HELLA ROUVA.

Hetkisen hän jo oli ollut hereillä. —

Vain hiljaa liikahtelivat hänen silmäripsensä auringonsäteen uudinten takaa hiipiessä ohutpiirteiselle, raskaan, tumman palmikon alta näkyvälle käsivarrelle, jolta se sitten hypähti kauniille, valkeille kasvoille, jääden uneksimaan pitkille kaareville silmäripsille. Melkein pelästyen oli hän heti sulkenut silmänsä jälleen. Sitten olivat kasvot hiljaa, liikkumatta — ja nyt, nyt väreili kaarevan, rusoisen suun ympärillä pienonen hymyily, joka tuskin rohkenee tulla näkyviinkään, ja joka tukahutetussa liikutuksessaan ja autuudessaan vavisuttaa koko olentoa. Hänestä tuntui niin hyvälle, niin äärettömän hyvälle. Kunpa ei vaan mitään näkisi, ei havaitsisikaan aurinkoa — se olisi samaa kuin tappaa unelmat. Unelmatko —? Oliko hän sitten unelmoinut? Eikö se ollutkaan totta? Oli, tuhannen kertaa oli, se oli totta. Hän eli sen, oli saanut kokea sen! Ja eläisi sitä edelleenkin —

Huulet aukenivat puoliksi ja ahdistuneesta rinnasta kohosi ääni, huokaus menneistä päivistä, toivon ääni tulevasta onnesta. Ja sen arvoituksellinen sointu häntä vähän värisytti.

Kamarineitsyt astui huoneeseen, hän luuli emäntänsä häntä huutaneen. Mutta tämä viittasi häntä menemään liikuttamattakaan itseään, nostamattakaan silmäripsiään.

Aivan hiljaa hän lepäsi. Vain silmäkulmat väräilivät hiljaa ja huulilla leikki hymyily, kysyvä, toivova, liikuttava hymy, kätkien monen vuoden vaiheet. Ja samassa hänen mieleensä muistuikin hänen koko elämänsä.

Hänelle kuvastuivat neitovuodet. Ollen nuori ja kaunis, talojenkauppakeinotteluilla omaisuutensa hankkineen rikkaan isän ainoa tytär, oli hän viettänyt elämää, jota vaan harvat hänenlaisistaan voivat. Mitä hän vaan tahtoi, se tapahtui. Oikut, joita tuskin oli sanoin lausuttukaan, täytettiin. Synnyltään alhaissukuinen isä ylpeydellä salli kalliimman omaisuutensa esiintyä koko rikkautensa loisteessa. Hänen tähtensä ei isälle mikään uhraus ollut liijan suuri. Tyttärelleen hän tahtoi kovilla ponnistuksilla ansaittujen rahojensa avulla hankkia ylemmissä seurapiireissä aseman, jota itselleen alhaisen sivistyksensä vuoksi ei ollut kyennyt saavuttamaan. Tytön piti kerran naida mies, jolla olisi mainetta ja arvonimiä. Siinä oli hänestä lapsensa onni, hänen omakin onnensa.

Hän sitten, Hella? Häntä miellytti nähdä itseään hemmoiteltavan. Kuinka suuri ilo olikaan tuntea olevansa ihailijain ympäröimänä, joita saattoi hallita ja vallita kuin isän miljonia. Lemmestä hän luki romaneissa, ja sille hän nauroi. Hän oli vakuutettu siitä, että rakkaudessakin oli kädentäysi pankkiosotuksia paras "Sesam, aukene". Ja hänellä oli noita pankkiosoituksia. Miksikä siis vapaaehtoisesti antautua kaikille naurettaville pikkutuskille, kun avion voi paljon mukavamminkin saavuttaa. Hän tiesi sen kerran tulevan luokseen ja se olikin nuorelle neidolle pääasia.

