LEHTI RAKKAUDEN KIRJASTA.

Kesäinen iltapäivä…

Pienessä pappilassa on kaikki kuolonhiljaista. Vain työhuoneen vanhalta, kiiltonahkapeittoiselta, jykeväkaareiselta leposohvalta kuuluu väliin kuorsaava ääni. Herra pastori on iltapäivälevollaan. Pihatossakin on äänetöntä. Eläimet ja ihmiset mielellään loikovat muutaman hetken liikahtamatta. Avattuani pienet lyijypuitteiset ikkunaruudut, istuudun ikkunan ääreen. Hurmaava, raskas ruusuntuoksu tunkeutuu hiljalleen, aivan hiljaa huoneeseen laskeutuen otsalle, silmiin ja huulille, synnyttäen kumman kaipuun — kaipuun, jota ei voi mitenkään määritellä, mikä väreilee ihmiseen saaden sielunkin melkein huomaamatta, aivan hiljaa värähtelemään, aivankuin värisevät auringonsäteet hiljaisen kesäilman. Unelmoiminen ei ole hyvää, sillä saksalainen unelmissaan joutuu aina alakuloisuuteen, enkä minä nyt tahdo tulla siihen; siksi on päivä aivan liian kaunis. Konemaisesti kierrän sikarin ja sytytän sen pysyäkseni hereillä; mutta se on samaa kuin koettaa ajaa paholaista pirulla pakoon. Suloisen opiumin tavoin vaikuttaa savu minuun — arvelen, mietiskelen, naurahtelen; kasvoni käyvät vakaviksi ja otsa vetäytyy ryppyyn.

Edessäni pöydällä on levällään vanha, kellastunut kirja. Se on luettelo kuolleista. Pastori oli sen aamulla noutanut taloon nimittääkseen minulle ne pikkukaupungin ja läheisen kyläkunnan nuorukaiset, jotka Napoleonin sodissa olivat Venäjän, Espanjan ja Saksan sotatanterilla kaatuneet. Katkottu sireninoksa on jätetty poikittain kirjanlehtien yli. Pastorin nuorin lapsi toi sen mukanaan tänne ylös kutsuessaan meitä päivälliselle. Kirjava perhonen oli jo jonkun aikaa liidellyt sen yläpuolella. Lähestyy toinen; ne karkottavat toisiaan; pakenevat ja etsivät toisiaan; nyt laskeuvat molemmat aivankuin huumauksissa sireninoksalle — lemmenidylli kuolleitten luettelossa.

Hajamielisenä nostan oksan pois täyteenkirjoitetuilta sivuilta, ajatuksetonna kiintyy silmäni sen entiseen paikkaan tahtoen heti jälleen liitää pois — silloin — mitä näinkään? Tuijottaen kirjaan hypähdin pystyyn. Taivas, tuo nimi — ja heti sen alla — ei, ei, ei epäilystäkään — hän se on, olen löytänyt heidät jälleen.

Rykmentissä ei ollut parempaa toveria kuin Wolf von P. Hän oli oikea ratsumiestyyppi, ulkomuodoltaan kaunis, rakastui kuin turkkilainen — empimättä kuudessa, seitsemässä paikassa yhtaikaa —, joi kuin jumalat Walhallassa ja oli turhantarkka kunniastaan, niin että hänellä, vaikka vasta luutnantti, jo kumminkin oli velkoja kuin majurilla. Mutta se ei saanut häntä hetkeksikään huolestumaan. Jokainen lainasi mielellään uljaalle nuorukaiselle. Ja kun äkkiä kuoli eräs hänelle etäistä sukua oleva täti, jonka olemassa-olo aina oli kuullostanut jotenkin sadunomaiselta, oli tämä kaikkien hämmästykseksi määrännyt Wolf veitikalle kaiken omaisuutensa perinnöksi. Taas alkoi hurjailu. — — Joku aika siitä hän sai käskyn lähteä täydennystoimikunnan mukana Ukrainaan ostamaan rykmentille hevosia. Kun hän kuukausmäärien kuluttua palasi, ei kukaan tahtonut tuntea tuota vakavaa, synkkäaatoksista, äkkipikaisuuteen asti hermostuvaa miestä entiseksi säteileväksi, lystikkääksi ja teräshermoiseksi Wolf von P:ksi. Hän lopetti kaikki entiset tuttavuudet ja toimitti tehtävänsä eläen erakon elämää, tuskin vastaten toveriensa osaaottaviin kysymyksiin.

