SERBIALAISNAINEN.

Tyttö oli synnyltään serbialainen. Mies oli tullut tutuksi hänen kanssaan eräällä aateliskartanolla, kun hän vielä oli turkkilaisen majurin arvoisena maassa. Tyttö oli kaunis kuin parisilainen laulajatar ja kevytmielinen kuten Reinstein itsekkin oli ollut, kantaessaan vielä pari vuotta sitten preussilaisen luutnantin pukua. Siksi muistuttikin tyttö hänen omaa nuoruuttaan — nuoruutta, joka oli ollut kaunis ja huikenteleva, mutta kunniakas. Hänen rahansa olivat kumminkin aikaa myöten alkaneet loppua. Sentähden vaihtikin hän preussilaisen palveluksen turkkilaiseen, jossa, taitava päällikkö kun oli, kahdessa vuodessa kohosi majuriksi.

Nada Siritshistä tuli hänen vaimonsa. Häät olivat hauskat; hän muisti ne koko elämänsä ajan. Jo pöydässä mielisteli hänen tuleva puolisonsa herroja niin, että nämä hänen tähtensä olivat vähällä kaulansa katkaista. Avioliitto — niin avioliittokin oli häitten jatkoa. Heidän välillään kesti alituiseen viehättävää, kutkuttavaa, kiihoittavaa lempiväin taistelua, ja joka päivä toi muassaan uutta hauskuutta, ammuskelemista, hyökkäyksiä ja voittoja. Vaimo oli erinomainen morsian — mutta huono emäntä. Kuka aviomies sentään kuherruskuukausien kestäessä sitä huomaisi tai tahtoisi huomata saadessaan täyden omistusoikeuden niin hurmaavaan olentoon. Götz von Reinsteinin päähän ei ainakaan sellainen pälkähtänyt. He telmivät lasten tavoin, syleilivät toisensa puolikuolleiksi, elivät päivästä toiseen tuhlaten sen vähän omaisuuden, minkä Götz oli voinut hankkia myymällä isältä perityn, jokseenkin velkaantuneen meklenburgilaisen maatilansa. Sitten tuli aika, jolloin Nada kävi alakuloiseksi eikä tahtonut poistua huoneistaan. Ja jonkun ajan kuluttua oli herra Götz v. Reinstein vahvakeuhkoisen pojan onnellinen isä.

Onnellinen isä! Ei ollut ketään onnellisempaa tällä tai tuollapuolen Tonavaa. Notkistaessaan pitkän ratsumiesvartalonsa lasta kohden ja antaessaan koukkunenänsä ja liehuvien kirkkaanvaaleitten viiksiensä vähän kutittaa pienokaista, joka nauraen ojensi hänelle kätensä, näytti se esisaksalaiselta idylliltä Etu-Aasiassa. Tietenkin oli Götzin mielestä selvää, ettei yleensä voinut olla ketään kauniimpaa, voimakkaampaa ja älykkäämpää poikaa kuin hänen Hannu Yrjönsä ja hän olisi epäilemättä vääntänyt niskat nurin kaikilta epäilijöiltä. Mutta rouva Nada ei näyttänyt ottavan osaa hänen ihastukseensa, ja Götzin uneksiessa eikö tämän pikkuvesan tehtävänä ehkä ole vielä kerran kohottaa Reinsteinin suku entiseen kunniaansa, ajatteli hänen puolisonsa usein eikö pieni Hannu Yrjö pian alenna häntä ensi sijalta toiselle. Hän oli liijan nuori, liljan kevytmielinen ja elämänhaluinen, voidakseen arvolla täyttää äidintehtäviään. Pian syntyikin perheessä epäsopua. Poika tarvitsi hoitoa, ja Götz arveli äidin ensi sijassa eikä imettäjän olevan velvollisen huolehtimaan pojasta. Mutta tämä ei ollut ollenkaan Nada rouvan mieleen. Hänellä oli aina niin paljon tehtävää loistaakseen ja hurmatakseen salongeissa, että kotoiset velvollisuudet olivat vallan unohtua. Kaupunki oli täynnä sotaväkeä. Talossa kävi paljon vieraita upseereja. Ei koskaan ollut elämä ollut sellaista, sillä nyt oli valtiollisella taivaalla synkkiä pilviä. Tämä oli Nadan kaltaiselle rouvalle oikea tilaisuus riemujuhlien viettoon, ja pian hän sai kokea tyydytystä, sillä hänen tähtensä eräs venäläinen kapteeni surmasi nuoren itävaltalaisen valtiomiehen kaksintaistelussa.

