HÄNEN ISÄNSÄ

— Toinnu poikaseni, toinnu! Kerro minulle asian kulku.

— Me leikimme lawntennistä paroni Harraksen luona, kertoi nuori Yrjö von Geiseln. — Hän hengähti syvään aivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan, ja hänen levoton katseensa tarkasteli isän ritarillista olentoa.

— Ja sitten, Yrjö.

— Lusi Drumont oli siellä. Hän on minun mielestäni hyvin viehättävä tyttö ja minä sanoin sen hänelle. Vaan hänen kauneutensa tähden eikä siksi, että hän on rikas, sanoin niin. Paroni Harras oli takanamme. Minä tiedän hänen aikovan naittaa vanhimman poikansa, Henrikin, Lusille. Mutta sitä hän ei ole oikeutettu tekemään, isä, ei ole oikeutettu. —

Hänet oli kokonaan vallannut ajatus äsken kuulemastaan. Sanat eivät tahtoneet huulilta päästä. Hänen piti ponnistella voidakseen hengittää.

— Paroni Harras on sinulle sanonut, lisäsi vapaaherra sivellen poikansa hiestyneitä kasvoja, että olet tyhmä veitikka, ja että sinun pitäisi lemmentunnustuksinesi odottaa edes siksi kuin olet päässyt rykmenttiin. Semmoisesta tietenkin suuttui minun melkein täysikasvuinen poikani.

Yrjö oli kalvennut.

— Ei, hän hitaasti vastasi, paroni Harras sanoi: se, joka ei tiedä, miltä tunkiolta on korjattu, älköön lähennelkö epäilyksenalaista nimeään kunnialliseen. —

Vapaaherran käsi kahmasi tahdottomasti tuolinnojaa. Silmät jäykkinä hän silmäili poikaansa.

— Sitä — sitäkö hän on rohjennut? Vieraittenko kuullen?

— Enemmänkin vielä —

Hetkisen tutki Yrjö isänsä kasvoja nyyhkien kuin kiusattu lapsi.

— Isä, isä, hän on häväissyt äitiäni. Sano toki hänen olevan kurjan valehtelijan..

Vapaaherra vapisi. Hän puristi poikaansa rintaansa vasten aivankuin näkisi vihollisia, jotka aikoivat ryöstää häneltä pojan; hänen miehekkäillä kasvoillaan kiistelivät viha ja alakuloisuus.

— Jos hän on loukannut äitiäsi, hän alkoi ankarana puhua, on hän enemmänkin kuin kurja valehtelija. Siinä hän on oikeassa, että äitisi ei ollut minun vaimoni, ei voinut olla.

— Isä!

Yrjö riistäytyi irti ja tuijotti isäänsä aivankuin näkisi hänet ensi kerran elämässään. Sitten hän heittäytyi raivoisena lattialle.

Vapaaherra antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Ensi surun täytyi saada purkautua. Vasta kun hiljainen huokaus ilmoitti rajun vimman olevan ohi, laskeutui isä hänen viereensä sanoen leppeällä äänellä: "Yrjö".

Poika ei kuullut. Vasta monen toistamisen jälkeen hän nosti päätään.

— Nouse ylös, sanoi vapaaherra, tietenkin tahdot kuulla vanhemmistasi enemmän ennenkuin heitä tuomitset. Seuraa minua huoneeseeni.

Poika totteli. Nyt hän oli kahdeksantoistias ja niin kauvan kuin voi, hän oli ihmetellyt ja kunnioittanut isäänsä jalouden perikuvana. Hän ei tuntenut tässä maailmassa mitään kauniimpaa ja korkeampaa kuin tuon miehen, isänsä. Äidistään hän tiesi vaan niin paljon, että tämä oli hänen syntymisensä saanut korvata omalla elämällään. Isän kerran hänelle äidistä puhuessa, oli se ollut kuin olisi hän puhunut pyhimyksestä. Muisto tästä oli häntä aina uudelleen hurmannut. Nyt siihen sijaan, nyt —? Isän kaunis kuva oli turmeltunut, ja kuollut äiti menettänyt kultaisen loisteensa, hänen uskonsa peruste oli horjahtanut tasapainostaan ja enkelinsä hän näki hornaan syöksyvän. Jälleen hänet tuo mieletön suru tahtoi vallata. Mutta astuessaan isänsä huoneen kynnyksen yli, hän kokosi kaikki nuoret voimansa.

'— Yrjö! — Vapaaherra tarttui hänen käteensä. — Uskothan sinä, Yrjö, jokaisen lausumani sanan, tavun?

— Isä?