— Ei merkitse mitään. Loruja, sehän johtuu ilmasta. Vereni saostuu liiaksi.

Hoettiin pelihäviöstä, onnettomasta rakkaudesta — sanalla sanoen, koko tuo tunnettu luettelo mahdollisuuksia vedettiin esiin yhdenkään niistä tahtomatta oikein soveltua.

Eräänä talvi-iltana — lumi putoili kohtisuoraan, suurina hiutaleina kuulumattomasti, aavemaisesti — päätin mennä tapaamaan Wolfia, jonka kanssa aina olin ollut hyvissä väleissä, voidakseni hänet kerrankin kunnollisesti ripittää. Kun tulin hänen asunnolleen, joka oli vähän matkaa linnueen leiristä, ajoivat vaunut juuri esiin. Uteliaana näkemään, kuka noin myöhään vielä kävi hänen vierailullaan, painauduin varjoon tähystellen samalla terävästi pimeyteen. Näin, kuinka kuski tuli ovelle, puhui jotain vaunussa olevalle, avasi sitten oven ja — pidätin henkeäni — nöyrästi auttoi vaunuista kevyttä, lumihiutaleentapaista, untuvavaipan peittämää naisolentoa. Pään ympäri oli monin kerroin kierretty tiheä, valkoinen huntu niin, että minun oli mahdotonta tarkastaa hänen kasvonpiirteitään ja nähdä hiuksien väriä; jäin siis epätietoisuuteen hänen ijästään. Nainen katsahti ylöspäin Wolfin valaistuihin ikkunoihin ja pyyhälsi sitten arkana taloon. Hetken kuluttua näin miehen kiirehtivän ikkunaan ja vetävän kaihtimet alas niin, että säleet sälisivät. — —

Ainakin tunnin ajan olin jo marssinut edestakaisin talon edustalla. Silloin näin vihdoinkin kuskin kiirehtivän porttikäytävästä, jonne oli kylmyyttä paennut, ottavan peitteet hevosilta ja avaavan vaununoven. Nopeasti olin vastapäätä olevassa vanhassa piilopaikassani. Totta toisen kerran — Wolf! Siinä hän oli. Takinkaulus ylöskäännettynä hän seisoi ovella, kalpeana, silmät liekehtivinä ja kuitenkin liikuttava piirre ylvään suun ympärillä. Nyt kääntyi hän viittoen sisään ja äskeinen valkea olento nopeasti saapui hänen luokseen painautuen häneen. Sitten sulki Wolf hänet varovasti syliinsä, kantoi hänet lumessa kahlaten vaunuihin ja hyppäsi itse mukaan. Kuski tiukensi ohjia ja eteenpäin mentiin yössä. Lunta tuli yhä tiheämmin ja minusta tuntui kuin olisin näkyjä nähnyt.

Seuraavana päivänä hämmästyi koko upseeristo siitä, että Wolf oli eronnut. Vielä myöhään illalla oli hän esittänyt eropyyntönsä. Se myönnettiinkin hänelle loman muodossa, emmekä me saaneet enää nähdä iloista toveria joukossamme. Pitkän, pitkän aikaa tuntui meistä siltä kuin puuttuisi meiltä jotakin, joka on parasta tässä maailmassa. Sitten vähitellen totuimme hänen katoamiseensa, ja jonkun ajan kuluttua olimme hänet unohtaneet.

