SISÄLLYS:

1. Korea alku. 2. Kuningas Eerik. 3. Prinsessat. 4. Yrjö Pietarinpoika. 5. Juhana herttua. 6. Sinunko vai minun? 7. Ensimäinen yhteentörmäys. 8. Kuningatarta etsitään. 9. Maunu herttua. 10. Etsimistä jatkuu. 11. Sotaa ja vainoa. 12. Taistelija toisella alalla. 13. Muistorikas kohtaus. 14. Mielenhäiriö alkaa. 15. Kun hullut raivoavat vapaasti. 16. Viimeinen yritys. 17. Mitä vähäpätöinen voi. 18. Sovinto. 19. Sotaa ja juonia. 20. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa.

1.

KOREA ALKU.

Ei koskaan ollut elämä ja liike ollut Upsalassa suurempi kuin 28:ntena kesäkuuta 1561. Koko edellisen yön oli suuria ihmisjoukkoja ajaen, ratsastaen ja käyden kulkenut kaupungin läpi ja asettunut majailemaan jumala ties mihin. Kimpsuineen kampsuineen he vain katosivat pieniin, vähäpätöisiin taloihin, joilla näytti olevan erinomainen kyky ottamaan suojiinsa kuinka monta hyvänsä. Näiden jälkeen tuli toisia joukkoja, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka vuorostaan hävisivät samoihin tai muihin paikkoihin.

Suurempiin taloihin tuli arvokkaampia vieraita hevosineen, palvelijoineen, ja niissä tuli sekamelska ja tungos vielä pahemmaksi, sillä kaikkialla näytti tulleen säännöksi, että jokaisen, joka etsi kattoa päällensä, piti saaman sen. Ne, jotka tahtoivat nukkua, voivat sen tehdä nojautuen toisiinsa; mitään kaatumisen vaaraa ei ollut, siihen ei ollut tilaa.

Ne onnelliset, joilla oli ajoneuvot, jäivät niihin; niissä syötiin mukana tuoduista eväskonteista ja niissä pukeuduttiin lähestyviä juhlamenoja varten.

Mutta kaikkialta kaduilta ja pihoista, asuinhuoneista ja talleista sekä vartavasten pystytetyistä teltoista kuului rupatusta ja naurua, kysymyksiä ja vastauksia, hevosten hirnuntaa, aasien kiljuntaa, koirien vinkumista, voitelemattomien pyörien kitinää, porttien ja ovien pauketta sekä sen ohessa kirouksia Saksan, Hollannin, Itägöötanmaan, Smålannin, Tanskan ja Tukholman kielillä ja murteilla; olipa puolalaisia ja ranskalaisiakin sanoja joukossa, niin että otappa tuosta kaikesta selvää.

Silloin pamahti muutama kumea laukaus.

Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten huudettiin kuin yhdestä suusta: "Nyt ne tulevat!" ja porteista sekä sivukaduilta tulvaili suuria ihmisjoukkoja; siinä tungettiin ja tyrkittiin, huudettiin ja itkettiin, mutta eteenpäin piti jokaisen pääsemän, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä.

Uteliasten joukossa oli nuori huovi vaimoineen; kumpikin talutti lasta kädestä, ja he pyrkivät kaikin voimin eteenpäin.

"Minä pelkään, että he likistävät kuoliaaksi tyttöriepuni", sanoi vaimo hengästyksissään, "kun tunkeilevat niin kauheasti."

"Pidetään häntä välissämme, muuten hänet tallataan", vastasi mies.

Vaimo teki niinkuin neuvottiin, ja 13-vuotias kuolonkalpea tyttö nojasi päätänsä häneen.

"Miten on laitasi, Kaarina?"

"Minä tahdon kotiin", nyyhkytti tyttö.

"Etkö tahdo nähdä kuninkaan kruunausta niinkuin kaikki muutkin?" sanoi isä.

"Olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme kuulleet puhuttavan siitä", virkkoi äiti.

"Enkö ole sanonut kuninkaan kirjeessään ilmoittaneen tahtovansa, että jokaisen, ylhäisen ja alhaisen, miehen ja vaimon tulee olla läsnä kruunauksessa, ja kun minulla on lupaus henkivartijastoon pääsemisestä, voinen tuskin niskoitella korkeata esivaltaa vastaan, sillä sen voisin saada päälläni maksaa."

"Mitä niin korkea herra meistä huolisi!"

"Isä, isä, auta!" ähkyi poika toisella puolella.

"Niin, mutta nyt ne tekevät kai lopun pojasta", vaikeroi äiti, "etkö voisi ottaa häntä syliisi."

"Se on pieni asia." Ja kunnon huovimme otti pojan käsivarrelleen ja heitti hänet hartioilleen; siellä hän istui pian hajareisin, isän pää jalkojensa välissä, ja pyyhittyään vedet silmistään ja tukan otsaltaan hän huusi:

"Hurraa! Täältäpä voi nähdä kaikki. Tuolla ne tulevat joen itäpuolella."

"Niin, ruotsalaisten ja saksalaisten herrain piti menemän Flöthesundiin hänen majesteettiansa vastaan", sanoi huovi.

"Kas, kas, noin paljon huoveja", huudahti poika.

"Niitä on muutama tuhat", vastasi isä.

"Ja ne, jotka tulevat niiden jäljessä, hohtavat kuin puhtain hopea. Katsokaa tuollaisia keihäitä ja tapparoita."

"Ne ovat musketöörejä."

Silloin kuului rumpujen pärrytys ja torvien toitotus.

"Niin jumalattoman paljon hevosia", huudahti poika, "ja miehillä on punaiset hameet."

"Se on matkapuku", selitti eräs vanha mies, joka seisoi aivan vieressä ja jo ennenkin oli tarkastellut eloisaa poikaa. "Ne, jotka tulevat edellä, ovat kuninkaan; minä en voi niitä laskea, mutta niitä pitäisi oleman neljätoistasataa."

"Nyt tulee sieltä kaksi paljain päin", huomautti poika, "ja heidän jäljessään… kuulkaa semmoista toitotusta ja pärrytystä."

"Ne ovat airuet, torvensoittajat ja rummuttajat, jotka ratsastavat vierasten lähettilästen edellä."

"Se, joka ratsastaa ensimäisenä, on Pommerin herttua", huudahti huovi, "hänet minä tunnen."

"Airuita on noin kaksikymmentä, ja jokaista seuraa yksi valtakunnan neuvoksista", selitti vanhus.

"Kuinka koreita he ovat… kuinka paljon töyhtöjä ja vitjoja!" huudahti poika aivan hurmaantuneena.

"Katso nyt niitä, jotka tulevat näiden perässä", sanoi vanha mies; "siinä tulevat kuninkaan kamarijunkkarit ja kamreerit sekä heidän jäljessään kaksi airutta, nekin paljain päin."

"Ja senjälkeen kahdeksan torvensoittajaa ja kaksi paria vaskirumpuja. Voi, semmoista hälinää!" huudahti poika.

"Nyt tulevat valtakunnan arvokkaimmat herrat; se on yliairut, joka ratsastaa heidän edellään, mutta katso nyt, tuolla tulee marski paljastettu miekka kädessään."

"Kuningas, nyt tulee kuningas!" huudettiin joka puolelta, ja tungos tuli, mikäli mahdollista, vielä pahemmaksi.

Maunu ja hänen vaimonsa työnnettiin melkein hevosiin asti, mutta Jens istui tyynenä isän olkapäillä tuijottaen ymmällään kuninkaan hovipoikiin, jotka punaisissa samettimekoissaan ratsastivat kullatuilla tamineilla varustetuilla skoonelaisilla hevosilla.

Näiden jäljessä tuli kuningas ratsastaen harmaansinervällä hevosella, joka oli koristettu kauniimmilla ja komeimmilla töyhdöillä. Itse oli hän puettu liivinuttuun, johon oli niin tiheään neulottu helmiä ja jalokiviä, ettei voinut nähdä edes mitä kangasta se oli. Samoin hattu ja miekkavyö ihan loistivat, niin paljon oli niissä kalliita kiviä.

Kuninkaan lakeijat, jotka juosten seurasivat kulkuetta, olivat puetut valkoisiin, mustalla sametilla reunustettuihin samettiröijyihin. Henkivartijain mustaan samettipukuun oli rinnan ja selän puolelle hopealla neulottu kirjaimet E.R [Ericus Rex = Eerik kuningas. Suomentajan muist.] ja niiden päälle kruunu.

Kuninkaan jäljessä tulivat ruhtinaat: Juhana herra, Suomen herttua, Maunu herra, Itägöötanmaan herttua, ja Kaarle herra, Södermanlannin herttua, kukin lakeijainsa ja henkivartijainsa ympäröimänä.

Senjälkeen tuli Ruotsin aatelisto ja saksalaiset junkkerit palvelijoineen, tarkk'ampujat ja valtakunnan lippu. Vuorelta ammuttiin herkeämättä; arkkipiispa ja muut piispat olivat hänen majesteettiansa vastassa, ja kun hän siten oli saapunut linnan portille, pysähtyivät huovit tie- ja katuvieriin, mutta kaikki herrasväki, sekä ruotsalainen että saksalainen, seurasi kuninkaallista majesteettia linnaan.

Kansanjoukko oli tunkeutunut jäljessä niin kauas kuin oli päässyt; nyt se hajaantui kaikkiin suuntiin; sinä päivänä, ei enää ollut mitään nähtävää.

Maunu laski Jensin kadulle lausuen: "Nyt saat käydä omin jaloin."

"Jospa olisin kuninkaan hovipoika", vastasi tämä, "hei kuinka minä ratsastaisin."

"Äiti, minä näin kuninkaan, ja hän nyökäytti päätään minulle", sanoi tyttö, "ja minä vastasin.",

"Sen olet ehkä uneksinut", tuumaili äiti, "mutta nyt menemme saamaan jotakin suuhumme."

Mukanaan tuomansa eväskontin olivat he piilottaneet erään tallin seimeen, mutta kun perheen piti asettuman aterioimaan, talutti renki hevoset talliin; he saivat lähteä muualle, siellä ei ollut sijaa heille.

"Mennään kaupungin ulkopuolelle", sanoi Maunu. "Nyt voi oleksia joka pensaan juuressa."

He olivat juuri lähtemäisillään, kun vanhus taas seisoi heidän edessään.

"Minne matka?" kysyi hän.

"Metsään syömään ja nukkumaan."

"Seuratkaa minua, saatte tilaisuuden kumpaiseenkin."

"Mutta jopa olette kummallinen", sanoi Maunu vähän pelokkaasti. "Ette edes tunne meitä."

Vanhus nauroi. "Sanokaa minua Simon mestariksi", vastasi hän. "Minä olen kuninkaan kultaseppä. Minulla ei ole tuttuja kaupungissa, ja sentähden voin kernaasti puhella teidän kanssanne."

Näin sanottuaan otti hän poikaa kädestä lisäten: "Seuratkaa nyt, ettemme eksy toisistamme."

Ei siinä ollut miettimisen aikaa; Simon mestari ja Jens pujottelivat niin näppärästi tulevien ja menevien, ajavien ja ratsastavien välitse, että Maunu ja Inga, joilla oli tyttö välissään, vaivoin saattoivat heitä seurata.

He poikkesivat itäpuolelle eräälle sivukadulle, jolla oli verrattain vähän väkeä; siellä he pysähtyivät erään matalassa aitauksessa olevan portin eteen, Simon mestari otti suuren avaimen taskustaan ja aukaisi sen viitaten seuralaisiansa tulemaan sisään sekä sulki taas portin sisäpuolelta.

He olivat pienessä puutarhassa, jossa oli paljon kukkia ja puita.

"Kuinka täällä on näin tyhjää?" rohkeni Maunu kysyä.

"Talon omistaja ei tahdo tänne vierasta väkeä."

"Hän on luultavasti joku suuri herra", tuumaili Jens.

"Kuningas."

Ei salaman iskukaan olisi saanut suurempaa hämmästystä aikaan; neuvottomina he katselivat toisiaan, eikä kukaan uskaltanut virkkaa sanaakaan.

Puutarhan ylisessä päässä oli pieni taiteellinen rakennus, joka muistutti ylösalaisin käännettyä porkkanaa tai kirkontornia.

"Missä kirkko on, äiti?" kysyi Kaarina.

"Luultavasti maan alla", kuiskasi tämä.

Simon mestari aukaisi pienen sivuoven ja käski vierastensa astua sisään.

He tulivat jotenkin suureen, vilvakkaan huoneeseen, jossa oli monta pientä ikkuna-aukkoa; katto oli suurista palkeista, seinät höylätyistä laudoista, ja niissä oli hiilipiirustuksia, joiden merkitystä vastatulleet vieraamme eivät voineet käsittää.

Eräässä nurkassa oli suuri liesi, vastaisella puolella kaappi, joka täytti puolen seinää. Keskellä lattiaa oli pitkulainen, yksinkertainen puupöytä ja sen ympärillä useita tuoleja, joissa oli korkeat selkänojat. Siinä koko kalusto.

"Syökäämme nyt; istukaa, hyvät ystävät", sanoi Simon mestari mennen kaappinsa luo, jonka aukaisi ottaen sieltä esiin yhtä ja toista.

Maunu nyhjäisi Ingaa kylkeen, ja nälkä lopetti pian kaikki epäilykset; eväskontti avattiin, ja Maunun linkkuveitsellä leikattiin ahkerasti leipää ja silavaa, kunnes jokainen oli saanut itselleen riittävän viipaleen.

Simon mestari oli kantanut pöydälleen lintupaistia, lyypekkiläistä liikkiötä, voita, hienoa leipää ja kaksi pulloa viiniä; hänelläkin näytti olevan hyvä ruokahalu, hän söi ja joi sanaa puhumatta, luoden aina silloin-tällöin salavihkaa silmäyksen toisella puolen pöytää istuviin vieraisiinsa.

Kun kiivain nälkä oli tyydytetty, alkoi huoviperhe kuiskutella keskenään; janon vaatimukset alkoivat nyt käydä tuntuviksi.

"Oven ulkopuolella on sanko, ja lähteen löydät kyllä", sanoi Simon mestari Jensille.

Tämä kiirehti sukkelaan ulos.

"Tule tänne, Maunu, saat pikarillisen viiniä."

Maunu kumarsi raapaisten lattiaakin jalallaan; sitten hän astui hämillään lähemmäksi. Mutta kun hän oli tyhjentänyt lasin, maiskutti hän suutansa ja sanoi: "Sehän oli oikein taivaallista."

"Tule sinäkin, Inga, saamaan."

Inga niiasi ja hypisteli esiliinaansa.

Viini oli antanut Maunulle uutta rohkeutta, ja hän sanoi:

"Älä ole tyhmä, Inga, et semmoista toiste eläissäsi saa."

Kun Inga oli tyhjentänyt lasinsa, levisi iloinen hymyily hänen kasvoilleen.

"Se oli viiniä se", sanoi hän.

"Kaarinakin saa maistaa sitä."

Pieni, kaino tyttö ei tahtonut mennä Simon mestarin luo, äidin täytyi ottaa viinilasi ja antaa se hänelle; mutta juotuansa reipastui hänkin, meni itsestään mestarin luo, ojensi kätensä ja lausui:

"Kiitoksia paljon!"

Sillä aikaa oli Jens tullut vesisankoineen. Isännän viittauksesta meni hänkin saamaan osansa, mutta juotuansa ei hän jättänytkään maljaa heti takaisin, vaan piti sen suunsa edessä saadakseen viimeisenkin pisaran.

"Sinähän haluaisit saada enemmän", sanoi Simon.

"Niin", vastasi poika ja astui askeleen lähemmäksi.

"Odotahan; kas tässä, Inga äiti, jakakaa keskenänne mitä aamiaisestani on tähteitä. Tässä pullossa on vielä viiniä teille jokaiselle; älkää pelätkö, ei se päihdytä."

Senjälkeen meni hän puutarhaan kukkiensa luo jättäen vieraansa rauhassa tyhjentämään ruokapöytää. Niin hienoja ja oivallisia ruokia he eivät olleet koskaan maistaneet, ja kun he lopuksi saivat viinin, niin oikeinpa he kuvailivat olevansa paratiisin yrttitarhassa.

Kaarina nukkui heti Ingan polville. Maunu pani eväskontin päänsä alle, äiti nojautui häneen, ja kohta olivat kaikki kolme umpi-unessa; mutta Jensillä ei ollut halua siihen, hän meni puutarhaan ja löysi pian Simon mestarin, joka juuri oli ulos lähtemässä.

"Mitä, oletko sinä täällä taas?" kysyi hän katsoen suopeasti kaunista poikaa.

"En minä tahdo nukkua", vastasi tämä, "minä tahdon ulos katsomaan, minkätähden ne taas niin ampuvat."

"Tulehan mukaan, niin saat nähdä sekä kuningattaren että prinsessat."

Jens ei vitkastellut, ja käsikädessä he lähtivät linnaan päin.

"Onko kuningaskin mukana?" kysyi poika.

"Ei, hän on linnassa; siellä puhalletaan pasuunaa ja leikitään kaikenmoisia leikkejä kuninkaallisen majesteetin huviksi. Katsoppas, tuolla ne tulevat mäkeä alas; pysähdytään tähän, niin näemme ne paraiten."

Ja Jens näki pitkän kulkueen herroja ja naisia ratsastavan hiljalleen eteenpäin. Ympärillänsä kuuli hän puheltavan:

"Tuo on leskikuningatar, niin nuori ja kaunis; katsoppas, hän pyyhkii silmiänsä… niin, niin, hänen onnensa oli lyhyt…"

"Tuo tuossa on neiti Sofia; no hänestä ei ainakaan voi sanoa, että hän on surullinen."

"Sen kyllä luulen", arveli toinen, "hänellähän on lemmittynsä aivan lähellänsä. Katso, kuinka rakkaita silmäyksiä Maunu herra heittää häneen; hän tuumii kai pian viedä hänet kanssansa Saksiin."

"Tuo on prinsessa Cecilia; hyi sitä ilkiötä! Hän on kauniin niistä kaikista."

"Hänen tähtensä ei prinsessa Elisabet ehkä olekkaan matkassa."

Kultaa ja helmiä, kalliita kiviä ja kimaltelevia töyhtöjä, kaikki nämä ilta-auringon valaisemina saattoivat tuon loistavan kulkueen melkein tenhoavaksi. Haudan hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, joka suu auki katseli, kun korkea herrasväki kulki linnaan tykkien jymistessä; kohta sen jälkeen tuli sieltä yliairut ja suuri joukko sotilaita.

Airut pysähtyi ensin linnanpihalle, sitten kaupungin kaikille kaduille, ja kuulutti kaikkialla kuninkaallisen majesteetin rauhan.

"Nyt menemme kotiin", sanoi Simon mestari, "omaisesi ehkä kummastelevat, mihin sinä olet joutunut."

"Minä luulen, että he makaavat", vastasi poika.

Mutta matkalla hän oli aivan uupumaton utelemaan huomispäivän tapauksia, tulisiko "huomenna vielä koreampaa kuin tänään".

"Huomenna", sanoi Simon mestari, "menevät ensin kuninkaan veljet linnaan herttuallisissa pukimissaan, joihin kuuluu helmillä ja jalokivillä koristettu nuttu ja sen päällä musta samettikaapu sekä kruunu päässä. Kun he saapuvat kuninkaallisen majesteetin luo, tulee heidän kumartaa syvään ja tervehtiä häntä herranaan, kuninkaanaan ja korkeana esivaltanaan. Sitten tulee heidän toivottaa hänelle pitkää hallitusaikaa, luvata hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja vahvistaa se alamaisella ja ruhtinaallisella valallansa.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on tämän kaiken armollisesti vastaanottanut, tulee vierasten valtain lähettilästen, Saksin herttuan Maunun ja valtakunnan neuvosten olla saapuvilla sekä seurata kuningasta kirkkoon."

"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi poika.

"Sen kerron kohta. Tie linnasta kirkkoon ja aina kuoriin asti on verhottu punaisella veralla, ja molemmin puolin on huoveja vartijoina. Kello kolme lähtee kuningas linnasta, ja silloin ovat sekä hän että herttuat ja kaikki ritarit ja herrat vielä koreampia ja vielä enemmän jalokivissä kuin tänään."