— Niin! Sitä odotinkin. — Hän vaipui nojatuoliin mietteissään pitäen kättään silmäinsä edessä. Sitten hän jatkoi: Sinä olet yhtä hyvää aatelia kuin Harraskin, sillä äitisi oli sukujaan Harras. Hän ja minä, me lemmimme toisiamme. Mutta keskenään vanhaa vihankaunaa kantavat vanhempamme eivät tahtoneet sitä sallia. Omaa tahtoa ei meillä ollut, molemmat olimme liijan nuoria. Minä juuri luutnantiksi — — —

Hän hypähti pystyyn alkaen rummuttaa ikkunaan.

— Tuskin tahdotkaan yksityisseikkoja kuulla.

— En, isä.

Vapaaherra katsahti ulos ikkunasta. — Me arvelimme vanhempain varmaankin nyt suostuvan. Mutta toisin kävi. He riehuivat ja parkuivat sekä lähettivät vihdoin äitisi erään kaukaisella maatilalla asuvan tädin vartijoitavaksi. Siellä hän kuoli sinun syntyessäsi ehdittyään ensin minulle kirjoittamaan tämän kirjeen.

Hän veti kirjoituspöytänsä salalaatikosta nipun kirjeitä ja otti esille päällimäisen. Se oli kellastunut ja rääsyinen.

— Lue, Yrjö, ja mieti sitten miksi isäsi ei ole voinut naida. — Hän kääntyi lähteäkseen pois. — Teen vielä ratsastusmatkan. Hyvästi, rakas poikani!

Nopein askelin hän jätti huoneen, itse satuloi raudikkonsa antaen sen laukata ulos portista. Tultuaan kanervaiselle kankaalle, hän antoi hevosensa astella, asetti ohjat eteensä vaipuen mietteisiinsä. Hetkisen näkyi paroni Harraksen linna, mutta katosi sitten; niin kauvas kuin vaan katse kantoi, näki kanervaa, kukkivaa kanervaa. Ratsastaja hypähti satulasta ja kiinnitettyään raudikon puuhun heittäysi maahan. Aurinko lepäsi kukkien päällä kuin kultainen uni. — Helma, hän hiljaa sanoi, jumaloitu, ihailtu Helmani. —

Ja nyt vierivät hänen aatoksissaan kuvat toistansa seuraten. Hän näki tuon solakan, valkosuortuvaisen olennon lyhyessä leningissään menevän puistoon kävelemään. Hän itse oli kiivennyt puuhun metsänreunalla siinä, missä puisto yhtyi metsään, katsellen puistoon korkealta olinpaikaltaan, koska häntä perheriitaisuuksien vuoksi oli kielletty rangaistuksen uhalla tulemasta Harraksen maatilalle eikä Helmallakaan ollut lupaa puhua nuoren Geiselnin kanssa. Tämäpä se juuri olikin, joka sai heidät mieltymään toisiinsa, ja aina nuori paronitar valitsi sen tien, joka metsään johti. Myöhemmin täytyi Helman lähteä kaupunkiin erään suurta taloutta johtavan sukulaisensa luo, kun taas nuoren Geiselnin, jolle oli hankittu kotiopettaja, piti jäädä isän maatilalle. Mutta joka ilta, kun alkoi hämärtää, satuloi hän hevosensa ja kuljeksimatta kankaalla edestakaisin suorinta tietä kannusti kaupunkiin lemmittynsä ikkunan alle. Sitten hänkin jätti kodillensa hyvästit astuen pääkaupungin ratsuväkirykmenttiin. Siellä hän jälleen kohtasi Helman tullakseen onnellisimmaksi ja onnettomimmaksi ihmiseksi.

Hän oli kutsuttu eräisiin hovitanssiaisiin. Asettaessaan pukuhuoneessa pois viittansa, kaksi naista astui hänen ohitsensa; hän ehti parahiksi helistämään kannuksiaan. Silloin hän alkoi sammaltaa: Helma — —. Toinnuttuaan hämmästyksestä hän nopeasti kiirehti saliin. Lähellä sisäänkäytävää hän näki Helman seisovan aivankuin häntä odottaen. Näköjään tämä näytti kuuntelevan parin naisen puhelua, jotka väliin kohdistivat hänellekin jonkun sanan.

— Armollinen neitoni —

Hymyillen Helma kääntyi häneen.

— Jos minulla on vielä onni olla Teidän tuntemanne —

— Herra von Geiseln! Todellakin, hyvin hauskaa. Että minäkö Teidät tuntisin. Minä en etäämpänäkin ollen ole ollut nuoruuden ystävälleni uskoton!

