YÖHYASINTIT.
Uuno Talvio translation
Valkeat, puoliksi lakastuneet, huolettomasti pöydälle heitetyt yöhyasintit tuoksuivat niin, että päätä kivisti. Hän oli löytänyt ne miehensä päällystakin taskusta antaessaan vaatevaraston siivoojattarelle puhdistamista varten. Ties jumala, mitenkä ne sinne olivat joutuneet.
Nuori rouva hymyili katkerasti. Sitten hän istuutui raskaasti sohvankulmaan ryhtyen korjaamaan leveää vallensteinröyhelöä. Ensin hän neuloi innokkaasti, sitten hitaammin ja hitaammin, kunnes vihdoin antoi kuin tuntemattoman voiman pakosta kätensä ja teatterikauluksen vaipua helmaansa.
Uusi tuoksuaalto pöydältä tunkihe hänen nenäänsä. Yöhyasintit!? — Mitä muistuttikaan hänelle tämä tuoksu. Siitä täytyi olla jo paljon aikaa! Hän kallisti päätään olkaansa vasten ojentaen raukealla sulontunteella hentoja jäseniään, jotka myöhäisestä päivästä huolimatta olivat aamupuvun verhomat. Miksikä hän olisikaan kaunistanut itseään? Häntäkö varten, joka sanoi olevansa hänen miehensä, mutta joka häntä ylenkatsoi — —?
Miksi oli hän hänet ottanut, miksi hän oli mennyt hänelle vaimoksi? Ja nyt hän äkkiä tiesi, mitä kukkien tuoksu johti hänelle mieleen, tiesi sen, tiesi sen, eikä voinut hillitä muistelmiaan, jotka nälkäisinä susina haavoittuneeseen sydämmeen iskivät. Veri nousi hänelle päähän, hänen hengityksensä oli raskas kuin meren syvällävöyrivä aalto.
Hän oli kahdeksantoistias tyttö, kaunis kuin Kreikatar. Mutta hänen lempensä oli voimakas kuin saksalaisen nuoren tytön ja hän uneksi prinssistä, joka purjehtii maan ympäri häntä etsiäkseen. Hänen prinssinsä oli voimakasluonteinen perämies. Tarttuessaan ruoriin ja suhahtaessaan tuulissa eteenpäin tämä ajatteli nuoruudenlemmittyään, jonka kauneus saattoi veren kuohumaan niin, että hänen täytyi hillitä itseään ollakseen huudahtamatta. Hän tahtoi naida tytön, mutta vasta sitten, kun on kapteeni, ja kun laivanisäntä on antanut hänelle oman laivan ohjattavaksi. Se ei kumminkaan käy käden käänteessä, mutta pitkälti siihen ei voi olla. Ja häämatkansa he tekisivät hänen omalla laivallaan purjehtien koko maan ympäri.
Tyttö riemuitsi prinssinsä loma-aikanaan istuessa hänen luonaan kertoen sen maailman kauneudesta, mikä tytölle avautuisi hänen rinnallaan. Mielikuvitus huumaantui hänen kuvauksistaan samoinkuin ennen tuhannen ja yhden yön tarinoista. Ja mitä enemmän mies toivoi hänessä tapaavansa naista sitä enemmän unohti tyttö miehen kuunnellessaan hänen väririkkaita kuvauksiaan. Tyttö oli unelmoitsija — kahdeksastatoista vuodestaan huolimatta lapsi.
— Bella, oli mies häneltä kysynyt, rakastatko minua?
Ja tyttö oli katsellut häneen ihmetellen rauhallisesti vastaten:
— Tietysti, Fred.
— Suutele minua sitten.
Ja hän suuteli. Mutta kun mies tahtoi häntä syleillä ja uudelleen koskettaa kuumat huulensa hänen huuliinsa, oli hän pannut kätensä miehen huulille nyrpeillään sanoen:
— Riittää jo, Fred. Sinä et vaan tahtoisi kertoa minulle abessinialaisista naisista. Se on väärin.
Hän alkoi kertoa kaikista aamuauringon maan naisista, hänen rintansa ollessa melkein pakahtumaisillaan sen yhden ainoan tähden, joka hehkuvin silmin hänen edessään istui.
— Pureskelevatko he hasjista, hän kysyi uteliaana. Ja huumaako se? Mies myönsi.
— Kuule sinä, minustakin tuntui äsken niin, kun sinua syleilin. Se oli kukka.
Ja hän osoitti yöhyasinttia, joka Fredillä oli napinreijässä. Se oli Fredin lempikukka. Hänellä oli aina sellainen.