"Mimmoisissa vaatteissa on kuningas?"

"Väljässä liivinutussa, joka on koristettu jalokivillä. Kuninkaallisen majesteetin pään päällä kannetaan punaista samettitelttaa, joka on taiteellisesti kirjaeltu helmillä ja kultanapeilla; sitä kantaa neljä kamarijunkkaria neljän tangon päässä. Lakeijat, jotka tulevat jäljessä, ovat puetut punaiseen, kullalla nyöritettyyn samettiin, selkä- ja rintapuolellaan on heillä Göötan vaakuna kullatusta hopeasta. Henkivartijoilla on selässään ja rinnallaan pyöreä kilpi, siinä kruunu helmistä ja kullasta sekä symboli: Jehova cui vult dat, joka merkitsee: Jumala antaa kelle tahtoo. Sivuille on myöskin helmistä ja kullasta neulottu kirjaimet E.R."

"Ovatko ne kaikki yhtä koreita?"

"Kamarijunkkareilla, hovipojilla ja ylemmillä sihteereillä on mustat samettinutut, joissa on kultakoristeet kauluksessa ja rinnassa."

"Käveleekö kuningas kirkkoon?"

"Kävelee, mutta ensin tulee Saksin herttua, hänen jäljessään neljä airutta hopeasauvat kädessä, senjälkeen kreivi Gösta Juhonpoika kantaen kulta-avainta, herra Birger Niilonpoika kultaomenaa, herra Peder Brage valtikkaa, herra Sten Eerikinpoika kruunua ja lähinnä hänen majesteettinsa edellä herra Svante Sture kantaen valtakunnan miekkaa. Kuninkaallisen majesteetin jäljessä astuu viisi nuorta herraa kantaen kirkkoon niitä vaatteita, joita kuningas tarvitsee kruunauksen aikana.

"Tämän jälkeen tulevat herttuat ikänsä mukaan ja täydessä juhlapuvussaan lakeijoineen, henkivartijoineen ja palvelijoineen, sitten valtakunnan neuvokset, lähettiläät ja aatelisto yleensä, kaikki samassa järjestyksessä kuin ratsastaessaan kaupunkiin."

"Minä näen heidät, minä näen heidät", huusi vilkas poika.

Näyttipä Simon mestarikin näkevän ne; hän tirkisti eteensä ja jatkoi:

"Kirkon ovesta menevät ensimäiset sisään, mutta arkkipiispa Laurentius ja kaikki piispat ottavat messupuvuissa kuninkaallisen majesteetin vastaan sanoen: Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hosianna korkeudessa! Sitten pidetään rukous.

"Senjälkeen menee kuningas kirkkoon, hänen edellään käyvät piispat laulaen responsoriumia, hän astuu kuorin puolelle kuninkaalliselle istuimelleen, herttuat pysähtyvät vähän ulommas heille määrätyille tuoleille. Sitten tulee leskikuningatar mustassa samettipuvussa neitosineen ja rouvineen, senjälkeen neidit, kuninkaan sisaret, puvut kultakankaista ja kruunut päässä; urut soivat, ja kirkkopiha on täynnä sotilaita."

"Mistä tiedätte tuon kaiken?" kysyi poika ihmetellen.

"Senjälkeen saarnaa arkkipiispa, kuningas menee kuoriin, jossa kaikki on verhottu punaisella veralla, ja tämä tapahtuu samoilla juhlamenoilla ja ohjeilla kuin ennenkin; sitten astuu hän alttarin oikealle puolelle valmistettuun kamariin, joka on verhottuna silkkikankaalla. Sillaikaa laulavat kuorilaulajat ja torvet soivat.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on muuttanut vaatteensa, tulee hän kamarista kantaen käsissään kullattua maljaa täynnä saksalaisia taalereita; sen hän asettaa alttarille piispojen kesken jaettavaksi; kuninkaallinen majesteetti menee rukoustuoliin, polvistuu ja rukoilee, samoin piispat alttarilla sekä koko seurakunta kuorissa ja sen ulkopuolella.

"Vexiön piispa, Niilo herra, nousee saarnastuoliin ja kehottaa valtakunnan säätyjä rukoilemaan Jumalalta siunausta siihen toimitukseen, joka nyt on tapahtuva. Taas pidetään rukous. Geflen piispa puhuu Roomalais-epistolan 13:nnen luvun johdosta, ja arkkipiispa kysyy kuninkaalliselta majesteetilta, tahtooko hän valalla sitoutua noudattamaan niitä artikkeleita, jotka hän luettelee:

"Pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, puolustamaan ja voimassa pitämään oikeata uskontoa, poistamaan kaikki väärät opit, kerettiläisyyden, valheen ja Jumalan pilkkaamisen.

"Kuningas vastaa tähän: tahdon.

"Rakastamaan ja kunnioittamaan alamaisiasi, köyhiä ja rikkaita, pitämään pyhinä Ruotsin lait sekä suojelemaan ja varjelemaan kaikenlaista väkivaltaa ja vääryyttä vastaan kaikkia, jotka elävät hyvin ja ovat hurskaita, mutta sitävastoin kurittamaan ja rankaisemaan jokaista, joka pahoin tekee ja rikkoo lakia.

"Kuninkaallinen majesteetti vastaa: tahdon.

"Sitten tekee kuninkaallinen majesteetti valansa, jonka arkkipiispa hänelle sanelee, sekä sanoo lopuksi:

"Kaiken tämän tahdon Jumalan avulla pitää.

"Arkkipiispa lukee vielä rukouksen, senjälkeen riisutaan kuninkaallinen majesteetti miehustaan asti ja hän on polvistuneena rukoustuoliinsa piispan voidellessa häntä ensin rinnan puolelta ja koko ajan rukoiltaessa.

"Senjälkeen voidellaan hartiat ja olkapäät, vihdoin käsivarret ja kädet. Mutta kun kuninkaallinen majesteetti on voideltu ja häntä taas puetaan, lukee arkkipiispa vieläkin rukouksen. Kuningas puetaan valkeaan liivinuttuun, piispa vetää hansikkaat hänen käteensä, panee sormuksen hänen sormeensa ja sitoo miekan hänen vyöllensä rukoillen koko ajan.

"Sitten puetaan kuninkaallinen majesteetti suureen kuninkaalliseen viittaan, ja hän seisoo miekka kädessä, kun pastori Hannu Tukholmasta selittää Mattheuksen ev. 16:nnen luvun. Sitten saattavat arkkipiispa oikealla ja Peder herra Vesteråsista vasemmalla puolella kuninkaan teltan alla rukoustuolista kuninkaalliselle istuimelle, joka seisoo korkealla paikalla keskellä kuoria ja on kallisarvoisesti koristettu sekä peitetty punaisella veralla; tuoli ja sen alusta ovat verhotut kultakankaalla.

"Valtaistuimen yläpuolella riippuu silkkiteltta, siinä valtakunnan vaakuna ja muita koreuksia. Kun kuningas istuu valtaistuimella, sekä ruhtinaat, valtakunnan neuvokset ja piispat seisovat siinä ympärillä, ottaa arkkipiispa kruunun Sten herralta, panee sen kuninkaallisen majesteetin päähän ja rukoilee.

"Tämän jälkeen tervehtivät kaikki häntä kuninkaanansa, ja kansa riemuitsee ja huutaa.

"Sitten antaa piispa hänelle valtikan, omenan ja viimeksi valtakunnan miekan, aina rukoillen ja Jumalaa avuksi huutaen."

Simon mestari pyyhki otsaansa; hän oli aivan hiessä ja näytti kokonaan unohtaneen pienen ihmettelevän kuulijansa.

"Kun kuningas sitten majesteetillisena istuu valtaistuimella", jatkoi hän, "pitäen valtakunnan miekkaa oikeassa kädessään sekä omenaa ja valtikkaa vasemmassa, ja katsoo suosiollisesti seurakuntaa ympärillänsä, huutaa airut, joka seisoo korokkeella valtaistuimen takana:

"Nyt on suurivaltaisin, jalosukuinen ruhtinas ja herra Eerik XIV voideltu ja kutsuttu Ruotsin kuninkaaksi.

"Tämä huuto kaikuu kirkossa kahdesti, ja aatelisto ynnä rahvas vastaavat:

"Jumala suokoon kuninkaallemme onnea, autuutta ja pitkän hallitusajan!

"Torvet soivat kirkossa sekä ulkona, ja ampuminen alkaa.

"Arkkipiispa lukee siunauksen alttarilta, ja sitten on kaikki hiljaa.

"Silloin astuu Juhana, Suomen herttua, kuninkaan luo, polvistuu, ottaa kruunun päästänsä, lupaa kuninkaalliselle majesteetille kuuliaisuutta ja apua vahvistaen sen ruhtinaallisella valallansa käsivarsi kohotettuna ja sormi ojennettuna taivaaseen päin, kanslerin sanellessa hänelle.

"Valan vannottuansa astuu hän lähemmä valtaistuinta ja polvistuu taas, jolloin kuningas ojentaa hänelle kätensä armonosoitukseksi, koskettaa häntä poskeen ja pyytää häntä nousemaan ylös; silloin hän taas tekee syvimmän kumarruksensa ja poistuu.

"Samoin tekevät herttuat Maunu ja Kaarle; jälkimäinen on kuitenkin liian nuori valaa vannomaan, jonka tähden kuninkaallinen majesteetti antaa hänen suosiollisesti mennä.

"Lopuksi tapahtuvat kreivi- ja vapaaherranimitykset, mutta niiden kanssa ei minulla ole mitään tekemistä."

Simon mestari henkäisi syvään. "Ajatteleppas, etten takertunut missään", tuumi hän, "nyt voin olla varma huomispäivästä."

Silloin sattuivat hänen silmänsä töllistävään ja ihmettelevään Jensiin, ja hän naurahti makeasti. "Minun tulee valvoa kirkossa huomenna, ymmärrätkö, ja nyt olet saanut tietää miten kaikki tapahtuu. Mutta ei sinun kannata koettaa päästä sinne."

Heidän palatessaan kotia oli huoviperhe vielä sikeässä unessa.

"Kellarin etehisessä vasemmalla puolen on heiniä; jos tahdot itsellesi ja omaisillesi valmistaa vuoteen yöksi, niin nouda niitä tänne minkä katsot tarpeelliseksi", sanoi Simon mestari.

Poika meni heti ulos, ja kun hän tuli takaisin heinämyttyineen, näki hän vanhan Simonin istuvan ikkunanloukossa sikeässä unessa.

Jens toi mytyn toisensa perästä, ja kun hän arveli niitä riittävän, oli hänellä täysi työ saada isää ja äitiä sen verran hereille, että he voivat siirtyä kovalta makuusijaltaan pehmeämmälle.

Pojalla itsellään ei ollut pienintäkään nukkumisenhalua; kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, oli niin pannut liikkeelle hänen nuoren mielikuvituksensa, että hän vain näki kulkueita ja kuninkaan valtaistuimellansa sekä kuuli rumpujen pärrytystä, torvien toitotusta ja ampumista.

Yö oli kirkas ja valoisa, Yhdestä pienestä ikkunaluukusta näki poika pieneen puutarhaan, jossa kukat olivat ikäänkuin vahtimassa, ettei kukaan saisi häiritä rauhaa sisällä. Silloin näki hän portin avautuvan ja tumman varjon tulevan sisään; portti sulkeutui taas, ja Jens kuuli hiekan narisevan, kun varjo nopein askelin läheni. Poika ei pelännyt, mutta hän oli utelias tietämään mitä nyt seurasi.

Vieras astui huoneeseen; ensi silmäyksellä hän huomasi lattialla-makaajat, sillä hän meni sinne, kosketti heitä keveästi jalallansa sekä mutisi sanoja, joita Jens ei ymmärtänyt. Sitten hän meni suoraan Simon mestarin luo, töykkäsi häntä jotenkin armottomasti tiuskien kiivaita vieraskielisiä sanoja.

Vanhus hypähti nopeasti ylös, pyyteli anteeksi, sen näki hänen liikkeistään, sillä sitäkään ei Jens voinut ymmärtää, mitä hän vastasi.

Äskentullut osoitti taivasta kohden, ensin kuin sattumalta, sitten hän tempasi Simon mestarin pystyyn, osoitti erästä tähteä, ja nyt kuohuivat sanat kuin koski, joka on särkenyt sulkunsa.

Vanha Simon esiintyi aluksi ainoastaan kuuntelijana, mutta sitten puhui hänkin, aluksi ikäänkuin kysellen itsekseen, pian aina kiivaammin ja kiivaammin, kunnes lopulta molemmat puhuivat yhtä nopeasti.

Koko keskustelu kävi melkein kuiskaamalla, käsivarsien ankarasti liikkuessa, luulipa Jens huomaavansa, että vieraan silmät oikein säkenöivät. Yhtaikaa juoksivat molemmat kaapille, jonka Simon aukaisi… Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kadonneet.

Hämillään tuijotti poika sinnepäin, mutta pian voitti uteliaisuus taaskin ja hän riensi jäljestä katsomaan, olivatko he piiloutuneet kaappiin. Silloin hän huomasi kaapissa sisällä pitkän valojuovan… hän epäili vähän, mutta sitten hän ryömi varovasti sisään tunnustelemaan, polttaisiko tuo…

Silloin hän keksi oven, joka oli vain puoleksi suljettu. Sieltä valo tuli… se tuntui aivan liikkumattomalta, mutta poika kuuli kaukaa ääniä; hän tunsi ne hyvin ja halusi kovin tietää, mitä niillä oli tuolla sisällä. Taas rupesi hän varovasti koettamaan ovea auki… vihdoin hän huomasi, että se meni seinään sisään, ja nyt hän näki pitkät rappuset; sieltä ylhäältä ääni tuli.

Uskaltaisikohan? Eiväthän he voisi muuta kuin lyödä häntä, ja hän oli kyllin nopsa pakenemaan, niin etteivät he koskaan saisi häntä kiinni. Hei vaan, ei mitään arkuutta! Ja sukkajaloin, aivan äänettömästi hiipi rohkea poika rappusia ylös.

Niin varmoja olivat miehet siitä, ettei kukaan heitä yllättäisi, etteivät he edes noudattaneet niin paljon varovaisuutta, että olisivat sulkeneet oven. Jens näki, kuinka molemmat työskentelivät jonkun suuren esineen ääressä lähellä ikkunaa, miten he tirkistivät siihen sovittaen silmänsä aivan erääseen reikään, joka oli esineen kapeammassa päässä.

Oliko se loihtimista vai mitä se oli?

Silloin hän huomasi jotakin korkeata, jonka suuri valkea verho peitti. Jos hän voisi päästä piiloon tuon alle, eivät he voisi häntä huomata. Varovaisuutta vain, kun he katsovat toisaalle. Yks, kaks! Nyt se on tehty, ja Jens oli ryöminyt lakanan alle, joka verhosi korkeita puutelineitä ja niiden edessä olevia jotenkin korkeita rappusia.

Täällä oli hän varmassa turvassa, mutta hän ei saanut selvää siitä, mitä miehet tekivät, eikä ymmärtänyt sanaakaan, mitä he puhuivat… Jospa kiipeäisi tikapuita ylös? Sanottu ja tehty! Ylhäällä puutelineillä hän huomasi kaksi reikää, joista aivan parahiksi sopi molemmin silmin katsoa; nyt hän toki käyttäisi silmiäänkin, se oli varma.

Molemmat miehet jatkoivat tähystelyään astrolabioon ja tekivät toisilleen huomautuksiansa milloin ranskaksi, milloin ruotsiksi.

"Minä sanon teille, että taivaan merkit ovat yhtä epäsuotuisat kuin sinäkin yönä, jolloin kuningas syntyi", sanoi vieras, joka oli kuuluisa tähtien selittäjä Dionysius Beureus.

"Jos vaara uhkaa, eikö ole sitten mitään mahdollisuutta estää sitä?" kysyi Simon mestari.

"Jos voisi löytää sen, jonka tähti tällä hetkellä kohtaa kuninkaan tähden, olisi pelastus mahdollinen, mutta minun taitoni ei riitä siihen."

"Joku suuri ja loistava tähtikö?"

"Ei, vaan niin pieni ja vähäpätöinen, ettei taivas eikä maa kärsisi siitä, jos se menisi pirstaleiksi, ja tällä omalla kädelläni minä kernaasti" — hän teki kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vääntää niskat joltakin.

Simon mestari laski sormensa nenälleen ja näytti miettivältä. "Kummallista", mutisi hän, "hyvin kummallista, mutta ei suinkaan mahdotonta."

"Mitä tarkoitatte?"

"Herra ja mestari, te olette itse opettanut minulle, että tähti kuvastuu silmässä, ja nyt minä olen…"

"Mistä tiedätte, että se on juuri tuo tähti?" kysyi vilkas ranskalainen hyvin kiihkeästi.

"Minä näin viime yönä, että se tulisi himmentämään kuninkaan tähden, ja nyt se on tapahtunut; katsokaa itse!"

Beureus asetti silmänsä kaukoputkeen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin hän taas jätti tähystyksensä.

"Mieskö vai nainen?" kysyi hän.

"Voivat olla molemmatkin; olen löytänyt samat merkit neljässä silmäparissa."

"Se todistaa, että kaikki käyvät yhteen ja tulevat siten paljon vahvemmaksi."

"Voima voi ilmaantua eri tavoilla."

"Mitä väkeä he ovat?"

"Halpa huoviperhe, mies, vaimo ja kaksi lasta, jotka ovat tulleet tänne juhlaa katsomaan."

"Vaimo on kai nuori ja kaunis?"

"Sitä ei voi sanoa."

"Se on siis mies?"

Simon pudisti päätänsä. "Pojassa ilmenee tähti paljon voimakkaampana, hänessä tuntuu olevan enemmän eloa kuin muissa yhteensä."

"Missä hän on?"

"Tuolla alhaalla huoneessa; enempiä tiedusteluja varten toin heidät tänne, ja nyt he nukkuvat kaikki tyynni."

"Minä menen alas katsomaan heitä." On jo sanottu, että keskustelu kävi osittain ranskaksi, mutta Jens käsitti melkein vaistomaisesti, että hän itse ja hänen vanhempansa olivat sen esineinä.

Ranskalaisen vilkkaat liikkeet ja terävät mustat silmät vaikuttivat häneen yhtä magneettisesti kuin kalkkarokäärme, ja melkein tietämättänsä hän tuijotti kauhistuksissaan ja peloissaan alhaalla-seisovia.

"Minä annoin heille makeata viiniä", sanoi Simon hymyillen, "ja se vaikutti kaikkiin paitsi poikaan, mutta nyt nukkuu hänkin luullakseni".

Näin sanoen hän otti lampun ja nosti sen jotenkin ylös, joko näyttääkseen tietä tai jostakin muusta syystä; mutta valo lankesi suoraan Jensin silmiin, ja samassa silmänräpäyksessä hänen ja ranskalaisen silmäykset kohtasivat toisensa. Ranskalainen huudahti ja vetäytyi taaksepäin. Simon katsoi samaan suuntaan ja pudotti lampun kauhistuksissaan.

Kumpikin teki ristinmerkin ja jupisi manauksia, joita Jens ei ymmärtänyt; mutta hänet valtasi pelko, että hänet otetaan kiinni ja tuo kauhea mies vääntää häneltä niskat nurin. Tietämättä mitä teki tarttui hän telineisiin. Ne liikahtivat. Miehet alhaalla ulvoivat kauhusta. Silloin telineet romahtivat kumoon ja Jens meni tainnoksiin.

Kun hän toipui ja muisteli, mitä oli tapahtunut, ihmetteli hän, että hänen ympärillään oli niin hiljaista, mutta hän ei pelännyt, vaan ryömi varovasti eteenpäin.

Oli jo täysi päivä, mutta ei yhtään ihmistä näkynyt; ovet olivat selkiselällään, ja alhaalta rappusista kävi kova viima, joka toi mukanaan kukkien tuoksua. "He ovat juosseet tiehensä", sanoi Jens virnistellen tyytyväisenä; "minäpä pelotin heidät".