Yhden ainoan kerran joutuivat hänen periaatteensa horjumaan. Eräs nuori arkkitehti, joka usein oli kauppahommissa hänen isänsä kanssa, ja jota vanha, turhantarkka keinottelija vähän suosi voidakseen perinpohjin käyttää hyväkseen välineettömän, mutta kumminkin lahjakkaan aloittelijan taitoa, oli käynyt tervehtimässä perhettä ja saanut olla osallisena iltaseuroissa ja usein järjestetyissä juhlallisuuksissa. Hella kohteli häntä ensin samoinkuin muitakin miehiä tai ainakin koetti niin tehdä. Mutta pian hän huomasi tässä sanattomassa poikaraukassa olevan hyvän joukon enemmän miehekkyyttä kuin kaikissa muissa hänen ympärillään olevissa liehakoitsijoissa ja ihailijoissa yhteensä. Hän ei ollut pahoillaan tästä havainnosta, mutta häntä kovin suututti huomatessaan, ettei nuori Aksel vähintäkään näyttänyt välittävän hänen käskevistä oikuistaan, vaan kasvonilmeillään osoitti niiden olevan vaan pahoja tapoja. Hän päätti olla kokonaan välittämättä tuosta miehestä ja teki tätä niin perinpohjin, että jokaisen rohkean eriskummaisuuden keskusteluun sujautettuaan tarkkaan tutkisteli, mikä vaikutus sillä olisi Akseliin. Itse hänen sitä tahtomatta, muuttui tällainen välinpitämättömyys muodoltaan niin, että välittömästä ihastuksesta tuskin enää mitään puuttui, ja että se vähitellen kehittyi hänelle selittämättömäksi tunteeksi.

Nuoren arkkitehdin tarkalta silmältä ei tämä jäänyt huomaamatta. Jo alusta alkaen hän oli — taiteilijan silmällä, kuten luuli — ihaillut tytössä kaunista naista. Mutta ajan mukana oli tähän ihailuun yhtynyt niin paljon inhimillistä tunnetta, että hän tarvitsi koko tahdonvoimansa säilyttääkseen miehekkyytensä, jotta ei hänkin aivan vastustamatta antaisi sitoa itseään neidon riemuvaunujen eteen ja lisäisi hänen orjiensa lukua. Miehen mieleen ei todenperästä koskaan johtunut ajatus, että rahoista ylväs isäntänsä joskus appena lankeaisi hänen kaulaansa. Liijankin hyvin hän siinä asiassa tunsi vanhuksen kunnianhimoiset suunnitelmat.

Olikohan siihen syynä se, että hän ja Hella tahtoivat pysyttäytyä loitolla toisistaan, olikohan se noitten kahden toisiaan kaipaavan ihmisen nuoruudenvoima ja kauneus — kun he kohtasivat toisensa oli ilmassa jotain ikäänkuin selittämätöntä, painostavaa, kuten kuumana kesäpäivänä, kun tunnetaan, että ukonilman pitää puhjeta.

Ja Aksel tiesi sen kyllä. Hänen piti ponnistella pysyäkseen rauhallisena tytön läsnäollessa, jotta hänen hehkuva katseensa ei valtaisi tyttöä, jotta hän ei rientäisi hänelle sanomaan: Miksikä olemme tyhmyreitä? Mehän lemmimme toisiamme. Me kuulumme toisillemme, sillä kauneus ja nuoruudenvoima ovat kuuluneet yhteen jo alusta asti. — Mutta silloin hän muisti, mitenkä se päättyisi, mitenkä sen tulisi päättyä; hän ajatteli katkeraa surullista loppua. Ja hän tunsi, mitenkä veri nousi hänelle päähän häpeästä, kun hän vaan sellaista oli ajatellutkin. Hän koetti uskotella itselleen, ettei olisi hänelle lainkaan kunniallista vähäpätöisissä olosuhteissaan ja huonossa asemassaan kiinnittää itseensä naista, jonka koko kasvatus oli suunnattu loistavampaan elämään. Yhtä kunniatonta olisi vaatia hänen isältään keinoja tällaisen elämän mahdollisuuteen ja sitten itsekin niistä rauhassa nauttia. Ei, ei; hän tunsi olevansa liijan arvokas sellaiseen ryhtyäkseen; hän tiesi olevansa kyllin voimakas luottaakseen omaan itseensä ja ahkeran työnsä tulevaisuuteen.

Päivällä hän oli saanut Hellalta kirjelipun, jossa tämä pyysi häntä uhraamaan iltapäivänsä saapuakseen järjestämään juhlasalin koristelemista, jossa illalla piti pidettämän tavallista suuremmat juhlallisuudet. Lujalla päätöksellä viimeisen kerran astua tuohon taloon, jossa hänen mielensä tasapaino niin oli alkanut horjua, lähti hän heti syötyään sinne. Juhlasalissa hän näki Hellan. Tämä seisoi leikatuilla ruusuilla ja kukkivilla köynnöksillä täytettyjen korien keskellä. Hetkeksi hän jäi seisomaan kynnykselle lumottuna ja hurmaannuksissaan. — Sitten hän puri huuleensa ja syvään kumartaen astui Hellan luo. Aivankuin palkkatyössä harkitsi hän koristamista ja rappusille nousten alkoi tehtävänsä. Mutta Hella oli jo huomannut, kuinka voimakkaan vaikutuksen hän oli tehnyt tuohon vahvaan, miehekkääseen luonteeseen eikä hän itsekkään voinut olla vapaa samasta tunteesta. Melkein pakkasenpuistatuksena tuo tunne värisytti hänen suloista olentoaan ja silloin hänet valtasi villi jano, hurja kaipuu. Hän ojensi ruusunoksan Akselille, tämä tarttui siihen Hellan yhä edelleen pitäessä varresta kiinni. Hämmästyneenä silmäili Aksel häneen. Hän tuli kuolonkalpeaksi; hänen silmäteränsä suurenivat. Silloin neito hiljaa antoi päänsä painua rintaansa yhä pitäen oksasta kiinni.