Bellalla oli toinenkin ystävä, kaupungin teatterin jäsen, joka oli vuokrannut hänen äidiltään huoneen. Tämän esittäessä Mortimeria tai Romeota istui Bella aitiossa, jonka oli häneltä saanut antaen vastustamatta johtaa itsensä pois todellisuudesta. Mutta Fred oli vihoissaan, astuessaan äidin pieneen asuinrakennukseen ja tavatessaan näyttelijän mielensä tietyn luona. Hän oli Fredin mielestä sietämätön keikari, Don Juan, jolla ei ollut lujaa luonteenlaatua, vaan jonkinlaista rakastettavaa turhuutta. Tällaiset ihmiset olivat Fredille vastenmieliset. Heissä oli hänestä jotain naismaista. Hän vaistomaisesti vainusi heissä jotain himokasta salaperäisyyttä, jota ainainen uutuudenhalu kutkuttaa, ja hänen terve luonteensa, joka saattoi tuntea nautintoa vaan yhden ainoan naisen omistamisesta, inhosi näitä merirosvoja, jotka pitivät huvittavampana hetkistä iloa naisten luona.
Eräänä päivänä oli Fred tullut tytön luokse enemmän liikutettuna kuin tavallista. Hänen esimiehensä oli uskonut hänelle "Lorelein" kuljettamisen, jonka hän nyt ensikerran itsenäisesti sai johtaa siirtomaihin. Kun Bella vielä olisi hänen puolisonsa, niin hän ei tietäisi, mitä muuta voisi kohtalolta toivoa onnensa lisäksi. Häntä huimasi ajatellessaan omaisuuttaan. Voi, kuinka hän tahtoikaan suudella näitä rusohuulia ja uneksivia silmiä, kuinka hän tahtoi kokonaan tehdä tytön omakseen ja hänen kiihkonsa kasvoi nähdessään Hubertin olevan saapuvilla. Bella tuskin katsahtikaan tulijaan, niin innokkaasti hän kuunteli, mitä näyttelijä puhui. Mies laverteli parhaillaan sielunelämästä ja kahden ihmisen puhtaasta, platonisesta rakkaudesta — hän oli oikein ymmärtänyt, mitenkä rauhoitettu saaliinsa on kesytettävissä. Nyt hän lähti Fredille ylpeästi nyökättyään päätään, huoneeseensa tuomaan ystävättärelleen jonkun kirjan.
Ovi hänen jälkeensä sulkeutui, ja Fred tuskin voituaan hillitä itseään lemmittynsä näkemisestä, kiirehti hänen luokseen. Ja nyt kierti hän kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri, hänen huulensa kiihkoissaan koskivat tytön huulia, niin että hänen oli vaikea hengittää ja hänen täytyi vastustaa Fredin kätten kosketusta — äkkiä värisytti häntä ensi kerran pelko, tunne, joka täytti hänet tuskalla; hän ei tiennyt, mikä häneen tuli, hänen silmiään huimasi ja molemmin käsin hän painoi miehen rintaan vastustaakseen hänen syleilyään. —
— Bella, hän sammalsi, Bella, minun vaimoni! Kapteeni, minä olen kapteeni, nyt olet sinä minun. Oi Bella —.
— Minä en tahdo, kuuletko, minä en tahdo.
Mutta mies ei ymmärtänyt vaan alkoi häntä uudelleen syleillä. Tyttö puolusti itseään.
— Päästä minut, hän puhkui, päästä minut — tämä on — pelkuri…
Äkkiä vetäytyi mies takaisin. Näyttelijä seisoi jo ovella nauraen — melkein huomaamatta. Bella pakeni hänen luokseen tarttuen suonenvetoisesti häntä käsivarteen.
— Suojelkaa minua, tyttö vaivoin sai sanotuksi. Pelastakaa minut tuolta hurjapäältä.
Näyttelijä oli silloin pilkallisesti ovea osoittaen kuiskannut:
— Te kuulitte, herraseni, noin karkeasti ei sovi neitiämme rakastella.
Silloin ei merimies enää voinut malttaa mieltään. Muistamatta, että huoneessa oli nainenkin, osui hänen kätensä keikarin poskipäille; sitten hän syöksyi ulos, satamaan, laivalleen.
Huoneessa tuoksui vielä yöhyasintti, jota Fred tapansa mukaan oli kantanut, kun Bella ja hänen huonosti kohdeltu ritarinsa, hienon sielullisen rakkauden mies kihlautuivat.
— Bella!
Nuori rouva säpsähti ja tarttui työhönsä, joka oli helmasta liukunut lattialle. Hänen miehensä häntä huusi.
— Bella! kuului vieläkin kerran vihainen ääni. Taivas, missä piilet? Vastaa toki, kun sinua kutsun.