Ennenkuin hän lähti sieltä, tahtoi hän nostaa telineet pystyyn, jos vain voisi… Ihme ja kumma, etupuoli oli ehyt, ja hän tahtoi kernaasti nähdä nuo tirkistysreiät ulkopuoleltakin… ja… viimein hän sai valkean verhon ylös. Mutta tällä kertaa oli Jensin vuoro pelästyä. Siinä oli suuri pää, ja hänen tirkistysreikänsä olivat sen silminä.

Enempää ei hän halunnut nähdä, tuntui vain hyvältä mennä alas isän ja äidin luo herättämään heitä.

Ovessa katsoi hän vielä taaksensa ja meni sitten rappusia alas.

Alhaalla olivat kaikki liikkeellä ja juuri lähdössä. Maunu kertoi heränneensä niin kauheaan kolinaan, että luuli ukkosen käyvän, ja Inga äiti sanoi uneksineensa kauhean pitkistä kulkueista, joissa kaikki olivat päättömiä.

Siitä olivat he yksimieliset, että olivat syöneet tarpeekseen illalla, joten nyt voivat hyvin olla ilman aamiaista, ja vaikka he eivät voineet ymmärtää, mihin Jensin oli niin kiire, lähtivät he kuitenkin, kannettuansa ensin vuoteenaan käyttämänsä heinät ulos.

Porttikin oli auki. Päästyänsä kadulle ja suljettuansa sen kertoi Jens vanhemmilleen, mitä kummaa hänelle oli tapahtunut.

Ensin he luulivat, että hän oli uneksinut; sitten he tuumailivat keskenään, ettei Simon mestari eikä kukaan muukaan tästälähin voi vietellä heitä satimeen; he ymmärtävät kyllä varoa sitä.

Ingaa halutti kääntyä kohta kotiin, mutta Maunu oli kuullut, että kansalle annettiin ruoka-ateria ilmaiseksi, ja kun kerran oli kulkenut niin pitkän matkan ja nähnyt niin paljon vaivaa, niin pitäisi kai olla mukana siinäkin.

Käsikädessä lähtivätkin siis kaikki neljä kirkolle.

Tänne oli kokoontunut suuria ihmisjoukkoja. Ulkona keskellä katua oli äsken saatu paistetuksi kokonainen härkä ja useita vasikoita, joita nyt täytettiin paistetuilla hanhilla, sorsilla, kanoilla ja muilla linnuilla; näistä oli jätetty päät katkaisematta ja ne sovitettiin niin, että ne pistäytyivät läpi härän ja vasikan nahan. Kun nämä vielä olivat taidokkaasti asetetut vartavasten tehdyille puutelineille, näytti tuo kaikki hyvin kummalliselta.

Tilaisuutta varten oli myös kyhätty suojus, jossa oli suuret uunit, ja niissä oli suuren suuria pannuja täynnä keittoruokaa, sekä silavaa että muuta.

Eräs Maunun kotipaikkalaisista kertoi, että maan alle oli kirkosta asti pantu torvia ja että koko torni oli täynnä viini-, sima- ja oluttynnyreitä. Ne olivat vesijohdon tapaan varustetut hanalaitoksilla; ei tarvinnut muuta kuin vääntää tappia vain, niin sai mitä halusi. Lähellä kirkkoa oli suuri maalattu amme; se joka ei päässyt hanaan käsiksi, sai mennä sinne ja juoda minkä jaksoi.

Aterioiminen ei saanut alkaa, ennenkuin kuninkaallinen majesteetti oli kruunattu, ja se koetteli kovasti kärsivällisyyttä.

Se kiihotti kylläkin ruokahalua ja erittäinkin janoa, kun sai katsella tuota kaikkea, mutta ei maistaa. Päivä oli kuuma, aurinko paahtoi, kieltä kuivi, mutta kuka tässä vettä latkimaan, kun oli tiedossa paljon parempaa.

Aikaisesta aamuhetkestä alkaen tunkeili kansaa näiden laitosten ympärillä; siinä sitä seisoi koko aamupäivän väsyneenä, mutta odottaen. Toisia tuli vielä lisäksikin, verisinä ja vaatteet revittyinä; he olivat tapelleet hopearahoista, joita kuninkaan rahastonhoitaja heitti väkijoukkoon, mennessään kuninkaallisen majesteetin edellä kirkkoon.

Vihdoin pamahtivat kanuunat, tuntui kuin olisi virkistävä tuulenhenkäys puhaltanut yli taajan joukon, joka nälkäisenä ja hikoillen odotti ruokaa; kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, juhlamenot eivät olleet vielä lopussa, vasta kello 6 illalla lähti kulkue kirkosta.

Mutta sitten sitä tapeltiinkin ja kiisteltiin ruokapaloista, hanat otettiin pois ja juomavarat saivat vapaasti virtaella. Pahimmat juomarit asettivat suunsa alle ja joivat, kunnes läkähtyivät; toiset seurasivat esimerkkiä. Monet olivat vartavasten paastonneet useita päiviä, vielä useammilla ei ollut mitään purtavaa ollutkaan; nyt piti siis syötämän sitä enemmän. Kun himot saavat vapaasti vallita, alentuu ihminen eläintä kurjemmaksi.

Koko yö jatkui hurjia juominkeja, ja seuraavan päivän aurinko valaisi näyttämöä, josta se kernaammin olisi kääntynyt pois. Sadoittain kuljetettiin sieltä pois ihmisiä, mikä sairaana, mikä tukkihumalassa, mikä kuolemaisillaan, mikä jo kuolleena, kaikki sikin-sokin. Esipuhe oli loppunut, nyt saa kappale alkaa.

2.

KUNINGAS EERIK.

Uusi kuningas! Mikä sopiva tilaisuus herättämään uusia toiveita! Mikä aihe täyttämään hovin rappusia ja saleja kaikenmoisilla onnenonkijoilla! Poissa oli vanha kuningas, poistunut hänen kanssaan hänen lähin ympäristönsä. Nuoren kuninkaan ja hänen isänsä keskinäisessä suhteessa oli aina ollut jotakin salaperäisyyttä ja vihamielisyyttä. Vastapuolueella oli siis mitä parhaat menestyksen toiveet, ja mitenkä hyvältä tuntuisikaan työntää tieltänsä vanhan puolueen jäännökset!

Sentähden olivat linnan piha ja rappuset täynnä tulevia ja meneviä, joista toiset lörpöttelivät ja naureskelivat, toiset taas tuskittelivat ja olivat vaiti ajatellessaan omia huoliaan tai valtion asioita.

Tuossa tulee valkohapsinen, turkkeihin puettu valtiomies. Pöyhkeässä käskevässä katseessa, jonka hän loi ympärilleen, oli salaista levottomuutta; vanhan ajan miehissä synnytti uusi hallitus tulevaisuuden pelkoa.

Tässä astuu rautaan ja teräkseen puettu, partasuu soturi, otsa kurtussa ja pitkä miekka kilisten pihan kivitystä vasten. Hän oli monta kertaa ottanut osaa iloisiin juhliin Kalmarissa, jossa katkotut käsivarret ja puhkaistut silmät kuuluivat prinssi Eerikin jokapäiväisiin huvituksiin. Oliko kuningas Eerikin mieliala muuttunut, vai tahtoiko hän nyt saattaa suuret lyömämiekat laajempaan käytäntöön?

Soturi oli tullut saamaan tietoa tästä, toimettomuus väsytti häntä.

Edestakaisin kulki siinä köyhiä avunanojia, iloisina ja täynnä toiveita sinne mennessään, tuskaisina ja alakuloisina palatessaan; ei kellään ollut aikaa ottaa vastaan heidän anomuksiaan. Kuninkaan aika kului tyystin valtion asiain järjestämisessä, ja hänen neuvonantajansa ja lähin miehensä Yrjö Pietarinpoika ei voinut silmänräpäykseksikään jättää herraansa.

Usein toistettuna on vastaus "saatte tulla jollakin toisella kertaa" vienyt lukemattomilta heidän viimeisenkin toivonsa. Ihmiset ovat ihmeellisesti toisistaan riippuvaisia, aniharvat voivat omin voimin tunkeutua eteenpäin.

Mutta kulkipa siinä myöskin äskenleivottuja virkamiehiä, ja nämä, ajattelematta muuta kuin uutta arvoansa, työnsivät tieltänsä niitä, jotka olivat parempia kuin he itse, ehkäpä heidän entisiä hyväntekijöitänsä, osoittaakseen hätiköivällä kiirehtimisellään sekä uutta asemaansa että virkaintoansa.

Tuli tuossa aatelisia, jotka halusivat läänityksiä entisistä kirkon tiluksista, ja toisia, jotka tahtoivat puhdistautua siitä syytöksestä, että muka olivat ryöstäneet lähimpiä naapureitaan.

Tuli talonpoikia etsimään suojaa röyhkeitä herroja vastaan.

Ja tuli, eikä suinkaan viimeisinä, pappeja eri kirkkokunnista, katolisia, kalvinilaisia ja luterilaisia, kukin omia etujansa ajamaan.

Vanha palsta oli hyljätty, oli kynnettävä uusi. Mutta sillaikaa kuin näin juostiin edestakaisin, pidettiin vahtien ja sotaväen tarkastuksia, lähetettiin ja otettiin vastaan pikaviestejä, kuultiin hevosten kavionkapsetta ja hirnuntaa porttien ulkopuolella, höyhentöyhdöt heiluivat, aseet kalisivat ja kannukset kilisivät sisäpuolella, samalla kuin rohkeita silmäyksiä luotiin linnan pieniin ikkunoihin yhdestä toiseen, jotta saataisiin selville, oliko ketään ja kuka siellä sisällä.

Historian ohjaamina voimme me, jotka näemme läpi muurien, kertoa taisteluista, joita siellä taisteltiin, juonista, joita siellä punottiin, kunnianhimoisista suunnitelmista, joita siellä tehtiin, ja tuulentuvista, joita siellä rakennettiin. Se suuri pyörä, joka niin monta vuotta oli antanut vauhtia valtiokoneistolle, oli pysähtynyt, ja pienet pyörivät huimaa vauhtia, luullen kukin itsensä sopivimmaksi vallan pitämiseen ja valtikan kantamiseen.

Eerik ja Juhana esiintyivät melkein kuin toistensa julkisina vihollisina, kumpikin salaa työskennellen toisen vaikutuksen kukistamiseksi, Juhana kateudesta ja vallanhimosta, Eerik peläten tätä veljeänsä, jota hän lapsuudestaan asti oli vihannut ja kammonnut.

Mutta oli olemassa myöskin puolue, joka uhkaavana kohottautui kumpaistakin vastaan. Kustaan persoonalliset kyvyt olivat olleet hänen varmin turvansa aatelistoa vastaan, mutta hänen poikansa eivät olleet missään suhteessa niin kyvykkäitä, että Ruotsin ylpeä aateli olisi katsonut heitä kunnioituksella. Oli tavallaan kuninkaan poikain onni, ettei aatelistossa ollut ketään etevämpää, joka olisi voinut ryhtyä voimakkaampaan toimintaan, eipä ollut ketään edes siinä määrässä toimikykyisempää, että olisi tyytymättömän, kuohuilevan rahvaan avulla voinut tehdä vastarintaa, kun väkivallalla käytiin sekä maan paraimpien miesten että heidän omaisuutensa kimppuun.

Ei mikään todista paremmin aatelisten keskinäistä kateutta, heidän keskinäistä epäluottamustaan, horjuvaisuuttaan ja heikkouttaan, kuin se, että he toinen toisensa perästä taivuttivat niskansa mestauspölkylle, kunnes arvokkaimmat lopulta olivat kuin lakaistut pois maan päältä.

Eerik XIV:tä, himojensa orjaa, pitivät jo hänen aikalaisensa puolihupsuna; yhtä kevytmielinen ja ulkokullattu Juhana sai kiittää ainoastaan syntyperäänsä nauttimastaan arvosta, ja kuitenkin tulivat nämä molemmat aateliston pyöveleiksi. He koettivat, etenkin jälkimäinen heistä, perustuksia myöten järkyttää isänsä suurta työtä, ja voimakasta apua siihen ei puuttunutkaan, mutta uskonpuhdistus, vaikkakin vasta heikosti juurtuneena, oli kuitenkin heille liian vahva; sen aika oli nyt nousemassa.

Vakaamielinen tutkija huomaa tässä todistuksen siitä väkevästä kädestä, joka ohjaa kansojen kohtaloa; läänityslaitoksen valta oli laskeumassa, tarvittiin vain niin vähäiset voimat kuin Eerikin ja Juhanan raivaamaan pois tieltä suurimman osan aatelia.

Eipä onnistunut edes paavinvallan ja vielä kauhistavamman jesuiittalaisuuden avullakaan Juhanan ja Sigismundin uudestaan saattaa Ruotsia katoliseksi; uusi aika ei tahtonut tietää siitä, ja Kaarle odotti, ollen valmiina suureen työhönsä. Synkin silmäyksin ja otsa rypyssä hän ryhtyi toimeensa; hän oli tutustunut ainoastaan elämän varjopuoliin; epäluottamus ja vastenmielisyys veljiä kohtaan sekä liehakoivat hovimiehet olivat lapsuudesta asti painaneet leimansa hänen sieluunsa.

Melkein kiihkeästi hän oli rakastanut jaloa isäänsä, jonka sanoja, tekoja ja varsinkaan opetuksia hän ei koskaan unohtanut. Mutta Kustaan kuoleman jälkeen hän kävi hiljaiseksi ja umpimieliseksi; hän piti ajatuksensa ominaan, mutta hänen silmänsä olivat aina auki, terävinä ja tutkivina näkemään mitä tapahtui.

Näinä ensi aikoina vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen olivat nuoret prinsessat jätetyt alttiiksi kaikille niille kiusauksille, vaaroille ja juonille, joita huolimattomat hoitajattaret, lahjoja ottavat palvelijat ja imarteleva ympäristö tunnottomasti valmistavat niille, jotka uskotaan heidän ostettuun huolenpitoonsa.

Nuori leskikuningatar oli vetäytynyt huoneisiinsa; hän ehkä syvimmin ja vakavimmin kaipasi vainajaa. Hän oli hartaalla uskollisuudella kiintynyt kuninkaaseen, ja tämä oli antanut hänelle rakkautensa sekä täydellisen luottamuksensa.

Eerikin hartaasta pyynnöstä täytyi hänen luvata edustaa kuningatarta niin kauan kuin Eerik oli naimaton, ja hän teki sen edelleenkin arvokkuudella ja suloudella, joka oli kajastuksena entisistä ajoista tässä siveellisesti yhä enemmän vajoavassa hovielämässä.

Hän koetti, niin pitkälle kuin hänen vaikutusvaltansa ulottui, olla myöskin kuninkaan nuorten sisarten turvana, vaikka hän tiesikin, että he eivät olleet hänelle kovinkaan suopeita.

Vielä oli nuoren kuninkaan onnistunut taivuttaa hänet pitämään lähiötä huolta hänen kolmesta pienestä lapsestaan. Äitejä, kuninkaan tunnettuja rakastajattaria, piti pidettämän hovin rouvina, ja vaikka he eivät kuuluneet kuningattaren seurueeseen, olivat he kuitenkin läsnä hovijuhlissa.

Erotukseksi siitä puhtaasta elämästä, joka tähän asti oli ollut huomattavana Ruotsin hovissa, alkoi nyt semmoinen tapojen hillittömyys, että se loukkasi kaikkia, mutta siihen täytyi mukautua, kuninkaan tahto oli sellainen; monikin teki sen ehkä salatulla tyytyväisyydellä, ja kuningas ja prinssit kävivät pöyhkeästi pää pystyssä. Heidän aikansa oli nyt tullut.

Maunu vieraili Tukholmassa ainoastaan lyhyillä tervehdyksillä. Veljiensä tavoin oli hänkin ympäristönsä turmelema. Kohtuuttomat hurjastelut heikonsivat hänen jo alunpitäin heikkoa olemustansa, ja hän antautui, ollen ylen herkkätuntoinen, tämän johdosta yhtä paljon surun valtaan kuin haaveellisiin lemmenseikkailuihin.

Hyvin vähän aavisti Kustaa kuningas, mikä kostotar väijyi hänen perhettänsä; se arasti valoa, mutta me voimme aikakirjoista huomata sen olemassaolon.

* * * * *

Me alotamme, niinkuin kohtuullista onkin, kuningas Eerikistä.

Se kruunu, jota prinssi Eerik tuskalla ja pelolla oli tavoitellut, oli vihdoinkin hänen päässään. Hänen samalla vihattu ja pelätty veljensä oli vannonut hänelle uskollisuudenvalan; Juhana ei tosin ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt, polvistunut valtaistuimen eteen, mutta hän oli laskenut kruununsa matolle äskenkruunatun kuninkaan jalkain juureen tehdessään ojennetuin käsin uskollisuudenvalansa.

Valtakunnan mahtava aateli oli hänelle alamainen, sotilaat ja rahvas hyvin suopeat, hänellä ei ollut mitään pelättäviä ulkonaisia vihollisia, ja hän oli isänsä jälkeen perinyt täpötäyden valtiorahaston.

Tehdäkseen kruunauksensa niin loistavaksi kuin mahdollista oli hän sieltä ammentanut kultaa täysin käsin. Hollannista tuotiin uudet hallitsijan arvomerkit ja samoin helmillä ja kalliilla kivillä koristetut puvut kuninkaalle, leskikuningattarelle ja prinsessoille, kallisarvoisia vaatteita hovilaisille sekä monta arkullista korutavaraa, hopea-astioita, viinejä, ilotulitustarpeita y.m. Eikä siinä kyllin; oli tilattu jalopeuroja, kameleja ja muita harvinaisia eläimiä rahvaan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Siitä on jo kerrottu, miten kestitsemisestä oli huolta pidetty.

Monta vierasta ruhtinasta oli kutsuttu juhlallisuuksiin, joita kesti useita päiviä; milloin oli turnajaisia, joihin kuningas itse ja valtakunnan etevimmät herrat ottivat osaa, milloin eläintaisteluja, joissa koiria usutettiin karhujen kimppuun ja jotka loppuivat siten, että ne revittiin kappaleiksi, milloin taas kemuja ja kestityksiä, joita muuten olikin melkein joka päivä.

Kustaa kuningas oli testamentissaan määrännyt Eerikin veljiensä läänitysherraksi ja antanut nuoremmille pojillensa perittävät herttuakunnat, Juhana oli Suomen herttua, Maunu Itägöötanmaan ja Kaarle Södermanlannin herttua. Vanha kuningas oli toivonut, että hän semmoisella korotuksella saisi turvatuksi heidän olemassaolonsa ja että toiselta puolen heissä ei heräisi kateutta kuninkaallista veljeä kohtaan, jota onni oli paremmin suosinut.

Tämä tarkoitus ei toteutunut; epäsopu leimahti pian ilmituleen veljien kesken, vaikka sitä alussa peiteltiin kohteliaisuuksilla. Ensimäisessä kirjeessä, jonka prinssi Eerik sai veljeltään Juhanalta isän kuoleman jälkeisenä päivänä, oli jo valituksia testamentin johdosta. Oli muka kylläkin tunnettua, miten ahkera ja innokas heidän autuaasti nukkunut isänsä oli ollut kokoomaan omaisuutta lapsilleen, eikä kuitenkaan hänen viimeisessä tahdossaan ollut mitään määräystä hänen jälkeenjättämänsä puhtaan rahan ja irtaimiston eikä hänen monien kaunisten tiluksiensa jakamisesta, jotka nyt oikeuden mukaan kuuluivat lapsille, vaikka vainaja oli siirtänyt niistä lähtevät tulot valtiorahastoon. Juhana toivoi kaiken tämän nyt tulevan heidän yhteiseksi omaisuudekseen.

Eerik vastasi: — "Soisimme kernaasti, että teidän rakastavaisuutenne tahtoisi tähän aikaan veljellisesti säästää meitä ja antaa meidän olla itseksemme."

Sillä välin ja enimmäkseen juuri ajatteli Eerik, miten voisi vahvistaa perimäänsä kuningasvaltaa, tehdäkseen jo alusta pitäen tyhjäksi sen tuuman yhteishallituksesta hänen ja veljien välillä, joka vanhalla kuninkaalla näytti olleen mielessä hänen kirjoittaessaan testamenttiansa.