Götz aivan hämmästyi saatuaan tiedon tapahtumasta. Hän katsahti vaimoonsa. — Tämä naurahti. — Silloin tunkeutui miehen näköjään itämaisesta kevytmielisyydestä esiin teutoninen raivo; hän tarttui vaimonsa olkaan ravistellen häntä kuin tahtoisi herättää hänet uuteen elämään.

— Vaimo, hän huusi; vaimo, tiedätkö, mitä teet? Tahdotko siis musertaa perheonnemme, tahdotko turmella lapselta luottamuksen äitiinsä, antaessasi sen tietää, että käyttäydyt kuin paras kiemailija ikään?

Nainen uhitteli häntä.

— Mene, vaimo sanoi, minä tahdon elää.

— Elääkö? puhisi toinen. Sitäkö sinä elämiseksi sanot, että annat aihetta murhaamiseen, ettet lainkaan välitä omasta lapsestasi!

— Älä huoli minusta.

Mies tuijottaa häneen sanattomana. Ja voimatta hillitä itseään hän tarttui ratsupiiskaan. Kalpeana väristen nainen seisoi hänen edessään.

— Ei, ajatteli mies, hän on Hannu Yrjön äiti. Noin en saa häntä häväistä.

Ruoska vaipui.

— Kiitä lastasi, hän sanoi ja jatkoi sitten: Sinä vielä johdut toisellaisiin tapoihin, muutat kyllä mielesi. Toistaiseksi pysymme seuraelämästä erillämme.

Näin sanoen hän poistui.

Kahden viikon kuluttua alkoi venäläis-turkkilainen sota. Götz v. Reinstein oli määrätty rykmenttineen Schipka-armeijaan ja hänen täytyi lähteä.

Ero tuntui hänestä vaikealta. Vaikka sotaankutsu hänen sotilasmielelleen olikin virkistävä, niin painosti häntä kumminkin kovin suhde vaimoonsa. Pian hänen raitis luonteenlaatunsa kumminkin voitti ja hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että yksinäisyys lähentäisi toisiinsa äitiä ja lasta ja Nada vakaantuisi. Niinpä syleili hän siis vaimoaan niinkuin ennenmuinoinkin, puristi pikkupoikaa rintaansa ja heilahtihe satulaan antaen joukkonsa kulkea juhlamarssia ikkunan ohi ja asettuen itse eturintaan.

Kokonaisen vuoden heitteli sodanjumala arpaa sota-onnesta. Venäläiset lyötiin, mutta hyökkäsivät uudestaan eteenpäin Rumanilaisten avustamina, kun taas turkkilaiset oli jääneet toimettomiksi. Sitten oli Plevnan taistelu, jonka vallien edustalla venäläiset vertaan vuodattivat ja jossa heille aluksi koitui veristä ivaa, sekä vihdoin Schipka-armeijan antautuminen. Kun vuoden 1878 lopulla tehtiin rauha, antoi sulttaani surmata osan tappiollejoutuneita upseerejaan sekä eroitti toiset myöntämättä heille säädettyä eläkettä. Viimemainituita oli myös majuri v. Reinstein. Käsivarsi murskaantuneena hän palasi noutamaan omaisiaan viedäkseen heidät ensin Berliniin. Hän aikoi hankkia siellä itselleen jonkun hallitusviran.