— Hella!

Aksel hypähti hänen viereensä, painoi hänen päätään rintaansa vasten. Silloin neito äkkiä kiersi kätensä hänen kaulaansa alkaen suudella hänen silmiään, huuliaan — —

— Sinäkö, sinäkö tahtoisit tulla minulle vaimoksi? Sinäkö tulisit köyhälle poikaparalle vaimoksi. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee? Tiedätkö, millaisia ristiriitoja sinun ja isäsi välille syntyy? Onko sinulla voimia?

Hän myönsi kovasti liikutettuna nyökäten päätään.

— Minä vannon sinulle sen.

Pitäen neitoa edessään mies näki hänet täydessä nuoruudessaan ja ihanuudessaan; hänen sydämensä hekumoitsi ja hänen taiteilijasilmänsä hekumoitsi tuon ihmeellisen naisen omistamista.

— Minä vannon sinulle omaavani voimia siihen.

Vielä tänään hän tahtoi puhua isälleen. Hän piti paraimpana vasta Akselin käynnin jälkeen keskustella siitä isänsä kanssa, ja pyysi Akselia tulemaan siis vasta huomen aamulla.

Aivan rauhallisena tämä häntä syleili. Se oli hänen ensimmäinen rakkautensa.

Seuraavana päivänä hän aamupostissa sai kirjeen tytön isältä, joka hänelle kirjoitti, että hän ei tahtonut etsiä sanoja kuvatakseen miehen käytöstä, kun tämä nuoren tytön hetkellisestä huumauksesta luulee itselleen pääomaa koituvan. Sitäpaitsi oli hän tyttärelleen jyrkästi selittänyt, että tällä ei ole mitään häneltä toivottavaa, jos hän aikoo menetellä isän tahtoa vastaan. Tyttö oli sitten keskustelun kestäessä itse huomannut alhaisen elämän käyvän itselleen sopimattomaksi ja niin ollen edes vähänkin korvatakseen hairahdustaan hän illalla oli antanut aviolupauksensa hovineuvos von Werder-Brackburgille. —

Aksel tarttui päivälehteen. Hänen katseensa pysähtyi heti suureen kihlausilmoitukseen. Niin kiire olikin Hellalla ollut korvaamaan nuoruutensa erehdystä. — —

Uneksija rauhattomana käänsi kylkeään. Hänen rintansa paisui ja laskeui. Hän näki vanhan, laihan hovineuvoksen, puolisonsa; hän näki elävänsä kymmenen loppumatonta vuotta tuon alituisesti sairaan miehen rinnalla, kymmenen ulkonaisesti loistavaa, mutta sisällykseltään lohduttoman kuivaa vuotta. Aluksi talonemännän tuhannet uudet velvollisuudet eivät saattaneet häntä tätä ajattelemaan, mutta kun arvonimensä, maineensa ja asemansa uutuus oli häipynyt, hän huomasi harjoittaneensa nuoruuttaan ja kauneuttaan kohtaan hiljaista itsemurhaa. Mutta sittemmin alkoivat nuo toisellaiset ajatukset hiipiä hänen sydämeensä. Ja nytkään ei hän luullut voivansa karkottaa mielestään tuota hurjaa himoa, hullua kaipuuta enemmän kuin silloinkaan — silloin — — Hän oli rikas rouvarukka, rouva, joka oli luopunut puolisona-olemisen perusehdosta, rakkaudesta.

Sitten kuoli hänen miehensä ja vuoden kuluttua hän jälleen kiihkolla heittäyi juhlien pyörteisiin etsimään sitä, minkä hän nuoruutensa kukkeudessa oli itseltään kieltänyt, miestä, jolle voi lahjoittaa suuren naisellisen rakkautensa, onnentunnetta, joka ei tahdo kanssansa leikiteltävän. Ja eilen taiteilija-tanssiaisissa hän oli kohdannut tuon miehen, jota koko avioliittonsa kestäessä ajatteli, josta hän satoja kertoja sydämmessään oli luopunut, mutta joka yksin oli hänelle miehekkyyden perikuvana säilynyt.