Eerik oli jo isänsä eläessä vahvistanut sen kirjelmän, jolla Juhana sai läänikseen osan Suomea, mutta nyt hän tahtoi tarkemmin määrätä herttuain suhteen kuninkaaseen, jotta ei jäisi mitään epäilystä siitä, että se, jolla oli kuninkaan nimi, oli myöskin yksin valtakunnan hallitsija.

Jo maaliskuussa 1561, siis neljä kuukautta ennen kruunaustansa, hän lähetti kirjeitä voudeille määräten, että aatelin, papiston ja kahdeksan talonpojan joka voutikunnasta piti saapuman Arbogaan valtiokokoukseen 13 p:nä huhtikuuta. Siellä esitettiin Eerikin itsensä tekemä lakiehdotus, koskeva herttuain oikeuksia.

Sen pääsisältö oli:

"— että alamaisten herttuakunnissa tuli vannoa uskollisuudenvala kuninkaalle eikä herttuoille. Herttuan sotajoukon järjestävät kuninkaan määräämät miehet, sodan aikana ne ovat hänen päällikköjensä komennettavina ja niiden sotalainsäädösten alaisia, joita kuningas valmistaa; kukaan herttuoista ei saa ilman kuninkaan suostumusta alottaa sotaa, yhtyä liittoon tai sopimukseen vieraan ruhtinaan kanssa eikä kuninkaan luvatta kutsua itse tai sallia muiden kutsua kokoukseen rahvasta ruhtinaskunnassaan tai ottaa veroa. Vakinaiset verot paitsi kruununkymmenykset oli heillä oikeus kantaa, mutta ylimääräiset verot kuuluivat kuninkaalle samoin kuin muistakin valtakunnan osista."

"Kuninkaan antamat lakisäädökset ovat voimassa myöskin herttuakunnissa. Samoin voi ainoastaan kuningas antaa rälssi- ja muita etuoikeuksia. Tuomitsemisoikeutta on herttuoilla siinä määrässä, että kihlakunnanoikeuden päätöksestä saattoi vedota laamannin sijasta herttuaan, mutta sekä herttuasta että laamannista kuninkaaseen ja hänen oikeuteensa. Laamannit ja piispat nimittää kuningas."

Tämä ehdotus sai vaikeudetta säätyjen vahvistuksen, mutta ainoastaan kova pakko voi taivuttaa prinssi Juhanan alistumaan tällaisiin määräyksiin; kuitenkin täytyi sekä hänen että prinssi Maunun ilmoittaa tyytyvänsä tähän.

Alentaakseen herttuain arvoa ja tehdäkseen heidät valtakunnan muiden herrain vertaisiksi Eerik perusti kreivi- ja vapaaherra-arvot Ruotsiin.

Jo valtaistuimelle noustessaan hän nimitti kolme kreiviä ja yhdeksän vapaaherraa. P. Salvator-ritarikunta perustettiin ja suuri joukko ylhäisiä herroja lyötiin ritareiksi. Samoin julistettiin, että ne aateliset, joilta tilukset oli vääryydellä ryöstetty, saavat ne takaisin, jos voivat näyttää todeksi omistusoikeutensa.

Kaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty, jotta ei mikään häiritsisi Ruotsin valtaistuimen omistamista. Eerik oli 26-vuotias, hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hän oli taitava kaikenlaisissa ruumiinharjoituksissa, suopea ja ystävällinen, terävä-älyinen ja hyvä puhuja; hän osasi useita kieliä, oli tähtienselittäjä, runoilija, säveltäjä ja maalari. Luonto ja onni olivat lahjoittaneet hänelle monta loistavaa ominaisuutta; hänestä itsestään riippui niiden käyttäminen.

* * * * *

Kruunauksen jälkeen ja kun kuningas oli vieraillut useissa kuninkaankartanoissa Mälarin rannalla, tapahtui juhlallinen tulo Tukholmaan, ja senjälkeen palattiin vähitellen jokapäiväisiin toimiin.

Ensi aikoina ei Eerikillä ollut juuri ollenkaan aikaa oleskella molempien suosikkiensa Yrjö Pietarinpojan ja Dionysius Beureuksen kanssa; aina oli saapuvilla joku valtakunnan herroista kutsuttuna neuvottelemaan parannuksista, joita hän halusi panna toimeen hallitusmuodossa ja hallinnossa.

Vapauttaakseen rahvaan pakollisesta matkustajien kestitsemisestä hän uudisti vanhan määräyksen majatalojen toimittamisesta yleisten teiden varsille.

Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin, ja monia jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja poistettiin. Kuningas julistutti valtakuntansa turvapaikaksi kaikille vainotuille protestanteille, ja tämä toimenpide otettiin suurella mielihyvällä vastaan etenkin kalvinilaisten taholla.

Mutta omissakaan tarkoituksissaan ei Eerik ollut toimeton; hänen lempituumiansa oli loistavalla avioliitolla laajentaa ainakin omaa arvoansa ja vaikutusvaltaansa, joskaan ei valtakuntansa rajoja. Me tiedämme, että hän kruununperillisenä oli kosinut Englannin kuningatarta Elisabetia ja että tämä pitkät ajat oli antanut epävarmoja vastauksia, mutta kuitenkin lopuksi kirjoittanut Kustaa kuninkaalle pyytäen häntä lopettamaan prinssin kosimiset. Mutta Eerik oli kuuro kaikille estelemisille; hän uskoi kivenkovaan, että kuningatar suostuisi, jos hän vain itse näyttäytyisi.

Muutama kuukausi kruunauksen jälkeen hän ilmoitti valtakunnan neuvostolle päättäneensä itse matkustaa Englantiin.

Mitkään vastaväitteet eivät auttaneet; helmien neulojat, räätälit ja muut käsityöläiset lähetettiin edeltäkäsin ja samalla Elisabetille kallisarvoinen lahja, johon kuului 18 papurikkohevosta sekä useita arkullisia rahaksilyömätöntä kultaa ja hopeaa. Neljätoista alusta määrättiin olemaan valmiina Elfsborgissa, jossa kuningas koko seurueineen nousi laivaan.

Lähdön edellisenä yönä tapaamme hänet ynnä Beureuksen ja Yrjö Pietarinpojan linnassa, hänen omassa n.s. tähtitornissaan. Kaksi senaikuisiksi hyvää astrolabiota oli ojennettuna samaa tähteä kohden, ja toisessa teki havaintojaan kuningas, toisessa Beureus.

"Tähti on mennyt ohi skorpionin", huudahti kuningas vilkkaasti, "mikä sikerö on seuraava?"

"Minä luulen… se on rapu, teidän majesteettinne."

"Oletko varma siitä?"

"Jos en erehdy."

"Mutta sinä erehdyt, minä en lykkää matkaani enää tuonnemmaksi, tällä kertaa en tahdo tietää mistään esteistä; edellisellä kerralla pakotti autuaallisesti nukkuneen kuninkaan kuolema minut palaamaan, nyt menen päähän asti, minä otan väkisin omakseni tuon ylpeän kuningattaren ja tuon hänet kanssani riemusaatossa tänne."

"Eikö teidän armonne edes pelkää, että Juhana herttua menehtyy harmista?" kysyi Yrjö Pietarinpoika mairitellen.

"Sinä arvostelet veljeäni väärin; eikö hän pyynnöstäni matkustanut Englantiin ja tullut takaisin hyvin tiedoin kuningattaren luota?"

"Niinpä kyllä, mutta minun alamainen rakkauteni kuninkaaseen estää minua panemasta suurta arvoa herttuan asioihin, ja sitten ne vaaleat hiukset…"

"Niin, ne vaaleat hiukset", toisti Eerik tuskitellen. "Miksi onkaan minulle ennustettu, että joku vaaleatukkainen on ottava minut hengiltä."

"Jotta aina olisimme varuillamme suojellaksemme teidän majesteettianne; henkeni uhallakin tahdon suojella ja puolustaa Herran voideltua!"

"Sen tiedän, Yrjö, sinä pidät minusta minun itseni tähden, ja sentähden olen vannonut, että aina olen sinulle suosiollinen; kas tuossa käteni."

Se peittyi suudelmiin, ja kuningas katsoi ylös iloisesti hymyillen: "Te olette molemmat todellisia ystäviäni, muita ei minulla olekkaan. Isäni vastenmielisyys äitiin siirtyi minuun; hän olisi mieluummin antanut kruunun Juhanalle ja heittänyt minut vankeuteen… Se oli julmaa, julmaa!" Vihaisena ja silmät kyynelissä astui kuningas kiivaasti edestakaisin; toisinaan hän puisti uhkaavasti nyrkkiänsä ja mutisi epäselviä sanoja, toisinaan taas painui pää alas ja hän nyyhkytti kuuluvasti.

"Armollinen herra, te olette Herran voideltu, ei kukaan rohkene koskettaa kädellänsä teihin, miksi pelkäätte?" huudahti Beureus juhlallisesti.

"Veljesviha!" kuiskasi Yrjö Pietarinpoika.

Eerik vavahti. "Miksi sitä aina minulle muistutat? Luuletko, että unohdan sen?" sanoi hän melkein kirkuen. "Ah, jospa joku voisi vapauttaa minut näistä tuskista, jotka imevät minusta koko elämäni voiman!"

"Voimakas polkee jalkoihinsa ne esteet, jotka tulevat hänen tiellensä", jatkoi liehakoitsija.

"Vaiti, katala kiusaaja; minun valtani ja suuruuteni on kohoava niin, että vihollisteni täytyy langeta jalkoihini; vai etkö luule, että Englannista saan voimakkaan tuen?"

"Tietysti — mutta sanotaan, että kuningatar Elisabet on hyvin oikullinen."

"Enkö minä ole ennenkin voittanut naisten oikkuja? Missäpä on se, joka on voinut vastustaa minua?"

"Teidän majesteettinne on vastustamaton", huomautti Beureus.

"Toinen asia on, pidänkö minä hänestä; viimeinen Gyllenstjernan lähettämä kuva ei minua miellytä; hän on jolsa ja ruma, ja minä tahdon vaaleaverisen kaunottaren, jolla on raitis, luonnollinen värinsä."

"Kauniimpi on. Maria Stuart!" jatkoi Beureus.

"Hänen kuvansa hankittakoon minulle. Minä laitan lähetystön Skotlantiin, ja sen tulee viedä mukanansa Hollannista joku mainio maalari, joka maalaa minulle mitä tarkimman kuvan hänestä. Kuva lähetettäköön senjälkeen viipymättä minulle. Säädyt ovat antaneet minulle oikeuden valita puolisoni kotimaasta tai ulkomailta, miten vain minua miellyttää, mutta me emme tahdo, että meillä olisi lankoja ja serkkuja valtakunnan aatelisissa; semmoista sukua on jo kyllin."

"Meidän armollinen herramme voi ilman niitäkin hankkia itselleen tarpeeksi jälkeläisiä", huomautti Yrjö.

"Siinä olet oikeassa", nauroi kuningas, "mutta minä pidän myöskin huolta niistä; minun kolme pikku tyttöäni ovat leskikuningattaren silmälläpidon alaisina; äidit eivät saa sekaantua heidän kasvatukseensa."

"Se onkin enemmän heidän mieleensä, että pääsevät siitä."

"He kuuluvat joka tapauksessa kuninkaan hoviin; minä en ole velvoitettu olemaan uskollinen kenellekään, ennenkuin menen naimisiin. Miten on nyt tähteni laita?" keskeytti hän vilkkaasti ja meni ikkunaan.

"Matkaenteet eivät lupaa onnea", vastasi Beureus; "kuun viimeinen neljännes alkaa huomenna, ja Jupiter on Oinaan tähdistössä."

"Minä näen, minä näen", sanoi Eerik valittaen; "kaikki on minua vastaan, minun täytyy jättää lähtöni muutamia päiviä tuonnemmaksi. Minä sanon, että teen sen Kaarlen tähden."

"Eikö myöskin Maunu prinssi tule mukaan?"

"Tulee, sekä Brahe ja Roos."

"Entä kuninkaani nöyrä palvelija?"

"Ei, Yrjö, sinä jäät kotiin ja pidät silmällä Juhana herttuaa, jos hän tulisi tänne poissaollessani… Sameassa vedessä kalastaminen on niin hänen tapaistaan."

* * * * *

Seuraavana päivänä kuningas käski lähettää sanansaattajan Svartsjöhön, jossa Kaarle herttua oleskeli. Kuningas tahtoi, että hän yhtyisi toimiin Tukholmassa, josta matka oli alotettava. Maunu herttua oli jo saapunut.

Senjälkeen hän tarkasti muutamia kallisarvoisia vaatekappaleita, jotka hän aikoi ottaa mukaansa ja joiden joukossa oli taiteellisesti tehty hääpaita. Lopuksi hän otti esiin "amuletin", jonka oli saanut eräältä Englannin hovissa olevalta ylhäiseltä naiselta ja jossa oli kuningattaren kuva medaljonkiin sovitettuna. Hän painoi sitä huulilleen ja puhui lemmentuskistaan; kuningatar yksin voisi pelastaa hänet kaikista väijytyksistä ja juonista; ainoastaan hänen kauttansa tulisi hänestä niin mahtava ja suuri kuin hän halusi; kohta seitsemän vuotta hän oli jumaloinut häntä; hän tahtoisi taistella kilpailijoitansa vastaan ja voittaa heidät, ja kuningatar tulisi olemaan hänen voittonsa palkka.

Tämän tunteenpurkauksen aikana hän käveli edestakaisin salakammiossaan lyöden rintoihinsa; kyyneleet virtasivat hänen kalpeilla poskillaan, ja hänen kauniit, surumieliset silmänsä olivat luodut taivasta kohden.

"Rakastaa ja olla rakastettu", huokasi hän, "kun on joku, johon voi luottaa, siinä on onni, siinä autuus, kaikki muu on vähäarvoista tai mitätöntä."

Yrjö Pietarinpoika oli melkein ainoa Eerikin virkamiehistä, joka ilmoittaumatta sai tulla hänen luokseen; hän tuli nyt tekemään muutamia kysymyksiä toimenpiteistä kuninkaan poissaollessa. Saatuansa näihin vastauksen kysyi suosikki, eikö hänen majesteettinsa tahtoisi käydä tapaamassa naisiansa, jotka olivat aivan epätoivoissaan hänen matkansa johdosta, koska pelkäsivät sen ainaiseksi riistävän heiltä jumaloimansa hallitsijan.

Eerik hymyili. "Sano, että olen aina oleva heille suosiollinen", vastasi hän; "myöhemmin käyn heitä tapaamassa, nyt täytyy mennä ulos nauttimaan raitista ilmaa."

"Sanonko…"

"Ei tarvitse, sinä yksin tulet kanssani, ja me menemme jalan; pian saan kyllä tuntea, miltä hevosen selkä maistuu."

Suurtori oli siihen aikaan täpötäynnä myyjiä, jotka tarjoilivat kaikenmoista pikkurikkamaansa. Keskikesästä asti oli sinne joka päivä tullut tuskin keski-ikäinen nainen puolikasvuisen tyttönsä kanssa myymään marjoja ja hedelmiä sekä myöhemmin syksyllä pähkinöitä. Tavallisesti he möivät pienet varastonsa nopeaan, sillä tytön tavaton ihanuus houkutteli ostajia. Pieniä, soikeita kasvoja ympäröivät vaaleat, luonnolliset kiharat, suu oli pieni, mutta sanomattoman suloinen, etenkin hänen hymyillessään, jolloin sieltä näyttäytyi kaksi lumivalkeata hammasriviä. Hänen suurista sinisilmistään, joita pitkät silmäripset keveästi varjostivat, säteili lapsen iloa ja viattomuutta.

Ohikulkijat kääntyivät taakseen vielä kerran katsoakseen häntä, ja ostajat koettivat viivähtää niin kauan kuin suinkin. Maine Suurtorin kauniista tytöstä alkoi levitä, mutta se ei ollut vielä saapunut kuninkaan korviin.

Kulkiessaan nyt kävelylle mennessään Suurtorin poikki tuli hän sattumalta luoneeksi silmänsä tyttöön ja pysähtyi hämmästyneenä. Tyttökin katsoi häneen, punastui ja loi silmänsä maahan. Ympärillä seisovat vetäytyivät kunnioittavasti syrjään.

"Vanhako olet?" kysyi kuningas pitkän ajan tarkoin katseltuaan tyttöä.

"Neljäntoista", vastasi hän.

Ääni oli lapsellinen, samoinkuin koko vartalokin hento ja kehittymätön.

"Tunnetko minua?"

"Tunnen, kuningas."

"Oletko nähnyt minut ennen?"

"Kruunauksessa." Tyttö katsoi kuninkaaseen ikäänkuin kysyen: Etkö sinä tunne minua?

"Kautta Pyhän Eerikin!… tuo pikku tyttö!… Nyt tunnen minäkin sinut… Mikä on isäsi?"

"Linnanhuovi."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Maununpoika."

"Ja sinun nimesi?"

"Kaarina."

"Onko tuo nainen äitisi?"

"On."

"Katso tarkoin tätä miestä, Kaarina", kuningas näytti Yrjö Pietarinpoikaa. "Hän tulee luoksesi illalla. Tottele tarkoin hänen käskyjään, ne tulevat minulta." Hän nyökkäsi tytölle ja meni.

"Tyttö on liian hyvä joutumaan jonkun hovimieheni tai ehkä veljeni käsiin… hän on samanikäinen kuin prinsessa Elisabet… heidät pitää kasvatettaman yhdessä… hän saa hoitaa pikku Viktoriaa… Sinä sanot vanhemmille, että minä pidän huolta tytön tulevaisuudesta, ja viet tytön kanssasi linnaan illalla, ymmärrätkö?"

Yrjö kumarsi ja sanoi matelevalla alamaisuudella: "Tokkohan leskikuningatar ja prinsessat pahastunevat, että…"

"Totelkoot he käskyjäni, muutoin heidän käy huonosti", vastasi kuningas tuimasti.

"Minä olisin muuten kaikessa nöyryydessä rohjennut ehdottaa, että puolisoni olisi ottanut pitääkseen huolta hänestä."

"Panen sen mieleeni." Kuningas taputti suosikkiansa olkapäähän. "Mene nyt heti ja toimita hänelle sopiva puku. Minä tahdon nähdä hänet illalla, kun menen äitipuoleni ja siskojeni luo."

"Mutta kävelymatka,?"

"Saa jäädä toiseen kertaan!"

Jätämme kuninkaan tähän hänen elämänsä kovimpiin vaiheisiin ja siirrymme nyt hänen sisariinsa.

3.

PRINSESSAT.

Tyttäristään rakasti Kustaa enimmän ihanaa Ceciliaa, joka puolestaan rakasti häntä mitä hellimmällä vastarakkaudella. Onnettoman häämatkansa jälkeen tämä suri vähemmin hairahdustansa kuin sitä, että oli tullut karkoitetuksi isän luota, ja isän kuolemaa hän suri aluksi melkein lohduttomana. Hän sulkeutui huoneisiinsa, eivätkä hänen sisarensa eikä leskikuningatar saaneet tulla sisään.

"Minä voin nähdä hänet silmieni edessä", huusi hän kyynelten virtaillessa, "enkä minä tahdo nähdä ketään, en sulkeutua kenenkään syliin paitsi hänen!"

"Mutta rakkain prinsessani, ei hän pitäisi siitä, jos tietäisi…"

"Tyhmyyksiä, imettäjäni, luuletko, että hän ei lohduttaisi minua, jos näkisi suruni."

"Siunattu lapsi, eikö teillä ole raamattua, jonka hän itse antoi teille."

"Anna se tänne!"

Hän otti kirjan imettäjänsä kädestä, kietoi käsivartensa sen ympäri ja itkien tuuditteli sitä edestakaisin, kuin se olisi ollut pieni lapsi.

"Ettekö lue sitä?"

"En, minä en voi, minä en tahdo."

"Teidän autuas isänne teki niin joka päivä."

"Muistatko sitä äänen sointua, miten se kaikuikaan, kun hän puhui tahi luki?"

"Muistatteko myös, mitä hän luki?"

"Ja kun hän lauloi säestäen luutullansa!… Onko kuningas ottanut tuon vanhan rakkaan luutun?"

"Minä luulen, että se on leskikuningattarella."