Pari vuotta jälkeenpäin kuljeskelin ympäri pääkaupunkia, jonne olin saapunut tavatakseni siellä opiskelevaa orpanaani. Illalla mennessämme ylioppilaskapakkaan nimitti hän minulle juomaveikkonsa paremmin tutustuttaakseen minut heihin.

— Sitäpaitsi on joukossamme vielä eräs herra von P.

Säpsähdin.

— Wolf von P.? Ennen ollut X:n rakuunana?

— Aivan niin: tunnetko hänet? ja orpanani alkoi nauraa.

— Tunnen niinkin — rykmenttitoveri —, vastasin minä vieläkin hämmästyksissäni. Mutta miksi niin ilostut?

— Hän on naisvihaaja. Voi, miten hullua.

Ja orpanani jälleen nauroi.

— Katsos, hän jatkoi, tarvitsee vaan johtaa keskustelu pieniin, kevytmielisiin balettitanssijattariin, hairahtuneihin perhetyttöihin ja muihin kamelianaisen kaltaisiin naikkosiin, silloin saa hän kuumetta kuin koulupoika. Sitten hän kallistaa pikarin toisensa jälkeen, kunnes otsasuonet pullistuvat, ottaa viittansa ja poistuu hyvästellen ohimennen. Kun joku tuntematon henkilö on kertojana, voi olla varma keskustelun menemisestä niin pitkälle, että ehdottomasti on haaste lopputuloksena. Ja mensurissa hän on mestari. Kaikkia hän löylyttää perinpohjin. Mutta naisten kanssa hän ei seurustele.

Vaijeten kuljin orpanani vierellä, kunnes saavuimme ravintolaan. Sydän sykkäili kuin sulhasmiehellä, saisinhan taas nähdä vanhan ystäväni. Jumalani, miten mahtoikaan hän olla entisestään muuttunut. — Saattajani työnsi oven auki, ja me astuimme sisään. — Loin ympärilleni pikaisen silmäyksen ja tuossahan hän oli — tuolla ylhäällä kahden oluesta pöhöttyneen herran keskellä, kauniina ja norjana kuin ennenkin, vaan vähän värittömämpänä. Kuitenkin olivat hiuksensa vähän sekaisin otsalla. Pari arpea teki hänet miehekkään näköiseksi. Hän mahtoi olla noin kuudenkolmatta vuotias.

— Wolf! huusin ääneen läpi huoneen.

Hän hätkähti, hypähti paikaltaan ja koetti katsella tupakansavun läpi. Sitten, nähtyään minut, hän sanoi hiljaa ja tyynesti kuin olisi minua jo ennen päivällä toimipaikassamme tervehtinyt: — Kas, Dick, sinäkö se olet? Painahan puuta taikka ennemmin odota vähän, minä tulen heti kanssasi. — Ja hän tarttui lakkiinsa, joka oli hänen takanaan tuolinnojalla.

— Suvaitsetteko, paroni, sanoi orpanani, että ensin esitän tämän herran. Sitäpaitse ei hänelle kai inhimillisen mittapuun mukaan ryyppy tekisi pahaa.

Wolf nyökkäsi ja heittäytyi jälleen istuimelle. Pian kohotti hän lasinsa ja hymyillen surullisesti kilisteli sitä kanssani.

— Jos suvaitset, Dick.

Hetkisen kuluttua pyysin herroilta anteeksi odottaen jännityksellä, mitä vanhalla ystävälläni olisi sanottavaa.

— Pitäkää varanne, huudettiin jälkeeni, hänen kotonaan kummittelee.

— Te olette ensimmäinen, jonka hän päästää luokseen.

— Hän tutkii alkemiaa. Vaatikaa nähdäksenne hänen salainen työhuoneensa.

— Hän tekee kultaa, piru vieköön!

Huudettiin vieläkin jälkeemme, vaikka ovi oli jo aikaa sitten kiinni paukahtanut. Olimme kadulla. Oli talviyö, kuten saduissa sanotaan. Lunta putoili alituiseen, salaperäisesti, peittäen maan tiheäkuteiseen harsoon. Aivoissani välähti ajatus: tällainen oli sekin yö, kun hänet viimeksi näin.