Kun Reinstein tuli joukkonsa vanhaan asemakaupunkiin, ei ollut ketään häntä ottamassa vastaan. Muutamia laiskoja tyhjäntoimittajia vaan käyskenteli lähistöllä, siinä kaikki. Kun seutu rauhanehtojen mukaan oli puhdistettava sotilasosastoista, niin asukkaat olivat menettäneet kaiken harrastuksensa sotilaihin. Reinstein karahutti talolleen pureksien viiksiään. Kaikki oli täällä kuolonhiljaista. Vaivoin hän pääsi alas hevoseltaan, kun läpiammuttu käsivarsi ei tehnyt tehtäväänsä, ja alkoi kolkuttaa talon ovea ratsupiiskan varrella. Hän kuunteli kuumeentapaisessa liikutuksessa. Eteisessä kuului laahustavia askeleita. Ääni kysyi:

— Kuka siellä?

— Aukase, hän huusi, ja samassa työnnettiin salpa sisäpuolelta auki.

— Voi, Pyhä Neitsyt — herra!

— Missä on vaimoni? kysyi kotiinpalaava kiihtyneenä työntäen luotaan imettäjän, joka suuteli hänen käsiään.

— Voi rouva, rouva — — vaikeroi vanhus. — Mikä onni, että ainakin herra on palannut.

— Eikö vaimoni ole kotona?

— Poissa, änkytti vanhus. — Hän lähti pois sen venäläisen upseerin kanssa, joka aina kävi talossa. Siitä on jo noin viikko aikaa.

Majuri nojautui seinään. Hän seisoi tuijottavin silmin ja kumarassa tahtoen puhua, kysyä jotakin. Vihdoin tuskaisesti ponnistaen hän sai sanotuksi:

— Ja Hannu Yrjö — mukanako — poissako? —

— Armollinen herra, itki vanhus, — armollinen herra, hän, pikkuprinssini, on sairas, mutta kyllä hän paranee nähdessään rakkaan isänsä.

— Poika on siis täällä? — Parilla hyppäyksellä oli majuri syössyt imettäjän ohi huoneeseen. Tultuaan hitaasti huoneeseen, näki tämä majurin olevan pitkällään pienokaisen vuoteen ääressä, jolta hän oli pojan temmannut, peittäen sen suudelmillaan ja hyväilyillään kuin olisi onnesta järkensä kadottanut. Yön hän valvoi lapsen luona, kun vanhus ensin oli käynyt lääkäriä hakemassa. Tämä tuskin puhui mitään, antoi vaan lyhyitä määräyksiä siitä, kuinka lasta on hoidettava. Pitkä, ikävä viikko kului loppuun. Silloin kykeni jo pieni kaksivuotias jättämään vuoteensa ja tekemään kävelykokeita isän avustamana. Näytti siltä kuin onnen aurinko ei koskaan niin säteillen olisi majurille hymynyt.

Sillävälin oli hänen vaimonsa lähettänyt hänelle kirjeen. Konemaisesti hän luki rivit, jotka hänelle ilmoittivat, että vaimonsa oli sallinut kapteeni Kavaloffin saattaa itsensä erään sukulaisen maatilalle voidakseen sieltäkäsin ajaa avioerohakemustaan. Hän sanoi lähteneensä, koska voi otaksua miehen palaavan näinä päivinä ja siksi uskalsi hän myös pieneksi aikaa turvallisesti jättää Hannu Yrjön imettäjän huostaan. Häntä ei voitaisi syyttää kunniattomuudesta — kapteeni ei toistaiseksi ole lähempänä häntä kuin muutkaan liehakoitsijat. Hän sanoi odottavansa eropäätöstä voidakseen sitten ryhtyä muihin toimenpiteisiin.

