LAAKERISEPPELE.

Vanha mies istui kyyryllään rikkinäisellä tuolilla, josta olki pitkinä tukkoina tunkihe näkyviin. Hän oli verhoutunut ohueen, värittömään viittaan, jota polvien kohdalta suonenvedon tapaisesti koetti pitää kiinni. Häntä värisytti. Ulkona putoili syyssade raskaana, hämähäkinverkkomaisina vesilankoina, joissa likaisenruskeat kastanjanlehdet pyörtelivät edestakaisin kuin tuskallisesti siivillään pieksevät linnut. Ne olivat surullisia puitteita siihen surulliseen kuvaan, joka esitti vanhuksen huonetta. Täälläkin oli kaikki harmaata. Kurja vuode, vanhuudesta heikontunut pöytä, jonka ääressä oli vaan yksi tuoli, vesikannu vaatearkulla ja sen yläpuolella puolikas peili. Ja tämän kurjuuden keskellä melkein kuin ympäristön ivana riippui valkeaksisivutulla seinällä suuri, kuivunut, tomuttunut laakeriseppele kellastuneine nauhuksineen.

Huoneessa hämärti. Vanhus kohoitti alaspainuneet parransängen rumentamat kasvonsa antaen sairaan, raukean katseensa hetkiseksi kiintyä seppeleeseen. Sitten hän jälleen vaipui kyyryyn…

Hänen vielä ollessaan nuori toivorikas poika oli hänellä tehtävänsä maailmassa ja hän tunsi elävänsä lemmelleen. Hän oli omistanut elämänsä sävelille, ja hänen lempensä oli nuori, hoikka tyttö suurine, uskovine silmineen. Hän tahtoi naida tytön, mutta heiltä kummaltakin puuttui rahaa; siksi omaiset vaativat häntä olemaan ajattelematta avioliittoa rakastetun tytön kanssa ja etsimään vaan naista, joka toisi mukanaan myötäjäisiä. Mutta hän ei ottanut tätä kuuleviin korviin, uskoi vaan tulevaisuuteensa ja yhä lujemmin rakkauteensa.

Vuosikausia hän oli opiskellut, vuosikausia etsinyt soitonjohtajan paikkaa. Vähitellen häipyi kummankin nuoruus, mutta he yhä vaan toivoivat vielä kerran voivansa yhtyä. Miehessä huomattiin jo ensimmäiset alakuloisuuden piirteet, koska hän sai taistella katkeraa taistelua olemisensa puolesta. Silloin viimeisenä hetkenä näytti hänelle onni koittavan. Erään pikkukaupungin teatterissa hän sai toisluokkaisen viran. Mutta asemansa alemmuutta hän ei huomannut, hän näki vaan suuren onnen auringon kultaisena hänelle hymyvän. Hänen nuoruuden toiveensa ja suunnitelmansa, joita jo oli tottunut pitämään menetettyinä, virkosivat äkkiä eloon aivankuin eivät ne koskaan häntä olisi hyljänneet. Saatuaan ensimmäisen kuupalkkansa hän kävi ihmeen vakavaksi. Kauvan astui hän edestakaisin huoneessaan, kunnes vihdoin alkoi hiljaa hymyillä itsekseen. Sen täytyi tapahtua. Miksikä ei se voisi tapahtua? — Hehän lempivät toisiaan — — —