"Mene kohta hänen luokseen ja sano, että minä, hänen tyttärensä, tahdon saada sen."

"Tahtooko prinsessa soittaa sitä?"

"Luuttuako? En, imettäjäni. Ei kukaan saa koskea siihen, tahdon vain pitää sen näkyvissäni entisten onnenpäivien muistona."

Kun Cecilia oli näin ylenmäärin suruissaan, koettivat hänen molemmat sisarensa lohduttautua parhaansa mukaan, ottamalla huomioonsa hovitapojen vaatimukset.

Kolmen kuukauden aikana kuninkaan kuoleman ja hautaamisen välillä täytyi kaikkien naisomaisten pysyä huoneisiinsa sulkeutuneina, ja se oli pitkä koetus nuorille.

Mutta vielä sen jälkeenkin vaati tapa ankaraa erilläänpysymistä, eivätkä prinsessat näyttäytyneet ennen kuin puolen vuoden kuluttua, Eerikin kruunauksessa.

Nämä kymmenen kuukautta eivät olleet vaikuttamatta heidän kehitykseensä.

Saksin nuori herttua toivoi saavansa mitä pikimmin viedä Sofian kotiinsa morsiamenaan, mutta siihen tarvittiin Eerikin ja etupäässä prinsessan oma suostumus. Naisen oikkuko vai mikä lie ollut syynä, ehkäpä isän kuolema, mutta prinsessa oli melkein välttänyt herttuaa, ja joskin tämä voi arvata syyn siihen, niin oli nyt kysymyksessä hänen suosionsa uudestaan-saavuttaminen. Rikkaampaa puolisoa hän ei voinut saada, ja sitäpaitsi oli nuori neiti kaunotar, jota kannatti kylläkin tavoitella.

Maunu herra oli kyllä aikansa kuluksi rakastunut kauniiseen porvaristyttöön ja varomattomuudessaan uskonut onnensa salaisuuden prinssi Eerikille. Tämä, joka oli ainainen lörpöttelijä, oli sisariensa läsnäollessa laskenut leikkiä herttuan pienestä harha-askeleesta ja saanut hänet takertumaan.

Sofian salamoiva katse oli ollut kylliksi ilmaisemaan herttualle hänen vastenmielisyytensä, ja siitä päivästä asti oli prinsessa hänelle kylmä ja vieras.

Tämä tapahtui vanhan kuninkaan vielä eläessä, ja Maunu herrasta oli käsittämätöntä, että hän voisi olla pahoillaan tuommoisesta pikkuseikasta.

Nyt piti kuitenkin hänen suosionsa jälleen voitettaman, ja se voisi ehkä helpoimmin käydä laatuun koettamalla karkoittaa ikävyyttä siinä yksitoikkoisessa elämässä, johon luostarimainen yksinäisyys hovisuojissa nyt pakotti nuoret prinsessat.

Turhaan herttua vaivasi ajatuskykyänsä keksiäkseen jotakin huvituskeinoa, joka ei loukkaisi niitä tapoja, joita niin suuren surun aikana oli noudattaminen; hän ei keksinyt sellaista.

Onneksi näytti useilla olevan sama ajatus, sillä italialainen valtiomies signor Bellini kääntyi eräänä päivänä herttuan puoleen kysyen, eikö olisi jotakin tehtävä prinsessain huvittamiseksi.

"Voitteko ehdottaa jotakin?" kysyi tämä.

"Musiikkia, esimerkiksi."

"Siihen kyllästyy."

"Mutta jos siihen yhdistettäisiin mystiikkiä."

"Mitä te tarkoitatte?"

"Semmoisia näytäntöjä, joita luostareissa pannaan toimeen."

"Mutta eiväthän prinsessat voi ruveta nunniksi."

"Sentähden voivat näytännöt tulla vähän toisenlaisiksi."

"Minä pelkään, ettei sitä sallita."

"Ei kenenkään tarvitse tietää siitä."

"Luuletteko, että vieraita henkilöitä voi tulla linnaan hoviväen tietämättä?"

"Yksi tai kaksi riittää."

"Mitä he toimisivat?"

"Se riippuu sen henkilön mielenlaadusta, jota he tahtovat huvittaa."

"Kuka voi lukea naisen ajatukset?"

"Mystikko, teidän armonne."

"Onko teillä joku sellainen käytettävänänne?"

"On."

"Mitä kaikkea hän tarvitsee?"

"Ei muuta kuin semmoisen huoneen, jossa prinsessa toisinaan oleskelee yksin."

"Eikö kukaan saa olla saapuvilla?"

"Ensi istunnon jälkeen saa prinsessa itse määrätä siitä."

"Minä tahtoisin saada todistuksen hänen kyvystään."

"Tahtooko teidän armonne käydä luonani illalla?"

"Varsin mielelläni."

Kohteliaana otti isäntä herttuan vastaan hänen tullessaan ja vei hänet pieneen, pitkulaiseen huoneeseen, jonka ainoana kalustona oli mukava lepotuoli, sen vieressä pieni pöytä sekä pöydällä kannu ja pikari.

"Tätä viiniä täytyy juoda, jos tahtoo tulla oikealle tuulelle", sanoi italialainen.

"Ja jos minä kieltäydyn siitä?"

"Niin on mystikko joka tapauksessa täyttävä lupauksensa."

"Jäättekö te tänne?"

"En, minä menen heti." Italialainen otti lampun.

"Mitä, pitääkö minun jäädä pimeään."

"Onhan teidän armollanne sekä tikari että miekka, jos niitä tarvittaisiin", kuului ivallinen vastaus.

"Hassutuksia", jupisi herttua ja heittäytyi tuoliin.

Minuutti oli tuskin kulunut, kun hiljainen soitto alkoi; se tuntui olevan kaukana, mutta oli kuitenkin niin täyteläistä, että se sulautui mitä ihanimmiksi soinnuiksi. Herttua kuunteli ihastuneena; hän ei tiennyt, antoiko joku pikarin hänen käteensä vai tarttuiko hän siihen itse, mutta tulisempaa viiniä hän ei ollut koskaan maistanut, ja tietämättään hän sulki silmänsä sitä nauttiessaan.

Kun hän ne taas aukaisi, niin… oi ihmettä!… tuossa seisoi prinsessa Sofia, ihanana, loistavana… mutta hän vetäytyi pois, tai oikeammin, keveä pilvi varjosti hänet… Herttua tahtoi hypähtää pystyyn, mahdotonta, hän ei voinut nousta.

Taas hän tunsi täysinäisen pikarin kädessään, ja toistamiseen hän tyhjensi sen. Vasten hänen tahtoansa sulkeutuivat hänen silmänsä muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitten — tuossa seisoi prinsessa taas aivan lähellä; oikeassa kädessä oli Sofialla hänen kuvansa, jonka hän useita kuukausia sitten oli antanut hänelle. Hän katseli sitä surullisesti ja laski sen sitten pois; heti senjälkeen otti hän poveltaan pienen kuvan, peitti sen suuteloillaan ja kätki taas huolellisesti. Herttuan kuvan hän sitävastoin pani laatikkoon, ja herttua oli kuulevinaan hänen kuiskaavan:

"Ei koskaan! Ei koskaan!"

Katosiko kuva sitten, vai menikö hän muutamaksi silmänräpäykseksi tainnoksiin, sitä hän ei tiennyt.

Toinnuttuansa hän hypähti tuolilta ja riensi ulos.

Bellini tuli häntä vastaan etuhuoneessa.

"Missä, missä hän on?" huusi herttua.

"Kenestä teidän armonne puhuu?"

"Prinsessasta luonnollisesti!"

"Linnassa. Prinsessat eivät lähde huoneistaan", vastasi italialainen teeskennellen ihmetystä.

"Kynttilä, antakaa minulle kynttilä!"

Herttua tutki huoneen erittäin tarkoin, mutta ei ollut ovea, josta voisi päästä pois, ei kaappia, mihin piiloutua… hän koputti seiniä, tarkasti, oliko lattiassa luukkuja… kaikki turhaan.

"Loihtua", jupisi hän.

"Mystiikkiä, teidän armonne."

"Minä tahdon puhua sen miehen kanssa!"

Italialainen kumarsi syvään. "Tässä hän on, armollinen herra."

"Tekö, Bellini?"

"Minä olen ilmoittanut teidän armollenne, mitä en ilmaise kenellekään muulle."

"Te käännätte silmät?"

"En, vaan saatan henget toistensa yhteyteen."

"Tiedättekö, että olen nähnyt prinsessan?"

"En, enempää kuin sitäkään, kumpaista teidän armonne tarkoittaa."

Herttua seisoi kauan miettiväisenä. "Voitteko joka päivä valmistaa minulle tilaisuuden nähdä häntä?"

"Se riippuu hänen omista ajatuksistaan."

"Voinko minä näyttäytyä hänelle?"

"Voitte."

"Sellaisenako kuin itse tahdon?"

"Sellaisena kuin teidän sisimmät ajatuksenne ovat."

"Kirottua, eihän sisimpiä ajatuksia ilmaista."

"Onhan ymmärrettävää, että…"

"Onko siis olemassa keinoja?"

"On, mutta silloin tulee kuva himmeäksi."

"Se merkitsee vähemmän."

"Minä koetan, mutta siihen tarvitaan joka tapauksessa ennakkovalmistusta."

"Millaista?"

"Ei saa neljän kolmatta tunnin aikana ajatella muuta kuin tuota ainoaa."

"Minä alotan heti."

"Ensin täytyy teidän armonne laittaa minulle pääsy vapaaksi."

"Jonkun hovineitsyen avullako?"

"Jonkun avulla, joka voi olla vaiti."

"Siitä en mene takaukseen."

"Jos teidän armonne tahtoo luvata minulle suojeluksensa siinä tapauksessa, etten onnistuisi, niin koetan itse aukaista tieni."

"Millä tavalla?"

"En tiedä vielä, sattuma määrätköön."

"Tehkää niin, mutta ilmoittakaa minulle ajoissa."

"Olkaa siitä varma, mutta ei sanaakaan kellekään."

"Luottakaa minuun."

Herttua sanoi jäähyväisensä ja läksi, mutta tästä hetkestä alkaen hän ajatteli yhtämittaa, miten voisi tällaisia salateitä vaikuttaa prinsessaan. Jonkun päivän kuluttua hän tahtoi neuvotella asiasta italialaisen kanssa, mutta tämä oli kadonnut. Hän tiedusteli linnassa, mutta siellä ei ollut häntä näkynyt moneen päivään; hän jatkoi edelleen hiljaisuudessa tiedustelujaan, mutta turhaan. Muutamat sanoivat, että Bellini luultavasti oli matkustanut pois, toiset taas, että hän oli kotonansa sairaana, sillä hänen huoneestaan oli yöllä nähty valoa. Mutta vaikka herttua sekä lähetti sinne sananviejiä että kävi siellä itse, pysyi portti suljettuna, ja naapurit, joilta asiaa tiedusteltiin, vastailivat vältellen, mutta jos heitä oikein ahdistettiin, tunnustivat he kuulleensa sieltä omituista melua, niin että pahat henget siellä luultavasti olivat elämöimässä eikä kristittyjen ihmisten pitäisi koskaan astuman jalallaan hänen oviensa sisäpuolelle.

Herttua, oli aivan suunniltaan uteliaisuudesta, mutta ei voinut tehdä muuta kuin odottaa.

Sillä välin oli italialainen suurella kekseliäisyydellä hankkinut itselleen tiedot olosuhteista linnassa ja käyttänyt niitä hyväkseen. Hän oli varustautunut kaikkia syytöksiä vastaan, siltä varalta, että mahdollisesti tulisi ilmi, ja toimi nyt yhtä salaisesti kuin rohkeastikin.

Cecilian vanha imettäjä, joka oli aivan epätoivoinen nuoren neitinsä lohduttomasta surusta eikä koskaan puhunut muusta, oli halukkaasti kuunnellut Bellinin vakuutuksia, että salaisten keinojen avulla voisi hankkia prinsessalle takaisin hänen entisen hilpeytensä.

Ilman suurempia vastustelemisia hän aukaisi pienen kamarin, missä Cecilia ennen oli usein oleskellut, ja siellä sai italialainen nyt tehdä valmistuksiansa.

Prinsessa Sofian ensimäinen hovineitsyt oli jo ennen suosinut vilkkaankiihkeää italialaistamme; täälläkin sai hän itselleen sopivan huoneen, tietysti mitä suurinta varovaisuutta noudattamalla.

Tämä tapahtui jo kaksi kuukautta kuningasvainajan kuoleman jälkeen, jolloin prinsessan ankaraan suruun oli jo ehtinyt sekaantua väsymyksen ja yksitoikkoisuuden tunnetta, mikä teki tämmöisen elämäntavan melkein sietämättömäksi. Kuningatar oli ainoa, jonka luona he saivat käydä, mutta hänen todellakin syvä surunsa vaikutti vain painostavasti nuoriin mieliin, ja tietämättänsäkin he kaipasivat vaihtelua ja huvitusta.

Eräänä iltana, kun imettäjä ojensi Cecilialle hänen iltajuomansa, sanoi hän mielistellen:

"Juokaa pohjaan, prinsessani, niin nukutte hyvin ja näette kauniita unia."

"En voi nukkua enkä tahdo uneksia", vastasi Cecilia. "En minä laskeu levolle."

"Tietysti te käytte levolle, lapsi kultaseni, mutta ei tuonne sänkykamariin, jossa niin monesti olette itkenyt itsenne näännyksiin, vaan tänne, tähän pieneen kamariin, jossa teidän tapanne oli laulaa ja soittaa autuaasti nukkuneelle isävainajallenne."

"Älä puhu semmoista, en minä voi itkeä enää tänään."

"Eihän teidän tarvitsekkaan, neitiseni. Kas niin, nyt sohvalle; jos ette nuku heti, voitte sitten mennä sänkykamariin."

"Enkö minä riisuudu?"

"Ei nyt heti… minä olen täällä etuhuoneessa, kun vain huudatte, olen heti täällä."

"Mitä tämä on, imettäjäni… sinussa on nyt jotakin salaperäistä… kuka on sinut houkutellut tällaiseen?"

"Älkää kysykö, minulle on sanottu, että te pitäisitte siitä, mutta en minä pakota teitä; jos prinsessa niin tahtoo, niin minä lopetan sen ennenkuin se alkaakaan."

"Ei, antaa olla… kuka se on?"

"Minä olen vannonut, etten ilmaise häntä."

"Ja sinäkö voisit vaieta? Mutta se on yhdentekevää, minä istun tähän… anna tänne juoma."

"Olen itse juonut samaa nestettä ja tiedän, että se ei ole vaarallista", vastasi imettäjä ojentaen hänelle pienen, sievästi koristellun hopeapikarin.

Cecilia maistoi siitä.

"No, lapseni, maistuuko pahalta?"

"Ei, päinvastoin; lähdetkö pois?"

"Minä jään etuhuoneeseen, mutta jos prinsessa tahtoo, niin teen vastoin kieltoa ja…"

"Ei, kyllä sinä saat mennä. Maljasi!" Hän tyhjensi pikarin ja lisäsi: "Ota kynttilä mukaasi, en minä pelkää ensinkään."

Imettäjä teki vanhasta tottumuksesta ristinmerkin, mutisi Isämeitänsä, otti kynttilän ja meni.

Cecilia ei tiennyt, oliko hän nukkunut. Hän oli kuullut suloista, ihmeellistä musiikkia, ja sitten… niin, sitten hän tiesi olevansa aivan valveilla; hän oli nähnyt, ensin epäselvästi, sitten aina selvemmin nuoruuden ensi lempensä esineen, nuoren Niilo Sturen.

Hän peitti silmänsä käsillään ja oli hämillään. Olo Vadstenassa ja silloiset tapaukset kuvastuivat elävästi hänen mieleensä. Kun hän taas nosti silmänsä, katsoi hän häntä suoraan silmiin, jotka surullisen vakavina olivat luotuina häneen. Prinsessa pani kätensä ristiin ja kuiskasi:

"Anna minulle, anteeksi, Niilo!"

Tämä hymyili ja aukaisi suunsa sanoaksensa jotakin.

"Tulenko sisään, prinsessa kultaseni?" kuului oven takaa.

"Ei, ei, mene tiehesi", kuului kiivas vastaus.

Mutta näky oli kadonnut, ja turhaan hän tuijotti pimeyteen, se ei palannut…

Taas oli pikari hänen kädessään, miten se tuli siihen, sitä hän ei tiennyt… se oli täynnäkin, hän tyhjensi sen siinä toivossa, että näky uudistuisi.

Hän nukkui suloisesti, mutta enää uneksimatta, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli aurinko jo korkealla ja vanha, uskollinen hoitajatar nojausi huolestuneena hänen vuoteensa yli.

"Sissa kultaseni, kuinka kauan olette nukkunut!"

Hämmästyneenä Cecilia nousi istumaan sohvaan.

"Enhän minä ole ollut riisuttunakaan", sanoi hän.

"Ette, mutta ensi yön makaatte oikein omassa hyvässä vuoteessanne."

"En suinkaan, minä makaan aina täällä, aina, aina, kuuletko!"

"Herra varjelkoon, miten te olette kiivas."

"Pane kello tänne pöydälle, niin minä soitan, jos haluan jotakin, sillä sinä et saa häiritä minua kesken ihanimpia unelmiani."

"Enkö minä saa tietää, mitä prinsessa on uneksinut?"

"Et, sitä et saa."

"Mutta jos minä arvaisin?"

"Sitä et voi!"

"Sepä olisi peijakasta!"

"Luulenpa, että sinä kiroilet!" Cecilia purskahti kaikuvaan nauruun.

"Onpa jo kauan siitä, kun olen kuullut semmoista ääntä, ja jos se on unelmieni vaikutusta, niin —"

"Voipa olla, muoriseni!"

"No, sittenpä pyrkii jotakin kielelleni."

"Mitä sitten?"

"Eräs nimi vain!"

"Varohan, ettei se herätä muistoja, jotka…"

"Minä olen vaiti kuin muuri."

"Kunhan vain muuri ei särkyisi."

"Siitä ei vaaraa, jos niin tarvitaan, neiti hyvä."

"Sinä olet aika hupsu; mutta sen tiedät nyt, että tahdon maata täällä joka yö."

"Yksinkö?"

"En tiedä aivan varmaan, olenko yksin", kuiskasi Cecilia punastuen.

"Ette ole aivan varma!… Mutta, hyvät enkelit… enhän minä voi uskoa, että…"

"Tyynnyhän toki, ainoastaan unelmani, suloiset ja rakkaat unelmani ovat kanssani."

"Uneksikaa mitä tahdotte, siunattu lapsoseni; unelmat ovat kuin virtaava vesi."

"Nyt olet tuhma, mene nyt tiehesi, minä tahdon uneksia taas."

Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkuin näyt palautuivat. Cecilia paloi halusta saada nähdä niitä toistamiseen.

* * * * *

Kustaa kuninkaan viimeisinä aikoina oli nuori ranskalainen nimeltä Jean Lecoeur otettu hoviin esilukijaksi ja kielenopettajaksi; hänellä oli harvinaisen hyvä lauluääni, ja hovin pienissä iltaseurusteluissa hän sai usein laulaa luutun säestyksellä.

Kun hän samalla oli erittäin kaunis nuori mies, mielistyivät kaikki naiset häneen ja nimittivät häntä keskenään hyväilynimellä Mon coeur. [Le coeur = sydän. Mon coeur = sydämeni.]

Hovijuorut kertoivat, että prinsessa Sofia oli hyvin kiintynyt häneen, ja kuiskailtiin, että kun Lecoeur loi suuret, eloisat silmänsä prinsessaan, niin tämä punastui ja kääntyi äkkiä poispäin.

Kukaan ei voinut kuitenkaan sanoa, että prinsessa olisi koskaan keskustellut kahdenkesken nuoren Lecoeurin kanssa, ja hänen punastumiseensa kiinnitettiin sitä vähemmän huomiota, kun yleensä luultiin, että hänellä oli todellakin taipumusta Maunu herttuaan.

Alussa olikin asianlaita niin, tai hän luuli ainakin niin olevan, olihan herttua komea, nuori herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa; prinsessa kuunteli mielihyvällä hänen ikuisen lemmen vakuutuksiansa, ja joskaan hän ei vielä ollut antanut mitään varmaa lupausta, luuli herttua kuitenkin pian saavansa sen.