— Kunniattomuudesta, mutisi Reinstein nauraen katkerasti. — Mitä muutakaan se olisi, kun jättää lapsensa yksikseen ajattelematta tai tietämättä, kuinka kauvaksi aikaa. Jos olisin kaatunut taistelussa —. Oi, sitä vaimo ei ollut ajatellut. Hän nimittää kaunista tekoaan yksinkertaisesti oikuksi, korkeintaan ajattelemattomaksi erehdykseksi, nuoruuden kevytmielisyydeksi tai joksikin sentapaiseksi — jos, jos hän sitä yleensä ollenkaan muistaa. — — —

Kunniattomuus? — Luuleekohan hän siihen nimenomaan kuuluvan myöskin sen, että hän vielä pettää minua avioliitossa?

Hän hypähti pystyyn alkaen mitata huoneensa lattiaa synkät rypyt otsallaan. — Olen liijan hyvin häntä kohdellut — olen liijaksi näyttänyt rakastajan osaa ja liijan vähän puolison. Ihailijoita hän tunsi joukottain, todellisia miehiä ei. — Donnerwetter, huusi hän äkkiä meklenburgilaisella raivolla, olisi pitänyt häntä löylyttää, löylyttää! — —

Pikku Hannu tuli horjuen huoneeseen, ja samassa loikoi pitkä, ijäkäs mies lattialla ollen hevosena, vaununa ja laivana niin hyvin kuin käsivartensa vain salli. Tyytyväisinä ilakoivat isä ja poika kilvan.

— Aika mies, myhäili Götz, kun Hannu Yrjö pahasti putosi polvelta sanaakaan hiiskumatta ja kumminkin heti taas kiiveten sille. — Topakka isku, poikaviikari; toivottavasti olet enemmän meklenburgilaista sukua kuin — — —

Sana tarttui kurkkuun. Hän kumartui hellästi poikansa yli vähän sujauttaen häntä sormillaan. Niin jatkettiin leikkiä kunnes lapsi väsyi ja vihdoin nukahti. Koska imettäjä oli mennyt kaupunkiin ostoksia tekemään, riisui Götz itse pojan käärien hänet höyhenpeitteeseen. Vielä kerran suuteli hän lasta varoen, ettei viiksensä sitä kutittanut.

Noustuaan kävi hän liidunvalkeaksi.

Avonaisella ovella seisoi Nada rouva.

Götz veti syvän, syvän henkäyksen. Sitten hän ojensi kätensä.

— Ulos! hän sanoi puoliääneen. — Ei askeltakaan lähemmäksi vuodetta! Ulos!

Kun nainen ei liikahtanutkaan, meni mies hänen luokseen, tarttui häntä käteen ja työnsi hänet kynnyksen yli viereiseen huoneeseen. Götz sulki ensin hiljaa välioven ja kääntyi sitten naiseen; kasvot vihasta mustina lähestyi hän häntä.

— Sinäkö — uskallat — onko sinulla rohkeutta tulla — tuletko tähän huoneeseen? Nainen, huudahti hän suutuksissaan osoittaen ovea ratsupiiskallaan, jonka oli temmannut seinältä. — Pitääkö sanoa sinulle, missä paikkasi olisi, kun olet jättänyt lapsen omiin hoiviinsa? Mene kadulle!

Mutta kun nainen ei vieläkään tehnyt lähtöä, kadotti mies malttinsa.

— Tämän sinä ansaitset ja tämän.

Ratsupiiska osui vinkuen naisen olkapäille. Sitten vaikenivat molemmat.

Götz tyyntyi. Hohtava häpeän puna kohosi hänen kasvoilleen tekonsa johdosta. Paukahtaen putosi piiska lattialle. Aivankuin olisi rouva tätä odottanut, kumartui hän salaman nopeudella, nosti ylös piiskan alkaen suudella sitä. Götz otti sen hänen käsistään ja mursi sen kappaleiksi. Häntä säälitti sydänjuuriin asti.

— Miksi tulit, hän sanoi hiljaa?

— Tahdoin nähdä teitä, vastasi tuskin kuuluva ääni.

— Silloin olisit voinut pysyä täällä.

Jälleen hiljaista. Götz tuli kärsimättömäksi.

— Miksi siis menit?

— Olin mustasukkainen, kuului väkinäinen vastaus.

— Mustasukkainen — toisti toinen hämmästyen. — Et ainakaan minulle.