Wolf nojautui käsivarteeni ja niin kuljimme vaijeten umpimähkään kadulta toiselle. Väliin tarkastin miestä tutkivasti sivulta. Katseemme kohtasivat ja hän puristi käsivarttani.

— Niin, niin, hän sanoi, semmoista se nyt kerran on. Varmaankin kummeksit tavatessasi minut tuolla noitten velikultien joukossa. — Hänen kaikilla sanoillaan oli sama sointu. — Mutta on hetkiä, jolloin minä olen hurjan, ylimielisen seuran puutteessa, ja tuo tuolla oli juuri sellaista. — Sinä kyllä ymmärrät, voidakseni kaiken muun unohtaa.

— Kurja mies, minä sanoin tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.

— Kurja, toisti hän. — Minäkö kurja? Erehdyt ystäväni, olen miehistä rikkain. Ei keisarikaan voi rikkaudessa kanssani kilpailla.

Hän vaikeni jälleen; mutta äkkiä alkoi hän taas kiihkeästi aivankuin peljäten tilaisuuden pujahtavan käsistään.

— Katsos, hän sanoi, oikeastaan minun pitäisi pyytää anteeksi, että yht'äkkiä niin vaan ilman muuta katosin. Mutta silloin — olin kuin puulla päähän lyöty — ja vielä tänäänkin — se on typerä juttu. Sinä naurat sille. Kaikki nauravat. Siksipä en kerrokkaan.

— Laukaseppas vaan, poikani, pyysin. — Sinä nieleskelet pilleriä, joka ei tee sinulle hyvää. Kevennä sydäntäsi. Taivas, se ei ainakaan ole ensi kerta.

— Ja sinä et naura? Etkö? — Hän näytti aivan surkealta. — Sinä olet ainoa, joka —

— Sanani, Wolf.

Hän nyki viiksiään ja alkoi:

— Muistathan, kuinka minut muutama kesä sitten komennettiin Ukrainaan hevosia ostamaan. Ratsain harhailin aroja puolikin päivää erältään; tämä yksinäisyys tuntui minusta majestetilliselta, ikivanhalta, melkein synnittömältä. Muuten eivät aivoni olleet kovassakaan toimessa, mutta tällaisessa ympäristössä valtaa ihmisen puhdas ajatteleminen. Aloin pitää ratsastuksesta, ja kun toverini seudun linnoissa koettivat viettää päivänsä niin hauskasti kuin mahdollista, pakoitin minä ratsuni liikuttamaan jalkojaan. Melkein kuulumattomasti viiletti hevoseni ruohikko-aroa; samassa pysäytin sen ja tähystin syvään hengittäen sen pään ohi alaspäin. Edessäni villin ruusupensaan varjossa lepäsi solakka, hienovartaloinen tyttö. Valkea pusero oli auvennut niin, että näin, kuinka nuori rinta kohosi ja laski. Tyttö luuli olevansa aivan yksin, sen huomasi jo tummien silmien loisteesta, silmien, jotka suurina ja kaihovina taivaaseen katsoivat. — Hurja tunne, vanha, rohkea ritarimieli valtasi minut. Peräytin ratsuani hyppäystä varten, ja kun sen kaviot ruusupensaan luona jälleen maata koskivat ja se nuolena pyyhälsi eteenpäin, kumarruin salaman nopeudella, kiersin käsivarteni tytön vyötäisille ja nostin hänet maasta. Nyt lepäsi hän poikittain satulassa, huuleni liittyivät tiukasti hänen huuliinsa, hevosen vauhkona lentäessä eteenpäin. Kaikki tämä oli vaan muutaman hetken asia; silloin hän käärmeen tavoin luisui käsivarteni alatse, upotti hampaansa vasempaan käteeni, jossa ohjakset olivat; kiroten ne hellitin, olin näkevinäni tulikielekkeitä silmieni edessä ja syöksyin taaksepäin maahan. Toinnuttuani huomasin olevani pitkänään ruohikossa, kostea liinanen oli sidottu pääni ympäri, edessäni nojasi kitukasvuiseen piilipuuhun nuori nainen taputtaen ratsuni kaulaa. Hypähdin pystyyn puolustaakseni käytöstäni. Silloin leimahtivat hänen silmänsä, kääntäen minulle selkänsä, hän katosi eräälle tielle. — Miten sitten kävi? Niin, minä näin hänet jälleen, minun piti saada tavata hänet, vaikka sitävarten olisi pitänyt hakea ja tutkia läpi koko Venäjänmaan. Tapasin hänet samalla paikalla ja minun onnistui esittää itseni. Hän oli seitsentoistias, puolalaista aatelissukua ja vieraili nyt eräällä läheisellä maatilalla. Hänen omat tai oikeammin hänen veljensä tilukset olivat Saksan-Puolassa. Kun muutamia päiviä sen jälkeen koetin entisen ratsasnäytteeni menestymistä, jäi hän vastustelematta lepäämään käsivarsilleni ja hänen huulensa vastasivat suudelmiini.

