhaiten antavani teille tilaisuuden sitä asiaa arvostella usein mainitsemalla esimerkkejä tekemistäni huomioista, jotka ovat minulle ilmaisseet nuo tosiseikat.

Vietin kerran muutaman päivän maalla hyvän perheenäidin luona, joka hyvin huolellisesti hoiti ja kasvatti lapsiaan. Eräänä aamuna, kun olin läsnä hänen vanhimpaa poikaansa opetettaessa, tämän opettaja, joka oli oppilaalleen antanut hyvät tiedot vanhanajan historiassa, otti puheeksi Aleksanteri Suuren ja mainitsi tuon tunnetun kertomuksen Aleksanterin lääkäristä Filippoksesta[43] — tapaus, joka on kuvanakin esitetty ja joka epäilemättä sen on ansainnutkin. Opettaja, muuten hyvin ansiokas mies, lausui Aleksanterin pelottomuudesta sangen monta mietettä, jotka eivät minua ollenkaan miellyttäneet. En kuitenkaan ruvennut niitä vastustelemaan, jotta en olisi heikontanut opettajan arvoa oppilaansa silmissä. Ruokapöydässä annettiin ranskalaisen tavan mukaan pienokaisen mielin määrin lörpötellä. Sen iän luonnollinen vilkkaus, ja suosionosoitusten niittämisvarmuus kiihottivat sitä laskettelemaan lukemattomia tyhmyyksiä, joiden ohella silloin tällöin tuli esiin joku sukkela sutkaus, joka pani unhottamaan nuo tyhmyydet. Lopuksi se kertoi jutun lääkäri Filippoksesta, tehden sen aivan tarkasti ja miellyttävästi. Kun oli jaettu tavanmukaista ylistelyä, jota äiti näytti vaativan ja poika odottavan, puheltiin sen johdosta, mitä tämä oli sanonut. Useimmat moittivat Aleksanterin huimaa rohkeutta; muutamat, noudattaen opettajan esimerkkiä, ihailivat hänen lujuuttaan ja uskaliaisuuttaan, mikä pani minut ajattelemaan, ettei yksikään läsnäolijoista tajunnut, missä piili tuon piirteen todellinen kauneus. Minun mielestäni, minä sanoin, Aleksanterin teko, jos siinä on vähänkin rohkeutta ja jäntevyyttä, on pelkkää vallatonta liiottelua. Silloin kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että se oli vallatonta liiottelua. Olin vastustamaisillani ja kiivastumaisillani, kun muudan nainen, joka istui vieressäni ja joka ei ollut lausunut sanaakaan, kumartui korvani juureen ja virkkoi vallan hiljaa: vaikene, Jean-Jacques; he eivät kuitenkaan sinua ymmärrä. Katsoin häneen, säpsähdin ja vaikenin.

Epäillen useista seikoista päättäen, ettei tuo oppinut pienokainen ollut ymmärtänyt mitään niin hyvin esittämästään kertomuksesta, tartuin päivällisen jälkeen hänen käteensä ja läksin hänen kanssaan kävelemään puutarhaan; ja kun omalla tavallani olin häneltä kysellyt, huomasin että hän enemmän kuin kukaan muu ihaili Aleksanterin uskaliaisuutta. Mutta tiedättekö, missä hänen mielestään tämä uskaliaisuus piili? Yksinomaan siinä, että hän yhdellä siemauksella nielaisi pahanmakuisen juoman, epäröimättä ja osottamatta vähintäkään vastenmielisyyttä! Lapsi paralla, jolle tuskin kaksi viikkoa sitten oli annettu lääkettä, jonka se oli niellyt hyvin vastenmielisesti, oli vielä karvas jälkimaku suussa. Kuolema ja myrkytys häämöttivät pojan mielessä ainoastaan epämiellyttävinä aistimuksina, eikä hän voinut kuvitella muuta myrkkyä kuin sennaa.[44] Kuitenkin on myöntäminen, että sankarin mielenlujuus oli tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen sydämeensä ja että hän oli vahvasti päättänyt seuraavalla kerralla lääkettä nauttiessaan olla Aleksanteri. En ryhtynyt hänelle antamaan selityksiä, jotka ilmeisesti olisivat käyneet yli hänen käsityskykynsä; kannatin täydellisesti hänen kiitettävää päätöstään ja palasin kävelyltä nauraen itsekseni isien ja opettajien korkeata viisautta, he kun luulevat voivansa opettaa historiaa lapsille.

On helppoa panna lasten suuhun sellaisia sanoja kuin kuninkaat, valtakunnat, sodat, valloitukset ja lait. Mutta kun pitää näihin sanoihin yhdistää selviä käsitteitä, käy asia paljoa hankalammaksi kuin keskustelumme puutarhuri Robertin kanssa.

Muutamat lukijoistani, ollen tyytymättömät tuohon: vaikene, Jean-Jacques, kysynevät varmaankin, mikä minun mielestäni oikeastaan on niin kaunista Aleksanterin teossa. Te poloiset, jos se ensin on teille sanottava, miten sen sitten ymmärrätte! Katsokaas, Aleksanteri uskoi hyveeseen; tämän uskonsa edestä hän pani alttiiksi oman henkensä, sillä hänen suuri henkensä oli luotu sellaista uskoa varten. Mikä kaunis uskontunnustus oli tuo lääkkeen nauttiminen! Eipä kukaan kuolevainen ole niin ylevätä tehnyt. Jos on olemassa uudenaikuista Aleksanteria, niin osutettakoon minulle hänessä tämän vertainen piirre.