Erääksi sunnuntaipäiväksi he määräsivät häänsä; kustannuksia välttääkseen ei pitänyt kutsuttaman ketään vieraita. Tultuaan siviliviranomaisten ja papin luota ilonsa valtaamina takaisin aivankuin olisivat he omanneet kaikki Intian rikkaudet, ja yksinkertaisen aterian jälkeen istuessaan sylityksin asunnossaan viidennessä kerroksessa onnellisina toisiaan naurattaen, häiritsi heidän onneaan teatteripalvelija, joka ilmoitti, että toisen soitonjohtajan on illalla esiinnyttävä sijaisena johtamassa operaa. Tämä oli kohtalon ilkeä käsi, mutta velvollisuuksiensa täyttämisestä he vaan saattoivat elää. Syleiltyään kylliksi vaimoaan, hän lähti teatteriin asettuen johtajanpaikalleen. Oliko se onni, joka oli hänet vallannut, oliko se rakkaus, joka verenä hänessä kuohui, hän liikutti tahtipuikkoaan sellaisella innolla, sellaisella antautumisella, että orkesterikin soitti paremmin kuin yleensä, ja yleisö jyrisevillä suosionosoituksilla pakoitti onnellisen johtajan yhä uudelleen kumartelemaan. Opera loppui. Vielä kerran hänen tahtipuikkonsa piirsi kaaren ilmassa; silloin — mitä se oli? — hän ei luullut oikein näkevänsä, jotain vihreätä liikkui hänen silmiensä edessä; hän tunsi kokonaan punastuvansa koulutytön tai koulupojan tavoin. Sitten hän ojensi kätensä ottaakseen vastaan parvekkeelta tarjotun kahisevan, vihreän laakeriseppeleen, ensimmäisen seppeleensä, kokonaan vapisten mielenliikutuksesta. Maa vaipui hänen jalkojensa alla. Katsojat ja soittajat olivat poistuneet, mutta yhä vielä hän seisoi paikallaan, hämmästyksissään, naurun ja itkun taistellessa keskenään, epäilevin sormin pitäen seppeltä edessään kuin pyhää esinettä.

— Onni! hän mutisi, onni! häälahja.

Ja nyt hän todellakin alkoi itkeä.

Myrskytuulena hän oli kiitänyt kotiin, rappusia ylös, temmannut oven auki ja riemuiten sulkenut vaimon syliinsä. Hän ripusti laakeriseppeleen hänen kaulaansa alkaen tanssittaa häntä ympäri huonetta, hän oli hullaantunut ilosta. Aina myöhäiseen yöhön hän piti vaimoaan sylissään, ja tuhansien hyväilyjen kestäessä yhä uudelleen koetti arvata, kuka se jalo antaja olisi, joka näin häntä kunnioitti hääpäivänään.

Soittokausi kului. Hääpäivän seppel oli jäänyt ainoaksi. Mutta molemmat he kuitenkin olivat onnellisia epäitsekkäässä rakkaudessaan. Läheni kesä ja soitonjohtajan täytyi alkaa miettiä, mitenkä soittotuntien antamisella saisi kesäajankin tuottavaksi. Nuori vaimo huolehti kodinhoidosta pitäen vähillä apuneuvoilla taloutta iloisena pystyssä. Pientä oli elämä vähäpätöisessä soittotaiteilijan asunnossa, mutta silmäys seinän parhainta paikkaa koristavaan seppeleeseen oli tarpeeksi synnyttämään tyydytyksen tunteita ja loihtimaan mieheen satumaisia tulevaisuuden toiveita.

Satumaisia toiveita — syksyn perhosia.

Ja taas oli syksy. Näytäntökausi alkoi ja kului loppuun eikä toista soitonjohtajaa enää suurempi onni suosinut, hän jäi yhtä huomaamattomaksi kuin ennenkin. Seuraavan näytäntökauden alusta hän oli ilman paikkaa. Sijaan tuli asumaan suru, ja minne vaan he kodissaan katseensa loivat, kaikkialta se irvisti. Vieläpä se pilkallisesti irvisteli laakeriseppeleenkin lehvistä, joita kerran oli tervehditty onnen tunnusmerkkeinä. Vielä pysyi mies pystyssä ja nähdessään alituisesti toimessa olevan seuralaisensa hiljaiset, kalpeat kasvot, hän kiirehti hänen luokseen ja painaen hänen päänsä käsivarttaan vastaan, alkoi sitä hiljaa silitellä.

— Kyllä me tämän kestämme, hän kuiskaili. Niinkauvan kuin sinä olet minun käy kaikki hyvin. Sinähän olet onnen kanssasi tuonut taloon, heti ensi päivänä seppeleen. Hymyileppäs vähän, minun suloinen kallis vaimoni.

Ja hän hymyili kyynelten putoillessa hänen hyvistä silmistään.