— Sillävälin olimme saaneet tehtävämme suoritetuksi, kysymyksessä oli kotimaahan paluu. Mutta minä otin loman ja menin kreivi von K:n, rakastettuni, pikku Marin, veljen luo pyytääkseni hänen alaikäisen sisarensa kättä. Tapasin preussilaisvihaajan, kiihkoisen isänmaanystävän. Hänen vastauksenaan oli jyrkkä ja ehdoton ei, ei koskaan. Lohdutonna ja kurjana palasin takaisin varusväkeen; päivä päivältä kulutti kaiho minua yhä enemmän. Niin eräänä talvi-iltana tavallisuuden mukaan istuin suruissani huoneessani. Äkkiä kuuluu portailta ääntä, ovi temmataan auki ja rinnallani hymyillen ja itkien lepää mieleni tietty, suloinen Marini kuin ihmeen ihana valkoruusu. Hän oli juuri paennut ja rientänyt luokseni… Mitä piti minun nyt kunnianmiehenä tehdä? En voinut häntä takaisin toimittaa — se olisi vienyt meidät molemmat kuoloon. Naida — siihen puuttui veljen suostumus holhoojana. Otin ensinnäkin eron virastani voidakseni käyttää aikani mieleni mukaan. Matkustin sitten samana iltana hänen kanssaan pääkaupunkiin, vuokrasin huoneuston ja täällä olen vieläkin. Odotamme siksi kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Samalla vähän opiskelen. Voi, ystävä hyvä — Wolf puristi kättäni — kunpa tietäisit, kuinka onnellinen olen ja kuinka sanomattomasti samalla kärsin. Tyttö väikkyy aina mielessäni ja minä olen hänen ajatuksissaan. Kumminkaan en ole millekään hetkelliselle ajatukselle antanut mielessäni sijaa, vaikka vaan ovi on välillämme; puhtaana ja jalona hän tahtoo tulla vaimokseni ja minä olen hänelle siitä kunniasanani antanut. Nyt alituisesti pelkään, että joku voisi löytää kalleuteni, että juorut voisivat tavoittaa tätä enkeliä — — et usko, miltä se tuntuu. On hyvä, että aika on pian jo ohi.

Puolen vuoden kuluttua hän on täysi-ikäinen. Ymmärrätkö, Dick, hän on niin rakastettava, niin — niin helkutin kaunis — ja minäkin olen vaan ihminen. Kun tunnen sen, kiirehdin niin pian kuin mahdollista hauskojen veikkojen seuraan virkistääkseni itseäni pikarilla tai miekalla, jota mieluummin kohotan niitten raukkojen puolesta, jotka eivät ole voineet pysyä kyllin vahvoina, sillä minähän tässä parhaiten tiedän, kuinka täynnä heikkoutta rakkaus on. — Nyt olemme asunnollani.