Tällä kannalla olivat asiat kuninkaan kuollessa; melkein samaan aikaan tai vähää ennen oli Sofia saanut tietää, että herttua oli salaisissa suhteissa erääseen porvaristyttöön Tukholmassa, ja tästä hän harmistui silmittömästi.

Kuningassuru oli muka luonnollinen syy vetäytyä pois seurustelusta hänen kanssaan.

Mutta niistä ajoista asti oli hänellä mielessään katkaista kaikki suhteet herttuaan.

Prinssi Juhana, jolle hän uskoi salaisuutensa, kielsi kyllä häntä sitä tekemästä. Se häväistysjuttu, jonka alaiseksi Cecilia joutui Vadstenassa, oli vielä tuoreessa muistissa, ja ken tietää, mitä Sofiasta sanottaisiin, jos hän nyt purkaisi jo yleisesti tunnetun liiton.

Jos herttua olikin rakastunut porvaristyttöön, mitä hänen tarvitsi huolia siitä; hänen arvoansa vain vahingoittaisi se, että hän oli ottanut korviinsa tuollaisia juoruja.

"Ole yhtä ystävällinen herttualle kuin ennenkin, se on minun neuvoni", sanoi prinssi.

Ja hänen nuori sisarensa noudatti neuvoa harmissaan ja vastahakoisesti, sillä hän ei uskaltanut muuta.

Eräänä päivänä sanoi Elisabet hänelle:

"Lecoeur on pyytänyt saada laulaa ja soittaa meille tänään, ja minä olen suostunut."

"Me emme ota ketään vastaan", väitti Sofia kiivaasti.

"Hän istuu tuolla salissa, ja meidän tarvitsee vain aukaista ovet kuullaksemme häntä."

"Ei, ei, se ei käy päinsä."

"Sinä voit mennä makuukamariin, minä tahdon kuulla häntä."

Lecoeur tuli. Hän oli harjoitellut Kustaa kuninkaan lempilauluja ja lauloi niitä nyt selvästi, sujuvasti ruotsiksi. Prinsessat hämmästyivät aluksi, mutta pian nousi ilo ja ihastus ylimmilleen. Itkien he vaipuivat toistensa syliin; soinnukkaat, surumieliset sävelet tunkeutuivat heidän sydämiinsä, saattoivat sinne uutta eloa ja uusia ajatuksia, toivat lohdutusta, sytyttivät toiveita.

Hetkisen kuluttua laulu vaikeni.

"Hän menee, minun täytyy kiittää häntä", sanoi Elisabet ja riensi huoneesta.

Sofia istui ja kuunteli sykkivin sydämin; hän ei voinut erottaa sanaakaan.

Elisabet palasi pian.

"Hän tulee taas tänne huomenna", huusi hän jo ovessa.

"Elisabet, miten sinä tohdit?"

"Pyysithän sitä itse, ja olisitpa nähnyt, miten iloiseksi hän tuli, kun sanoin, että sinä olit kuulemassa laulua."

"Sinun ei olisi pitänyt sanoa hänelle sitä."

"Mutta nyt se on tehty, ja kyllä sinä voit olla tulematta tänne huomenna."

Mutta Sofia tuli joka päivä. Hän kadehti sisartansa, joka sai puhutella ja kiittää häntä; hän halusi nähdä Lecoeuriä, mutta ei voinut rikkoa hovitapojen ankaria säädöksiä.

Silloin kertoi hänen hovineitsyensä eräänä päivänä suurena salaisuutena, että jos prinsessa tahtoisi tyhjentää pienen pullon, jonka hän antaa hänelle, hän saisi nähdä ajatuksensa ilmielävinä silmiensä edessä.

Sofia arveli, että se oli mahdotonta, mutta hänellä oli kyllä halua koettaa sitä.

Määrättyyn aikaan hän tyhjensi pullon.

Hän näki edessään Jean Lecoeurin, joka katseli häntä surusilmin.

Hän tukehutti huutonsa peläten, että näky häviäisi yhtä nopeaan.

Silloin hän huomasi pullon uudelleen olevan kädessänsä, ja melkein tietämättänsä hän vei sen huulilleen.

Lecoeurin katse tuli eloisammaksi, hän katsoi häntä rukoillen… hän näytti lähestyvän…

"Pois, pois," huudahti prinsessa kauhistuen.

Samassa näky hävisi.

Mutta kun hän seuraavana iltana taas kuuli Lecoeurin laulavan, syntyi hänessä mitä ankarin halu saada nähdä häntä, ja sentähden hän sanoi hovineitsyelleen, että tämä hankkisi useampia pulloja tuota ihmeellistä juomaa; siitä muka nukkui niin hyvästi.

Toisen kerran hän näki hänet. Lecoeur seisoi maalaustelineiden ääressä maalaamassa kuvaa, hänen kuvaansa… hän tunsi sen heti.

Taulu oli valmistumaisillaan; hänellä oli kirja kädessä, ja maalaaja polvistui suutelemaan sitä.

"Lecoeur!" kuiskasi hän.

Tämä kääntyi nopeasti. Sofia ei ollut koskaan nähnyt häntä niin iloisena; hän viittasi tauluun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tuo on minun!" ja sitten hän painoi sitä rintaansa vasten.

Mikä rohkeus… Sofia teki estävän liikkeen.

Silloin kävi hänen katseensa uhkamieliseksi, ja kiihkeästi hän painoi suudelman kuvan huulille.

Sofia huudahti.

Näky oli hävinnyt.

"En koskaan enää tahdo nähdä häntä."

Mutta seuraavana iltana hän taas kuunteli hänen lauluaan ja kadehti Elisabetia, joka sai nähdä hänet ja puhutella häntä.

Sen ajatuksen, että Lecoeur rohkeni rakastaa häntä, olisi luullut synnyttävän vihaa Sofiassa, mutta sen sijaan se täytti hänet ihastuksella ja ilolla, jota mitkään järjelliset syyt eivät voineet vähentää.

"Hän rakastaa minua!" ajatteli Sofia itsekseen. "Ja minä, minä, enköhän minäkin rakasta häntä."

Seuraavalla kerralla Sofia näki hänet lukemassa; Lecoeur katsoi häntä tuskan ilme kasvoillaan ja ikäänkuin työnsi luotaan hänen kuvansa ja jatkoi senjälkeen lukuaan.

Kumma kyllä, Sofia oli huomaavinaan laulussa aina senjälkeen samaa mielentilaa, missä hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hempeät, haaveilevat sävelet saivat sisimmät tunteet väräjämään; se oli alussa myötätuntoista osanottoa, mutta muuttui pian liekehtiväksi himoksi, joka pani miettimään keinoja, miten saisi tavata rakastettunsa, hovin saamatta siitä juorun aihetta.

Elisabet tuli hänelle avuksi.

Hän ehdotti, että he nyt jatkaisivat ranskankielen opintojansa; eihän heillä olisi siihen koskaan parempaa aikaa, ja olihan heidän autuaasti nukkuneen isänsä toivomus, että he kehittäisivät itseänsä tiedoissa.

Punastuen kääntyi Sofia hänestä pois.

"Sinä ehkä voisit sen tehdä, rakas sisko", sanoi hän. "Kysy kuninkaalta ja leskikuningattarelta."

Kumpainenkaan ei nähnyt siinä mitään pahaa, ja niin alkoivat luennot. Aluksi otti niihin osaa ainoastaan Elisabet.

Mutta Sofia oli läheisyydessä, hän kuunteli Lecoeurin sointuvaa ääntä ja halusi olla mukana.

Samaan aikaan sanoi hänen hovineitsyensä, ettei tuota ihmeellistä juomaa enää ollut useampia pulloja saatavissa, ja täten olivat siis häneltä kaikki näyt hävinneet.

Turhaan työskenteli mielikuvitus tuon rakkaan kuvan esiinloihtimisessa; se oli ja pysyi poissa.

"Lecoeur suree jotakin", kertoi Elisabet. "Tule mukaan, ehkä hän sanoo sen sinulle."

Juuri tätä Sofia sekä pelkäsi että toivoi. Sellainen tunnustus olisi ainaiseksi erottanut heidät toisistaan.

Ja kuitenkin, kuinka kovasti hän sitä halusikaan kuulla!

Kiusaus oli liian suuri; hän päätti itsekseen olla jääkylmä, mutta hänen halunsa paloi kuulemaan lemmen vakuutuksia, lemmen, jossa hän ei suinkaan ollut osattomana.

Niin hän eräänä päivänä seurasi Elisabetia luentohuoneeseen.

Lecoeur ei tiennyt tästä mitään; hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti.

Mutta sitten, kuinka kunnioittava ja huomaavainen hän olikaan!

Kun Sofia luki, tunsi hän, että opettajan silmät olivat kiintyneet häneen, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet milloinkaan; oli selvää, että ne välttivät toisiaan.

Elisabet oli se, joka piti keskustelua vireillä. Hän ehdotti, että lukutunteja jatkettaisiin joka aamupäivä kello 8—10 ja että Lecoeur joka ilta soittaisi ja laulaisi prinsessoille heidän neuloessaan.

Sofia ei tiennyt, kävisikö se laatuun, mutta sisaren vakuutukset, että kuningas ja leskikuningatar olivat antaneet myöntymyksensä, saivat hänetkin suostumaan.

Miten toisenlaisia olivatkaan luennot, kuin mitä Sofia oli kuvitellut!

Lecoeur ei unohtanut silmänräpäykseksikään velvollisuutensa vaatimaa kunnioitusta.

Hänen malttavaisuutensa rohkaisi Sofiaa. Tämä tahtoi pakottaa hänet ilmaisemaan tunteensa, tuli yhtäkkiä puheliaaksi ja häikäilemättömäksi, hänen kopea olemuksensa muuttui alentuvaksi tuttavallisuudeksi. Kun hänen käsiään paleli, pyysi hän hymyillen opettajan lämmittämään niitä omissaan.

Nämä kädet olivat kuumeenpolttavat, ja Sofia tunsi niiden vapisevan tarttuessaan hänen käsiinsä; hän näki värien vaihtelevan hänen poskillaan, ja kun hän kysymyksillään sai hänet katsomaan silmiinsä, näytti tuo silmäys anovan sääliä.

Itse ei Sofia tuosta suinkaan kärsinyt vähintä. Lecoeurin rakkaudesta hän oli varma; ehkäpä vain pelko siitä, että olisi pakko poistua ainaiseksi hänen silmäinsä edestä, sitoi hänen kielensä.

Pakottaakseen hänet tekemään tunnustuksensa voisi Sofia kyllä olla huolimatta arvostaan, mutta ensin hän tahtoi koettaa, olisiko muita keinoja.

Prinsessa Sofia oli ainoastaan 18-vuotias; hänen ainoa ystävänsä oli hänen tuskin 14-vuotias sisarensa Elisabet, mutta tälle hän ei tahtonut uskoa salaisuuttansa, leskikuningattarelle hän ei uskaltanut, ja siten oli hän aivan yksin.

Hän tunsi hyvin veljiensä kevytmielisyyden; jo muutamia viikkoja isän kuoleman jälkeen oli kuningas Eerik aukaissut linnan portit rakastajattarilleen.

Tämän olisi luullut herättävän paheksumista, mutta päinvastoin kumartelivat hovin herrat ja naiset syvempään kuin ennen; nuori kuningas oli vapaamielinen herra, ja mitä hän oli tehnyt, sitä voivat hekin itsekukin kenenkään moittimatta tehdä.

Joskin Sofia alussa oli pitänyt Maunu herttuasta, oli mieltymys jo aikaa sitten mennyttä; nythän rakasti ensi kertaa, rakasti nuoren sydämensä koko lämmöllä, ja vaikkakin hänen järkensä väitti, että tämä rakkaus oli hulluutta, tuntui se hänestä kuitenkin kalliimmalta kuin koko hänen elämänsä. Vielä taisteli hän lemmenkiihkoansa vastaan, joka päivä päivältä tuli yhä valtavammaksi; muutamina päivinä näytti siltä, kuin Lecoeur olisi tehnyt tunnustuksensa, kun hänen silmäyksensä olivat kiihkeämmät ja äänensä hurmaavampi kuin tavallisesti, mutta toisinaan taas ei katse noussut lattiasta ja ääni oli melkein kuiskaava.

Oli hyvin luultavaa, että Lecoeur tiesi hänen ajatuksensa. Miksi hän ei siis tehnyt tunnustustansa?

Jotta hän voisi rauhassa puhua Sofian kanssa, täytyi saada Elisabet poistumaan. Mutta tämäkin tunsi näistä kokouksista viehätystä, uutta ja vaarallista.

Sofian kanssa hän ei puhunut kenestäkään muusta kuin Lecoeuristä; hänen nuori mielikuvituksensa oli kaikesta päättäen hyvin kiihkeässä toiminnassa, ja juuri tästä arkaluontoisesta asiasta Sofia päätti puhua Lecoeurin kanssa. Samalla hän, niin hän arveli, voisi ehkä luoda silmäyksen tämän omaan sydämeen ja poistaa juovan heidän väliltään; Lecoeurin täytyi tehdä tunnustuksensa, maksoi mitä maksoi.

"Minä tahdon puhua kanssanne kahdenkesken", kuiskasi hän Lecoeurille seuraavan lukutunnin alussa.

Tämä kumarsi mitään vastaamatta, mutta Sofia huomasi selvään, että hän lukutunnin aikana oli miettivämpi ja hiljaisempi kuin koskaan ennen.

Ollessaan lähdössä sanoi hän: "Neiti Elisabet, minulla on muutamia taiteellisessa suhteessa vähäpätöisiä tauluja, jotka mielelläni näyttäisin teille."

"Ovatko ne mukananne?" kysyi Elisabet vilkkaasti. "Ne ovat siihen liian suuria, ne ovat huoneessani läntisessä tornissa… Beata neitsyt tietää kyllä tien, mutta jättäkää hänet etuhuoneeseen, hän ei saa niitä nähdä."

"Minä tulen", huudahti hilpeä tyttö.

"Mutta sen täytyy kaiken tapahtua ikäänkuin teidän omasta alkuunpanostanne; avain riippuu naulassa oven pielessä, te aukaisette oven ja menette yksin sisään."

"Ettekö te ole kotona?"

"Sitä voitaisiin paheksua, mutta jos maltatte odottaa, niin voinhan minä yhtäkkiä tulla."

"Minä odotan", huudahti hän ja taputti tyytyväisenä käsiään. "Niin ihmeen hauskaa!"

"Mutta mihin aikaan?"

"Sen saatte te määrätä."

"Ehkäpä neiti Sofia tekisi sen?"

"Kello kahdeksan huomis-aamuna!" sanoi Sofia hätäisesti.

"Lukutunnilla!" huomautti Elisabet pettynein mielin.

"Minä olen poissa kello kahdeksan", sanoi Lecoeur, kumarsi ja katosi.

"Hän ei kutsunut sinua mukaan."

"Hän tiesi, etten minä olisi siihen suostunut."

"Minä kerron sitten sinulle kaikki!"

"Se sinun täytyy tehdä!"

"Etkö sinä pidä hänestä?"

"Pidän kyllä!"

"Minä pidän sanomattoman paljon!"

"Elisabet, sinä unohdat, kuka sinä olet ja mikä hän on", vastasi Sofia epävarmasti.

"Eikö meidän autuas isävainajamme sanonut: ihminen kuin ihminen, ja hän on kauniin, mitä olen nähnyt."

Sofia sai töin-tuskin hänet vaikenemaan; asia oli pidettävä salassa kaikilta.

Sen huomasi Elisabetkin, mutta tuo hänen ensimäinen seikkailunsa oli koko päivän hänen ajatuksissaan.

Entä Sofia, mitä hän sanoisi Lecoeurille?… Miten alottaisi keskustelun ilmaisematta sydämensä ajatuksia, ja mihin asiat johtaisivat? Ehkäpä ikuiseen eroon… ah, hän ei voi, hän ei tahdo elää ilman häntä.

* * * * *

Kun Lecoeur jätti prinsessat, kiirehti hän pieneen vinttikamariinsa ja heittäytyi istumaan ankaran epätoivon vallassa.

"Minä en voi, se on mahdotonta", vaikeroi hän onnettomana, "parempi on paeta vaaraa".

Hän otti kiireesti esille vanhan kapsäkkinsä, joka oli nurkassa maalaustelineiden takana, ja heitti siihen muutamia vaatekappaleita, joita oli huiskin-haiskin tuoleilla ja penkeillä. Lukko oli rikki, sitä ei voinut sulkea, mutta kaikeksi onneksi oli hänellä köyttä, sen hän kiersi kapsäkin ympäri, ja niin oli siitä suoriuduttu.

Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen; kaikkialla oli tauluja, selkäpuolet huoneeseen päin, siinä oli koko kuninkaallisen perheen muotokuvat, paitsi Sofian. Hän aukaisi nuttunsa ja otti esiin hänen kuvansa, jota kantoi povellaan.

"Kaikki muut jääkööt, sinä seuraat minua", kuiskasi hän painaen huulensa medaljonkiin. Hän piilotti sen uudelleen poveensa, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa sekä riensi nopeasti rappusia alas ja pois linnasta.

"Minne matka, ranskalainen!" kuului ääni häntä vastaan. Se oli Maunu herttua. Lecoeur kumarsi ja aikoi mennä.

Silloin tartuttiin väkevällä kädellä hänen olkapäähänsä ja herttua katsoi häneen terävästi.

"Minä toivon, että teidän sievoinen naamanne viehättää prinsessaa yhtä vähän kuin minuakin", sanoi hän. "Teidän armonne?"

"Ei ole teille ollenkaan suosiollinen; minulle on sanottu, että teidän pitäisi valvoa minun etujani prinsessa Sofian luona, eikä hän ole koskaan ollut minulle kylmempi kuin nyt."

"Siinä suhteessa voin minä hyvin vähän", vastasi Lecoeur vahvasti punastuen.

"Teillä onkin ehkä enemmän halua asettua minun tielleni. Mutta olkaa varuillanne; sen mehiläisen, joka aikoo pistää, lyön minä säälittä kuoliaaksi!"

Näin sanoen herttua jatkoi matkaansa linnaan. Lecoeur ohjasi hitain askelin ja pää kumarassa kulkunsa Pyhän Klaran kirkon seuduille, missä Bellini asui.

Tämän asunto oli melkein ruhtinaallinen, ja kuningas ja prinssit sekä etevimmät aatelistosta kävivät usein hänen luonansa.

Ne kestit, joita hän piti harvoille vierailleen, olivat herkulliset, ja hyvin halukkaasti niissä käytiin.

Yleensä hän ei ottanut ketään vastaan, mutta Lecoeur pääsi heti sisään.

Italialainen loikoili pienellä sohvalla kalliiseen itämaiseen yönuttuun kääriytyneenä. Päässään oli hänellä helmillä koristeltu lakki ja oikeassa kädessä kaksiosainen intialainen tupakkapiippu, josta hän silloin-tällöin puhalsi savupilven.

Huone oli melkein täynnä kevyttä, hyvältä tuoksuvaa savua.

Lecoeur pysähtyi hämillään.

"Tuletpa onnelliseen aikaan", sanoi italialainen. "Minä imen viisautta samasta lähteestä kuin muinaisajan suuret miehet. Neekeripalvelijani on tuonut Persiasta tätä kallisarvoista yrttiä, joka selvittää tulevaisuuden aivoituksia."

"Voivatko muutkin kuolevaiset saada sitä?" kysyi Lecoeur.

"Eivät, poikani, se on maailmalle salaisuus, suotu ainoastaan valituille."

"Minä en varmaankaan ole niiden joukossa!"

Hänen äänensä ilmaisi suurta alakuloisuutta.

Bellini katseli häntä tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä, ja hänen katseensa synkistyi.

"Miksi olet tullut tänne?"

"Sanomaan jäähyväisiä."

"Jäähyväisiä?" Hän nousi nopeasti.

"Minä en voi jäädä tänne!"

"Et voi!" Ääni kaikui uhkaavana.

"Olkaa sääliväinen!"

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana italialaisen tuliset silmäykset polttavina koettivat tunkeutua uhrinsa läpi saadakseen selville sen salaisimmat ajatukset.