Helma puhui viehättävästi ja — mies tunsi sen suloisella, hivelevällä tunteella — sydämmellisesti.

— Miten merkillistä, hän sanoi katsahtaen neitoon, yleensä rukoillessa käännytään ylös taivaankuningattaren puoleen; minä olen kääntynyt alas hänen puoleensa.

— Alas ylhäältä pyökkipuusta, hymyili neito. — Kuinka helposti olisittekaan voinut pudota, hän jatkoi yksinkertaisella totisuudella.

— Sitten olisin kumminkin kuollut Teidän jalkainne juureen.

He olivat hetkisen vaiti.

Sitten tunsi luutnantti, että hänen pitää ainakin jotain sanoa ja pyysi siis Helman tanssilippua. Tämä ojensi sen hänelle.

— Te saatte täyttää, mitä tahdotte. Nyt äkkiä heräävät kaikki muistot tyttöajoilta metsikössä. —

He pyörivät orkesterin sävelten tahdissa satojen jäykkäin loistavain ihmisten kesken, eivätkä huomanneet mitään ympäristöstään.

— Tiedättekö, että minä olen Teitä syvästi lempinyt? Lähtiessänne kaupunkiin tullaksenne — suokaa anteeksi — tanssitaitoiseksi, aijoin ottaa hengen itseltäni.

— Minä olenkin päivät läpeensä itkenyt, kuiskasi neito.

— Minuako —?

— Melkein niin luulen.

— Ja sittemmin en ole enää ketään tyttöä ihannoinut!

Neito epäuskoisena pudisti päätään. — Mutta luutnanttina?

— Annan Teille kunniasanani, Helma neiti.

Molempain kasvot saivat totisen ilmeen. —

Kului muutamia viikkoja. Heillä oli taas, kuten melkein joka päivä, kohtaus luistinradalla. Vapaaherran tullessa oli Helma erään sotilaspukuisen kanssa puheissa. Vihdoin neito saapui hänen luokseen kalpeana ja liikutuksissaan. Yhdellä silmäyksellä hän käsitti tytön aseman, tervehti häntä kunnioittaen ja tarjosi kätensä viedäkseen hänet jään yli hiljaisempaan paikkaan.

— Rakkaani — —

— Oma tyttöni — —

— Jos minua rakastat niinkuin minä sinua, niin etsi isäni ennenkuin se on myöhäistä. Harras-serkulla on aikomus pyytää minun kättäni. Kuinka voisin minä elää ilman sinua?

— Minä käyn huomen aamulla aikaisin isäsi luona, vastasi nuori upseeri. — Vaikka vihaakin isääni, ei hän kuitenkaan voi vihata minua oman tyttönsä tähden. Rohkeutta, soma morsioni.

Neito oli yhä vielä rauhaton.

— Eikö se kävisi tänään päinsä —?

— Ei, keskeytti hän puheensa, minä tiedänkin keinon. Sinä tulet puutarhan takaportille. Jos näet sen olevan avoinna, niin mene hiljaa huvimajaan ja odota minua. Siitä ei voi erehtyä. Se on pensaikon keskellä. Jää hyvästi täksi kertaa.

Mies oli saapunut löytäen hänet kyynelten kastelemana vieraan morsiamena. Harras-serkku oli jo ennen iltaa saanut paronin suostumuksen, ja tämä oli juuri äsken lausunut tyttärelleen painavan sanansa. Huomenna tulisi serkku pyytämään itse Helmalta hänen kättään.

Ja surunsa yltäkylläisyydessä, koko suuren rakkautensa häviön nähden katosivat esteet miehen ja vaimon väliltä — he syleilivät toisiaan aina mielettömyyteen asti. Erotessaan eivät he enää mitään valoja tarvinneet. He tiesivät joko olevansa onnellisimmat ihmiset tahi sitten, että tämä onni heidät surmaisi.

Senjälkeen seurasivat iskut toistaan. Paroni kielsi hänet kerran kaikkiaan astumasta taloonsa. Harras-serkku hävisi niinpian kuin mahdollista johonkin kaukaiseen linnoitukseen ja rakastettu tuomittiin tädin luokse vanhalle maatilalle. Hän sai paljon kärsiä erosta — siinä olikin syy hänen kuolemaansa. Se tapahtui pikku Yrjön syntymäpäivänä. — —

Vapaaherra oli hypähtänyt ylös. — Helma, Helma, hän äyhki, kuin pyhää neitsyttä sinua lemmin, sinä olet puolisoni, poikani äiti. Ennen sinua tai sinun jälkeesi en ole ketään muuta tuntenut. Katso meidän Yrjöämme. Oletko tyytyväinen isään ja poikaan: Olen häntä kasvattanut sellaisella rakkaudella kuin vaan isän ja äidin yhdessä on tapana pojalleen lahjoittaa. Olen luopunut elämänradaltani voidakseni kokonaan antautua häntä kasvattamaan, jotta edes sillä palkitsisin sinun suuren tekosi, kuoleman rakkauden tähden. Ja nyt rohjetaan heikontaa elämäntyötäni, rohjetaan sinua, sinua häväistä. Jumalani, olenko tullut jo niin vanhaksi, että en sitä käsitä?