— Aksel!

Parhaimman ystävän tavoin piti miehen istua hänen viereensä kertomaan mitä oli toimittanut ja saavuttanut. Ja omituisella ylpeydellä hän kuunteli, mitenkä tämä oli päämääränsä löytänyt ja tullut vaikuttavaksi mieheksi. Hän ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan, että mies häntä kohtaan osoitti jonkunmoista pidättäytymistä. Hänen täytyi saada tuo mies omakseen, hänet uudelleen voittaa. Ja hän kertoi hänelle harmaasta avioelämästään, yksinäisestä leskenä-olostaan; hänen poskensa kuumeisina hehkuivat, verenväri punasi ohuen, kauniin niskan.

Aksel kunnioittaen seurasi häntä vaunuihin, mutta hän pakoitti tämän seuraamaan itseään aina asunnolleen asti. Vaijeten astui Aksel vaunuihin. Ja Hella puheli edelleen aivankuin peljäten hänen poistuvan; mies hänen edessään tunsi vuoroon värisevänsä, vuoroon lämpenevänsä. Hänen piti sulkea silmänsä, jotta tuon toisen katse ei kohtaisi häntä.

— Aksel, kuiskasi hän. Vaunut lähenivät taloa. Silloin teki mies liikkeen tarttuen hänen käteensä, ja heti kohtasivat Hellan huulet hänen huuliaan. — Sinun pitää antaa anteeksi, Aksel; Aksel, sinun pitää!

Kovin surullisena nyökäytti mies päätään.

Mutta Hella riemuitsi; molemmin käsin hän tarttui hänen päähänsä.

— Aksel, Aksel! Alituisesti olen vaan sinua ajatellut. Ja huomenna, huomenna sinä tulet!

Mies katseli häntä. Hän näki hänen olevan rakkauden hehkussa niin kauniin; kaiken unohtaen hän syleili häntä. — —

Tuota ajatteli uneksija ja syvään hengittäen hän hymyili. —

Hän hypähti ylös ja tarttui soittokelloon, Kamarineitsyt saapui.

— Kello on heti yksitoista, armollinen rouva. Häntä alettiin pukea ja herkeämättä hän katseli itseään peilissä. Kuinka nuorekkaana hän olikin pysynyt, kuinka kauniina! Vasta tänään pitkästä aikaa hän sen jälleen huomasi. Kuinka vaalea ja rusoittava. — Hän huokaili ja hymyili. — — Niin, nuori hän tahtoi olla, sillä hän olikin vielä nuori.

Kello on kaksitoista. Nyt hän oli puettu. Pikaisen aamiaisen jälkeen hän meni saliin, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Joka silmänräpäyksenä Aksel saattoi tulla. Tosiaankin hän värisi kuin nuori tyttö, vaikka olikin jo nainen, kolmenkymmenen korvilla oleva leski. Jos Aksel olisikin tämän huomannut? Ei varmaankaan. Hän näki hänessä yhä vielä muinaisten aikain Hellan.

Aika vieri. Hän tuli kärsimättömäksi. Kello oli jo yksi, kaksi. Kamarineitsyt tuli tiedustelemaan, milloinka armollinen rouva suvaitsisi käskeä tuoda aamiaisen. Ilman vastausta sai tämä lähteä takaisin. Hänen päätänsä vähän kivisti. Kellon kolmatta käydessä hän hypähti pystyyn. Eteisessä kuului askeleita. Mutta se olikin vaan palvelija. Silloin hän painoi päänsä ikkunaruutuun alkaen silmäillä katua. Peloittava rauhattomuus valtasi hänet. Hänen mielessään välähti ajatus: hän ei saavukkaan. Äkkiä hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, onnettomaksi, hyljätyksi — huolimatta nuoruudestaan ja kauneudestaan. Ja oliko hänellä yleensä edes niitä enää? Taikka oliko se rakkaus, joka ne molemmat lyhyeksi aikaa oli hänelle sallinut — —?

Alkoi hämärtää. Hän astui peilin ääreen ja näki siinä kalpeat, surunmurtamat kasvot syvällä lepäävine silmineen. Ja äkkiä hän tiesi Akselin varmasti pysyvän poissa, koska tämä piti häntä edelleenkin vanhatapaisena Hellana ja tahtoi varoa nuoruuden erehdyksiä. Huudahtaen hän heittäytyi patjalle. Rakkaus oli hänestä ikuisiksi ajoiksi häipynyt. Kaikki oli lopussa.

Hän tunsi tulleensa vanhaksi. — —