Lecoeur seisoi kalmankalpeana, voimattomana hänen edessään, kurjana työaseena, joka oli rohjennut ajatella omia toiveitaan… Pyöveli hymyili hänen sitä havaitsemattansa.

"Kenelle te kuulutte?" kysyi hän ankarasti.

"Pyhälle jesuiittaveljeskunnalle!"

"Mitä veljeskunta ennen kaikkea vaatii?"

"Sokeaa tottelevaisuutta!"

"Ja millä saa maksaa halunsa erota veljeskunnastamme?"

"Hengellään!"

"Miksi veljeskunta nimittää palvelijoitansa?"

"Ruumiiksi!"

"Minkätähden?"

"Sentähden että heidän täytyy kuolettaa kaikki omat ajatuksensa ja toiveensa", läähätti onneton.

"Ettekö tahdo sitä?" kysyttiin melkein ylenkatseellisesti.

"Tahdon kernaasti heittäytyä mihin kidutuksiin tahansa, ruumiilliset kärsimykset ehkä lieventäisivät sieluni tuskia, mutta en voi, en siedä nähdä hänen kärsivän."

Taas seurasi pitkähkö vaitiolo.

"Kuka teki teistä prinsessain opettajan?"

"Teidän ylhäisyytenne."

"Kuka on se, joka kujeillaan on aukaissut teille tien prinsessan sydämeen?"

Ranskalainen oli kahdenvaiheilla; vahva puna levisi hänen kalpeille kasvoilleen… "Hän oli jo ennen osoittanut minulle suopeutta, jota — jota —" Hän vaikeni äkkiä.

"Josta hovijuorut kyllä puhuivat", täydensi italialainen. "Juuri sentähden minä valitsin teidät; jos olisin valinnut jonkun toisen, olisi kieltenopettaja pian jäänyt syrjään."

"Totta on, että hänellä on ylpeä luonne."

"Joka minun tahtoni alaisena on taipunut naurettavaan lemmenkiihkoon; teidän täytyy käsittää, että tämä ei ole tapahtunut teidän tähtenne", lisäsi Bellini halveksivasti.

Lecoeurin pää painui syvälle kumaraan.

"Että minä selittelen teille näitä asioita, on jo suurempi suosio kuin te ansaitsette, mutta minä tahdon kiihottaa teidän intoanne antamalla teidän tietää, että olette kutsuttu täyttämään pyhiä tarkoituksia. Kustaa Vaasan poikien ja tyttärien täytyy kaikkien kääntyä ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan. Paavi tahtoo sitä, katolinen papisto ei sitä voi, mutta jesuiittaveljeskunta on sen tekevä palvelijainsa kautta.

"Sinulle poikani, on kirkko uskonut Sofian ja Elisabetin pelastamisen ja antanut meille molemmille siihen välikappaleita. Arvoltani korkeampana käsken minä sinua käyttämään juonia ja viisautta; älä koskaan unohda, että välikappaleet ovat hyvät, kun ne vievät päämaaliin. Heitä pois oma minuutesi, puhu ja toimi viisaan harkinnan mukaan, niin sinua odottaa ilo, josta sinulla ei ole käsitystäkään! Ole luja, että ansaitsisit päästä nauttimaan sitä."

Lecoeurin rinta kohoili, ja hänen katseensa hehkui… "Mitä minun pitää tekemän?" kysyi hän liikutettuna.

"Ripitä itsesi!"

Ja hän kertoi kovista kärsimyksistään, miten Sofia oli saattanut hänet kiusaukseen silmäyksillään ja sanoillaan, miten hän oli pannut kätensä hänen käsiinsä, ja kuinka hän oli tuntenut heikon kädenpuristuksen, vastaamatta siihen, mutta nyt heidän pitäisi ensi kerran kohdata toisensa kahdenkesken… Sofia tahtoi sitä… pelastusta ei ollut… sentähden pois, pois!

"Oletko sinä uskon sotilas etkä tiedä mitä sinun pitää tekemän!" huudahti italialainen. "Jokaista kieltäymystä seuraa voitto. Älä anna vietellä itseäsi pienintäkään askelta harhaan; lemmenkiihkonsa pakottamana hän on tekevä mitä sinä tahdot, totteleva pienintäkin viittausta."

"Minä tiedän, että hän on sen tekevä!" huudahti Lecoeur kiihkoisesti.

"Sinun tähtesi täytyy hänen osoittaa Maunu herttualle samaa suosiota ja taipumusta kuin ennenkin."

"Sitä hän ei koskaan tee."

"Hänen täytyy, ymmärrätkö."

"Onko minun pakottaminen hänet siihen ja voinko sitä?"

"Sinä voit sentähden, että sinun täytyy."

"Mutta hän inhoo herttuaa."

"Hänen täytyy tulla hänen puolisoksensa."

"Ei koskaan!" huudahti Lecoeur.

"Heti kun kruunausjuhlallisuudet ovat ohi, tulee häävalmistuksien alkaa."

"Ilman hänen suostumustansako?"

"Sinun täytyy saada hänet suostumaan, ja herttua saa olla sinulle kiitollinen onnestaan."

"Minä vihaan herttuaa!"

"Pyydä ennemmin hänen puoltolausettaan päästäksesi herttuattaren rippi-isäksi", sanoi italialainen hymyillen.

Mutta ennenkuin he erosivat, sanoi Bellini: "Muista, että minä olen siellä läsnä huomenna."

"Siellä läsnäkö?"

"Niin, näkymättömänä, ainakin hänelle."

* * * * *

Kun Lecoeur myöhemmin illalla palasi linnaan, olivat hänen ajatuksensa sellaisessa sekamelskassa, että hän vietti koko yönsä milloin hurjassa epätoivossa, milloin palavissa rukouksissa.

Kalpeana ja puku jokseenkin epäjärjestyksessä esiintyikin hän sentähden seuraavana päivänä prinsessan luona.

Mutta rakkaudella on oma logiikkansa.

Sofiaa ei tämä loukannut, hän tunsi sääliä ja osanottoa. Hänen oma pelkonsa väheni, kun hän näki Lecoeurin kärsimykset ja hänen häiriintyneen ulkomuotonsa.

"Tulkaa istumaan tänne", sanoi Sofia ja ojensi hänelle kätensä, jota hän tuskin kosketti.

"Te tahdotte puhua kanssani, prinsessa."

"Niin, Elisabetista. Mutta nyt tahdon ensin tietää, mikä teitä vaivaa… oletteko sairas?"

"Niinpä melkein luulen."

"Sitten teidän täytyy kysyä neuvoa yrtintuntijalta."

"Ei kukaan voi parantaa minua."

"Eikö kukaan?"

"Ei muu kuin kuolema."

Sofian sydän sykki ankarasti. "Kuolema!" toisti hän.

"Minä en pelkää sitä, joka lopettaa kaikki tuskat."

"Jean, luottakaa minuun."

"Oi, jospa te luottaisitte minuun!"

"Voitteko epäillä sitä?"

"Minä tiedän, ettette luota."

"Vaatikaa todistuksia, mitä tahansa."

Lecoeur ei rohjennut katsoa häneen, mutta hän tunsi itsessään hänen silmäyksensä. Sofia tarttui hänen oikeaan käsivarteensa.

"Ei nyt", sanoi Lecoeur, "meidänhän piti puhua prinsessa Elisabetista, joka… on ehkä heti täällä."

Sofia laski kätensä irti. "Eikö hän ole teistäkin muuttunut?"

"Oletteko tekin huomannut sen?"

"Hänessä on jotakin levottomuutta."

"Jumalan voima etsii häntä."

"Jumalan voimako?"

"Oi, jospa se myöskin koskisi teihin!"

"Minuun!"

"Antaisin kernaasti henkeni ja monta vuotta iankaikkisesta autuudestani, jos sama vastustamaton kaipuu vaikuttaisi teissä kuin tässäkin nuoressa sielussa."

"Mistä kaipauksesta te puhutte?" kysyi Sofia aivan ällistyneenä. "Minä en ymmärrä teitä".

"Se johtuu siitä, ettette ymmärrä itseänne."

"Johdattakaa minua sitten."

"Tahdotteko seurata minun johdatustani?" kuiskasi hän.

"Tahdon."

"Tahdotteko totella minua?"

"Tahdon", vastasi Sofia nopeasti.

"Kaikessako?"

"Kaikessa!"

Lecoeur lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä. "Kiitoksia!" hän sanoi.

"Nouskaa, Lecoeur!"

Hän nousi ja katsoi häntä leimuavin silmin. "Nyt hälvenee pimeys", huudahti hän, "ja valo säteilevässä kirkkaudessaan tunkeuu esiin!"

"Mitä tahdotte minusta?" kysyi Sofia vavisten.

"Ah, paljon, niin paljon, ettette voi sitä yhdellä kertaa käsittääkään, jumaloitu prinsessani!"

"Sanokaa, sanokaa!"

"Ei nyt, oppilaan täytyy valmistautua."

"Millä tavalla?"

"Rukouksella ja alttiiksiantaumisella."

"Alttiiksiantaumisella?"

"Niin, sille, jota sydän enimmän rakastaa."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Siinä asemassa, johon nyt tulemme toistemme suhteen, täytyy meidän sinutella toisiamme."

"Sinutella!"

"Suostutteko siihen?"

"Kyllä, kun olemme kahden."

"Kun olemme kolmin, Elisabet on jo pitkällä."

"Pitemmälläkö kuin minä?"

"Älä kysy, odota vain."

"Kuinka kauan?"

"Se riippuu itsestäsi."

Sofian kiihko oli yltynyt korkeimmilleen; hän pani kätensä rinnalleen ja kysyi hätäisesti:

"Oi Lecoeur, sinä et tiedä, kuinka minä olen sinun vallassasi!"

Hän tiesi sen vallan hyvin, ja kaikki hänen tuskansa oli kuin pois puhallettu; Sofia oli hänen vallassaan, hän saisi viedä hänet mihin tahansa.

"Ole tyynenä, kallis ystäväni", sanoi hän lempeällä, hyväilevällä äänellään.

Samassa Elisabet syöksyi huoneeseen. "Te olitte täällä!" huudahti hän kiihkeästi. "Odottamassa teitä."

"Minäpä odotin, että te tulisitte."

"Minä pelkäsin teidän ankaraa arvosteluanne."

"Ettepä, sitä ette tehnyt! Tiedätkö, Sofia, hän on maalannut kaikkien meidän kuvamme — paitsi sinun, ainakaan ei sitä ollut muiden joukossa", lisäsi hän ja katsoi epäillen heitä molempia.

"Minä aion nyt vasta alottaa sitä", sanoi Lecoeur katsoen merkitsevästi Sofiaan.

Tämä kääntyi punastuen pois. "Olitko tyytyväinen omaasi?" kysyi hän Elisabetilta.

"Hyvin tyytyväinen! Olenko minä todellakin niin kaunis?" sanoi hän keikaillen Lecoeurille.

"Te voitte tulla vielä paljon kauniimmaksi."

"Millä tavoin?"

"Kun olette saavuttanut kainouden suloisuuden."

"Nyt olette ilkeä minulle."

"Enkä, itsehän te sellainen olette."

Elisabet kääntyi nyreissään pois.

"Suokaa anteeksi, prinsessa", sanoi Lecoeur lempeästi, "minä olin väärässä enkä tahdo koskaan enää…"

"Mutta teidän täytyy", keskeytti Elisabet äkkiä, "minä tottelen teitä mieluummin kuin ketään muuta."

"Minä tiedän sen", sanoi Lecoeur hymyillen.

"Tiedätte sen?" Elisabet näytti aivan hämmästyneeltä. "Tiedättekö myös, mikä sen vaikuttaa?"

"Meidän sielumme ovat sopusoinnussa."

"Ovatko?… Mutta minähän olen prinsessa ja te tavallinen ihminen."

"Mitenkä sanoi herra isänne?"

"Ihminen kuin ihminen, niin, sehän on totta." Hän astui lähemmäksi Lecoeuria. "Tarkoitatteko, että meidän sielumme muka ovat yhtä korkealla?"

"Sen, joka johtaa toista, on korkeammalla."

"Toisin sanoen, että te…?"

"Ettekö sanonut, että kernaasti tottelette minua?"

"Sen sanon vieläkin kerran."

"Saanko koetella teitä?"

"Koetelkaa."

"Sinutelkaa minua."

"Sinutelkaa?" toisti Elisabet hämillään.

"Ja antakaa minulle sama oikeus."

"Saako hän sinutella sinua, Sofia?"

"Kyllä, kun olemme kolmisin", vastasi tämä.

"Siitä olette sopineet minun poissaollessani", sanoi hän ja katsoi taas heitä. "Mutta kyllä minä kaikessa tapauksessa suostun siihen. Sinä saat sinutella minua, mon coeur", sanoi hän ojentaen kätensä hänen suudeltavakseen.

Mutta Lecoeur vain kevyesti pudisti sitä.

"Ja nyt, rakkaat oppilaani, Sofia ja Elisabet, nyt syvennymme kaikessa hiljaisuudessa kenenkään sitä aavistamatta tutkimuksiimme, jotka aukaisevat teille uuden, tuntemattoman maailman. Minä tahdon, niin sanoakseni, antaa teille siivet nostaakseni teidät korkealle aineellisuuden yläpuolelle; mutta te ette ole heti siihen valmiit, siihen tarvitaan kärsivällisyyttä sekä ennen kaikkea tottelevaisuutta ja alttiiksiantaumista."

"Milloin alotamme?" kysyi Elisabet,

"Huomenna kello kahdeksan."

Kun Lecoeur tuli huoneeseensa, löysi hän pöydältä pienen, vahasinetillä suljetun pergamenttikäärön. Se sisälsi:

"Jatkakaa niinkuin olette alottanut, minä vartioitsen."

Närkästyksissään hän kohotti päätänsä, mutta kohta se painui taas nöyrästi kumaraan. "Hän on minun herrani ja mestarini."

Kuinka myrskyn tavoin hänen tunteensa riehuivatkaan; miten vahvaksi ja voimalliseksi hän tunsikaan itsensä, jo seuraavana hetkenä kuitenkin vaikeroidakseen itsekidutuksissa koettaessaan torjua luotansa kaikkia ylpeitä ja itsekkäitä ajatuksia.

Ensimäinen kirja, jonka Lecoeur valitsi esittääkseen, oli Pyhän Birgittan elämänvaiheet.

Hehkuvin värein hän kuvaili hänen rakkauttaan nuoreen puolisoonsa, joka rakkaus sitten muka muuttui rakkaudeksi Vapahtajaan; mutta tämä rakkaus oli itse teossa jotenkin aistillista laatua ja teki sen tähden sitä suuremman vaikutuksen prinsessoihin.

Sitten seurasi toinen pyhimyskertomus toista, kaikki samansuuntaisia, mutta juuri sentähden ne olivat omiansa pitämään vireillä sitä innostusta, joka todellisuudessa oli menettänyt perustuksensa.

Hekumoiden nautti Lecoeur siitä vallasta, jonka oli saavuttanut oppilaittensa suhteen. He kuuluivat hänelle molemmat; hän saattoi johtaa heitä mihin itse tahtoi, hän oli heille kaikki kaikessa, ja häntä huvitti nähdä heidän mustasukkaisina pitävän silmällä toisiaan.

Bellinin ankarain käskyjen mukaan oli hän saanut Sofian osoittaumaan helläksi Maunu herttuata kohtaan.

Aluksi prinsessa kyllä kieltäytyi siitä kokonaan, mutta kun Lecoeur sanoi, että Sofia täten pakottaa heidät eroamaan toisistaan, niin tämä suostui.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Sofia ja Elisabet juhlallisesti lupasivat Lecoeurille kääntyä katoliseen uskoon; täten he vapauttaisivat isänsä sielun kiirastulen tuskista. Mutta itse juhlallinen kääntyminen oli lykättävä tuonnemmaksi, jotta se ei herättäisi pahastusta.

Lecoeur saattoi olla huoletta; hän tiesi, ettei hänen kumpainenkaan oppilaansa häntä petä.

Niin hyvin oli salaisuus säilynyt, ettei leskikuningattarella, kuninkaalla, prinsseillä eikä koko hovilla ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkälaista opetusta Lecoeur antoi prinsessoille.

Mutta näitä olikin harjoitettu sellaiseen teeskentelyyn, ettei kukaan olisi sitä heistä uskonut. Sofia käyttäytyi herttuata kohtaan yhtä ystävällisesti kuin ennenkin, kuunteli hänen "ikuisen uskollisuuden ja lemmen" vakuutuksiaan ja hänen puhuessaan avioliitosta käski hänen kääntyä kuninkaan puoleen.

Tämä onnellinen asiain käänne luettiin ranskalaisen ansioksi. Bellini antoi yleiselle mielipiteelle semmoisen suunnan, joka hänen tuumilleen paraiten sopi, ja kieliopinnot pidettiin viattomampana asiana maailmassa.

Tässä suhteessa ei Lecoeurillä ollut mitään pelättävää, mutta sittenkin hän tunsi olevansa pohjattomuuden partaalla; joka päivä seurustellen kahden ihastuttavan nuoren naisen kanssa, jotka molemmat rakastivat häntä kiihkoisesti, ja itse rakastuneena ainakin toiseen heistä, olisi hän monestikin menehtynyt lemmenkiihkoonsa, ellei hän näiden seurustelujen aikana toisinaan olisi nähnyt, aina tuntenut kahden terävän silmän tarkastavan itseään.

Epäilyksen hetkinä hän oli usein pyytänyt Belliniä suostumaan siihen, että hän saisi matkustaa pois.

"Kirkko tarvitsee teitä; te olette vain ruumis, jonka täytyy totella veljeskuntamme määräyksiä", vastasi tämä.

"Minä en kestä kauempaa."

"Teidän kärsivä muotonne on omansa herättämään helliä tunteita prinsessoissa ja edistämään toimienne menestystä. Muistakaa, että tottelemattomuutta seuraa rangaistus."

"Onko olemassa suurempaa rangaistusta kuin se, mitä minä jo kärsin?"

"On, ja se on se, että tulette näkemään toisen saavan teidän paikkanne."

Lecoeuriä vavisutti. "Toisen!" mutisi hän kalveten.

"Hupsu raukka, ettekö luule, että minä löytäisin seuraajan teille?"

Ranskalainen taisteli kovaa taistelua; aina silloin-tällöin hänen silmänsä kohtasivat Bellinin terävän, tutkivan katseen, ja joka kerta hän kääntyi poispäin. Lopulta hän heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti kiihkeästi:

"Antakaa minun taistella taistelu loppuun… Te tulette olemaan tyytyväinen palvelijaanne!"

"Ripittäkää itsenne!" kuului uhkaava ääni. "Tuo toinen voisi syrjäyttää minut."

"Mustasukkaisuutta siis?"

"He ovat mustasukkaisia toisilleen minun tähteni", änkytti hän punastuen.

"Entä teidän suunnitelmanne?"

Hänen päänsä painui syvään. "Ei minulla ole mitään sellaisia."

"Tutkikaa sydämenne syvyydet ja muistakaa, että valhe veljeskunnan mestarin edessä rangaistaan helvetin tuskilla." Lecoeur näytti jo tuntevan niitä, sillä hän kiemurteli kuin mato. Viimein hän sanoi: "Tulevaisuus on epävarma." Italialaisen katse synkistyi.

"Te tiedätte, että prinsessa Sofian häät ovat vietettävät kohta kruunauksen jälkeen."

"Sen tiedän."

"Mitä sanoo prinsessa siitä?"

"Hän itkee ja valittaa."

"Entä te?"

"Koen rohkaista häntä."

"Se on onnistunut paremmin kuin on odotettukaan. Millä keinoilla?"

"Olen luvannut tukea häntä koettelemuksissa."

"Seurata häntä hänen rippi-isänäänkö?"

"Niin."

"Mitä Elisabet sanoo siitä?"

"Hän ei tiedä siitä vielä."

"Te voitte siis vaihtaa ajatuksianne?"

"Niin, kirjeissä."

"Ehdotitteko te sitä?"

"En, hän pani kirjeen rukouskirjaan."

"Ja te vastasitte samoin?"

"Sen katsoin velvollisuudekseni."