Mutta suru ei ollut vielä mielestään kylliksi saanut. Se ei tyytynyt vaan asuntoon, se alkoi ahdistaa pahinta vihamiestään, joka sitä aina oli vastustellut. Se kävi lujasti käsiksi urhoolliseen naiseen. Hän kalpeni kalpenemistaan; silmät kiiluivat tulisina ja kuumeisina, lämpiminäkin päivinä väristys puistatti hänen ruumistaan. Mutta vieläkin hän vastusti kunnes viimeisetkin voimat olivat käytetyt ja hän kuolonraukeana sai heittää aseensa.

Mies seisoi hänen vuoteensa ääressä hyväillen hänen käsiään. Sanatonna hän siinä seisoi, konemainen oli jokainen hänen liikkeensä. Hän ei käsittänyt, että vaimo voisi kuolla. Lohdutonna hän istui lääkärin mentyä; irroittaen avuttoman katseensa kuolevasta hän antoi sen hetken harhailla ympäri huonetta ja kiinnitti sen vihdoin laakeriseppeleeseen aivankuin pitäisi sen saada aikaan joku ihme, kuin pitäisi sen auttaa häntä nyt niinkuin usein ennenkin vaikeina hetkinä.

Mitään ihmettä ei tapahtunut. Hämärtävän päivän mukana taas sammui yksi elämä ravitsevan öljyn puutteesta ja sen mukana sammuivat äkkiä miehenkin elämäntoiveet.

Koko ihmisijän vielä kesti hänen tarkoituksetonta elämäänsä. Hän eli edelleen tuhansien muitten tavoin. Vaan kerran vuodessa hän heräsi, vaimonsa kuolinpäivänä. Sen päivän lähetessä hän alkoi tavallista innokkaammin työskennellä. Mikä työ hyvänsä hänelle kelpasi. Soitto oli kokonaan unohtunut. Ansaitsemillaan rahoilla hän osti tekokukista tehdyn seppeleen vieden sen illalla hautuumaalle vaimonsa haudan koristaakseen. Niin oli hän tehnyt jo monena vuotena aina tähän syyspäivään saakka, joka harmaalla vedellään pieksi kurjan ullakkohuoneen ikkunaruutuja.

Vanha mies rikkinäisellä olkituolilla kiertyi vielä tiukempaan ohueen viittaansa, jälleen silmäten nopeasti kuivunutta laakeriseppeltä. Sitten hän suurella voimainponnistuksella kohosi horjuville jaloilleen.

— Tänä vuonna, hän nyökkäsi, ei minulla ole seppeltä ja kumminkin olen sen sinulle velkaa — laakeriseppeleestä.

Loisteettomin silmin hän tuijotti seinään ja hänen päässään välkähti eräs muisto siltä ajalta, jolloin hän oli haudannut puolisonsa. Sinä päivänä oli miehen käteen joutunut vaalennut vihkonen, johon hänen vaimonsa salassa ja huolellisesti oli merkinnyt kaikki menot. Ensimmäisellä rivillä, juuri hääpäivän kohdalle oli kirjoitettu: laakeriseppeleestä.

Silloin oli hänet vallannut kuin mielettömyys.

— Vaimoni, puolisoni, missä sinä olet? Antakaa minulle takaisin puolisoni! Taivaan jumala, ole minulle armollinen!

Hänen enkelinsä ei enää tullut takaisin.

Tätä ajatteli vanhus katsellessaan laakeriseppeltä. Sitten hän nyökkäsi vielä kerran, kiiveten vaivalloisesti tuolille, otti hän rapisevan, kuivan seppeleen huolella alas naulasta, painoi hatun päähänsä ja hapuilevin askelin jätti talon. Pieksevässä syys-sateessa, tuulen puhaltaessa niskaansa, hän hämärässä meni kirkkotarhalle päin.

Nyt hän seisoi haudan ääressä pannen vanhan laakeriseppeleen vaalenneine nauhoineen täsmällisesti paikalleen.

— Vaimoni, hän sanoi, tällä kertaa en voinut sinulle antaa tekokukkia, Minulla ei ollut rahaa ja olin sairas, kovin sairas. Sentähden tuon sinulle laakeriseppeleen takaisin. Minä en tarvitse sitä enää. Ensi kerraksi — ensi kerraksi — silloin olen jo kauvan ollut luonasi. Me kolme kuulumme kumminkin yhteen.