Taas nousi hehkuva viha hänen poskilleen niinkuin jo usein ennenkin heidän kolmivuotisen avioliittonsa aikana. Kumminkin hän nousi mennen makuuhuoneeseen. Huberti oli vasta äsken noussut vuoteeltaan. Hänen oli tapana nukkua puoleenpäivään asti, koska öisin oli vaan vähän kotona.
— Jouduppa sukkelaan, minun pitää lähteä teatteriin, hän haukotteli. Oletko korjannut Piccolominin kauluksen? Anna se tänne; on aika lähteä.
— Sinäkö? hän kysyi hetken kuluttua hyvillään, pukeutuen. Olipas sekin työtä eilen illalla! Kaikki ihastuksissaan, kokonaan suunniltaan! Vasta meidän naismaailmamme — sepä vasta oli kysymys! Hän alkoi rallattaa erästä ariaa. Mutta auta toki takkia päälleni, kuulethan, että on kiire.
Nainen auttoi häntä konemaisesti.
— Tuletko näytöksen jälkeen heti kotiin? hän kysyi.
— Loruja. Meikäläinenhän tarvitsee hiukkasen virvoitustakin.
Hän ei vastannut mitään, nyökytti vaan päätään miehen astuessa rappusia alas mennäkseen ensin talossa-asuvan parturin luokse. Laahustavin askelin hän astui asuinhuoneeseen takaisin asettuen jälleen vanhalle paikalleen. Katkeruuden piirre suun ympäriltä ei ollut poistunut.
Mies petti häntä. Varma siitä hän oli jo aikaa sitten ollut. Täydellisen, sielukkaan rakkauden hän luuli odottavan itseään avioliitossa tämän miehen kanssa. Hän hymyili hermostuneesti. Se oli mielettömyyttä! Mies oli hänet nukuttanut kauniilla puheillaan, oli tehnyt omakseen ja sitten alentanut taloudenhoitajattarekseen. Hän tarvitsi sellaista. Sitä parempi, että hän oli nainut juuri hänet! Sitä enemmän hän, nainen, kiinnittäisi harrastuksensa yksinomaan talouteen. Rakkausko? — Voi, hänhän oli niin kainon ikävystyttävä, ja — ja — tuo toinen oli suosittu ja juhlittu mies.
Hän petti puolisoaan. Hän ei pitkään aikaan enää ollut kaivannut häntä.
Lakastuneitten yöhyasinttien tuoksu teki hänet hulluksi. Taikka oliko se siksi, että ne muistuttivat häntä ensimmäisestä lemmestään. Silloin hän oli lapsi, joka pelkäsi lempeään. Nyt hän oli puoliso, joka kaipasi sitä.
Tuoksua oli enää mahdoton sietää. Fred oli kerran sanonut sen vaikuttuvan hasjis'in tavoin, hän tunsi sen nyt. Hän tahtoi heittää kukat pois, mutta käsi ei ollut halukas niihin koskemaan. Mistä oli hänen miehensä ne tuonut? Synnin ne olivat lähettämät ja synti niistä nyt sokaisten ja huimaten pursui. Kuuma virta kulki hänen ruumiissaan, sydän sykki kiihkoisesti, hän tahtoi huutaa, mutta sanat eivät lähteneet kurkusta — vihdoin kuului huuto, yksi ainoa kiljaus. Hän vaipui polvilleen, pää nojasi pöydän syrjää vasten, rinta aaltoili niin rajusti, että vaatteet ahdistivat.
— Fred, Fred, hän ähkyi. Jumala ole minulle armollinen.
"Lorelei" oli satamassa, hän oli nähnyt laivan, Fred oli tullut takaisin, hän, hän, joka tytössä oli ensikerran naisen herättänyt suudelmallaan eloon, joskin vaan hetkeksi. Ja nyt hän näki hänet edessään, tuon voimakkaan, ruskettuneen, uskollisen miehen, ja hänet valtasi kaipuu, villi kaipuu, voimakkaampi hänen omaa minuuttaan.
Nousten lattialta hän katseli arasti ympärilleen. Ero! Tuo sana oli vilahtanut hänen aivoissaan salamana, joka välkehtelee yössä. Mutta aina siihenkö asti pysyä täällä, tämän luona, tämän — —? Hän ei voinut sitä sietää, ei enää. Kunpa hän ei olisi yöhyasintteja tuonutkaan mukanaan! Siis pois, pois. Minne? Fredinkö luokse? — Ja mitä sitten, jos tämä ajaisi hänet luotaan, ei tahtoisi häntä vaimokseen?
Hän kalpeni ja suunsa tiukkeni.
Sitten heittäen iltaviitan hartioilleen, hän astui ulos. Hänen täytyi mennä Fredin luo, vaikka miten, hän ei muuta voinut!
Ja huoneessa leijui raskaana, huumaavana yöhyasinttien tuoksu… — — —