Jäimme seisomaan lumipyryssä tarkastellen toistemme kasvoja.

— Tule mukaan, sanoi hän hiljaa, saat nähdä hänet. On hyvä, että meillä on ystäviä.

Astuttuamme valaistuun saliin, hän jäi kuuntelemaan ja hävisi sitten erään raollaan olevan oven taakse. Hetken kuluttua viittasi hän minua seuraamaan.

— Hiljaa, hiljaa, kuiskasi hän, tyttö on nukahtanut. Hän ei odottanut minua näin aikaisin kotiin.

Pidättäen henkeäni astuin lähemmäksi. Turkkilaisella sohvalla lepäsi tyttö kuin valkea kukka peitteenään jääkarhuntalja. Tummia suortuvia valui kapeille, suloisille kasvoille, jotka liikuttavan luottavaisina uinuivat tyynyllä aivankuin lapsenkasvot. Pieni, soma jalka pisti esiin taljan alta; pikku tohveli oli vierähtänyt lattialle. Wolf kumartui pannen sen jälleen jalkaan. Silloin tyttönen liikahti ja hymyili.

Olimme jälleen ulkona. — Hyvästi Dick, kuiskasi Wolf, pidä meitä muistissasi. Puolusta meitä, kun maailma joskus puhuu meistä pahaa; se kumminkin pitää tätä jonakin aivan käsittämättömänä. Tämän naisen, minun puolisoni nimeä ei saa mikään tahra liata.

Minä en saanut tilaisuutta tähän. Joku päivä jälkeenpäin — olin jälleen etäisessä linnakaupungissa — luin, että puolalainen kreivi von K. oli kaksintaistelussa ampunut ylioppilas Wolf von P:n. Kaksintaistelu oli suoritettu eräässä pikkukaupungissa, jonne oli useamman tunnin rautatiematka pääkaupungista. Täällä olivat herrat tavanneet toisensa, kerrottiin minulle jälkeenpäin, ja puolalainen oli loukkaavin sanoin syyttänyt Wolfia ryöstöstä vaatien hänet taisteluun pistoleilla. Tiedusteluni nuoresta kreivittärestä olivat turhat.

Ja tänään — tänäänkö —? Kuolinluettelo antoi vastauksen. Yhä uudelleen luin nuo kuivat sanat:

"Tänään hautasin ylioppilas v. P:n, jonka puolalainen kreivi v. K. ampui Ravensbergissä." Pastori j.n.e.

ja kohta vähän alempana oli ilmoitus seuraavalta päivältä:

"Tänään hautasin vieraan naishenkilön, joka kuolleena löydettiin kirkkotarhan portin lähellä, kaupungin ulkopuolella."

Pastori oli lopettanut päivällisunensa ja tuli luokseni.

— Niin, niin, nyökkäsi hän, kaksi surullista tapausta; niillä kyllä saattoi olla yhteyttä keskenään.

— Näittekö ehkä kuolleen naisen, tutkistelin minä.

— Ihmeen kaunis olento hän oli. Kuitenkin näytti hän ulkolaiselta. Varmaan paleltui kuolijaaksi kovassa lumipyryssä.

— Tyttö tahtoi päästä rakastettunsa luokse, minä ajattelin. — Oi lempi, tuo puhdas lempi!

Tartun lakkiini ja kuljen ulos kaupungista kirkkotarhaan. Siihen aitaukseen, johon rikolliset ja itsemurhaajat haudataan, oli heille kummallekin toistensa viereen valmistettu leposija. Mitä huolivat he ympäristöstään? He olivat kumminkin viattomia.

Villi ruusuköynnös tunkeuu pensaikosta peittäen molemmat kummut tiheäkukkaisilla oksillaan. Se kertoo kummun alla lepääville heidän ensi kohtauksestaan arolla. Kaikki on hiljaista. Vaan yksi huokaus kuuluu. Se on minun sydämmeni, joka vielä uskoo rakkauden voimaan.

Kesäyönunelma! — — —