— Hannu Yrjölle.

— Me-meidän pojallemme?

Hän nyökkäsi.

— Sanohan minulle, alkoi toinen vähän arveltuaan. — Otaksun, ettet ole tullut tänne kertomaan juttuja minulle. Muuten —

— Götz!

Hän ojensi miehelleen rukoilevasti kätensä.

Tätä oli äänen sävy erityisesti liikuttanut.

— Götz, hän kiihkeästi jatkoi. — Jumala taivaassa on todistajana sille, että olen sinua aina intohimoisesti rakastanut, hulluuteen asti. Sitten tuli Hannu Yrjö. Silloin sinä muutuit. Minä, joka ennen olin tottunut täydelliseen rakkauteen, sain nyt tyytyä jäännökseen. Aloin sinua kiemailla — sinä et sitä huomannut. Sitten kiemailin varusväen päälliköitä tehden ne orjikseni, siten herättääkseni huomiotasi. Turhaan. Jatkoin hurjemmin siksi, kunnes se eräänä päivänä maksoi nuoren itävaltalaisen elämän. Silloin sinä heräsit, vaan et minua katsoaksesi, ihaillaksesi tulisella rakkaudella, niinkuin ennen. Sinä tartuit piiskaan — etkä lyönyt minua. Et rakastanut minua edes niin paljon, että olisit pitänyt minua lyömisen arvoisena.

Götz irtautui väkisin jäykästä ihmettelystä.

— Mutta, ihmislapsi, hän sanoi, jollei asema olisi minusta niin kirotun vakava, sanoisin: Sehän on aivan jumalaista rakkaudenosoitusta. Lyönyt!

-— Sitten syttyi sota, kertoi toinen nopeasti. — Ja kun minä täällä palaustasi odottaen istuskelin, tiesin, että minun pitää tulla hulluksi, jollet jälleen lahjoittaisi minulle rakkauttasi. Kuulin, että joukkomme muutamain päiväin kuluttua palaisivat. Silloin annoin kapteeni Kavaloffin nopeasti viedä minut sukulaisteni maatilalle. Narri ajatteli — ja samalla hän alkoi heleästi nauraa ylimielisen lapsen tavoin — tuo narri ajatteli, että tämä tapahtui hänen tähtensä. — Totisempana hän sitten taas jatkoi: — kirjoitin sinulle eroavani. Ajattelin nyt hän raivostuu. Panee taivaan ja helvetin liikkeelle saadakseen minut jälleen takaisin. Mutta et tullutkaan — ja silloin — silloin pelästyin kuollakseni; lieköhän kaikki jo lopussa? Aloin ajatella sinua ja itseäni ja lasta; silloin vasta havaitsin kevytmielisyyteni. Götz! kun ajattelin sinua unohdin kaiken, kaiken! Nyt yksinäisyydessä aloin ikävöidä Hannu Yrjöä, meidän kummankin lasta ja huomattuani, kuinka olin ollut kehno äiti, vannoin itsekseni korvaavani nyt hänelle kaiken kaksin-, kolminkerroin.

Götz oli antanut hänen puhua loppuun.

— Minun kustannuksellaniko? kysyi hän vihdoin suorasti, mutta hymyillen.

Vaimo katsoi häneen kysyvin silmin. Sitten astui hän epäilevän askeleen miestään kohti.

— Tule vaan, sanoi mies hilliten tunteittensa myrskyn. — Rangaistuksesi olet jo saanut. Olet saanut todistuksen siitä, että rakkauteni on ainakin jonkin arvoinen.

Vaimo oli kietonut kätensä miehen kaulaan tämän yhä puhuessa. Hän nauroi, itki, suuteli sanat miehensä huulilta.

— Tuosta sisään! puolusti toinen itseään työntäen hänet hellästi Hannu Yrjön makuuhuoneeseen sekä sulkien oven äidin ja pojan jälkeen.

— Hän on serbialaisnainen, mutisi mies hymyillen puistaen päätään.