Koska ei ole olemassa tiedettä, jonka muodostaisivat pelkät sanat, ei myöskään ole olemassa erityistä lapsille soveltuvaa tiedettä. Koska niillä ei ole oikeita käsitteitä, ei niillä ole varsinaista muistia; sillä en sano muistiksi sellaista sielun kykyä, joka palauttaa mieleen pelkkiä aistimuksia. Mitä hyödyttää kasata niiden päähän luettelo merkeistä, jotka eivät niiden tajunnassa edusta mitään käsitteitä? Kun ne oppivat ymmärtämään itse seikat, oppivat ne samalla niiden merkit. Mitä hyödyttää panna lapset oppimaan ne kaksi kertaa? Mitä vaarallisia ennakkoluuloja niihin aletaankaan istuttaa opettamalla niitä pitämään tieteenä sisällykseltään käsittämättömiä sanoja! Niin pian kun lapsi tyytyy ensimäiseen sanaan sitä ymmärtämättä, ja kun se oppii ensimäisen seikan kuulemalla sen toiselta ja itse ymmärtämättä sen hyödyllisyyttä, sen arvostelukyky on hukassa. Se on kauan loistava houkkioiden silmissä, ennenkuin se kykenee korjaamaan sellaisen tappion.[45]

Jos luonto onkin antanut lapsen aivoille tuollaisen joustavuuden, joka saattaa ne kykeneviksi vastaanottamaan kaikenlaisia vaikutteita, ei sen tarkotus voi olla se, että niihin sullotaan sanoja sellaisia kuin kuninkaat, päivämäärät sekä vaakunatieteellisiä, avaruustieteellisiä, maantieteellisiä ja kaikkia noita muita nimiä, joilla ei ole mitään merkitystä sen ikään nähden, jotka eivät hyödytä minkään ikäisiä, ja jommoisilla rasitetaan lapsuutta, tehdään se ilottomaksi ja voimattomaksi. Päinvastoin luonnon tarkotus on se, että kaikki ne käsitteet ja aatteet, jotka lapselle ovat hyödylliset ja jotka edistävät sen onnea ja kerran selvittävät sille sen velvollisuuksia, aikaisin painuvat sen mieleen häviämättömin piirtein ja opettavat sitä elämänsä aikana käyttäytymään sen olemukselle ja kyvylle soveliaalla tavalla.

Vaikka lapsi ei tutkikaan kirjoja, ei se muistin laatu ja määrä, joka sillä yleensä voi olla, silti jää toimettomaksi. Kaikki, minkä se näkee ja kuulee, tekee siihen tuntuvan vaikutuksen ja se muistaa sen. Se muodostaa itselleen ikäänkuin luettelon ihmisten teoista ja puheista, ja kaikki, mikä sitä ympäröi, on se kirja, jota lukemalla se huomaamattaan rikastuttaa muistiaan, kunnes herännyt arvostelukyky voi sitä käyttää hyväkseen. Tällaisten kokemusesineiden valinnassa, alituisessa huolenpidossa, millä osoitetaan sille sellaisia seikkoja, joita se voi tajuta, ja peitetään sellaiset, joita sen ei pidä tuntea, piilee todellinen taito viljellä sen alkuiän kykyjä. Siten on koetettava sille muodostaa tietovarasto, joka edistäisi sen nuoruuden kasvatusta ja sen toimintatapaa kaikkina aikoina. Tämä metodi tosin ei kasvata ihmelapsia eikä anna opettajattarille ja kasvattajille tilaisuutta loistamaan kyvyllään. Mutta se kasvattaa arvostelukykyisiä, rotevia, ruumiiltaan ja ymmärrykseltään terveitä ihmisiä, joita ei ole ihailtu heidän nuoruudessaan, mutta joita aikaihmisinä kunnioitetaan.

Émile ei saa oppia mitään ulkoa, ei satuja, eipä edes La Fontainen eläinsatuja, niin luontevia ja miellyttäviä kuin ne ovatkin; sillä sadun sanat ovat yhtä vähän itse satua kuin historian sanat ovat itse historiaa. Kuinka saatetaankaan arvostella niin sokeasti, että sanotaan satuja lasten siveysopiksi! Ei oteta huomioon että siveellistä opetusta sisältävä satu lapsia vie harhaan samalla kuin se niitä huvittaa, että lapset mieltyvät siinä esitettyyn valheeseen, joten totuus jää huomioon ottamatta ja että se seikka, jonka avulla koetetaan tehdä niiden opetus huvittavaksi, estää niitä siitä hyötymästä. Sadut saattavat olla opettavaisia ihmisille, mutta lapsille on sanottava totuus paljaanaan; jos se peitetään verholla, ne eivät vaivaa itseään tätä verhoa nostamalla.

Luetetaan La Fontainen eläinsatuja kaikille lapsille, eikä yksikään niitä ymmärrä. Jos ne niitä ymmärtäisivät, olisi laita vielä arveluttavampi; sillä näissä saduissa siveellisyys on niin sekoitettua muuhun sisällykseen ja niin outoa niiden iälle, että se johtaisi niitä pikemmin paheeseen kuin hyveeseen. Nämäkin väitteet ovat paradokseja — näin joku huomauttanee — olkoon niin; mutta katsokaamme, sisältävätkö ne totuuksia.