Äkkiä suoristausi hän. —. Minulla on velvollisuuksia kuollutta rakkaimpaani kohtaan. — Ei saa poika erehtyä isästään.

Irroitettuaan raudikon, hän kannusti kaupunkiin.

* * * * *

Äidin kirje käsissään oli Yrjö jäänyt lumottuna istumaan tuolilleen. Vasta kun poiskiirehtivän hevosen kavionkopse hänen korviinsa kuului, tuli hän tuntoonsa; konemaisesti hän avoi kirjeen. Ensin näki hän vaan irrallisia kynänpiirtoja, kirjaimia ja sanoja, joita kuoleva viime hetkinään oli kirjoitellut. Nyt hän sai niistä selvän:

"Rakkahimpani, ystävä parkani! Minä lähden luotasi jättäen sinut yksin. Et saa minua seurata, sillä ei, en sinua kumminkaan yksin jätä. Sinulle jää meidän poikamme, Yrjömme. Minä käsken, ettei häntä sinulta kielletä. Elä hänelle rakkaani. Ole hänelle valoisa esikuva, jotta hän kerran saa huomata, ettei nainen, joka sinua niin paljon lempi, voinut olla huono nainen. Ole hänen isänään äidin maineen tähden. — Kuolossakin uskollisena lähettää sinulle viimeisen suudelmansa Helmasi."

Yrjö oli noussut kirje käsissään. Hänen rintansa nousi ja laski, kasvoillaan vaihteli puna ja kalpeus. — Isä, anna anteeksi, hän hiljaa sanoi; nauraen ja itkien hän vihdoin huusi; vanhempani, olen löytänyt vanhempani jälleen!

Illalla lähetti vapaaherra kaupungista sanan. Tärkeät toimet pidättivät häntä siellä kaksi tai kolme päivää. Yrjö antoi ratsunsa kiitää pitkin kangasta. Hän oli pannut äidin kirjeen povelleen; usein hän otti sen sieltä pois, alkaen sitä lukea. Hänen ajatuksensa liikkuivat kauniissa ritarillisessa isässään, jota hän nyt enemmän jumaloi kuin koskaan ennen. Tuskin hän ehti muistamaan Harraksen linnaa. Paroni, joka sedän kuoleman jälkeen lähimpänä perillisenä oli ottanut sen haltuunsa, kohteli häntä yleensä epäystävällisesti, kun he joskus sattumalta kohtasivat toisensa. Vasta Lusi Drumontin tulon jälkeen, joka myös oli Geiselnille sukua, oli Yrjö pakoitettu enemmän kuin ennen siellä seurustelemaan. Isä ei ollut sitä kieltänyt eikä myöntänyt.

Seuraavan yön Yrjö nukkui rauhattomasti. Vapaaherra ei ollut vielä saapunut. Hän nousi ylös ja pukeuduttuaan lähti matkalle kaupunkiin päin. Noin puolen tuntia kangasta kuljettuaan, tulivat häntä vastaan isot vaunut, joita isä ratsain seurasi. Hän säpsähti, sitten riemuiten hän syöksi kohden ratsastajaa: Isä, oma isäni!

Nopeasti heilahti vapaaherra satulassaan, hypähti maahan painaen poikaa rintaansa vasten. — Poikani —!

— Olen lukenut äidin kirjeen — missä olit niin kauvan — minä sinusta niin pidän.

— Minunhan piti huolehtia kirjeen kuittaamisesta. Tuossa näet!

Yrjö nosti silmänsä. Hiljaa jatkoivat vaunut matkaansa. Niissä istui kaksi herraa pitäen välissään kalpeaa hiljaista miestä.

— Paroni Harras — kuollutko?

— Hän on vaikeasti haavoitettu. Taivas on häntä rangaissut.

Hänen päänsä vaipui. — Rakastatko sinäkin äitiä?

— Niin sanomattomasti, isä.

— Hyvä, poikaseni, menkäämme kotiin.