"Aivan oikein. Kaikki, mikä voi edistää palvelemaanne asiaa, on teidän pyhä ja peruuttamaton velvollisuutenne."

"Hän menee naimisiin Maunu herttuan kanssa!" huudahti Lecoeur melkein riemuissaan. "Se on ehtona."

"Mutta ei ainoana."

"Mitä vielä lisäksi?"

"Tärkeintä on, että hän kääntyy ainoaan autuaaksitekevään uskoon."

"Entä sitten?"

"Sitten pidämme huolta prinsessa Elisabetista."

"Hän tahtoo seurata sisartansa."

"Ja te tulla heidän molempain rippi-isäksi, niinkö? Hupsu, miten rohkenette tehdä suunnitelmia omalta varaltanne?"

"Minä luulin… minä ajattelin…" änkytti ranskalainen.

"Teillä ei ole oikeutta toiseen eikä toiseen. Kuulkaa nyt meidän tahtoamme ja noudattakaa sitä. Pyhän veljeskuntamme suurmestari on jo määrännyt prinsessa Elisabetille puolison, ja teidän velvollisuutenne on vähitellen valmistaa häntä ottamaan tämä suosiollisesti vastaan."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Sitä en katso tarpeelliseksi vielä sanoa teille; hänen täytyy niin täydelleen olla teidän hengellisen valtanne alaisena, että hän umpisilmin suostuu puolisoon, jonka te määräätte hänelle."

"Onko se mahdollista?"

"Ettekö te ole minun vallassani?"

"Olen kyllä, mutta…"

"Ettekö käsitä, että vahvempi hallitsee ja ohjaa heikompaa mihin tahtoo. Siinä on jesuiittaveljeskunnan voima; ainoastaan lujatahtoisimmat voivat saada paikan sen neuvospöydän ääressä: Minä olen tahtonut opettaa teitä siihen toimeen, mutta se ei onnistune, sillä teidän himonne ovat teidän herranne, ja minä vaadin, että te olette himojenne herra."

"Mestari, sinä tulet tyytyväiseksi minuun, ja minä koetan ansaita kunnian, jota en koskaan ole uskaltanut toivoa!" huudahti Lecoeur kiihkoisasti.

Bellini nosti hänet ylös ja syleili häntä.

"Muista, poikani, että veljeskuntamme ei kiellä palvelijaltaan mitään, kun se vain tapahtuu harkinnan mukaan ja lopuksi edistää harrastuksiamme."

"Se on toisin sanoen…?"

"Että toimenpiteet, jotka tavallisissa oloissa olisivat rikollisia, tulevat taivaalle mieluisiksi kirkon pyhien harrastuksien palveluksessa."

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!"

"Tästälähin saat olla itsenäinen toimissasi, minä en enää vartioitse sinua… mutta ajattele, että vaara ja vastuu tulevat sitä suuremmiksi."

Ranskalaisen posket hehkuivat, ja hänen silmänsä salamoivat. "Niin, niin", sanoi hän melkein uneksien.

"Yksi ainoa rohkea ja varomaton teko, joka ei onnistu ja siis voi vahingoittaa meitä, ja sinä häviät maailmasta meidän tuomioistuimemme eteen asetettavaksi."

Lecoeur värisi. "Minä tahdon olla vahva", sanoi hän.

"Ennen kaikkea viisas", huomautti Bellini.

"Pois kaikki kurja heikkous! Minä en myy naissuosiosta enkä mistään muustakaan hinnasta sitä suuruutta, joka nyt kangastaa minulle."

"Aivan niin, sillä jos sen voitat, kuuluu sinulle kaikki muukin; viisaus hallitsee maailmaa."

* * * * *

Kokonaan toisenlaista menettelyä oli käytetty Cecilian suhteen. Hän oli nähnyt Niilo Sturen, joka toisinaan ojensi käsiään häntä kohden, toisinaan oli synkkä ja totinen.

Silloin hän heltyi kyyneliin ja rukoili rakastetulta kuvalta anteeksi mitä oli rikkonut… hän oli pettynyt, kun luuli rakastavansa kreivi Juhanaa, itse teossa oli hän ollut nuoruutensa lemmelle uskollinen, sen hän päätti sanoa hänelle, kun hän tulee takaisin… miksi, miksi hän viipyi niin kauan vieraassa maassa, kun Ceciliaa jäyti halu kohdata häntä?

Toisinaan hän taas oli vihoissaan siitä, ettei hän kirjoittanut hänelle. Tiesihän hän, miten hellästi hän oli rakastanut isäänsä; miksi hän ei siis ollut ensimäinen valittamaan hänen suurta suruansa?

Mutta mitään kirjeitä ei kuulunut. Sitävastoin tapahtui, usein, että hän milloin yöpöydältään, milloin rukouskirjansa välistä löysi pienen pergamenttiliuskan, jossa oli joko kirjoitettuna tai pisteltynä salaperäisiä sanoja, niinkuin esim. "uskollinen kuolemaan asti", tai "auringon säde voi tunkeutua jokaisen pilven läpi", "Cecilia, rakastettuni" j.n.e.

Vanha Gunilla oli liian puhelias voidakseen pitää salassa jotakin; oli siis selvää, että hän ei ollut kirjelmiä perille toimittanut. Hän näytti niin tyhmältä, kun häneltä kysyi niistä jotakin, että sitä nähdessä saattoi nauraa itsensä kuoliaaksi; mutta kuka oli sen tehnyt?… Tämän kysymyksen teki Cecilia itselleen parikymmentä kertaa päivässä; yöllä hän uneksi siitä, ja ehkäpä asialla olikin paras viehätyksensä juuri siinä, että arvoituksen ratkaisu tähän asti ei kaikista ponnistuksista huolimatta ollut onnistunut.

Cecilia ei epäillytkään, ettei Niilo Sture ollut salaisuuden alkujuurena; hän muka tahtoi tällä tavalla elää hänen ajatuksissaan ja muistossaan, kunnes kerran itse ilmestyisi pyytämään hänen rakkauttaan.

Se mielenkiihko, jossa hän eli, täytti hänen mielikuvituksensa kaikenmoisilla kuvitelmilla; hänen yksinäisyytensä oli yhtämittaista ikävöimistä ja lumousta, joka askel askeleelta vei häntä ammottavaan pohjattomuuteen.

* * * * *

Olemme jo ennen huomauttaneet, ettei leskikuningattarella ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen tytärpuolilleen tapahtui; niin ei kuitenkaan olisi ollut asianlaita, elleivät samat juonet, jotka heitä kietoivat verkkoihinsa, olisi uhanneet punoa pauloihinsa häntäkin.

Katariinan hovineitien joukossa oli nuori, tavattoman kaunis puolalainen. Hänen sanottiin olevan korkeaa sukuperää, mutta hänen isänsä, joka oli tahtonut jättää kaiken omaisuutensa ainoalle pojalleen, otti hänet mukaansa Ruotsiin, Vadstenaan, jossa piispa Haraldsson vihki hänet nunnaksi.

Tämä lienee ollutkin viimeinen nunnaksivihkiminen Ruotsissa.

Muutamia kuukausia senjälkeen kuningas lakkautti luostarin, nunnat saivat vapautensa.

Mutta tuo tuskin seitsentoistavuotias Romana oli yksin maailmassa ilman ystäviä ja omaisia.

Sattumalta sai kuningatar kuulla puhuttavan hänen avuttomasta tilastaan ja kutsui hänet luoksensa.

Romana tuli ja voitti kohta kaikkien sydämet.

Mitä suurimmalla kiitollisuudella hän hyväksyi tarjouksen, että hän jäisi hoviin kuningattaren koristeneulojattareksi.

Ollen alttiiksiantavainen ja koettaen olla Katariinan mieliksi voitti hän kuninkaan suosion, ja hänen sallittiin usein olla läsnä pienissä iltaseurusteluissa.

Eräänä päivänä Katariina tapasi hänet työnsä ääressä kyynelten vallassa.

Hämmästyneenä hän kysyi syytä siihen. Silloin Romana heittäytyi hänen jalkoihinsa ja pyysi, ettei häntä enää kutsuttaisi illatsuihin.

"Kuka on loukannut sinua?" tiedusteli kuningatar. "Prinssi Juhana."

"Minä arvasin sen."

Tyttö ojensi hänelle sievoisen kirjeen; se oli prinssiltä, mutta ilman nimimerkkiä.

Hän ilmoitti siinä Romanalle rakkautensa, pyysi häntä rakastajattareksensa sekä luetteli lopuksi kaikkia niitä etuuksia, joita hän saavuttaisi, jos suostuisi.

Vastenmielisyys ja närkästys kuvastuivat Katariinan kasvoilla hänen lukiessaan kirjettä; lopetettuaan lukemisen hän sanoi surullisena:

"Olisi oikein, että tämä kirje näytettäisiin kuninkaalle, mutta se tuottaisi hänelle surua saamatta aikaan pienintäkään parannusta prinssissä."

"En minä sitä pyydäkkään", vastasi tyttö. "Jotakin hyvitystä pitäisi sinun kuitenkin saada, mutta ainoa, mitä voin sinulle tarjota, on ystävyyteni, kunnioitukseni ja mieltymykseni."

"Minä olen vain tehnyt velvollisuuteni", nyyhkytti Romana.

"Kaikki eivät tee niin", vastasi kuningatar sulkien hänet syliinsä. "Tästälähin saat aina olla minun kanssani, ja minä luotan sinuun enemmän kuin kehenkään muuhun."

Romana suuteli hänen käsiänsä ja lausui, että hänen hartain toivonsa oli saada elää ja oleskella kuningattaren kanssa.

Kuninkaan kuolintaudin aikana hän olikin Katariinalle suureksi avuksi ja lohdutukseksi, ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai ennen muita sen luottamuksen, että sai maata kuningattaren huoneessa.

Mutta nyt tapahtui Romanassa kummallinen muutos. Hän saattoi pitkät ajat istua ja tuijottaa samaan paikkaan, ja kun häntä puhuteltiin, hypähti hän ylös voiden tuskin tukahuttaa huudahdusta.

Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän ollut sairas, hän vain luuli, että hänen aikansa oli pian tullut, vakuuttaen samalla, ettei hän pelännyt kuolemaa.

Sillä välin hän kalpeni ja laihtui huomattavasti, kärsivä piirre ilmestyi hänen kuvankauniille kasvoilleen tehden hänet vielä viehättävämmäksi, ja Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.

Eräänä päivänä, kun hän pyysi ja kehotti häntä sanomaan, vaivasiko häntä joku suru, peitti tyttö kasvonsa käsillään ja puhkesi valtavaan itkuun.

Kuningatar kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja koetti vetää häntä luokseen.

Tytöltä pääsi tahtomattakin tuskanhuudahdus.

"Mikä sinua vaivaa?" virkahti Katariina kauhistuneena. "Teinkö sinulle pahaa?"

"Älkää kysykö minulta; minä en saa ilmaista mitään", änkytti tyttö vaikeroiden.

"Kuka sinua kieltää?"

"Valani."

"Kenelle annettu?"

"En uskalla sanoa."

"Sinä sanot sen, Romana, jos sinussa vielä on rakkautta minuun."

"Oi kuningattareni, se on juuri teidän tähtenne!"

"Minunko tähteni?"

"Teidän tähtenne tahtoisin kernaasti antaa henkeni."

"Kenelle vannoit valasi?"

"Vannoin… kuninkaalle."

"Kustaa kuninkaalleko?"

"Niin."

"Sitten käsken sinun puhua!" huudahti Katariina mielenliikutuksesta kalmankalpeana.

"Ainoastaan yhdellä ehdolla saan tehdä sen."

"Sano se heti."

"Että te, kuningatar, vannotte olevanne kenellekään ilmaisematta, mitä nyt aion teille sanoa."

"Sen vannon kuninkaani ja herrani muiston nimessä."

Tähystellen liitelivät Romanan silmäykset ympäri huonetta; hänen hengityksensä oli lyhyttä ja huohottavaa, kun hän kuiskasi: "Kolmantena yönä hänen kuolemansa jälkeen näin hänet ensi kerran."

"Onko Kustaa kuningas näyttäytynyt sinulle?" kysyi Katariina epäillen ja hämillään.

"On, toisin sanoen, minä näin hänet."

"Missä?"

"Kiirastulessa."

"Jalon kuninkaan täytyy niinkuin kaikkien ihmissielujen mennä sen kautta."

"Hän on siellä vielä."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä näen hänet melkein joka yö."

"Sinä valehtelet!"

"Minä tiesin, ettette uskoisi minua… antakaa minun olla vaiti."

"Sinulla on siis vieläkin sanomista?"

"Älkää kysykö!" Tyttö vääntelihe ikäänkuin kovissa tuskissa.

"Minä olen vannonut, sinä olet siis velvollinen sanomaan minulle kaikki."

"Mitä tahdotte tietää?"

"Onko hän puhunut kanssasi?"

"Monta kertaa!"

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa hänen puolestaan?"

"En uskalla!"

"Mikä sinua estää?"

"Pelkään saattavani teidät murheelliseksi."

"Eläessään hän uskoi minulle kaikki surunsa ja huolensa", virkkoi Katariina kyynelsilmin. "Jos hän nyt voi antaa tietoja itsestään, niin on kovaa, ettei hän tee sitä suoraan minulle; mutta suorastaan julma on se, joka tahtoo estää minua saamasta tietää, mitä tietoja ja tervehdyksiä hän lähettää."

Romana pani tuskallisesti kätensä ristiin. "Kuningattareni, puolisonne kärsii kadotettujen tuskia!"

"Se ei ole totta, sinä olet petturi!"

Katariina oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä vihastuneena, melkeinpä uhkaavana.

Mutta tyttörukka oli vaipunut penkille; suuret hikihelmet juoksivat pitkin hänen kalpeita poskiaan, ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä.

Kuningatar heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja sanoi hyvin kiihottuneena: "Romana, sielusi autuuden kautta vannotan sinua puhumaan totta… tunnusta, että petät minua… ehkäpä paraassa tarkoituksessa, mutta petät kuitenkin."

"Sieluni ikuisen autuuden kautta!" huudahti tyttö nostaen ylös kätensä hurjassa innostuksessa, "minä olen nähnyt Kustaa kuninkaan kärsivän kiirastulen tuskia, vaiva käy päivä päivältä vaikeammaksi ei ainoastaan sentähden, että hän itse on luopunut ainoasta autuaaksitekevästä uskosta, vaan tuhatkertaisesti sentähden, että hän on vetänyt mukanaan maansa ja kansansa samaan kadotuksen piinaan, jota hänen itse täytyy kärsiä viimeiseen päivään asti!"

Hän olisi ehkä jatkanut kauemminkin, mutta Katariina oli langennut lattialle ja mennyt tainnoksiin.

Romana säikähti. Hän ponnistihe päästäkseen kuningattarelle avuksi; silloin avautui salaovi ja Bellini tuli näkyviin.

"Hyvin, tyttäreni!" sanoi hän rohkaisten.

Hänet nähdessään tyttö kiirehti esiin ja lankesi hänen jalkoihinsa.

"Siunaa minua, isä!"

Hän nosti kätensä. "Minä näen marttyyrikruunun leijailevan pääsi päällä", sanoi hän.

"Sitten eivät kauheat kärsimykseni merkitse mitään", huudahti tyttö säteilevin silmin.

Bellini kumartui kuningatarta kohden. "Olisi hänelle parasta, että hän olisi kuollut", mutisi hän.

Mutta Romana ojensi suojellen käsivartensa hänen ylitsensä. "Salli minun pelastaa hänen kuolematon sielunsa", rukoili hän itsepintaisesti, "hän on ollut niin hyvä minulle."

"Älä herätä häntä", sanoi Bellini pitkähkön vaitiolon jälkeen, "pitkällinen pyörtymys vähentää hänen voimiansa ja tekee hänet alttiimmaksi sinun vaikutuksellesi…"

"Onko… onko minun edelleenkin…?" Tyttö katsoi rukoilevasti Belliniin.

"Valitse!" sanoi tämä ankaruudella, jossa ei ollut jälkeäkään sääliväisyydestä. "Sinun kärsimyksesi pitävät hänelle taivaan portit avoimina ja saavat tuon kovan sydämen lopulta sinun tähtesi säälimään itseään."

Romana pani kätensä ristiin rinnalleen. "Pitääkö minun kärsivällisesti kestää kaikkea?" kuiskasi hän.

Kuningatar liikahti.

"Ahdista häntä yhä ankarammin", muistutti italialainen ja katosi samaa tietä, jota oli tullutkin.

Kun Katariina taas toipui, työnsi hän Romanan luotansa; hän ei tahtonut enää kuulla mitään, mutta hän ei voinut karkoittaa mielestään niitä kauheita asioita, jotka hän oli kuullut, ja yksin se ajatuskin, että se mahdollisesti olisi totta, sai hänet melkein pois suunniltaan. Vala kahlehti hänen kieltänsä, muuten hän olisi puhunut asiasta Laurentiuksen kanssa, joka viime aikoina, etenkin kuninkaan kuoleman jälkeen, oli tullut hänen uskolliseksi ystäväkseen. Nyt täytyi hänen yksin taistella taistelunsa, voittaa tai joutua tappiolle sen mukaan, miten hänellä voimia riitti.

Usein, vieläpä joka päivä, oli kuningas puhunut hänen kanssaan hengellisistä asioista. Hän oli melkein aina ollut läsnä niissä keskusteluissa, joita Kustaalla oli näistä asioista milloin arkkipiispan, milloin taas rippi-isänsä ja muiden oppineiden kanssa.

Näissä neuvotteluissa Kustaa aina puolusti järjen oikeuksia; protestanttisuus oli tullut hänelle rakkaaksi erittäinkin juuri sentähden, että se ei kieltänyt vapaita tutkimuksia, teki Kristuksen uskonnon keskipisteeksi ja osoitti, että hänen rakkauteensa ja hänen oppiinsa perustui ihmiskunnan vapahdus ja autuus, ja että sen etsiminen ja saavuttaminen oli jokaisen oma asia.

Nämä vakavat totuudet olivat vaikuttaneet Katariina Stenbockiin; hänestä oli tullut ajatteleva kristitty ja nöyrä Herran palvelija.

Sentähden hän ei uskonut Romanaa; mutta oli hetkiä, jolloin hänen sielunsa oli täynnä epäilystä, hetkiä, jolloin hän, heltyneenä tytön kyynelistä ja rukouksista, kuunteli hänen puhettaan muutamia silmänräpäyksiä, mutta ainahan katui sitä jäljestäpäin.

Hänestä oli epäilys, ettei Kustaa ole Jumalan lapsi, samaa kuin ikuisen rakkauden olemassaolon epäileminen.

Ainoastaan sisällisen taistelun kautta pääsee selvyyteen, ja jo lapsuudessaan oli Katariina oppinut etsimään tuota tietä palavassa, luottavassa rukouksessa.

Monta kertaa, nähdessään hänet rukouksiin vaipuneena, Romana luuli kääntymisen olevan lähellä ja voittonsa varman, mutta kuningatar rukoili vapautusta kaikesta epäilyksestä, rukoili valoa ja voimaa.

Ja valo tuli, tuli niinkuin tavallisesti, mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja ilman yliluonnollisuutta.

Muuan palvelijattarista kertoi hänelle eräänä päivänä, että neitsyt Romana kärsi kauheata kidutusta; hän oli sattumalta nähnyt hänen paljaan kaulansa ja sanoi, että se näytti kokonaan hienojen neulojen pistelemältä.

Katariina, joka useita päiviä oli kieltänyt häntä näyttäytymästä, rupesi heti epäilemään ja kutsutti hänet luokseen.

Hän kauhistui nähdessään sen muutoksen, joka oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa; tyttörukka oli vain varjo entisestään.

Ystävällisin, säälivin sanoin koki Katariina voittaa hänen luottamuksensa, mutta rukoukset ja kyyneleet olivat hänen ainoa vastauksensa. Kärsimyksensä hän tahtoi kernaasti kestää, jos vain sillä pelastaisi kuningattaren sielun.

"Antaudutko sinä kidutuksiin vaikuttaaksesi minuun?" huudahti Katariina.

"Minä tarkoitan henkistä kärsimistä!" väitti Romana säikähdyksissään.